Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KESKP/192

Keskustapuolue

Keskustapuolueen kriminaalipoliittinen ohjelma


  • Puolue: Keskustapuolue
  • Otsikko: Keskustapuolueen kriminaalipoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1974
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KRIMINAALIPOLIITTINEN OHJELMA

KESKUSTAPUOLUE

KESKUSTAPUOLUEEN KRIMINAALIPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuskunnan kokouksessa Siilinjärvellä 21.-22.9.1974

SISÄLTÖ

1. YLEISET PERIAATTEET, TAVOITTEET JA KEINOT
1.1. Rikos ja yhteiskunta
1.2. Mitä kriminaalipolitiikka on
1.3. Kriminaalipolitiikan perusnäkemysten kehityksestä
1.4. Keskustapuolueen kriminaalipolitiikan peruslinjat

2. RIKOLLISUUDEN ENNALTA EHKÄISEMINEN
2.1. Ennaltaehkäisy ja yleinen yhteiskuntapolitiikka
2.2. Elämisen tason vaikutus rikollisuuden edellytyksiin
2.3. Kodin ja perheen merkityksestä
2.4. Koulu ja asennekoulutus
2.5. Yleinen rikollisuuskielteinen asennekasvatus
2.6. Alkoholi ja huumeet kriminaalipolitiikassa
2.7. Rangaistus ja sen yleisestävä vaikutus
2.8. Rikostilanteiden ehkäisy poliisi- ja muulla valvonnalla
2.9. Rikoslain muutokset kriminaalipolitiikan keinoina

3. SEURAAMUKSET TAPAHTUNEEN RIKOKSEN JOHDOSTA
3.1. Rikosseuraamusjärjestelmästä ja sen kehityksestä
3.2. Vapausrangaistuksen asema
3.3. Rangaistuspolitiikan kehitysnäkymiä
3.4. Nuoret rikoksentekijät
3.5. Rikoksen tosiasialliset haittaseuraamukset
3.6. Rikoksentekijän jälkihuolto

KESKUSTAPUOLUEEN KRIMINAALIPOLIITTINEN OHJELMA

1. Yleiset periaatteet, tavoitteet ja keinot

1.1. Rikos ja yhteiskunta

Keskustapuolue toimii sellaisen yhteiskunnan luomiseksi ja kehittämiseksi, jossa toteutuvat ihmisen perusoikeudet, myös oikeus turvallisuuteen. Eräs tärkeä edellytys tämän perusoikeuden toteutumiselle on se, että yksilöt yhteiskunnan jäseninä kunnioittavat toisten ihmisten oikeuksia ja noudattavat lakia. Näin ei kuitenkaan aina käy, vaan usein tapahtuu oikeuksien ja lain loukkaamista: tehdään rikoksia.

Rikokset ovat sellaista poikkeavaa käyttäytymistä, jonka lainsäätäjä on katsonut niin paheksuttavaksi ja vaaralliseksi, että yhteiskunnan on turvauduttava rankaisemiseen. Se mitä kaikkea on eri aikakausina ja eri yhteiskunnissa pidetty rikoksina, on vaihdellut suuresti. Kuitenkin on myös sellaisia arvoja, etenkin ihmisyyden perusteiden kohdalla, joiden loukkaamista on Keskustapuolueen näkemyksen mukaan aina pidettävä rikoksina. Siksi rikoslain säätämisessä ei aina voi olla kysymys pelkästään yhteiskunnallisista tarkoituksenmukaisuuslaskelmista.

Rikoksia ja rikollisuutta esiintyy kaikissa yhteiskuntajärjestelmissä, yhteiskuntaideologioista ja -rakenteista riippumatta. Tämän päivän Suomessa rikollisuus on huolestuttavasti nousussa ja väkivaltaisuus lisääntymässä. Kansalaisten oikeus turvallisuuteen ja turvallisuudentunteeseen on joutunut kärsimään.

1.2. Mitä kriminaalipolitiikka on

Rikollisuutta ei voida järjestyneessä, lakiin perustuvassa yhteiskunnassa jättää vaille yhteiskunnan vastatoimenpiteitä ja sääntelyä: tarvitaan rikollisuuteen, sen syihin ja seurauksiin kohdistuvaa yhteiskunnallista päätöksentekoa eli kriminaalipolitiikkaa.

Kriminaalipolitiikka on osa yhteiskuntapolitiikkaa. Se on keskeisellä sijalla yhteiskunnan harjoittamassa poikkeavan käyttäytymisen valvonnassa eli kontrollipolitiikassa. Se on myös läheisessä yhteydessä yleiseen sosiaalipolitiikkaan.

Kriminaalipoliittiseen päätöksentekoon kuuluu myöskin sellainen lainsäädäntötoiminta, jolla laajennetaan tai supistetaan rikoksiksi katsottavien tekojen piiriä taikka jolla muutetaan rangaistuksen tai muiden rikosseuraamusten määrää tai laatua.

1.3. Kriminaalipolitiikan perusnäkemysten kehityksestä

Vuosisadan alkupuoliskon kriminaalipolitiikalle maassamme oli ominaista vanhakantaiseen rikosoikeuteen ja sovitusajatteluun pohjautuva rikosseuraamusten ankaruus. 1960-luvulla nousi esiin suunta, joka korosti yksilöllisiä, hoidollisia näkökohtia rikoksentekijän kohtelussa. Tämä suunta on kuitenkin jo väistymässä yhteiskuntatasoisen perusnäkemyksen tieltä. Nykyisen yhteiskuntatasoisen kriminaalipoliittisen näkemyksen mukaan on yhteiskunnallisin toimin kehitettävä ihmisten elinolosuhteita rikollisuuden syitä vähentävään suuntaan. Tämä kehittäminen kytketään yhteiskuntapolitiikan kaikkein yleisimpiin päämääriin, haittojen ja kärsimysten mahdollisimman suureen vähentämiseen (minimointiin) sekä niiden oikeudenmukaiseen jakautumiseen koko yhteiskunnan kentässä.

Kriminaalipolitiikkaan sovellettuna näiden päämäärien katsotaan merkitsevän kahta päätavoitetta. Toisaalta olisi rikollisuudesta aiheutuvat kärsimykset, niin fyysiset, henkiset kuin taloudellisetkin saatava minimoiduksi sekä oikeudenmukaisesti jakautuviksi. Toisaalta olisi myös rikollisuuden valvonnasta ja torjunnasta aiheutuvat kustannukset saatava vähentymään mahdollisimman paljon sekä jakautumaan oikeudenmukaisesti.

