POHTIVA - Poliittisten ohjelmien tietovaranto


PuolueSuomen Sosialidemokraattinen puolue/Suomen työväenpuolue
OtsikkoYhteisvastuu ja hyvinvointi
Vuosi2005
Ohjelmatyyppierityisohjelma
Kielisuomi
Muut puolueen ohjelmat

YHTEISVASTUU JA HYVINVOINTI

SOSIALIDEMOKRAATTIEN VISIO-OHJELMA HYVINVOINNIN TULEVAISUUDESTA

Hyväksytty 40. puoluekokouksessa, Jyväskylässä 11.6.2005

S I S Ä L T Ö

1. YHTEISVASTUU JA SUOMALAINEN HYVINVOINTI
1.1. Demokratia markkinoiden yläpuolella
1.2. Oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino
1.3. Kasvun hedelmät kaikille
1.4. Hyvinvointi kuuluu jokaiselle
1.5. Hyvinvointipolitiikan tavoitteet ja keinot

2. HYVINVOINTI EDELLYTTÄÄ KASVUA
2.1. Osaava työntekijä kestävän talouden perusta
2.2. Suomi kasvuun

Johtopäätöksiä:

3. REILU TYÖELÄMÄ
3.1. Palkansaajan hyvinvointi työelämän muutoksessa
3.2. Syrjimätön linja
3.3. Yrittäjyyttä on edistettävä

Johtopäätöksiä:

4. HYVINVOINTIA KAIKENIKÄISILLE
4.1. Tukea perheiden vastuunkantoon
4.2. Työn ja perheen yhteensovittaminen
4.3. Hyvinvointia ja toimintakykyä ikääntyville

Johtopäätöksiä:

5. TASA-ARVOISET MAHDOLLISUUDET HYVÄÄN ELÄMÄÄN
5.1. Koulutus luo mahdollisuudet
5.2. Tasavertaiset lähtökohdat
5.3. Syrjäytymiselle ei anneta periksi
5.4. Tulonsiirrot ja palvelut poistavat eriarvoisuutta

Johtopäätöksiä:

6. TAVOITTEENA TOIMIVA KUNTARAKENNE
6.1. Palvelukykyiseen kuntatyöhön
6.2. Kuntatalous itserahoitteiseksi

Johtopäätöksiä:

7. JULKINEN PALVELU TURVAA HYVINVOINNIN
7.1. Ihmisten omatoimisuus tavoitteena
7.2. Kansalaisten ehdoilla
7.3. Työvoiman saatavuus turvattava
7.4. Järjestöt ja yritykset hyvinvointiketjussa
7.5. Ostopalveluiden säännöt selkeiksi

Johtopäätöksiä:

8. KOKONAISVALTAISEEN HYVINVOINTIIN
8.1. Hyvä ympäristö lisää viihtyvyyttä
8.2. Terveystarpeiden rajaton kasvu
8.3. Yhteisvastuu terveydenhuollon perusta
8.4. Voimavarat tehokkaaseen käyttöön
8.5. Lääkekustannukset kuriin

Johtopäätöksiä:

9. VAKAA RAHOITUS TURVAA HYVINVOINNIN
9.1. Veropohjat laajoiksi ja verotus kattavaksi

Johtopäätöksiä:

1. YHTEISVASTUU JA SUOMALAINEN HYVINVOINTI

Kanssaihmisten hyvinvointi on meidän hyvinvointiamme. Tarvitsemme globaalia solidaarisuutta, jotta Suomi ja maailma ympärillämme olisi parempi paikka elää, asua ja tehdä työtä.

Sosialidemokraattinen liike on yli sata vuotta edistänyt rauhaa, kansainvälistä solidaarisuutta ja hyvinvointia. Sosialidemokraattinen aate ja sen toteuttajat ovat nostaneet Suomen köyhästä maatalousmaasta vauraaksi teollisuus- ja informaatioyhteiskunnaksi Euroopan valtioiden eturiviin.

Sosialidemokraattien johdolla Euroopassa ja ennen kaikkea Pohjoismaissa on rakennettu maailmanlaajuisesti ja historiallisesti tasa-arvoisimmat yhteiskunnat. Suomessa keskeisiä kumppaneita yhteiskunnallisessa rakennustyössä ovat olleet ammattiyhdistysliike ja edistykselliset poliittiset liikkeet.

Sukupolvien työn tuloksena voimme nauttia koko väestön kattavasta terveydenhuollosta, hyvin toimivasta ja maksuttomasta peruskoulusta sekä laajasta sosiaaliturvasta. Suomi on tänä päivänä vauraampi ja tasa-arvoisempi kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Hyvinvointiyhteiskunta on turvannut hyvän elämän edellytykset ja antanut sosiaalista turvaa kaikille kansalaisille. Suomalaiset ovat osoittaneet, että ihmisten hyvinvointi edistää turvallisuuden ja vapauden ohella myös taloudellista kehitystä. Yhteiskuntaa tulee varjella markkinataloutta väärinkäyttäviltä vähemmistöiltä.

Hyvinvoinnin edellytyksiä on rakennettu yhdessä vastuullisen talouspolitiikan kanssa. Hyvä taloudellinen kehitys turvaa hyvinvoinnille voimavarat ja hyvinvointi puolestaan mahdollistaa talouden vahvan kehityksen.

1.1. Demokratia markkinoiden yläpuolella

Ympäröivä maailma muuttuu tänä päivänä nopeasti. Globaalia taloutta on vaikea säädellä perinteisin kansallisin keinoin. Tavarat, palvelut, tieto ja ammatilliset taidot vanhenevat nopeammin kuin aikaisemmin. Ammateissa vaaditaan yhä monipuolisempia osaajia sekä jatkuvaa uudelleen kouluttautumista.

Suomi on yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa yksi maailman tasaisimman tulonjaon maita. Tästä huolimatta eriarvoisuus ja syrjäytyminen ovat vaarassa lisääntyä. Toiminnallinen köyhyys, jossa yksilöllä ei ole välineitä saavuttaa pysyvästi parempaa elintasoa, uhkaa osaa kansalaisista. Työtä ei ole tai sen saantia vaikeuttaa puutteellinen koulutus. Työelämän tahti kiristyy. Ihmiset kokevat osattomuutta ja turvattomuutta. Yksilöllistyminen antaa toisille voimia ja vapauksia, mutta toisille tunteen yhteiskunnan ja yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. Nämä ovat haasteita, joihin sosialidemokraattien on löydettävä vastauksia.

Hyvinvointiyhteiskunta on saavutuksena merkittävä. Mutta se ei ole pysyvä tila vaan prosessi. Poliittisen päätöksenteon tehtävänä on kantaa vastuu yhteiskunnan kokonaiskehityksestä.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuuden ja demokratian on oltava markkinoiden yläpuolella. Hyvinvointiyhteiskunta on yhteisöllinen riskienhallintajärjestelmä ja vakuutus, joka turvaa vakaan yhteiskuntakehityksen muuttuvissakin olosuhteissa.

Sosialidemokraattisen liikkeen historiallisena tehtävänä on huolehtia, että solidaarisuus kanssaihmisiä kohtaan toimii myös käytännössä.

Hyvinvointipolitiikka ei ole enää pelkästään julkisen vallan monopoli. Se on aikaisempaa enemmän yhteistyötä eri toimijoiden kesken. Yhteistyö edellyttää, että yhteiskunnan eri toimijat kantavat velvollisuuteensa yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan, oli sitten kysymyksessä yksilöt, perheet, yritykset, yhteisöt tai muut toimijat. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuudet koskettavat meitä kaikkia. Julkisen vallan tehtävänä on turvata, että kansalaisilla on riittävät tiedot ja taidot kantaa vastuunsa.

Hyvinvointipalveluilla on kansalaisten laaja tuki. Tämä voi säilyä vain, jos hyvinvointipalveluiden saatavuus, toimivuus ja laatu ovat taattu.

Sosialidemokraatit ovat olleet rakentamassa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa viime vuosisadan Forssan ohjelmasta saakka. Siksi me kannamme erityistä vastuuta siitä, että hyvinvointiyhteiskunta vastaa tämän päivän vaatimuksiin ja että sitä kehitetään tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden pohjalta jatkossakin. Sosialidemokraattien haasteellisena tehtävänä on taata, että jokaisella on mahdollisuus osallistua hyvinvoinnin ylläpitoon ja rakentamiseen.

1.2. Oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino

SDP:n periaateohjelma ilmaisee selkeästi näkemyksemme oikeuksien ja velvollisuuksien välisestä suhteesta: "Hyvinvointiyhteiskunta on vapauksien, velvollisuuksien ja tasavertaisten mahdollisuuksien yhteisö, jossa oikeuksien ja vastuun tasapaino toteutuu."

Oikeuksien rinnalla on siis tärkeää muistaa myös ihmisten velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan. Ihmisellä on oikeus odottaa, että sairauden tai työttömyyden sattuessa hänestä pidetään huolta. Yhtä lailla hänellä on velvollisuuksia kanssaihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Vanhemmilla on velvollisuus ensisijaisesti vastata lastensa kasvatuksesta. Työssäkäyvät ja eläkkeellä olevat osallistuvat yhteiskunnan palvelujen rahoitukseen maksamalla veroja.

Vain perustavinta laatua oleva oikeus, oikeus elämään, ei sisällä vastinparinaan velvollisuutta yksilölle itselleen. Sekin sisältää kuitenkin velvollisuuden muita ihmisiä ja luontoa kohtaan; velvollisuuden suojella elämää. Näin voidaan sanoa, että ei ole olemassa oikeuksia ilman velvollisuuksia, eikä velvollisuuksia ilman tukea.

Velvollisuudet eivät kosketa vain yksilöitä vaan myös yrityksiä. Oikeuksia ei voi olla ilman vastuuta. Yritysten tulee huolehtia työelämän perusoikeuksien toteutumisesta ja yhteiskuntavastuustaan kotimaassa ja ulkomailla.

1.3. Kasvun hedelmät kaikille

Hyvinvointipolitiikkaa voidaan toteuttaa kestävästi vain terveen talouden pohjalta. Tarvitsemme vahvan yhteiskunnan, jotta voimme ennaltaehkäistä ja jälkikäteen tasoittaa niitä eroja, joita markkinoiden toiminnasta seuraa. Siksi taloudellisen toiminnan joustavuus ei tarkoita meille vain pääoman toimintaehtoihin mukautumista, vaan sijoittamista inhimilliseen pääomaan, tieteeseen ja tietoon.

Hyvinvoinnin toteuttaminen edellyttää taloudellista kasvua, jonka on tulevaisuudessa oltava maassamme voimakkaampaa kuin tänä päivänä. Taloudellinen kasvu ei ole päämäärä vaan väline parempaan yhteiskuntaan, jossa ihmisiä ei syrjäytetä työelämästä liian aikaisin ja jossa kaikki saavat osallistua työelämään kykyjensä mukaan ilman, että heitä syrjitään minkään ominaisuuden perusteella.

Taloudellinen kasvu merkitsee sosialidemokraateille sitä, että kaikkien yhteiset voimavarat kasvavat. Kasvun on oltava kestävää ympäristön, hyvinvoinnin ja ihmisten kannalta. Taloudellinen kasvu ja sen mahdollistamat voimavarat merkitsevät lukuisia asioita hyvinvointimme kannalta: opettajia kouluissa, toimivaa terveydenhuoltoa, turvallisuutta, kulttuuritoimintoja, oikeutta kohtuulliseen ja turvattuun asumiseen, hyväkuntoista tieverkostoa, kohtuullisia eläkkeitä, investointeja ympäristöä säästävään teknologiaan.

Kasvun turvaaminen on vaativa tehtävä. Kasvu merkitsee lisää työtä ja rahaa palkansaajien kukkaroihin sekä parempia mahdollisuuksia tasoittaa tulonjakoa. Jokainen kasvuprosentti lisää kotitalouksien ostovoimaa ja mahdollisuuksia rahoittaa yhteisiä palveluita.

Globaali talous luo uutta kysyntää. Kansainvälisen työnjaon kehittyessä tuotannollista toimintaa siirtyy ulkomaille ja vastaavasti uutta yritystoimintaa ja työtä syntyy Suomeen. Kaikki yritykset, myös palveluissa toimivat, kohtaavat uudentyyppisen kilpailun. Vapaakauppa tarvitsee tuekseen kansainväliset säännöt, jotta epäreilu kilpailu estettäisiin. Tarvitsemme jokaisen ihmisen ajatuksia ja tietoa taloudellisen kasvun ja työllisyyden turvaamiseksi. Koulutuksen kunnianhimon tasoa on siksi nostettava, jotta voimme menestyä vielä paremmin kansainvälisessä kilpailussa.

Sosialidemokraatit haluavat, että väestömme ja työntekijämme ovat parhaiten koulutettujen joukossa maailmassa. Siksi kaikille on annettava mahdollisuus yhdistää työ ja opiskelu. Koulutuksen hyvä laatu ja taso on turvattava.

Hyvinvointipolitiikan onnistuneisuutta mittaa oikeudenmukaisuus tulonjaossa. Sosialidemokraatit eivät hyväksy tuloerojen kasvuun tähtäävää talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Tällaisesta perusteettomasta tuloerojen kasvusta on hyvä esimerkki yritysjohtajien palkitseminen samanaikaisesti kun yritys irtisanoo työntekijöitään tai tekee tappiollisen tuloksen.

Pienituloisten ryhmään kuuluvasta väestöstä kaikkein heikoimmassa asemassa ovat pitkäaikais- ja toistuvaistyöttömät, jotka ovat työelämän ulkopuolella tai vain puutteellisesti kiinnittyneitä siihen. Työllisyys onkin avainasemassa vähennettäessä kestävällä tavalla pienituloisuutta. Palkkaerojen kasvu voidaan parhaiten estää pitkäjänteisellä, solidaarisella tulopolitiikalla, joka turvaa myös parhaiten reaaliansioiden kehityksen sekä huolehtimalla koulutuksen ja opintososiaalisten etuuksien kehittämisestä.

Vaikka monissa maissa tuloerot ovat entisestään kasvaneet, Suomessa nettoansioiden erot eivät kuitenkaan ole lisääntyneet. Sen sijaan tuloerojen kasvua ovat aiheuttaneet pääomatulojen voimakas kasvu ja keskittyminen sekä 1990-luvun alussa toteutettu pääomaverouudistus. Pääomatuloissa veroprosentin nosto ja vuoden 2005 alusta toteutettu osinkotulojen veronalaisuus ovat tulonjaon kannalta olleet oikeita toimenpiteitä.

Suomalaiset yritykset ovat tänä päivänä ja tulevaisuudessa kovenevan talouskilpailun kohteina. Kilpailu ei kosketa ainoastaan vientiyrityksiä, vaan myös kotimarkkinoilla toimivia yrityksiä. Suomalaisten yritysten omistuspohja on myös kansainvälistynyt. Suomalaiset suuryritykset ovat myös pääoman ja tuotannollisen toiminnan viejiä. Niiden toimintastrategia perustuu kansainvälistymiselle, jonka seurauksena niiden investoinnit ovat usein suuntautuneet Suomesta poispäin kansainvälisille markkinoille.

Yritysten toimintaedellytyksiä on parannettava ja niiden on panostettava tuotteisiin ja alueille, joissa ne ovat kaikkein kilpailukykyisimpiä. Euroopan unionissa yhteistyön on oltava tiivistä, jotta voimme vastata globalisaation tuomiin haasteisiin.

1.4. Hyvinvointi kuuluu jokaiselle

Hyvinvointipalvelujen tuottamisessa Suomi on haasteellisessa tilanteessa. Suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle ja lapsia syntyy aikaisempaa vähemmän. Samaan aikaan kun hyvin koulutetun väestön kysyntä kasvaa, on koulutukseen käytetty aika pidentynyt. Ihmiset aloittavat myöhemmin ensimmäisessä vakituisessa työpaikassaan tai määräaikaisessa työsuhteessaan.

Työhön osallistuminen on sosialidemokraattien kasvuun tähtäävän hyvinvointipolitiikan ydin. Meidän on jatkuvasti tutkittava ja kehitettävä työmarkkinoitamme ja sopeutettava ne paikallisiin ja alueellisiin tarpeisiin. Ihmisiä on rohkaistava ja heille on annettava mahdollisuus aloittaa työnteko varhain. Ihmisiä on kohdeltava inhimillisesti työssään, jotta työ tarjoaisi mielekästä elämän sisältöä ja jotta ihmiset pysyvät työelämässä mahdollisimman pitkään.

Tarvitsemme todellista, pitkän tähtäimen politiikkaa sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi ja lasten kasvuympäristön kehittämiseksi ja turvaamiseksi. Syntyvyys on saatava nousuun. Suomesta on tehtävä sukupuolten tasa-arvon ja lasten hyvän kohtelun mallimaa. Työn ja perheen yhteensovittamisessa tarvitaan lisää joustoa perheen ehdoilla.

Oikeus omaan kotiin ja turvattuun asumiseen kuuluu kaikkien kansalaisten perusoikeuksiin. Asuntoa on voitava vaihtaa joustavasti elämäntilanteen ja asumistarpeiden muutosten mukaan. Yhteiskunnan toimenpitein voidaan ihmisiä kannustaa omatoimiseen valintojen tekemiseen parhaan mahdollisen asumisvaihtoehdon löytämiseksi. Oikeudenmukaisuuden periaatteen toteutuminen edellyttää sitä, että yhteiskunnan asumiseen kohdistama tuki mitoitetaan niin, että tuki on samansuuruinen asumismuodosta riippumatta.

Hyvinvoinnin kasvun myötä väestömme keski-ikä on kohonnut ja ihmisillä on rikas elämä edessään vielä eläkkeelläkin. Ikääntymisen tuomiin haasteisiin voidaan vastata vain siten, että yhä suurempi määrä ihmisiä on töissä. Inhimillisten voimavarojen hukkaaminen ei ole hyväksyttävää oikeudenmukaisuuden eikä taloudellisen kasvun kannalta. Jokaisen on saatava osallistua työelämään.

Väestön poismuutosta kärsivien alueiden elinvoima on vaarassa ehtyä. Vanhukset jäävät asumaan paikkakunnille, joista nuoret lähtevät opiskelemaan palaamatta kotiseuduille työhön. Terveys-, koulu- ja hoivapalveluiden tarjoaminen näillä alueilla on vaativa haaste, koska työikäisten määrä vähenee.

Ikääntyvä väestö vaatii enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita. Hoivapalveluista jää eläkkeelle lähivuosina huomattava määrä työntekijöitä. Uuden teknologian mahdollisuudet hyvinvointipalveluissa avaavat uusia näkymiä julkisten palveluiden tehokkuuteen ja tuottavuuteen. Suurin haaste on kuitenkin se, että kansalaisten vaatimustaso nousee. Kansalaiset haluavat sekä tasa-arvoa että valinnanvapautta.

1.5. Hyvinvointipolitiikan tavoitteet ja keinot

Sosialidemokraattisen hyvinvointipolitiikan lähtökohtana on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen sekä ihmisten mahdollisuus työhön, kasvuun ja itsensä toteuttamiseen. Niin kauan kuin yhteiskunnassa on epäoikeudenmukaisuutta, sosialidemokraattien tehtävänä on toimia yhdessä kaikkien ihmisten kanssa oikeudenmukaisuuden puolesta ja vapauttaa ihmiset epävarmuudesta. Sosialidemokratia on kaikille arvomme jakaville kansalaisille avoin yhteiskunnallinen uudistusliike.

Tavoitteet ja keinomme ovat seuraavat:

1. Täystyöllisyys on tavoitteemme. Työpaikka antaa ihmiselle mahdollisuuden itsensä ja perheensä elättämiseen. Se luo pohjan yksilön taloudelliselle ja muulle toimintavapaudelle. Työn on tarjottava kehitysmahdollisuuksia tekijälleen, eikä se saa kuluttaa häntä loppuun. Siksi työelämään on palautettava kohtuullisuuden periaate. Työttömällä on oltava taloudellinen turva ja oikeus tukeen, joka mahdollistaa paluun työelämään. Halu ja velvollisuus tehdä työtä ovat hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun perusta.

Suomalainen ammattiyhdistysliike on oivaltanut käynnissä olevan muutoksen merkityksen eikä pelkää tulevaisuuden haasteita. Palkansaajaliike on mm. kyennyt sopimaan tarvittavista muutoksista eläkejärjestelmäämme, työttömyysturvaan ja sairasvakuutukseemme. Yritysten on vastavuoroisesti kannettava oma yhteiskuntavastuunsa, kun tuotannon muutoksia tehdään ja työpaikat vähenevät. Yhteistyötä tarvitaan kaikkien toimijoiden kesken.

Työn ohella tarvitsemme mielekästä vapaa-aikaa perheen, harrastusten ja ystävien kanssa, jotta kokisimme myös yksilöinä itsemme hyvinvoiviksi. Yli- tai alikuormittava työ vähentää hyvinvointiamme ja aiheuttaa lopulta myös taloudellista tehottomuutta.

2. Luottamus on kaiken perusta. Ihmisten luottamus kanssaihmisiin, organisaatioihin, yrityksiin ja julkisen sektorin toimintaan muodostaa yhteisen sosiaalisen pääoman, joka on elintärkeää hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi. Kansalaisjärjestöt, kulttuuri ja kaikkinainen yhteistoiminta sitovat ihmiset yhteen.

Epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvoisuus lisäävät ristiriitoja yhteiskunnassa ja voivat tulla yhteiskunnan toiminnalle myös kalliiksi. Sosialidemokraateille yhteisöllisyys ja solidaarisuus ovat kasvun väline. Kansalaisjärjestöillä ja vapaaehtoistoiminnalla on tärkeä merkitys solidaarisuuden ilmapiirin luomisessa ja ihmisten mukaan saamisessa yhteiskuntaan.

3. Tieto ja luovuus ovat kasvun välineitä. Suomi ei kilpaile matalilla palkoilla ja työolosuhteiden turvattomuudella vaan ahkeruudella, osaamisella, tiedolla, tutkimuksella ja luovuudella. Tutkimukseen ja koulutukseen on investoitava. Jokaisella on oltava mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen. Elinikäinen oppiminen on tulevaisuutemme kannalta välttämättömyys.

Uuden teknologian on palveltava sekä ihmistä että luontoa. Taloudellista kasvua ei pidä tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Kasvu lisää hyvinvointiamme vain, jos se on kestävää sosiaalisesti ja ekologisesti. Uusi teknologia, joka on sopusoinnussa luonnon kanssa, luo itsessään mahdollisuuksia taloudelliselle kasvulle ja hyvinvoinnille.

4. Tarvitsemme elinkelpoisia yrityksiä. Suomen tulee sitoutua pitkän aikavälin elinkeino- ja yrityspolitiikkaan. Yritysten toimintaedellytyksistä ja toimintaympäristöstä on huolehdittava, että menestyisimme investoinneista käytävässä globaalin talouden kilpailussa. Suomi tarvitsee tulevaisuudessa lisää uusia yrittäjiä ja kasvuhalukkaita yrityksiä kaikkialle maahamme.

Yritykset tarvitsevat menestyäkseen vahvaa tuotteidensa ja palveluidensa kysyntää, toimivat pelisäännöt, hyvin koulutettua työvoimaa, hyvän yhteiskunnan perusrakenteen, toimivan yhteistyösuhteen kuntiin, korkeakouluihin ja uuteen tutkimus- ja kehitystoimintaan. Yritystoiminnan edellytyksiä ottaa menestymiseen tarvittavia riskejä on vahvistettava. Suomi tarvitsee monipuolista yrittäjyyttä ja omistajuutta. Näihin kuuluvat yhtä hyvin pörssimuotoinen omistus, perheyhtiöt, osuustoiminnalliset yritykset ja valtionyhtiöt.

Vastineeksi toimivasta yhteiskuntarakenteesta yritysten on myös tunnustettava oma yhteiskuntavastuunsa. Turvallisuuden tunne ja kasvu tukevat toisiaan. Ihmiset uskaltavat ottaa riskejä ja kokeilla uutta. Heidän on helpompi sopeutua muutoksiin. Tarvitsemme myös sosiaalisia yrityksiä tukemaan vaikeasti työllistettäviä ihmisiä.

5. Toimiva julkinen sektori on hyvinvoinnin edellytys. Julkiset panostukset perusrakenteisiin, yliopistoihin, kulttuuriin, ympäristöteknologiaan ja perhepolitiikkaan tukevat yksityistä yritystoimintaa ja antavat kilpailuedun kansainvälisillä markkinoilla. Huolehtiaksemme hyvinvointipalveluiden alueellisesta saatavuudesta tarvitsemme jatkossa nykyistä vahvempia alueellisia kokonaisuuksia, kuntakoon kasvattamista ja kuntien välistä yhteistoimintaa. Hyvinvointipalvelut voidaan säilyttää ja niitä voidaan kehittää vain, jos niille on olemassa riittävä väestöpohja. Tehokas elinkeinopolitiikka tarvitsee tuekseen vahvat kasvukeskukset.

6. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on tavoite. Koko väestön toimintakykyä sekä ihmisten elämänhallinnan mahdollisuuksia on parannettava ennaltaehkäisevällä terveystyöllä lapsuudesta vanhuuteen saakka.

Yksilön hyvinvoinnin perusta, turvallisuudentunne, luottamus toisiin ihmisiin ja itsensä arvostus luodaan varhaislapsuudessa. Lasten ja perheiden hyvinvointia on edistettävä. Lasten kasvatusvastuu on vanhemmilla ja yhteiskunnan tulee tukea vanhempia tässä työssä. Varhainen puuttuminen ongelmiin takaa, että tulevat sukupolvet kantavat tulevaisuudessa vastuunsa yhteiskunnassa.

7. Kansainvälistyvä ja avoin yhteiskunta on vahvuus. Kansainvälinen ja avoin yhteiskunta on taloudelle kilpailuetu. Euroopan unioni on Suomelle väline edistää avointa kansainvälistä taloutta. Taloudellinen yhteistyö ei ole ainoa avoimen yhteiskunnan merkki. Korkeakoulujen ja tutkimuksen on kansainvälistyttävä entisestään. Kulttuurin on oltava avointa kansainvälisille vaikutteille omaperäisyys säilyttäen. Tarvitsemme Suomessa myös siirtolaisia sekä suomalaisia tutustumaan ja työskentelemään muissa maissa. Monikulttuurisuus ja kansainvälinen vuorovaikutus ovat voimavaroja ja menestystekijöitä.

Kulttuuri ja taide vaikuttavat myös koko yhteiskunnan hyvinvointiin ja taloudelliseen kasvuun. Hyvinvointi ei toteudu eikä taloudelliselle kasvulle ole edellytyksiä ilman luovuutta ja innovaatioita. Ne tukevat yksilön henkistä kasvua ja luovuutta. Kulttuuri ja taide vaikuttavat myös koko yhteiskunnan hyvinvointiin ja taloudelliseen kasvuun, jota ei tapahdu ilman luovuutta ja innovaatioita. Investoinnit kulttuuriin ja taiteisiin auttavat myös yhteiskuntaa kehittymään ja yrityksiä menestymään.

2. HYVINVOINTI EDELLYTTÄÄ KASVUA

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on ollut menestystarina. Se on onnistunut tasoittamaan tuloeroja ja vähentämään köyhyyttä. Koko väestölle on voitu tarjota kattavat julkiset palvelut ja hyvä sosiaaliturva. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on edistänyt taloudellista kasvua, ei estänyt sitä.

Suomen talouden pitkänajan kasvu on ollut ainutlaatuisen nopeaa. Viime vuosikymmenellä uhannut rahoituskriisi onnistuttiin ratkaisemaan aktiivisella kasvupolitiikalla ja sosiaaliturvaa uudistamalla sen perusrakenteet säilyttäen. Edellisen vuosikymmen perintönä meillä on kuitenkin suurina ongelmina korkea työttömyys ja alhainen työllisyysaste. Tässä suhteessa Suomella on vielä kirittävää muihin Pohjoismaihin nähden.

Taloutemme kasvu on turvattava ja työllisyys on saatava paremmaksi. Sosiaaliset ongelmat kuten köyhyys, tuloerot ja syrjäytyminen liittyvät ennen kaikkea pitkäaikaiseen työttömyyteen. Tarvitsemme taloudellista kasvua luomaan lisää työpaikkoja ja parantamaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjaa.

Hyvinvointipalvelut tarvitsevat kehittyäkseen nykyistä vahvemman talouden. Väestön ikääntyminen luo myös paineita sosiaalimenojen kasvattamiseksi tulevaisuudessa. Ilman riittävän nopeaa taloudellista kasvua ja korkeaa työllisyyttä emme voi vastata näihin haasteisiin tyydyttävästi. Korkeampi työllisyys merkitsee enemmän veronmaksajia ja vähemmän tuen tarvitsijoita.

2.1. Osaava työntekijä kestävän talouden perusta

Hyvinvointiyhteiskunta voi pitää sisällään korkean elintason lisäksi tasaisen tulonjaon, hyvät julkiset palvelut ja korkean työllisyyden. Kansalaisten hyvinvoinnin ja maan kilpailukyvyn kannalta on tärkeää, että koulutus- ja työvoimapolitiikan avulla huolehditaan työvoiman korkeasta osaamistasosta ja luodaan edellytykset työhön osallistumiselle. Suomi ja muut Pohjoismaat ovatkin teknologisesti edistyneitä, innovatiivisia ja kilpailukykyisiä talouksia.

Luottamusta ja vakautta lisäävällä politiikalla tuetaan parhaiten taloudellista kasvua. Kattavat työmarkkinaratkaisut lisäävät luottamusta ja antavat yhteiskunnalle vakautta. Suomalaisen työn kilpailukyvystä on pidettävä huolta. Osaamisperustaa on vahvistettava, talouden perusrakennetta on kehitettävä ja yritysten toimintaympäristöä on parannettava.

Työllisyyden kestävä parantaminen edellyttää työvoiman tarjontaan ja kysyntään vaikuttavia toimia. Tarjontaa voidaan lisätä vaikuttamalla työvoiman osaamiseen ja liikkuvuuteen sekä parantamalla työnteon houkuttelevuutta. Kohtuullisen hyvän työttömyysja toimeentuloturvan tason säilyttämiseksi on sosiaali- ja työllisyyspolitiikan kannustettava ihmisiä työhön.

Entistä korkeampi aktivointiaste edellyttää työvoimapolitiikan resurssien lisäämistä ja pitkäaikaistyöttömien työmarkkinavalmiuksien parantamista. Samalla on myös parannettava ikääntyneiden työntekijöiden mahdollisuuksia jatkaa pidempään työelämässä.

Julkisella sektorilla on tärkeä rooli infrastruktuurin kehittäjänä. Sijoitukset hyvinvointipalveluihin, liikenneverkkoihin ja tietoliikenneyhteyksiin parantavat tuottavuutta. Perusrakenneinvestoinnit hyödyttävät kansantaloutta monien vuosikymmenien ajan.

2.2. Suomi kasvuun

Suomen pitää sitoutua pitkän aikavälin yritys- ja elinkeinopolitiikkaan. Maailmanlaajuinen talouskilpailu investoinneista edellyttää yritysten toimintaedellytysten ja -ympäristön huolehtimisesta.

Suomi ei ole viime vuosina onnistunut houkuttelemaan ulkomaisia työllisyyttä edistäviä investointeja riittävästi. Osittain tämä johtuu siitä, että markkinoiden koko on Suomessa rajallinen ja Suomi on sivussa kasvavilta markkina-alueilta.

Jatkossa on pidettävä huolta siitä, että työn tuottavuus kehittyy maassamme suotuisasti. Yritysten verotuksen tulee säilyä kilpailukykyisenä niin, että voimme kompensoida mm. markkinoiden kaukaisuudesta aiheutuvia kustannuksia.

Taloudellinen kasvu, investoinnit ja hyvinvointijärjestelmän ylläpito ja kehittäminen ovat toisistaan riippuvaisia. Suomessa investointiaste ei ole riittävän korkealla tasolla. Kotimaisten suuryritysten toimintastrategia on perustunut kansainvälistymiselle, jonka seurauksena niiden investoinnit ovat usein suuntautuneet Suomesta poispäin kansainvälisille markkinoille.

Työllistävä talouskasvu edellyttää kotitalouksien ostovoiman kasvua, kotimaisten investointien lisääntymistä sekä myös ulkomaisen pääoman sijoituksia. Julkisten hyvinvointipalvelujen ja infrastruktuuri-investointien määrätietoinen kasvu lisää investointimahdollisuuksia. Tarvitsemme myös ulkomaisia investointeja, jotta voimme ylläpitää ja kehittää terveeltä pohjalta kotimarkkinoitamme.

Yritysmyönteisen elinkeinopolitiikan lisäksi Suomen on etsittävä ennakkoluulottomasti keinoja, joilla Suomeen voitaisiin saada entistä enemmän ulkomaisia sijoituksia. Suomen houkuttelevuutta sijoituskohteena voidaan parantaa myös markkinoinnin ja tiedotuksen avulla. Valtion on panostettava nykyistä enemmän kansainvälisten sijoittajien kiinnostuksen herättämiseen maatamme kohtaan.

Kasvun kannalta uudet alat ja uudet yritykset ovat avainasemassa. Kasvuyritysten ja innovaatioiden tukemiseksi tarvitaan julkisia tukiorganisaatioita. Niiden rahoitus- ja neuvontamahdollisuudet on pidettävä riittävinä, jotta uusien työllistävien ja innovatiivisten yritysten kasvuedellytykset voidaan turvata.

Vero- ja säätelyjärjestelmän on kannustettava yrityksiä sijoittumaan Suomeen sekä laajentamaan toimintojaan. Kilpailupolitiikan avulla on huolehdittava siitä, että markkinat toimivat. Suomessa on jatkettava rohkeaa panostamista koulutukseen ja tutkimukseen. Toimintaympäristöjen kehittäminen edellyttää Helsingin metropolialueen ja muiden alue- ja kasvukeskusten erityistarpeiden huomioon ottamista, asuntomarkkinoiden tasapainon vahvistamista rakennusmaata kaavoittamalla ja liikennejärjestelmän ja joukkoliikenteen parantamista.

Palkansaajaliike hallitsee huomattavaa sijoituspääomaa työeläkerahastojen kautta yhdessä työnantajien kanssa. Tulevien eläkkeiden maksamiseen tarkoitetut varat on sijoitettava huolella varovaisuutta noudattaen ja silti riittävä tuotto taaten. Palkansaajien oma etu vaatii, että työeläkevaroja sijoitetaan maahamme nykyistä enemmän, jotta hyvä työllisyys, kansantalouden kasvupohja ja siitä tulevat eläkkeet voidaan turvata.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Sitoudumme pitkäjänteiseen, yritysmyönteiseen elinkeinopolitiikkaan. Vero- ja säätelyjärjestelmän on tarjottava yrityksille vakaa ja ennustettava toimintaympäristö. Sen on tuettava investointi- ja kasvuhalukkuutta kotimaassa. Yrityksiltä edellytetään tulevaisuudessa entistä suurempaa vastuunkantoa sosiaalisista, eettisistä ja ympäristöasioista.

2. Suomen on toimittava aktiivisemmin ulkomaisten uusien ja työllistävien investointien houkuttelemiseksi maahamme. Valtion markkinointipanostuksia tähän on tuntuvasti lisättävä.

3. Työvoimapolitiikan resursseja on lisättävä huomattavasti nykyisestään. Aktivointitoimenpiteiden on perustuttava yritysten todellisten työvoimatarpeiden huomioimiseen ja työntekijöiden osaamistason huomattavaan nostamiseen yhteistyössä työnantajien kanssa.

4. Kotimaisesta kilpailuympäristöstä on pidettävä edelleen huolta. Kustannukset eivät saa karata käsistä. Tuottavuuden kehittämiseksi tarvitsemme lisää kilpailua, jota vahvistavat mm. ulkomaiset investoinnit.

5. Uusien yritysten ja uusien kasvualojen tukemisessa tarvitaan aktiivista ja voimakasta julkista panostusta niin rahoituksessa kuin tutkimuksessa ja tuotekehityksessäkin. Erityisesti näiden uusien yritysten markkinoille pääsyyn on panostettava. Vastineeksi yhteiskunnan antamalle tuelle on oikeus vaatia vastuullista työnantajapolitiikkaa ja työpaikkojen säilyttämistä Suomessa.

6. On pidettävä huolta suomalaisesta monipuolisesta omistajuudesta. Työeläkerahastojen varoja on sijoitettava nykyistä enemmän kotimaiseen tuotannolliseen toimintaan. Työeläkerahastojen tulee olla vastuullisia omistajia ja vaikuttaa siihen, että yritykset noudattavat vastuullista työnantajapolitiikkaa.

7. Suomi tarvitsee menestyäkseen vahvan metropolialueen ja koko maan alue- ja osaamiskeskusten kehittämistä. Pääkaupunkiseudun ja sitä ympäröivän talousalueen kehittäminen kansainvälisesti kilpailukykyisenä talousalueena on koko kansantalouden kasvuedellytysten kannalta keskeinen kehittämissuunta.

3. REILU TYÖELÄMÄ

Työ tuottaa hyvinvointia ihmisille ja yhteiskunnalle. Hyvä työ tuottaa tekijälleen elämänsisältöä ja turvaa toimeentulon. Työ luo sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja vuorovaikutusta. Järkevä työnjako ja tuottava työ mahdollistavat tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnan toiminnan.

Suomalaisten yritysten kilpailukyky perustuu yritysten pitkäjänteiseen kehittämiseen, laadullisesti kestävään tuottavuuteen, korkean osaamisen hyödyntämiseen ja hyviin yhteiskunnallisiin toimintaedellytyksiin. Kun yritykset noudattavat työelämän normeja, harjoittavat vastuullista työnantajapolitiikkaa ja rakentavat aitoa yhteisöllisyyttä, palkansaajat toimivat vastavuoroisesti joustavasti ja sitoutuvat työskentelemään yrityksen menestyksen eteen.

Työelämän muutoksiin vaikuttavat maailmanlaajuiset talouden ja yrityselämän muutosvoimat. Haitallisiin seurauksiin voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisella ja työmarkkinapoliittisella ohjauksella. Epäterve kilpailu, harmaa talous, työehtojen kiertäminen ja työvoiman epäinhimillinen käyttö voidaan estää yhteisillä päätöksillä ja tukemalla siten suomalaisen työelämän kestävää kehitystä ja kilpailukykyä.

Suomalaiset yritykset ja organisaatiot joutuvat tulevaisuudessa kilpailemaan työvoimasta. Työvoimaan kuuluvien, mutta työelämän ulkopuolella olevien, saaminen mukaan työelämään on talouden kasvun turvaamiseksi välttämätöntä. Työelämän laadun on oltava kunnossa, jotta ihmiset jaksaisivat työssä nykyistä pidempään. Inhimilliset ja pitkäjänteiseen kehittämiseen panostavat yritykset ovat houkuttelevia työpaikkoja.

Nykyinen suomalainen hyvinvointi on luotu koulutukseen ja laadukkaaseen työelämään panostamalla. Niiden varaan on tulevaisuuskin rakennettava. Kilpailutilanteen vuoksi rimaa on vain entisestään nostettava.

Osaamiseen ja innovaatioihin perustuvat strategiat on omaksuttu myös kilpailijamaissamme. Yhä useammat maat ottavat toisistaan mittaa inhimillisten voimavarojen taitavalla käytöllä. Kansainvälisten kilpailukykytutkimusten mukaan Suomen lähtökohdat ovat tässä kilpailussa hyvät. Osaamisen kasvattamiselle, innovaatioille ja verkostoitumiselle on maassamme hyvät edellytykset.

Maailmantalouden yhdentyminen tai Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostuminen eivät saa estää hyvää julkista palvelutuotantoa kehittymästä. Julkiselle sektorille on turvattava riittävä rahoitus, eivätkä kansainvälinen verokilpailu ja veronkevennykset saa vaarantaa sen rahoitusta.

Työelämän luottamuksen ja työhön sitoutumisen perustan on oltava kunnossa, jotta tuottavuutta pystytään nostamaan. Työelämän hyvä laatu ja palkansaajan turva on uudistetussa työlainsäädännössä sekä yleissitovissa, alakohtaisissa työ- ja virkaehtosopimuksissa. Korkea järjestäytymisaste ja toimiva neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä sekä yhteistyö ovat suomalaisen työmarkkinamallimme peruspilareita. Työvoiman liikkuvuuden lisääntyessä ja työelämän kansainvälistyessä tätä on edelleen vahvistettava.

Epäterveen kilpailun ja ns. sosiaalisen polkumyynnin estämiseksi on tärkeää, että työehtojen vähimmäistaso määräytyy niiden sopimusten ja lakien mukaan, jotka ovat voimassa siellä missä työ tehdään. Työntekomaan ammattiliittojen ja työsuojeluviranomaisten on voitava valvoa ulkomaisen työvoiman työehtoja.

Harmaan talouden vastaisessa taistelussa työn tilaaja ja teettäjä on asetettava vastuuseen lakien ja reilujen työmarkkinapelisääntöjen noudattamisesta. Tilaajavastuuta tukemaan tarvitaan tehokkaita toimia myös jälki-käteisvalvontaan. Harmaan talouden vastaisessa taistelussa toinen keskeinen tavoite on työntekijäliiton kanneoikeus.

Yritysten tulee huolehtia työelämän perusoikeuksien toteutumisesta ja yhteiskuntavastuusta kotimaassa ja ulkomailla. Kansainvälisen Työjärjestön perussopimusten noudattaminen ja niiden valvonta kaikkialla maailmassa on tärkeää.

Suomalaisten yritysten tulee ulkomailla toimia hyvinä yrityskansalaisina. Luonnollinen osa kansainvälisen yrityksen sosiaalista vastuuta on työntekijöiden järjestäytymisoikeuden tunnustaminen kaikilla tasoilla ja toimivien neuvottelusuhteiden luominen.

Työelämän säätelyä on siirtynyt merkittävässä määrin Euroopan unionin tasolle. Työvoiman liikkuvuuden lisääntyminen ja työelämän kansainvälistyminen vaativat aktiivista otetta Euroopan unionin sosiaalipolitiikan kehittämisessä. Euroopan unionin sisämarkkinoiden jatkuvasti kehittyessä tarvitaan vastapainoksi työntekijöiden oikeuksien entistä tehokkaampaa kansainvälistä suojaa sekä lisää EU-tason työmarkkinasopimuksia ja lainsäädäntöä.

Lisääntyvä työvoiman liikkuvuus voi vaikuttaa myös Suomen asumisperusteisen sosiaaliturvan ja EU:n sosiaaliturvalainsäädännön suhteeseen. Lainsäädäntöä kehittämällä on varmistettava sosiaaliturvan toimivuus ja estettävä mahdolliset kohtuuttomuudet ja väärinkäytökset.

