Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KD/676

Kristillisdemokraatit

Ikäihmisten parhaaksi - Kristillisdemokraattien vanhuspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kristillisdemokraatit
  • Otsikko: Ikäihmisten parhaaksi - Kristillisdemokraattien vanhuspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 2006
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Ikäihmisten parhaaksi

Kristillisdemokraattien vanhuspoliittinen ohjelma

1. Kristillisdemokraatit ikäihmisten oikeuksien puolesta

Suomalaisessa yhteiskunnassa iästä on tullut yhä tärkeämpi mitta. Se määrittää arvomme, osaamisemme ja paikkamme yhteiskunnassa. Julkisissa puheissa ikäsyrjintää paheksutaan, mutta käytännön elämässä sitä on monessa muodossa, esimerkiksi työelämässä ja hoitotakuun toteuttamisessa. Kuitenkin aika kuluu ja ikä juoksee - meillä jokaisella. Olisi virheellistä ajatella, että täydet oikeudet elämään olisivat vain tietyn ikäisillä. Vanhuus ei ole ikävamma, vaan arvokas kokemuskertymä!

Väestön keskimääräinen elinikä on ennusteiden mukaan edelleen nousussa niin, että vuoteen 2009 mennessä yli 65-vuotiaita on enemmän kuin alle 15-vuotiaita, vuoteen 2030 mennessä ikääntyneiden osuuden ennustetaan jopa kaksinkertaistuvan. Yli 65-vuotiaiden osuuden voimakas kasvu kertoo väestön parantuneista elinoloista, terveydestä ja vireydestä. Ikääntyvien ryhmä on kuitenkin hyvin heterogeeninen, minkä vuoksi on syytä erottaa 65-74 -vuotiaat, 75-84 -vuotiaat ja 85 vuotta täyttäneet. Näiden ryhmien palvelutarve on pitkälti toisistaan poikkeava.

65-74 -vuotiaiden kohdalla korostuu omatoimisuus ja aktiivisuus. Terveytensä ja toimintakykynsä ylläpitämiseksi he tarvitsevat mm. liikuntapalveluja ja muita kokonaisvaltaista terveyttä tukevia palvelumuotoja. Alle 75 -vuotiaat selviävät useimmiten itsenäisesti omissa kodeissaan. Sen jälkeen aletaan tarvita yhä enemmän kotihoitoa tukipalveluineen, palveluasumista, vanhainkoti- tai muuta laitoshoitoa. Sen sijaan 85 -vuotta täyttäneet tarvitsevat useimmiten hyvin monipuolisia palveluita.

Neljä kymmenestä 75 vuotta täyttäneestä suomalaisesta kärsii yksinäisyydestä. Yksinäisyys liittyy sosiaalisten kontaktien vähäisyyteen, heikentyneeseen toimintakykyyn, sairasteluun, avun tarpeeseen ja laitoshoitoon päätymiseen. Jokainen vanhus ansaitsee arvostuksen ja kunnioituksen yhtä hyvin kodissa kuin laitoksessakin vanhuuden päiviään viettäessään.

Useat ikäihmiset, etenkin pelkkää kansaneläkettä saavat, sinnittelevät toimeentulon äärirajoilla. Terveyden heikkeneminen kiristää ikääntyvien taloutta vielä entisestään.

Jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo, vaikka hän olisi vanhuuden ja heikkouden takia vuodehoidon tarpeessa. Yksi yhteiskunnan sivistyksen mittareista on se, miten heikoimpia ja haavoittuvimpia ihmisiä kohdellaan. Vanhusten ihmisarvon toteutumiseksi maassamme tunnutaan tarvittavan yhtenäinen vanhustenhoitolaki, jossa määritellään vanhusten oikeudet.

Kristillisdemokraatit toimivat sen puolesta, että

  • ikääntyvät ymmärretään yhteiskunnan voimavaraksi, heidän kokemuksensa ja taitonsa ovat arvokasta jaettavaa myös nuoremmille sukupolville.
  • ikäihmisiä kohdellaan arvostavasti ja arvokkaasti ainutlaatuisina yksilöinä heidän yksilöllisiä tarpeitaan ja päätöksiään kunnioittaen.
  • entistä enemmän huomiota kiinnitetään vanhusten itsenäisen elämänhallinnan ja omien toiveiden mukaisen elämän toteuttamiseen.
  • ikääntyvien taloudellisesta toimeentulosta huolehditaan ja sairauden aiheuttama taloudellinen taakka jaetaan yhteisvastuullisesti.
  • vanhusten avo- ja laitoshoidon laatua parannetaan lisäämällä koulutettua henkilökuntaa, jolle työn arvostus ja asianmukainen palkkaus antavat voimia vaativaan vanhustyöhön.
  • ihmiselämää vaalitaan kaikissa tilanteissa ja kuolevalle tarjotaan hyvä saattohoito ja oikeus luonnolliseen kuolemaan hoitopaikasta riippumatta.