Nämä kriminaalipoliittiset lähtökohdat vastaavat pitkälle Keskustapuolueen näkemyksiä. Keskustalainen laillisuusperinne ja turvallisuushakuisuus edellyttävät rikollisuudesta aiheutuvien kärsimysten ja menetysten minimointia; keskustalainen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden vaatimus edellyttää näiden kärsimysten ja kustannusten oikeudenmukaista jakautumista. Jakautumisen tulee siksi ulottua laajemmalle kuin vain rikoksentekijään ja rikosuhriin sekä heidän omaisiinsa. Ja rikoksista aiheutuvien kärsimysten piiri on nähtävä laajempana kuin yksilökohtaiset fyysiset, henkiset ja taloudelliset kärsimykset. Rikoksista aiheutuvia kärsimyksiä ovat myös yksilötasoa yleisemmin koetut arvokkaiden oikeusperiaatteiden loukkaamiset. Näitä periaatteita ovat laillisuus, lainkunnioitus ja yhdenvertaisuus sekä suhteellisuus rikoksen ja sen seuraamuksen välillä. Myös kansalaisten oikeus turvallisuuteen ja turvallisuudentunteeseen on nähtävä tärkeinä arvoina kriminaalipolitiikassakin. Sinänsä hyväksyttävä pyrkimys rikollisuuden aiheuttamien valvonta- ja torjuntakustannusten vähentämiseen ei saa vaarantaa näitä arvoja.

1.4. Keskustapuolueen kriminaalipolitiikan perusteet

Vaikka kriminaalipolitiikassa pyritäänkin rikollisuuden ja sen haittavaikutusten minimointiin, ei rikollisuuden täydellistä poistamista voida asettaa päämääräksi. Siihen ei nimittäin ole mahdollista päästä ainakaan sellaisilla toimenpiteillä, joista aiheutuvat kärsimykset ja kustannukset pysyisivät järkevissä mittasuhteissa. Kriminaalipoliittista tavoitteenasettelua leimaa sen vuoksi suhteellisuus. Tässä suhteuttamisessa ovat keskustapuolueen näkemyksen mukaan tärkeimpinä periaatteina ja tavoitteina:

  • yksityisille ihmisille ja heidän yhteiskuntansa laitoksille on taattava riittävä oikeusturva rikosloukkauksilta;
  • tähän oikeusturvaan on mahdollisimman suuressa määrin pyrittävä ennalta ehkäisevin toimenpitein, minkä ytimenä on oleva se, että yksilöä koetetaan suojata lainkaan joutumasta rikoksentekijäksi;
  • kriminaalipoliittisessa ennaltaehkäisyssä on lähdettävä yhteiskunnallisen päätöksenteon yleisimmältä tasolta ja käytettävä hyväksi yhteiskuntapolitiikan eri lohkojen tarjoamia mahdollisuuksia vaikuttaa yksityisiin ihmisiin ja heidän elinolosuhteittensa kehittämiseen.
  • näitä kriminaalipoliittisestikin tärkeitä yhteiskunnallisen päätöksenteon lohkoja ovat etenkin alue-, perhe-, asunto-, koulutus- ja alkoholipolitiikka;
  • erityisesti on otettava huomioon, että tasapainoisesti hajautettu yhteiskunta, jossa ruuhkautuminen, juurettomuus, viihtymättömyys ja ahdistuneisuus ovat torjuttavissa, on ihmisläheisyydessään jo sellaisenaan omiaan ehkäisemään myös rikollisuutta.
  • rangaistusten ja muiden seuraamusten on oltava sellaisia, että rikoksentekijän ihmisarvo, oikeusturva, yksilökäsittelyn tarve ja hänen tulevaisuutensa otetaan riittävästi huomioon ja ettei hänelle aiheuteta ylimääräisesti kasaantuvia haittaseuraamuksia;
  • rikoksen seuraamuksia määrättäessä tulee oikeasuhteisesti kiinnittää huomiota seuraamusten yleisestävään vaikutukseen, jotta yleinen lainkunnioitus säilyisi;
  • rikoksentekijän omaisiin ulottuvat rikosseuraamusten haittavaikutukset on saatava rajoitetuksi mahdollisimman vähiin;
  • rikoksen uhrin tai hänen omaistensa oikeutta saada eräissä tapauksissa rikosvahingosta korvausta yhteiskunnan varoista on edelleen kehitettävä;
  • kaikissa sekä ennalta ehkäisevissä että rikosta seuraavissa toimenpiteissä on riittävä tehokkuus tarkoin tasapainotettava sen kanssa, ettei jouduta kansalaisten oikeuksien ja vapauksien poliisivalvonnalliseen tai muuhun sen kaltaiseen kaventamiseen;
  • rikoslainsäädännön uudistamisessa ja rangaistusjärjestelmän kehittämisessä on otettava riittävästi huomioon kansan yleinen oikeustaju ja tieteellisen rikostutkimuksen tulokset;
  • kaikessa uudistustyössä on kiinnitettävä huomiota rikollisuudesta, sen valvonnasta ja torjunnasta aiheutuviin kustannuksiin ja pyrittävä niiden oikeudenmukaiseen yhteiskunnan, rikoksentekijän ja rikoksen uhrin kesken;
  • kriminaalipolitiikkaa ei silti saa nähdä pelkästään kustannusongelmana, vaan sen tulee perustua aatteelliseen kannanottoon rikollisuutta vastaan sekä lainkunnioituksen ja kansalaisten oikeusturvan puolesta.

2. Rikollisuuden ennalta ehkäiseminen

2.1. Ennaltaehkäisy ja yleinen yhteiskuntapolitiikka

Päähuomio kriminaalipolitiikassa on kohdistettava toimenpiteisiin, joilla pyritään rikollisuuden ja rikosten ennakolta ehkäisemiseen. Niin tärkeää kuin sinänsä onkin kehittää jälkitoimenpiteitä eli jo tapahtuneiden rikosten seuraamusjärjestelmää, ovat parhaat tulokset kuitenkin saavutettavissa ennaltaehkäisyn kautta. Keskustapuolue korostaakin, että jokaisella on oikeus sellaisiin sosiaalisiin, henkisiin ja aineellisiin elinolosuhteisiin, jotka jo ennakolta estävät rikoksiin päätymistä.

