Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KESKP/197

Keskustapuolue

Keskustapuolueen kunnallisohjelma


  • Puolue: Keskustapuolue
  • Otsikko: Keskustapuolueen kunnallisohjelma
  • Vuosi: 1976
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KESKUSTAPUOLUEEN KUNNALLISOHJELMA

Sisältö

JOHDANTO

KUNNALLISEN ITSEHALLINNON SUHDE VALTIONHALLINTOON

KUNNALLISHALLINNON KEHITTÄMINEN
Kuntauudistus ja kunnallisen jaotuksen muutokset
Kuntamuodot
Kunnan toimiala
Kuntasuunnittelu
Luottamusmiehet kunnallishallinnossa
Lähidemokratia - kunnan osahallinto
Kunnallislain määräenemmistösäännökset
Tiedottaminen

MAAKUNTAHALLINTO

KUNNALLISTALOUS JA KUNNALLISVEROTUS

TERVEYDEN- JA SAIRAANHOITO
Eläinlääkintähuolto

SOSIAALITOIMI
Hallinto
Kunnan sosiaalipalvelut
Lapset ja nuoret
Sopeutumattomat ja poikkeavat
Vanhukset
Kuntoutettavat
Sosiaalitoiminnan kehittäminen
Raittiustoiminta

KOULULAITOS
Koulutuksen yleiset tavoitteet
Esiopetus
Peruskoulu
Keskiasteen koulutus
Aikuiskoulutus
Kirjastot
Kouluyhteistyö
Koulutuksen hallinto

KULTTUURITOIMINTA

NUORISOTOIMINTA
Liikuntapolitiikka

YHDYSKUNTASUUNNITTELU

ASUNTO- JA MAAPOLITIIKKA

VAPAA-AIKA

YMPÄRISTÖNSUOJELU

ELINKEINOPOLITIIKKA
Liikennepolitiikka
Energiapolitiikka

TYÖVOIMAPOLITIIKKA

HENKILÖSTÖPOLITIIKKA

JOHDANTO

Yhteiskuntamme on meillä aina rakentunut voimakkaan kunnallisen paikallishallinnon varaan. Suomalaisen kansanvallan perusyksikkönä on perinteisesti ollut kunta. Täysin perustein voidaankin sanoa, että kunnallinen itsehallintomme on yhteiskuntajärjestelmämme kulmakiviä. Siitä huolimatta, että myös valtionhallinto on kehittynyt ja laajentunut, on osoittautunut, että meidän aikanamme on kuntien huolehdittava yhä laajemmista yhteiskunnallisista palvelutehtävistä. Kun kunnallishallintomme on osoittautunut kansanvaltaiseksi, tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi, keskustapuolue pitää kiinni siitä, että kunnallisen demokratiamme perusteita edelleen lujitetaan ja vahvistetaan ja kunnallishallintoamme kehitetään ajan vaatimusten mukaisesti.

Kunnallispoliittisen toiminnan päämääränä tulee olla yksityisen ihmisen niin aineellisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin kohottaminen sekä viihtyisän ja turvallisen elinympäristön luominen. Kunnallisessa päätöksenteossa tulevat paikalliset näkökohdat ja olosuhteet huomioon otetuiksi paremmin kuin valtionhallinnossa. Se antaa tehokkaan mahdollisuuden kuntalaisten itsensä sekä heidän valitsemiensa luottamusmiesten osallistumiseen päätöksentekoon.

KUNNALLISEN ITSEHALLINNON SUHDE VALTIONHALLINTOON

Kun sekä valtionhallintomme että kunnallishallintomme ovat koko yhteiskuntamme hallinnonosia, tulee niitä kehittää siten, että ne muodostavat mahdollisimman ehjän kokonaisuuden ja toimivat samojen päämäärien puolesta. Erityisen tärkeätä on, että valtiovalta luo maamme eri osissa kunnallisten palvelusten kehittämiselle tasavertaiset yleiset edellytykset kaikissa kunnissa niiden sijainnista ja taloudellisesta asemasta riippumatta. Hyväksyttävänä on pidettävä sitä hallinnossamme viime aikoina esiintynyttä kehitystä, jonka mukaan valtionvalvontaa kuntiin nähden vähennetään ja valvonta kohdistetaan tiettyjen periaatteiden ja yleislinjojen vahvistamiseen. Valtionvalvonnan tulisi vastedes kohdistua lähinnä kuntien ratkaisujen laillisuuden valvontaan, koska päätösten tarkoituksenmukaisuus voidaan paikallisesti paremmin ja demokraattisemmin arvostella. Kun kuntiemme hallinto on jo varsin kehittynyttä ei yksityiskohtiin ulottuvia valvontamuotoja enää tarvita. Valtion hyväksymien tai vahvistamien ohjelmien ja periaatteiden rajoissa on kunnille suotava riittävästi liikkumatilaa omien paikallisten ratkaisujensa tekemiseen.