2. Aktiivinen kansalaisuus ja vaikuttaminen

Jokainen ihminen vanhenee yksilöllisesti, vaikka vanhenemiseen kuuluu tiettyjä yleisiä ja yhteisiä piirteitä. Meillä tulee olemaan alati kasvava joukko aktiivisia, omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneita, toimintakykyisiä ja monessa mukana olevia ikäihmisiä, kun taas toisaalta eliniän kohotessa ja hoidon tehostuessa aiempaa enemmän on myös todella huonokuntoisia, ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevia vanhuksia.

Hyvä seniori- ja vanhuspolitiikka merkitsee huolehtimista elämän laadusta, mahdollisuuksista itsenäiseen elämänhallintaan ja osallistumiseen tasa-arvoisesti yhteiskunnan eri sektoreilla. Tämä edellyttää ikääntymisen huomioimista mm. asunto-, liikenne- ja terveyspolitiikassa. Vanhuus on luonnollinen osa elämänkulkua ja siihen, kuten muihinkin elämänvaiheisiin sisältyy mahdollisuuksia, rajoituksia, kehittymistä ja luopumista, samoin myös oikeuksia ja velvollisuuksia.

Ikääntyneet ovat keskimäärin aiempaa pidempään terveitä ja aktiivisia. He ovat lähiyhteisöjensä ja koko kansalaisyhteiskunnan tärkeä voimavara. Heidän kokemuksensa ja taitonsa ovat tärkeitä jaettavaksi nuoremmille sukupolville. Ikääntyvien osallistumista yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan sekä kaikenlaiseen vapaaehtoistyöhön on rohkaistava.

Isovanhempien merkitys perheiden tukijoina ja turvallisuuden luojina voi olla ratkaisevan tärkeää. Mummoja ja pappoja tarvitaan vierailemaan päiväkodeissa ja ala-asteilla, ja heitä tarvitaan apuna monissa perheissä, joissa ei ole omia isovanhempia, erityisesti maahanmuuttajaperheissä.

Kunnallisia eläkeläisneuvostoja on perustettava kattavasti. Valtakunnallisesti on tarpeen perustaa Sosiaali- ja terveys-ministeriön yhteyteen eläkeläisneuvosto, joka antaa lausuntoja eläkeläisiä koskevasta lainsäädännöstä ja vaikuttaa yhteiskunnan asenteisiin vanhuksiin suhtautumisessa.

3. Toimeentulo

Väestörakenteen muutoksen vuoksi ikääntyneiden jaksaminen pidempään työelämässä on tärkeä tavoite. Kuitenkin työelämän lisääntyneiden paineiden vuoksi monet ikääntyvät työntekijät kokevat uupumusta. Siirtyminen työelämästä eläkkeelle on tehtävä joustavaksi niin, että yksilölliset erot ja tarpeet otetaan huomioon.

On hyvä, että osa-aikasairauspäiväraha otetaan käyttöön ja vanhuuseläkkeelle siirtyminen on joustavaa 63 - 67 -ikävuosien välillä. Osa-aikaeläkejärjestelmää on syytä kehittää edelleen. Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyyn liittyvät oikeusturvaongelmat tulee poistaa.

Eläkejärjestelmää on kehitettävä nykyisen mallin, kansaneläke-järjestelmän ja ansioeläkejärjestelmän pohjalta. Eläkkeiden erilliset indeksijärjestelmät on yhdistettävä. Kansaneläkkeisiin tulee tehdä tasokorotus ja uuden indeksijärjestelmän tulee seurata nykyistä paremmin yleistä ansiotasokehitystä. Eläke- ja ansiotulo on saatettava verotuksellisesti samanarvoiseen asemaan.

Kansaneläkejärjestelmän rahoitus tulee turvata nykypohjaisella yhteisvastuullisella maksujärjestelmällä. Yrittäjä-, maatalous-yrittäjä- ja muita eläkejärjestelmiä on kehitettävä tasavertaisesti ansioeläkejärjestelmän rinnalla. Eläkeoikeutta tulee syntyä riittävästi oman lapsen hoidosta, opinnoista sekä yleisen asevelvol-lisuuden suorittamisen ajalta.

Työeläkelain leskeneläkesäädöksiä on kehitettävä niin, että avioerossa aiemmin yksin jäänyt pelkän kansaneläkkeen saava entinen puoliso saisi aina kohtuullisen osan leskeneläkkeestä. Täytyy myös selvittää mahdollisuudet jakaa avioliittovuosien aikana kertynyt työeläke puolisoiden kesken.

4. Asuminen ja palvelut

Ikääntyneiden palvelutarpeet vaihtelevat suuresti terveydestä ja muista voimavaroista riippuen. Ikääntyneiden omia toiveita on kuultava ja kunnioitettava. Heillä on oltava mahdollisuus asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään tarjoamalla riittävästi heidän tarpeittensa mukaisia tukipalveluja ja kuntouttavaa toimintaa.

Hoitotakuun mukaisen palvelutarpeen arviointiin pääsyn ikärajaksi säädettiin 80 vuotta. Kuitenkin joka kolmannella yli 75-vuotiaalla esiintyy päivittäistä avun tarvetta. Erityisesti miehillä 80 vuoden ikäraja on korkea, koska suomalaisen miehen elinajanodote on 74 vuotta. Pysyvän laitoshoidon käyttö alkaa keskimäärin 82-vuotiaana. Kristillis-demokraattien mielestä tulee palvelutarpeen arviointi tehdä jo 75-vuotiaana. Varhaisella palvelutarpeen arvioinnilla voidaan edesauttaa vanhusten terveyden ja toimintakyvyn säilyttämistä ja sekä tukea kotona selviytymistä laitoshoidon sijasta.

