Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KESK/204

Suomen Keskusta

Laajempi Eurooppa, naapuruus ja maailmanyhteisö


  • Puolue: Suomen Keskusta
  • Otsikko: Laajempi Eurooppa, naapuruus ja maailmanyhteisö
  • Vuosi: 2004
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

LAAJEMPI EUROOPPA, NAAPURUUS JA MAAILMANYHTEISÖ

(Euroopan parlamentin ELDR-ryhmän 21.4.2004 hyväksymä ohjelma.)

1. Johdanto

Toukokuun 1. päivänä 2004 Euroopan unioni astuu uuteen ja historialliseen vaiheeseen. Laajentumisen myötä Euroopan unionin poliittinen ja taloudellinen painoarvo lisääntyy perustavanlaatuisesti sen lähialueilla ja koko maailmassa.

ELDR-ryhmä on tukenut laajentumisprosessia määrätietoisesti. Nyt meille on luonnollista tukea kaikkia ponnistuksia, jotka lisäävät yhteistyötä laajen-tuneen unionin vanhojen ja uusien naapureiden kanssa. Pääperiaatteena on välttää uusien jakolinjojen syntyminen mantereellamme ja varmistaa, että EU ja sen naapurit hyötyvät keskinäisestä yhteistyöstä.

ELDR-ryhmä on pitänyt myönteisenä komission ehdotusta "Laajempi Eurooppa - naapu-ruus" ja odottaa komission parhaillaan valmistelemia konkreettisempia aloitteita

Tämä asiakirja määrittää Euroopan liberaalidemokraattien poliittiset painopisteet rakennettaessa laajemman Euroopan politiikkaa ja naapuruuspolitiikkaa.

2. Aitojen pystyttämisestä porttien avaamiseen

Euroopan komission tiedonantoa "Laajempi Eurooppa ja naapuruus - uusi kehys EU:n suhteille itäisiin ja eteläisiin naapureihin" on arvosteltu siitä, että siinä sekoittuvat toisiinsa peruskäsitteet 'laajempi Eurooppa' ja 'naapuruus'.

Tämän kritiikin mukaan laajemman Euroopan käsite tulisi varata sille selkeästi tunnistettavalle Euroopan neuvoston jäsenmaiden muodostamalle alueelle, jolla "eurooppalaistumisen" voidaan sanoa olevan yleisenä tavoitteena. Euroopan "naapurusto" käsittää Poh-jois-Afrikan ja Lähi-idän maat.

Komission ehdottama uusi suhdekehys ei sisällä kaikkia laajentuneen unionin itäisiä ja eteläisiä naapureita.

Tiedonannossa erotellaan naapurit sen mukaan, onko niillä vai eikö niillä ole EU-jäsenyyden näköalaa. Bulgaria, Romania, Turkki ja Länsi-Balkanin maat on suljettu pois, koska ne on luokiteltu maiksi, joilla on EU-jäsenyyden näköala. Ukraina, Moldavia, Valko-Venäjä, Venäjä ja Välimeren etelänpuoleiset maat on otettu mukaan, koska ne on luokiteltu naapureiksi, joilla ei tällä hetkellä ole jäsenyyden näköalaa.

Euroopan parlamentissa jakoa on arvosteltu, koska se

  • kytkee keinotekoisesti useita Euroopan maita yhteen ei-eurooppalaisten maiden kans-sa antaen vaikutelman, että näiltä mailta suljetaan pois mahdollisuus EU:n jäsenyy-teen;
  • syrjii tiettyjä Euroopan maita antaen jäsenyyden näköalan joillekin sellaisille maille kuin Albania ja Serbia-Montenegro, mutta ei esimerkiksi Moldavialle ja Ukrainalle ja
  • sulkee uuden naapuruuspolitiikan ulkopuolelle Etelä-Kaukasuksen maat.

Tiedonanto näyttää heijastelevan komission syvään juurtunutta asennetta tavoitella Euroopan integraatiota poissulkemisen hengessä. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta asti komissio on katsonut ensisijaiseksi tehtäväkseen edistää syvempää integraatiota. Tästä syystä se on ollut haluton hyväksymään yhteisön jatkuvat laajentumiset. Tämän perusasenteen ovat jakaneet vahvat voimat kuudessa perustajamaassa.