3.1. Palkansaajan hyvinvointi työelämän muutoksessa

Palkansaajat kokevat työelämän kehityspiirteet kaksijakoisesti. Suomalaisessa työelämässä on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana myönteistä kehitystä mm. sukupuolten välisessä tasa-arvossa, vaikutus- ja kehittymismahdollisuuksissa, johtamistavoissa ja tiedonsaannissa.

Myönteisestä kehityksestä huolimatta useita palkansaajia ahdistaa työn ja työsuhteiden epävarmuus, työtahdin ja kiireen kasvu sekä uupuminen. Työn mielekkyys on osittain hukassa. Moni palkansaaja kaipaa työpaikalleen lisää henkilöstöä. Samaan aikaan toisia koettelee pitkittyvä työttömyys tai epävarmuus työn jatkumisesta. Työelämä koetaan sirpaloituneeksi, työehdot ja työajat eriytyneiksi. Palkansaajat kokevat saavansa aikaisempaa huonommin tietoja työpaikan muutoksista. Tietoja ei saada riittävästi, eikä riittävän ajoissa.

Muutos työelämässä on nopeaa ja edellyttää työntekijöiltä jatkuvaa valmiutta oppia ja omaksua uutta. Tämän vuoksi työpaikan yhteistoiminnan ja kehittämisen on oltava pitkäjänteistä, jatkuvaa ja kokonaisvaltaista. Yksittäisillä toimilla ei pystytä pureutumaan tuotannon ja toiminnan rakenteellisiin heikkouksiin.

Työntekijöiden on voitava vaikuttaa heitä koskeviin asioihin jo niiden valmisteluvaiheessa, esimerkiksi tuotannon sijoittautumis- ja investointipäätöksiin monikansallisissa yrityksissä.

Palkansaajien ja työnantajien on yhdessä vastattava osaamisen kehittämisestä työpaikoilla. Korkea osaaminen ja ammattitaito antavat yksilöille turvan työelämän muutoksissa.

Työnantajien on kannettava vastuunsa irtisanottavien uudelleen- ja täydennyskoulutuksesta ja uuden työpaikan löytymisestä. Tavoitteena on turvata mahdollisimman monelle irtisanotulle siirtyminen työstä toiseen työhön.

Tärkeä avain suomalaisen työn tuottavuuden nousuun, työelämän laadun parantamiseen ja pitkäjänteiseen työelämän kehittämiseen on johtamiskulttuurin muutos ja johtamistaitojen kehittäminen. Hierarkkisesta ja lannistavasta johtamisesta on siirryttävä reiluun johtajuuteen. Siihen kuuluvat itsensä johtaminen, yhdessä tekeminen ja kehittäminen, luottamus sekä työntekijöiden näkeminen yhteistyökumppaneina, ei vain alaisina.

Reiluun johtajuuteen kuuluu vastuullinen työnantajapolitiikka. Johtamiskulttuurin muutos ei tarkoita löysyyttä ja tehottomuutta vaan vastuullisuutta ja asioihin puuttumista sekä riittävää ohjausta. Työnantajan on varmistettava työehtosopimusten noudattaminen ja työntekijöiden tasavertainen kohtelu. Aktiivinen ote työhyvinvointiin ja tasaarvoon on yrityksille kilpailutekijä.

Suomen väestön ikärakenteen muutos on valtava haaste paitsi hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden niin myös työyhteisöjen arkisen jatkuvuuden turvaamisen kannalta. Yrityksissä on turvattava monipuolinen ikärakenne ja kokeneiden työntekijöiden osaamisen siirto nuoremmille. Tarvitaan monenlaisia keinoja: työnkiertoa, oppisopimuskoulutusta, mentorointia, työparitoimintaa.

Nuorten, työelämään astuvien perehdyttäminen työelämän sääntöihin ja työmarkkinajärjestelmään sekä työpaikan asioihin on yritysten, koulujen, työyhteisöjen ja työmarkkinajärjestöjen yhteisellä vastuulla.

Vanhempien sukupolvien työssä jatkamisen tukemiseksi on kiinnitettävä erityisesti huomioita työn sisällöllisiin kysymyksiin, työilmapiiriin ja siihen, että työpaikka voidaan kokea turvalliseksi.

Työn itsenäisyys ja haasteellisuus ovat ominaisuuksia, joita kokeneemmat ja ikääntyneemmät työntekijät työltään odottavat. Tällainen työ sisältää jo sinänsä arvostuksen osoituksen, joka kannustaa ja auttaa jaksamaan työssä.

Ammattitaidon ja osaamisen kehittymisestä ei aina pidetä riittävää huolta. Seurauksena on ollut työntekijöiden arvostuksen puutetta, kuormitusta ja eläkehakuisuutta. Työn mielekkyys, hyvät vaikutusmahdollisuudet ja sopiva työkuormitus edistävät työssä jaksamista ja pitempään jatkuvia työuria. Työpaikoilla on pyrittävä räätälöimään töitä, työaikoja ja työolosuhteita niin, että työkyvyn alentuessakin on mahdollista jatkaa työelämässä.

3.2. Syrjimätön linja

Innovatiivisuus ja työssä jaksaminen edellyttävät kannusteita. Työntekijälle on tärkeää kokea olevansa arvostettu työssään. Kannustuksen ja palautteen määrää ja laatua on syytä monilla työpaikoilla kehittää. Kannustavuutta on lisättävä oikeudenmukaisella, työn vaativuuteen ja työtulokseen perustuvalla palkkauksella sekä tulospalkkausta kehittämällä.

Työpaikoilla on tehtävä naisten ja miesten tasa-arvoa edistävä tasa-arvosuunnitelma. Tasa-arvolain mukaisten tasa-arvosuunnitelmien ja palkkakartoitusten avulla edistetään palkkauksellista tasa-arvoa ja henkilöstön osaamisen kehittämistä. Työpaikoilla tasa-arvoa on syytä edistää eri keinoin, mm. pätkätyösuhteita vähentämällä ja luomalla naisille ja miehille yhdenvertaiset mahdollisuudet koulutukseen ja uralla etenemiseen. Miesten ja naisten töiden ja alojen eriytymistä sukupuolen mukaan on pyrittävä vähentämään.

Työpaikoilla on rohkaistava toimia, jotka lisäävät suvaitsevaista ilmapiiriä ja tukevat vammaisten ja vajaakykyisten ihmisten aktiivista osallistumista työelämään.

Sukupuolen, iän, kansalaisuuden tai määräaikaisuuden perusteella tapahtuvaan syrjintään on kiinnitettävä huomiota ja ehkäistävä sitä. On estettävä sellaisen yhteiskunnan syntyminen, jossa ihmisten ammatti, asuminen, taloudellinen ja sosiaalinen asema määräytyvät heidän syntyperänsä mukaan.

Maahanmuuton myönteisten vaikutusten turvaamiseksi on huolehdittava siitä, että maahanmuuttajien työllisyysaste kohoaa huomattavasti nykyisestä ja että heidän integroitumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan sujuu vaikeuksitta. Maahanmuuttajien työehtojen ja sosiaalisten oikeuksien turvaaminen ja olemassa olevan osaamisen hyödyntäminen ovat onnistuneen maahanmuuttopolitiikan edellytyksiä.

Työehtojen viranomaisvalvonnan tehostamisen lisäksi on tarpeen täsmentää muiden toimijoiden oikeuksia ja velvollisuuksia. Työpaikoilla ja kansalaisyhteiskunnassa on otettava huomioon ulkomailta Suomeen tulevan työvoiman erityispiirteet.

Kansainvälistyvissä työyhteisöissä tarvitaan kielitaitoa ja erilaisten kulttuurien tuntemusta. Ammattiyhdistysliikkeen ja muun kansalaisyhteiskunnan vastuu on erittäin suuri. Työnantajilta on edellytettävä vastuullisuutta osallistua maahanmuuttajatyöntekijöiden koulutuksen rahoitukseen.

3.3. Yrittäjyyttä on edistettävä

Palkansaajien hyvinvoinnin ohella sosialidemokraatit haluavat kiinnittää huomiota pienyrittäjien asemaan ja hyvinvointiin. Yhteiskunnan tuki pienille ja aloittaville yrityksille on tärkeää, koska työsuhteen ja yrittäjyyden välimaastossa on kasvava työelämän alue, jota leimaavat yhtä aikaa yrittäjän riski, riippuvuus yhdestä toimeksiantajasta ja tämän määrittelemistä työehdoista sekä sosiaalisen suojelun puute.

Yrittäjien jaksamisen tukeminen on yrittäjyyden houkuttelevuuden kannalta ratkaisevaa. Yrittäjyydessä tarvitaan ammatillista osaamista, luovuutta ja liiketoimintaosaamista sekä tietoja ja taitoja työnantajavelvoitteista ja johtamisesta. Laaja-alaiseen yrittäjäkoulutukseen on panostettava ja luotava yrittäjille sopivia koulutusmuotoja.

Aloittavien ja pienyrittäjien jaksamista edesauttavat hyvä koulutus, epäterveen kilpailun estäminen ja kuntoutusmahdollisuuksien takaaminen. Tarvitaan ennakkoluulottomia toimia itsensä työllistävien yrittäjien oikeusturvan ja sosiaalisen suojelun parantamiseksi.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Yrityksiltä edellytetään tulevaisuudessa entistä suurempaa sosiaalista ja eettistä vastuunkantoa. Tämä merkitsee muun muassa työntekijöiden ihmisarvoista kohtelua ja järjestäytymisoikeuden tunnustamista kaikilla tasoilla - myös globaalisti - sekä toimivien neuvottelusuhteiden solmimista työntekijöitä edustavien järjestöjen kanssa. Tätä on edellytettävä myös suomalaisilta monikansallisilta yrityksiltä. Suurimmissa yrityksissä tulisi ottaa käyttöön henkilöstötilinpäätös.

2. Työnantajan on kannettava vastuunsa työntekijöistä myös yritystoimintaa uudelleenjärjesteltäessä sekä irtisanomistilanteissa. Tämä voi tapahtua osallistumalla uudelleenkoulutuksen ja uuden työpaikan etsimisen kustannuksiin. Ammattitaidon jatkuva ylläpitäminen on työnantajan ja työntekijöiden yhteinen velvollisuus. Suurimmilla yrityksillä tulisi olla ehdollinen henkilöstökoulutusmaksu, jonka he joutuvat maksamaan valtakunnalliseen koulutusrahastoon, elleivät panosta oman henkilökuntansa koulutukseen riittävästi.

3. Epätyypillisten työsuhteiden käyttömahdollisuuksia on vähennettävä keinottelun estämiseksi ja epätyypillisissä työsuhteissa olevien asemaa on parannettava. Vuokratyövoiman käytölle on asetettava selkeät työoikeudellisesti määrätyt ehdot ja rajoitukset. Epävarmuus työn ja toimeentulon jatkumisesta on pahimpia esteitä tuottavuuden nostamiselle, tasa-arvolle ja sille, että ihmiset jaksaisivat työssä nykyistä pidempään.

4. Työelämään on palautettava kohtuullisuuden periaate. Työtehtäviä on mukautettava niin, että työkyvyn alentuessakin työntekijällä on mahdollisuus olla mukana työelämässä. Ikäsyrjinnästä on päästävä eroon. Ihmiselle on oltava mahdollisuus olla hyödyksi työelämässä, vaikka työ- ja toimintakyky eivät enää olisikaan täydellisiä. Ikäihmisten työssäoloajan pidentämiseksi tulisi harkita sosiaaliturvamaksujen alenemaa viimeisinä työvuosina. Vajaakuntoisten ja vammaisten työllistymisen esteet on purettava.

5. Naisten ja miesten tasa-arvoa työelämässä on edistettävä kaikilla tasoilla. Työpaikoille on laadittava tasa-arvosuunnitelmat ja tehtävä palkkakartoitukset työn vaativuuden pohjalta. Perhevapaiden kustannukset pitää jakaa tasaisesti kaikkien työnantajien kesken. Kustannuksia tasaa myös se, että miehet pitävät nykyistä enemmän perhevapaita.

6. Työehtojen vähimmäistaso määräytyy työntekomaassa voimassa olevien sopimusten ja lakien mukaan. Suomalaisten työsuojeluviranomaisten sekä ammattiliittojen on voitava tehokkaasti valvoa Suomessa tehtävään työhön sovellettavia työehtoja. Yritysten yhteiskuntavastuun lisäämiseksi, harmaan talouden kitkemiseksi ja työehtojen valvomiseksi maassamme tulisi ottaa käyttöön yritysten tilaajavastuu, jonka perusteella yritykset olisivat vastuussa myös lakien ja sopimusten noudattamisesta alihankintoina suoritettavasta työstä. Ammattiliitoilla tulee olla kanneoikeus työlainsäädännön, työehtosopimusten ja työsuojelumääräysten noudattamista koskevien ongelmatilanteiden ja yksittäisten tapausten oikeudenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.

7. Työperäisen maahanmuuton lisääntyessä on kaikilla tasoilla ponnisteltava etnisen syrjinnän poistamiseksi. Ihmisen syntyperä ei saa määrätä hänen ammattiaan, asuinpaikkaa tai muutoin vaikuttaa taloudelliseen ja sosiaaliseen asemaan.

8. Samapalkkaisuuden saavuttaminen vaatii kovaa työtä. Työpaikoilla on toteutettava työn vaativuuden arviointi, tasa-arvosuunnitelmat ja palkkakartoitukset, jotta samapalkkaisuus etenee. Tarvitaan myös miesten ja naisten välisten erojen tasoittamista koulutusvalinnoissa ja sijoittumisessa eri aloille.

9. Syrjäytymisen ehkäisemiseksi tulee huolehtia työttömien terveydenhuollon toimivuudesta sekä tarvittavista kuntoutuksista.

4. HYVINVOINTIA KAIKENIKÄISILLE

Sosialidemokraattien tavoitteena on esteetön, kaikkien osallisuutta painottava, suvaitseva ja moniarvoinen yhteiskunta, jossa hyvinvointi jakautuu tasaisesti eri elinvaiheissa olevien kesken, ja jossa mitään ikäryhmää ei syrjitä. Tällaisessa yhteiskunnassa eriikäisten ihmisten on hyvä elää ja toimia.

Yhteiskunta asettaa kansalaisille velvollisuuksia ja oikeuksia eri elämänvaiheissa. Lapsilla ja lapsiperheillä on oikeus odottaa hyvinvointiyhteiskunnalta lapsuuteen ja vanhemmuuteen kohdistuvia palveluita ja tulonsiirtoja. Yhteiskunnan on voitava edellyttää myös perheiden kantavan vastuunsa kasvatustehtävästään. Velvoitteet alkavat jo lapsena. Tärkein niistä on oppivelvollisuus.

Sosialidemokraattisen perhepolitiikan tavoitteena on, että lapsiperheiden hyvinvointi vastaa muun väestön tasoa. Ns. sukupolvisopimus edellyttää oikeudenmukaisia tulonsiirtoja ja palveluja työhön osallistuvilta muille. Lapsille ja nuorille sekä heidän hyvinvoinnistaan vastuussa oleville siirretään tuloja ja heille tarjotaan hyvinvointipalveluja.

Nuoruuden vaihtuessa aikuisuudeksi ja opiskelun vaihtuessa työksi siirrytään nettomaksajaksi. Vastuu omasta ja mahdollisen perheen toimeentulosta ja hyvinvoinnista alkaa, samoin velvollisuus osallistua hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden ja tulonsiirtojen rahoitukseen. Työuran päätyttyä maksaja siirtyy eläkkeelle ja myöhemmin toimintakyvyn huvetessa myös käyttämään hoito- ja hoivapalveluja.

Sosialidemokraattisen eläkepolitiikan tavoitteena on, että eläkettä kertyy kattavasti kaikesta työstä, eläkkeiden rahoitus on turvattu, ansaitut eläkkeet voidaan maksaa ja eläkkeiden ostovoiman kehityksestä huolehditaan. Hyvinvointiyhteiskunnan suojaverkko toimii vakuutusjärjestelmänä, joka jakaa tuloja ja hyvinvointia eri elämänvaiheisiin verraten tasaisesti.

Sukupolvisopimukseen kohdistuu isoja haasteita. Nuoruus on pidentynyt ja työelämään siirrytään liian myöhään. Moni nuori osallistuu työelämään opiskelujensa ohessa. Työikäiseen aikaan sisältyy työttömyyttä, epätyypillisiä työuria ja työelämästä poissaoloa.

Merkittävin muutos on ikärakenteen painottuminen eläkeikäiseen väestöön. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseksi on välttämätöntä, että työllisyysastetta nostetaan alentamalla työttömyyttä ja pidentämällä työvuosien määrää.

Työssäkäyvien määrää on kasvatettava. Työelämää on inhimillistettävä ja työn terveysvaaroja vähennettävä ennenaikaiselle eläkkeelle joutumisen vähentämiseksi ja iän perusteella eläkeoikeuden saavuttaneiden työssä pitämiseksi.

Nuoria on siksi kannustettava valmistumiseen ja työelämään siirtymiseen. Eläkkeelle siirtymistä on myöhennettävä. Kansalaisten terveys ja siihen perustuvat työ- ja toimintakyky vaikuttavat sosiaalimenojen kehitykseen ratkaisevammin kuin vanhusten määrän lisääntyminen sinänsä.

Kun kansalaisten työ- ja toimintakyky paranevat, voidaan työelämässä jatkaa pidempään ja ikääntyneiden hoidon ja hoivan tarve siirtyy myöhemmäksi. Näin ikärakenteen muutoksesta aiheutuvaa taakkaa voidaan jakaa laajemmalle ja turvata sukupolvisopimuksen kestävyys.

4.1. Tukea perheiden vastuunkantoon

Suomen väestörakenne vanhenee. Lasten ja työikäisten määrät vähenevät samalla kun eläkeiässä olevien määrä kasvaa. Väkiluku kääntyy laskuun noin viidentoista vuoden päästä. Syntyvyys on jo pitkään ollut alle uusiutumistason, mutta eliniän pidentyminen on toistaiseksi pitänyt yllä väestönkasvua. Ikärakenteen vanhentuminen on kaikkia väestöryhmiä koskeva syvällinen muutos.

Suomessakin lasten hankkiminen on siirtynyt entistä myöhempään ikään perhepoliittisista toimista huolimatta. Perheet perustetaan entistä myöhemmin ja ensisynnyttäjien ikä nousee jatkuvasti. Tämä voi liittyä yleiseen elämäntapa- ja asennemuutokseen, jonka mukaan ensin on hankittava riittävästi kokemuksia, opiskeltava pitkään ja saatava turvallinen ammatti- ja työpaikka ennen kuin on lasten hankkimisen aika.

Työsuhteiden pysyvyydellä on kuitenkin selvä yhteys naisten halukkuuteen hankkia lapsia. Taloudellisesti epävarmat pätkätyöt eivät innosta hankkimaan lapsia, jos tietoa toimeentulon jatkumisesta ei ole.

Lasten hankkimisessa on kyse ihmisten elämänvalinnoista, joten suora yhteiskunnan puuttuminen valintoihin on vaikeaa tai peräti mahdotonta. Yksilön valintaan puuttuminen koetaan lisäksi helposti holhoamiseksi ja seurauksena on kielteinen vastareaktio. Lasten hankkimiseen on kuitenkin kannustettava.

Sosialidemokraattisista lähtökohdista lapsipolitiikan tavoitteena on oltava lasten turvallisen ja terveellisen kehityksen turvaaminen, lapsiperheiden tukeminen palveluilla ja heidän toimeentulonsa turvaaminen mm. lapsista aiheutuvia kuluja korvaamalla.

Lapsimyönteinen ilmapiiri vaikuttaa lasten hyvinvointiin ja tukee vanhempien kasvatustehtävää. Vaikka lasten hyvinvointi onkin yleisesti ottaen parantunut, kasvava osa lapsista on vaarassa syrjäytyä. Mielenterveyden ongelmat, perhekriisit, oppimisvaikeudet ja päihteiden käyttö vaativat yhä enemmän osaavaa tukea ja hoitoa. Tämä edellyttää lapsi- ja perhetyön ammattilaisilta entistä syvempää osaamista. Myös sijaisvanhemmuutta on tuettava.

Ensisijainen vastuu lasten kasvatuksesta on vanhemmilla. Mikään viranomainen ei voi, eikä sen pidä tätä vastuuta itselleen ottaa. Yhteiskunnan on tuettava perheitä kasvatusvastuussa ja palveluiden järjestämisessä. Perheiden tueksi on muodostettava peruspalveluiden tukiverkosto, jossa yhdistyvät terveyden, koulun, sosiaalityön, mielenterveystyön ja varhaiskasvatuksen asiantuntemus. Peruspalveluja tukemaan on järjestettävä riittävät tukipalvelut. Näiden verkostojen toiminta voidaan järjestää neuvolaiässä neuvolan ja kouluiässä koulun yhteyteen.

Päivähoidolla on tärkeä merkitys vanhempien työssäkäynnille. Toimiva ja laadukas päivähoitojärjestelmä takaa erityisesti äideille mahdollisuuden osallistua työelämään. Vuorotyössä käyvien lasten päivähoidon laatuun, hoito-olosuhteisiin ja hoitomuotoihin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Kotona lapsiaan hoitavien vanhempien lapsille on tarjottava avointa päiväkoti-, leikkipuisto- ja kerhotoimintaa. Iltapäivätoiminnan laatu ja saatavuus on turvattava.