Palvelutarpeen arviointi edellyttää myös ikäihmisen tai hänen omaistensa aktiivista yhteydenottoa sosiaalipalveluista vastaavaan kunnan viranomaiseen. Kuinka moni vanhus on edes tietoinen tästä mahdollisuudesta? Laki ei auta yksinäisiä dementoituvia vanhuksia, jotka kuitenkin olisivat suurimman huolenpidon tarpeessa.

Hoivatakuun kehittämiseksi mallia tulisi ottaa Tanskasta, jossa kaikille yli 75-vuotiaille on tarjottava mahdollisuus ennalta ehkäisevään kotikäyntiin. Kotikäyntien tavoitteena on ennakoida vanhuksen avun tarve, arvioida asunnon muutostöiden tarve sekä kertoa kunnassa tarjolla olevista palveluista.

Kotihoidon henkilöstöllä on mahdollisuus havainnoida ikäihmisten kodeissa ja lähiympäristössä olevat turvallisuusriskit, ja vaikuttaa niihin ehkäisevästi. Hyvän kotihoidon suunnittelussa on huomioitava, että ikääntyneen liikkuminen kotoa lähiympäristöön on esteetöntä ja turvallista kaikkina vuodenaikoina. Kotona asumiseen vaikuttavat sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuus, asuntojen varustetaso ja turvallisuus, hissit kerrostaloissa, helppokulkuinen ympäristö, toimivat liikenne- ja viestintäyhteydet, kotihoitopalvelut, kaupan, pankin ja postin läheisyys ja niin edelleen. Kaikkia näitä tarvitaan, jotta vanhus voisi elää omatoimisesti kotonaan.

Ympäristön esteettömyydestä on tullut entistä tärkeämpi yhteiskunnan toimivuuden mittari kaikille, ja sen merkitys vain kasvaa väestön ikääntyessä. Vanhuksen liikkumiskyky on usein rajoittunut, joten kotona ja lähiympäristössä ei saa olla tarpeettomia esteitä, mikä on oleellista tapaturmien ehkäisyn kannalta.

Ikääntymisen myötä voimien heikentyessä liikkuminen hidastuu ja vaikeutuu niin kotona, portaissa kuin kaduilla. Jalkaisin kuljetaan entistä lyhyempiä matkoja ja apuvälineiden kanssa liikkuminen on usein erityisen haasteellista. Päivittäinen toimintapiiri supistuu ja omasta asunnosta voi tulla ainut, rajattu, jopa sosiaalisesta elämästä eristävä elämänpiiri. Useat iäkkäät ovat liikunta-rajoitteittensa vuoksi lähes kotinsa vankeja vastoin tahtoaan.

Fyysiseen ympäristöön liittyvät liikenneväylien kunto, hiekoitus, esteettömyys, korkeuserot, valaistus, lumiesteet, levähdyspenkit on hoidettava kuntoon. Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittavat vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja mahdollistavat eri väestöryhmien kuulemisen ja siten heidän huomioimisen mm. kaavoituksessa. Esimerkiksi liikuntatoimi, vammais- ja vanhus-neuvostot sekä sosiaali- ja terveystoimi tulee saada mukaan käytännön kaavoitustyöhön ja sitä kautta ympäristön kehittä-miseen.

Hyvinvointinsa ja toimintakykynsä ylläpitämiseksi ikääntyneet tarvitsevat liikuntapalveluja ja muita kokonaisvaltaista terveyttä tukevia palvelumuotoja. Sotiemme veteraanit ja kotirintamalla palvelleet tulee ottaa erityisesti huomioon järjestettäessä hoitoa, kotihoitoa ja kuntoutusta.

Ikääntyneiden asumisen ja hoidon jatkumossa on olemassa monia vaihtoehtoja: kotona asuminen, omaishoito, kotipalvelu, kotisairaanhoito, palveluasuminen, tehostettu palveluasuminen (jossa ympärivuorokautinen henkilökunta), vanhainkoti, terveys-keskuksen sairaala, erikoissairaanhoito. Palveluasuminen ja tehostettu palveluasuminen ovat uusimpia mahdollisuuksia, mutta niiden lisäämistä ei pidä tehdä vanhainkotipaikkoja vähentämällä. Perinteinen vanhainkoti vaihtoehtona on nostettava takaisin kunniaan.

Avohoidon palveluja, säännöllistä kotihoitoa, palveluasumista ja tehostettua palveluasumista tulee lisätä. Koti- ja laitoshoidon vuorottelua - päiväsairaala, kotisairaala ja tehostettu kotihoito tukipalveluineen - tulee olla riittävästi. Avopalvelujen kehittämistä on tuettava alentamalla palvelumaksuja. Kotisairaanhoidon ja kotipalvelun tulee toimia tiiviissä yhteistyössä. Asiakaslähtöiseen palveluiden tuottamiseen kuuluu, että kotona käy mahdollisimman usein sama henkilö, joka sekä ohjaa arkitoimissa että osaa myös antaa terveyspalveluita.

