Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KD/663

Kristillisdemokraatit

Terveydeksi! Kristillisdemokraattien terveyspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kristillisdemokraatit
  • Otsikko: Terveydeksi! Kristillisdemokraattien terveyspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 2005
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Terveydeksi!

KRISTILLISDEMOKRAATTIEN TERVEYSPOLIITTINEN OHJELMA

Sisällysluettelo

1. Kristillisdemokraattien terveyspolitiikan keskeiset arvot ja tavoitteet

2. Terveydenhuollon rakenteiden, resursoinnin ja menetelmien haasteet
2.1. Terveydenhuollon organisaatio
2.2. Terveydenhuollon rahoitus
2.3. Henkilöstön riittävyys ja jaksaminen
2.4. Tieteellinen tutkimus
2.5. Uusi teknologia

3. Terveyden edistäminen lähtökohtana
3.1. Elämäntapasairaudet
3.1.1. Tupakointi
3.1.2. Alkoholinkäyttö
3.1.3. Liikuntatottumukset
3.1.4. Ruokailutottumukset
3.2. Psyykkinen oireilu ja mielenterveyden häiriöt
3.3. Terveyteen vaikuttavat ympäristötekijät

4. Terveydenhuollon kehittämisen painopisteet
4.1. Äitiyshuolto
4.2. Lapset ja nuoret
4.3. Työikäiset
4.4. Ikääntyvät
4.5. Omaishoito
4.6. Saattohoito

5. Lopuksi

Hyväksytty Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän kokouksessa 28.1.2005

1. Kristillisdemokraattien terveyspolitiikan keskeiset arvot ja tavoitteet

Terveydenhuollon laatu ja riittävyys osoittavat käytännössä yhteiskunnan halua kunnioittaa elämää, edistää terveyttä ja hoitaa sairauksia. Terveydenhuoltoa koskevien päätösten pohjana tulee olla ihmisarvon kunnioitus. Yhteiskunnan sivistyksen tärkeä mittari on se, miten yhteiskunta pitää huolta heikoimmista jäsenistään. Kenenkään ihmisarvo ei saa riippua siitä, kuinka paljon läheisten ja yhteiskunnan tukea ja hoivaa hän tarvitsee.

Terveyden vaaliminen ja sairauksien ennaltaehkäisy on keskeinen osa terveydenhuoltoa. Ihmisiä tulee kannustaa ottamaan vastuuta oman terveytensä edistämisestä sekä tekemään sen edellyttämiä valintoja. Jokaisella on oltava tasa-arvoiset oikeudet ja mahdollisuudet päästä hoitoon sitä tarvitessaan. Oireenmukaisen hoidon ohella on puututtava myös sairauden pohjimmaisiin syihin ja ihmisen kokonaisvaltaisen terveyden edistämiseen.

Terveys on ihmisen elämän tärkeimpiä arvoja. Kristillisdemokraatit haluavat nostaa poliittisessa päätöksenteossa terveyspolitiikan painoarvoa. Terveydenhuollon tehtävänä on terveyden ylläpitäminen ja lisääminen terveellisiä elämäntapoja edistämällä, sairauksia ehkäisemällä sekä niiden hyvällä hoidolla ja kuntoutuksella. Terveydenhuollon toimenpiteiden ja elämäntapojen ohella väestön terveyteen vaikuttavat myös monet muut tekijät, kuten perheiden hyvinvointi ja yhteisöllisyys sekä ympäristötekijät. Terveyteen panostaminen on investointi, joka vaikuttaa keskeisesti myös taloudelliseen hyvinvointiin ja maamme kilpailukykyyn.

Suomalainen terveydenhuolto jakaantuu perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuoltoon kuuluu ennaltaehkäisevä työ, kuten äitiys- ja lastenneuvola- ja kouluterveydenhuolto, terveystarkastukset, seulontatutkimukset ja työterveyshuolto. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto parantaa kansalaisten elämänlaatua ja tulee yhteiskunnalle edullisemmaksi kuin sairauksien hoito. Jokaisen on saatava laadukkaita perusterveydenhuollon palveluja ja tarvitessaan oikein ajoitettua korkeatasoista erikoissairaanhoitoa iästä, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta.

Sairauksien aiheuttamat kustannukset tulee jakaa solidaarisesti ja yhteisvastuullisesti kaikkien kansalaisten kesken. Kristillisdemokraatit haluavat edistää terveydenhuollon oikeudenmukaisuutta. Terveydenhuollon verorahoitteisuus ja kuuluminen keskeisiin julkisiin peruspalveluihin takaa parhaiten kansalaisten tasa-arvoisen kohtelun palvelujen käyttäjänä.

Terveydenhuollon resurssit tulee kohdentaa hoidon vaikuttavuuden kannalta oikein. Hoidon oikea porrastus ja hoitoketjun saumattomuus on myös taloudellisinta. Palvelujen laadun ja asiakaskeskeisyyden tulee olla kustannustehokkuuden ohella tärkeässä asemassa. Etenkin väestörakenteen muuttuminen edellyttää jatkuvasti palvelurakenteen monimuotoisuuden lisäämistä ja jatkuvaa uusien palvelumuotojen kehittämistä. Valtion ja kuntien mutta myös kolmannen sektorin palveluntuottajien tiivistä yhteistyötä tarvitaan palvelujen tarpeen arvioinnissa, palvelurakenteen kehittämisessä, rahoituksen turvaamisessa sekä lainsäädännön kehittämisessä.

Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon sekä koko terveydenhuollon ja sosiaalitoimen yhteistyön kehittäminen on Kristillisdemokraateille keskeinen tavoite. Sen kautta asiakasta pystytään hoitamaan kokonaisvaltaisesti ja taloudellisesti. Hyvä esimerkki tällaisesta useiden tahojen yhteistyötä vaativasta toiminnasta on vanhusten itsenäisen kotona asumisen tukeminen, jolloin asiakkaan koko elämäntilanne otetaan huomioon hoitoa ja palveluja suunniteltaessa ja toteutettaessa. Asiakkaan kokonaistilanteen hyvä kartoittaminen parantaa hoidon toteutusta ja vähentää kustannuksia. Asiakkaan mahdollisuutta vaikuttaa hoitonsa toteuttamiseen ja päätöksentekoon tulee vahvistaa. Myös hänen oikeuttaan valita lääkärinsä tulee lisätä. Niin asiakkaan kuin myös hoitohenkilökunnan eettistä vakaumusta on kunnioitettava.

2. Terveydenhuollon rakenteiden, resursoinnin ja menetelmien haasteet

Suomessa terveydenhuolto on lähtökohtaisesti korkeatasoista ja tehokasta, mutta varsin niukasti resursoitua. Suomalaisen terveydenhoidon rahoitus suhteutettuna bruttokansantuotteeseen on alle eurooppalaisen keskitason. Niin lääkäreiden kuin hoitajienkin koulutus on korkeatasoista, ja hoitokäytännöt noudattavat hyvin uusinta tieteellistä tutkimusta.

Perinteisesti suomalaista järjestelmää on pidetty oikeudenmukaisena. Tällä tarkoitetaan sitä, että palvelut annetaan todellisen tarpeen eikä esimerkiksi maksukyvyn tai asuinpaikan mukaan. Kuitenkin tutkimukset 1990-luvulta ovat osoittaneet, että käynnit erikoislääkäreillä jakautuivat maksukykyisimpiä suosien. Koska suuri osa hoidon tarpeen määrittelyyn liittyvistä ensikäynneistä tapahtuu potilaiden omalla kustannuksella yksityisvastaanotoilla, maksukykyisiä suosivat erot heijastuvat vastaanotoilla laadittujen lähetteiden kautta myös kunnallisten sairaaloiden palvelujen kohdentumiseen. Julkisten sairaaloiden palvelut jakautuvat epäoikeudenmukaisesti aloilla, joilla avopalvelut nojaavat voimakkaimmin yksityissektoriin (esimerkiksi silmätaudit ja naistentaudit). Syrjäseutujen lääkäripula aiheuttaa lisäksi alueellista eriarvoisuutta. Myös kalliita lääkkeitä käyttävät eniten suurituloiset, koska omavastuuosuudet ovat Suomessa poikkeuksellisen korkeat.

Vuonna 2004 julkistettiin OECD:n kansainvälinen vertailututkimus, jonka mukaan 21 maasta vain Yhdysvalloissa ja Portugalissa kaikkien lääkärikäyntien käyttö suhteessa tarpeeseen jakautui yhtä paljon hyvätuloisia suosien kuin Suomessa. Suomi sai tutkimuksessa kärkisijan erikoislääkärillä käyntien eriarvoisuudessa. Myös juuri julkaistu suomalaistutkimus vahvistaa, että varakkaat saavat parempaa hoitoa vaikkapa sepelvaltimotautiin kuin pienituloiset. Todellinen ongelma on erilaisissa sosiaalisissa asemissa elävien väestöryhmien poikkeuksellisen suuret terveyserot, mikä näkyy hyvin mm. työttömien selkeästi suurempana kuolleisuutena työssäkäyviin verrattuna.

Suomen huonon sijoittumisen vertailussa selittivät yksityislääkärikäynnit sekä työterveyshuolto. Työterveyshuolto, joka kattaa parhaiten erityisesti suurten ja keskikokoisten työnantajien vakituiset ja usein hyvin palkatut työntekijät, on ainoa maksuton ja saatavuudeltaan ylivertainen tapa päästä lääkäriin. Tätä mahdollisuutta ei ole työelämän ulkopuolella olevilla, mikä luo epätasa-arvoisuutta.

Huolimatta kaikki kansalaiset kattavasta julkisen hammashuollon periaatteesta resurssipulan ja pitkien odotusaikojen vuoksi eriarvoisuus myös hammashuollon palvelujen tavoittavuudessa on suurta. Lisäksi rajaukset esim. proteesien osalta lisäävät eriarvoisuutta hammashuollon palvelujen kohdentumisessa eri väestöryhmille.

Suomessa niin kuolleisuudessa kuin sairastavuudessa onkin poikkeuksellisen voimakkaita eroja eri väestöryhmien välillä. Maailman Terveysjärjestön vuonna 2000 julkaisema raportti oli suomalaisille shokki. Raportin maakohtaisessa vertailussa Suomi sijoittui vasta sijalle 31 terveysjärjestelmän suorituskyvyn suhteen. Useimmat EU-maat pärjäsivät Suomea paremmin. Suomen huono sijoitus selittyi nimenomaan suurilla sairastavuus- ja kuolleisuuseroilla eri väestöryhmien kesken. Tutkimuksessa näkyi niin alueellinen, sukupuolten kuin sosiaaliluokkien välinen epätasa-arvo. Tämän epätasa-arvon poistaminen ja siten terveydenhuollon oikeudenmukaisuuden lisääminen on Kristillisdemokraattien mielestä väestörakenteen muutoksen ohella tärkeä kysymys terveydenhuollon rakenteita ja resursointia tarkasteltaessa. Myös enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että terveyspalveluiden riittävyyden ja laadun takaamiseksi on käytettävä joko nykyistä vastaavasti tai enemmän voimavaroja. Kansalaiset ovat kyselyjen mukaan valmiita jopa veronmaksun lisäämiseen riittävien terveyspalvelujen turvaamiseksi.

Vuonna 2020 Suomen vanhushuoltosuhde ennustetaan Euroopan heikommaksi. Silloin 65 vuotta täyttäneitä on 40 sataa työikäistä kohti, kun nyt heitä on 25. Kun väestön keski-ikä nousee, kasvaa myös työvoimaan kuulumattoman väestön määrä. Väestön ikääntyminen luo niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa suuren paineen terveydenhuoltojärjestelmän kehittämiselle.

