• Takaisin etusivulle

Teksti ja kuvat: Kaisa Järvelä

Kulttuurintutkijat kannustavat kaatamaan raja-aitoja

Kannattaako intellektuellin ja rasistin yrittää keskustella keskenään? Pelottaako kuolema vähemmän, jos ruumisarkun hankkii jo eläessään taide-esineeksi? Entä vapisevatko kulttuuriset rajat, kun Esplanadilla kajahtaa itsenäisyyspäivänä maahanmuuttajien esittämä Maamme-laulu? Tietoarkisto kävi Oulussa Kulttuurintutkimuksen päivillä selvittämässä, mitä suomalaiset rajatutkijat näistä asioista ja maailman tilasta ajattelevat.

—Elämä on asia, jonka kaikki ihmiset jakavat. On tarkoituksenmukaista pelätä kuolemaa, mutta ongelmallista on, että joku aina hyötyy siitä pelosta. Kuolemanpelon varjolla on helppo saada asioita myydyksi.

Tutkijatohtori Petri Kaverma Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta aloittelee elämän ja kuoleman imagoja käsittelevää esitystänsä Oulun yliopiston luentosalissa. On joulukuinen torstaiaamu ja kuulijoina on iso kourallinen juuri käynnistyneiden Rajat-teemaisten Kulttuurintutkimuksen päivien osallistujia.

Kaverma tutkii kuoleman imagoa ja sitä, miten erilaiset kuvastot siihen vaikuttavat. Hän uskoo, että jos ajatusta vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta ei yrittäisi väkisin vaientaa, se muuttuisi astetta arkisemmaksi ja vähemmän pelottavaksi.

—Elämä tulee helpommaksi, kun hyväksyy kuoleman ja siihen liittyvän pelon.

Esimerkkinä häikäilemättömästä kuolemanpelolla myymisestä Kaverma käyttää vuoden 2014 Yhteisvastuukeräystä. Siinä saattohoitotyön kehittämiseen kerättiin rahaa kuvilla, joissa esimerkiksi nuori äiti piti sairaalasängyssä sylissään kuolevaa, riutunutta pikkupoikaansa.

—Kampanjan kuvakieli oli liian kovaa, jopa traumatisoivaa. Kuolemaa ei pitäisi kuvittaa sillä tavoin, Kaverma toteaa.

Omassa hankkeessaan Kaverma tutkii kuolemaan liittyviä kuvastoja, mutta pyrkii myös synnyttämään uudenlaisen käsitteistön ja kuvaston, joka kesyttäisi kuoleman astetta arkisemmaksi.

Tutkimushankkeessa on syntynyt taideteoksen ja ruumisarkun hybridi, jonka ihminen voi hankkia itsellensä jo hyvissä ajoin ennen kuolemaansa.

Aluksi hybridi palvelee kotona kuolemasta etäisesti muistuttavana taide-esineenä. Kuoleman jälkeen esine kootaan uudelleen arkuksi, ja siitä jää pieni kappale omaisille muistoksi kuolleesta läheisestä.

Kun arkut on saatu käyttöön, Kaverma aikoo selvittää, onnistuuko tavalliseen arkeen soluttautuva esine lieventämään kuoleman pelottavaa imagoa.

Kaverman käsityksen mukaan elämän ja kuoleman välistä rajaa pitäisi siis madaltaa, että rajan toisella puolella vaaniva mörkö alkaisi tuntua vähemmän kamalalta.

Ajatus vaikuttaa järkevältä siinä mielessä, että asiat tuppaavat pelottamaan sitä enemmän, mitä vieraampia ja kaukaisempia ne ovat. Mahtavatko muut rajatutkijat olla Kaverman kanssa samoilla linjoilla?

Rakentavaa rajojen politiikkaa

Lounaan jälkeen kulttuurintutkijat ovat kerääntyneet pienryhmäsessioistansa yhteen suureen luentosaliin kuuntelemaan Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professoria Sanna Karkulehtoa.

Luentosalin peräseinän valkokankaalle heijastuu painava kysymys: Onko rakentava erojen ja rajojen politiikka mahdollista?

—Voisiko rajojen ulkopuolelle sulkevan merkityksen sijaan keskittyä niiden mahdollisuuteen tulla rikotuksi tai haastetuksi, Karkulehto tarkentaa kysymystänsä.

Pian käy selväksi, että rajojen haastaminen ei ole länsimaissakaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Karkulehto viittaa feministifilosofi Judith Butleriin, jonka mukaan intellektuaalinen vapaus on ollut Yhdysvalloissa vaarassa ainakin viisitoista vuotta. Butlerin mukaan syyskuun 11. synnytti aggressiivisen nationalistisen konsensuksen, jonka myötä toisinajattelijat on leimattu maanpettureiksi.

—Oikeus kriittisiin diskursseihin on hävinnyt, ja toisinajattelijoita on lupa nimitellä sellaisilla nimillä kuin ”excuseniks” tai ”refuceniks”, Karkulehto tiivistää Butlerin ajatuksia.

Hän on huolissaan siitä, miten paljon Suomen tämänhetkinen tilanne on alkanut muistuttaa Yhdysvaltojen tilannetta.