Avohoidon palveluja ja tehostettua palveluasumista tulee lisätä. Tätä edellyttää mm. muistihäiriöistä kärsivien vanhusten määrän kasvu. Koti- ja laitoshoidon ns. intervallihoidon vuorottelua, päiväsairaala-, kotisairaala- ja tehostettua kotihoitoa tukipalveluineen tulee olla riittävästi. Kotona hoitamiseen on pyrittävä vakavienkin sairauksien kohdatessa, mikäli potilas niin haluaa ja se on kohtuullisin järjestelyin toteutettavissa.

Palvelumaksupolitiikan tulee tukea tehokkaammin avopalvelujen kehittämistä. Palvelumaksuja määriteltäessä tulee ottaa huomioon, että eniten palveluja käyttävä ja tarvitseva ryhmä, yli 80 -vuotiaat naiset, on vielä pitkään pienituloinen. Palvelusetelijärjestelmää on kehitettävä.

Hoito- ja kuntoutusratkaisujen tulee aina perustua yksilökohtaiseen arvioon hoidon vaikuttavuudesta ja tuloksellisuudesta. Laitoshoidon tulee olla kuntouttavaa ja aktivoivaa eikä säilyttävää ja siten passivoivaa. Myös henkiset ja hengelliset tarpeet on otettava huomioon. Laitoshoidossa olevien vanhusten oikeus siirtyä lastensa tai muiden lähiomaistensa kotikunnan vastaavaan laitokseen tulee turvata.

Vanhusten kunnioittaminen ja kohteleminen arvokkaina ja ainutlaatuisina yksilöinä yhteiskunnassa on ainut oikea perus-lähtökohta kaikissa vanhuksia koskevissa ratkaisuissa. Hyvään ja ihmistä arvostavaan kokonaishoitoon kuuluu myös hengellisiin tarpeisiin vastaaminen. Kirkoilla ja muilla uskonnollisilla yhteisöillä on ikääntyneiden ihmisten tukemiseen paljon arvokasta annettavaa, mikä voi lievittää masennusta ja koettua yksinäisyyden tunnetta sekä rohkaista heitä puhumaan elämän vaikeista kokemuksista kertyneistä taakoista.

Vanhustenhuollon henkilökunta

Vanhusten hoivapalveluissa henkilöstöä on vähennetty niin paljon, että hoidon laatu ja henkilöstön kestokyky ovat monissa palveluyksiköissä kärsineet. Hoitohenkilökunnan vähyys estää yksilöllisen ajan antamisen vanhuksille ja lisää yksinäisyyden kokemista. Henkilöstövajeesta kumpuaa monia ongelmia: kaikkia palveluita ei ehditä antaa, ruokailu toteutetaan kiireellä tai vanhus jätetään kokonaan syöttämättä, kun oma käsi ei enää taivu riittävästi, vanhuksia ei pueta omiin vaatteisiin eikä viedä ulos. Vanhustenhuollon henkilöstömitoituksesta on syytä säätää lailla.

Suomessa vanhusten hoidossa on edelleen noin neljännes henkilöstöstä ilman mitään ammattikoulutusta. Hyvän ja laadukkaan hoidon takaamiseksi niin avo- kuin laitoshoidossa tarvitaan riittävästi erityisosaamiseen koulutettua henkilökuntaa, jolle työn arvostus ja asianmukainen palkkaus luovat mielekkyyttä ja laatua muuten niin vaativaan vanhustyöhön.

Vanhusten parissa työskentelevältä henkilöstöltä vaaditaan taitoja hoidon, etiikan ja elämänkatsomuksen alalla samoin kuin eläytymisen kykyä. Asiakaslähtöisyyden ja yhteistyön vanhusten kanssa on oltava lähtökohtana. Asiakaslähtöisyys auttaa myös hoitoon sitoutumisessa. Vanhuksilla tulee olla oikeus vaikuttaa päätöksentekoon keskeisistä elämänhallintaan liittyvistä ratkaisuista, kuten nukkumaan menoajoista, eikä esimerkiksi vaippoja tai rauhoittavia lääkkeitä pidä käyttää tarpeettomasti vain työvoiman säästämisen vuoksi.

5. Omaishoito

Vanhusväestön osuuden lisääntyessä ja ns. huoltosuhteen heikentyessä kasvavat paineet vaatia omaisilta nykyistä suurempaa panostusta ikääntyneen omaisensa hoitoon. Laitoshoidossa olevien vanhusten oikeus siirtyä lastensa tai muiden lähiomaistensa kotikunnan vastaavaan laitokseen kotikuntalain estämättä tulee selvittää. Suomessa on arviolta 300 000 omaishoitajaa ja heistä vain runsaat 26 000 saa kunnallista omaishoidon tukea. Vuoden 2006 alussa voimaan tullut omaishoitolaki ei ole parantanut omaishoidon tilannetta, vaan päinvastoin jopa heikentänyt omaishoitajien asemaa kuntien yksipuolisesti uusimien sopimusten vuoksi.

