KESKUSTAPUOLUEEN ASUNTOPOLIITTINEN OHJELMA

Kunnollinen asunto on jokaisen kansalaisen elämän perusvälttämättömyyksiä ja mahdollisuus sen hankkimiseen kuuluu kansalaisen sosiaalisiin perusoikeuksiin. Asumiseen liittyvät kysymykset saavat yhä keskeisemmän aseman yhteiskunnassamme.

Vuosina 1950-1960 rakennettiin Suomessa noin 310 000 asuntoa ja 98 000 vanhaa asuntoa poistettiin käytöstä, joten asuntokannan lisäys mainittuna kymmenvuotiskautena oli 212 000 asuntoa eli 21 prosenttia. Maamme asuntokantaan kuului vuoden 1960 väestölaskennan mukaan kaikkiaan 1 211 200 asuntoa. Tuotettujen asuntojen lukumääräistä lisäystä voidaan pohjoismaisiin naapureihimme verraten pitää varsin tyydyttävänä.

Asuntotilanteen lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin, että asuntopolitiikkaa ei kokonaisuutena ole kyetty hoitamaan läheskään tyydyttävällä tavalla. Asuntojen rakentamis- ja korkokustannukset ovat Euroopan kalleimpia, mistä syystä asuminen Suomessa on erityisen kallista. Asunnon hakija on varsin suuressa määrin jäänyt asuntomarkkinoilla yksityistä voittoa etsivän rakennuttajan armoille. Erityisen vaikeassa asemassa ovat maaseudulta väestökeskuksiin muuttaneet nuoret henkilöt, vanhukset ja invalidit sekä varsinkin monilapsiset perheet, joiden taloudelliset mahdollisuudet perheen tarpeita tyydyttävän asunnon hankkimiseen ovat vähäisemmät kuin muilla kansalaisryhmillä. Väestökeskusten asukasluvun jatkuvasta kasvamisesta aiheutuva pysyvä ja voimakas asuntojen kysyntä sekä toisaalta yksipuolisesti voittoa tavoitteleva ja riittävää yhteiskunnan valvontaa vailla oleva asuntojen tuottamistapa ovat aiheuttaneet lukuisia epäkohtia, joiden korjaamiseen on viipymättä ryhdyttävä.

Yhteiskunnan on entistä enemmän tuettava, ohjattava ja valvottava asuntopolitiikkaa sen kaikkien jäsenten asunnon tarpeen täyttämiseksi. Myös asuntopolitiikassa pitää ilmetä valtion ja kuntien pitkäjännitteinen pyrkimys toteuttaa sosiaalisen asuntopolitiikan avulla hyvinvointiyhteiskunnan päämääriä; tonttien omistajien ja asuntojen tuottajien erityisetujen on väistyttävä kokonaisuuden edun tieltä.

Maa- ja tonttipolitiikka

Väestön voimakas muuttoliike asutuskeskuksiin on johtanut useimmissa väestökeskuksissa tonttipulaan ja rakennuskelpoisten tonttien hintojen suhteettomaan nousuun. Esimerkiksi Helsingissä tonttikustannukset nousivat vuosina 1954-1962 noin kahdeksankertaisiksi. Tonttikustannuksiin on jouduttu käyttämään paljon sellaisia pääomia, jotka olisi tarvittu varsinaisen rakennustoiminnan rahoittamiseen. Tähän kehitykseen monet kunnat ovat itse myötävaikuttaneet päämäärättömällä tonttipolitiikallaan.