2.1. Terveydenhuollon organisaatio

Suomalaisen terveydenhoidon organisaatiomallia voidaan luonnehtia sanoilla: julkinen, hajautettu ja verorahoitteinen. Suomessa on julkisen terveydenhuollon rinnalla myös julkisin varoin vahvasti tuettu yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä ja yritysten työterveyshuolto.

Maassamme on kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen jyrkkä jako perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Vastuu terveydenhoidosta on hajautettu kunnille, mikä tuo demokratiaetua ja palvelee läheisyysperiaatetta, mutta aiheuttaa palvelujen tuottamisvaikeuksia sekä alueellista epätasa-arvoa. Valtaosa kunnista on liian pieniä tuottaakseen edes kaikkia perusterveydenhoidon palveluja erikoissairaanhoidosta puhumattakaan. Kuntayhtymissä ja sairaanhoitopiireissä suora demokratia ei toimi kunnolla, hallinto on monimutkaista, eikä siten rahoitusjärjestelmäkään ole riittävän avoin. Suurissa sairaanhoitopiireissä yksittäisillä kunnilla ei tosiasiallisesti ole käytännön mahdollisuutta kantaa lakisääteistä vastuutaan erikoissairaanhoidon järjestämisestä. Kunnat ovat valtiolta saamansa rahoituksen kierrättäjän roolissa. Monet kunnat kamppailevat vaikeuksissa ennakoida budjeteissaan erikoissairaanhoidon vaihtelevia kustannuksia. Vaihtelut vuosittaisissa erikoissairaanhoidon kuluissa aiheuttavat erityisesti pienille kunnille hankaluuksia.

Erikoissairaanhoidossa ilmenneiden ongelmien vuoksi on jouduttu turvautumaan korvamerkittyihin rahoituksiin huumehoidon, lastenpsykiatrian ja leikkausjonojen lyhentämisen osalta. Nämä yhden hoitovaiheen tai erikoisalan korvamerkinnät ovat olleet välttämättömiä, jotta on voitu paikata suurimpia aukkoja palvelujärjestelmässä. Kuitenkin rahoituksen tarvetta ja jonoja syntyy herkästi hoitoketjun muihin osiin ja siksi olisi tärkeää, että niin perusterveydenhuollon kuin erikoissairaanhoidonkin rahoituksen riittävyydestä voidaan huolehtia jatkossa entistä paremmin.

Hallintoa uudistettaessa johtolankana tulee pitää potilaan ja asiakkaan tarvetta, eivätkä hallinnolliset rajat saisi leikata luonnollista potilaan hoitoketjua. Sosiaali- ja terveydenhuollon välisen rajapinnan ja hallinnollisen rajan madaltaminen on keskeinen tavoite. Hoidon porrastuksen kehittämisen tarve on suuri erityisesti vanhusten huollossa sekä mielenterveysasiakkaiden palvelujärjestelmässä. Hoidon porrastus ja hoitoketjun ylläpitäminen onnistuisivat paremmin, mikäli erikoissairaanhoito ja perusterveydenhuolto olisivat samaa organisaatiota.

Kristillisdemokraattien mielestä kansanterveyslaki ja erikoissairaanhoitolaki tulee yhdistää yhdeksi terveydenhoitolaiksi. Nykyisistä sairaanhoitopiireistä voitaisiin muodostaa terveydenhuoltopiirejä, jotka hoitaisivat perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon sekä mahdollisesti myös vanhushuollon avopalvelut ja laitoshoidon.

Terveydenhoitopiirien muodostamista tulisi ensin kokeilla jollakin alueella. Tällöin olisi etsittävä ratkaisuja siihen, miten terveydenhoitopiirien päätöksenteko saataisiin toteutettua mahdollisimman läpinäkyvästi ja demokraattisesti, kun merkittävä osa kuntien budjettivaltaa siirtyy nykyisen erikoissairaanhoidon hallinnon tavoin peruskuntien valtuustojen välittömän päätösvallan ulkopuolelle. Lisäksi on pidettävä huolta siitä, että paikallinen perusterveydenhuolto tunnustetaan terveydenhuollon kulmakivenä ja että jokaisen paikallisen terveyskeskuksen työntekijät voivat sitoutua omaan työpaikkaansa ja hyödyntää paikallisen väestön tuntemustaan.

2.2. Terveydenhuollon rahoitus

Suomessa terveyspalvelujen kustannukset olivat vuonna 2002 noin 9,5 miljardia euroa ja henkilöstö muodosti yli 10 prosenttia koko työvoimasta. Sosiaali- ja terveyspalvelujen osuus muodostaa yli puolet kuntien vuotuisista budjeteista. Stakesin vuoden 2002 tietojen mukaan Suomessa käytetään terveydenhuoltoon keskimäärin 1800 euroa henkeä kohden vuodessa, josta 65 euroa kuluu kansanterveystyöhön ja ehkäisyyn. OECD-maat käyttivät keskimäärin 8,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan terveyteen vuonna 2002. Vastaava osuus Suomessa oli 7,3 prosenttia.

Terveydenhuollon kustannuksiin kohdistuu huomattavaa nousupainetta. Kustannusten kasvu on jo ollut suurta erityisesti erikoissairaanhoidossa. Se aiheutuu väestörakenteen muutoksesta ja elintapasairauksien aiheuttamista lisäkustannuksista, elämän medikalisoitumisesta [1], uusista lääketieteellisistä menetelmistä, voimakkaasti kasvavista lääkekuluista ja palkkauskustannusten nousupaineesta.

Suomessa hoitohenkilökunnan palkat ovat alhaisempia kuin monessa muussa maassa. Myös terveydenhuollon sisällä eri ammattiryhmien välinen palkkaero on merkittävästi kasvanut. Paineet etenkin hoitohenkilökunnan palkkakustannusten nousuun ovat tulevaisuudessa merkittäviä. Tämän vuoksi on oletettavaa, että merkittävä osa terveydenhuollon mahdollisesta voimavaralisäyksestä joudutaan käyttämään palkkatason nostoon työvoiman saannin turvaamiseksi. Lääkäreitä ja hoitajia on enemmän kuin koskaan, mutta kuitenkin julkisissa terveyspalveluissa on selkeä henkilöstövajaus.

Terveydenhuollon lisääntyvät kustannukset ovat jakaantuneet potilaiden välillä hyvin epätasaisesti. Terveydenhuollon kehittyessä yhä harvemmille potilaille tehdään yhä enemmän hoitotoimenpiteitä ja entistä kalliimmin kustannuksin. Sen sijaan terveydenhuollon säästötoimenpiteet ovat merkinneet koko väestöä tavoittavan ennaltaehkäisevän terveydenhuoltotyön supistumista. Etenkin erikoissairaanhoidossa suuri ongelma on rahoituksen riittämättömyyden ja terveydenhuollon teknologian huiman kehityksen välinen. Jokin uusi ja mullistava hoitomenetelmä laajasti podettuun kansantautiin saattaa merkitä kustannusten äkillistä kasvua jopa siinä määrin, että terveydenhuollon kokonaisrahoitus on uhattuna. Kuitenkin kalliinkin hoitomenetelmän käyttöönotto saattaa olla lopulta kokonaistaloudellisesti kannattavaa potilaiden työ- ja toimintakyvyn palautuessa ja säästönä heikosti tehoavien hoitojen poistuessa. Lääkekustannusten kohoamisen hillitsemisessä tärkeitä ovat puolueettomat kustannus/vaikuttavuus -tutkimukset, joissa selvitetään uusien korvattavien lääkkeiden todellinen hyöty.

Suomalaisten terveydenhuoltoa rahoitetaan monikanavaisesti. Rahoittajia ovat valtio, kunnat ja Kela sekä yksityiset henkilöt, työnantajat ja vakuutusyhtiöt. Terveydenhoidon erilliset rahoituskanavat aiheuttavat turhia kustannuksia ja tehottomuutta. Jokainen toimijataho tarkastelee hoito- ja organisaatiopäätöksiä tehdessään asiaa omalta näkökulmaltaan ja pyrkii luonnollisesti minimoimaan omat kulunsa, mikä johtaa helposti epätarkoituksenmukaisiin säästöihin ja samalla tuottaa toiselle rahoitustaholle turhia kustannuksia ja asiakkaiden kannalta epämielekkäitä käytäntöjä. Nyt hoitojonoissa makuuttaminen tulee joillekin maksajataholle halvemmaksi, mutta kokonaisuudessa kalliimmaksi.

Tehokkaiden mutta kalliiden lääkkeiden korvauksista säästettäessä voi puolestaan aiheutua turhaa laitoshoidon tarvetta. Esimerkiksi mielenterveyspotilaat joutuvat toisinaan käyttämään vanhoja, runsaasti sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä, kun uutta ja turvallista lääkettä ei saada korvauksen piiriin. Tämä johtaa siihen, että sairaalasta kotiutetut psykiatriset potilaat toisinaan lopettavat lääkityksen ohjeiden vastaisesti runsaiden sivuvaikutusten vuoksi, mikä heikentää uudelleen heidän kuntoaan.

Erikoissairaanhoidon ruuhkautuminen tulee yhteiskunnalle kalliiksi. On lyhytnäköistä säästämistä antaa potilaiden odottaa sairauspäivärahalla tai toimintakyvyttömänä viikkoja tai kuukausia leikkausta, jonka suorittaminen maksaisi vähemmän kuin kuukauden sairauspäivärahat. Myös kuntien ja valtion toiminnan vahva erillisyys aiheuttaa tarpeettomia kustannuksia. Valtiolla on kiusaus tehdä budjettiinsa leikkauksia, joiden kustannukset kaatuvat kuntien syliin.

Järjestelmän kokonaiskustannusten näkökulma jää niukkojen varojen jaossa liian vähälle huomiolle. Siksi terveydenhuollon järjestelmää on muokattava niin, että se taloudellisesti kannustaa hyvään ja kustannustehokkaaseen hoitoon. Jos sama taho olisi vastuussa sekä sairauspäivärahoista että leikkauskustannuksista, esimerkiksi työikäisten leikkaukset suoritettaisiin mahdollisimman pikaisesti huomioiden sairauden yhteiskunnalle aiheuttamat kokonaiskustannukset.

Laadukkaan terveydenhoidon tulevaisuuden turvaamiseksi on tehty laaja kansallinen terveysprojekti, jonka ydin merkitsee kaikille hoitoon pääsyn turvaamista säädetyssä ajassa sekä asuinpaikasta riippumatta kaikille tasavertaista oikeutta hoitoon ja tutkimuksiin. Pitkällä tähtäimellä jonoista luopuminen tuo säästöä, kun potilaiden työ- ja toimintakyky palautuu aiempaa nopeammin. Kuitenkin monilla kunnilla on suuria vaikeuksia lisätä terveydenhoidon rahoitusta kansallisen terveysprojektin edellyttämällä tavalla. Vaarana onkin, että lakiin kirjattu periaate hoitoon pääsystä kohtuuajassa toteutetaan käytännössä hoitoon pääsyä tiukentamalla, ts. tekemällä hoidon kriteerit sellaisiksi, että olemassa olevat määrärahat riittävät hoidon antamiseen. Käytännössä tämä merkitsisi sitä, että nykyisin julkisen terveydenhoidon piirissä hoidettavat pienemmät hoidon tarpeet siirtyisivät omakustanteisiksi: ne joko jäisivät hoitamatta tai ne hoidettaisiin yksityisesti. Tämä puolestaan lisäisi eriarvoisuutta: varakkaat saisivat hoidon iästä ja sairauden laadusta riippumatta, mutta vähävaraisemmat jonosta tippujat eivät saisi pienempiin vaivoihin hoitoa edes jonottamalla. Vaarana on myös se, että epäselvissä ja vaikeasti diagnostisoitavissa tapauksissa syntyisi tiukkojen hoitokriteerien myötä väliinputoajaryhmiä. Kristillisdemokraatit haluavat torjua tämäntyyppisen kehityksen ja puolustaa tuloista riippumatta jokaisen kansalaisen oikeutta tarvitsemiinsa terveydenhuollon palveluihin.