Omaishoidon tuki toimii tällä hetkellä lähinnä laitoshoidon korvaajana. Omaishoitajista yli puolet on eläkkeellä, lähes 20 prosenttia käy hoitotyön rinnalla koko- tai osa-aikatyössä. Omaishoito saattaa kestää useita vuosia. Omaishoidon tukijärjestelmää tulee kehittää palvelemaan palvelun tarvitsijaa nykyistä paremmin.

Omaishoidon vahvistaminen on myös mielekästä varautumista ikääntyvän yhteiskunnan hoivatarpeisiin. Omaishoidontuen saajien määrää tulee määrätietoisesti kasvattaa. Vaikka omaishoidettavina merkittävin ryhmä ovat ikääntyneet, myös mm. vammaiset ja psyykkisesti sairaat henkilöt ovat laajasti omaishoidon piirissä. Omaishoidossa hyödynnetään ihmisen luontaisia, rakkaita lähiverkostoja, mikä jo sinänsä tuo lisäarvoa tuotettuun hoivaan.

Joka kolmas omaishoidontukeen oikeutettu ei saa tukea, koska sen myöntäminen perustuu kuntien vapaaseen harkintaan. Nämä omaishoitajat jäävät myös eläke-etuuksien ulkopuolelle. Kristillisdemokraatit edellyttävät omaishoidontuen myöntämiseen yhtenäisiä lakisääteisiä kriteereitä ja sen maksamisen siirtoa KELA:lle kotihoidontuen tapaan. Näin omaishoidontuki tulisi lakisää-teiseksi oikeudeksi kaikille lain ehdot täyttäville omaishoitajille asuinkunnasta riippumatta. Koko maahan tulee saada yhtenäiset käytännöt ja palkkiotasot.

Monet omaishoitajat ja omaistaan hoitavat sinnittelevät jaksamisensa äärirajoilla. Omaishoitaja tarvitsee taloudellisen tuen lisäksi viikoittaisen vapaapäivän ja riittävät kotihoitopalvelut. Joissain kunnissa on käytössä toimiva omaishoitajien lomitusjärjestelmä, jossa tuttu ja omaisten hyväksymä lomittaja tekee omaishoitajalle laissa määritellyt vapaapäivät. Tällaisia järjestelyjä tulee kehittää.

Omaishoito on laitoshoitoa edullisempi ja usein myös vanhukselle itselleen inhimillisempi ja toivotumpi ratkaisu, jolla mahdollistetaan myös dementiaan sairastuneiden kotona, tutussa ympäristössä asuminen pidempään. Omaishoidon kehittämiseksi on luotava erilaisia työelämän ja omaishoidon yhdistämisen paremmin huomioivia järjestelmiä: mm. mahdollisuuksia joustaviin työaikoihin, palkattomaan vapaaseen, osa-aikatyöhön tai omaishoitotehtävistä työhön palaavien työntekijöiden uudelleenkoulutusta.

Silloin kun vanhus ei kykene enää omaishoitajansa avulla ja erilaisin tukitoimin selviytymään kodinomaisissa olosuhteissa, hänelle tulee turvata mahdollisuus laitoshoitoon tai vaihtoehtona voi olla palveluasuminen, joka on avohoitoa. Jos omaishoidon tukea saava omaishoidettava tarvitsee lisäksi runsaasti kotihoitoa ja tukipalveluja, hän on samanlainen potilas tai asiakas kuin kotihoidonkin asiakas.

Vuoden 2005 alusta voimaan tullut eläkeuudistus on merkinnyt huomattavaa muutosta omaishoitajien eläkemaksuihin ja monille omaishoitajille tämä muutos on tullut nimenomaan ikävänä yllätyksenä, kun heidän saamastaan usein varsin nimellisestä hoitopalkkiosta on alettu periä eläkemaksua. Eläkkeellä oleva omaishoitaja ei saa hyväkseen korotettua eläkekertymää tehdessään työtä 63 ikävuoden jälkeen. Ennen tätä eläkeuudistusta eläkkeellä olevilla omaishoitajilla ei ollut eläkemaksua. Uuden eläkelainsäädännön mukaan omaishoitajan eläkemaksun suuruus on 5,8 % palkkiosta, silloin kun omaishoitaja on iältään 53 - 68 vuoden välillä. Tätä nuoremmilla eläkemaksu on 4,6 %. Maksu on siis täysin samansuuruinen kuin työsuhteisilla työntekijöillä, vaikka omaishoitaja ei ole työ- vaan toimisuhteessa kuntaan.