Ennalta ehkäisevä kriminaalipolitiikka on keskustalaisen näkemyksen mukaan käsitettävä hyvin laaja-alaisesti ja yleisesti: tehokkaaseen ennalta ehkäisevään kriminaalipolitiikkaan kuuluvat kaikki ne toimenpiteet yhteiskunnan ja elämisen tason kehittämiseksi, jotka vähentävät rikollisuuden syitä.

2.2. Elämisen tason vaikutus rikollisuuden edellytyksiin

Pyrkimys pelkästään aineelliseen kasvuun ei ole yhteiskuntapolitiikan johtavana tavoitteena oikea kriminaalipoliittisten pyrkimysten kannalta, vaikka elintasomme nousu yhdessä sosiaaliturvajärjestelmämme kanssa takaa sen, ettei kenenkään tarvitse turvautua rikokseen elantonsa saamiseksi. Jos nimittäin aineelliseen kasvuun pyritään tasapainottomasti, sivuuttaen ihmisten elinoloja ja ympäristöä koskevat viihtyvyys-, turvallisuus- ja mielenterveysnäkökohdat, luodaan rikollisuuden kasvulle otolliset olosuhteet. On voitu todeta, että rajut rakennemuutokset ja väestön ruuhkauttaminen lisäävät rikollisuutta. Aineelliseen kasvuun liittyvä tuloerojen kasvu voi sekin vaikeuttaa rikollisuustilannetta.

Kriminaalipolitiikankin kannalta on erittäin tärkeää luopua siitä virheellisestä keskittämisestä ja ruuhkauttamisesta, johon taloudellisen kasvun kritiikittömän tavoittelun ja elinkeinorakenteen hallitsemattoman muutoksen on annettu johtaa. On pyrittävä sekä tuotannon että asutuksen osalta tavoitteelliseen hajauttavaan aluepolitiikkaan. Tasapainoisesti hajautettu yhteiskunta on turvallinen, sillä ihmiskeskeisyydessään ja viihtyisyydessään se on vastustuskykyinen sisäisiä häiriöitä vastaan ja omiaan ehkäisemään sellaisten häiriöilmiöiden kuin rikollisuuden ja alkoholinkäytön lisääntymistä. On vältettävä luomasta uusia tungosyhteisöjä, joissa monien nykyisten tavoin sosiaalirakenne olisi alunperinkin vino ja joissa asuisi paljon kotiseudultaan olosuhteiden pakottamina lähteneitä juurettomia ihmisiä.

Näin yhteiskuntaamme kehittäen ja elämisen tasoa monipuolisesti parantaen voidaan tehokkaimmin estää ihmistä joutumasta rikoksiin ja toisia ihmisiä hänen rikostensa loukkaamiksi.

2.3. Kodin ja perheen merkityksestä

Rikollisuuden ennaltaehkäisyn kannalta tärkeä yhteiskuntapolitiikan alue on perhepolitiikka. Lapset, jotka joutuvat kasvamaan välinpitämättömyyden, puutteellisen huolenpidon, ahtauden, vanhempien välisten ristiriitaisuuksien, alkoholinkäytön ja muiden sellaisten seikkojen sävyttämissä kotioloissa, eivät saa riittävän hyviä lähtökohtia tasapainoiseen ja häiriöttömään kehitykseen, vaan ovat keskimääräistä alttiimpia huonoille vaikutteille. Siksi on tärkeää, että perhepolitiikan suunnittelussa ja toteuttamisessa otetaan huomioon lapsuusolosuhteiden olennainen merkitys nuoren yksilön myöhemmälle kehitykselle ja pyritään poistamaan perhetasolla esiintyviä yhteiskuntasopeutumattomuutta aiheuttavia tekijöitä. Perheen ja kodin asema yhteiskunnan perustana on tämän vuoksi edelleenkin tunnustettava ja jokaiselle lapselle annettava mahdollisuus kasvaa turvatussa kotiympäristössä. Tämä vaatii yhteiskunnalta lapsiystävällisempää ja lapsiperheystävällisempää toimintaa asuntotilanteen kohentamiseksi, lasten kotihoidon kehittämiseksi sekä lasten ja nuorison vapaa-ajan viettomahdollisuuksien parantamiseksi.

2.4. Koulu ja asennekoulutus

Myös koulutuspolitiikalla on merkittäviä heijastusvaikutuksia kriminaalipoliittisten pyrkimysten kannalta. Nämä vaikutukset ilmenevät kahtaalle. Koulutuspolitiikalla on edistettävä pyrkimystä tasa-arvoisuuteen siten, että alueellisista ja taloudellisista lähtökohtaeroista riippumatta jokaiselle tasataan tasavertaiset mahdollisuudet riittävään koulutukseen ja koulutuksen kautta kohtuulliseen toimeentuloon. Näin on pyrittävä poistamaan ammattitaidottomuutta, sillä siihen liittyvät toimeentulovaikeudet ilmenevät usein myös sosiaalisina vaikeuksina.

Toiseksi on koulutuksen avulla mahdollisuus antaa lapsille ja nuorille asennekasvatusta. Peruskouluun siirtymisen kautta tapahtuva koulu-uudistus antaa siihen hyvin tilaisuuden. Oppilaan persoonallisuuden kehittämistavoitteiden kanssa sopusoinnussa onkin, että oppilaiden asenteita ohjattaisiin sosiaaliseen, suvaitsevaan, toistenkin oikeuksia ja yhteiskunnan asettamia vaatimuksia kunnioittavaan suuntaan. Tähän olisi liitettävä myönteisen asenteen luominen poliisia ja muita rikollisuutta vastustavia yhteiskuntatoimintoja kohtaan.

Vastaavasti olisi saatava nuoret asennoitumaan kielteisesti nykyisenkaltaiseen väkivalta- ja omaisuusrikoksina sekä huumelaittomuuksina ilmenevään yhteiskunnanvastaisuuteen ja piittaamattomuuteen. Tämä on erikoisen tärkeää, koska nuoret saattavat nykyään etenkin kaupallisen viihteen eräiden lieveilmiöiden kautta saada päinvastaisia virikkeitä.