Sairausvakuutusjärjestelmän rahoituksen selkiyttäminen on välttämätöntä. Maksajataholla tulee olla mahdollisuuksia vaikuttaa maksujen kasvupaineisiin. Esimerkiksi lääkkeiden ja sairaanhoitopalveluiden käyttäjistä huomattava osa on ikääntyneitä tai työkyvyttömiä, työelämän ulkopuolisia henkilöitä. Lääkekulujen tai sairaalahoitopäivien kasvupaineisiin työmarkkinoiden on vaikea vaikuttaa millään tavoin. Sen sijaan sairauspäivärahojen nousupaineiden hillintään työmarkkinoilla on omat keinonsa. Vastuiden selkeyttäminen siten, että sairausvakuutus jaetaan työtulovakuutukseen ja sairausvakuutukseen, edistäisi työssä jaksamiseen panostamista.

Väestön ikääntyessä sairausvakuutusjärjestelmän uudistus käy entistä tarpeellisemmaksi. Työtä tekevien suhteellinen osuus vähenee. Terveyspalveluja ja lääkkeitä käyttävän eläkeläisväestön osuus kasvaa. Ikääntyvien henkilöiden kannalta on parempi, että sairaanhoitovakuutuksesta huolehtii suoraan valtio, eivätkä suhteellisesti supistuvat työmarkkinatahot. Tulevaisuuden yritysten kilpailukyvyn ja työllisyyden kannalta on myös parempi, ettei niille sälytetä vastuuta suurten eläkeläismäärien sairaanhoitovakuutuksesta. Sairausvakuutusjärjestelmän uudistus on toteutettava siten, että se vastaa terveydenhoidon rahoitusjärjestelmän muutostarpeisiin.

Suomalaisten potilaitten omakustannusosuus terveydenhuollon rahoituksesta on OECD-maiden huipputasoa ja köyhyydestä merkittävä osa keskittyy pitkäaikaissairaisiin. Erityisesti lääkkeet tulevat kalliiksi. Myös terveyskeskus- ja sairaalamaksut ovat korkeita. Suomessa niin lääkkeille, asiakasmaksuille kuin matkakuluillekin on käytössä erilliset maksukatot. Hoidon ja tutkimusten viivästyminen nostaa kokonaiskustannuksia, joten pitkällä tähtäimellä säästö saattaa muuttua lisämenoiksi. Korkeat kustannukset vähentävät etenkin pienituloisten hoitoon hakeutumista. Erityisesti avohoidon eri palvelumuotojen kohdalla tulee maksupolitiikassa ja raskaassa byrokratiassa pulmia. Monelle on tehtävä toimeentulotukipäätös, jonka rinnalla kulkee raskas byrokratia usein julkisen edunvalvojan tuella. Kristillisdemokraattien mielestä sairauden aiheuttamaa taloudellista taakkaa tulee jakaa solidaarisesti koko yhteiskunnan kannettavaksi ja luoda erillisille terveydenhuollon maksuille yksi yhtenäinen maksukatto. Julkisen terveydenhuollon maksuja, kuten terveyskeskus- ja poliklinikkamaksuja, tulee voida alentaa terveydenhuollon oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi.

Terveydenhuollon on hankala vapaa-ajan asukkaille ja omaisiaan toisiin kuntiin hoidettavaksi haluaville. Lainsäädännön kehittäminen myös tältä osin on tarpeen mm. kotikuntalain osalta.

2.3. Henkilöstön riittävyys ja jaksaminen

On arvioitu, että vuoteen 2010 mennessä sosiaali- ja terveydenhuollossa tarvitaan peräti 70 000 uutta työntekijää sekä eläkkeelle siirtyvien tilalle että kokonaan uusina työntekijöinä. Työvoiman saatavuusongelma tulee olemaan erityisen vaikea kuntien tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdalla. Julkisissa hoivapalveluissa oli jo vuonna 2004 arvioitu olevan noin 4500 henkilön vajaus. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle terveydenhuollossa tulee olemaan pulaa kaikista henkilöstöryhmistä. Käytettävissä olevat taloudelliset ja työvoimaresurssit eivät tule riittämään nykyisen kaltaisella palvelujärjestelmällä.

Vaikka lääkärien määrä Suomessa on aiempaa suurempi, kärsitään useammassa kuin joka toisessa kunnassa lääkäripulasta ja kahdessa kolmesta kunnassa käytetään ns. ostolääkäreitä. Hoitajapulaa ei ole vielä koeta vakavaksi, mutta hoitohenkilökunnan sijaisten saatavuus on kuitenkin viime vuosina heikentynyt merkittävästi. Hyvin huolestuttavaa on se, että kahden vuoden sisällä valmistuneista sairaanhoitajista joka neljäs on lähtenyt ulkomaille töihin - pitkälti pätkätyösuhteiden ja heikon palkkatason vuoksi. Jokaisen koulutukseen on sijoitettu 80 000 euroa. Terveydenhuollon ammattilaisia on siirtynyt runsaasti myös muille aloille.

Lasten määrä lisääntyy kasvukeskuksissa, mutta vähenee suuressa osassa maata. Sekä kasvukeskuksissa että muuttotappiokunnissa terveyspalveluiden rakenteeseen ja palveluihin kohdistuu muutospaineita, jolloin osia palvelujärjestelmästä joudutaan rakentamaan uudelleen. Palvelujärjestelmää tulee kehittää purkamalla hallinnon ja toimintojen päällekkäisyyksiä.

Kuntien etu on, että pätkätöiden teettämisestä luovutaan ja määräaikaisten työsuhteet vakinaistetaan. Määräaikaisia palvelussuhteita vakinaistettaessa kaikkia ammattiryhmiä tulee kohdella tasavertaisesti. Sekä pitkäaikaisten sijaisten että vakituisen henkilöstön täydennyskoulutuksesta on huolehdittava. Hoito- ja hoivatyöhön kouluttautuminen ja alalla toimiminen tulee saada houkuttelevammaksi.

Henkilöstön vähyys uhkaa näkyä mm. virheiden ja vahinkojen määrässä. Henkilöstön oikea mitoitus lähtee asiakkaiden ja potilaiden tarpeista sekä työyhteisön kokonaiskehittämisestä. Valtakunnallisia linjauksia tai laskentaperusteita henkilöstömitoitukseen on mm. Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskevassa laatusuosituksessa. Henkilöstön ikääntyminen, työuupumus ja sairauspoissaolot lisäävät henkilöstön tarvetta. Jos työn tekemisen edellytykset eivät ole kunnossa, ei riittäväkään henkilöstömäärä auta. Hyvä johtaminen kaikilla tasoilla luo edellytykset työyhteisöjen jatkuvalle kehittämiselle ja mahdollistaa kaikkien työntekijöiden osallistumisen kehittämistyöhön. Huomiota tulee kiinnittää tulosjohtamisen ohella työyhteisön hyvinvointiin.

Työmotivaatio ja -hyvinvointi ovat yhteydessä toiminnan tuloksellisuuteen. Työntekijä, jonka osaamista arvostetaan ja joka voi tehdä työtä monipuolisesti mieluiten osaamisensa ylärajoilla, on työyhteisössä vahva lenkki. Työyksiköissä on käytävä jatkuvaa keskustelua siitä, mitä tehdään ja mitä jätetään tekemättä. Puutteet työjohdossa, työnsuunnittelussa ja henkilöstömitoituksessa aiheuttavat riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteita silloin, kun joudutaan tekemään työtä huonommin kuin halutaan tai osataan. Yhteiset pelisäännöt, avoin jatkuva keskustelu ja asioiden jakaminen ovat välttämättömiä työhyvinvoinnin kannalta.

Monet lääkärit vierastavat terveyskeskustyötä eniten sen pakkotahtisuuden ja välillä kohtuuttoman työmäärän takia. Jos lääkäri ei voi rajata potilasmääräänsä, vaan joutuu ottamaan ylimääräisiä potilaita jo ennestään lyhyiden vastaanottoaikojen päälle, kohtuullisuus työssä ei toteudu ja pitkäjänteisyys kärsii. Ne terveyskeskukset, joissa lääkärit pystyvät vaikuttamaan riittävästi omaan työhönsä, säilyttävät parhaiten riittävän ja pysyvän lääkärikunnan. Potilaiden kannalta on tärkeää, että terveyskeskuksessa on pysyvä ja tutuksi tullut lääkärikunta.

Sairaalassa aloitteleva lääkäri voi siirtää vastuun vaikeista tapauksista kokeneemmille kollegoilleen, mutta terveyskeskuksessa tällaista järjestelmää ei yleisesti ole. Ne terveyskeskukset, joissa kokeneen lääkärin työpanosta on järjestetty nuoren kollegan tueksi, ovat saaneet lääkäripulan ratkaistua muita helpommin. Terveyskeskuksiin pitäisi luoda nuorten lääkäreiden tueksi seniorilääkärijärjestelmä sairaaloiden tapaan, jolloin perusterveydenhoito tarjoaisi myös houkuttelevan uralla etenemisen mahdollisuuden.

Lääkärin työaikaa tulisi suunnata entistä voimakkaammin potilastyöhön. Joka kymmenes lääkärissäkäynti tapahtuu pääasiassa jonkun lääkärinlausunnon saamiseksi. Lääkärien työhön luovat kiirettä lausuntotarpeet mm. kuntoutusta, eläkettä, hoitotukea ja lääkekorvausta koskevan etuuden hakemisessa. Esimerkiksi lääkekorvausten saamiseksi lääkäri joutuu todistamaan, että potilas sairastaa vaaditut kriteerit täyttävää sairautta. Mikäli lääkekorvausjärjestelmä uudistettaisiin sairausperusteisesta kustannusperusteiseksi, on arvioitu, että samalla vapautuisi 200 lääkärityövuotta potilastyöhön.

Lääkärien ja hoitajien työnjakoa joudutaan jatkuvasti arvioimaan uudelleen, jotta löydetään mielekäs työnjako. Soveltuvia osia lääkärin nykyisistä työtehtävistä voidaan siirtää työparina toimivalle koulutetulle hoitajalle. Vastaavasti myös esim. korkeakoulutason (sairaanhoitaja amk) ja toisen asteen (lähihoitaja) ammattiryhmien välistä työnjakoa tulee arvioida uudelleen.

2.4. Tieteellinen tutkimus

Yliopistosairaaloille ja muille terveydenhuollon toimintayksiköille jaetaan lääkärikoulutuksen, hammaslääkärikoulutuksen ja yliopistotasoisen terveystieteellisen tutkimuksen aiheuttamiin ylimääräisiin kustannuksiin korvausta valtion varoista erityisvaltionosuutena. Valtion tulee turvata tämän rahoituksen riittävyys, jotta rahoitusvastuu ei siirry lisärasitteeksi kuntien erikoissairaanhoidon menoihin.

Kristillisdemokraattien mielestä lääketieteellisen tutkimuksen ja terveyspalvelujen toteutuksen eettinen perusta tulee varmistaa. Lääketieteen nopea kehitys ja väestörakenteen muutokset edellyttävät, että tutkimus- ja hoitokäytännöt ovat perusteellisesti harkittuja ja eettisesti kestäviä. Tieteellisen tutkimuksen vapaus on tärkeä arvo, mutta se ei saa koskaan tapahtua ihmisyyden kustannuksella. Ihmisyksilön välineellinen ja vahingoittava hyötykäyttö muiden ihmisten sairauksien parantamiseksi on aina tuomittavaa yksilön iästä tai kehitystasosta riippumatta. Oikeutta elämään on kunnioitettava hedelmöityksestä aina luonnolliseen kuolemaan saakka.