Tämä omaishoitajien aseman eriarvoisuus korostuu, sillä työsuhteessa olevalle eläkeuudistus toi korotetun eläkekarttuman 4,5 %, mikäli henkilö työskentelee 63 - 68-ikävuoden välillä. Korotettua eläkekertymää ei kuitenkaan tule niille, jotka työskentelevät eläkkeellä ollessaan, vaan heidän kohdallaan palkasta ja palkkiosta karttuu eläkettä 1,5 prosentin mukaan 68-vuoteen saakka. Eläkekarttuman korotusta 4,5 prosenttiin 63 - 68 vuoden välillä ei siis tapahdu huolimatta siitä, että tuo 5,8 prosentin eläkemaksu joudutaan maksamaan 53-vuotiaasta lähtien. Tämä tilanne koskee erityisesti omaishoitajia, joista monet ovat eläkkeellä ja tekevät omaishoitotyötä. Eläkkeellä olevat omaishoitajat säästävät yhteiskunnan varoja huomattavasti enemmän kuin saavat tekemästään työstä palkkiota. Tällaista arvokasta työtä ei pidä rangaista korotetuilla eläke-maksuilla, joita vastaan ei saa edes samaa eläkekertymää kuin muut.

Perhehoidon kehittäminen on yksi tapa vastata hoivapalveluiden lisääntyvään tarpeeseen. Perhehoito on yksityisen perhehoitajan omassa kodissaan järjestämää hoitoa, kasvatusta ja ohjausta sitä tarvitsevalle henkilölle. Yksityisiä perhekoteja ja pieniä perheenomaisia tukiasumisyksikköjä tarvitaan lisää. Perhehoitoa tulee laajentaa myös vanhusten hoidossa. Perhehoitajien asemaa ja tukipalveluja tulee parantaa. Kuntien on kehitettävä ostaja-osaamistaan ja kyettävä varmistamaan ostopalveluina hankitun hoidon korkea taso.

6. Terveys

Ikääntyvä väestö elää keskimäärin hyvin terveellisesti, lähes puolet heistä liikkuu päivittäin vähintään puoli tuntia. Iän myötä raittius ja tupakoimattomuus lisääntyvät. Toisaalta yksinäisyys, masentu-neisuus, alkoholin käyttö ja itsemurhat lisääntyvät.

Yli 85 -vuotiailla tunne elämänhallinnan menettämisestä on yleisempää kuin nuoremmilla ryhmillä, naisten ja miesten kesken on kuitenkin havaittavissa suhtautumiseroja jo 65 ikävuoden jälkeen. Ikääntyneiden henkilöiden kohdalla tärkeää on ennaltaehkäisevä ja toimintakykyä ylläpitävä toiminta eri hallintokuntien ja viranomaisten yhteistyönä mm. liikunta- ja kulttuuritoiminnan piirissä sekä kansalaisopistoissa.

Liikkuva ihminen käyttää terveyspalveluja noin kolmanneksen vähemmän kuin liian vähän liikkuva. Vanhusväestön osalta terveysliikunnalla on vielä muuta väestöä suurempi merkitys. Liikuntapalvelut ovat lääkkeisiin ja laitoshoitoon nähden todella halpoja. Nyt käytetään 24 euroa ihmistä kohti terveyden edistämiseen ja 652 euroa erikoissairaanhoitoon. Kun ikääntynyt pystyy elämään itsenäisesti ja tulemaan toimeen mahdollisimman pitkään, ei välttämättä ajauduta edes kalleimpien hoitojen piiriin.

Toimintakykyisyyden säilymiseen myös vanhuudessa tarvitaan tukea jo riittävän varhaisessa vaiheessa. Terveellinen ja liikunnallinen elämäntapa kantaa sitä parempaa hedelmää, mitä aikaisemmin sen aloittaa eli elinikäiset liikuntatottumukset suojaavat toiminnanvajauksilta. Vielä iäkkäänä aloitettu liikunta ylläpitää ja parantaa hyvinkin huonokuntoisten laitospotilaiden kävely- ja toimintakykyä tasapainon harjoittelun ja lihasvoiman kasvun yhteisvaikutuksena.

Työelämästä eläkkeelle siirtymisen jälkeen ihmiset jäävät usein vaille ennaltaehkäisevän terveydenhuollon palveluja. Ikäihmisten kuntoutusneuvola, jonka yleisesti tiedossa olevasta yhteispalvelupisteestä saisi tietoa alueen terveydenedistämisen palveluista, on eräs ratkaisu asiaan. Julkinen sektori ja kansalaisjärjestöt tuottavat informaatiota ja palveluja ja kansalaiset ottavat vastuun oman toimintakyvyn ja hyvinvoinnin ylläpitämisestä. Muutoin ihmisen toimintakyvyn ylläpito siirtyy hyvin helposti terveydenhuollosta pelkäksi sairauksien hoidoksi.

Ikääntyneiden terveysliikunta ja erityisliikunta vaativat eritys- osaamista. Erityisliikunnan toteuttaminen kuuluu kuntien liikuntatoimille, yhteistyönä sosiaali- ja terveystoimien kesken. Terveysliikunnan toteuttaminen on kaikkien yhteinen tehtävä ja haaste ja siihen kouluttautuminen kannattaa, koska sitä toteuttamalla säästetään kuntien sosiaali- ja terveyspalveluissa pitkällä aikavälillä.

Iäkkäille on oltava tarjolla liikuntapalveluita, joissa he voivat toteuttaa itseään, kokea tyydytystä, tavata ystäviä ja pitää huolta fyysisestä toimintakyvystään ja terveydestään. Iäkkäälle itselleen merkityksellinen liikunta aktivoi häntä parhaalla mahdollisella tavalla. Myös hyötyliikunnan tärkeyttä on syytä korostaa.

