• Takaisin etusivulle

Teksti ja kuva: Kaisa Järvelä

Johtaja Laaksonen ei intoile vallasta vaan tietoarkistotyöstä

Tammikuussa Tietoarkiston johtajaksi nimitetty Helena Laaksonen on kuulunut arkiston henkilökuntaan jo viisitoista vuotta. Sinä aikana hän on saanut nähdä, miten uusi infrastruktuurirahoitus on mahdollistanut toiminnan kehittämisen, ja iloita siitä, että muutoksista huolimatta tietoarkistolaisten yhteishenki on säilynyt läpi vuosien poikkeuksellisen tiiviinä.

Kun Tietoarkiston henkilökunta keväällä 2016 kuuli, että Sami Borg aikoo irtisanoutua johtajan tehtävästään, kahvihuoneessa alkoi yksimielinen kuhina: "Toivottavasti Helena hakee Samin paikkaa ja saa sen."

Tietoarkiston informaatikkona ja varajohtajana vuodesta 2004 asti toiminut Helena Laaksonen oli hoitanut johtajan tehtävää Borgin sijaisena jo aiemmin yhteensä lähes kaksi vuotta.

Laaksonen toimi tehtävässä myös silloin, kun Borg kertoi irtisanoutumispäätöksestänsä.

Käytävillä supistiin, että Tietoarkiston tunteva ja sitä arvostava Laaksosen olisi arkistoa alusta asti johtaneelle Borgille paras mahdollinen seuraaja. Pian Laaksonen ilmoittikin hakevansa tehtävää. Kahvihuoneessa annettiin spontaanit aplodit ja keitettiin hyvät kahvit.

Kun yliopiston hallitus lopulta tammikuussa ilmoitti nimityspäätöksensä, poksahti odotetun uutisen kunniaksi kuohuviinipullo.

Tietoarkisto siis uskoo itsensä Helena Laaksosen käsiin ilolla.

Mutta mitä Laaksonen ajattelee tietoarkistotyöstä ja Tietoarkistosta ja miten hän kasvoi arkistonhoitajan sijaisesta yksikön johtajaksi?

Otetaan asiasta selvää, ja annetaan tuoreen johtajan kertoa tarinansa. Se alkaa Tampereelta vuonna 2001, yhtenä loppusyksyn hämäristä päivistä.

Luku 1: Kollegoiden kehut saivat hakemaan yksikköön

"Olin tutkijana Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella, kun Tietoarkistossa aukesi vuoden mittainen arkistonhoitajan sijaisuus.

Olin kuullut kollegoiltani uudesta yksiköstä paljon hyvää, joten päätin hakea tehtävää ja sain sen. Työt alkoivat tammikuussa 2002.

Aika pian tuli tunne, että haluan jäädä Tietoarkistoon. Meni kuitenkin pari vuotta ennen kuin ensimmäinen vakituinen paikka aukesi. Se oli informaatikon ja varajohtajan paikka, ja kävi niin, että sain sen.

Kun aloitin Tietoarkistossa, yksikkö oli selvästi nykyistä pienempi. Vakituisia työntekijöitä oli noin kymmenen ja meidät määräaikaiset mukaan lukienkin alle kaksikymmentä. Sähköisestä palveluportaali Ailasta ei kukaan osannut edes haaveilla, vaan aineistot lähetettiin asiakkaille usein postitse rompulle poltettuna.

Suomen Akatemia oli suositellut vuodesta 2000 asti, että yhteiskuntatieteelliset aineistot tallennettaisiin Tietoarkistoon, mutta ei suositusta tainnut kovin moni edes huomata."

Luku 2: Firi-rahoitus mahdollisti toiminnan kehittämisen

"Viidentoista vuoden aikana avoimen tieteen paine on koko ajan kasvanut. Vuonna 2008 Suomen Akatemia alkoi vaatia rahoitushakemuksiinsa lyhyitä aineistonhallintasuunnitelmia. Sen jälkeen entistä useampi tutkija alkoi ottaa yhteyttä Tietoarkistoon.

Vieläkään tutkijat eivät tarjoa aineistojansa meille automaattisesti, vaan niitä täytyy aktiivisesti hankkia. Asenteissa on kuitenkin tapahtunut selvää muutosta. Nykyisin myös ne, jotka eivät voi arkistoida omaa aineistoansa, toteavat yleensä, että teemme tärkeää työtä.

Viime syksyn rahoitushaussa Suomen Akatemia vaati ensimmäisen kerran aineistojen avaamista. Vaikutukset näkyvät Tietoarkistossa ehkä vuoden tai parin päästä, kun tutkimukset alkavat valmistua.