Asunnontarvitsijoiden parhaaksi järjestetty maa- ja tonttipolitiikka on sosiaalisen asuntopolitiikan ja järkevän yhdyskuntasuunnittelun perusedellytys. Tältä kannalta katsoen on välttämätöntä, että julkisilla yhteisöillä on käytettävissään nykyisten tarpeiden ja tulevaisuuden kehityksen vaatima maareservi. Kunnilla olisi oltava asuntopoliittinen perusohjelma, jonka keskeisenä kohtana on maa-alueiden hankintasuunnitelma. Tämä ohjelma olisi alistettava valtion asianomaisen viranomaisen vahvistettavaksi. Riittävän maareservin omatessaan kunnat voivat vastata kohtuullisten ja välittömästi rakennuskelpoisten asunto- ja teollisuustonttien tarjonnasta. Samalla asunto- ja teollisuustonttien käyttö voidaan edeltäpäin suunnitella nykyistä paremmin ja määrätä asunto-, virkistys- ja teollisuusalueet luonnon ja kulkuyhteyksien puolesta sopiville kohdille ja mitoittaa tarpeeksi laajoiksi. Myös alueittainen ja rakennuskustannuksia alentavan elementtirakennustekniikan käyttö tulee tällöin nykyistä useammissa tapauksissa mahdolliseksi.

Kuntien on hankittava tarvitsemansa maa-alueet ensi sijassa vapaaehtoista tietä. Tällöin kuntien olisi yhdessä taloudellisten järjestöjen kanssa muodostettava kuntienenemmistöisiä yleishyödyllisiä yhtymiä tonttimaan hankintaa ja kunnallisteknillisten töiden suorittamista varten. Maan vapaaehtoisen myynnin helpottamiseksi olisi lainsäädäntöä muutettava esimerkiksi tarkistamalla maan myyntiä koskevia verotussäännöksiä sillä tavoin, että kunnalle tai yleishyödylliselle yhteisölle myydyn maan myyntivoiton verotusta lievennettäisiin tai se kokonaan poistettaisiin. Siltä varalta, jos kunnat eivät vapaaehtoista tietä saisi haltuunsa järkevän maa- ja tonttipolitiikan harjoittamisen kannalta riittävää maa-aluetta, niillä olisi oltava nykyistä tehokkaampi mahdollisuus maan hankkimiseen kohtuullisin ehdoin myös pakkolunastustietä. Etenkin suurissa kaupungeissa, joissa maan hinta on noussut kohtuuttomaksi, tämä on tarpeen. Pakkolunastussäännöksiä tarkistettaessa on toisaalta pyrittävä siihen, että pakkolunastettavasta alueesta maksettava hinta ei ole riippuvainen siitä mihin se asema- ja rakennuskaavassa käytetään sekä toisaalta, että maatalous- ja metsätalousmaana käytettävän maan tonttiarvoverotuksesta luovutaan. Näillä toimenpiteillä maan arvon nousu saadaan sidotuksi yleiseen hintakehitykseen ja maan arvo pidetyksi kohtuullisena myös vapaaehtoisten kauppojen osalta. Silloin maanomistaja saa oikeudenmukaisen korvauksen luovuttamastaan tonttimaasta, mutta asutuksen kehittymisen aiheuttama maan arvon ansioton nousu estettäisiin tai se tulisi pääosiltaan yhteiskunnan hyväksi.

Maanhankkimisohjelmien toteuttamisessa lähikuntien olisi tarpeen vaatiessa ryhdyttävä yhteistoimintaan. Rahoituskysymysten järjestämiseksi kuntien olisi oltava yhteistoiminnassa rakennustoimintaa rahoittavien rahalaitosten kanssa. Valtion on puolestaan tuettava vähävaraisten kuntien maanhankkimistoimintaa lainoin ja avustuksin ja tarvittaessa asetettava maa-alueita kuntien käytettäväksi. Samoin on pyrittävä käyttämään seurakuntien, säätiöiden ja muiden yhteisöjen maa-alueita kohtuullisin ehdoin asuntotarkoituksia varten myös tilusvaihtoa suorittamalla.

Jotta kuntien hankkimat maa-alueet eivät myöhemmin joutuisi maakeinottelun kohteeksi, on kuntien pyrittävä pitämään hankkimansa maa-alueet omistuksessaan ja luovutettava niitä yksityisten käyttöön ensi sijassa vuokraamalla. Vuokrattavilla tonteilla ja niille rakennettavilla asunnoilla keinottelu on estettävä asettamalla tiettyjä ehtoja esimerkiksi asuntojen jakelun, koon ja niistä perittävien vuokrien suhteen. Vuokrausmenetelmällä on muun ohella myös asumiskustannuksia alentava vaikutus, kun kunta vuokraa tontin kohtuuhinnalla ja estää vuokraajaa perimästä asunnoista kohtuuttomia vuokria.