Iäkäs ihminen kaipaa tai tarvitsee liikkumiseensa usein seuraa. Kauppa-asioinnin tukemisesta, luontoliikunnasta, kulttuurikävelyistä ja liikunnan liittämisestä kotihoidon palveluihin on saatu erinomaisia kokemuksia mm. kokeilussa, jossa ulkoilu liitettiin mukaan kotihoidon palveluihin. "Liikkumisreseptit" voisivat olla kannustava keino liikkeelle lähtemisessä. Liikuntalaissa mainitaan myös erityisryhmien huomioiminen, sen vuoksi laitoshoidossakin olevien vanhusten liikunnasta ja ulkoilusta on huolehdittava. Kunnan sisäinen palveluohjaus on välttämätöntä.

Lääkitys

Suomessa on lääkärikoulutuksesta vain 1 prosentti geriatriaa, hoitajien koulutuksessa sitä ei aina ole ollenkaan. Vanhuspsykiatriaan kouluttautuneita psykiatreja on vain kourallinen eikä heitä tällä hetkellä kouluteta Suomessa lisää. Koulutusta on kautta linjan pikaisesti parannettava. Jokaisessa keskussairaalassa tulisi olla myös geriatrian osasto, kun nyt niitä on vain muutamia.

Kolmannes 75 vuotta täyttäneistä käyttää yli kymmentä lääkettä päivittäin. Moni saa uusia lääkkeitä hoitamaan entisten lääkkeiden sivuvaikutuksia. Etenkin psyykenlääkkeet voivat olla ongelmallisia. Lääkkeiden yhteis- ja sivuvaikutukset aiheuttavat monille voimakkaita elämää hankaloittavia oireita kuten sekavuutta, muistihäiriöitä ja tapapaino-ongelmia, kolmasosa kaatumisista johtuu liikalääkityksestä. Kun lääkitystä on vähennetty, vanhus on virkistynyt. Useissa kunnissa selvitetään koneellisen annosjakelun käyttöönottoa, ja henkilökuntaa on jo koulutettu kokonaisarviointiin.

Lääkkeiden käytön kokonaisarvioinnin tekeminen ei ole tällä hetkellä kenenkään vastuulla. Parhaiten tämä onnistuisi pysyvältä omalta lääkäriltä, mutta nykyisenä vaihtuvien hoitosuhteiden ja keikkalääkäreiden aikana se ei onnistu. Toisaalta lääkärit tarvitsevat myös täydennyskoulutusta.

Lääkehoidon kokonaisarvioinnissa päästäisiin parempiin tuloksiin myös lisäämällä lääkäreiden, hoitohenkilökunnan ja farmaseuttien yhteistyötä. Apteekit ovat heränneet tarjoamaan keinon monilääkityksestä aiheutuvien haittojen pienentämiseen. Henkilökuntaa on jo koulutettu kokonaisarviointiin. Sen on arvioitu maksavan 100 euroa henkilöä kohti. Luonnollisin maksaja on KELA. Asiakkaan ohella KELA säästää sairausvakuutuksen lääkemenoissa.

Viime aikoina on vanhusten yksinäisyyteen ja hylättynä olemisen kokemiseen alkanut liittyä yhä useammin lääkkeiden käytön ohella myös alkoholin käyttö, mikä johtaa helposti ns. tahattomaan sekakäyttöön. Kasvussa oleva vanhusten itsemurhien määrä on todella murheellista. Tämän kehityksen suunnan muuttamiseksi on ryhdyttävä kaikkiin mahdollisiin toimiin elämän laadun parantamiseksi.

On myös huomioitava lääkkeettömät hoidot, erityisesti masennuksen ja psykiatristen ongelmien hoitamisessa. On todettu, että erilaisilla taideterapioilla tai muisteluterapialla saadaan hyviä tuloksia, onhan vanhuus aikaa, jolloin ihminen etsii merkityksiä elämälleen ja luo kokonaiskuvaa elämästään.

7. Saattohoito ja lääketieteen etiikka

Kristillisdemokraatit korostavat, että elämän kunnioitus luonnolliseen kuolemaan saakka on ainoa oikea perusta myös tulevaisuudessa terveyspalvelujen kehittämiselle. Kuolevan ihmisen pelko ei välttämättä liity sairauteen ja itse kuolemaan, vaan yksinjäämisen ja avuttomuuden kokemiseen. Masennusta, ahdistusta ja yksinäisyyttä tulee helpottaa kuolinavun sijaan hyvällä hoidolla ja välittämisellä. Jokaisen ihmisen elämä on yhtä arvokas, ja siksi jokaiselle tulee taata oikeus terveyspalveluihin riippumatta iästä, työkyvystä tai siitä, kuka tai mikä sairauden on aiheuttanut. Luonnollisen kuoleman turvaaminen tulee olla tasapainossa lääketieteen elämää säilyttävän tehtävän kanssa.