Paneurooppalaisen ja maailmanlaajuisen yhdentymisen aikakautena Euroopan unionin tulee harjoittaa eheyttävää politiikkaa. Aitojen pystyttämisen sijaan sen pitäisi avata portteja. Euroopan unionin tulisi olla maailmanlaajuisen yhdentymisen ja ihmiskuntapolitiikan kärjessä. Omalla mantereellamme meidän tulee edistää paneurooppalaista yhdentymistä, jota tukee läheinen yhteistyö laajemman Euroopan ei-eurooppalaisten naapureiden kanssa.

3. Euroopan neuvosto - Euroopan unioni

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Euroopan neuvosto ensimmäisenä askeleena kohti Euroopan integraatiota. Se perustui Paneurooppa-liikkeen ajatuksille .

Euroopan neuvosto oli avoin kaikille Euroopan demokraattisille laillisuusvaltioille, jotka kunnioittivat ihmisoikeuksia. Näin ollen kaikki sosialistiset maat jätettiin ulkopuolelle. Jotkin demokraattiset maat päättivät poliittisista syistä olla liittymättä siihen. Kun kylmän sodan aika oli ohi ja kun kaikki Euroopan maat luopuivat sosialismista, Euroopan neuvostosta tuli kattava paneurooppalainen organisaatio, kuten sen perustajat olivat ajatelleet.

Euroopan neuvosto on muodoltaan ja rakenteiltaan valtioliitto. Neuvoston perustana on peruskirja. Sillä on ministerineuvosto, parlamentaarinen yleiskokous ja vahva sihteeristö. Vuosien mittaan on pidetty useita Euroopan neuvoston huippukokouksia. Nykyään Euroopan neuvosto antaa suosituksia ja laatii yleissopimuksia jäsenmaille.

Euroopan neuvoston jäsenet jakautuivat kahteen ryhmään "EEC- ja EFTA-maihin" sen mukaan, kuinka kyvykkäitä ja/tai halukkaita ne olivat osallistumaan poliittiseen ja yli-kansalliseen yhteistyöhön. Toisaalta Euroopan neuvoston ja näiden kahden uuden luon-teeltaan taloudellisen organisaation välille syntyi toiminnallinen työnjako: Euroopan neuvosto jäi demokratiaa, kulttuuriyhteistyötä ja ihmisoikeuksia edistäväksi organisaatioksi.

Sittemmin olemme kokeneet perusteellisen muutoksen EEC:n syvennyttyä ja laajennuttua 25 ja tulevaisuudessa jopa useampia jäsenmaita kattavaksi Euroopan unioniksi.

EEC oli alunperin valtioliitto, joka perustui enimmäkseen hallitustenväliseen yhteistyöhön. Syventymällä siitä on tullut luonteeltaan enemmän ylikansallinen ja federalistinen.

Edellisten laajentumisten kautta useimmat EFTA-maat ovat tulleet EU:n jäseniksi ja meneillään oleva laajentuminen tuo mukaan entisiä sosialistimaita ja jopa joitakin entisen Neuvostoliiton tasavaltoja.

Laajentuvan Euroopan unionin ulkosuhteita muovatessamme meillä tulisi olla eheyttävä paneurooppalainen lähestymistapa. EU on monessa mielessä Euroopan ydin, mutta emme ole koko Eurooppa. Sen sijaan, että keskitymme määrittelemään "Euroopan" ulkorajoja, meidän tulisi edistää kaikkien eurooppalaisten kansojen yhteistyötä ja yhdentymistä.

Ja vaikka Eurooppa muodostaakin järkevän poliittisen yksikön useiden alojen yhteistyölle, meillä tulisi olla kokoava lähestymistapa myös kehittäessämme suhteitamme naapureihimme Pohjois-Afrikassa ja Aasian luoteisosissa.

4. Laajempi Eurooppa

Euroopan unionilla on oltava johdonmukainen laajemman Euroopan politiikka. Sen tulee sisältää meidän kahden- ja monenväliset suhteemme kaikkien Euroopan neuvostoon kuuluvien maiden kanssa. Euroopan neuvostoon kuuluvat maat ovat jäsenyyden kautta sitoutuneet eurooppalaisiin perusar-voihin. Perussopimusten mukaan kaikilla näillä mailla on periaatteessa mahdollisuus liittyä Euroopan unioniin, jos ne täyttävät jäsenyysehdot.