Kaavoituslainsäädäntöä olisi muutettava sillä tavoin, että kaupunkien ja muiden asutuskeskusten ympäristöä varten voitaisiin vahvistaa pysyväiseksi tarkoitettu maankäytön yleissuunnitelma. Siinä olisi rajattava asunto- ja teollisuustarkoituksiin käytettävät alueet ja pysyvät vihreät vyöhykkeet. Näin loppuisi asutuskeskusten ympäristön maanomistajiin kohdistuva usein epäoikeudenmukainen harkintaverotus ja asemakaavan muutosmahdollisuuksiin perustuva maakeinottelu, johon toisinaan myös kunnat ovat osallistuneet, vähenisi huomattavasti. Myönteisenä seurauksena olisi myös se, että asutuksen leviäminen suunnittelemattomasti asutuskeskusten ympäristöseutujen pelloille ja metsiin loppuisi ja uusi asutus saataisiin ohjatuksi edeltäpäin huolellisesti suunnitelluille asuma-alueille.

Uusia kaupunkeja tai vanhojen kaupunkien tytärkaupunkeja perustettaessa on lähtökohtana pidettävä sitä, että julkiyhteisö hankkii etukäteen omistukseensa tulevan kaupungin koko alueen tai ainakin sen tärkeimmät osat.

Asuntojen tuotanto

Vaikka asuntotuotantomme on ollut lukumääräisesti verraten voimakasta ja asuntokantamme laatutaso on suuresti parantunut, asumisen ahtaus on edelleen vaikea epäkohta. Kansainvälisten normien mukaan on yhtä henkeä huonetta kohti pidettävä tyydyttävänä asumistiheytenä sekä kolmen huoneen ja keittiön suuruista huoneistoa pienimpänä sopivana perheasuntona. Suomessa ollaan vielä kaukana tästä tavoitteesta, varsinkin maaseudulla. Vuoden 1960 asuntolaskennan mukaan toista miljoonaa suomalaista asui edelleen ahtaasti eli asunnoissa, joissa oli asukkaita enemmän kuin kaksi henkeä huonetta kohti. Maaseudun haja-asutusalueella oli ahtaasti asuttuja huoneistoja 87 086 ja niissä asui 595 343 ihmistä, kun vastaavat luvut kaupunkien ja kauppaloiden osalta olivat 56 841 huoneistoa ja 284 756 ihmistä sekä maaseudun taajamien osalta 28 186 huoneistoa ja 165 098 ihmistä. Lisäksi asunnot maaseudulla ovat varustelutasoltaan huomattavasti heikompia kuin kaupungeissa. Esimerkiksi 73,3 % maalaiskuntien asunnoista oli v. 1960 vailla vesijohtoa ja 66,1 % vailla viemäriä.

Maaseudulla asunto-ongelma keskittyy asuntojen koon suurentamiseen ja niiden tason parantamiseen, kun taas taajamissa pääpainon tulee olla uusien ja tilavampien asuntojen rakentamisessa. Vielä 1950-luvulla valmistuneista asunnoista yli 70 % oli korkeintaan kahden huoneen ja keittiön suuruisia. Maan koko asuntokannasta runsaasti yli 40 % on pienasuntoja. Tähän kehitykseen ovat vaikuttaneet monista eri syistä johtuvat asumiskustannusten kalleus, kustannuksiltaan verraten huokean ja yhteiskunnan valvonnan alaisen sosiaalisen asuntotuotannon suhteellisen pieni osuus kokonaistuotannosta sekä eräät yksipuolisesti vain tuotannon lukumääräistä tehostamista silmällä pitäen suoritetut lainsäädäntötoimet.