Kantasolututkimuksen kohteena olevassa ihmisalkiossa tai abortoitavassa sikiössä on kyse elävästä yksilöstä. Ihmisalkio ei ole osa äitinsä solukkoa, vaan uusi yksilö, jolla on aivan oma perimänsä. Hedelmöityksen jälkeen ei ole mitään sellaista rajaa, jossa kehittyvän yksilön voitaisiin väittää saavuttaneen ihmisyyden.

Perintötekijät on suojattava ulkopuoliselta puuttumiselta. Elinsiirrot on sallittava, kun niihin on luovuttajan kirjallinen suostumus. Hoitohenkilöstöä ei saa pakottaa vakaumuksen vastaisiin toimenpiteisiin, eikä potilasta tule painostaa vakaumuksensa vastaisiin toimenpiteisiin esim. äitiyshuollossa.

2.5. Uusi teknologia

Terveydenhuollossa niin tieteellinen kuin tekninenkin kehitys on ollut viime vuosikymmenet erittäin voimakasta. Tämä kehitys ei ole suinkaan pysähtymässä, vaan jopa kiihtymässä. Kehittymässä on monentyyppisiä uusia teknologioita, joiden käyttöönotto merkitsee mittavia muutoksia terveydenhuollon arkipäivään.

Erikoissairaanhoidon luonne muuttuu. Osa siitä vaatii kapeaa huippuosaamista ja keskittyy viiteen yliopistosairaalaan, muutamaan keskussairaalaan ja erillisiin osaamiskeskuksiin. Terveydenhuollon työtehtävissä tapahtuu voimakasta erikoistumiskehitystä lääketieteellis-teknologisen kehityksen myötä.

Tietoteknologiaa ja telematiikkaa hyödyntämällä voidaan parantaa palvelujen tasavertaisia käyttömahdollisuuksia, laatua ja saatavuutta. Uusi teknologia on kuitenkin kallista, ja sen käyttöönottaminen vaatii henkilöstön koulutusta ja palveluiden käyttäjien opastamista. Informaatioteknologiset innovaatiot etenevätkin julkisissa hyvinvointipalveluissa hitaasti sellaisiin toimintoihin, jotka hyödyttävät niin palvelujen käyttäjän kuin henkilöstön ajankäyttöä. Lääketieteellisessä diagnostiikassa tai hoitomenetelmissä on pysytty teknologisen kehityksen aallonharjalla, mutta esimerkiksi terveyskeskuksen ajanvarausjärjestelmissä on tarvetta kehittämisen uusinta tietoteknologiaa hyödyntämällä.

Yhtenäiset sähköiset tietojärjestelmät sekä etähoidon ja erikoisosaajien konsultaation mahdollistava telelääketiede voivat merkittävästi lisätä terveydenhoidon tehokkuutta. Luovan tietoyhteiskunnan ulottaminen julkisiin palveluihin täysimääräisenä on erityisen motivoivaa Suomessa, jossa väestömääräisesti pieni kansa asuttaa maantieteellisesti suurta aluetta. Informaatioteknologian hyödyntäminen hyvinvointipalveluissa voi muodostua uudeksi kansalliseksi vientituotteeksi, joka hyödyttää koko kansantalouttamme.

3. Terveyden edistäminen lähtökohtana

Suomalaisten keskimääräinen elinikä on noussut 20 vuoden sisällä miehillä 69:stä 75 vuoteen ja naisilla 78:sta 81,5 vuoteen. Suurin osa eliniän kasvusta on merkinnyt nimenomaan terveiden vuosien lisääntymistä. Kansanterveyden kohentumiseen ovat vaikuttaneet terveydenhuollon kehittymisen ohella mm. työ-, asuin- ja muiden elinolosuhteiden parantuminen sekä koulutustason nousu ja ravitsemustekijät. Huolestuttavaa on, että yleisestä eliniän noususta ja kansanterveyden kohentumisesta huolimatta eri väestöryhmien väliset terveyserot ovat säilyneet ja jopa kärjistyneet. Tulo- ja koulutustasoltaan alimpien väestöryhmien terveydentila on parantunut selvästi hitaammin kuin muiden väestöryhmien.

Kristillisdemokraatit korostavat, että sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden ja syrjäytymisen ehkäiseminen on merkittävää myös terveyden edistämisen kannalta. Ennaltaehkäisevää työtä ja pyrkimystä vaikuttaa terveyskäyttäytymiseen on suunnattava nykyistä vahvemmin niille ryhmille, jotka ovat heikoimmassa asemassa, kuten työttömille ja vähemmän koulutetuille.

Keskeisimpiä väestön terveysongelmia ovat:
- mielenterveyden ongelmat, jotka ovat myös johtava työkyvyttömyyseläkkeiden syy
- elämäntapasairaudet (vähäinen liikunta, ylipaino, tupakointi, alkoholin ongelmakäyttö, huumeet)
- sydän- ja verisuonisairaudet
- syöpäsairaudet
- selkäsairaudet ja nivelrikko
- hermoston sairaudet, etenkin dementia
- astma ja allergiat

Terveydenhuollon kestävä tulevaisuus edellyttää terveyden edistämisen ja ennaltaehkäisyn korostamista. Terveiden elämäntapojen ja terveyttä ylläpitävän elinympäristön edistäminen on Kristillisdemokraattien terveyspoliittisessa ajattelussa keskeinen asia.

3.1. Elämäntapasairaudet

Terveydenhoidon suuri ristiriita on, että lääketieteellisin keinoin hoidetaan suurin kustannuksin sairauksia, joiden ennaltaehkäisyksi riittäisivät terveelliset ja järkevät elintavat. Merkittävimmät kärsimyksen ja ennenaikaisen kuoleman aiheuttajat ovat pitkälti ihmisten omien valintojen seurauksia. Suuri osa elämäntapasairauksista voitaisiin ehkäistä terveellisillä elämäntavoilla, esimerkiksi aikuistyypin diabeteksesta lähes 60 prosenttia on ehkäistävissä.

Päihdeongelmien jatkuva lisääntyminen aiheuttaa yhä suuremman osan terveydenhoidon kustannuksista. Päihteiden aiheuttamat kokonaiskustannukset yhteiskunnalle yltävät vuodessa jopa viiteen miljardiin euroon, mikä valtaosin aiheutuu alkoholihaitoista. Jos alkoholin, tupakan ja ylipainon aiheuttamat sairaudet saataisiin poistettua, terveydenhoidon rahoituksesta ei tarvitsisi kantaa mitään huolta. Alkoholin ja huumeiden käytön sekä naisten tupakoinnin lisääntyminen ja koko väestön lihominen uhkaavat heikentää kansanterveyttä.

Terveydelle haitallisten elämäntapojen riskien arviointi tulee vakiinnuttaa normaaliksi ja säännölliseksi osaksi terveydentilan seurantaa terveydenhuollon asiakaskontakteissa.

3.1.1. Tupakointi

Tupakointi on merkittävin niistä ennenaikaisen kuoleman aiheuttavista tekijöistä, jotka voitaisiin ehkäistä ennalta. Joka kolmas syöpäsairaus aiheutuu tupakasta ja joka viidennessä sydänperäisessä kuolemassa tupakka on tärkein riskitekijä. Tupakka tappaa Suomessa vuosittain arviolta 5 000 ihmistä eli enemmän kuin esimerkiksi alkoholi, liikenneonnettomuudet, itsemurhat ja murhat yhteensä. Tupakoinnin vuoksi on Suomessa vuosittain 1,2 miljoonaa sairauspoissaolopäivää ja 600 000 lääkärissä käyntiä.

Ympäristön tupakansavu on luokiteltu syöpävaaralliseksi aineeksi, minkä vuoksi tupakointi työpaikoilla on tupakkalailla yleisesti kielletty. Ravintolat ovat ainoita työpaikkoja, joissa työntekijät saavat laillisesti altistua passiivisen tupakoinnin kautta tupakansavulle. Tupakointikielto tulee ulottaa myös ravintoloihin, jotta ravintolatyöntekijöiden työsuojelu saadaan kuntoon.

Asenteet tupakointia ja etenkin tupakansavua kohtaan ovat muuttuneet yhä kielteisemmiksi. Suomalaiset aikuiset käyttävät tupakkatuotteita vähiten Euroopassa. 15-64-vuotiaista miehistä tupakoi päivittäin noin neljännes ja naisista viidennes. Vaikka miesten tupakointi on ilahduttavasti vähentynyt, huolestuttavaa on, että nuorten, etenkin tyttöjen osalta se lisääntyy. Tupakan myynti on kiellettyä alle 18-vuotiaille, mutta joka kolmas 16-vuotias ilmoittaa tupakoivansa päivittäin. Suomalaiset 15-16 -vuotiaat koululaiset tupakoivat keskimääräistä useammin kuin muut samanikäiset nuoret muualla Euroopassa.

Nuorten tupakoinnin ehkäisyssä kodeilla on keskeinen rooli. On muistettava, että tutkimusten mukaan varhainen tupakointi altistaa myös muiden päihteiden käytölle, siksi tupakkavalistus on tärkeä osa päihdestrategiaa. Koulualueen savuttomuus ja sen valvonta ovat osa terveisiin elintapoihin kasvamista. Myös kuntien ja seurakuntien nuorisotoimen tulee omassa toiminnassaan tavoitella savuttomuutta.

Päivittäin tupakoivista noin puolet on tutkimuksissa ilmaissut haluavansa lopettaa tupakoinnin. Enemmistö päivittäin tupakoivista oli huolissaan terveyshaitoista. Tupakasta vieroittamiseen käytetty raha säästää elinvuosia hyvin tehokkaasti. Tupakan nikotiinin aiheuttamat hermostolliset muutokset selittävät, miksi tupakkalakko aiheuttaa useimmille monentyyppisiä vieroitusoireita. Nikotiiniriippuvuus on todettu krooniseksi tilaksi, jota pitäisi hoitaa samalla lailla kuin korkeaa kolesterolia ja verenpainetta. Tupakkariippuvuudesta kärsiville tulee tarjota neuvontaa, tukiryhmiä ja lääkehoitoa tukemaan tupakoinnin lopettamista.

3.1.2. Alkoholinkäyttö

Alkoholista on tullut kasvava taakka kansanterveydelle. Suomalaiset juovat alkoholia yhä enemmän, useammin ja humalahakuisemmin kuin aiemmin. Yksilöihin ja heidän lähiyhteisöihinsä sekä koko yhteiskuntaan kohdistuvat monentyyppiset haitat ovat kasvaneet. Samanaikaisesti alkoholipolitiikan keinovalikoima on oleellisesti supistunut. Kestävä keino ongelmien torjumiseksi on yleinen muutos asenteissa. Runsasta kertakäyttöä pidetään suomalaisille ominaisena piirteenä.

Kahdenkymmenen vuoden sisällä miesten alkoholikuolemat ovat kaksinkertaistuneet, naisten jopa nelinkertaistuneet. Työttömien miesten alkoholikuolleisuus oli lähes yhdeksän kertaa ja naisten yli kahdeksan kertaa suurempaa kuin vastaavasti palkansaajien. Jo nyt alkoholi on suurin yksittäinen tiedetty kehitysvammaisuuden aiheuttaja. Suurkuluttajien määrän lisääntyessä ja naisistuessa myös alkoholin aiheuttama kehitysvammaisuus todennäköisesti lisääntyy.