Päivähoito tukee lasten kasvua kodin ja koulun tavoin. Sen laatua on jatkuvasti kehitettävä. Päivähoidon mahdollisuuksia ehkäistä sosiaalisten ongelmien syntyä jo varhaislapsuudessa on parannettava. Tähän tarvitaan päivähoidon ja kodin kasvatuskumppanuutta ja tiivistä yhteistyötä.

Asumiskustannukset muodostavat suuren menoerän erityisesti pienten lasten perheissä. Tarvitsemme vaihtoehtoja ja yhteiskunnan asumiseen osoittaman tuen kohdistamista lapsiperheiden kohtuuhintaisen asumisen turvaamiseksi.

4.2. Työn ja perheen yhteensovittaminen

Työelämässä tarvitaan asennemuutos. Perheiden tukeminen edellyttää, että työelämä voi joustaa tukemalla perhettä ja hyvää vanhemmuutta. Lasten vanhempien keskimääräisen viikkotyöajan on joustettava perheen tarpeiden mukaan.

Pysyvät työsuhteet suovat perheille kunnolliset mahdollisuuden vanhempainvapaan jakamiseen. Pienten lasten ja heidän vanhempiensa arjen sujuvuutta helpottaa säännöllinen päivätyö. Elämäntilanteen salliessa ja perheen niin halutessa myös turvallista osa-aikatyöjärjestelyä voi käyttää perheen ja työn yhteensovittamisessa osittaisen hoitovapaan ja hoitorahan avulla. Työn ja perheen sujuvan yhteensovittamisen olisi oltava tärkeä osa työpaikkojen henkilöstöpolitiikkaa.

Perheet tarvitsevat hyvinvointiyhteiskunnan palveluita, joilla tuetaan molempien vanhempien työssäkäyntiä. Se on tärkeää yksilöiden kannalta, mutta samalla näin varmistetaan käytännössä parempi syntyvyys. Tämä edesauttaa myös työllisyysasteen nostamista.

Lasten syntymään vaikuttavat kustannukset rasittavat erityisesti naisvaltaisten alojen työnantajia. Nais- ja miesvaltaisten alojen työnantajien kustannuksia tasaisi, mikäli isät pitäisivät vanhempainvapaita enemmän.

Perhevapaiden kustannusten jakautuminen eri työnantajille johtuu pitkälti siitä, että työmarkkinat jakautuvat voimakkaasti sukupuolen mukaan ja naiset käyttävät näitä vapaita selvästi miehiä enemmän. Miehiä on kannustettava pitämään perhevapaita nykyistä enemmän.

Vanhemmuuden kustannukset on jaettava tasaisemmin työnantajien kesken. Nykyistä sairasvakuutukseen perustuvaa tasausta on lisättävä siten, että työnantajille aiheutuvia kustannuksia kompensoidaan riittävästi. Tasaus tulee rahoittaa työnantajan sairasvakuutusmaksulla.

Työn ja perheen yhteensovittamisessa on jatkettava niiden keinojen käyttöä, joilla lasten saaminen ei ole haitta työssäkäynnille enempää työntekijän kuin työnantajan näkökulmasta. Työn ja perheen yhteensovittamisen mahdollisuuksia kehitettäessä tulee pitää mielessä se, että lopputuloksena ei saa olla naisten työmarkkina-aseman heikentäminen. Tämä voi olla vaarana, jos tehtävät ratkaisut tukevat yksisuuntaisesti naisten jäämistä pois työelämästä.

Miesten vastuu perheistä on edelleen keskimäärin pienempi kuin naisten. Perheiden työnjaossa kotitöissä on edelleen selvä jako miesten ja naisten töihin. Miehet ja naiset kantavat vastuunsa perheistään, mutta monissa kohdin eri tavalla. Valtiovalta ei voi määrätä tiskivuoroista tai ruuanlaiton vastuista.

Työn ja perheen yhteensovittamisessa miehiä on kannustettava osallistumaan nykyistä enemmän lastenhoitoon ja perhevapaiden käyttöön. On tehtävä myös muutoksia perhevapaalainsäädäntöön niin, että isien osallistumista lastenhoitoon lisätään.

Isä-lapsi -suhteen vahvistaminen on lapsen etu ja helpottaa koko perheen arjen sujumista. Miesten osallistuminen lasten arkeen nykyistä enemmän vaikuttaa myös miesten asenteisiin laajemminkin. Perheen arvostus kasvaa, pääasiassa naisten tekemä kotityö tulee yhteiskunnassa noteeratuksi ja näkyvämmäksi.

Isille tulee varata oma vanhempainlomajakso, jonka vain isät voivat käyttää. Vanhempainvapaata on myös pidennettävä ja siihen on saatava lisää joustavuutta, niin että vapaajaksoja voi pitää joustavasti ennen lapsen neljännen ikävuoden alkua.

Työn ja perheen yhteensovittamisessa on myös huomioitava väestön ikääntymisen vaikutukset. Työssäkäyville tulee turvata mahdollisuudet auttaa ja hoitaa iäkkäitä vanhempiaan joustavilla työaikajärjestelyillä.

4.3. Hyvinvointia ja toimintakykyä ikääntyville

Lapsuus vaikuttaa ihmisen elämän loppuun saakka. Nuorella iällä syntyvät ja vähitellen vakiintuvat monet elintapamme. Yhteiskunnan tuki elinikäiselle kasvulle ja kehitykselle vaikuttaa siihen, millaisia ikääntyneitä olemme korkeammalla iällä. Kaikenikäisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää ehkäisevä politiikka, jolla luodaan aktiivista ja tervettä vanhuutta.

Aktiiviseen ikääntymiseen vaikuttavat yksilöllisten tekijöiden lisäksi taloudelliset olot, sosiaali- ja terveyspalvelut, sosiaaliset tekijät ja fyysinen elinympäristö. Eläkeiän saavuttaneet terveet ja toimintakykyiset ihmiset muodostavat lukumäärältään kasvavan voimavaran työelämässä, vapaaehtois- ja järjestötyössä sekä omaishoidossa ja muussa hoivassa.

Suomen eläkejärjestelmä on pidettävä edelleen kestävällä pohjalla. Julkisen talouden ylijäämä, työeläkkeiden rahastointi, eläkeuudistukset, korkea työllisyysaste ja vanhempien työntekijöiden työllisyysasteen nousua tukevat uudistukset varmentavat kestävää sukupolvisopimusta.

Oikeudenmukainen ja kannustava eläkepolitiikka sisältää riittävän vähimmäisturvan, takaa työssäoloaikaisiin ansioihin suhteutetun työeläkkeen ja antaa mahdollisuuden kartuttaa työeläkettä pidentämällä työuraa.

Väestön ikääntyminen lisää hoito- ja hoivapalvelujen tarvetta ja lisää kustannuksia. Maan sisäinen muuttoliike tekee niiden turvaamisen tasavertaisesti haastavaksi. Hyvinvointipalveluiden saatavuus ja laatu on turvattava asuinpaikasta riippumatta. Vanhuksilla tulee olla oikeus vanheta arvokkaasti myös hoivapalveluiden asiakkaana.

Riittävien, laadukkaiden ja alueellisesti kattavien sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjonta ei ainoastaan vanhuksille vaan koko väestölle on sosiaali- ja terveyspolitiikan keskeinen tavoite. Palvelujen saatavuuden turvaaminen kaikille kansalaisille edellyttää vahvaa kuntataloutta, kuntien yhteistyötä uusien toimintamallien käyttöönottoa ja myös kuntien määrän vähentämistä. Sosiaali- ja terveyspalveluiden tuotantoa voidaan tehostaa kuntien taloutta ja lisäämällä alueellista yhteistyötä.

Hyvinvointipalveluiden kysynnän lisääntyminen antaa tilaa myös yksityisten palvelujen kasvulle, erityisesti erilaisille kodinhoitoon liittyville palveluille ja myös sellaisille elämänlaatua parantaville palveluille, jotka eivät kuulu julkisen palvelujärjestelmän piiriin. Tulevaisuudessa tulisi olla myös mahdollista lisätä omaishoitajien määrää vanhusten hoivassa. Omaishoidon ei tarvitse olla kokopäiväistä, vaan perhepolitiikan puolelta tuttu, osittainen hoitovapaa pitäisi olla mahdollinen myös silloin, kun työntekijä vastaa osaltaan ikääntyneen vanhempansa hoidosta.

Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteet ovat sairauksien lisäksi merkittävimpiä syitä hoitoon ja palvelujen piiriin joutumiselle. Vanhustenhuollon tavoitteena tulee olla ikäihmisten laadukkaan kotona asumisen tukeminen sekä olemassa olevan toimintakyvyn ja omatoimisuuden ylläpitäminen.

Tulevaisuuden vanhustenhuolto on rakennettava ikäihmisten palvelukeskusten mallin pohjalle, jotka toimivat ikääntymisen resurssikeskuksina. Siellä panostetaan ikäihmisten kokonaisvaltaiseen ja yksilökohtaiseen auttamiseen sekä tuetaan osallistumismahdollisuuksia, verkottumista ja harrastamista.

Ikäihmisten palvelukeskus on kaikkien yli 75-vuotiaiden ikäihmisten palvelutarpeen arviointipaikka, palveluohjauksen ja -neuvonnan keskus sekä ennaltaehkäisevän toiminnan ja kuntoutuksen ohjauspaikka.

Ikäihmisten palvelukeskusten mallin kehittämisessä vastuu kuuluu kunnalle tai kuntien yhteistyöryhmälle. Palvelukeskuksia on kehitettävä niin, että se lisää ikäihmisten palvelujen valinnanmahdollisuuksia ja turvaa laadukkaiden palvelujen saatavuuden. Keskuksessa on oltava kaikkien alueella toimivien palveluntuottajien palvelut tarjolla.

Ikäihmiset ovat usein kunnissa hiljainen enemmistö tai merkittävä vähemmistö, jonka ääni ei aina kanna kunnallisille päätöksentekijöille, siksi kunnissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota ikäihmisten ja päättäjien keskinäiseen vuorovaikutukseen mm. vanhusneuvostojen kautta.

Asuntopolitiikan ja yhdyskuntasuunnittelun keinoin voidaan tukea sitä, että ikääntyvä väestö voi mahdollisimman pitkään asua omassa asunnossaan ja toimia tutussa asuinympäristössä. Tämä edellyttää esteettömän asumisen ja liikkumisen edistämistä ja ikäihmisten asumista tukevien palvelujen järjestämistä.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Kaikkien kansalaisten, mutta erityisesti ikäihmisten, toimintakyvyn ylläpitoon ja parantamiseen on osoitettava riittävästi voimavaroja.

2. Työntekijöille tulee mahdollistaa osittainen hoitovapaa myös ikääntyneiden vanhempien sekä pitkäaikaissairaan tai vammaisen lapsen hoitoa varten.

3. Yhteiskunnan tukea asumiseen on ohjattava lapsiperheille ja eniten tuen tarpeessa oleville erityisryhmille. Asuntopolitiikalla on tuettava ikääntyvän väestön oman asunnon esteettömyyden toteuttamista ja asumista tukevien julkisten ja yksityisten palvelujen kehittämistä.

4. Lapsilla on oikeus vanhempiinsa. Vastuu lasten kasvatuksesta on oltava vanhemmilla. Perhe- ja lapsipolitiikan tavoitteena on oltava lasten turvallinen ja terveellinen kehitys, lapsiperheiden tukeminen palveluilla ja heidän toimeentulonsa turvaaminen mm. lapsista aiheutuvia kuluja korvaamalla. Erittäin tärkeää on työn ja perheen yhteensovittamisen tukeminen. Siksi eri vaihtoehtoja lastenhoidon järjestämiseksi on oltava tarjolla. Lasten vanhemmilla on oltava oikeus sekä työhön että perhe-elämään.

5. Työn ja perheen yhteensovittamisessa on jatkettava niiden keinojen käyttöä, joilla lasten saaminen ei ole haitta työssäkäynnille niin työntekijän kuin työnantajan näkökulmasta. Työtä ja perhe-elämää yhteen sovitettaessa lopputuloksena tulee olla naisten työmarkkina-aseman parantaminen.

6. Vanhempainlomakautta on pidennettävä sekä lisättävä joustavuutta vapaan käyttöön. Osittaisen hoitovapaan käyttämistä on edistettävä ja laajennettava se koskemaan kaikkia alle 10-vuotiaita.

7. Isä-lapsi -suhteen vahvistaminen on lapsen etu ja helpottaa koko perheen arjen sujumista. Miesten osallistuminen lasten arkeen nykyistä enemmän vaikuttaa miesten asenteisiin laajemminkin. Isille on varattava oma vanhempainvapaajakso. Lasten huoltajuudessa isien ja äitien yhdenvertaisuutta on vahvistettava.

8. Ikäihmisten toimintakyvyn kehittämiseksi ja itsenäisen elämänhallinnan tueksi on perustettava ennaltaehkäisevään vanhustyöhön keskittyviä ikäihmisten palvelukeskuksia, joihin kootaan olemassa oleva tietotaito ikäihmisten tueksi. Ikäihmisten itsenäisen elämänhallinnan tueksi kehitettäville innovaatioille, tiedolle ja teknisille ratkaisuille on käyttöä globaalisti. Kehitettäessä ratkaisuja suomalaisille ikäihmisille, samalla on mahdollista kehittää osaamista ja teknologiaa, josta voidaan kehittää merkittävä vientituote.

9. Eläkeläisten tulotason riittävyyttä tulee seurata jatkuvasti. Epäkohtien ilmetessä on niihin puututtava ripeästi.

5. TASA-ARVOISET MAHDOLLISUUDET HYVÄÄN ELÄMÄÄN

Yhteiskunnallisen tasa-arvon toteuttamisella sosialidemokraatit haluavat tasoittaa ihmisten mahdollisuuksia, jotka johtuvat erilaisista lähtökohdista. Haluamme antaa jokaiselle mahdollisuuden tavoitella hyvää elämää.

Vanhempien koulutustaustan, oman koulutuksen, ammatin, työn, sosiaalisen aseman ja asuinalueen perusteella ihmisillä on erilaiset lähtökohdat oman elämänsä rakentamiseen. Tasa-arvoiseen yhteiskuntaan pyrittäessä on tärkeää, että erilaiset tasa-arvoa tukevat mahdollisuudet ovat laajasti kaikkien saatavilla.

Mahdollisuuksien tasaamisessa tarvitsemme valtiovallan, kuntien ja kansalaisyhteiskunnan toimenpiteitä. Valtio turvaa yhteiskuntapolitiikan avulla yksilöille hyvän elämän mahdollisuuksia.

Tärkeimmät politiikkalohkot, joilla edistetään kansalaisten hyvää elämää, ovat koulutuspolitiikka, sosiaali- ja terveyspolitiikka, työvoimapolitiikka ja työelämän kehittäminen, asuntopolitiikka, ympäristöpolitiikka sekä kulttuuri- ja viestintäpolitiikka.

Kansalaisyhteiskunnalla on puolestaan merkittävä asema yhteisöllisyyden kehittäjänä. Lukuisat kansalaisjärjestöt ja ammattiyhdistysliike tarjoavat kanavia aktiiviseen kansalaisuuteen ja osallisuuteen.

Sivistys kuuluu kaikille. Jokaisella on oltava tasavertainen oikeus saada edellytystensä mukaista koulutusta elinikäisen oppimisen periaatteen mukaisesti. Koulutukseen hakeutuminen ja siihen osallistuminen eivät saa olla riippuvaisia taloudellisista mahdollisuuksista eivätkä sosiaalisesta asemasta tai asuinpaikasta.

Työtä on oltava tarjolla kaikille, myös vähemmän koulutusta omaaville. Osaaminen ja koulutus lisäävät työnsaantimahdollisuuksia. Koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuus on tämän vuoksi erittäin tärkeää.

Osaamisen avulla voidaan parantaa työllistymistä myös työuran loppupuolella. Omalla työllä on pystyttävä tulemaan toimeen. Tämä edellyttää mahdollisuutta kokoaikaiseen tai halutessaan osa-aikaiseen työhön, josta kertyvillä ansioilla voi käytännössä tulla toimeen. Osa-aikatyön täytyy olla työttömyyttä houkuttelevampi vaihtoehto.

Suurimmassa syrjäytymisvaarassa ovat perusopetuksen päättyessä erityisesti ne nuoret, jotka jäävät ilman päättötodistusta. Toinen syrjäytymisvaarassa oleva ryhmä ovat peruskoulun huonoin arvosanoin suorittaneet, joiden tiedot ja opiskelumotivaatio eivät riitä opintojen aloittamiseen seuraavalla kouluasteella.

Sosialidemokraatit pitävät ensisijaisena järjestää perusopetuksen päättäneille syrjäytymisvaarassa oleville nuorille perusopetuslain mukaista vuoden kestävää lisäopetusta. Lisäopetuksen tavoitteena on parantaa jatko-opintoihin pääsyn edellytyksiä ja kehittää nuoren elämänhallinnan valmiuksia. Valtion ja kuntien toimenpitein on nykyistä enemmän panostettava ennaltaehkäisevien tukitoimien ja räätälöityjen opiskelumahdollisuuksien kehittämiseen ja niiden saannin turvaamiseen eri puolilla maata.

Vain julkinen valta voi kantaa kokonaisvastuun sosiaali- ja terveyspolitiikasta. Sosiaaliturvaan on kytkettävä aktivoiva sosiaalityö asiakkaan työllisyyden tai muun aktivoinnin edistämiseksi. Tämä edellyttää yksilöllisiä palveluita.

Sosiaaliturvan rahoituksen varmistaminen edellyttää onnistumista työllisyysasteen nostamisessa ja työurien pidentämisessä. Sosiaaliturvajärjestelmiä on kehitettävä työntekoon kannustaviksi. Turvan on kuitenkin oltava riittävä. Rahoituksesta on huolehdittava. Vastuu ansioturvasta jakautuu työnantajille ja työntekijöille sekä vähimmäisturvasta julkiselle vallalle.

5.1. Koulutus luo mahdollisuudet

Kansalaisten koulutustason nostamisen on oltava tulevaisuuden hyvinvointipolitiikan keskeisin kysymys. Koulujärjestelmän on edistettävä ja ylläpidettävä sosiaalista yhteisöllisyyttä ja erilaisuuden hyväksymistä tukevia arvoja. Sen on kannustettava kansalaisia toimimaan yhteiskunnan jäseninä.

Koulutus ja opiskelu ovat nähtävä sekä yhteiskunnan että yksilön investointeina tulevaisuuteen. Koulutuksellisessa tasa-arvossa on edetty pitkälle viime vuosisadan alkupuolelta. Peruskoulu on taannut laajasti koulutusmahdollisuudet koko kansakunnalle. Kaikki nuoret saadaan mukaan koulutusjärjestelmään taloudellisista mahdollisuuksista riippumatta.

Sosialidemokraatit tukevat eheiden ja laadukkaiden opinpolkujen rakentamista perusopetukseen. Esikoulusta yhtenäisen peruskoulun läpi toisen asteen koulutukseen tulee muodostaa turvallinen opinpolku. Yhteistyössä koulu ja kodit tukevat toistensa kasvatustehtävää ja vanhemmat voivat ottaa osaa koulutyön kehittämiseen.

Opiskelun edetessä oppilaan tuki on tarvittaessa saatava tutuilta henkilöiltä, jotka työskentelevät kouluyhteisössä ja oppilashuollossa. Opetus- ja sijaisjärjestelyissä on tavoiteltava pitkäkestoisia opettaja-oppilas -suhteita, mikä lisää turvallisuutta ja oppilaan ominaisuuksien huomioimista arkityössä.

Noin 95 prosenttia peruskoulun päättävistä nuorista jatkaa opintojaan toisella asteella. Väestön yleisen koulutustason nostaminen kiinnittää huomion erityisesti niihin nuoriin, jotka jäävät vaille nykyisen peruskoulun jälkeistä opetusta. Oppivelvollisuusiän nostaminen merkitsisi yhtä lisävuotta näille nuorille miettiä elämänuraansa ja tehdä valinta

yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen välillä. Tämä parantaisi myös heidän työllistymismahdollisuuksiaan tulevaisuudessa.

On selvitettävä oppivelvollisuusiän nostaminen 17 ikävuoden loppuun saakka ja myöhemmin täysi-ikäisyyteen saakka. Tämä edellyttää monipuolista selvitystä oppivelvollisuusiän noston yhteiskunnallisista ja koulupoliittisista vaikutuksista.

Oppivelvollisuusiän nostaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikille nuorille taataan jatko-opintopaikka oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen. Nuoret, jotka ovat vaarassa pudota koulutuksen ulkopuolelle tarvitsevat riittäviä tukitoimia jo peruskouluvaiheessa.

Oppivelvollisuusiän jatkaminen vaikuttaa myös ammatillisen peruskoulutuksen arvostukseen ja vetovoimaan. Siksi uudistusta on tarkoin pohdittava myös koko toisen asteen koulutuksen kehittämisen näkökulmasta.

Ammatillinen koulutus on järjestettävä niin, että sen laatu ja opetusteknologia on vetovoimasta. Työelämää on kehitettävä sellaiseksi, että ammatillista koulutusta edellyttävät työtehtävät ovat houkuttelevia. Yritysten ja oppilaitosten yhteistyötä tulee tiivistää oppimisympäristöjen ja -sisältöjen valinnoissa, työssä oppimis- ja harjoittelujaksojen toteutuksessa, opettajavalmennuksessa sekä oppilaitosten kone- ja laitehankinnoissa.