2.5. Yleinen rikollisuuskielteinen asennekasvatus

Paitsi koulussa on rikollisuuden- ja väkivallanvastaista asennemuokkausta jatkettava myös kouluvaiheen päättyttyä. Joukkotiedotusvälineet tarjoavat siihen hyviä mahdollisuuksia, joskin näkyviin tuloksiin pääseminen aikuisväestöön kohdistuvassa asennekasvatustyössä vie aikaa. Valtiovallan selvä ja näkyvä tuki rikollisuudenvastaiselle asennemuokkaukselle on siksi varteenotettava keino pyrittäessä rikollisuuden vähentymiseen. Erityisesti valtiovaltaa edustavien on vältettävä esittämästä näkemyksiä, jotka vähättelevät rikollisuutta ja lainkuuliaisuuden merkitystä.

Rikollisuutta ja väkivaltaa vastustavassa asennekasvatuksessa on keskeinen sija yhteiskunnan valvomilla joukkotiedotusvälineillä, televisiolla ja radiolla, niiden asenteilla ja ohjelmistolla. Niissä on lisättävä rikollisuutta ja väkivaltaa suoranaisesti vastustavaa valistusta, samalla kun on vähennettävä sellaisia ohjelmia, joissa esitetään väkivaltaisuuksia, rikoksia ja niille myönteisiä asenteita tai asenteellista välinpitämättömyyttä. Samoin on vältettävä edistämästä sellaisia vinoutuneita elintaso-, kilpailu- ja kulutusasenteita, jotka helposti synnyttävät keinotekoista ja liiallista aineellisten arvojen tavoittelua ja saattavat etenkin nuorempien kohdalla johtaa rikoksiinkin tavoitteiden saavuttamiseksi.

Samoista syistä on myös niihin joukkotiedotus- ja joukkoviihdevälineisiin, jotka eivät ole yhteiskunnan valvonnassa, pyrittävä vaikuttamaan sananvapausperiaatteen puitteissa siten, että niissäkin vähennettäisiin ja vältettäisiin rikoksen, väkivallan ja vinoutuneiden aineellisten asenteiden esittämistä, saati ihannoimista.

2.6. Alkoholi ja huumeet kriminaalipolitiikassa

Erittäin huomattava osa vaarallisimmista liikenne- ja väkivaltarikoksista tapahtuu olosuhteissa, joihin alkoholilla ja muilla päihteillä on osuutta. Lisäksi alkoholin väärinkäyttö aiheuttaa lukuisia sellaisia kansalaisten enemmistön viihtyvyyttä ja turvallisuudentunnetta vähentäviä järjestyshäiriöitä, jotka eivät esiinny rikostilastoissa juopumuksen rangaistavuuden tultua poistetuksi. Juopumuksen rangaistavuuden poistaminen oli kyllä sinänsä hyväksyttävä toimenpide, koska juopumusta ei ole syytä käsitellä rikoksena, vaan toisaalta järjestyshäiriönä ja toisaalta sosiaalishuollollisena ongelmana. Tämän huollollisen ongelman ratkaiseminen on meillä kuitenkin laiminlyöty, mikä puute on pikaisesti korjattava. Hoitomahdollisuuksia luomalla voidaan vapauttaa poliisivoimia nykyisestä liiallisesta sidonnaisuudesta juopumustapauksiin, niin että poliisi voisi paremmin keskittyä varsinaisten tehtäviensä hoitamiseen.

Alkoholipolitiikassa on tehostettava pyrkimyksiä kulutuksen hillitsemiseksi ja juomatapojen kehittämiseksi väkeviä aineita ja suuria kertamääriä välttävään suuntaan. Toimenpiteitä keskioluen jakelun vapauttamisesta aiheutuneiden lieveilmiöiden torjumiseksi on tehostettava.

Huumerikollisuuden osalta on ilmeistä, että koveneva rangaistuspolitiikka on tarpeen järjestyneen huumesalakuljetuksen ja -myynnin osalta. Huumausaineiden käyttäjien hoitoon on samalla kiinnitettävä lisääntyvää huomiota, mikä edellyttää sosiaaliviranomaisten toimintamahdollisuuksien laajentamista.

2.7. Rangaistus ja sen yleisestävä vaikutus

Rikosten ennalta ehkäisyssä on keskeisellä sijalla perinteisesti ollut rangaistusjärjestelmä. Rangaistusuhan ja rangaistustoteutuksen olemassaololla on sellaisenaan kyky aikaansaada yleistä pidättymistä rikoksista. Tämä rangaistuksen ns. yleisestävä vaikutus, joka varhaisempina aikoina on lähinnä ollut rangaistusten suhteettomaan ankaruuteen perustuvaa pelottelua, on edelleenkin tärkeä tekijä kriminaalipolitiikan ratkaisuissa huolimatta sinänsä oikeasta rangaistusjärjestelmän lieventymisestä.

Tulevaisuuden kriminaalipolitiikassa näyttää olevan aihetta jatkaa pääsääntöisesti siirtymistä ankarasta rangaistuspolitiikasta monipuolisempaan ja laaja-alaisempaan näkemykseen. Silti on syytä edelleen ottaa huomioon rangaistuksen ja muiden rikosseuraamusten yleisestävä vaikutus. Siksi onkin kriminaalipoliittisesti järkevää ja tarkoituksenmukaista tehdä rangaistuksen yleisestävä vaikutus niin tehokkaaksi kuin on mahdollista muilla keinoilla, vaikka luovutaankin liioittelun ankarista pelotusuhkista. Sellaisia keinoja ovat säännöstötuntemuksen (normituntemuksen) lisääminen sekä kiinnijoutumisen ja rangaistuksi tulemisen todennäköisyyden (sanktiovarmuuden) lisääminen.