Potilaan oikeus päättää omasta hoidostaan on tärkeä periaate, jota on vahvistettava. Itsemääräämisoikeuden parantamiseksi olisi lakiin potilaan asemasta ja oikeuksista säädettävä mahdollisuus nimetä tietty henkilö, jota kuullaan tehtäessä potilaan hoitoa koskevia päätöksiä. Uskottu henkilö voisi olla lähiomainen, ystävä tai terveydenhuollon ammattilainen, jonka harkintakykyyn potilas luottaa mahdollisissa vaikeissa hoidollisissa valintatilanteissa. Uskottu henkilö olisi kirjallista hoitotestamenttia toimivampi vaihtoehto saattohoidossa.

Kuolevien potilaiden inhimillistä ja tasokasta saattohoitoa on kehitettävä ja saatava se hoitopaikasta riippumatta kaikille mahdolliseksi. Tässä on otettava huomioon myös potilaan mahdollinen hoitotestamentti. Saattohoitokotien kehittämät hoitomallit tulee saattaa osaksi yhteiskunnan muuta sairaanhoitojärjestelmää. Mahdollisuutta saattohoitoon kotona on kehitettävä muun muassa parantamalla omaishoidon edellytyksiä ja lisäämällä lääkärien kotikäyntejä.

Väestön ikääntymisen ja sosiaali- ja terveydenhuoltohenkilöstön puutteen vuoksi tarvitaan joustavia ratkaisuja, joiden turvin työntekijä voi halutessaan siirtyä määräajaksi toimimaan koko- tai osapäiväisesti omaishoitajana läheisen saattohoitovaiheessa. Tämän vuoksi työsopimuslakia tulisi muuttaa niin, että työntekijällä tulisi oikeus saada hoitovapaata vähintään kuukaudeksi omien vanhempien, puolison tai lasten saattohoidon ajaksi.

Eutanasiaa ei tule laillistaa ja potilaan oikeus luonnolliseen kuolemaan tulee taata kaikissa unionin jäsenmaissa. Eutanasian laillistaminen olisi yhteiskunnan kannanotto siihen, että kaikki elämä ei ole elämisen arvoista, ja se saattaisi ajaa masentuneet pitkäaikaissairaat potilaat turvautumaan kuolinapuun. Eutanasian salliminen on turvallisuusriski muutoinkin kuin eettisesti. Se johtaisi helposti myös väärinkäytöksiin.

8. Lopuksi

On tärkeää hankkia lisää tietoa vanhuudesta, ei ainoastaan lääketieteen, vaan myös sosiaalisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta.

Ihmisarvo on jokaisen ihmisen keskeisin oikeus. Suomen Kristillisdemokraatit on arvopuolue, joka tekee työtä ihmisarvon toteutumisen ja ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta.

Ikäihmisten arvostuksen ja palveluiden on parannuttava. Kristillisdemokraattien mielestä tärkeimmät ja kiireellisimmät korjaustarpeet vanhus- ja eläkepolitiikassa ovat seuraavat:

RIITTÄVÄ TOIMEENTULO

Useat ikäihmiset, etenkin pelkkää kansaneläkettä saavat, sinnittelevät toimeentulon äärirajoilla. Terveyden heikkeneminen kiristää ikääntyvien taloutta vielä entisestään. Siksi:

  • pieniin kansaneläkkeisiin tehtävä tuntuva tasokorotus
  • eläketuloa ei saa verottaa ansiotuloa kireämmin
  • sairauskuluille yksi yhtenäinen maksukatto
  • palvelusetelijärjestelmää on laajennettava

AKTIIVISTA ELÄMÄÄ

Ikääntyvät ovat monilla tavoin yhteiskuntamme voimavara. Heidän kokemuksensa ja taitonsa ovat arvokasta jaettavaa nuoremmille sukupolville. Mielestämme:

  • ikääntyneille pitää olla tarjolla heille soveltuvaa harrastustoimintaa ja liikuntamahdollisuuksia
  • ikääntyneiden osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan ja vapaaehtoistyöhön on tärkeää
  • isovanhemmat ovat arvokas voimavara
  • kuntiin ja valtakunnan tasolle eläkeläisneuvostoja

LAADUKASTA HOITOA

Ikääntyviä on kohdeltava arvostavasti, heidän tarpeitaan ja päätöksiään kunnioittaen. Edellytämme, että:

  • kunnille säädetään kriteerit, joiden mukaisesti palveluita on järjestettävä
  • jokaisen 75 vuotta täyttävän palvelutarve arvioidaan kotikäynnein
  • vanhustenhoitoon palkataan 4 000 uutta työntekijää
  • omaishoidontuki säädetään lakisääteiseksi oikeudeksi
  • omaishoitajat saavat yhden viikoittaisen vapaapäivän ja riittävät tukipalvelut
  • kotihoitoa lisätään ja pyritään henkilöstön jatkuvuuteen
  • geriatriaan erikoistuneita lääkäreitä, sairaanhoitajia ja farmaseutteja koulutetaan enemmän
  • jokaisen vastuuta ikääntyvistä omaisistaan korostetaan
  • nuorempia ikäluokkia rohkaistaan vapaaehtoiseen vanhustoimintaan
  • kuolevien potilaiden saattohoitoa kehitetään ja saatavuutta parannetaan

Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä 2.11.2006.