Koulutuksen laatua on kehitettävä niin, että oppivelvollisuusiän nosto mahdollistaa käytännön työelämään suuntautuneiden nuorten mielekkään opiskelun sekä riittävät valmiudet niille, jotka haluavat opiskella yliopistoissa.

Yliopistotasoiset korkeakoulut kilpailevat kansainvälisellä tasolla keskenään tutkimuksesta, opetuksesta ja opiskelijoista. Ne tarvitsevat lisää resursseja pärjätäkseen tässä kilpailussa. Useimmissa eurooppalaisissa korkeakouluissa opiskelu on maksullista erityisesti maan ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Opiskelijat hakevat mahdollisuuksia opiskella ulkomailla ja parhaimmat korkeakoulut laajentavat toimintaansa jopa maailmanlaajuiseksi.

Suomen tulee turvata omille kansalaisilleen maksuton korkeakouluopiskelu. Korkeakoulujen kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeää on niiden kansainvälistyminen niin opiskeluiden, tutkimuksen kuin opiskelijavaihdonkin osalta. Korkeakoulut tarvitsevat tähän lisää resursseja. Siksi korkeakouluopetuksen kustannuksia ja rahoitusta on selvitettävä erityisesti EU-alueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden osalta, jotta voimme turvata vieraskielisen opiskelun ja opetuksen rahoituksen ja laadun.

Korkeakouluopintojen ja sen rahoituksen tulee olla siten järjestettyjä, että ne edistävät yhteiskunnallista tasa-arvoa ja mahdollistavat sosiaalisen liikkuvuuden. Tämän periaatteen pohjalta on kehitettävä opintotukijärjestelmää; opintoraha, opintolainaa ja opintotuen asumislisää. Opintotukea on nostettava elinkustannusten nousua vastaavasti.

Opintotukijärjestelmää on kehitettävä siten, että saavutetusta osaamisesta hyötyy myös yhteiskunta, joka opetuksen on tarjonnut ja rahoittanut. Tämä voidaan toteuttaa mm. siten, että opintolainan osuutta lisätään ja sen hoitomenot ovat työuran aikana verotuksessa vähennyskelpoisia.

Opintotuki turvaa toimeentulon opiskeluajalta. Opintotukea ja yliopistojen toimintaa kehittämällä on mahdollista lyhentää keskimääräisiä opiskeluaikoja. Tämä ei ole ristiriidassa kansakunnan sivistystason nostamisen kanssa.

Suomeen muuttavien ulkomaalaisten määrä lisääntyy tulevaisuudessa. Maahanmuuttajien ulkomailla suoritettujen tutkintojen tunnistamista Suomessa täytyy edistää kehittämällä tutkinnon tunnistamisen periaatteita sekä näyttötutkintojärjestelmää.

Koulutuspolitiikan tavoitteena on edelleenkin oltava koulutusmahdollisuuksien tarjoaminen koko kansalle. Elinikäiseen oppimiseen kuuluu, että tutkinnon suorittamisen jälkeen voi kehittää ammattitaitoaan tai muutoin sivistää itseään.

Elinikäinen oppiminen edellyttää aikuiskoulutuksen kehittämistä ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä. Vanhenevien työntekijöiden tietojen ja taitojen päivittäminen ja kehittäminen on erityisen tärkeää. Se lisää mahdollisuuksia jatkaa työelämässä pidempään ja parantaa yleisesti niiden sektoreiden työn tuottavuutta, joilla on keskimääräistä enemmän iäkkäitä työntekijöitä.

Elinikäisen oppimisen tavoitteina on oltava myös demokraattisten arvojen ja aktiivisen kansalaisuuden edistäminen. Vapaan sivistystyön on kyettävä nykyistä paremmin tulkitsemaan ja jäsentämään yhteiskunnan nopeita muutoksia sekä antamaan kansalaisille tietoja ja taitoja yhteiskunnassa toimimiseen ja kansalaisvaikuttamiseen.

5.2. Tasavertaiset lähtökohdat

Monista tasa-arvoa edistävistä toimenpiteistä huolimatta eriarvoisuudella on suuri taipumus periytyä. Aina löytyy niitä, jotka onnistuvat vaikeistakin olosuhteista ponnistamaan ylöspäin, mutta perhetaustalla on suuri vaikutus koulutusvalintoihin, työttömyyteen ja uravalintoihin.

Syrjäytymisellä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmisellä on samanaikaisesti monta ongelmaa: työttömyys, asunnottomuus, pienet tulot, heikko terveys, vähäinen koulutus ja muita sosiaalisia ongelmia. Köyhyys ja syrjäytyminen koskettavat Suomessa erityisesti pitkäaikaistyöttömiä, ylivelkaantuneita sekä mielenterveys- ja päihdeongelmaisia.

Syrjäytymisen ehkäisemiseksi on kiinnitettävä erityistä huomiota niihin ryhmiin ja niihin elämänvaiheisiin, joissa on uhkana syrjäytymiskehityksen alkaminen. Koulunsa keskeyttäneiden tukemiseksi tarvitaan mahdollisuuksia, joilla yksilö voi uudelleen päästä koulutuksen piiriin.

Suomessa on perheitä, joissa lasten lähipiirissä ei ole työssäkäyviä aikuisia ja tämän arvioidaan vaikuttavan myös lasten syrjäytymiseen tulevaisuudessa. Pitkään jatkunut työttömyys voi johtaa siihen, että työttömyys periytyy monissa perheissä seuraavalle sukupolvelle. Jos mallia työssä käymisestä ei ole, on ymmärrettävää, että on helpompi ajautua työttömäksi.

Eriarvoisuus ja syrjäytyminen alkavat jo varhaislapsuudesta, jopa ennen lapsen syntymää. Vaikka Pohjoismaat ovat ylivoimaisia perhe- ja lapsipolitiikassa, on meilläkin vielä paljon parannettavaa. Varhainen puuttuminen lasten ja perheiden ongelmiin alle kouluikäisten kohdalla tuottaa loppuelämän kannalta parhaat tulokset. Siksi taistelussa eriarvoisuutta vastaan tulee keskittyä lapsuuden varhaisempiin vuosiin.

Vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan. On kuitenkin perheitä, joissa vanhemmat ovat joko itse syrjäytyneitä kenties jo useammassa sukupolvessa, eikä heillä ole resursseja lapsistaan huolehtimiseen. Tällöin koulun, terveys-, sosiaali- ja työvoimaviranomaisten toimenpitein tulisi voida puuttua ajoissa syrjäytymiseen liittyviin tekijöihin kuten toistuvaistyöttömyyteen, kokonaan työn ulkopuolelle jääntiin, koulun keskeyttämiseen, jotta eriarvostava kehitys voidaan katkaista. Yksilöllisillä palveluilla ja henkilön tilanteen arvioinnilla on löydettävä polut, joilla työttömät saadaan työllistymään pysyvästi.

Riittävät voimavarat aktivointiin ja sosiaalityöhön ovat perusedellytys sille, että nuorten kehitys voidaan palauttaa normaaleille raiteilleen ja syrjäytyneet tai syrjäytymisuhan alla olevat nuoret saadaan koulutukseen ja työelämään. Julkisen palvelun rinnalla tulee tulevaisuudessa painottaa myös ihmisten vapaaehtoista keskinäistä yhteistyötä ja omaapuun perustuvaa vertaistukea.

5.3. Syrjäytymiselle ei anneta periksi

Syrjäytymistä ehkäistään erityisesti palveluita parantamalla. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkkejä on kaikille yhteiset palvelut. Kaikki ovat varallisuudesta riippumatta samojen yhteiskunnallisten palvelujen kuten päivähoidon, koulutuksen, terveydenhuollon piirissä.

Kunnat ovat keskeisellä sijalla huolehdittaessa ihmisten hyvinvoinnista. Syrjäytymistä vastaan tarvitaan kunnissa toimeentuloturvan lisäksi monipuolisia keinoja. Koulutus- ja asumispalveluiden lisäksi syrjäytymisen ja köyhyyden estäminen edellyttää toimeentuloturvan parantamista.

Asunnottomuutta on pystytty vähentämään merkittävästi 1990-luvulla. Asunnottomien vajaan kymmenentuhannen ydin on jäljellä. Asunnottomuuden vähentämiseksi tarvitaan erityistoimia, jossa asunnonhankinnan lisäksi pyritään vaikuttamaan asunnottomien kokonaiselämän tilanteeseen sosiaalityön välinein. Asunnottomuuden puolittaminen seuraavan viiden vuoden aikana on asetettava tavoitteeksi.

Sosiaaliturvalla ja palveluilla on tuloeroja tasoittava ja hyvinvointia edistävä merkitys. Yksilöllinen ja kattava sosiaaliturva luo edellytyksiä sekä miesten että naisten työssäkäynnille. Erityisesti ehkäisevien palvelujen merkitys on tärkeä. Tämä on inhimillisempi, tehokkaampi ja taloudellisempi vaihtoehto kuin jo syntyneiden ongelmien korjaaminen.

Syrjäytyneiden ja pitkäaikaistyöttömien aktivointiin on panostettava monipuolisin keinoin; koulutuksella, kuntoutuksella, tukityöllistämisellä ja aktivoivalla sosiaalityöllä.

5.4. Tulonsiirrot ja palvelut poistavat eriarvoisuutta

Yhteiskunnallisen tasa-arvon saavuttaminen edellyttää ihmisten mahdollisuuksien ja lähtökohtien välisten erojen kaventamista ensi sijassa tukemalla heikommassa asemassa olevia.

Yhteiskunnalla on kaksi keinoa tulonjaon tasoittamiseen: suorat tulonsiirrot ja julkiset palvelut. Eriarvoisuutta aiheuttavat myös liian suuret tuloerot. Tämän vuoksi tulonjaon tasoittamista on pidetty tärkeänä. Tulonjakoa tasoitetaan erityisesti tuloverotuksella, jossa suuremmista tuloista joutuu maksamaan suuremman osuuden veroina kuin pienija keskituloiset.

Hyvinvointiyhteiskunnan talouspolitiikan päämääränä on täystyöllisyys. Muiden Pohjoismaiden tapaan haluamme sovittaa yhteen korkean työllisyysasteen ja suhteellisen tasaisen tulonjaon. Verotuksen tulee määräytyä veronmaksukyvyn mukaan ja siten, että se johtaa tulonjaon tasoittumiseen. Tulonjaon tasoittaminen on yhteiskunnan yleisen edun mukaista. Kenenkään ei pitäisi elää liian alhaisilla tuloilla. Suhteellisen tasainen tulonjako vähentää eriarvoisuutta, lieventää yhteiskunnallista vastakkainasettelua sekä tasapainottaa taloudellista kehitystä.

Tulonjaon tasoittamista voidaan tehdä myös sosiaaliturvan tulonsiirroilla. Suomessa useimpiin syyperusteisiin tulonsiirtoihin kuuluu sekä tasasuuruinen vähimmäisturva että ansiosidonnainen turva. Vähimmäisturvan maksaminen myös niille, joille varsinaista tulonmenetystä ei ole tapahtunut, tasaa selvästi tulonjakoa. Myös ansiosidonnaisissa etuuksissa korvausprosentti on yleensä suuremmista tuloista pienempi kuin pienemmistä tuloista.

Hyvät ja toimivat julkiset palvelut tasoittavat myös tulonjakoa eri sosiaaliryhmien kesken, mutta myös eri elämänvaiheiden välillä. Lisäksi julkiset palvelut antavat työtilaisuuksia erityisesti naisille ja näin vaikuttavat myös sukupuolten väliseen tulonjakoon. Tämä näkökulma on otettava huomioon kun keskustellaan julkisten palveluiden yksityistämisestä ja ulkoistamisesta, jolloin työntekijöiden palkkataso usein laskee.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Sosiaaliturvaan on kytkettävä yksilölliset työllistämiseen ja työkyvyn ylläpitoon ja kehittämiseen tähtäävät sosiaali-, työllisyys- ja terveyspalvelut. Näiden toimenpiteiden avulla on mahdollista saavuttaa YK:n asettama tavoite köyhyyden puolittamisesta vuoteen 2015 mennessä.

2. Sosiaaliturvajärjestelmän on tulevaisuudessakin oltava syyperusteinen ja turvan tason on perustettava pääsääntöisesti työstä syntyvään karttuvaan ja näin varmistetaan, että järjestelmä samalla toimii rakenteeltaan myös ansiotyöhön kannustavana. Myös vähimmäisturvan tulee olla riittävä. Sosiaaliturvan rahoituksen varmistamiseksi on tärkeää työllisyysasteen nostaminen. Vastuu ansioturvasta jakautuu työnantajille ja työntekijöille sekä vähimmäisturvasta julkiselle vallalle. Sosiaaliturvahakemusten käsittelyajoille on asetettava normit.

3. Asunnottomuus on poistettava tehostamalla yhteiskunnan toimia asunnottomuutta aiheuttavien ongelmien karsimiseksi. Asunnottomuus on puolitettava viiden vuoden aikana nykyisestään.

4. Tärkein vaihe syrjäytymiskehityksen ehkäisemiseksi on varhaislapsuus. Neuvolajärjestelmää on kehitettävä mm. lisäämällä sosiaalityötä tuntevaa henkilökuntaa, jotta perheiden mahdollisiin ongelmiin voitaisiin puuttua varhaisessa vaiheessa. Viranomaistyössä on kehitettävä uusia työmuotoja, jotka mahdollistavat erilaisen vertaistuen auttamistyössä.

5. Koulun yhteyteen on rakennettava perheitä tukeva ammatillinen yhteisö, jonka piiriin koko ikäluokka kuuluu oppivelvollisuusiän päättymiseen saakka. Opettajankoulutuksessa on painotettava nykyistä enemmän oppilashuollon merkitystä. Kunnan tasolla tarvitaan kattavaa paikallista hyvinvointipolitiikkaa.

6. Nuorten elämän mahdollisuuksia autetaan parhaiten koulutuksella. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamiseksi on (valtion ja kuntien) panostettava nykyistä enemmän ennalta ehkäiseviin tukitoimiin ja räätälöityihin opiskelumahdollisuuksiin. On selvitettävä oppivelvollisuusiän nostaminen 17 ikävuoteen ja myöhemmin täysi-ikäisyyteen saakka. Tämä edellyttää monipuolista selvitystä oppivelvollisuusiän noston yhteiskunnallisista ja koulupoliittisista vaikutuksista. Yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen vaihtoehtoja on tarjottava niille, jotka ovat vaarassa pudota koulutusmahdollisuuksien ulkopuolelle. Tämä parantaa syrjäytymisuhan alla olevien nuorten asemaa sekä helpottaa nuorisotyöttömyyttä.

7. Opintotukijärjestelmän on tuettava sitä, että korkeasti koulutettujen mielenkiinto hyödyntää myös oppimaansa kotimaassaan palkitaan. Opintoaikoja on selvästi lyhennettävä nykyisestä.

8. Ammatillista koulutusta on kehitettävä työelämän kysyntää vastaavaksi.

6. TAVOITTEENA TOIMIVA KUNTARAKENNE

Ihmisten hätä yhteiskunnassa on monella tavalla yksilöitymässä. Työssä jaksaminen, varhainen puuttuminen lasten ongelmiin, ennaltaehkäisy ikääntyvien sairauksissa tai työttömien työllistyminen riippuvat myös ihmisten motivaatiosta ottaa vastuuta. Usein on kyse käyttäytymisen muutoksista, joiden aikaansaaminen edellyttää yksilöllisiä, jopa räätälöityjä ratkaisuja standardoitujen järjestelmien sijaan.

Perinteisellä, kokonaisia ikäluokkia tai väestöryhmiä koskevalla hyvinvointipolitiikalla on edelleen paikkansa. Talouden ja yhteiskunnan avautuminen sekä lisääntyvä kotimainen ja kansainvälinen kilpailu kiristävät hyvinvointipalvelujen tuottamisen ehtoja. Vähemmällä on saatava aikaan enemmän. Osaavan työvoiman saanti vaikeutuu tulevaisuudessa. Tietojärjestelmien ja -sovellusten, tietoliikenteen ja teknologisten innovaatioiden kehitys vähentävät työvoiman tarvetta, mutta tarvitsevat isoja investointeja.

Rakenteen yksinkertaistaminen on läpinäkyvän ja joustavasti toimivan hallinnon edellytys. Kustannuksilla on oltava jakajia. Hallinto pystyy hoitamaan isompia kokonaisuuksia pienemmällä väellä, kun osaajia ja muita voimavaroja on vain rajallinen määrä. Muutokset suosivat suurempia kokonaisuuksia. Hyvinvointipalvelut tarvitsevat hyvää hallintoa, mutta eivät monimutkaisuudessaan kompastelevaa byrokratiaa.

6.1. Palvelukykyiseen kuntatyöhön

Kuntakenttä on voimakkaassa muutoksessa ja kansalaisten palveluodotukset haaste kunnalliselle päätöksenteolle.

Kuntien veroaste vaihtelee noin viidestätoista prosentista yli kahteenkymmeneenyhteen prosenttiin. Suomalaisten kuntien itsehallinto on läntisen maailman laajimpia ja tästä arvokkaasta perinteestä on syytä pitää kiinni. Koska kuntien kyky tuottaa palveluja vaihtelee suuresti, on myös palvelujen saatavuus ja laatu erilaista eri puolilla maata.

Kuntien väliset erot velkaantuneisuudessa ja alijäämäisyydessä ovat kasvaneet viime vuosien aikana. Kansalaisten asuinpaikasta riippumattomaan tasavertaisuuteen ei päästä valtakunnallisella normituksella, jos voimavarat eivät lisäänny. Sen sijaan kuntien kanto- ja toimintakykyä parantamalla voidaan kansalaisten välinen tasa-arvo toteuttaa paremmin.

Suomen 432 kunnasta 330 on alle kymmenentuhannen asukkaan kuntia. Kahdessasadassa kunnassa asukkaita on alle kuusituhatta. Kouluverkon tulevaisuuden kannalta merkillepantavaa on, että yli sadassa kunnassa syntyviä lapsia on vuosittain alle kaksikymmentä. Vaikka pienilläkin kunnilla on usein tärkeä historiallinen ja ihmisten identiteettiin liittyvä merkitys, tällaisten kuntayksiköiden mahdollisuus itsenäisesti huolehtia asukkaidensa hyvinvoinnista on vaarassa, ellei palvelurakenteita uudisteta.

Vaikka kuntakoko itsessään ei turvaa palveluiden tehokkuutta ja taloudellisuutta on selvää, että palvelutuotannon rakenteita on voimakkaasti uudistettava. Muutoksen ymmärtäminen ja ihmisten arjen ja hyvinvoinnin ongelmien ratkaiseminen edellyttävät tulevaisuudessa, joko kuntien koon merkittävää kasvattamista tai kuntien yhteistyön huomattavaa lisäämistä. Tähän tarvitaan suuria muutoksia sekä ajattelussamme, asenteissamme että hallinnossamme.

Työntekijät tarvitaan hajanaisesta kunnallishallinnosta ihmisten palveluun. Hyvinvointipalvelut tarvitsevat tuekseen kehittämistä, henkilöstön ajan tasalla pitämistä koulutuksen avulla, tutkimus- ja selvitystoimintaa ja tulevaisuudessa investointeja uuteen teknologiaan ja sen käyttöön.

Pienet kuntayksiköt eivät yksin selviä näistä tehtävistä. Kunnat tarvitsevat myös lisää neuvotteluvoimaa hankintatoimessaan ja muissa ostopalveluissaan. Kantokykyisten palvelukokonaisuuksien aikaansaaminen edellyttää kohtuullista väestöpohjaa. Elinkeino-, infrastruktuuri- tai ympäristöpolitiikassa ei myöskään päästä parhaisiin tuloksiin kilpailemalla yli neljänsadan kunnan kesken.

Palvelurakennetta, kantokykyä sekä valtion ja kuntien työnjakoa mietittäessä on lähtökohtana palveluvastuun kuntapohjaisuus. Kuntakoko suurenee ja ylikunnallisia ratkaisuja tarvitaan. Silti verotuksen ja demokraattisen vastuun tulee olla selvästi määritellyllä kuntayksiköllä. Verot kerätään samoilta ihmisiltä, joiden vaaleilla valitsemat edustajat päättävät niiden jaosta. Näiden eriyttämisestä syntyvät isännätön raha ja kasvoton demokratia.

Toimivat hyvinvointipalvelut edellyttävät, että ne ovat saatavilla läheltä. Hyvässä palvelussa asiakkaat on tunnettava ja heidän yksilölliset erityistarpeensa pystyttävä huomioimaan. Siksi palvelujen jakeluverkon on oltava paljon kuntajakoa tai kuntien yhteistyörakenteita tiheämpi. Tämä koskee esimerkiksi kouluja, terveysasemia ja päiväkoteja. Ihmisille pitää myös suoda mahdollisuus vaikuttaa kunnallisten palvelujen käyttäjinä ja kuluttajina palvelujen laatuun, saatavuuteen ja jakeluun.

6.2. Kuntatalous itserahoitteiseksi

Kuntarakenneuudistuksen yhteydessä on arvioitava uudelleen valtion ja kuntien välisiä suhteita peruspalvelujen rahoituksessa. Peruspalvelujen saatavuuteen ja rahoitukseen samoin kuin palvelujen tarjonnan rakenteelliseen sopeuttamiseen ja palvelujärjestelmän tehokkuuteen kohdistuu lähivuosikymmeninä suuria vaatimuksia väestörakenteen muutoksen myötä. Näiden haasteiden vastaanottamiseksi on peruspalvelujärjestelmässä oltava selvä vastuunjako valtion, kuntien ja kansalaisten kesken.