Normituntemusta on lisättävä siksi, että huonosti tunnetulla rikosoikeudellisella kieltosäännöksellä ei ole sellaista ennalta estävää vaikutusta yksilön käyttäytymiseen kuin jos hän olisi asianmukaisesti tiennyt säännöksestä. Kiellosta tietoisena hän olisi voinut asennoitua lainkuuliaisen kansalaisen tai ainakin seuraamusta pelkäävän henkilön tavoin. Entisaikain verkkaan muuttuneessa yhteiskunnassa kaikkien oli melko helppo tuntea tärkeimmät kieltosäännökset, koska niitä oli vähän ja ne pysyivät kauan muuttumattomina. Nykyään tilanne on nopean yhteiskuntamuutoksen ja -kehityksen takia toinen: sääntöjä on paljon, niiden sisältö on monimutkaistunut, ne uusiutuvat ja vaihtuvat tiheään. Siksi onkin nykyään ryhdyttävä tehostamaan toimenpiteitä kansalaisten kieltotuntemuksen lisäämiseksi heille keskeisissä asioissa, kuten juuri monissa rikoslain kohdissa. Koulua ja joukkotiedotusvälineitä on tässä käytettävä nykyistä enemmän hyväksi, jolloin pelkän tosiasiatiedon jakamiseen voidaan liittää yllä mainittua asennevalistusta. Paitsi tiedotuskanavien tehoa lisäämällä on kieltotuntemuksen lisääntymistä edesautettava myös sijoittamalla kansalaisille keskeiset rikossäännökset nykyistä laajemmin rikoslakiin eikä hajalleen rikoslain ulkopuolisiin erikoislakeihin. Samalla on säännösten sisältöä kielellisesti yksinkertaistettava.

Yleisestävän vaikutuksen tehostamiseksi on tärkeää lisätä myöskin rikosseuraamuksen aiheutumisen todennäköisyyttä (sanktiovarmuutta), etenkin kiinnijoutumisriskiä. Huomattavan kiinnijoutumisriskin on voitu todeta vähentävän rikollisuutta sellaisissa rikoksissa, jotka tehdään ennakkoharkintaan pohjautuvasti. Esimerkiksi ammattimainen omaisuus- ja huumerikollisuus on tällaista, jossa etukäteisarvio kiinnijoutumisriskin suuruudesta vaikuttaa rikosta suunnittelevan päätöksentekoon. Siksi on tehostettava poliisin toimintaedellytyksiä, jotta kiinnijoutumisriski lisääntyisi. Tehostaminen tulisi kohdentaa erikoisesti niihin rikosryhmiin, jotka vallitsevassa tilanteessa ovat eniten haitallisia kansalaisten turvallisuuden ja yhteiskunnan kannalta. Samalla on huolehdittava siitä, ettei rikoksentekijän yhteiskunnallinen asema vaikuta kiinnijoutumisriskin suuruuteen. Niin sanotun valkokaulusrikollisuuden tutkintaa, joka erikoisvalmiuksia vaativana on käytännössä osoittautunut vaikeaksi, olisi tehostettava. Kiinnijoutumisriskin lisäämisen myötä olisi lisättävä myös tätä riskiä koskevaa tiedotustoimintaa yleisöön päin.

2.8. Rikostilanteiden ehkäisy poliisi- ja muulla valvonnalla

Ennaltaehkäisevässä kriminaalipolitiikassa on tärkeää pyrkiä vähentämään mahdollisuuksia rikoksentekotilaisuuksien syntymiseen (rikostilanteiden minimointi). Olennaisen aseman saa tällöin ehkäisevä järjestysvalvonta: mitä enemmän tällaista valvontaa on, sitä vähäisemmäksi jäävät rikoksentekotilanteet, kun estetyksitulemisen ja kiinnijoutumisen riski nousee.

Ehkäisevän valvonnan tehostaminen edellyttää poliisivoiman lisäämistä ja sen käytön järkiperäistämistä, kuten esim. poliisimiesten vapauttamista ulosottotehtävistä ja toissijaisista konttoritöistä. Poliisivoimien huomattava lisääminen on tarpeen, koska poliisin lisääntyvä näkyminen ja tavoitettavissaolo ovat kansalaisten turvallisuuden ja turvallisuudentunteen takia tärkeitä seikkoja, joissa nykytilanne maassamme ei ole tyydyttävä. Tällöin on kiinnitettävä huomiota paitsi häiriöalttiisiin ruuhkakeskuksiin myöskin haja-asutusalueisiin, joissa poliisipalvelut usein ovat liian kaukana.

Jos valtiovalta laiminlyö turvallisuuspalvelujen riittävän tarjonnan, joudutaan yhteiskunnan tehtäväinhoidon kannalta kyseenalaiseen kehitykseen. Yksityiset vartiointiliikkeet joutuvat liiallisessa määrässä hoitamaan poliisiluonteisia tehtäviä. Turvallisuuden ja järjestyksen ylläpidon yhteiskunnassa tulee keskeisiltä osiltaan kuulua yhteiskunnallisille, virkavastuulla ja virkakoulutuksella toimiville elimille. Päinvastainen asiantila olisi epätyydyttävä siksikin, että vain varakkaimmat kykenisivät pääsemään osalliseksi riittävästä suojelusta.

Ehkäisevän valvonnan ohella on rikostilanteiden vähentämiseksi otettava huomioon myös mahdollisuudet käyttää sellaisia teknisiä laitteita kuten autojen ym. omaisuuden lukituslaitteita, taksiautojen väliseinälaseja jne. Tällaisten järjestelyjen säätäminen pakolliseksi poistaisi ilmeisesti eräitä rikoksentekotilanteita, samalla kun se siirtäisi osan rikollisuustorjunnan kustannuksista asianomaisten omistajien kannettavaksi. Tällaiseen menettelyyn, jolla siis yksityisiä velvoitetaan itse huolehtimaan eräistä turvallisuustehtävistä, liittyy periaatteellisia epäilyksiä, sillä lain ja järjestyksen valvonnan tulee olla yhteiskunnan tehtävä. Tämän vuoksi keskustapuolue katsookin, että valtiovallan tulee tasaveroisesti antaa ennaltaehkäisevää suojaa kaikkia rikoksiksi säätämiään tekoja vastaan, ja että näin ollen on noudatettava erityistä harkintaa tästä periaatteesta poikettaessa.

Tärkeänä keinona rikostilanteiden ehkäisyssä ovat toimenpiteet, joilla pyritään rajoittamaan ja valvomaan aseiden, muiden vaarallisten esineiden, räjähdysaineiden yms. rikosvälineiksi soveltuvien tavaroiden saantia ja hallussapitoa. Tässä suhteessa ei tilanne ole tyydyttävä, vaan ehkäisevää otetta on tehostettava. Ihmisen vahingoittamiseen tähtäävien aseiden valmistus, myynti ja maahantuonti on kiellettävä, kun taas puukoille ja muille sinänsä tarpeellisille teräaseille on asetettava hallussapitokielto yleisillä paikoilla. Poliisille tulee antaa valtuudet valvoa tehokkaasti näiden kieltojen noudattamista.