Eurooppa tulisi nähdä samankeskisten kehien järjestelmänä, jonka muodostavat joustava eriytyminen Euroopan unionin sisällä ja toiminnalliset yhteistyön kehät unionin ympärillä. Siksi tulisi luoda erilaisia yhteistyön vyöhykkeitä. Sisempänä vyöhykkeenä olisivat ehdokasmaat, laajemman Euroopan muodostaisivat EU:n ulkopuolella olevat maat, ja Euroopan naapuruston kanssa olisi mahdollista harjoittaa erilaista yhteistyötä.

Sisäinen eriytyminen on ollut yleinen käytäntö laajentuvassa Euroopan unionissa. Tähän mennessä vain harvat maat ovat halunneet tai kyenneet osallistumaan kaikkeen Euroopan yhdentymiseen. Eriytyminen on ollut olennainen osa laajentumisstrategiaa: yhtäältä se helpottaa unioniin liittymistä, kun uudet jäsenmaat voivat integroitua unioniin vähitellen ja toisaalta se edistää jatkuvaa etenemistä ja yhdentymistä tiiviimmän yhteistyön alueilla.

Sisäinen eriytyminen tulee olemaan entistäkin tärkeämpää tulevaisuudessa, kun Turkki ja Länsi-Balkanin maat aloittavat liittymisprosessinsa. Luonnoksessa Euroopan perustuslaiksi tiiviimmän yhteistyön lisäämistä helpotetaan edelleen.

Eriytyminen ei ole syrjintää. Se perustuu jäsenmaiden haluun ja kykyyn astua tietylle yhdentymisen alueelle tai vaiheeseen, ja periaatteessa se on aina väliaikainen ratkaisu, joka tähtää täyteen osallistumiseen tulevaisuudessa.

Osa eriytyvästä yhdentymisestä on tapahtunut unionin ulkopuolella. ETA-alueeseen kuuluvat maat (Norja, Islanti ja Liechtenstein) ja Sveitsi ovat täysin integroituneet EU:n sisämarkkinoihin, mutta toistaiseksi ne ovat päättäneet pysytellä unionin ulkopuolella.

Muiden Euroopan maiden kanssa unioni on kehittänyt kahdenvälisiä sopimuksia, jotka tähtäävät yhdentymiseen sen politiikkaan tärkeillä osa-alueilla. EU on myös edistänyt alueellista yhteistyötä Keski-Euroopan maiden (CEFTA), Balkanin ja Mustan meren alu-een maiden välillä. Nämä järjestelyt ovat joissakin tapauksissa olleet osa liittymisprosessia, toisissa ne ovat korvanneet jäsenyyden lykkääntymistä.

Mahdollisuuden liittyä EU:n jäseneksi tulee olla kaikille Euroopan maille perimmäinen kannuste noudattaa yhteisiä eurooppalaisia ihanteita ja osallistua Euroopan yhdentymisprosessiin, mutta ei-jäsenyyttä ei saa käyttää keppinä tai piiskana niiden rankaisemiseen. Päinvastoin: meidän on käytettävä kaikkia kahdenvälisiä suhteitamme ja kaikkia monenkeskisiä organisaatioita edistääksemme eurooppalaisen yhteistyön ja yhdentymisen tavoitteitamme ja luotava siten ympärillemme samankeskisten kehien paneurooppalainen verkosto.

Käytännössä laajemman Euroopan yhteistyön tulisi sisältää koko EU-politiikan laaja kirjo. On ehdotettu seuraavanlaista mallia, jonka mukaan yhteistyön tulisi sisältää kolme politiikan "ulottuvuutta" jotka jakautuisivat seitsemään politiikan "alueeseen" .

Poliittiseen ja inhimilliseen ulottuvuuteen kuuluisi kaksi aluetta: (1) demokratia ja ihmisoikeudet sekä (2) koulutus, kulttuuri ja tutkimus.

Taloudelliseen ulottuvuuteen kuuluisivat (3) talouden alue (ulkomaankauppa ja sisä-markkinat), (4) rahapolitiikan ja makrotalouden alue (euro ja yleinen talouspolitiikka) ja (5) talouden perusrakenteiden ja verkostojen alue (kuljetus, telekommunikaatio, energia ja ympäristö).

Turvallisuusulottuvuus muodostuisi kahdesta alueesta: (6) oikeus- ja sisäasiat ja (7) ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Euroopan neuvoston hyväksymät normit kattavat pääosin poliittisen ja inhimillisen ulottuvuuden. Kööpenhaminan kriteerejä on lisäksi kunnioitettava niiden maiden osalta, joilla on jäsenyyden näköala.