Kunnat maksavat arviolta 80 % alkoholin haitoista, mutta eivät saa suoraan euroakaan alkoholiverotuloista, vaan ne menevät valtion kassaan. Päihdeongelmien ja -haittojen ehkäisy on tulevaisuudessa yhteiskuntapolitiikan kannalta yhä merkittävämpi haaste. Tarvitaan laaja-alaista ehkäisevää päihdetyötä ja alkoholiongelmiin puuttumista mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Yksilön vastuullisia valintoja muokkaavat pitkälti hänen lähiyhteisöjensä, perheenjäsenten, ystäväpiirin ja työpaikan asennoituminen alkoholinkäyttöön niin vapaa-ajalla kuin työelämän puitteissakin.

Kristillisdemokraatit edellyttävät kansanterveysnäkökulmaan sidottua ja alkoholin kokonaiskulutuksen vähentämiseen tähtäävää rajoittavaa alkoholipolitiikkaa. Alkoholijuomien hinnalla ja verotuksella tulee edelleenkin vaikuttaa kulutustasoon, vaikka tuonnin vapautumisen myötä niiden vaikutus kulutukseen on vähentynyt. Väkevien alkoholiverotusta on korotettava. Suomen tulee yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa vaikuttaa valmisteilla olevaan EU:n alkoholistrategiaan, jotta siinä korostettaisiin kansanterveysnäkökulmaa ja alkoholin minimiverotuksen luomisen merkitystä alkoholin kokonaiskulutuksen kääntämiseksi laskuun.

Myös alkoholin saatavuutta on edelleen rajoitettava niin, että väkevien alkoholijuomien ja viinien myyntiä ei vapauteta nykyisestä. Alkoholilupahallinnon ja -valvonnan keinojen käyttämistä tulee tehostaa. Ravintoloiden A- ja B-oikeuksien myöntämisen ja valvonnan tulee olla tiukkaa, eikä mietojen juomien myyntioikeutta tule antaa liian kevein perustein perheille suunnattuihin kulttuuri- ja urheilutapahtumiin.

Vanhempien ja kasvattajien jämäköityminen näyttää kääntäneen nuorimpien nuorten alkoholin käytön laskusuhdanteeseen. Myynnin ikärajavalvonnan tehostumisella on ollut suuri merkitys myönteisen käänteen syntymisessä. Mitä myöhemmäksi nuoren alkoholikokeilut saadaan lykättyä, sitä todennäköisemmin hän välttyy alkoholihaitoilta aikuisena. Tehokkain keino ehkäistä lasten ja nuorten päihteiden käyttöä on vanhempien valvonta ja oma pidättäytyminen päihteistä.

Raittiudesta tulisi kehittyä aidosti tavoiteltava ja ihailtava arvo. Päihdevalistuksen tärkein muoto on vanhempien esimerkki. Kun aikuiset oppivat nauttimaan elämästä ilman päihteitä, todellinen kulttuurinen asennemuutos on mahdollinen myös nuorten keskuudessa.

3.1.3. Liikuntatottumukset

Liikunnan on todettu edistävän merkittävästi terveyttä ja koettua hyvinvointia. Hyvä terveyskunto auttaa jaksamaan ja selviytymään arkipäivän rutiineista. Fyysinen aktiivisuus lisää myös psyykkistä hyvinvointia parantamalla mielialaa ja helpottamalla depression oireita. Säännöllisen liikunnan edistäminen on yhteiskunnalle edullinen tapa parantaa väestön toimintakykyä ja terveyttä sekä vaikuttaa kansantalouteen.

Koulut ovat avainasemassa koko elämän kestävien hyvien elämäntapojen ja liikuntatottumusten opettelemisessa. Lasten ja nuorten arjessa tulee vahvasti kiinnittää huomiota terveelliseen ruokaan, riittävään liikuntaan sekä lepoon. Rakennettaessa liikuntamyönteistä koulun toimintakulttuuria esimerkiksi välitunteja tulisi käyttää nykyistä enemmän positiivisen arkiliikunnan tukemiseen. Oppilaitosten ja liikunta-alan organisaatioiden yhteistyötä liikuntakasvatuksen kehittämiseksi tulee lisätä.

Aikuisten tulisi harrastaa kohtuullisesti kuormittavaa liikuntaa tai muuta fyysistä aktiivisuutta useimpina päivinä viikossa ja mieluiten päivittäin sekä vähintään 30 minuuttia yhtenä tai useampana jaksona kerrallaan. Terveysliikunnan tunnuspiirteitä ovat säännöllisyys, kohtuukuormitus ja jatkuvuus. Reipas kävely keski-ikäisillä ja iäkkäillä täyttää hyvin tämän vaatimuksen. Terveysliikunta voi toteutua monin eri tavoin kuten arkiliikuntana, työhön liittyvänä fyysisenä ponnisteluna tai vapaa-ajan harrastus-, hyöty-, virkistys- ja kuntoliikuntana.

Yli puolet miehistä ja lähes kaksi kolmasosaa naisista kertoo harrastavansa vapaa-ajan liikuntaa vähintään kahdesti viikossa. Ainakin kolmanneksella suomalaisista fyysinen aktiivisuus työssä ja vapaa-aikana on liian vähäistä. Vaikka aktiivisten liikkujien määrä näyttää hieman suurenevan edelleen, samanaikaisesti myös passiivisten määrä kasvaa. Enintään joka kolmannelle aikuiselle pelkkä harrastus näyttää takaavan riittävän fyysisen aktiivisuuden. Kansanterveydellisesti aiheellista onkin kiinnittää huomiota arki- ja hyötyliikunnan edistämiseen.

Huono kestävyyskunto tai vähäinen liikunta lisäävät vaaraa sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin. Fyysisen aktiivisuuden vähäisyys altistaa myös ylipainolle ja tyypin 2 diabetekselle, jotka ovat kasvavia kansanterveysongelmia. Selkävaivat aiheuttavat Suomessa merkittävästi sairauspoissaoloja ja työkyvyttömyyttä. Hyvä vartalonlihasten kestävyys tukee myös selän terveyttä.

Ulkoilun suosio virkistysliikuntana perustuu siihen, että suuri osa väestöstä pääsee vaivatta sopivaan ulkoilu- ja kävely-ympäristöön ja että liikkuminen koetaan turvalliseksi. Turvalliset päivittäiset kulkureitit, palvelujen ja asuntojen lyhyet välimatkat sekä harrastus-, koti- ja kouluympäristöjen yhdentäminen ovat tärkeitä kysymyksiä. Niissä tehdyt ratkaisut säätelevät väestön fyysistä aktiivisuutta ja vaikuttavat kansanterveyteen.

Terveysliikuntaa tulee edistää liikuntasetelijärjestelmän kautta. Koko henkilökunnan saama tavanomainen ja kohtuullinen etu työnantajan kustantamasta liikuntasetelistä on säädetty verovapaaksi tavanomaiseksi henkilökuntaeduksi.

Urheiluseurojen rooli terveysliikunnan edistämisessä on myös keskeinen. Lähes 8000 seurassa toimii noin puoli miljoonaa vapaaehtoista. Kunnan liikuntatoimi on avainasemassa seurojen vetämisessä mukaan yhteistyöhön ja kansalaisten omaehtoisen liikunnan edellytysten edistämiseen kunnassa.

3.1.4. Ruokailutottumukset

Vaikka suomalaisten ruokavalio on lähinnä rasvojen saannin osalta keventynyt, suomalaiset lihovat. Syy tähän on liikunnan vähentyminen. Työn fyysinen rasittavuus ja arkiliikunnan määrä on merkittävästi vähentynyt. Vuonna 2003 miehistä 54 prosenttia ja 38 prosenttia naisista oli ylipainoisia. Merkittävästi ylipainoisten osuus oli 13 prosenttia. Etenkin lasten kohdalla ylipainoisuuden lisääntyminen on ollut suurta. Suomen terveydenhuollon kokonaismenoista 1,4 - 7 prosenttia aiheutuu runsaasta ylipainosta.

Ylipainoisuus on useiden työ- ja toimintakykyä huonontavien pitkäaikaissairauksien taustalla. Ylipaino altistaa mm. sydän- ja verisuonisairauksille. Esimerkiksi riski sairastua sepelvaltimotautiin on kaksin- tai kolminkertainen muuhun väestöön verrattuna. Aikuisiän diabetekseen ylipainoinen henkilö sairastuu yli kolme kertaa todennäköisemmin. Ylipainon aiheuttamista lääkemenoista suurin osa tulee verenpainetaudin hoidosta.

Fyysinen aktiivisuus ja hyvä kestävyyskunto ovat tehokaita keinoja monien terveysvaarojen hallintaan. Ylipainoisen on tärkeää valita liikuntamuoto, joka ei kuormita voimakkaasti alaraajojen niveliä. Laihtumisessa ja painonhallinnassa pysyvät muutokset ruokatottumuksissa ovat tarpeen fyysisen aktiivisuuden lisäämisen ohella. Terveydenhuollossa tulee tukea laihtumista mm. laihdutus- ja liikuntareseptien avulla sekä kannustamalla osallistumaan laihdutusryhmiin.

3.2. Psyykkinen oireilu ja mielenterveyden häiriöt

Mielenterveyden häiriöt ovat suuri kansanterveysongelma, jonka torjuminen on terveyspolitiikan tärkeimpiä haasteita. Hyvinvointia heikentävät psyykkiset oireet ovat yleisiä, mutta vakavat mielenterveysongelmat ovat niitä selvästi harvinaisempia. Mielenterveysongelmien aiheuttama osuus maksetuista sairauspäivärahoista on yli viidennes. Mielenterveysongelmat ovat tavallisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden osuus on noin kolmannes.

Depressio eli masennus on noussut kaikkein yleisimmäksi mielenterveysongelmaksi. Sen osuus on kasvanut jyrkästi 1980-luvun lopulta alkaen. Mielenterveyssyihin perustuvissa työkyvyttömyyseläkepäätöksissä joka toisessa diagnoosina on masennus. Masennuksella on useita tunnettuja riskitekijöitä, kuten työuupumus, työttömyys, avioerot, yksinäisyys ja kasvava päihteiden kulutus.

Erityisiä ja usein toistuvia psyykkistä oireilua edeltäviä riskitekijöitä ovat työelämän asettamat suuret vaatimukset, vähäiset vaikutusmahdollisuudet, ponnistelun ja palkitsevuuden epäsuhta, kuormittavat elämäntapahtumat, kiusaamiskokemukset ja huono johtaminen. Ongelmat pahenevat, jos ihminen asettaa itselleen suuria vaatimuksia tai kokee muiden asettavan niitä, mutta saa vain vähäistä sosiaalista tukea. Esimiesten tai työtovereiden antamalla tuella on suuri merkitys stressinsietokykyyn. Näihin asioihin voidaan puuttua työpaikoilla ennaltaehkäisevästi ja työterveydenhuollon kanssa yhteistyössä.

Psyykkisten oireiden ja sairauksien lisääntyminen on ollut erityisen merkittävää lasten ja nuorten kohdalla viime vuosikymmenen aikana. Henkisen terveyden tilan kohentaminen ei saa jäädä vain korjaavien psykiatristen toimenpiteiden varaan, vaan ennaltaehkäisyyn tulee kiinnittää voimakkaammin huomiota vanhemmuuden edistämisen, varhaisen puuttumisen ja moniammatillisen yhteistyön avulla. Myös koulut ja kansalaisjärjestöt ovat tärkeitä mielenterveysongelmia ehkäistäessä. Medialla on suuri vaikutusvalta nuorten arvoihin ja psyykeen. Väkivaltaviihde antaa kielteisiä toimintamalleja etenkin henkisesti haavoittuneille lapsille ja nuorille. Siksi sen osuutta lasten ja nuorten arjessa tulee voida rajoittaa.