2.9. Rikoslain muutokset kriminaalipolitiikan keinoina

Rikollisuuden ennalta ehkäisyn yhteydessä on otettava huomioon myös rikoslainsäädännön muuttaminen.

Teon rikosluonteen poistamisella laista (dekriminalisoinnilla) saattaa olla edullisia heijastusvaikutuksia lainkuuliaisuusasenteisiin. Jos nimittäin jonkin vähäpätöiseksi koetun rikkomuksen leimaaminen rikokseksi sitä seuraavine rikostutkinta- ja oikeudenkäyntimenettelyineen yleisesti koetaan liioitelluksi, voi olla järkevää poistaa tällaiselta rikkomukselta rikoksen luonne ja tehdä siitä esim. vähäisellä kiinteämääräisellä rikkomusmaksulla nopeasti loppuunkäsitelty rike. Tällöin tehostuu varsinaisina rikoksina pidettävien vakavampien loukkausten paheksuttavuus.

Vastaavasti voi joskus kriminalisoinnillakin eli tähän asti rangaistuksettoman teon säätämisellä rangaistavaksi olla rikoksenehkäisevää merkitystä. Jos nimittäin olojen muuttuessa joku teko, jota rikoslaissa tähän asti ei ole huomattu ottaa lukuun, on yleisessä tietoisuudessa muodostunut joihinkin jo rikoksiksi säädettyihin tekoihin rinnastuvaksi, on yleistä lainkuuliaisuutta heikentävää, ellei lainsäätäjä puutu tilanteeseen ja säädä rikokseksi myös tuota uutta tekotyyppiä.

Nämä näkökohdat pitävät vastaavasti paikkansa myös silloin, kun harkitaan voimassa olevan rangaistusasteikon muuttamista lievempään tai ankarampaan suuntaan.

Kaikissa näissä lainsäädännöllisissä muutostoimenpiteissä on keskustapuolueen mielestä tärkeää, että kansan yleinen oikeustaju otetaan riittävästi huomioon. Samoin on otettava huomioon sellaiset kiistattomat tulokset, mitä tieteellisessä rikollisuustutkimuksessa on voitu saavuttaa.

3. SEURAAMUKSET TAPAHTUNEEN RIKOKSEN JOHDOSTA

3.1. Rikosseuraamusjärjestelmästä ja sen kehityksestä

Rikoksentekijään kohdistuvista rikosseuraamuksista on rangaistus edelleen keskeisin. Sen käyttö on jatkossakin tarpeen, koska se aikaansaa ennakollista rikoksista pidättymistä (ns. yleisestävä vaikutus). Siksi on turvauduttava myös vapausrangaistuksiin, vaikka niillä ei ole niin merkittävää yksilökohtaista eli erityisestävää vaikutusta rikoksentekijään kuin aiemmin luultiin. Vapausrangaistuksen erityisestävä vaikutus rajoittunee lähinnä siihen, että asianomainen rangaistuslaitoksessa oloaikanaan ei pääse tekemään uusia rikoksia.

Rankaisemishalu ei voi olla järkevän ja nykyaikaisen rikosseuraamusjärjestelmän lähtökohta. Enää ei olla alkukantaisen kärsimyksenaiheuttamis- eikä kostoajattelun kannalla eikä lähdetä siitä, että ehdottomasti on rangaistava, jos on rikottu. Rangaistuksen ylenmääräisellä ankaruudella ei liioin uskota olevan sellaista rikoksista pelottavaa vaikutusta, joka olisi valistuneen suhtautumistavan hyväksymässä oikeudenmukaisessa suhteessa aiheutuviin kärsimyksiin ja kustannuksiin.

Rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässämme on rikoslain säätämisestä 1889 lähtien tapahtunut pitkällä aikavälillä tarkasteltuna jatkuvaa rakenteellista lievenemistä. Mainittakoon esimerkkinä sellaiset aikanaan uudet seuraamusmuodot kuin ehdollinen tuomio sekä syyttämättä ja tuomitsematta jättäminen. Samoin voidaan mainita aikaisempien ankarampien seuraamusten poistaminen, kuten kuolemanrangaistuksen poistaminen ensin rauhan aikana ja sittemmin kokonaan, sekä vaarallisia rikoksenuusijoita koskevan pakkolaitosjärjestelmän purkaminen suurimmalta osaltaan. Sakon muuntorangaistusjärjestelmän muutos on puolestaan merkinnyt vankiluvun tuntuvaa vähentymistä. Vapausrangaistusten täytäntöönpanossa taas on tapahtunut asteittaista lieventymistä vankien eristämistä ja kärsimyksiä vähentävään suuntaan.

3.2. Vapausrangaistuksen asema

Tämä kehityssuunta on ollut pääpiirteissään oikea, ja sen mukaisia jatkotoimenpiteitä on siksi syytä kannattaa. Kehityssuunnan uusimpana ilmentymänä voidaankin mainita 1.7.1975 tapahtuva siirtyminen vain yhdenlajiseen vapausrangaistukseen, vankeuteen, poistamalla ankarampi eli kuritushuonerangaistus.

Samoin tulee äskettäin hyväksytyn rangaistusten täytäntöönpanojärjestelmän kokonaisuudistuksen hengessä edelleen kehittää vapausrangaistusten täytäntöönpanon yksityiskohtia inhimillisempään suuntaan. Vankiin ei siksi saa kohdistaa itsetarkoituksellisia rajoitustoimenpiteitä, jotka vain lisäisivät harhaluuloksi osoittautuneen "parantamisen" sijasta hänen laitostumistaan ja siihen liittyvästi uusintarikosriskiä.

On pyrittävä suljetuista laitosmuodoista kohti sellaisia avoimempia rangaistuslaitostyyppejä, joissa mahdollisuuksien mukaan vältetään vangille tärkeiden ihmissuhteiden katkeamista ja työelämävalmiuksen menettämistä. Avolaitokset eivät tosin tutkimusten mukaan ole olleet odotetussa määrin suljettuja laitoksia edullisempia mitä vankikohtaiseen laitostumis- ja uusintariskiin tulee. Siksi on vertailussa avo- ja suljettujen laitosten välillä kustannuskysymykset otettava erityisessä määrin huomioon.