—Suomea vastaan ei ole hyökätty, mutta turvapaikanhakijoiden vyöry on vaikuttanut moniin suomalaisiin hyökkäyksen tavoin. Ihmisten turvallisuudentunne on järkkynyt, ja sen seurauksena nationalistiset diskurssit ovat korostuneet, Karkulehto analysoi.

Hän huomauttaa, että meilläkin toisinajattelijoita nimitellään avoimesti muun muassa ”suvakeiksi”. Myös useampi suomalainen maahanmuuttotutkija on joutunut hyökkäysten kohteeksi.

—Tässä ilmapiirissä akateeminen sananvapaus on vaarassa, Karkulehto toteaa.

—Moni tutkija ei halua enää esiintyä julkisuudessa.

Esimerkiksi tanskalainen antropologi Peter Hervik on Karkulehdon mukaan todennut, että rasistien kanssa ei kannata edes yrittää keskustella, koska toisen ihmisen näkemyksiä on tutkitusti hyvin vaikea muuttaa.

Karkulehto haluaa kuitenkin olla toista mieltä. Hän uskoo, että juuri kohtaaminen voi johtaa eettiseen toimintaan. Siksi hänestä olisikin tärkeää tavoitella ja järjestää kohtaamisia esimerkiksi rasistien ja suvaitsevaisempia näkemyksiä omaavien intellektuellien välille.

—Tunnustan, että en tiedä onko rakentava erojen ja rajojen politiikka mahdollista. Se ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että emme edes yritä, hän toteaa.

Karkulehdolla itsellään on tekeillä väkivaltatutkimus, jonka keskiössä on väkivallan ilmausten ja niitä vastustavien diskurssien politiikan analysoiminen.

—Tarkoituksena on tuottaa uutta tietoa vihan tunneilmaston muotoutumisesta ja myös siitä, miten tunneilmastoa voi vastustaa tai jopa korjata.

Rajat ylittävä kansallislaulu

Perjantaina, vähän ennen yhteisen kaksipäiväisen päättymistä kulttuurintutkijat kerääntyvät vielä kerran yhteen keskustelemaan. Tähän mennessä on käynyt selväksi, että eri tieteenaloilta tulevien rajatutkijoiden välillä vallitsee konsensus siitä, että nykyinen maailmantila on monella tapaa huolestuttava, ja pelkoa ja vihaa lietsovia raja-aitoja pitäisi yrittää madaltaa. Rajatutkijoiden ajatukset tuntuvat tiedemaailmassa jopa poikkeuksellisen poliittisilta. Näissä piireissä pelkkä tutkimuksen tekeminen ei riitä, vaan tavoitteena on selvästi parantaa maailmaa.

Nyt on taiteilija ja tutkija Minna Rainion vuoro astua suuren luentosalin etuosaan kertomaan, miten hän on omassa työssään rakentanut dialogia yli rajojen.

Rainio on tehnyt rajoista, rajojen ylittämisestä ja niiden eriarvoistavasta vaikutuksesta Lapin yliopistoon väitöskirjan Globalisaation varjoisat huoneet. Väitöskirjassa kirjoitettu tutkimus yhdistyy mediataiteeseen. Yksi mukana olevista kolmesta teoksesta on Rainion ja kuvataiteilija Mark Robertsin yhdessä toteuttama liikkuvan kuvan installaatio Maamme/ Vårt land (2012).

—Teos on mikrotason poliittinen, antirasistinen teko, Rainio summaa ja klikkaa videon pyörimään luentosalin valkokankaalle.

Kuusi eri maista ja erilaisista taustoista tulevaa maahanmuuttajaa laulavat omissa, puolilähikuviksi rajatuissa ruuduissaan Maamme-laulua suomeksi ja ruotsiksi. Hartaasti ja tosissaan niin kuin omaa kansallislaulua kuuluukin veisata.

Rainio kertoo halunneensa alleviivata sitä, että Suomi on monikulttuurinen maa ja kansalaisuus muuttuva käsite.

—Teos on kansallisuuden performanssi. Se tutkii mahdollisuutta olla yhtä aikaa sekä suomalainen että jostain muualta.

Rainio ja Roberts halusivat teokseen mukaan eri puolilta tulevia maahanmuuttajia, ei vain pakolaisia. Videolla kaikki laulajat ovat taustoistaan riippumatta kokonaisia suomalaisia. Rainio toivookin teoksen ravistelevan käsitystä alkuperään perustuvasta suomalaisuudesta.

Maamme/ Vårt land tuntuu olevan oppikirjamainen esimerkki sellaisesta konkreettisesta, tutkijankammion ulkopuolelle murtautuvasta teosta, joiden tarpeellisuudesta useampi intellektuelli on Kulttuurintutkimuksen päivien aikana saarnannut.

Teos on yksinkertainen, älykäs ja rajoille ilkkuva. Ja mikä parasta, se on myös päässyt julistamaan antirasistista viestiään kansan syvien rivien sekaan, Helsingin ytimeen Esplanadin lavalle itsenäisyyspäivänä vuonna 2012. Ei ihme, että Rainio saa aplodit. Juuri tällaista toimintaa kulttuurintutkijat vuoden 2015 lopussa janoavat.

» Lue myös Kaisa Järvelän kommenttipuheenvuoro Kulttuurintutkijoilla on paljon Tietoarkistoon sopivia aineistoja.