Pyrkimyksenä on ollut säätää tai antaa kuntien suoritettavaksi myös sellaisia tehtäviä, jotka luonteensa puolesta kuuluvat valtiolle. Kun kuntien tehtävät jo nykyisin uhkaavat kasvaa yli kuntien taloudellisten mahdollisuuksien, olisi tässä suhteessa tehtävänjakoa valtion ja kuntien välillä tarkistettava. Myös eräitä sellaisia tehtäväryhmiä, joista kunnat nykyisin huolehtivat tai joiden hoitamiseen ne taloudellisesti osallistuvat, on siirrettävä kokonaan valtion hoidettavaksi. Näistä voidaan merkittävimpinä mainita kansaneläkkeiden tukiosat ja kunnille paikallisteistä aiheutuva rasitus. Tasapuolisen ja oikeudenmukaisen kunnallisen kehityksen turvaamiseksi tulee valtion taloudellisesti osallistua kuntien hoitamien yhteiskunnallisten tehtävien kustannuksiin. Valtionosuus on tällöin porrastettava kuntien taloudellisen kantokyvyn mukaan pitäen tavoitteena samantasoisten peruspalvelusten antamista maan kaikissa kunnissa. Tässä suhteessa on viime vuosien aikana tapahtunut selvää kehitystä, vaikkakaan kantokykyjärjestelmämme ei vieläkään tee oikeutta taloudellisesti heikoimmille kunnille eikä valtionosuuksien porrastamista ole vielä ulotettu riittävässä laajuudessa kaikille hallinnon aloille.

KUNNALLISHALLINNON KEHITTÄMINEN

Kuntauudistus ja kunnallisen jaotuksen muutokset

Tehokas kunnallishallinto edellyttää niin kooltaan kuin rakenteeltaankin mahdollisimman tarkoituksenmukaisia kuntia. Maamme laajuuden ja maantieteellisen sijainnin johdosta olosuhteet maan eri osissa ovat niin erilaiset, että kuntauudistuksessa on vaikea päästä järkevään ratkaisuun toteuttamalla kuntauudistus kaavamaisesti esimerkiksi kunnan väkilukuun perustuen.

Kun nykyinen kuntalaitoksemme täyttää yleensä hyvin sille asetetun tehtävän on kuntauudistusta toteutettaessa kiinnitettävä ensi sijassa huomiota kuntien omiin mielipiteisiin. Tarve toteuttaa kuntauudistus vastoin kuntien tahtoa on oleellisesti vähentynyt myös sen vuoksi, että peruskoulua ja kansanterveystyötä varten on jo perustettu tarkoituksenmukaiset yhteistoiminta-alueet. Kun yhä useammat tehtävät ovat muodostuneet useamman kunnan yhteisiksi, onkin aivan erityistä huomiota kiinnitettävä kuntien yhteistoimintamuotojen kehittämiseen. Kuntauudistussuunnitelmien tultua v. 1972 tarkistettuina hyväksytyksi, on kaikkiaan 40 kuntaa yhdistynyt vapaaehtoisesti.

Pakkoliitoksia, joissa kunta vastoin sen tahtoa liitetään toiseen kuntaan, ei enää tule tehdä. Ei voida pitää oikeana sitä, että samalla kun annamme suuren arvon kunnalliselle itsehallinnolle, valtioneuvoston päätöksin voidaan liittää toiseen kuntaan hyvinkin vahvoja ja kehityskelpoisia kuntia. Niin kuntauudistuksen kuin kunnallisen jaotuksen muiden muutosten osalta olisi tehostettava toimenpiteitä, jotka luovat edellytyksiä vapaaehtoisille kuntaliitoksille.

Kuntamuodot

Kaupunkien, kauppaloiden ja maalaiskuntien välillä vallinneita eroavaisuuksia on lainsäädäntöä uudistettaessa ratkaisevasti vähennetty. Nämä erot tulevat lähivuosina jokseenkin kokonaan poistumaan. Näin on tapahtunut myös useissa muissa maissa, jolloin samalla on siirrytty yhteen kuntamuotoon. Vanhentuneesta kolmijaosta on syytä myös meillä luopua ja siirtyä yhteen kuntamuotoon.

Kunnan toimiala

Kuntien tehtäväpiiri eli toimiala ei kunnallislakimme mukaan ole täysin vapaa, vaan se on sidottu tiettyihin rajoihin. Käytännössä kunnan toimialasäännöstä on tulkittu verraten joustavasti niin, että se on voinut ottaa huomioon kunkin ajan kehityspiirteet. Kunnan toimialasta on edelleenkin lailla säädettävä mutta kuitenkin niin, että se sallii nykyistä laajemmat mahdollisuudet elinkeinoelämän tukemiseen silloin kun se kunnan koko kehityksen kannalta on perusteltua.