Euroopan unionin pitäisi allekirjoittaa Euroopan ihmisoikeusyleissopimus vahvistaakseen yhteyttä Euroopan neuvoston ja EU:n välillä. Yhteisön kasvatus-, kulttuuri- ja tutkimusohjelmat voitaisiin ulottaa vähitellen kattamaan laajemman Euroopan valtiot. Euroopan neuvoston alullepanema Bolognan prosessi tähtää jo koulutusvaatimusten harmonisointiin tekemällä yliopistotutkinnot vertailukelpoisiksi ja edistämällä niiden keskinäistä tunnustamista.

Taloudellisen ulottuvuuden alalla on valtavia mahdollisuuksia ja haasteita.

Nykyinen sopimus Euroopan talousalueesta (ETA) on vanhentunut, ja sitä on tarkistettava. Tässä yhteydessä olisi harkittava nykyistä joustavamman rakenteen luomista, joka pitkällä aikavälillä voitaisiin kehittää paneurooppalaiseksi vapaakauppa-alueeksi EU:n, eurooppalaisten IVY-maiden ja Väli-meren maiden välille.

On pitkä lista sellaisia politiikan alueita, joilla paneurooppalaista yhteistyötä olisi lisättävä ja kohdennettava se nykyistä paremmin: TEN-verkot, ympäris-tö, viisumijärjestelmät, oikeusala, pakolais- ja maahanmuuttopolitiikka sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Euroopan neuvostoa tulisi vahvistaa ja kehittää tärkeimmäksi paneurooppalaiseksi yhteistyön foorumiksi. Tulevaisuuden näköalana on vahvistaa neuvoston asemaa erityisesti demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskevien yleissopimusten toimeenpanemisessa, mutta sen hyvin toimivalle demokraattiselle organisaatiolle voidaan antaa myös uusia tehtäviä.

Neuvosto olisi paneurooppalainen foorumi niille kaikille erilaisille eurooppalaisille "alueille", joita nyt yritämme luoda sekä kahden- että monenvälisten kanavien avulla. EU-maiden tulisi tietenkin tiiviisti sovittaa yhteen politiikkansa neuvostossa ja käyttää siellä jopa yhteisen toiminnan menetelmää.

Välttääksemme sekaannusta EU:n käsitteiden (Eurooppa-neuvosto Euroopan neuvosto) kanssa ja tuodaksemme esiin Euroopan neuvoston kasvavaa merkitystä sitä voitaisiin vastaisuudessa kutsua Pan-Euroopan konfederaatioksi. Koska konfederaatiolla ja sen parlamentaarisella yleiskokouksella olisi tulevaisuudessa nykyistä suurempi merkitys, ne voisivat ottaa käyttöönsä Strasbourgissa olevan Euroopan parlamentin tilat, joka puolestaan voisi keskittää toimintonsa Brysseliin.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöä (ETYJ) pitäisi käyttää paneurooppalaisella tasolla niillä aloilla, joilla sillä on toimivalta, mutta päällekkäisyyttä Euroopan neuvoston kanssa olisi vältettävä.

ETYJ voisi olla hyödyllinen rakennettaessa siltoja laajemman Euroopan ja sen naapureiden välillä. Koska ETYJ:öön kuuluu jo jäseniä Euroopan ulko-puolelta (USA, Kanada ja Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat), se voisi tarjota täysjäsenyyttä Välimeren ja Lähi-idän maille.

5. Naapuruus

Laajentuva Euroopan unioni on kehittänyt naapuruussuhteitaan vähitellen ja ilman mitään kokonaisvaltaista suunnitelmaa.

Ensimmäinen laajentuminen ei aiheuttanut tarvetta uusiin järjestelyihin Euroopan talousyhteisön ulkosuhteissa. Tanskan naapurit olivat jo EFTA:n jäseniä ja ne solmivat vapaa-kauppasopimuksen EEC:n kanssa. Tanskan tapauksessa yhteisön ja Pohjoismaiden neuvoston säännöt sovitettiin toisiinsa. Erityistä naapuruuspolitiikkaa ei tarvittu.