Maaseudun asuntojen tason parantaminen, väestökeskuksiin suuntautuva massamuutto, vielä jäljellä olevan asuntojen perusvajauksen poistaminen ja käytöstä vuosittain poistettavien asuntojen korvaaminen vaatii lähimmän 10 vuoden aikana vähintään 45 000 uuden asunnon rakentamista vuosittain. Väestökeskuksiin suuntautuvan massamuuton voimakkuutta kuvaa Tilastollisen päätoimiston ennuste, jonka mukaan kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku tällä vuosikymmenellä kasvaa 628 000 hengellä. Myös maaseudun taajamien väkiluku kasvaa, vaikka maalaiskuntien kokonaisväkiluvun arvioidaan vähenevän tällä vuosikymmenellä 292 000 hengellä. Nämä luvut osoittavat että uusien asuntojen tuotannossa pääpainon on oltava asutuskeskuksissa. Näin asia on jo nyt, sillä lähes 90 % uusista asunnoista valmistuu taajamiin. Maaseudun asuntorakennustoiminnassa on nykyisestä huomattavasti tehostettava asuntojen laadun parantamista ja uusien asuntojen rakentamista yhteiskunnan riittävällä tuella maaseudun vähävaraiselle väestölle, joka nyt asuu liian ahtaissa asunnoissa.

Väljempään asumiseen

Asuntotuotannon rakennetta on samalla johdonmukaisesti korjattava sellaiseksi, että se sallii entistä suuremman asumisväljyyden; pääpaino on pantava riittävän tilavien ja asumiskustannuksiltaan kohtuullisten perheasuntojen tuottamiseen. Tuotettavien asuntojen suuruus ja huoneluku on niin määriteltävä, että maamme asuntokannan kokoonpano mahdollisimman pian antaa mahdollisuuden kansainvälisestikin katsoen tyydyttävään asumistasoon. Kun lapsiperheet voivat suuremmassa määrin siirtyä perheasuntoihin, pienasunnot vapautuvat varsinaiseen tarkoitukseensa: yksinäisten henkilöiden ja lapsettomien nuorten parien asunnoiksi. Asuntokannan rakenteen muuttamista on johdonmukaisesti tuettava lainsäädäntötoimin, asuntotuotannon verohuojennuslakeja on muutettava siten, että verovapaus evätään, elleivät huoneistot täytä tiettyjä väljyysvaatimuksia.

Omistusasuntojen luku on viime vuosikymmeninä jatkuvasti lisääntynyt. Niiden osuus kaikista asunnoista on maaseudulla yli 70 % ja väestökeskuksissakin jo yli 40 %. Omistusasuntojen tuotannon on edelleen oltava asuntorakennustoimintamme päälinja. Kaikilla ei kuitenkaan ole taloudellisia mahdollisuuksia eikä tarvettakaan oman asunnon hankkimiseen, joten muitakin kuin omistusastuntoja on tuotettava riittävästi. Nykyisin kansalaiset eivät ole asunnon hankintaan nähden yhdenvertaisia, sillä julkisten yhteisöjen rahoituksen avullakaan rakennetut asunnot eivät monissa tapauksissa ole hankinta- ja asumiskustannuksiltaan kaikkien väestökerrosten ulottuvilla. Tämän takia yhteiskunnan olisi tarmokkaasti tuettava asumiskustannuksiltaan halpojen, mutta varusteiltaan kuitenkin kunnollisten, lähinnä kuntien omistukseen tulevien vuokra-asuntojen tuotantoa. Näitä asuntoja jaettaessa ei saa asettaa rajoituksia, jotka vaikeuttavat paikkakunnalle muuttavien asunnonsaantia. Samoin olisi tutkittava eräiden suhteellisen pientä omaa rahoitusosuutta edellyttävien asumismuotojen, kuten pysyvän asumisoikeuden takaavan asunto-osuuskuntajärjestelmän yleistämistä.