Kunnan tehtävien ratkaisujen valmistelu ja varsinainen päätöksenteko tapahtuu nykyisin eri poliittisten puolueiden toimesta. Siten on voitu viedä kehitystä merkittävästi eteenpäin ja luoda kuntalaisille mahdollisuus myös sitä kautta osallistua oman kuntansa asioiden hoitoon. Tämän vuoksi voidaankin pitää oikeana, että kunnassa tapahtuvaa oman kunnan asioiden hoitoon kohdistuvaa eri puolueiden toimintaa pyritään myös kunnan toimenpitein helpottamaan ja tukemaan. Tämä voi tapahtua luomalla tälle toiminnalle yhä parempia yleisiä edellytyksiä kunnan tilojen, teknillisen avun yms. hyväksi käytöllä.

Sen sijaan kuntalaisilta kerättyjen verovarojen käyttöä suoranaiseen kunnalliseen puoluetukeen keskustapuolue ei voi pitää oikeana.

Kuntasuunnittelu

Keskustapuolueen mielestä on välttämätöntä, että jokaiselle kunnalle on luotava mahdollisuus ja vastaavasti velvoitus kunnan toimintojen, alueiden käytön ja talouden suunnitteluun. Kuntasuunnittelua kehitettäessä on erityisesti korostettava sellaista kunnallispoliittista tavoite-suunnittelua, jolla saatetaan kaikkialla kunnan alueella erilaisissa olosuhteissa asuvat ja -toimivat kunnan jäsenet toimeentulonsa ja viihtymisensä edellytysten sekä päätöksentekoon osallistumisen osalta mahdollisimman hyvään ja tasapuoliseen asemaan. Tällaisessa kuntasuunnitelmassa on asetettava tavoitteet ja luotava puitteet kunnan olojen kehittämiselle pitkällä aikavälillä. Tältä pohjalta tulee laatia edelleen keskipitkän aikavälin toteutussuunnitelmat hallintokunnittain sekä yksityiskohtaisempi elinkeinopoliittinen suunnittelu ja rakennuslain mukaiset kaavat.

Luottamusmiehet kunnallishallinnossa

Kunnallishallintomme eroaa valtionhallinnosta oleellisesti siinä, että kunnissa luottamusmiehet paljon laajemmin kuin valtionhallinnossa osallistuvat päätöksentekoon. Tätä kuntalaisten oikeutta mahdollisimman laajasti osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon, on edelleen kehitettävä ja vahvistettava. Luottamusmiesten lukumäärää kunnallisvaltuustoissa ja kunnallishallituksissa on syytä lisätä, minkä lisäksi suomalaiselle kunnallishallinnolle tyypillistä lautakuntajärjestelmää on edelleen tehostettava. Jotta kaikilla kuntalaisilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet osallistua kunnallisten luottamustointen hoitamiseen, on samoista tehtävistä maksettava samansuuruisuuden periaatteelle perustuva riittävän suuri korvaus. Samoin on pyrittävä luomaan järjestelmä, jonka mukaan luottamustoimista maksettavat palkkiot luetaan eläkkeeseen oikeuttavaksi tuloksi. Vaikkakin kunnan tehtävien lisääntyessä ja vaikeutuessa tarvitaan yhä enemmän ja yhä paremmin koulutettuja viranhaltijoita, on samanaikaisesti korostettava luottamusmiesten asemaa, joiden varaan koko kunnallinen itsehallintomme lopulta rakentuu. Erityisen tärkeää on luottamusmiesten koulutuksen lisääminen ja tehostaminen.

Kun kunnan asioita hoidettaessa perimmäisenä pyrkimyksenä on ilmentää kuntalaisten tahtoa, on suurta merkitystä annettava kunnalliselle kansanäänestykselle tai mielipidetutkimukselle, joka puolueettomasti osoittaa kuntalaisten tahtoa. Vaikka kunnallishallintomme nykyiselläänkin on kansanvaltaista, voitaisiin kaikkien kuntalaisten mahdollisuutta vaikuttaa oman kuntansa ratkaisuihin lisätä siten, että nykyistä useammin periaatteellisesti tärkeissä ja suurissa kysymyksissä käytettäisiin hyväksi kansanäänestystä.