Toinen laajentuminen toi mukaan kolme Välimeren maata, joilla oli tiiviit yhteydet Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Uusien jäsenmaiden ja eteläisten naapureiden välillä oli kolme kuilua:

  • elintaso oli paljon alhaisempi etelässä,
  • väestönkasvu oli paljon voimakkaampaa etelässä ja
  • pohjoisessa vallitsi kristinusko ja etelässä islam siihen liittyvine fundamentalismin riskeineen

Ylittääkseen nämä kuilut ja edistääkseen vakautta naapurustossaan Euroopan yhteisöt aloittivat Välimeren maiden kanssa kunnianhimoiset avustus- ja yhteistyöohjelmat.

Naapuruuspolitiikan seuraavat vaiheet eivät johtuneet laajentumisesta vaan rautaesiripun romahtamisesta.

Yhtäkkiä unioni kohtasi lähinaapurustossaan köyhyyden ja epävakauden valtavat ongelmat. Perusongelma oli sama kuin Välimerellä " elintason leveä kuilu" mutta idässä oli eräitä erityisiä huolia:

  • saaste- ja ydinturvallisuusongelmat vaaransivat ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin jäsenmaissa,
  • huumekauppaan ja ihmisten salakuljetukseen kytkeytyvä järjestäytynyt rikollisuus levisi länteen ja
  • siirtyminen demokratiaan ja markkinatalouteen oli vaativa tehtävä entisille sosialistimaille.

Avustusohjelmilla käytiin käsiksi näihin ongelmiin. PHARE-ohjelma luotiin Keski-Euroopan ja Baltian entisille sosialistimaille. TACIS-ohjelma kattoi entisen Neuvostoliiton muut osat ja Mongolian.

Rajat ylittävän yhteistyön osalta Interreg-ohjelmat ovat olleet käytettävissä sekä Norjan että Venäjän kanssa tehtävässä yhteistyössä. PHARE-, TACIS- ja Interreg-rahoituksen yhdistäminen on ollut hankalaa kaikessa rajat ylittävässä yhteistyössä.

Pian useat entiset sosialistimaat hakivat jäsenyyttä ja aloittivat liittymisprosessinsa. Laajentumisesta tuli EU:n naapuruuspolitiikan tärkein väline idässä.

Näitä kahdenvälisiä toimia täydennettiin alueellisilla järjestelyillä. Pohjoisessa unioni toimi aktiivisesti ensin Itämeren valtioiden neuvostoa ja sitten Barentsin euroarktista neuvostoa perustettaessa. Myöhemmin unioni on tullut mukaan Arktisen neuvostoon, johon kuuluu maita Pohjois-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ja joka luo siten siltaa Jäämeren yli.

1990-luvun puolivälissä Euroopan unioni ulotti alueellisen yhteistyön strategiansa etelään aloittamalla Välimeren maiden kanssa Barcelonan prosessin, jonka päätavoitteet ovat:

- muodostaa rauhan ja vakauden yleinen alue, joka perustuu ihmisoikeuksien ja demokratian perusperiaatteisiin,
- luoda jaetun vaurauden vyöhyke muodostamalla asteittain vapaakauppa-alue EU:n vahvan taloudellisen tuen avulla sekä
- edistää kulttuurien välistä ymmärrystä ja vapaan kansalaisyhteiskunnan kehittymistä.

Vuonna 1995 toteutetun pohjoisen laajentumisen jälkeen unioni on kehittänyt Pohjoista ulottuvuutta sekä ulko- että sisäpolitiikassaan. Ulkosuhteissa se on kattanut pohjoiset alueet Itämerellä, Barentsin merellä sekä koko Arktiksen. Pohjoisessa eurooppalaisina naapureinamme ovat ETA-maat ja Venäjä sekä arktisina kumppaneinamme USA ja Kanada.

Vuoden 2004 laajentumisen myötä pohjoinen ulottuvuus saa lisää painoar-voa. Useat aiemmat pohjoiset naapurit ja kumppanit tulevat jäseniksi vahvistaen pohjoisen vaikutusta unionin sisä- ja ulkopolitiikassa. Toisaalta saamme uusia naapureita ja Venäjän kanssa yhteinen rajamme pitenee. Näissä olosuhteissa meidän on vahvistettava pohjoista ulottuvuutta.