Psykiatristen vuodepaikkojen määrä on pudonnut kolmannekseen ja sairaalahoitopäivien määrä puoleen 20 vuoden takaisesta tilanteesta. Lähtökohtana on ollut purkaa suuria ja potilaita ympäröivästä yhteiskunnasta eristäviä mielisairaaloita ja siirtää vapautuvat voimavarat avohoitoon. Tärkeänä tavoitteena on ollut potilaiden parempi integrointi yhteiskuntaan. Vuodepaikkojen vähentämisestä kehittyi kuitenkin säästötoimi, josta vapautuneita resursseja ei siirretty avopalveluiden kehittämiseen. Vuodesta 1995 lähtien myös erikoissairaanhoidon psykiatriset avopalvelut ovat selvästi vähentyneet - päinvastoin kuin piti. Tämä on ollut suuri virhe. Suuri joukko mielenterveyspotilaita on jäänyt heitteille tai uupuvien omaisten vastuulle ilman riittäviä avohoidon palveluja. Ylityöllistetyillä mielenterveyshoitajilla on liian vähän aikaa kuntouttavaan toimintaan, joka toteutuessaan myös ehkäisisi sairaalahoitojaksoja. Toinen merkittävä syy mielenterveyspotilaan joutumiselle sairaalahoitoon on avohoidon lääkityksen laiminlyönti etenkin hyvien lääkkeiden kalleuden vuoksi.

Yhteiskunnalla ei ole varaa antaa mielenterveysongelmien patoutua ja kasvaa asianmukaisen hoidon puutteessa. Kristillisdemokraatit edellyttävät, että mielenterveyspotilaiden hoito saatetaan niin määrällisesti kuin laadullisestikin riittävälle tasolle. Mielenterveyspotilailla tulee olla oikeus myös tarvittaessa tuettuihin asumispalveluihin.

3.3. Terveyteen vaikuttavat ympäristötekijät

Ympäristöterveys on hyvin laaja käsite ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksesta. WHO:n määritelmän mukaan terveyteen vaikuttavia ympäristötekijöitä ovat fysikaalisten, biologisten ja kemiallisten tekijöiden lisäksi myös fyysinen ympäristö sekä ympäristön psykologiset, sosiaaliset ja esteettiset tekijät. Ihmisen toiminnasta johtuva luontoon kohdistuva merkittävä haitta merkitsee usein haittaa myös ihmisen terveydelle.

Terveellisen ympäristön edellytyksinä ovat turvallinen ruoka ja juoma, turvallinen asuin- ja työympäristö, puhdas ilma, hyvät liikennepalvelut sekä mahdollisuus henkiseen ja fyysiseen virkistäytymiseen. Ihmisen on voitava hengittää, juoda ja syödä, käyttää kuluttajille myytäviä tuotteita ja liikkua ympäristössään luottaen siihen, ettei hänen terveytensä ole uhattuna.

Pienhiukkaset, typen oksidit ja otsoni nähdään tällä hetkellä kansanterveydellisesti merkittäviksi ympäristötekijöiksi. Ilman saastumista aiheuttavat ensi sijassa liikenteen, teollisuuden ja energiatuotannon päästöt. Kahden jälkimmäisen aiheuttamia päästöjä on onnistuttu vähentämään, joten tieliikenne on tällä hetkellä merkittävin ilmansaastuttaja. Pienhiukkaset lisäävät selvästi välitöntä kuolleisuutta ja sairastuvuutta sydän- ja hengityselinsairauksiin. WHO on arvioinut, että ilmansaasteet, etenkin pienhiukkaset aiheuttavat Euroopassa 100 000 - 400 000 ihmisen ennenaikaisen kuoleman vuodessa lyhentäen väestön keskimääräistä elinaikaa vuodella. Suomen ympäristöterveystoimikunta arvioi mietinnössään, että ilmansaasteet aiheuttavat Suomessa 200 - 400 ylimääräistä kuolemantapausta vuodessa. Liikennepäästöjen rajoittaminen on käytännössä tehokkain keino estää saastekuolemia. Liikenneyhteyksiä ja joukkoliikennettä tulee kehittää joustavaksi.

Kuntien tulee edistää ilman- ja vesien suojelua alueellaan ja tukea omalla toiminnallaan kansainvälisten ympäristötavoitteiden saavuttamista. Asumisterveyttä ja viihtyvyyttä on lisättävä myös melu- ja pölyhaittoja ehkäisemällä ja edistämällä kestävän kehityksen mukaista rakentamista. Kristillisdemokraatit pitävät tärkeänä riittävien viheralueiden säilymistä myös taajamissa ja kaupungeissa.

Asuntojen terveellisyydestä on huolehdittava kiinnittämällä jo rakennusaikana huomiota tarkkaan valvontaan. Yhteistyötä kunnan asuntotoimen ja eri viranomaisten, mm. ympäristövalvonnan ja terveysviranomaisten kanssa on kehitettävä. Puhdas sisäilma on turvattava rakentamisessa ja peruskorjauksessa. Kosteusvaurioiden ja muiden asumisterveyteen vaikuttavien rakennusvirheiden syntyminen estetään valvontaa tehostamalla sekä koulutusta ja tiedotusta lisäämällä.

Puhdas vesi on keskeinen edellytys kaikelle hyvinvoinnille. Vaikka Suomessa vesihuolto on yleisesti ottaen erittäin hyvin järjestetty, on etenkin haja-asutusalueilla vielä merkittävä määrä talouksia, joiden kaivojen juomaveden laatu ei ole riittävän hyvä. Näiden alueiden vesihuoltoa tulee edistää mm. tukemalla kotitalouksien omaa aktiivisuutta ja yhteistyötä vesiosuuskuntien perustamiseksi. Vesihuollon suunnittelussa on varauduttava myös poikkeusoloihin, kuten tulviin.

Myös ihmisten sosiaalisen ympäristön merkitys terveydelle on keskeinen. Yksinäisyys, eristyneisyys, sosiaalisen tuen puute ovat usein terveyspalvelujen suurkulutuksen taustalla. Työyhteisö ja -ympäristö on merkittävä aikuisväestön terveyteen vaikuttava tekijä.

4. Terveydenhuollon kehittämisen painopisteet

4.1. Äitiyshuolto

Suomalaisen äitiyshuollon tavoitteena on turvata odottavan äidin, sikiön ja vastasyntyneen paras mahdollinen terveys. Tähän pyritään raskaudenaikaisten häiriöiden ehkäisemisellä, häiriöiden varhaisella toteamisella ja odottavan äidin hoitoon ohjaamisella.

Syntymättömien lasten kehityshäiriöseulonnat on otettu käyttöön eri kunnissa ympäri Suomea ilman laajaa eettistä keskustelua. Vaikka sikiödiagnostiikan yhteydessä korostetaan perheen omaa valintaa, tosiasiassa jo pelkästään kattavan seulontaohjelman järjestäminen merkitsee vahvaa yhteiskunnallista viestiä suhteessa vammaisten ihmisarvoon.

Sikiön vammaisuuden perusteella tehtävien aborttien korkeampi ikäraja on ongelma näiden lasten perusoikeuksien kannalta. Kristillisdemokraattien mielestä äitiysneuvolan seulontajärjestelmän eettisiä periaatteita on selkiytettävä ja vammaisten eliminointiin tähtäävästä seulontajärjestelmästä luovuttava. Sikiödiagnostiikkaa on käytettävä sikiön elämän ja terveyden kannalta tarpeellisiin toimenpiteisiin, ei syntyvän elämän valikointiin.

Vastasyntyneiden terveyden edistämisessä painopiste tulee siirtää sairauksien ja vammaisuuden varsinaiseen ehkäisemiseen, esimerkiksi äitien päihdeongelmiin. Äidin päihteidenkäyttö on jo merkittävin synnynnäisen kehitysvammaisuuden aiheuttaja. Huumeiden ja alkoholin käytön lisääntyminen on kaikkein voimakkainta tyttöjen ja nuorten naisten kohdalla, minkä seurauksena myös päihderaskaudet ovat lisääntyneet. Alkoholin ja huumeiden vaurioittamien lasten hoito ja kuntoutus on moninkertaisesti kalliimpaa kuin päihdeongelmaisten naisten raskaudenaikainen tehokas hoito.

Voimassa oleva päihdehuoltolaki on päihteidenkäyttäjän profiilin muuttuessa osoittautunut käytännössä vanhentuneeksi. Päihdehuoltolaki mahdollistaa tahdosta riippumattoman hoidon välittömän hengenvaaran tai vakavan terveydellisen vaurion vaaran perusteella ainoastaan viideksi vuorokaudeksi. Aika ei riitä huumeista vieroitukseen. Monet huumausaineiden vakavat vieroitusoireet tulevat esiin vasta kolmen viikon kuluttua käytön lopettamisesta. Sosiaalinen kuntoutus vaatii useiden kuukausien vieroitusta ja uuden, päihteettömän elämänpiirin rakentamista.

Toisaalta laki mahdollistaa 30 vuorokaudeksi tahdosta riippumattoman hoidon, jos päihteiden käyttäjä vaarantaa väkivaltaisella tavalla toisen henkilön terveyden. Tätä ehtoa ei voida käytännössä soveltaa syntymättömään lapseen. Syntymättömän lapsen kannalta tilanne on ristiriitainen. Kohdussa elävän ja samanikäisen keskoslapsen asema on varsin eriarvoinen. Edellisen äiti voi päihderiippuvaisuutensa vuoksi myrkyttää ja vammauttaa kohtuun, keskoslapsen tai vastasyntyneen vastaava kohtelu olisi rikos.

Vapaaehtoisuuteen pohjautuva päihdekuntoutus tulee olla ensisijalla ja päihdeäideille tulisikin järjestää kattavasti laadukkaita vain naisille tarkoitettuja vieroituspalveluja. Joissakin kunnissa päihdeäidin on resurssipulan vuoksi vaikea päästä vapaaehtoiseenkin hoitoon. Vieroitushoitoon sijoittaminen ja vammautumisen ehkäiseminen on paitsi inhimillisesti, myös taloudellisesti kannattavaa. Äärimmäisissä tapauksissa tulisi olla kuitenkin myös mahdollisuus tahdosta riippumattomaan hoitoon syntymättömän lapsen suojelemiseksi. Muutama kuukausi pakkoraittiutta on pieni hinta toisen ihmisen läpi elämän kestävien vammojen ehkäisystä.

4.2. Lapset ja nuoret

Suomalaisten pienten lasten terveydentila on kansainvälisissä vertailuissa todettu erittäin hyväksi. Neuvolajärjestelmä on pystynyt toteuttamaan hyvin sairauksien havaitsemisen ajoissa neuvolaikäisiltä lapsilta: esimerkiksi kivesten laskeutumattomuus ja sydämen sivuäänet vaativat lääkärin systemaattista seulontaa. Kuitenkin eräät sairaudet kuten astma ja allergiat ovat voimakkaasti lisääntyneet. Lasten terveyden uhkina ovat aiempaa enemmän turvattomuuteen liittyvät oireet ja sairaudet.

Lapsiperheiden ongelmat 2000-luvun Suomessa ovat kovin erilaiset verrattuina yli viidenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Aiempaa suuremmiksi uhkiksi ovat nousseet ennen kaikkea vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyvät ongelmat. Stakesin teettämän tutkimuksen mukaan lapsista jopa lähes kolmasosa voi pahoin. Samalla kun materiaalinen hyvinvointi on lisääntynyt, henkinen pahoinvointi on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet.

