KvaliMOTV

Ajankohtaista | MOTV-lista | Palaute

Menetelmäopetuksen tietovaranto - KvaliMOTV
!

Laadullisen tutkimuksen verkkokäsikirja on Tietoarkiston uusi kvalitatiivisten menetelmien opetus- ja oppimateriaali.

Narratiiviset tarkastelutavat

Narratiivit eli kerronnalliset, kertomukselliset tai tarinalliset aineistot voivat olla henkilökohtaisia tai julkisia, lyhyitä tai pitkiä. Vaativimmassa merkityksessä narratiivilta edellytetään kertomuksellisia piirteitä eli esimerkiksi tietyn, ainakin ajallisesti loogisen rakenteen noudattamista. Tarinaa eli kuvausta jostakin tapahtumasta tai tapahtumasarjasta pitää koossa juoni, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Väljemmän määrittelyn mukaan narratiiveiksi voidaan puolestaan ymmärtää kaikki edes jossain määrin kerrontaan perustuvat aineistot, joiden analysoiminen edellyttää tulkintaa. Toisin kuin numeerista tai lyhytvastausaineistoa (lyhyet sanalliset vastaukset), narratiivista aineistoa ei ole mielekästä esittää esimerkiksi luettelona. (Heikkinen 2001, 121-122.)

Narratiivisuutta voidaan hyödyntää myös haastatteluiden tekemisessä. Tällöin puhutaan narratiivisesta haastattelusta, jota käytetään mm. elämäkerrallisten tutkimusten tekemisessä (Hyvärinen ja Löyttyniemi 2006). Narratiivisuutta voidaan lisäksi ajatella laajemmin konstruktivistisena tutkimusotteena ja käytännöllisenä työvälineenä. (Ks. lisää esim. Heikkinen 2001.) Narratiivisuudella on siis monia ulottuvuuksia. Narratiivien analyysi sallii useampia lähestymis- ja analyysitapoja kuin narratiivinen analyysi, jossa tosin siinäkin on erilaisia analyysivaihtoehtoja, kuten vaikkapa juonirakenteen tarkastelu tai tyypittelyn kaltainen tarinatyyppien muodostaminen. Narratiivisuudessa on paljon diskursiivisesta analyysista tuttuja elementtejä ja joiltakin osin nämä metodiset tarkastelutavat menevätkin päällekkäin; joissakin tutkimuksissa voidaankin soveltaa niin kutsuttua narratiivis-diskursiivista analyysiä.

Narratiivisessa tutkimuksessa lähdetään siitä ajatuksesta, että kertominen on ihmisyyteen olennaisesti kuuluvaa. Ihminen kertoo asioista, "tarinoi", kaiken aikaa. Esimerkiksi MacIntyre (1981) ja Mishler (1986) ovat esittäneet, että ihmisen identiteetti rakentuu kertomuksessa ja että samalla kun ihminen kertoo tarinaansa, hän myös elää tarinaansa (Vuokila-Oikkonen, Janhonen & Nikkonen 2001, 82-85). Kullakin tieteenalalla on omat narratiivisuuden klassikkonsa ja nykyteoreetikkonsa, joita ei tässä yhteydessä esitellä tarkemmin (ks. Matti Hyvärisen kirjallisuuskatsaus sekä lukemisto).

Narratiiviset tarkastelutavat soveltuvat esimerkiksi tutkimuksiin, joissa ollaan kiinnostuneita yksilöiden vapaasti kertomista asioista, tarinoista omasta elämästään. Tutkimuksen keinoin voidaan esimerkiksi tarkastella, miten henkilökohtaiset tarinat suhteutuvat kulttuurisiin kertomuksiin; millaisia kulttuurisia elementtejä tarinoihin sisältyy ja miten kulttuuriset konventiot vaikuttavat kertomusten muodostamiseen. Tarinoissa tehdään selontekoja, puolustaudutaan, otetaan kantaa, kritisoidaan, tehdään asioita ymmärrettäväksi ja asemoidaan itseä ja muita. Tarinoissa työstetään mm. selviytymistä elämänmuutoksissa (Hänninen 1999); nivotaan yhteen esimerkiksi erilaisia henkilökohtaisia kokemuksia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tarpeita, vaateita, tavoitteita, toiveita ja asenteita. Esimerkiksi hoitotieteessä on havaittu tarinallisten tutkimusten tärkeys alan ymmärryksen lisäämisessä. Narratiivisuuden avulla voidaan saada arvokkaita näkökulmia erilaisten potilaiden, asiakkaiden ja lukuisissa hoitoalan työtehtävissä toimivien ihmisten elämään. Potilaiden kannalta ajatellen vaikeiden tapahtumien työstämisessä kertomusten tuottaminen on tärkeää ja jopa välttämätöntä selviytymisen onnistumiseksi. (Vuokila-Oikkonen ym. 2001.)