Venäjä-suhteisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Meidän on edelleen kehitettävä strategista kumppanuutta kahdenvälisissä suhteissamme valtavaan euraasialaiseen naapuriimme, mutta samalla on tiivistettävä Venäjän kanssa tehtävää yhteistyötä monenkeskisissä pohjoisen ulottuvuuden ja laajemman Euroopan organisaatioissa. On yritettävä välttää Euroopan jakaantumista valtapiireihin ja edistettävä aitoa paneurooppalaista kumppanuutta ja yhteistyötä.

Toisaalta on tarpeen vahvistaa politiikkaamme myös Välimeren alueella ja Lähi-idässä. Kaksi uusista jäsenistä "Kypros ja Malta" sijaitsevat Välimeren etelä- ja itäosissa. Seuraavissa laajentumisissa on mukana useita Etelä-Euroopan maita.

Koska politiikassamme on jo pohjoinen ulottuvuus, tarvitsemme myös eteläisen ulottuvuuden toimiessamme Euroopan eteläisillä alueilla ja harjoittaessamme yhteistyötä Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa sijaitsevien eteläisten naapureidemme kanssa. Eteläinen ulottuvuus sisältää Barcelona-prosessin sekä Maghrebin, Mashrekin, Lähi-idän ja Persianlahden alueet sekä niiden takaiset alueet.

Eteläinen ulottuvuus on tärkein unionin ulkosuhteissa, mutta myös sisäpolitiikassamme meidän on otettava huomioon etelän erityiset olosuhteet. Ulkosuhteissa eteläisen ulottuvuuden tulee kattaa kaikki kahden- ja monenväliset suhteemme eteläisiin alueisiin.

Yhtenäisyyden ja selkeyden vuoksi politiikoissamme pohjoisessa ja etelässä tulisi olla samanlainen periaatteellinen lähestymistapa ja organisaatio. Itäistä ulottuvuutta ei tarvita, sillä laajemman Euroopan politiikka kattaa kaikki suhteemme itäisiin naapureihimme.

Uutta naapuruuspolitiikkaa tulisi soveltaa ilman minkäänlaista syrjintää suhteissamme välittömiin naapureihimme idässä, pohjoisessa ja etelässä. Sen pitäisi käsittää myös jäsenkandidaatit, mutta ei liittyviä maita.

Naapuruuspolitiikalle on ehdotettu uutta lakisääteistä perustaa Euroopan perustuslakiluonnoksen artiklassa 56, jossa puhutaan erityisistä naapurisuhteista, "joille ovat ominaisia yhteistyöhön perustuvat läheiset ja rauhanomaiset suhteet".

Uuden naapuruusinstrumentin tulisi olla vahva taloudellinen ase taistelussamme sitä vastaan, että ulkorajoillemme syntyisi uusia taloudellisia ja sosiaalisia jakolinjoja ja kuiluja.

Muille maille ja alueille meidän on kehitettävä ystävyysalueiden kumppanuusohjelma. Se antaisi tasapuoliset mahdollisuudet niille, jotka eivät pysty hyötymään uudistetusta rajat ylittävän yhteistyön järjestelmästä. Sillä tulisi olla oma joustavasti käytettävä rahoitusinstrumenttinsa, jonka avulla tuettaisiin ystävyysalueiden ja -kuntien yhteistyötä jäsenmaiden ja eurooppalaisten kumppaneiden välillä.

6. Globalisaatiosta ihmiskuntapolitiikkaan

Ulkorajoillamme kohtaamme joitakin vaikeimmista globaaleista ongelmista ja haasteista. Jotkut niistä ovat syntyneet tai vaikeutuneet globalisaation seurauksena.

Joiltakin osin voimme yrittää ratkaista globalisaation ongelmia naapuruuspolitiikkamme avulla, mutta samalla on käytävä käsiksi ongelmien juuriin. Globalisaatiosta on siirryttävä ihmiskuntapolitiikkaan; politiikka on globalisoitava.

Meidän on vahvistettava Yhdistyneitä Kansakuntia maailman johtavana monenkeskisenä organisaationa. YK:n turvallisuusneuvostoa on uudistettava ja sille on annettava kyky huolehtia tehokkaasti turvallisuuden kaikista puolista. Sen rinnalle on perustettava kehitysneuvosto edistämään ihmisoikeuksia ja ihmisten velvollisuuksia sekä kestävää kehitystä koko maailmassa.

Kansallisten parlamenttien on kehitettävä YK:n yleiskokouksen demokraattista valvontaa, ja on perustettava maailman parlamentti edustamaan jäsenvaltioiden kansoja.