Kristillisdemokraattien näkemyksen mukaan vanhemmuuden tukemiseen liittyvät tavoitteet tulisi kirjata neuvolatoimintaa koskevaan lakiin. Vanhemmuutta ja sen ongelmia koskevista kysymyksistä tulisi tehdä luonnollinen osa neuvolakäyntejä kaikkien asiakkaiden kohdalla. Resurssit ja työntekijöiden koulutus tulisi myös saattaa asianmukaiseen kuntoon, jotta neuvolatoiminnalle asetetut uudet tavoitteet olisi käytännössä mahdollista saavuttaa.

Uudistetusta neuvolasta muodostaa perhekeskus, jonka puitteissa äidin ja lapsen terveyden seurannan lisäksi järjestettäisiin kasvatus- ja parisuhdeneuvontaa sekä ryhmätoimintaa vanhemmille. Erillisistä kunnallisista perheneuvoloista voitaisiin luopua kokonaan perhekeskusten ottaessa niiden tehtävät osaksi toimintaansa. Näin madallettaisiin tukea tarvitsevien perheiden kynnystä hakea apua. Tosin pienillä paikkakunnilla oman moniammatillisen perhekeskuksen perustamiseen ei riitä henkilöstöresursseja.

Nykyisen neuvolajärjestelmän suurimpia ongelma on isien vähäinen osallistuminen neuvolatoimintaan. Isäryhmistä tulisi tehdä kiinteä osa jokaisen neuvolan toimintaa. Ryhmien vetäjiksi tulisi palkata miehiä, jotka ovat kasvatusalan asiantuntijoita. Olisi tarpeellista saada isät mukaan myös tavallisiin neuvolakäynteihin ja viestiä näin isän tärkeästä roolista vanhempana. Myös isovanhempien roolia perheiden hyvinvoinnin rakentumisessa tulisi vahvistaa.

Vakavat sairaudet ovat kouluikäisillä nuorilla melko harvinaisia. Pitkäaikaissairauksia ja vammoja esiintyy noin joka kymmenennellä, joista astma ja allergiat ovat tavallisimpia. Oppimisvaikeudet, ylipainoisuus, syömishäiriöt ja psykosomaattiset oireet sekä päihteiden käyttö ovat lisääntyneet.

Sulkeutuneisuus, masentuneisuus ja itsemurha-alttius koettelevat yhä enemmän myös nuoria ja jopa lapsia. Kouluterveydenhuolto on yhdessä muun oppilashuoltohenkilöstön kanssa avainasemassa etsittäessä helpotusta kouluikäisten pahoinvointiin. Toimintatapoja tulee kehittää varhaisen auttamisen, perhekeskeisen työotteen, hoidon jatkuvuuden ja moniammatillisen työn avulla.

Lasten ja nuorten tervettä kehitystä on tuettava heidän ikäänsä sopivalla ja vastuullisella seksuaalivalistuksella ja neuvonnalla. Opetuksessa tulee painottaa sitä, että seksuaalinen kanssakäyminen kuuluu aikuisuuteen ja siitä pidättäytyminen on jokaisen perusoikeus. Tutkimusten mukaan oikeaan aikaan annettu valistus nostaa seksin aloittamisikää, ehkäisee teiniraskauksia ja aborttien hakemisen tarvetta sekä ehkäisee altistumista sukupuolitaudeille.

4.3. Työikäiset

Työikäisten terveys on kehittynyt myönteisesti viime vuosikymmeninä. 1990-luvun puolivälissä Suomen työikäisestä väestöstä työkyvyttömyyseläkkeellä oli 8,7 prosenttia ja vuonna 2003 7,4 prosenttia. Työkyvyttömyyden syyt keskittyvät mielenterveyshäiriöihin, tuki- ja liikuntaelinsairauksiin ja verenkiertoelimien sairauksiin, jotka yhdessä kattavat yli 70 % työkyvyttömyyseläkkeiden syistä. Kansainvälisessä vertailussa suomalaisten sairauspoissaolojen määrä on matala. Vuonna 2002 sairauksien vuoksi menetettiin keskimäärin 8,4 päivää työllistä kohden (naisilla 9,4 ja miehillä 7,4). Eniten poissaoloja oli teollisuudessa, rakentamisessa, maataloudessa sekä terveys- ja sosiaalialalla. Rekisteröityjen ammattitautien määrä on laskenut merkittävästi.

Haasteena työterveyshuollolle on työvoiman keski-iän nousu ja siihen liittyvät fysiologiset muutokset. Tavoitteena on, että ihmiset jaksaisivat työelämässä kaksi kolme vuotta nykyistä pidempään. Työelämässä jaksaminen ja jatkaminen entistä pidempään edellyttävät paitsi työn ja työympäristön terveellisyyden ja turvallisuuden sekä työyhteisön toimivuuden jatkuvaa parantamista, myös elintapojen, yleisen terveydentilan ja yleisen toimintakyvyn edistämiseen tähtääviä toimia sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden ja asiantuntijoiden riittävyyden varmistamista ja osaamisen kehittämistä. TYKY-toimintaa on tehostettava, ja on tehtävä suosituksia sen oikein kohdentamiseksi.

Univaikeudet ja väsymys ovat lisääntyneet palkansaajien joukossa nopeasti. Tärkeimpiä työperäisiä syitä ovat mm. riittämätön yöuni, vuorotyön ja epäsäännöllisten työaikojen aiheuttama unettomuus sekä työn stressitekijöistä johtuva unettomuus. Työuupumuksen merkitystä hyvinvoinnin heikentäjänä on aiheellisesti korostettu. Vakava työuupumus on varsin harvinaista, mutta lieväksi luokiteltu työuupumus hyvin yleinen tila, noin neljännes työntekijöistä kokee sitä. Työpaikoilla tulee ottaa käyttöön menetelmiä ja luoda käytäntöjä, joilla arvioidaan terveydelle ja turvallisuudelle haitallista kuormittumista. Työyhteisöissä tulee kehittää keskinäistä luottamusta tunnistamalla kiusaaminen, syrjintä ja epäoikeudenmukainen kohtelu työpaikoilla. Työpaikoilla pitäisi selvittää tilanteet, joissa joku jää työpaineen alle ja katsoa kenellä on kovinkin helppoa. Hyvä johtaminen ja työpaikkademokratia ovat toimivimpia ratkaisuja useimmissa tapauksissa.

Työterveyshuoltolain mukaan työterveyshuollon tulee olla ennaltaehkäisevää, asiantuntevaa, laadukasta ja vaikuttavaa. Tavoitteiden saavuttamiseksi työterveyshuollon pääasiallisimpina keinoina on työpaikkaselvitysten, terveystarkastusten, tietojen antamisen ja ohjauksen lisäksi osallistuminen työkykyä ylläpitävään toimintaan. Työterveyshuollon ja sairaanhoidon vastuunjakoa on syytä selkeyttää, työterveyshuollossa pitäisi keskittyä vahvemmin työhyvinvointiin ja työperäisten sairauksien ennaltaehkäisyyn.

Työterveyshuollon kattavuus palkansaajista on ollut lähes 90 % jo pitkään. Yksityisyrittäjien ja pienten, alle viiden henkilön yritysten liittyminen työterveyshuoltoon on kuitenkin edelleen vähäistä. Esimerkiksi maatalousyrittäjien eläkelain mukaan (MYEL) vakuutetuista maatalousyrittäjistä n. 20 - 46 % kuuluu työterveyshuollon piiriin maakunnasta riippuen. Muilla yksin yrittävillä osuus on tätäkin huonompi. Suuri haaste työterveyshuollon palvelujen järjestämisessä ovat epätyypilliset työsuhteet, pienet työpaikat, yrittäjät ja muut ns. omaa työtä tekevät. Noin 8 % jää kokonaan ilman työterveydenhuollon palveluita. Näiden henkilöiden saavuttamiseksi on kehitettävätyöterveysneuvoloita, joiden rahoitusmalli poikkeaisi työterveyshuollon nykymallista. Samoin näitä neuvoloita pääsisivät käyttämään myös työhön palaamaan pyrkivät työttömät.

Maksuton ja laadukas työterveyshuolto on hieno saavutus, mutta sen rinnalla ei pitäisi unohtaa kaikille avointen terveyspalvelujen tasavertaista kehittämistä. Suurten yritysten työntekijöiden etuna ovat usein maksuttomat erikoislääkärin palvelut, fysikaalinen hoito, jopa hammashuolto ja silmälasit. Työttömät, eläkeläiset, kotivanhemmat tai pienyrittäjät sekä heidän yritystensä työntekijät tarvitsevat yhtä lailla talouteensa sopivia, tasokkaita perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluja.

Suomessa niin kuolleisuudessa kuin sairastavuudessakin on poikkeuksellisen voimakkaita eroja eri väestöryhmien välillä. Työllisiin verrattuna työttömien miesten kuolleisuus oli kolminkertaista ja naisten kaksinkertaista. Kaikkien kuolinsyiden osalta kuolleisuus oli sitä suurempaa, mitä pidempään työttömyys oli kestänyt. Työuupumuksen ohella merkittävä tekijä on myös uupuminen työttömyyteen. Iso haaste työn ulkopuolella olevien kohdalla on syrjäytymiseen liittyvä sairastavuus. Kristillisdemokraatit haluavat, että työttömillä ja erilaisissa epätyypillisissä työsuhteissa olevilla tulee olla ulottuvilla samat mahdollisuudet terveyspalveluihin ja terveyden edistämiseen kuin työssäkäyvilläkin.

4.4. Ikääntyvät

Väestön keskimääräinen elinikä on ennusteiden mukaan edelleen nousussa niin, että vuoteen 2009 mennessä yli 65-vuotiaita on enemmän kuin alle 15-vuotiaita ja vuoteen 2030 mennessä vanhusväestön ennustetaan jopa kaksinkertaistuvan. Ikääntyvien ryhmä on kuitenkin hyvin heterogeeninen, minkä vuoksi syytä erottaa 65-74 -vuotiaat, 75-84 -vuotiaat ja 85 vuotta täyttäneet. Näiden ryhmien palvelutarve on hyvin pitkälti toisistaan poikkeava. 65-74 -vuotiaiden kohdalla korostuu omatoimisuus ja aktiivisuus. Terveytensä ja toimintakykynsä ylläpitämiseksi he tarvitsevat mm. liikuntapalveluja ja muita kokonaisvaltaista terveyttä tukevia palvelumuotoja. Sen sijaan 85 vuotta täyttäneet tarvitsevat useimmiten hyvin monipuolista palveluvarustusta.

Ikääntyneiden asumisen ja hoidon jatkumossa on olemassa monia vaihtoehtoja: kotona asuminen, omaishoito, kotipalvelu, kotisairaanhoito, palveluasuminen, tehostettu palveluasuminen (jossa ympärivuorokautinen henkilökunta), vanhainkoti, terveyskeskuksen sairaala, erikoissairaanhoito. Palveluasuminen ja tehostettu palveluasuminen ovat uusimpia mahdollisuuksia. Kuitenkin näiden vaihtoehtojen järjestäminen on ainakin isohkoissa kunnissa kesken. Positiivista näissä on mahdollisuus asua omassa asunnossa palvelutalossa. Kotisairaanhoidon ja kotipalvelun tulee toimia tiiviissä yhteistyössä.

Vanhusten hoivapalveluissa henkilöstöä on vähennetty niin paljon, että hoidon laatu ja henkilöstön kestokyky on monissa palveluyksiköissä kärsinyt. Hoitohenkilökunnan vähyys hoitolaitoksissa estää yksilöllisen ajan antamisen vanhuksille ja lisää yksinäisyyden kokemista. Suomessa vanhusten hoidossa on edelleen noin neljännes henkilöstöstä ilman mitään ammattikoulutusta. Hyvän ja laadukkaan hoidon takaamiseksi niin avo- kuin laitoshoidossa tarvitaan riittävästi erityisosaamiseen koulutettua henkilökuntaa, jolle työn arvostus ja asianmukainen palkkaus luovat mielekkyyttä ja laatua muuten niin vaativaan vanhustyöhön.