Narratiivisissa tutkimuksissa tutkimusaineistoina voidaan käyttää sanomalehtikirjoituksia, tarinoita yms. valmiita kulttuurituotteita, jolloin samasta ilmiöstä kirjoitettujen kertomusten tai selontekojen näkökulmissa saattaa olla huomattavasti variaatiota. Jos tutkimusta varten kerätään tekstiaineisto, jonka avulla halutaan kartoittaa vaikkapa naisten omia kertomuksia työelämästä, voidaan vastaajille antaa täysin vapaat kädet kommentoida aihetta. Lähestymistavan ollessa vapaa kertomusten perspektiivit saattavat vaihdella suurestikin. Vaihtoehtoisesti tarinoita voidaan kirjoittaa nimenomaan tutkimuksen tarpeisiin: kirjoittamiselle annetaan lähtökohtia tai elementtejä, joita kertomus voisi tutkijan toiveiden mukaisesti sisältää. Esimerkiksi SKS:n Kansanrunousarkiston lukuisten kirjoituskilpailujen esitetekstit on laadittu osin tutkimuksen tarpeita silmällä pitäen.

Yksikön ensimmäisessä persoonassa kirjoittamisen ohella narratiivisia tutkimuksia voidaan kirjoittaa kolmannessa persoonassa. Narratiivisissa tutkimuksissa kolmannen persoonan käyttämisen tarkoituksena voi olla esimerkiksi pyrkimys helpottaa kertojalle henkilökohtaista ja ehkä vaikeaakin reflektointia. Kolmannessa persoonassa kirjoittaminen helpottaa myös etäisyyden ottamista (Hänninen & Koski-Jännes 2000, 197-198).

Narratiivisessa tutkimuksessa taustatiedoilla voi olla oleellinen merkitys, sillä tutkija voi olla kiinnostunut suhteuttamaan tekstejä niiden kertojiin ja myös kertomisen konteksteihin. Tällöin kertojalla voidaan ajatella olevan päärooli kertomuksen kutojana ja juonen luojana. Kertoja/kirjoittaja ei voi siksi jäädä abstraktiksi tekijäksi ilman sitoutumista aikaan ja paikkaan. (Heikkinen 2001, 129.)

Narratiivisessa tarkastelussa muodostetaan usein – ei aina – eräänlaisia tyyppikertomuksia, joita nimitetään mm. sisältöselostuksiksi, referaateiksi ja juonitiivistelmiksi. Esimerkiksi Hänninen (1999, 33) kuvaa muodostaneensa kustakin tarinasta aluksi ydintarinoita, joista käy ilmi tarinoiden juonet tiivistettynä. Näistä ydintarinoista taas voidaan muodostaa suurempi perustarina, joka kuvaa pienempien tarinoiden kokonaisuutta ja pääjuonta. Tällaiset konstruoinnit ovat siis eräänlaisia tyypittelyjä, joissa tiivistetään aineiston keskeiset elementit; moninainen tarinavaranto. Tyyppikertomuksessa ilmenee ns. keskimääräisten, tyypillisten tarinoiden juonirakenne keskeisine elementteineen, tarinassa mukana olleet keskeiset henkilöt ja muut osatekijät. Vuokila-Oikkonen ym. (2001, 94-104) kuvaavat artikkelissaan esimerkkitutkimusta, jossa aineisto on luonnollisestikin ensin litteroitu, sitä on koodattu, luettu induktiivisesti useita kertoja ja analyysiin on kuulunut lisäksi myös kuvamateriaalin katselua. Aineistosta on etsitty kertomuksen rakenneosia eli juonia, keskitytty erityistä huomiota kiinnittäviin juoniin ja muodostettu niistä alustavasti suurempi kertomus, jossa yhdistyy muiden kertomusten elementtejä. Lopuksi on tarkasteltu aiempaa kirjallisuutta ja konstruoitu suurempaa kertomusta tarkempine tulkintoineen.

Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto Menetelmäopetuksen tietovaranto
FSD