Laajemman Euroopan, Pan-Euroopan, naapureineen on näytettävä tietä kohti koko ihmiskunnan parempaa tulevaisuutta. Meidän on rohkaistava muita maanosia luomaan omia alueellisia turvallisuus- ja kehitysjärjestelmiään ja työskenneltävä niiden kanssa rakentaaksemme parempaa maailmaa meille kaikille.

Tulevaisuudessa emme ole vain kansallisvaltioidemme ja Euroopan kansalaisia vaan myös maailmanyhteisön jäseniä.

Liite: Paneurooppa -liike

Ensimmäiset ponnistukset kohti modernia Euroopan integraatiota pantiin alulle heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Paneurooppa-unioni perustettiin. Richard Coudenhove-Kalergi loi liikkeen perustan Wienissä vuonna 1923 julkaistulla kirjallaan "Paneurooppa".

Paneurooppa -liikkeellä oli kolme päätavoitetta: rauha, demokratia ja Euroopan vahvistaminen maailmanlaajuisesti.

Monien muiden visionäärien tapaan Coudenhove-Kalergi pystyi näkemään, että Eurooppassa oli jälleen sodan syttymisen uhka Ranskan ja Saksan välillä. Niinpä paneurooppalaisen liikkeen päätavoite oli edistää sovintoa ranskalais-saksalaisissa suhteissa.

Demokratia oli paneurooppalaisen liikkeen perusarvo. Maailmansodan yhteydessä useat monikansalliset monarkiat olivat hajonneet ja monia uusia demokraattisia kansallisvaltioita oli syntynyt. Coudenhove-Kalergi halusi luoda kaikki Euroopan demokraattiset valtiot käsittävän paneurooppalaisen valtioliiton.

Kolme maantieteellisesti eurooppalaista valtiota eivät kelvanneet mukaan: Venäjä, koska se oli hylännyt demokratian ja siirtynyt sosialismiin, Turkki kulttuuriinsa ja yhteiskuntaansa kuuluvien epädemokraattisten piirteiden vuoksi sekä Britannia, jonka intressit olivat sen johtaman imperiumin vuoksi pikemminkin muualla kuin Euroopassa. Coudenhove-Kalergi ennusti, että jonain päivänä nämä esteet poistuisivat. Jo 1930-luvulla hän hyväksyi Turkin eurooppalaiseksi valtioksi Kemal Atatürkin toteuttamien syvällekäyvien uudistusten jälkeen.

Paneurooppa -liikkeen päätarkoitus oli ylläpitää rauhaa edistämällä demokraattista yhteistyötä Euroopassa. Monenkeskinen yhteistyö tuki ponnistuksia Ranskan ja Saksan kahdenvälisten rauhanomaisten suhteiden edistämiseksi. Paneurooppalaisen valtioliiton puuttuessa Kansainliittoa käytettiin tähän tarkoitukseen etenkin 1920-luvun lopulla.

Paneurooppa-liikkeellä oli kuitenkin myös maailmanlaajuisia pyrkimyksiä. Sodan jälkeen Eurooppa oli heikko. Kansainliitto oli rampa, sillä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet liittyneet siihen. Euroopassa se nähtiin välineenä, jonka avulla muiden maanosien maat saattoivat sekaantua Euroopan asioihin. Paneurooppalainen yhteistyö tähtäsi Euroopan vahvistamiseen maailmanlaajuisesti sisäisen integroitumisen avulla ja tekemällä Kansainliiton universaalimmaksi.

Richard Coudenhove-Kalergilla oli visio uudesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi viiteen alueelliseen kansainliittoon, joista yksi oli Paneurooppa. Muut alueet olivat Panamerikka, Neuvostoliitto, Kiina sekä Britannia siirtomaineen. Kansainliitosta oli määrä tulla näiden alueellisten kansainliittojen muodostama maailmanlaajuinen yhteenliittymä.

Paneurooppa-liikkeellä oli huomattava merkitys 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin monet valtiomiehet ja poliitikot osallistuivat sen toimintaan, mutta tuolloin Eurooppa ei ollut vielä valmis moderniin integraatioon.

Sodan aikana paneurooppalainen liike oli maanpaossa ensin Pariisissa ja sitten Amerikassa. Sodan aikana ja sen jälkeen se toimi aktiivisesti luodakseen suotuisat olosuhteet Euroopan integraation ensimmäisille vaiheille.