Vanhusten kunnioittaminen ja kohteleminen arvokkaina ja ainutlaatuisina yksilöinä yhteiskunnassa on oikea peruslähtökohta kaikissa vanhuksia koskevissa ratkaisuissa. Hoito- ja kuntoutusratkaisujen tulee aina perustua yksilökohtaiseen arvioon hoidon vaikuttavuudesta ja tuloksellisuudesta. Laitoshoidon tulee olla kuntouttavaa, eikä säilyttävää ja siten passivoivaa.

Neljä kymmenestä 75 vuotta täyttäneestä suomalaisesta kärsii yksinäisyydestä. Yksinäisyys liittyy heikentyneeseen toimintakykyyn, sairasteluun, avun tarpeeseen ja laitoshoitoon päätymiseen. Jokainen vanhus ansaitsee arvostuksen ja kunnioituksen yhtä hyvin kodissa kuin laitoksessakin vanhuuden päiviään viettäessään.

Vanhusten yksityisyyttä ja ihmisarvoa tulee kunnioittaa kaikissa hoitotoimenpiteissä ja laitoselämän rutiineissa. Vanhainkodeissa tulee olla mahdollisuus riittävään yksilöllisyyteen ja kodinomaisuuteen. Vanhusten omien toiveiden mukainen elämä on haaste, johon hyvinvointiyhteiskuntamme on kyettävä vastaamaan. Ennen muuta on kehitettävä vanhusten parissa työskentelevän henkilöstön taitoja hoidon, etiikan ja elämänkatsomuksen alalla samoin kuin eläytymisen kykyä. Vanhuksilla tulee olla oikeus vaikuttaa päätöksentekoon keskeisistä elämänhallintaan liittyvistä ratkaisuista, kuten nukkumaan menoajoista, eikä esimerkiksi vaippoja tai rauhoittavia lääkkeitä pidä käyttää tarpeettomasti vain työvoiman säästämisen vuoksi.

Yksityisten ja kuntien vanhainkoteja sekä muuta palvelutuotantoa tulee tukea ja kehittää tasapuolisesti. Avohoidon palveluja ja tehostettua palveluasumista tulee lisätä. Tätä edellyttää mm. dementoituneiden vanhusten määrän kasvu. Koti- ja laitoshoidon ns. intervallihoidon vuorottelua, päiväsairaala-, kotisairaala- ja tehostettua kotihoitoa tukipalveluineen tulee olla riittävästi. Kotona hoitamiseen on pyrittävä vakavienkin sairauksien kohdatessa, mikäli potilas niin haluaa ja se on kohtuullisin järjestelyin toteutettavissa.

Palvelumaksupolitiikan tulee tukea tehokkaammin avopalvelujen kehittämistä. Palvelusetelijärjestelmää on kehitettävä. Kotisairaanhoito on olennainen osa kotipalvelutoimintaa. Asiakaslähtöiseen palveluiden tuottamiseen kuuluu, että kotona käy mahdollisimman usein sama henkilö, joka sekä auttaa arkitoimissa että osaa myös antaa terveyspalveluita.

Ikääntyvän väestön kohdalla yhteiskunnassamme tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota ikäihmisten ja vanhusten itsenäisen elämänhallinnan ja omien toiveiden mukaisen elämän toteuttamiseen. Ikääntyvien henkilöiden kohdalla tärkeää on ennaltaehkäisevä ja toimintakykyä ylläpitävä toiminta eri hallintokuntien ja viranomaisten yhteistyönä (mm. liikunta- ja kulttuuritoiminta sekä kansalaisopistot). Vanhuspalvelujen määrän ja laadun turvaamiseksi tarvitaan riittävän ja koulutetun henkilöstön lisäksi uuden apuväline- ja muun teknologian mahdollisuuksien tehokkaampaa hyödyntämistä ja jatkuvaa palvelujen "tuotekehittelyä". Esteetön ympäristö edellyttää esteiden poistamista koko kuntasuunnittelun yhteydessä.

Kotona asumiseen vaikuttavat sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuus, asuntojen varustetaso ja turvallisuus, hissit kerrostaloissa, helppokulkuinen ympäristö, toimivat liikenne- ja viestintäyhteydet, kodinhoitopalvelut, kaupan, pankin ja postin läheisyys ja niin edelleen. Kaikkia näitä tarvitaan, jotta vanhus voisi elää omatoimisesti kotonaan. Jos yksikin lenkki on heikko, vanhus saattaa joutua ennenaikaisesti laitoshoitoon.

Vanhusten perhehoito ja omaishoito tulee tehdä taloudellisesti tasavertaisemmaksi. Vanhusväestön osuuden lisääntyessä ja ns. huoltosuhteen heikentyessä kasvavat paineet vaatia omaisilta nykyistä suurempaa panostusta ikääntyneen omaisensa hoitoon. Laitoshoidossa olevien vanhusten oikeus siirtyä lastensa tai muiden lähiomaistensa kotikunnan vastaavaan laitokseen kotikuntalain estämättä tulee selvittää.

4.5. Omaishoito

Suomessa on arviolta 300 000 omaishoitajaa ja heistä yli 26 000 saa kunnallista omaishoidon tukea. Omaishoidon tuki toimii tällä hetkellä lähinnä laitoshoidon korvaajana. Omaishoitajista yli puolet on eläkkeellä, lähes 20 prosenttia käy hoitotyön rinnalla koko- tai osa-aikatyössä. Omaishoito saattaa kestää useita vuosia. Omaishoidontukijärjestelmää tulee kehittää palvelemaan palvelun tarvitsijaa nykyistä paremmin. Omaishoidon vahvistaminen on myös mielekästä varautumista ikääntyvän yhteiskunnan hoivatarpeisiin. Omaishoidontuen saajien määrää tulee määrätietoisesti kasvattaa. Vaikka omaishoidettavina merkittävin ryhmä ovat ikääntyneet, myös mm. vammaiset ja psyykkisesti sairaat henkilöt ovat laajasti omaishoidon piirissä. (Vammaispalvelujen kehittämisestä tarkemmin Kristillisdemokraattien vammaispoliittisessa ohjelmassa vuodelta 2004.)

Omaishoidossa hyödynnetään ihmisen luontaisia, rakkaita lähiverkostoja, mikä jo sinänsä tuo lisäarvoa tuotettuun hoivaan. Joka kolmas omaishoidontukeen oikeutettu ei saa tukea, koska sen myöntäminen perustuu kuntien vapaaseen harkintaan. Nämä omaishoitajat jäävät myös eläke-etuuksien ulkopuolelle.

Kristillisdemokraatit edellyttävät omaishoidontuen myöntämiseen yhtenäisiä lakisääteisiä kriteereitä ja sen maksamisen siirtoa KELA:lle kotihoidontuen tapaan. Näin omaishoidontuki tulisi lakisääteiseksi oikeudeksi kaikille lain ehdot täyttäville omaishoitajille asuinkunnasta riippumatta. Kristillisdemokraatit yhtyvät selvityshenkilö Elli Aaltosen esityksiin, joiden tavoitteena on mm. saada koko maahan yhtenäiset käytännöt ja palkkiotasot. Omaishoidon tuen uudistaminen edellyttää myös omaishoitajien tukemista nykyistä paremmin, omaishoitajien palkkioiden nostamista ja hoidettaville annettavien palvelujen järjestämistä nykyistä kattavammin.

Monet omaishoitajat sinnittelevät jaksamisensa äärirajoilla. Omaishoitaja tarvitsee taloudellisen tuen lisäksi viikoittaisen vapaapäivän ja riittävät kotipalvelut. Joissain kunnissa on käytössä toimiva omaishoitajien lomitusjärjestelmä, jossa tuttu ja omaisten hyväksymä lomittaja tekee omaishoitajalle laissa määritellyt vapaapäivät kaksi kertaa kuukaudessa. Tällaisia järjestelyjä tulee kehittää.

Omaishoito on laitoshoitoa edullisempi ja usein myös vanhukselle itselleen parempi ja toivotumpi ratkaisu, jolla mahdollistetaan myös dementiaan sairastuneiden kotona, tutussa ympäristössä asuminen pidempään. Omaishoidon kehittämiseksi on luotava erilaisia työelämän ja omaishoidon yhdistämisen paremmin huomioivia järjestelmiä: mm. mahdollisuuksia joustaviin työaikoihin, palkattomaan vapaaseen, osa-aikatyöhön tai omaishoitotehtävistä työhön palaavien työntekijöiden uudelleenkoulutusta jne.

Silloin kun vanhus ei kykene enää omaishoitajansa avulla ja erilaisin tukipalveluin selviytymään kodinomaisissa olosuhteissa, hänelle tulee turvata mahdollisuus laitoshoitoon. Jos omaishoidon tukea saava potilas tarvitsee omaisen lisäksi runsaasti kotipalveluja ja tukipalveluja, hän on samanlainen potilas tai asiakas kuin kotipalvelunkin asiakas.

4.5. Saattohoito

Kristillisdemokraatit korostavat, että elämän kunnioitus luonnolliseen kuolemaan saakka on ainoa oikea perusta myös tulevaisuudessa terveyspalvelujen kehittämiselle. Ajatukset eutanasian laillistamisesta yhtenä ratkaisuna terveydenhuollon resurssipaineisiin on torjuttava selkeästi.

Kuolevan ihmisen pelko ei välttämättä liity sairauteen ja itse kuolemaan, vaan yksinjäämisen ja avuttomuuden kokemiseen. Masennusta, ahdistusta ja yksinäisyyttä tulee hoitaa kuolinavun sijaan hyvällä hoidolla ja välittämisellä. Eutanasian laillistaminen olisi yhteiskunnan kannanotto siihen, että kaikki elämä ei ole elämisen arvoista, ja se saattaisi ajaa masentuneet pitkäaikaissairaat potilaat turvautumaan kuolinapuun. Eutanasian salliminen on turvallisuusriski muutoinkin kuin eettisesti. Se johtaisi helposti myös väärinkäytöksiin.

Jokaisen ihmisen elämä on yhtä arvokas, ja siksi jokaiselle tulee taata oikeus terveyspalveluihin riippumatta iästä, työkyvystä tai siitä, kuka sairauden on aiheuttanut. Luonnollisen kuoleman turvaaminen tulee olla tasapainossa lääketieteen elämää säilyttävän tehtävän kanssa.

Kuolevien potilaiden arvokasta saattohoitoa on kehitettävä ja saatettava se kaikille mahdolliseksi hoitopaikasta riippumatta. Saattohoitokotien kehittämät hoitomallit tulee saattaa osaksi yhteiskunnan muuta sairaanhoitojärjestelmää. Kehittyneet kivunlievityshoidot ovat hyvin tärkeä osa hyvää saattohoitoa.

Väestön ikääntymisen ja sosiaali- ja terveydenhuoltohenkilöstön puutteen vuoksi tarvitaan joustavia ratkaisuja, joiden turvin työntekijä voi halutessaan siirtyä määräajaksi toimimaan koko- tai osapäiväisesti omaishoitajana läheisen saattohoitovaiheessa. Tämän vuoksi työsopimuslakia tulisi muuttaa niin, että työntekijällä tulisi oikeus saada hoitovapaata vähintään kuukaudeksi omien vanhempien, puolison tai lasten saattohoidon ajaksi.

5. Lopuksi

Ihmisarvo on jokaisen ihmisen keskeisin oikeus. Suomen Kristillisdemokraatit on arvopuolue, joka tekee työtä ihmisarvon toteutumisen ja ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta.

[1] Medikalisaatio merkitsee elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien lääketieteellistämistä.