Konkreettisimmin työtämme on muuttanut se, että Suomen Akatemia alkoi vuonna 2010 jakaa erityisesti infrastruktuurien kehittämiseen tarkoitettua Firi-rahoitusta. Ennen sitä Tietoarkisto ei ollut voinut hakea mistään rahaa toimintansa kehittämiseen. Ilman Akatemian Firi-rahoja meillä ei vieläkään olisi Ailaa emmekä pystyisi osallistumaan kansalliseen tai kansainväliseen yhteistyöhön läheskään siinä määrin kuin nyt pystymme."

Luku 3: Yhteisestä tehtävästä tuli tärkeä

"Tietoarkistolaisilla on alusta asti ollut aivan erityinen yhteishenki. Täällä ei ole keskinäistä kilpailua, vaan meillä on tehtävä, jonka eteen teemme töitä yhdessä.

Itselleni tietoarkistotyöstä on tullut vuosien varrella hirveän tärkeää. Arkistoinnin etuja voisi perustella vaikka miten monelta kantilta.

Tieteen perusperiaatteisiin kuuluu, että tutkimusten tulokset pitää pystyä tarkistamaan. Se ei onnistu, jos aineisto ei ole tallessa ja saatavilla. Lisäksi aineistojen kerääminen on kallista, ja usein niitä analysoidaan alkuperäistutkimuksissa vain vähän.

Ilman Tietoarkistoa opiskelijoilla ei olisi juuri mahdollisuuksia päästä käsiksi esimerkiksi laajoihin kyselytutkimusaineistoihin. Ennen Tietoarkistoa opiskelija sai vastaavanlaisia aineistoja käyttöönsä vain, jos pääsi tutkimusavustajaksi tai gradun tekijäksi johonkin projektiin. Nyt opiskelijat pääsevät hyödyntämään isoja laadukkaita aineistoja jo metodiopinnoissansa."

Luku 4: Varajohtajuus kasvatti johtajaksi

"En ole koskaan erityisesti haaveillut johtamisesta, mutta Tietoarkiston johtajan paikan hakeminen tuntui luontevalta jatkumolta kaikelle sille, mitä viimeisten viidentoista vuoden aikana on tapahtunut.

Informaatikkona ja varajohtajana ehdin tavallaan kasvaa johtajaksi. Samin sijaisuuksien hoitaminen tuntui aina mukavalta ja kiinnostavalta.

Sijaisena joutui tietysti pitämään mielessä, että varsinainen johtaja palaa tehtäväänsä. Mihinkään suuriin muutoksiin ei voinut ryhtyä. Nyt tiedän, että voin tarvittaessa keskustella muutoksista suoraan henkilökunnan kanssa. Mihinkään isoihin uudistukiin en tosin näe tarvetta. Eniten miettimistä kaipaa tällä hetkellä rahoitusmallimme.

Itseäni pidän ennen kaikkea yhteistyöhakuisena johtajana, sekä täällä talon sisällä, että myös ulkoisten yhteistyökumppaneiden kanssa."

Luku 5: Tulevaisuuden haaveita ja haasteita

"Täydellisessä tulevaisuudessa tutkijat tarjoaisivat meille aineistojansa itse, eikä meidän tarvitsisi jatkuvasti etsiä niitä. Vielä parempi olisi, jos tutkijat myös tekisivät aineistonsa alusta asti niin kuin me Aineistonhallinnan käsikirjassa ohjeistamme. Jos aineistot eivät vaatisi kuin tarkistuksia, voisimme käsitellä niitä enemmän nykyisellä henkilöstömäärällämme.

Uskon, että rahoittajien paine saa yhä useammat tutkijat avaamaan aineistonsa. Vaikutusta on varmasti myös yliopistojen datapolitiikoilla, kunhan ne vain kunnolla jalkautuvat. Todennäköisesti muutokset tapahtuvat pikkuhiljaa, mikä on hyvä siinä mielessä, että ehdimme sopeutua kasvavaan aineistomäärään.

Ehkä kiinnostavin tulevaisuuden kysymys juuri nyt on se, miten EU:n tietosuoja-asetus vaikuttaa Tietoarkiston toimintaan. En suhtaudu asetukseen mörkönä, mutta se on selvittämätön asia niin kauan kuin kotimainen lainsäädäntö on saatu uudistettua sen mukaiseksi.

Toinen kiinnostava kysymys on kansallisen avoimen tieteen infrastruktuurin rakentaminen ja se, mikä Tietoarkiston paikka kokonaisuudessa on. Toivon tietysti, että Tietoarkisto voisi olla se organisaatio, johon tämän tyyppiset aineistot tallennetaan koko maasta.

Juuri nyt olen ylpeä Tietoarkistosta – erityisesti Ailasta, ja meidän henkilökunnastamme. Tietoarkisto on Suomessa alansa pioneeri, ja meillä on täällä valtavasti tämän alan osaamista. Tietoarkistolaiset ja heidän asiantuntemuksensa ovat edellytys sille, että yksikkö toimii nyt ja tulevaisuudessa."