Vapausrangaistuksen käytön tarkoituksenmukaisuutta harkittaessa on otettava huomioon, että sakolla lienee yleisen varallisuustason noustessa lisääntyvää tehoa rikoksentekijäkohtaisesti tuntuvana muistutuksena, koska sakkomenetys vähentää asianomaisen mahdollisuuksia saada nykyään niin tärkeiksi koettuja aineellisia ja viihteellisiä elintasohyödykkeitä. Sakon käytön lisääminen vaatii kuitenkin nykyistä tehokkaampaa sakotettavan todellisten tulojen selvillesaantia sekä olennaisesti tehokkaampaa sakkojen perimisjärjestelmää. Lisäksi on syytä harkita, eikö eräissä huliganismiksi luonnehdittavissa rikoksissa (esim. lievähkö pahoinpitely, ilkivalta, vahingonteko, haitanteko poliisille) ole sakon sijasta tehokkaampaa ottaa käyttöön muutaman päivän arestirangaistus, joka olisi heti teon tapahduttua tuomittavissa ja täytäntöön pantavissa.

3.3. Rangaistuspolitiikan kehitysnäkymiä

Kuvatun periaatteessa oikean kehityssuunnan mukaisesti on myös etsittävä tarkoituksenmukaisia uusia rangaistusmuotoja vapaudenriistoa välttävien avoseuraamusten linjalta. Harkittaviksi tulevat mm. sellaiset rangaistustyypit kuin rangaistusvalvonta ja erityisesti nuoria rikoksentekijöitä ajatellen suojelukasvatus, vapaa-ajan aresti ja rangaistusaresti.

Jos tällaisia uusia avoseuraamustyyppejä omaksutaan, on yleisestävyyttä ajatellen joka tapauksessa kuitenkin korostettava niiden rangaistusluonnetta ja siis vältettävä niiden nimikkeissä vähätteleviä ilmaisuja, jotka peittelisivät seuraamusten rangaistusluonnetta. Uudenlaisena seuraamustyyppinä on syytä ottaa käyttöön samasta rikoksesta annettavat ehdollinen vapausrangaistus ja ehdoton sakkorangaistus. Myös on tutkittava mahdollisuuksia laajentaa ehdollisesti tuomittavan vapausrangaistuksen käyttöedellytyksiä.

Harkittaessa mihin asti on kriminaalipoliittisesti hyväksyttävää jatkaa lieventyvää linjaa vähentämällä vapausrangaistuksia uusien avoseuraamusten ja sakon hyväksi tai lisäämällä ehdollisen tuomion käyttöä tai toimenpiteistä luopumista (ilmoittamatta tai syyttämättä tai tuomitsematta jättäminen), joudutaan punnitsemaan, mikä paino on annettava vastakkaiseen suuntaan viittaaville tekijöille, etenkin rangaistuksen yleisestävyyden ja yleisen turvallisuudentunteen asettamille vaatimuksille.

Turvallisuusnäkökohdat eivät vaadi laajojen rikoksentekijäryhmien tehokasta rangaistuseristämistä paitsi jos suhteellisen vähäisetkin omaisuusrikokset katsotaan turvallisuusriskiksi. Rangaistuksen yleisestävyys sitä vastoin asettaa enemmän rajoituksia rikosseuraamuslinjan jatkuvalle lieventymiselle. Liian pitkälle viety ehdollisen tuomion, avoseuraamusten sekä rahamäärältään alimitoitettujen, tehottomasti perittävien sakkojen käyttö saattaa vaarantaa rangaistuksen tärkeää yleisestävää vaikutusta. Sama koskee liiallista pidättyvyyttä omaisuuden (rikoksentekovälineen ja rikoksen tuottaman hyödyn) menetysseuraamuksen käytössä. Vaarantuminen voi ilmetä paitsi siten, että rangaistuksen ennaltaestävä pelotusvaikutus heikkenee useimpien rikosten jäädessä tosiasiallisesti vaille haitallisia rikoksentekijäkohtaisia seuraamuksia tai vain suhteettoman vähäisten seuraamusten varaan, myöskin siten, että muukin kuin rangaistuspelosta johtuva lainkuuliaisuus heikkenee, jos lakia noudattavien ja sitä rikkovien kansalaisten asema muodostuu tosiasiallisesti jokseenkin samaksi.

Näitä kansan yleiseen oikeustajuun ja oikeudenmukaisuuskäsityksiin liittyviä näkökohtia ei voida sivuuttaa, vaikka onkin varottava, ettei tätä kautta jouduta takaisin kostoajatteluun tai kaavamaisesti mittavaan "kärsittäköön koska on rikottu" -ajatteluun. Siksi myös on suhdaututtava varauksin sellaiseen sinänsä jossain määrin ymmärrettävään ajatteluun, ettei rangaistuslaitoksia ym. seuraamustoteutuksia saa tehdä liian mukaviksi verrattuna olosuhteisiin, joissa monet rikoksiin syyllistymättömät joutuvat elämään.

3.4. Nuoret rikoksentekijät

Erityisen huomion rikosseuraamusjärjestelmän kehittämisessä vaatii nuorten rikoksentekijäin (15-20-vuotiaiden) asema. Rikollisuuden lisääntyminen maassamme on nimittäin ollut suureksi osaksi juuri nuorisorikollisuuden lisääntymistä ja nuoret syyllistyvätkin keskimäärin kolme-neljä kertaa enemmän lainrikkomuksiin kuin aikuisväestö. On myös otettava huomioon, että juuri nuorten kohdalla voi väärä rangaistuspolitiikka johtaa erittäin vahingollisiin haittaseuraamuksiin, sillä nuori on sekä persoonallisuutensa että koulutuksensa osalta ratkaisevassa kehitysvaiheessa.

Nuoriin rikoksentekijöihin sovelletaan tavallista lievempiä rangaistusasteikkoja, ja he voivat tavallista lievemmin edellytyksin päästä ehdollisella tuomiolla tai kokonaankin välttyä joutumasta tuomituksi tai edes syytetyksi. Tämä onkin edelleen aiheellista, mutta sen sijaan ei näytä perustellulta enää kovin merkittävästi lisätä tällaisia nuorisolievennyksiä ja niiden käyttöä. Nuorten keskuudessa näkyy nimittäin olevan laajalti tiedossa, miten vähäisin seuraamuksin tai seuraamuksittakin voi usein päästä, mikä heikentää rikoksesta ennalta ehkäiseviä pidikkeitä. On myös muistettava, että nuoret nykyään kehittyvät niin fyysisesti, henkisesti kuin tiedollisestikin nopeammin kuin niinä aikoina, joilta nykyiset nuorisoikärajat rikoslaeissa yhä ovat peräisin.