Peruspalvelujen järjestämisestä vastaavat meillä pääsääntöisesti kunnat. Tätä lähtökohtaa ei ole tarpeen muuttaa. Kunnalliset palvelut ovat lähellä kansalaisia ja niitä voidaan joustavasti sopeuttaa paikallisten olosuhteiden ja tarpeiden muutosten mukaan. Kuntarakennetta samoin kuin kuntien välistä yhteistyötä on kehitettävä peruspalvelujärjestelmän kustannustehokkuuden ja vaikuttavuuden parantamiseksi.

Peruspalvelujen rahoitusta on uudistettava. Asiakasmaksujen osuutta ei meillä voida olennaisesti lisätä itse maksuttomien peruspalvelujen pääperiaatetta vaarantamatta. Maksujen uudelleen kohdentaminen on sen sijaan mahdollista palvelujärjestelmän tehokkuutta ja kansalaisten tasa-arvoisuutta tukemalla.

Valtionosuusjärjestelmää on korjattava. Nykyinen järjestelmä, jossa sekä valtio että kunnat osallistuvat peruspalvelujen kustannuksiin kiinteillä, historian tuloksena määräytyneillä osuuksilla, hämärtää rahoituksen vastuunjakoa ja aikaansaa hedelmätöntä kiistelyä valtion ja kuntien kesken. Epäselvä yhteys rahoituksen ja palvelujen järjestämisen välillä vaarantaa myös palveluiden kustannustehokkuuden.

Kunnallisverotukseen on tullut merkittäviä muutoksia 1990-luvun puolivälistä lähtien. Kunnallisverotuksen perusvähennys ja ansiotulovähennys ovat tuoneet kunnallisverotukseen progressiivisen elementin. Vuonna 2004 keskimääräinen kunnallisveroprosentti oli 18,03 mutta todellinen veroprosentti 14. Yli 6 000 euroa kuukaudessa ansainnut maksoikin viime vuonna kunnalleen veroja keskimäärin noin 17 prosenttia veronalaisista tuloistaan, kun taas pienituloinen, noin 1 500 euroa/kuukaudessa ansainnut huomattavasti vähemmän, eli noin 13,5 prosenttia.

Peruspalvelujen yhteiskunnalle aiheuttama kustannusrasitus on saatettava selkeän, demokraattisen päätöksenteon piiriin. Tämä käy päinsä parhaiten siten, että peruspalvelujen julkinen rahoitus perustuu nykyistä enemmän kunnallisveron tuottoon. Tämä antaisi kunnalliselle itsehallinnolle vahvemman sisällön ja tekisi kunnat vähemmän riippuvaiseksi valtion kulloisistakin talouspäätöksistä. Keskimääräinen kunnallisvero osoittaisi suoraan peruspalvelujen julkiselle taloudelle aiheuttaman rasituksen. Jos kunnallisveron osuus hyvinvointipalveluiden rahoituksessa lisääntyy, on varmistettava tulonjaon oikeudenmukaisuus esimerkiksi ansiotulovähennystä kehittämällä.

Kunnallisveron suhteellisen merkityksen lisääminen ja sen edellyttämä valtionosuusjärjestelmän muuttaminen puhtaasti kuntien kesken tapahtuvaksi tasausjärjestelmäksi tukee luontevalla tavalla kuntarakenteen uudistamista. Verotusta uudistettaessa on sovitettava yhteen oikeudenmukaisen tulonjaon, kannustavuuden sekä verojärjestelmän yksinkertaisuuden vaatimukset.

Valtionosuusjärjestelmää tarvitaan edelleen tasoittamaan kuntien välisiä eroja verokertymässä. Valtionosuusjärjestelmän keinoin on tasoitettava myös väestörakenteeseen liittyviä eroja eri kuntien palvelutarpeessa samoin kuin olosuhteista johtuvia eroja peruspalvelujen järjestämisen kustannuksissa. Erityisesti on huomioitava niiden kasvukuntien aseman korjaaminen, joissa kasvaa samanaikaisesti sekä lasten että vanhusten määrä.

Järjestelmään tulisi kuulua myös nykymuotoinen verotulojen tasaus.

Valtion ja kuntien on peruspalveluohjelman yhteydessä arvioitava yhdessä lakisääteisten peruspalvelujen edellyttämä keskimääräinen kunnallisverorasitus. Peruspalveluohjelmassa on niin ikään täsmennettävä peruspalvelujen koostumukselle, yksikkökustannuksille, laadulle ja vaikuttavuudelle asetetut tavoitteet sekä seurattava näiden tavoitteiden toteutumista. Peruspalvelujen normiohjauksen periaatteita on yhtenäistettävä eri hallinnonalojen kesken. Valtion ohjauksella on edesautettava peruspalvelujen saatavuutta silloin, kun väestörakenne muuttuu.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Hyvinvointipalveluiden turvaamiseksi ja kehittämiseksi kuntarakenteesta on käytävä perusteellinen keskustelu ja arvioitava kuntayhteistyön tuloksia. Kuntien yhdistymistä tai entistä laajempaa ja syvempää yhteistyötä on edistettävä. Valtion on tarjottava tähän kannusteita. Valtion ja kuntien palvelutuotannon roolit on selkeytettävä.

2. Kuntien palvelurakennetta ja neuvotteluvoimaa suhteessa yksityisiin palveluntuottajiin on vahvistettava kuntarakennetta uudistamalla.

3. Palveluverkoston on oltava mahdollisimman hyvin kansalaisten saavutettavissa.

4. Kuntien rahoituksellista asemaa tulee vahvistaa niin, että peruspalveluiden rahoitus voi entistä suuremmassa määrin perustua kunnallisveron tuottoon. Valtionosuutta voidaan käyttää edelleen tasoittamaan kuntien välisiä eroja. Erityisesti on korjattava niiden kasvukuntien taloudellista asemaa, joissa kasvaa samanaikaisesti sekä lasten että vanhusten määrä. Valtion alueellistamistoimenpiteitä tulee jatkaa määrätietoisesti.

7. JULKINEN PALVELU TURVAA HYVINVOINNIN

Hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa kaikille kansalaisille julkisia hyvinvointipalveluja. Tavoitteena on ihmisten omatoimisuuden lisääminen, tasa-arvo ja kohtuullisen tasainen tulonjako. Tulonsiirrot ja julkiset palvelut nivoutuvat yhteen vaikuttaessaan kansalaisten elämään. Sosiaalisilla tulonsiirroilla - kuten progressiivisella verotuksellakin - tasataan ihmisten toimeentuloeroja, mutta myös julkisilla palveluilla on tulontasauksessa merkittävä osuus.

Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on tavoitteena, että julkiset palvelut ovat kaikkien saatavilla periaatteessa samanlaisina ja yhtä laadukkaina. Ihmiset käyttävät palveluja elämän monissa vaiheissa ja yllättävissä tilanteissa, kuten sairauden tai tapaturman sattuessa. Koska julkisia palveluja voivat käyttää kaikki tuloista riippumatta, niillä on merkittävä tehtävä myös ihmisten välisten toimeentuloerojen tasaamisessa. Etenkin 1990-luvun lamavuosina julkisten palvelujen merkitys ihmisten toimeentuloerojen tasaajana tuli selvästi näkyviin.

Maksuton koulutus on palveluista tärkein. Koulutus on perinteisesti ollut sosiaalisen kohoamisen väylä, tie kohti lisääntyvää tietoa ja ymmärrystä. Terveyden eriarvoisuus on edelleen hyvinvointivaltioiden ongelmana. Paremmin koulutetut selviävät terveempinä ja elävät pidempään.

Monet julkiset palvelut ovat saaneet alkunsa asialle omistautuneiden kansalaisten, vapaaehtoisten ja järjestöjen työstä. Kun toiminta on laajentunut ja sen tarve on käynyt ilmeiseksi, palvelu on yleensä siirtynyt kunnille. Sosialidemokraattisen liikkeen historiasta löytyy monia esimerkkejä siitä, miten yhdessä on lähdetty auttamaan apua tarvitsevia tavalla, joka on vähitellen vakiintunut vanhustenhuolloksi, lomatoiminnaksi tai ensi- ja turvakotitoiminnaksi.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on nostanut Suomen kansainvälisissä vertailuissa maailman kilpailukykyisimpien kansakuntien joukkoon. Koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmämme ovat tehokas ja vaikuttavuudeltaan yksi parhaita maailmassa. Näiden järjestelmien perusominaisuuksien säilyttäminen onkin viisasta myös tulevaisuudessa.

7.1. Ihmisten omatoimisuus tavoitteena

Hyvinvointipalveluiden lähtökohtana on ajatus ihmisten yhteisestä vastuusta. Palveluiden on tuettava kansalaisten omaa aktiivisuutta ja selviämistä. Kunnat ovat velvollisia järjestämään palveluita riittävästi ja kuntalaisten tarpeita vastaavasti. Lainsäädäntö määrittää vain yleisluontoisesti ne palvelut, joita kuntien tulee järjestää. Kunnat itse ratkaisevat niiden tuotannon yksityiskohdat. Siksi kuntarakenteella ja kuntien toimintatavoilla on ratkaiseva merkitys hyvinvointipalveluiden laatuun ja saatavuuteen.

Kunnilla on erityinen velvoite tiettyjen palveluiden järjestämiseen. Kuntalaisella on oikeus toimeentulotukeen, jos hänen tulonsa eivät riitä välttämättömiin menoihin. Tämä kuvastaa hyvinvointiyhteiskunnan arvoja: ketään ei voida jättää heitteille. Vaikeavammaisille ihmisille kunnalla on erityinen velvollisuus järjestää asumis- ja kuljetuspalveluja sekä tulkkipalveluja. Tämä tukee heidän selviämistään tasaveroisina vammattomien kanssa. Pienten lasten vanhemmilla on ns. subjektiivinen oikeus valita lapsensa hoidon järjestämiseksi joko koti- tai yksityisen hoidon tuki tai kunnallinen päivähoitopaikka, ja alle kouluikäisillä on oikeus päivähoitoon sekä esiopetukseen.

Kuntien vapautta järjestää palveluja omien päätöstensä mukaisesti lisättiin huomattavasti 1993 voimaan tulleella valtionosuusuudistuksella. Valtio säätelee edelleen jossain määrin normeilla myös palvelujen sisältöä ja niistä perittäviä maksuja, vaikka monia säännöksiä onkin viime vuosina purettu.

7.2. Kansalaisten ehdoilla

Hyvinvointipalvelut ovat kansalaisten suosiossa ja niiden kannatus on erittäin suurta. Kansalaiset ovat jopa halukkaita maksamaan enemmän veroja, jos näin kerätyt rahat kohdennetaan koulutukseen tai terveyteen.

Suomessa on maailman hajautetuin päätöksenteko hyvinvointipalvelujen tuottamisessa, koska vastuu on kunnilla ja kuntia on paljon. Kunnallisen itsehallinnon tavoitteena on vastata palveluilla paikallisiin tarpeisiin ja tehdä päätöksenteko läpinäkyväksi ja demokraattisen päätöksenteon ohjaamaksi. Kunnilla on velvollisuus järjestää palvelut, mutta ei velvollisuutta tuottaa niitä välttämättä itse. Ne voivat halunsa mukaan käyttää myös muita palveluiden tuottajia.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta toimii tällä hetkellä varsin kustannustehokkaasti. Olemme kustannuksissa Euroopan unionin keskitason alapuolella ja silti palveluvarustus on hyvä ja monipuolinen. Julkinen palvelutuotanto toimii maassamme pääsääntöisesti hyvin. Tulevaisuus tuo kuitenkin mukanaan haasteita, joihin on vastattava.

Ikääntymisen, globaalin kilpailun ja veropaineiden luomat reunaehdot edellyttävät hyvinvointipalvelujen kohdentamista ja palvelutuotannon tehostamista. Tehostamisen haasteet liittyvät ennen kaikkea prosesseihin, toimintatapoihin, rakenteisiin ja yhteistyön malleihin. Kuntien on etsittävä kumppaneita toisista kunnista, yksityiseltä sektorilta ja vapaaehtoistyöstä.

Kuntien, valtion, markkinoiden ja yksittäisten kuntalaisten vastuita on tarkasteltava yhtenä kokonaisuutena. Yhden osapuolen vetäytyminen merkitsee vastuiden siirtoa muille osapuolille ja siksi tehokkuus ei julkisella sektorilla voi olla irrallinen käsite. Kohdentaminen on tarpeen, koska niukat voimavarat eivät riitä kaikkeen.

Julkisten palvelujen tuottavuuden mittaaminen on vaikeaa. Niiden toimintaperiaatteena on yksittäisen palvelutuotteen ohella saada aikaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta kuten hyvää terveyttä, koulutusta ja miellyttävää asuinympäristöä.

Hyvinvointipalvelujen tuottavuuden mittaamiseksi ei ole yhteisesti hyväksyttyjä mittareita. Tuottavuus vaihteleekin palveluissa melko lailla, jos tutkitaan panosten ja tuotosten suhdetta. Hyvinvointipalvelujen tavoitteena on kuitenkin tuottaa tehokkaasti vaikuttavuutta, siis parhaalla mahdollisella tavalla käytetyillä resursseilla tulosta, joka on asetettu niiden tavoitteeksi.

Koulutus tuottaa osaamista, terveyspalvelut parempaa terveyttä ja sosiaalipalvelut elämänhallintaa. Julkisten palveluiden tuottavuutta ja tehokkuutta mitattaessa näkökulman on oltava kokonaistaloudellinen ja yhteiskunnallinen. Palvelutuotannon onnistumisen kannalta tärkeintä on sen vaikuttavuus, ts. miten tehokkaasti voidaan ratkaista niitä ongelmia, joihin palvelulla halutaan vaikuttaa.

Julkisia palveluita on kehitettävä ensisijaisesti kansalaisten eduista lähtien. Niiden on vastattava yksilöllisiin tarpeisiin ja palvelutuotannon on joustettava kansalaisten ajankäytön mukaan. Tämä merkitsee mm. sitä, että palveluita tulisi olla saatavilla kansalaisille myös normaalityöaikojen ulkopuolella. Tämä on erityisen tärkeää terveydenhoidossa.

7.3. Työvoiman saatavuus turvattava

Väestön ikääntyminen koskettaa julkisia hyvinvointipalveluita kahta kautta. Toisaalta ikääntyvän väestön sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve kasvaa ja toisaalta samanaikaisesti julkisissa palveluissa työskentelevät siirtyvät suurena joukkona eläkkeelle.

Julkisen sektorin työvoimapolitiikka ja muu kehittämistyö tulevat olemaan avainasemassa työvoimatarpeen tyydyttämisessä. Julkisten palveluiden kysyntään ikäihmisten kohdalla voidaan vaikuttaa parhaiten pitämällä ennaltaehkäisevästi huolta heidän toimintakyvystään. Tämä vähentää hoivan ja hoidon tarvetta.

Julkista palvelutuotantoa on tehostettava, mutta samalla pidettävä huoli niiden laadusta ja inhimillisestä asiakastyöstä. Työntekijöiden hyvinvoinnista on huolehdittava työelämän laatua kehittämällä. Kuntien on lisättävä osaamistaan johtamisessa, henkilöstöpolitiikassa ja luomalla hyviä ja kilpailukykyisiä työpaikkoja.

Uusia teknologisia sovellutuksia tulee ottaa nopeutetusti käyttöön julkisessa palvelutoiminnassa. Hoiva-ammattien koulutuksessa on kiinnitettävä huomio siihen, että opinnot johtavat niihin ammatteihin, joita tulevaisuudessa julkisella sektorilla on tarjolla. Puhtaiden hallinnollisten tehtävien vähetessä ja julkisen sektorin rakennetta muutettaessa työntekijöitä tarvitaan enemmän asiakkaiden kanssa tehtävään työhön ja vähemmän hallintoon. Ammatillisen koulutuksen arvostusta on näissäkin tehtävissä lisättävä.

Tehokas ja joustava julkinen palvelutyö edellyttää myös sitä, että palvelutehtävissä toimivien ammattikuntarajoja madalletaan.

7.4. Järjestöt ja yritykset hyvinvointiketjussa

Kunnan koko palvelurakenne ratkaisee palvelujen tehokkuuden ja vaikuttavuuden. Tarvitsemme väestön kannalta optimaalisen järjestelmän, jossa kaikkien oppimisedellytykset taataan ja hyvinvoinnin edistäminen ja ongelmien ehkäisy ovat painottuneesti esillä.

Hyvä väestön musiikkikoulutus tuottaa maailmanluokan taiteilijoita, hyvä esikoulu- ja peruskoulu maailman parhaat lukijat, hyvä neuvolajärjestelmä maailman terveimmät lapset. Ilman perusterveydenhuoltoa erikoissairaanhoidon kustannukset vain kasvaisivat ja ilman päivähoitoa vanhempien osallistuminen työelämään olisi vaikeata. Yksityistämällä joku osa ketjusta syyllistytään helposti osaoptimointiin kuorimalla kerma päältä ja jättämällä raskas kokonaisvastuu kuitenkin kunnalle.

Yksityisiä palveluita Suomessa tuottavat sekä yritykset että järjestöt. Järjestöjen tarjoamat palvelut ovat olleet jo pitkään osa suomalaista hyvinvointijärjestelmää. Ne ovat jatkossakin tarpeellisia ja täyttävät usein sellaisia palvelutarpeita, joita yhteiskunnan olisi muutoin vaikea tyydyttää. Ne tuovat myös arvokkaan kansalaisnäkökulman palvelutuotantoon. Vertaistukea ja solidaarisuutta ei voi synnyttää viranomais- tai yrittäjätyönä. Vertaiskokemus ja -tuki tulee tulevaisuudessa hyödyntää paremmin ja laajemmin hyvinvointijärjestelmässämme. Kolmannen sektorin palveluita on jatkossakin tuettava ja niiden toiminta sekä rahoitus on varmistettava. Järjestöjen palvelut eivät pyri voiton tuottamiseen palvelun tarjoajille.

Yksityinen palvelu rahoitetaan pääosin kuntien ostopalveluna, mutta myös sairasvakuutuksen toimesta. Koulutuksen alalla yksityisiä palveluja on varsin vähän. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista tuottavat yritykset ja järjestöt noin viidenneksen. Terveydenhuollossa on paljon lääkäreitä, joilla on yksityisvastaanotto oman virkansa ohella - ja vähän kokonaan yksityisesti toimivia. Maahan on perustettu muutamia yksityissairaaloita.

Työterveyshuollossa on runsaasti yksityistä toimintaa. Sosiaalipalveluyrittäjien määrä kasvaa. Kyse on pienistä hoivapalveluyrityksistä. Kehitys näyttää kuitenkin kulkevan kohti ketjuuntumista ja yritysostoja. Ennen pitkää suuret palveluyritykset tai -ketjut haluavat hakeutua pörssiin. Voiton tuotto on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan palveluille mahdotonta ja täysin vierasta, kilpailukyky ja -halu sen sijaan luontevaa.

7.5. Ostopalveluiden säännöt selkeiksi

Kuntien kannalta parasta olisi rakentaa mielekäs hyvinvointipalvelujen kokonaisuus, jossa hyvä palvelurakenne turvattaisiin pääosin julkisilla palveluilla täydennettynä järjestöjen ja yritysten palveluilla. Järjestöjen erinomaista osaamista on syytä käyttää sekä pieniä paikallisia sosiaalipalveluyrityksiä, mikäli ne sopivat kunnan tarpeisiin. Tulevaisuudessa lisääntyy todennäköisesti sekä vapaaehtoistyö että itse maksavien asiakkaiden osuus, joka lisää monenlaisten joustavien palvelujen tarvetta.

Julkisten palvelujen vahva asema ei saa johtaa välinpitämättömyyteen ja huonoon laatuun. Vaikka kansainvälisesti olemme hyvin kilpailukykyisiä julkisissa palveluissa, emme saa tyytyä olemassa olevaan palveluiden laatuun ja tasoon.

Julkisen palvelutehtävän ulkoistamiselle tai palvelun ostamiselle tarvitaan selkeämmät periaatteet erityisesti hoivapalveluissa, joissa ollaan tekemisissä usein ihmisyyden perimmäisten kysymysten kanssa. Keskeistä on oltava palvelun laadun määrittely. Kilpailutuksen tulee olla reilua ja läpinäkyvää. Ostopalveluiden laadun turvaamiseksi on kehitettävä menetelmiä ja välineitä arvioinnin ja valvonnan suorittamiseen sekä pidettävä huoli siitä, että tehtävät sopimukset ovat selkeitä. Sopimuksiin tulee sisällyttää palvelun tuottajalle vahingonkorvausvelvoite sopimuksen irtisanomis- ja purkuehdon lisäksi, jos palvelu ei jatkuvasti täytä sovittuja vaatimuksia.

Julkisella viranomaisella on oltava mahdollisuus esteettömään tiedon saantiin ja kontrolliin. Jos yksityisen palveluntuottajan palvelusuoritteet eivät vastaa sovittua, julkisviranomaisella on oltava mahdollisuus ottaa palvelu uudelleen hoidettavakseen. Jos palvelu on osa julkisten palvelujen järjestelmää, palvelun tarjoajalla ei saa olla mahdollisuutta valikoida asiakkaitaan.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Julkisten palveluiden universaalisuuden periaatteesta - jokainen maksaa mahdollisuuksiensa mukaan, jokainen saa - on edelleen pidettävä kiinni.