Kaikille kansalaisille on oltava tarjolla varusteiltaan, tilavuudeltaan ja muilta ominaisuuksiltaan kohtuulliset vaatimukset täyttävä asunto, joka vastaa itsekunkin asumistarvetta ja taloudellisia mahdollisuuksia. On tuettava niin kerros-, rivitalo- ja omakotiasuntoja kuin osake-, vuokra- ja osuuskunta-asuntoja. Eri asuntotyyppien soveltuvuutta oloihimme on tutkittava. Erikoisen tärkeänä on pidettävä, että kansamme suuren enemmistön kerrostaloasuntoja parempina pitämiä omakoti- ja rivitaloasuntoja tuotetaan lisääntyvässä määrin ja ettei suurelta osalta perustelemattomien ja vanhentuneiden käsitysten anneta estää asuntotuotannon kehittymistä siihen suuntaan kuin asunnontarvitsijoiden enemmistö toivoo. Samalla on huolehdittava entistä tiukemmin siitä, että yhteiskunnan tuella aikaansaatu sosiaalinen asuntotuotanto joutuu niiden asunnontarvitsijoiden hallintaan, joiden taloudellinen asema tekee yhteiskunnan tuen oikeutetuksi.

Rahoitus

Asuntotuotantomme rahoitus on useihin muihin maihin verraten kehittymättömällä kannalla. Tarvittavia pääomia ei saada riittävästi pääomamarkkinoilta; korko- ja kuoletusehdot ovat peräti raskaat. Julkisten yhteisöjen osuus asuntoluottojen myöntämisessä on suhteellisen vähäinen. Oman rahoituksen osuus on varsin huomattava, mikä vaikeuttaa erityisesti vähävaraisten asunnontarvitsijoiden asemaa. Pääomamenot tulevat suhteettoman suuriksi ja asuminen kallistuu. Pääomamenojen aiheuttaman rasituksen keventämiseen on pyrittävä lisäämällä halpakorkoisten julkisten luottojen osuutta asuntojen rahoituksessa.

Valtion asuntomäärärahoja on lisättävä nykyisestä kokonaismäärästä ja samalla huolehdittava siitä, että omarahoituksen osuus voidaan pitää mahdollisimman alhaisena, koska näin edistetään oman asunnon hankintamahdollisuuksia. Lisäksi on julkisista varoista maksettavien subventioiden avulla alennettava vapailta pääomamarkkinoilta saatavien lainojen korkoa; tällä on tärkeä merkitys julkisen rahoituksen ulkopuolelle jäävän, mutta sosiaalisesti hyväksyttävän asuntotuotannon tukijana. Nämä subventiot olisi pyrittävä maksamaan henkilökohtaisina avustuksina sellaisille asunnonhakijoille, jotka olisivat oikeutetut saamaan valtion asuntolainaa, mutta jäävät sitä ilman joko määrärahojen riittämättömyyden takia tai sen vuoksi, ettei paikkakunnalla ole saatavissa valtion lainoittamia asuntoja. Oman sijoituspääoman hankkimiseksi olisi luotava yleinen asuntosäästöjärjestelmä. Valtion tulisi tukea säästämistoimintaa vapauttamalla tietyin edellytyksin oman asunnon hankkimiseksi säästetty osa tuloista tuloverosta. Erityistä huomiota olisi tämän ohella kiinnitettävä nuorten ikäluokkien mahdollisuuksiin säästää varoja ennen perheen perustamista ja huoltovelvollisuuden syntymistä omaa asuntoa ja kotia varten. Julkista rahoitusjärjestelmää on edelleen kehitettävä tarkoituksenmukaisten korko- ja kuoletusehtojen avulla. Pysyvän asuntorahaston avulla voitaisiin asuntotuotannon rahoitus järjestää vakavalle pohjalle ja tarjota perusta pitkäjännitteiselle suunnittelulle.

Vaikka valtion asuntomäärärahojen lisäämisen yhteydessä oman rahoituksen osuutta supistettaisiin, oman pääoman puute muodostaa monille asunnontarvitsijoille voittamattoman esteen. Kun yleisin varoin lainoitetun asuntokannan tulee olla mahdollisimman tasapuolisesti kaikkien asunnontarvitsijoiden ryhmien käytettävissä, on huolehdittava siitä, että myös vuokratalojen osuus kokonaislainoituksessa on kysyntää vastaava.