Näistä syistä ei enää ole mahdollista pelkästään ikään viitaten perustella nuorisolievennysten merkittävää laajentumista nykyisestään. Toisaalta ei kuitenkaan ole aihetta ikärajojen tiukentamiseenkaan, sillä nuoret joutuvat tänään elämään olosuhteissa, joissa on paljon enemmän kuin ennen nopeata muutosta, houkutuksia, paineita ja sääntöjä. Siksi onkin nuoria rikoksentekijöitä koskevan lainsäädännön uudistamisessa, mikä tarkoituksenmukaisimmin tapahtuu rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä, tasapainoisesti otettava huomioon sinänsä oikea pyrkimys pitää nuoria rikoksentekijöitä poissa rangaistuslaitoksista ja toisaalta nykynuorten lisääntynyt vastuukypsyys. Kun nuorisorikollisuus on yhteiskunnan nopean rakennemuutoksen myötä kehittymässä yhä vaikeammaksi ongelmaksi, ei tältäkään kannalta ole aiheellista muuttaa rikosseuraamussäännöksiä yksipuolisesti siihen suuntaan, että yhteiskunnan mahdollisuudet tehokkaasti puuttua nuorisorikollisuuteen kaventuisivat nykyisestään. Tätä varovaisuutta nuorisolievennysten lisäämisessä tukee sekin tosiseikka, että nykyisenkin rangaistusjärjestelmän puitteissa on vain sangen harvoin tarvinnut tuomita alle 18 vuotiaita ehdottomaan vapausrangaistukseen.

Erityinen nuorisovankilajärjestelmä on osoittautunut väärille olettamuksille rakentuvaksi eikä ole tuottanut toivottuja tuloksia. Nuorisovankiloiden ja niiden myötä nuorisovankilapidennyksen poistaminen rikosseuraamusjärjestelmästä onkin toteutettavissa pian.

3.5. Rikoksen tosiasialliset haittaseuraamukset

Oman ongelmansa muodostavat ne rikosseuraamukset, jotka eivät kuulu viralliseen lakisääteiseen seuraamusjärjestelmään, vaan ovat rikoksesta rangaistavalle koituvia tosiasiallisia haittoja. Näitä ovat työ- tai koulutuspaikan menetys ja rikolliseksi leimautuminen nimen julkistamisen kautta, kaikkine menestyksestä ja leimautumisesta seuraavine vaikeuksineen. Myös rikoksentekijän perhe-elämää ja hänen syytöntä perhettään kohtaavat monet tosiasialliset haittavaikutukset. Tällaiset tosiasialliset seuraamukset ja niiden samanaikainen kasautuminen ovat usein varsinaista rangaistusta kovempi 'rangaistus'. Etenkin nuoren rikoksentekijän elämänsuuntaan niillä voi olla ratkaiseviakin haittavaikutuksia.

Rikoksentekijälle ei saisi aiheutua sanotunlaisia laissa sääntelemättömiä lisärangaistuksia eikä etenkään hänen omaistensa kuulu sellaisia kärsiä. Siksi on osaksi kriminaalipolitiikkaan otettava myös ne toimenpiteet, joilla pyritään torjumaan tai lieventämään näitä lisäseuraamuksia. Työsuhteita ja koulutuspaikkoja koskevissa ratkaisuissa, sosiaalihuollon toimintamuodoissa ja julkisen sanan noudattamissa julkistamisperiaatteissa on sopivin tavoin otettava huomioon nämä rikoksentekijän ja hänen omaistensa vaikeudet.

3.6. Rikoksentekijän jälkihuolto

Tapahtuneiden rikosten seurausvaikutuksia koskeviin kriminaalipoliittisiin kysymyksiin on luettava myöskin rikoksentekijän jälkihuolto eli kriminaalihuolto, joka meillä on pääosin vielä vapaaehtoisen aatteellisen toiminnan varassa. Jälkihuollolla tarkoitetaan sekä vankilassa tapahtuvaa vapauteen valmentamista että vapautuneelle henkilölle tarjottavia kriminaalihuoltopalveluja vapaudessa.

Pyrkimyksenä on saada asiakas tiedostamaan ja omaksumaan yhteiskunnan normivaatimukset. Tähän pyritään tarjoamalla vapautuneelle erilaisia sosiaalipalveluja normaalisuuden periaatteella ja niin, että asiakkaan oma valinnanvapaus säilyy.

Kriminaalihuoltotyö on aloitettava jo siinä vaiheessa, kun jokin rangaistusseuraamus on tuomioistuimelta tulossa. Työtä on jatkettava koko vankilassaoloajan, ja yhteistyö eri viranomaisten kanssa on kyettävä varmistamaan luomalla kriminaalihuollolle toimiva organisaatio. Vapauteen valmistamisen muotona voidaan tässä yhteydessä nähdä myös ns. vankilalomat, joiden käyttöönotto on ollut merkittävä periaatteellinen edistysaskel. Lomansaannin ehtojen tulee kuitenkin kansalaisten turvallisuuden vuoksi olla suhteellisen tiukkoja, milloin kysymys on väkivalta- tai ammattirikollisesta.

Yhteiskunnan yleinen sosiaalipalvelutaso ei vielä yllä kriminaalihuoltoasiakkaaseen. On luotava tehokas organisaatio valtion varoin ja sen kontrollin piiriin, kunnes yleinen sosiaaliturvajärjestelmä on kehittynyt niin pitkälle, ettei erityisryhmille tarvita omia palvelumuotojaan. Nykyinen Kriminaalihuolto ry tulee muuttaa julkisoikeudelliseksi kriminaalihuoltoyhdistykseksi ja sitä koskeva valtionapulainsäädäntö on muotoiltava niin, että sosiaalipalvelutoiminnan lisäksi voidaan suorittaa tämän erityisalan vaatimaa kokeilu-, tutkimus- ja koulutustoimintaa.