2. Julkisten palveluiden tuottavuutta on kehitettävä työntekijöiden kuormitusta lisäämättä mm. prosesseja, työtapoja, johtamisjärjestelmiä uudistamalla ja uuden teknologian paremmalla hyödyntämisellä. Sähköisen asioinnin on oltava arkipäivää julkisissa palveluissa tulevaisuudessa.

3. Julkisen palvelun tulevaan työvoimatarpeeseen on varauduttava mm. lisäämällä hoiva-ammattien arvostusta ja ohjaamalla alan koulutusta enemmän suorittavan palvelutyön suuntaan sekä vakinaistamalla määräaikaisesti töitä tekeviä työntekijöitä.

4. Kolmannen sektorin ja yksityisen sektorin palveluntuottajia voidaan käyttää julkisten palveluiden täydentäjinä silloin kun ne toimivat osana demokraattisesti ja poliittisesti hallittua hyvinvointijärjestelmää. Päätöksenteossa on huomioitava nykyistä paremmin myös asiakkaiden kokemukset ja mielipiteet.

5. Ostopalveluiden hankintasääntöjen tulee olla selkeitä ja poliittisesti määriteltyjä. Hyvän laadun ja toiminnan valvonnan toteutuksen on oltava kokonaistaloudellisuuden ohella ostopalveluiden tärkeimmät valintakriteerit. Kilpailutuksen osaamisen tasoa on nostettava kunnissa.

6. Päätöksenteon tueksi on kehitettävä tutkimusta, jolla arvioidaan julkisten palvelujen järjestämisestä yhteiskunnan eri tahoille syntyvää taloudellista ja muuta hyötyä.

8. KOKONAISVALTAISEEN HYVINVOINTIIN

Hyvinvointiyhteiskunnassa kansalaisilla on oltava mahdollisuus ja myös velvollisuus ottaa vastuuta terveydestään. Terveystietämyksen lisääntyessä ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan terveyteensä lisääntyvät. Pääasiallinen vastuu omista elämäntavoistaan on yksilöllä itsellään.

Terveillä elämäntavoilla on suuri merkitys kansalaisten terveydelle. Perinteisesti pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan on kuulunut vahva panostus ennaltaehkäisevään terveyspolitiikkaan. Kansanterveystyö liikunnan edistämiseksi, terveellisten ruokailutottumusten juurruttamiseksi, tupakoinnin lopettamiseksi tai koulujen terveyskasvatus tulee jatkossakin olla hyvinvointiyhteiskuntamme terveyspolitiikan perusta. Ennaltaehkäisevän työn tulokset näkyvät vuosien saatossa ja antavat hyvän pohjan koko kansan terveyden edistämiseen.

Kansalaisten välisten terveyserojen tasoittaminen on sosialidemokraattisen terveyspolitiikan ydin. Vaikka korostamme ihmisten vastuuta omasta elämästään, on tarpeen huomata, ettei kukaan tavoittele huonoa terveyttä saadakseen etua itselleen. Yhteiskunnallinen asema määrittää edelleen parhaiten ihmisten terveydellistä tilaa. Vähävaraiset ja vähiten koulutetut ovat sairaimpia, kun sen sijaan terveimpiä ovat koulutetut ja hyvätuloiset.

Samanaikaisesti kun Suomen väestön terveydentila on kohentunut keskimäärin huomattavasti, eri sosiaaliluokkien väliset terveyserot ovat kasvaneet. Terveyseroihin ovat vaikuttaneet työttömyys, syrjäytyminen, psykososiaalisen stressin lisääntyminen sekä tupakointi ja epäterveelliset juomatavat, jotka ovat yleisempiä vähemmän koulutettujen ja alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien keskuudessa.

Terveyseroja pienennettäessä ei riitä yksin se, että elintapoja parannetaan ja terveellisiä elintapoja edistetään. Terveyseroja kasvattaviin tekijöihin on myös kohdistettava toimenpiteitä. Siksi hyvä työllisyyspolitiikka, sosiaalipolitiikka ja muut ennalta syrjäytymistä ehkäisevät toimet ovat myös hyvää terveyspolitiikkaa.

Kansalaisilla on vastuuta myös omista elintavoistaan. Lääketieteen kehittyessä ja ns. elämäntapasairauksien laajentuessa joudutaan keskustelemaan myös ihmisten omasta terveysvastuusta. Esimerkiksi lääkkeitä määrättäessä on ihmisiä ohjattava nykyistä tehokkaammin terveisiin elämäntapoihin. Lääkekorvausjärjestelmään on oltava mahdollisuus harkita muutoksia ihmisten käyttäytymisen ohjaamiseksi.

Meidän on kyettävä nykyistä läpinäkyvämpään terveydenhuollon priorisointiin. Terveydenhuollon teknologisten mahdollisuuksien lisääntyminen antaa lisää mahdollisuuksia terveydenhuoltoon. Toisaalta joidenkin uusien, kalliiden ja tehokkaiden hoitojen suhteen on pohdittava, onko hoito kyseisessä tapauksessa riittävän tehokasta oikeuttamaan käytön.

Mielenterveyden häiriöt ovat nousseet suurimmaksi pitkäaikaista työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi sairausryhmäksi. Ne ovat yhteydessä sosiaaliseen syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin. Mielenhäiriöistä suurin yksittäinen työ- ja toimintakyvyn menetyksen aiheuttaja on masennus. Mielen ongelmien laajuus ei näy kuitenkaan riittävästi suomalaisessa terveyspolitiikassa. Tulevaisuudessa huomio tulisi kiinnittää laadukkaiden hoitopalveluiden lisäksi entistä enemmän ongelmien ennaltaehkäisyyn, vertaistukeen ja arjen turvaverkkojen muodostumiseen. Parasta mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyä on kokonaisvaltainen, kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla mielen hyvinvoinnin huomioonottava yhteiskuntapolitiikka.

Alkoholinkäyttö ja siitä aiheutuvat haitat ovat lisääntyneet maassamme jo 40 vuotta. Käyttöön voimakkaimmin vaikuttavat tekijät ovat hinta ja saatavuus. Tupakointi on asteittain vähentynyt vuosikymmenten aikana, kun lainsäädäntöä on kiristetty, hintaa nostettu ja valistusta tehostettu. Huumeongelma Suomessa on tällä hetkellä muihin Euroopan maihin verrattuna vähäinen, mutta pahentumassa.

Alkoholin aiheuttamien haittojen vähentymisellä on keskeinen merkitys tavoiteltaessa ihmisten pidempää työuraa. Alkoholi aiheuttaa suuren osan erityisesti keski-ikäisten miesten ennenaikaisista kuolemista ja on usein osa mielenterveysongelmia, jotka ovat suurin yksittäinen työuran katkaiseva syy. Haittoja voidaan vähentää modernin, uusia kanavia ja välineitä käyttävän valistuksen, tehokkaan verotuksen ja vastuullisen anniskelu- ja mainontapolitiikan avulla. Nuorista huolehtiminen ei riitä, ollakseen tuloksellisia toimenpiteiden on keskityttävä suureen alkoholia käyttävään työikäiseen enemmistöön.

Huolestuttavaa on, että nuorten päihdekäyttäytyminen on polarisoitumassa. Vastuullisesti ja kohtuudella juovien määrä on vähenemässä - tilalle on tullut voimakkaammin humalahakuinen ja muitakin päihteitä käyttävä joukko. Vastaavasti raittiiden nuorten määrä kasvaa koko ajan. Mikäli perheet, järjestöt ja koulu eivät omat vahvuutensa yhdistäen puutu asiaan, on nykynuorisosta vaarassa syntyä uusi märkä sukupolvi.

Huumehoitojen on oltava saatavilla nopeasti kaikille tarvitseville. Parhaiten tämä onnistuu terveyskeskusten kautta. Parasta huumeiden ja muidenkin päihteiden vastaista työtä on hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka, joka huolehtii siitä, että lasten ongelmat tunnistetaan ajoissa, etteivät nuoret putoa pois koulutusputkesta, jää ilman ammattia, syrjäydy ja ryhdy etsimään elämäänsä sisältöä päihteistä.

8.1. Hyvä ympäristö lisää viihtyvyyttä

Hyvinvointia ei voi olla ilman turvallista ja terveellistä elinympäristöä. Ympäristön myrkyttömyyden kautta vaikutamme myös tulevien sukupolvien hyvinvointiin. Kehityksen on oltava niin sosiaalisesti kuin ympäristön ja talouden kannalta kestävää. Tuotanto- ja kulutustapoja on muutettava ympäristöhaittojen minimoimiseksi. Ympäristöehtojen huomioiminen edistää uusien teknisten innovaatioiden käyttöä ja tukee siten kasvua.

Suomi on luonnonarvoiltaan rikas maa moniin Euroopan maihin verrattuna. Luontoon ja virkistykseen liittyvät elinkeinot tarjoavat uusia mahdollisuuksia luoda työpaikkoja erityisesti alueille, joissa muita työllistymiskeinoja on vähän.

Välittömimpiä toimenpiteitä vaatii Itämeren ja muiden vesistöjemme tila. Teollisuuden ja asutuksen jätevesipäästöt on jo saatu varsin hyvin kuriin. Rehevöitymisen tärkein aiheuttaja on maatalous, jonka päästöjä on vähennettävä aktiivisesti. Juomaveden turvallisuudesta on huolehdittava myös poikkeuksellisten sääolosuhteiden aikana. Vesihuoltopalvelut on säilytettävä julkisen päätöksenteon käsissä. Itämeren tilan heikkenemisen pysäyttämiseksi tarvitaan kotimaisten toimien lisäksi yhteistyötä Venäjän ja EUmaiden kanssa.

Ympäristönsuojelussa on ihmisen suojelu tärkeintä. Arkiympäristön liiallinen melu sekä erityisesti liikenteen päästöt ovat uhka ympäristön ja ihmisten terveydelle. Rakentamista tiivistämällä ja eheyttämällä luodaan viihtyisiä ja rauhallisia asuinalueita, ehkäistään ympäristöhäiriöitä ja varmistetaan liikenneyhteyksien turvallisuus ja sujuvuus. Suomalaisille luonnossa virkistäytyminen on tärkeää. Jokamiehenoikeutta nauttia rauhallisesta ja turvallisesta ympäristöstä ja sen antimista on vaalittava.

Ilmastonmuutos aiheutuu kasvihuoneilmiön voimistumisesta, johon ovat syynä kasvihuonekaasujen määrän lisääntyminen ilmakehässä, yläilmakehän otsonikerroksen oheneminen ja ilmakehässä esiintyvien hiukkasten lisääntyminen. Vaikka ilmastonmuutoksen vaikutuksia pitkällä ajanjaksolla voidaan vasta ennakoida, viittaavat tulokset siihen, että ilmastomme lämpenee lähivuosikymmeninä poikkeuksellisen nopeasti. Siksi meidän on sitouduttava toimiin ilmastonmuutosten ehkäisemiseksi.

Suomessa hiilidioksidipäästöt ovat asukasta kohden suuret ja kasvavat edelleen. Ilmastonmuutosta ei voida kuitenkaan pysäyttää Suomen yksipuolisilla toimilla, vaan pääpaino on EU:n ja globaalin tason toimilla. Ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää kasvihuoneilmiötä aiheuttavien päästöjen kasvun pysäyttämistä ja asteittaista vähentämistä. Vähäpäästöistä tekniikkaa on suosittava taloudellisin keinoin.

Ihmisen tehtävä on huolehtia eläinten hyvinvoinnista, jota uhkaa taloudellinen voitonpyynti. Kotieläintuotannon tehostamiseksi eläinyksiköiden koko kasvaa ja eläintenhoitoa automatisoidaan. Eläinten pidon vaatimuksia on nostettava ja valvontaa tehostettava.

8.2. Terveystarpeiden rajaton kasvu

Lääketieteen teknologian ja lääketieteellisen tietämyksen kasvu tuo ihmisille enemmän elinaikaa ja terveempää elämää. Kehityksellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Uudet mahdollisuudet tuovat mukanaan myös uudet resurssivaatimukset. Terveydenhuollon teknologian kehittymisen myötä lisääntyvät voimavaroja vaativat sairaudet ja potilaat. Myös väestön ikääntyminen lisää terveyspalveluiden tarvetta.

Lisävoimavaroja vaatii mm. sairauksia ennaltaehkäisevien teknologioiden kehittyminen sekä lääkkeiden avulla tapahtuva ennaltaehkäisyn raju kasvu. Tämä parantaa ihmisten elämänlaatua, pidentää elinvuosia ja vähentää vielä kalliimpien hoitojen tarvetta. Samalla se kuitenkin lisää terveydenhuollon lääkekustannuksia.

Terveydenhuollon resurssivaatimukset kasvavat väestörakenteestamme johtuen väliaikaisesti jopa nopeammin kuin kansantuote. Kasvuun vaikuttavat myös medikalisaatio, terveyden inflaatio ja potilas-lääkäri -suhteen tasa-arvoistuminen.

Medikalisaatiolla tarkoitetaan lääketieteestä haettavia ratkaisuja yhteiskunnan ja ihmisen arjen ongelmiin, joita ei aiemmin ole määritelty lääketieteen piiriin kuuluvaksi. Esimerkkinä voidaan pitää vanhusten yksinäisyyden hoitamista masennuslääkkeillä.

Se mikä ennen koettiin suhteellisen hyväksi terveeksi elämäksi, voidaan nyt kokea hoitoa vaativaksi sairaudeksi. Toiveet yhä pidemmästä elämän pituudesta kasvavat koko ajan. Tätä voidaan kutsua terveyden inflaatioksi. Hyvän terveyden saavuttaminen vaatii yhä enemmän, myös terveydenhuollon resursseja.

Potilas-lääkäri -suhteen tasa-arvoistuminen ja potilaan terveyttä koskevan tiedon määrä ovat sinällään myönteisiä ilmiöitä. Terveydenhuoltojärjestelmällä on kuitenkin tässä tilanteessa vaikeampi saada potilaat varmistumaan siitä, että nämä eivät tarvitse jotakin hoitoa tai tutkimusta. Potilaiden tiedon lisääntyessä heidän on myös helpompi kyseenalaistaa osin resurssien niukkuuteen perustuvia lääkärin tekemiä hoitopäätöksiä.

Hoitomahdollisuuksien ja palveluiden kysynnän kasvu johtaa meidät väistämättä vaikeimpien valintojen äärelle; miten rajalliset resurssit jaetaan terveydenhuollon eri lohkoille niin, että terveydenhuolto toimii mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti.

8.3. Yhteisvastuu terveydenhuollon perusta

Hyvinvointiyhteiskunnassa sosialidemokraateille on tärkeää, että terveydenhuollon perustan muodostaa pääosin julkisin verovaroin rahoitettu terveydenhuoltojärjestelmä, jonka palvelut ovat universaaleja eli asiakkaan maksukyky ei vaikuta niiden saatavuuteen eikä laatuun.

Jokaisella kansalaisella on oltava todellinen oikeus tarpeelliseen hoitoon taloudellisen tilanteensa rajoittamatta. Järjestelmän pitää perustua rationaaliseen ja julkisesti rahoitettuun terveyspolitiikkaan eikä markkinaehtoiseen palvelutuotantoon, joka ohjautuu kysynnän ailahtelujen ja markkinoinnin mukaan.

Yksityisiin vakuutuksiin perustuvaan kalliiseen ja tehottomaan järjestelmään ei kannata pyrkiä. Byrokratia voi vaivata myös yksityistä tai vakuutuksiin perustuvaa terveydenhuoltojärjestelmää. Kokonaisvaltaisessa tarkastelussa julkisrahoitteinen järjestelmä on osoittautunut edullisimmaksi, mutta väestön vaurastumisen myötä sen haasteet kasvavat ja ihmisten vaatimustaso nousee.

Hyvinvointiyhteiskunnassa huomio on keskitettävä niihin hyvinvointivaikutuksiin, joita kansalaiset voivat palveluista saada. Terveydenhuollon päämääräksi on asetettava terveydellisen hyödyn tuottaminen ja ihmisten toimintakyvyn lisääminen.

Sosialidemokraattinen hyvinvointipolitiikka nostaa terveydenhuollon päätavoitteeksi väestön terveystason parantamisen sekä väestöryhmien välisten terveyserojen vähentämisen terveyden edistämistyöllä sekä sairauksia ennakoimalla ja hoitamalla.

Tarvitaan tutkitusti toimivia ehkäiseviä palveluja kuten rokotusohjelmia, tieteellisesti perusteltuja väestöseulontoja ja ehkäisevää lääkitystä. Ikääntyvän väestön oma toimintakyky on pyrittävä säilyttämään entistä pidempään.

Suhteessa pienenevän työikäisen väestön työkykyä on tuettava, jotta työelämässä pysyttäisiin kauemmin. Yhteiskunta kamppailee varhaisen eläkkeelle siirtymisen sekä väestön huoltosuhteiden kustannusten vähentämiseksi. Ikärakenteen suuri muutos tulevina vuosikymmeninä on mittava haaste työterveyshuollolle. Yli 50-vuotiaiden osuus työvoimasta kasvaa merkittävästi ja alle 25-vuotiaiden osuus pysyy pienenä.

Sosialidemokraattien hyvinvointipolitiikan keskeinen tavoite terveyspalveluissa on tulevaisuudessakin heikoimmista väestöryhmistä huolehtiminen ja se, että heillä tulee olla erityisasema terveyspalveluita järjestettäessä. Olemme valmiit määrittelemään ne väestöryhmät, jotka tarvitsevat tulevaisuudessa positiivista erityiskohtelua, jossa niitä tuetaan erityistoimenpitein tai -järjestelyin.

Ilman erityiskohtelua nämä ihmiset ovat vaarassa jäädä eriarvoiseen asemaan terveydenhuollossa. Erityiskohtelua tarvitsevia ryhmiä ovat muun muassa pitkäaikaisista mielenterveysongelmista kärsivät, hyvin iäkkäät ihmiset, vammaiset, lapset, päihdeongelmaiset sekä tulevaisuudessa yhä suurempana ryhmänä toisesta elinympäristöstä ja kulttuurista tulevat maahanmuuttajat.

8.4. Voimavarat tehokkaaseen käyttöön

Hyvinvointiyhteiskunnassa voidaan käyttää harkintaa eri vaihtoehtojen terveyspalveluiden tuottamisessa. Sosialidemokraattien mielestä on hyväksyttävää, että julkista eriasteista terveydenhoitoa tuetaan täydentävällä yksityisellä tuotannolla. Julkisen ja kolmannen sektorin organisaatiot tulevaisuudessa lähestyvät toimintamuodoiltaan yksityistä sektoria.

Hyvinvointiyhteiskunnassakin valtaratkaisuna on kuitenkin oltava julkinen terveydenhuollon rahoitus- ja palvelujärjestelmä, jolla on laaja väestön tuki takanaan. Julkinen järjestelmä mahdollistaa parhaiten myös pitkäjänteisen potilas- ja asiakastyön.

Kun palveluja siirretään yksityisen terveyssektorin ostopalveluina tuotettavaksi, on pidettävä huolta siitä, että ne eivät hoida vain helpoimpia ja nopeimpia palveluja. Julkinen sektori ei saa kutistua pelkäksi ostojärjestelmäksi. Sosialidemokraatit haluavat säilyttää ja kehittää terveydenhuollon julkista ohjausta.

Suuressa osassa terveydenhuoltoa yksityinen tai kolmas sektori eivät ole todellinen vaihtoehto uudessakaan hyvinvointiyhteiskunnassa. Raskaiden ja kalliiden palvelujen tuottajiksi ei löydy muita kuin julkinen sektori. Tämä koskee muun muassa terveydenhuollon ja sairaanhoidon päivystystoimintaa sekä kalliita pitkäaikaisia hoitoja esimerkiksi syöpä-, dementia- ja mielenterveyssairauksissa. Myös kaikkein vaativinta erityisosaamista edellyttävä erikoissairaanhoito on alue, jossa julkinen sektori on käytännössä ainoa toimija.

Yksityinen ja kolmas sektori voivat toimia julkisten terveyspalveluiden täydentäjinä erityisesti terveydenhuollon tukipalveluissa. Yksityisen palvelun on oltava nykyistä laadukkaampaa ja joustavampaa ja tehokkaampaa. Kolmannella sektorilla tulee olla aktiivinen rooli terveyden edistämistyössä. Myös terveydenhuollon ja sosiaalihuollon välimaastossa on toiminta-alueita, joissa erityisesti kolmannen sektorin, mutta myös yksityissektorin palveluita tarvitaan laajenevassa määrin. On pidettävä huolta yliopistosairaaloiden tekemän tutkimuksen ja koulutuksen riittävästä rahoituksesta.

Suomen kunnat ovat keskimäärin hyvin pieniä. Kaikilla kunnilla on kuitenkin koostaan ja rahoitustilanteestaan riippumatta samat tehtävät ja sama järjestämisvastuu terveyspalvelujen suhteen.

Terveydenhuollon palvelut on pakko tuottaa pääosin nykyisiä kuntiamme suuremmissa yksiköissä. Suomen kuntarakenteesta on käytävä perusteellinen keskustelu ja terveydenhuollon palvelualueiden kokoa kasvatettava huomattavasti nykyisestä. Tähän voidaan päästä joko tiiviillä seudullisella yhteistyöllä tai kuntakokoa kasvattamalla. Näin kuntasektorilla olisi myös vahvempi neuvotteluasema ostettaessa terveyspalveluita yksityiseltä sektorilta. Keskussairaaloiden tulisi myös erikoistua eri hoitomuotoihin, jotta kallista sairaalateknologiaa ja erikoisammattitaitoa voitaisiin käyttää nykyistä tehokkaammin.