Jotta käytännössä kyettäisiin takaamaan kaikille kansalaisille mahdollisuus kohtuulliseen asumistasoon, tarvitaan vielä eräitä rahoitustoimenpiteitä. Tilastotiedot osoittavat kiistämättä, että keski- ja pientituloiset lapsiperheet asuvat muita perheitä huomattavasti ahtaammin. Tilanteen korjaamiseksi olisi asumistukijärjestelmää laajennettava siten, että siihen tiedettäisiin turvautua ja tuen tarpeessa olevat lapsiperheet pääsisivät asumaan perheen koon edellyttämään huoneistoon. Tukijärjestelmä on ulotettava vuokra-asunnon ohella myös omaan asuntoon. Nuorten parien asuntojen hankintaa olisi tuettava mm. järjestämällä heille sovelias asuntosäästömenettely. Myös muiden erityisen tuen tarpeessa olevien väestöryhmien, kuten vanhusten ja invalidien, asumista on yhteiskunnan taholta riittävästi tuettava. Korkeakouluopiskelun lisääntyminen on johtanut opiskelijoiden asuntojen saannin vaikeutumiseen, minkä takia opiskelijain ja opiskelijaperheiden asuntokysymyksen järjestämisestä on viipymättä huolehdittava. Myös korkeakoulukaupunkien on osaltaan huolehdittava opiskelija-asuntoloiden rakentamisesta.

Organisaatio

Asuntoasioiden hoitaminen on meillä tähän saakka ollut varsin hajanaista. Maaseudun ja väestökeskusten asuntoasiat on suurelta osin hoidettu eri elinten toimesta ja erilaisen lainsäädännön perusteella. Kaavoitukseen ja yhdyskuntasuunnitteluun liittyvien kysymysten käsittely on hidasta. Asuntopolitiikan perusteeksi tarpeellisten tietojen keruu on vasta alussaan ja määrärahat on myönnetty ainoastaan tiettyä ajanjaksoa varten.

Kansainvälisen työjärjestön suosituksen mukaisesti, jonka eduskunta on hyväksynyt, asuntotuotanto ja kaikki siihen liittyvät kysymykset on pyrittävä keskittämään yhden valtion elimen hoitoon. Tämän vuoksi on välttämätöntä, että mahdollisimman nopeasti uudistetaan asuntopoliittinen lainsäädäntö tarpeellisilta osiltaan ja perustetaan koko valtakunnan alueella asuntopolitiikkaa niin väestökeskuksissa kuin maaseudulla hoitava elin. Tällä tulisi olla läheiset yhteydet yhteiskunnallista ja varsinkin asuntopoliittista tutkimus- ja selvittelytyötä suorittaviin laitoksiin.

Asuntopolitiikkaa ei voida tarkastella muusta yhteiskuntapolitiikasta erillisenä ilmiönä. Se on tietty lohko yhteiskunnan kokonaispolitiikasta ja suunnittelusta, joka on otettava huomioon nimenomaan tuotantotoiminnan alueellisessa sijoittelussa. Koko maan asuntopolitiikkaa hoitavan elimen perustaminen kiirehtii vuorostaan sellaisen organisaation aikaansaamista, joka huolehtisi alueellisesta suunnittelusta niin valtakunnan, maakunnan kuin kunnan alueilla sekä eri asiaryhmissä.

Asuntopolitiikan merkitys kansantaloudessa

Johdonmukaisen asunto- ja tonttipolitiikan pyrkimyksenä on kaikkien kansalaisten asumistason kohottaminen niin, että kukaan ei joutuisi asumaan kelvottomissa asunto-oloissa. Asuntopolitiikka on osa yleistä yhteiskuntapolitiikkaa, joka suuntautuu kansalaisten parasta edistäviin toimenpiteisiin.

Asunnolla on ratkaiseva vaikutus ihmistä ja hänen elämänympäristöään muovaavana tekijänä. On selvää, että tarkoituksenmukaisen ja järkevän asuntopolitiikan harjoittaminen vaatii entistä enemmän ihmistä ja hänen ympäristöään sekä rakentamista ja asumista koskevia tietoja samoin kuin pitkäjännitteistä suunnitelmallisuutta. Asuntopolitiikan tavoitteet olisi vahvistettava lainsäädäntöteitse. Samassa yhteydessä olisi voimassaolevaa lainsäädäntöä kehitettävä ja keinottelumahdollisuudet estettävä.