Terveyspalveluiden järjestämisvastuu on siirrettävä sadoilta hyvin erilaiset edellytykset ja resurssit omaavilta kunnilta suuremmille kuntakokonaisuuksille, kuntayhtymille ja sairaanhoitopiireille. Näillä järjestelyillä terveyspalvelujen alueellista eriarvoisuutta vähennettäisiin sekä terveydenhuollon poliittista ohjausta tehostettaisiin ja selkeytettäisiin.

Terveydenhuollon nykyinen rahoituspohja on monikanavainen eli perustuu useaan lähteeseen: hajautettuun kunnalliseen rahoitukseen, potilaiden omavastuuosuuteen, sairausvakuutuksen rahoitukseen ja lisäksi työnantajien rahoitukseen työterveyshuollossa.

Monikanavaisella rahoitusjärjestelmällä on etuja, mutta myös haittoja. Se vaikeuttaa palvelujen ohjausta ja koordinointia. Rahoituksen kokonaisuus hämärtyy ja terveydenhuoltoa koskevia päätöksiä tehdään ajattelematta kokonaisuutta ja pyrkimällä sälyttämään vastuuta muille toimijoille.

Erilaisessa sosiaalisessa asemassa elävien väestöryhmien terveyserot ovat yhä poikkeuksellisen suuria Suomessa. Monikanavainen rahoitusjärjestelmä osin ja suuret omavastuuosuudet palvelumaksuissa ja lääkehoidossa vaikuttavat sosiaaliryhmien välisiin terveyspalvelujen käyttöeroihin.

Työterveydenhoito toimii Suomessa pääosin erittäin hyvin ja sen rahoitukseen osallistuvat sekä työnantajat että työntekijät. Työterveydenhuollon kattavuus on noin kahdeksankymmentä prosenttia työntekijöistä. Tilanne ei ole kuitenkaan tyydyttävä epätyyppisissä työsuhteissa, pienissä yrityksissä eikä eräillä työaloilla kuten rakennus- ja kuljetusalalla.

Sosialidemokraatit pyrkivät mahdollisimman selkeään ja toimivaan rahoitusjärjestelmään, jossa kalliiksi käyvän ja resursseja vievän kustannustehottoman osaoptimoinnin sijaan pyritään terveydenhuoltojärjestelmän toiminnan parhaaseen mahdolliseen kokonaistaloudellisuuteen. Rahoitusjärjestelmän on tunnistettava myös hoidon odottamisen, toipumisen sekä eläköitymisen kustannukset.

Monikanavaista rahoitusjärjestelmää on kehitettävä edelleen ja etsittävä keinoja sen ongelmien poistamiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi selkeät säännökset tehtävien jaosta kuntien ja Kansaneläkelaitoksen välillä sekä tietoisuuden lisääminen kustannusten kokonaisvaikutuksista.

Säilytettäessä nykyinen rahoitusjärjestelmä yhteiskunta tuottaa terveyspalvelut edelleen pääosin verovaroin. Julkisia terveyspalveluja täydentävät sairausvakuutuksen työterveyshuolto- ja sairaanhoitokorvausjärjestelmät. Korvauksista hyötyy suuri osa väestöstä, niiden saajia on kaikissa tuloluokissa.

Monikanavaisen rahoitusjärjestelmän ongelmia ehkäistään jatkossa selkeyttämällä eri toimijoiden välistä työnjakoa ja lisäämällä tietoisuutta ja vastuullisuutta erilaisten toimenpiteiden vaikutuksesta terveydenhuollon kokonaismenoihin.

8.5. Lääkekustannukset kuriin

Lääkehuoltoa värittänee tulevaisuudessakin merkittävästi, että lääkkeiden kehittely ja tuotanto on pääosin tuontiin perustuvaa ja yksityissektorin vastuulla, kuten myös avohoidon lääkkeiden jakelujärjestelmä. Yksityinen voitontavoittelu on tuonut lukuisia lieveilmiöitä. Uudet lääkkeet ylihinnoitellaan, lääkeyritysten tutkimustoiminta ja erityisesti sen raportointi palvelee enemmän yritysten taloudellisia etuja kuin potilaiden tai kansanterveyden etuja. Lääkkeiden markkinointi johtaa epärationaaliseen lääkkeiden määräämiseen. Yritysten taloudellinen intressi johtaa lääkkeiden haittavaikutusten vähättelyyn.

Uudet markkinoille tulevat lääkkeet hinnoitellaan aina kalliimmaksi kuin vanhemmat lääkkeet, lääkkeiden hintalautakunnan kontrollista huolimatta. Tämä on nostanut lääkkeiden hintaa ja on merkittävä tekijä lääkekustannusten bruttokansantuotetta ja muita terveydenhuollon menoja nopeammassa kasvussa. Suomen yksityinen apteekkijärjestelmä on varsin kallis verrattuna esimerkiksi Ruotsin julkiseen järjestelmään. Tukkuhinnoin lääkkeet ovat Suomessa kohtuuhintaisia, mutta vähittäismyyntihinnoin kalliita. Lähitulevaisuudessa tulisi selvittää keinoja, joilla jakelujärjestelmän taloudellista tehokkuutta voitaisiin parantaa.

Vaikka nykyään lääkepoliittinen päätöksenteko on siirtymässä tai siirtynyt osittain kansainväliselle tasolle, on myös Suomessa harjoitettavalla lääkepolitiikalla mahdollisuus vaikuttaa lääkehuollon kehittämiseen. Lääkkeiden hintavalvontaa voidaan tehostaa. Niiden haittavaikutusten raportointia voidaan parantaa, viranomaisilla oleva yritysten tuottama tutkimustieto voitaisiin saattaa hoitavien lääkäreiden käyttöön tehokkaammin.

Lääkemarkkinoinnin valvontaa voidaan tehostaa. Lääkekorvausluokat ja niiden sisältämät lääkkeet sekä sairaudet voidaan uudistaa vastaamaan paremmin nykyistä lääketieteellistä tietoa ja yhteiskunnallista käsitystä sairauksien tärkeydestä.

Maassamme tulisi siirtyä lääkkeiden korvattavuudessa ns. viitehintajärjestelmään, jossa yhteiskunnan korvaus määräytyisi aina markkinoilla olevan halvimman hoitoon tarvittavan lääkkeen mukaan.

Kansainvälisellä tasolla on pyrittävä sellaiseen ratkaisuun, joka korvaa nykyisen patenttijärjestelmän, jotta paremmin varmistettaisiin lääkkeiden kehittäminen ja tuotanto palvelemaan kansanterveyden ja potilaiden etuja.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Terveydenhuollon päämääränä on terveydellisen hyödyn tuottaminen ja ihmisten toimintakyvyn lisääminen. Päätavoitteita ovat väestön terveystason parantaminen sekä väestöryhmien välisten terveyserojen vähentäminen terveyden edistämistyöllä sekä sairauksia ennaltaehkäisemällä ja hoitamalla.

2. Ennaltaehkäisevään terveyspolitiikkaan on panostettava jatkossa enemmän. Kansanterveystyö mm. liikunnan edistämiseksi, terveellisten ruokailutottumusten juurruttamiseksi, tupakoinnin lopettamiseksi ja päihdeongelmien ehkäisemiseksi sekä koulujen terveyskasvatus tulevat jatkossakin olemaan hyvinvointiyhteiskuntamme terveyspolitiikan perusta. Terveyden edistämiseksi tarvitaan kansallinen ohjelma. Ehkäisevän työn tulokset näkyvät vuosien saatossa ja antavat hyvän pohjan koko kansanterveyden edistämiseen.

3. Myös kansalaisilla on vastuuta omista elintavoistaan. Lääketieteen kehittyessä ja ns. elämäntapasairauksien laajentuessa on ihmisiä rohkaistava terveellisimpiin elämäntapoihin. Terveydenhuollossa tulee jatkossa korostaa sitä, että ihmisiä tuetaan ja autetaan elintapojensa muuttamiseen.

4. On kyettävä nykyistä läpinäkyvämpään terveydenhuollon priorisointiin. Terveydenhuollon mahdollisuuksien ja resurssien välinen kuilu tulee tulevaisuudessa kasvamaan entisestään. Tämän takia terveydenhuollon päätöksenteon on oltava avoimempaa, läpinäkyvämpää ja demokraattisempaa. Hoidon priorisointi ei saa loukata kansalaisten yhdenvertaisuutta.

5. Terveydenhuollon perustan muodostaa pääosin julkisin verovaroin rahoitettu terveydenhuoltojärjestelmä, jonka palvelut ovat universaaleja eli asiakkaan maksukyky ei vaikuta niiden saatavuuteen. Järjestelmän on perustuttava jatkossakin rationaaliseen ja julkisesti rahoitettuun ja järjestettyyn terveyspolitiikkaan eikä markkinaehtoiseen palvelutuotantoon, joka ohjautuu kysynnän ailahtelujen ja markkinoinnin mukaan.

6. Terveydenhuollon keskeinen tavoite on myös heikoimmista väestöryhmistä huolehtiminen ja se, että heillä tulee olla erityisasema terveyspalveluita järjestettäessä. Erityiskohtelua tarvitsevia ryhmiä ovat muun muassa pitkäaikaisista mielenterveysongelmista kärsivät, hyvin iäkkäät ihmiset, vammaiset, lapset, päihdeongelmaiset sekä tulevaisuudessa yhä suurempana ryhmänä toisesta elinympäristöstä ja kulttuurista tulevat maahanmuuttajat. Näiden ryhmien terveydenhuollossa tulee kiinnittää erityistä huomiota psykososiaaliseen kuntoutukseen sekä vertais- ja kokemustiedon hyödyntämiseen.

7. Päävastuun terveyspalveluiden tuottamisesta tulee olla julkisella sektorilla, jota yksityinen palvelutuotanto voi täydentää. Terveyspalveluiden tuottamisessa voidaan julkista ja eriasteisesti yksityistä palvelutuotantoa yhdistellä järkevällä tavalla palvelun laadun heikkenemättä. Jos palveluja siirretään yksityisen terveyssektorin ostopalveluina tuotettavaksi, on pidettävä huolta siitä, että ne eivät hoida vain helpoimpia ja nopeimpia palveluja. Julkinen sektori ei saa kutistua pelkäksi ostojärjestelmäksi. Yksityistäminen ei saa hankaloittaa yhteiskunnan ohjausta terveydenhuollossa.

8. Terveyspalveluiden järjestämisvastuu on siirrettävä sadoilta, hyvin erilaiset edellytykset ja resurssit omaavilta kunnilta suuremmille kuntakokonaisuuksille, kuntayhtymille ja sairaanhoitopiireille. On jatkettava myös kokonaisvaltaisesti toimivien terveydenhoitopiirien kehittämistä. Näillä järjestelyillä terveyspalvelujen alueellista eriarvoisuutta vähennetään sekä terveydenhuollon poliittista ohjausta tehostetaan ja selkeytetään.

9. Monikanavaista rahoitusjärjestelmää on kehitettävä edelleen ja etsittävä keinoja sen ongelmien poistamiseksi. Julkisia terveyspalveluja täydentävät sairausvakuutuksen työterveyshuolto- ja sairaanhoitokorvausjärjestelmät. Monikanavaisen rahoitusjärjestelmän ongelmia ehkäistään jatkossa selkeyttämällä eri toimijoiden välistä työnjakoa ja lisäämällä tietoisuutta ja vastuullisuutta erilaisten toimenpiteiden vaikutuksesta terveydenhuollon kokonaismenoihin.

10. Lääkkeiden käytön lisääntyessä niiden hintavalvontaa tulee tehostaa ja samalla kilpailua lisätä. Maassamme tulisi siirtyä lääkkeiden korvattavuudessa ns. viitehintajärjestelmään, jossa yhteiskunnan korvaus määräytyisi aina markkinoilla olevan halvimman hoitoon tarvittavan lääkkeen mukaan. Lääkkeiden haittavaikutusten raportointia on parannettava. Lääkkeiden ja lääkehoitojen tehon ja turvallisuuden tutkimusta ja seurantaa on lisättävä lääkkeiden käyttäjien erityisryhmissä, lapsilla ja ikääntyneillä. Lääkemarkkinoinnin valvontaa on tehostettava. Lääkekorvausluokat ja niiden sisältämät lääkkeet sekä sairaudet on uudistettava vastaamaan paremmin lääketieteellistä tietoa.

9. VAKAA RAHOITUS TURVAA HYVINVOINNIN

Verotuksen taso on Suomessa Euroopan unionimaiden keskitasoa. Eri maiden verorasitusta verrattaessa on otettava huomioon, että pohjoismaiden bruttoveroastetta nostaa sosiaalisten tulonsiirtojen kuuluminen veronalaisiin tuloihin. Muissa teollisuusmaissa veroastetta puolestaan alentavat erilaiset sosiaaliset verovähennykset, jotka pohjoismaissa on toteutettu tulonsiirtoina.

Suomalaisen verotuksen tason muutoksiin ei ole suurta tarvetta. Pelkästään nykyisten velvoitteiden täyttäminen merkitsee lähivuosikymmeninä painetta kokonaisveroasteen nousuun, kun työeläkemaksuja joudutaan eläkkeiden maksun turvaamiseksi kohottamaan. Nousupainetta voidaan rajoittaa työllisyysastetta kohottamalla ja huolehtimalla julkisen palvelutuotannon tehokkuudesta.

Suomen julkinen talous on yhä ylijäämäinen ja sen tilanne on vahvempi kuin muissa teollisuusmaissa tai edes muissa pohjoismaissa. Veroasteen nousupaine on siksi niissä vielä suurempi kuin meillä. Myös tämä seikka tulee ottaa huomioon verrattaessa eri maiden veroasteita keskenään.

Julkiseen talouteen kohdistuu paine, joka johtuu ikääntymisestä ja sitä seuraavasta palvelutarpeen kasvusta. Tämän vuoksi huomio on kiinnitettävä verotuksen rakenteeseen, sen kattavuuteen sekä siihen, että verotuloja käytetään mahdollisimman tehokkaasti ja kansalaisia hyödyntävästi.

Globalisaatioon liittyvää verokilpailua on seurattava tarkoin. Siihen on tarvittaessa reagoitava, kuten pääoma- ja yritysverotuksen osalta on jo menetelty. EU:n sisällä on käynnistettävä keskustelu verokilpailun hillitsemismahdollisuuksista. Kilpajuoksu kohti nollaa ei ole kenenkään etu ja vaarantaa hyvinvointipolitiikan.

Sosialidemokraatit pyrkivät kansainvälisellä yhteistyöllä poistamaan veroparatiisit ja siten vähentämään harmaan talouden toimintaedellytyksiä. Verotuksen kehittämisessä on ensisijaisesti turvattava hyvinvointiyhteiskunnan kehitys ja siihen liittyvät velvoitteet.

Julkisten varojen tehokas käyttö koulutukseen, terveydenhuoltoon, liikenneolojen kehittämiseen, järjestykseen, turvallisuuteen sekä pienituloisten kotitalouksien peruskulutuksen ylläpitoon ja muuhun toimeentulon turvaamiseen on vahvistanut taloudellisen toiminnan edellytyksiä. Kustannuskehityksen pitämiseksi taloudellisten voimavarojen mukaisina on julkisten palveluiden tuottavuutta kuitenkin merkittävästi parannettava.

Kansantalouden kasvu ja vahva työllisyys ovat julkisen talouden kestävyyden ainoa tae. Verotuksen tehtävänä on julkisen talouden käyttömenojen kattaminen, kansalaisten vakuuttaminen riskien ja vanhuuden varalta yhdessä tulonsiirtojärjestelmän kanssa sekä kulutusmahdollisuuksien tasoittaminen kotitalouksien kesken. Verojen tulisi mahdollisimman vähän haitata vireän tuotantotoiminnan edellytyksiä. Ne eivät saa estää osallistumista työelämään tai vähentää tarmoa siihen.

Suomessa on onnistuttu tyydyttävästi julkisen talouden menojen kattamisessa kansantalouden kymmenen viime vuotta kestäneen kasvun aikana. Laajasti määritellyt, myös tulevaisuuden eläkkeet sisältävät julkisen talouden vastuut eivät ainakaan toistaiseksi ole kasvaneet olennaisesti yli niiden voimavarojen, joita edessä olevina vuosina on käytettävissä, jos työllisyyttä ja tuottavuutta pystytään korottamaan tavoitellulla tavalla.

Mikäli työllisyysastetta ei onnistuta nostamaan, julkisen talouden tasapaino alkaa heikentyä ja se pakottaisi muun muassa uudelleen arvioimaan hyvinvointipalveluiden laajuutta ja tulonsiirtojen tasoa. Työllisyysasteen ja työn tuottavuuden vahva kasvu on paras hyvinvointipolitiikan turva.

9.1. Veropohjat laajoiksi ja verotus kattavaksi

Kansainvälinen verokilpailu vaikuttaa yritysten tuotannollisen toiminnan sijoitukseen, mutta ei ole siinä ainoa tekijä. Investointien suuntautumiseen vaikuttavat myös markkinoiden läheisyys, työvoiman hinta, yhteiskunnan tarjoama infrastruktuuri, yhteiskunnan vakaus sekä osaavan ja koulutetun työvoiman saatavuus.

Markkinoiden maantieteellisen sijainnin vaikutuksia emme voi muuttaa, mutta muihin tekijöihin voimme politiikallamme vaikuttaa. Yritysverotuksemme on pidettävä kaikissa olosuhteissa kilpailukykyisenä. Tuoreen uudistuksen sisältämä yhteisö- ja pääomakantojen erottaminen tarjoaa tähän entistä paremmat mahdollisuudet.

Työvoiman hinnalla emme kilpaile, mutta huolehtimalla kestävästä tuottavuuden jatkuvasta noususta ja ihmisten työhyvinvoinnista voimme taata yrityksille hyvät toimintaedellytykset ja kohtuulliset työvoimakustannukset. Toimiva työmarkkinajärjestelmämme luo osaltaan vakautta ja turvallisuutta sekä mahdollistaa hintakilpailukykymme säilymisen tämänhetkisellä hyvällä tasolla.

Käytännössä eri maiden välinen verokilpailu keskittyy liikkuviin verotuskohteisiin. Talouden vapautumisen ja kansainvälistymisen seurauksena näitä ovat erityisesti pääomatulot, monikansallisten yritysten voitot, lisäksi enenevässä määrin kansainvälisesti liikkuvien avaintyöntekijöiden ansiotulot samoin kuin eräät EU:n yhteismarkkinasäädösten takia paineen alle joutuneet valmisteverot.

Näistä tuloista kerättäviin veroihin on jo kohdistunut huomattavaa verokilpailua, joka on johtanut veroasteiden samanlaistumiseen ja yleiseen alentumiseen. Haitallisten käyttäytymisvaikutusten rajoittamiseksi verokannat tulisi pitää matalina, mutta veropohjat mahdollisimman laajoina.

Työtulojen veroasteen alentaminen edellyttää, että valtion- ja kunnallisverotusta voidaan keventää enemmän kuin mitä työeläkevakuutuksen maksutaso nousee. Erityinen huomio on jatkossakin kiinnitettävä pienituloisten verotaakan ja muiden maksujen keventämiseen, koska siitä saatu hyöty näkyy kaikkein suorimmin työllisyydessä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen edellyttää tulevaisuudessa veroasteen painopisteen siirtämistä maltillisesti sellaisiin verotuskohteisiin, jotka eivät liiku kansainvälisesti.

Viime vuosien laajuisiin tuloverokevennyksiin ei jatkossa ole enää mahdollisuuksia, jos halutaan turvata nykyisenkaltaiset tulonsiirrot ja palvelut sekä julkisen talouden kestävyys. Sosialidemokraatit sitoutuvat siihen, ettei näiden julkisten etuuksien rahoituksesta siirry kohtuutonta taakkaa tuleville sukupolville.

Tuloveroasteikkoja on silti jatkossakin pyrittävä keventämään niin, etteivät inflaatio tai reaalitulojen kohoaminen merkitse automaattisesti verorasituksen kiristymistä. Työllisyyssyistä ovat kuitenkin etenkin lähivuosina toivottavia tätä suuremmat, erityisesti pienituloisiin kohdistuvat ansiotuloverotuksen kevennykset. Tähän voidaan päästä siirtämällä verotuksen painopistettä asteittain ja tuotantotoimintamme kilpailuedellytykset turvaavalla tavalla pois työn verotuksesta muihin verotuskohteisiin, kuten ympäristöön, kiinteistöihin ja omaisuuden siirtoihin.

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:

1. Veropolitiikan lähtökohtana on riittävän rahoituspohjan varmistaminen palveluille ja sosiaalisille tulonsiirroille. Verotuksen on tuettava mahdollisimman hyvin taloudellista kasvua ja työllisyyttä.

2. Vääristymiä aiheuttavien korkeiden veroasteiden välttämiseksi on pyrittävä laajaan veropohjaan. Veropohjaa on laajennettava ja vahvistettava eiliikkuvien verokantojen osalta.

3. Yritysten verotus pidetään kaikissa olosuhteissa kansainvälisesti kilpailukykyisellä tasolla.

4. Verotusta on uudistettava niin, että se tasaa tulo- ja varallisuuseroja.



FSD 2007-2011 

Tulostettu POHTIVA-tietovarannosta: http://www.fsd.uta.fi/pohtiva/