Lähidemokratia - kunnan osahallinto

Maassamme alkaa olla yhä enemmän niin alueeltaan kuin väkiluvultaankin varsin suuria kuntia, joissa kuntalainen on etääntynyt kauaksi oman kuntansa asioiden hoidosta. Kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi on tehtävä mahdolliseksi jakaa kunnan alue lähidemokraattisesti hallittaviin kunnan osa-alueisiin. Näitä alueita varten on määriteltävä niiden tehtävä ja pyrittävä siihen, että ne voivat käyttää määrätyissä rajoissa myös taloudellista päätösvaltaa. Kunnanosavaltuustot on valittava kunnallisvaalien yhteydessä kunnan osittain tapahtuvilla vaaleilla. Kunnanosavaltuustojen muodostaminen on säädettävä kunnallislaissa toteutettavaksi suurimmissa esimerkiksi yli 40.000 asukkaan kunnissa sekä sellaisilla kuntien osa-alueilla, jotka kuntaliitosten vuoksi ovat menettäneet kunnallisen itsehallintonsa.

Muissa kunnissa kunnanosavaltuustojen perustamiseen tulee olla mahdollista kunnallisvaltuuston päätöksellä. Kunnanosavaltuustojen päätäntä- ja toimivallasta on säädettävä kunnallislaissa. Niille on yleisen lausuntojen antamis- ja aloitteenteko-oikeuden lisäksi annettava todellista ja ratkaisevaa päätösvaltaa alueensa sisäisissä kunnallisissa kysymyksissä kuten liikennettä, sosiaalitoimintaa ja kouluhallintoa koskevissa asioissa samoin kuin sellaisissa asemakaavakysymyksissä, jotka merkitsevät maa-alueen käyttötarkoituksen muuttamista ja koskevat pelkästään ko. aluetta.

Kunnallislain määräenemmistösäännökset

Kunnallishallintomme kehittyneisyydestä ja vakiintuneisuudesta johtuen on mahdollista luopua useimmista kunnallislakiimme samoinkuin erityislakeihin sisältyvistä määräenemmistösäännöksistä. Yleensä voidaan lähteä siitä, että valtuuston enemmistön kanta vastaa kuntalaisten yhteistä etua. Tietyissä, nimenomaan taloudellisesti merkittävissä asioissa on kuitenkin edelleenkin perusteltua vaatia valtuustossa kahden kolmasosan määräenemmistö päätöksen tueksi varmuuden saamiseksi siitä ettei tehdä kunnan talouden kannalta päätöksiä, jotka eivät ole täysin perusteltuja. Tämän vuoksi määräenemmistösäännös on edelleen syytä säilyttää silloin kun on kysymys uudesta määrärahasta tai aikaisempaan talousarvioon sisältyvän määrärahan korottamisesta, takaukseen menemistä koskevasta päätöksestä tai uuden viran perustamisesta.

Tiedottaminen

Kunnallispolitiikassa on jatkuvasti pyrittävä edistämään ja kehittämään niitä tapoja ja keinoja, joilla kuntalaiset saadaan kiinnostumaan oman kuntansa asioiden hoidosta ja osallistumaan niiden suoritukseen mahdollisimman laajasti. Kuntalaisille tulee antaa tietoja vireillä olevista ja valmiista suunnitelmista, tehdyistä päätöksistä ja ratkaisuista ja muista omaa kuntaa koskevista asioista. Kunnallisen kansanvallan voimistamiseksi on tiedottamiseen kiinnitettävä erityistä huomiota käyttäen hyväksi julkisia tiedotusvälineitä, kunnan asukkaille tarkoitettuja julkaisuja sekä järjestämällä tiedotus- ja keskustelutilaisuuksia. Antamalla kuntalaisille ja julkisille tiedotusvälineille mahdollisimman paljon tietoa kunnan asioista lisätään kuntalaisten mielenkiintoa kuntaa kohtaan ja saadaan heidät siten samalla vaikuttamaan ja osallistumaan kunnan asioiden hoitoon.

MAAKUNTAHALLINTO

Kuntien tehtävien laajetessa ja monipuolistuessa tarvitaan yhä enemmän kuntien välistä yhteistoimintaa. Väkiluvultaan suuretkaan kunnat eivät enää voi yksin huolehtia kaikista tehtävistä. Lukuisten kuntainliittojen sijasta nämä tehtävät voitaisiin nykyistä tarkoituksenmukaisemmin hoitaa yhden läänin, maakunnan tai talousalueen käsittävän hallintoyksikön eli maakuntahallinnon toimesta.

Maakuntahallinnon toteuttamista on pidettävä kiireellisenä tehtävänä. Uudistuksen suunnittelun ja toteuttamisen tulee rakentua seuraaville periaatteille:

  • uudistuksella on pyrittävä siihen, että maakuntahallinto voi harjoittaa mahdollisimman aktiivista kehittämispolitiikkaa alueensa ja sen väestön hyväksi;
  • ylintä päätäntävaltaa käyttävät maakuntahallinnossa kansanvaltaisesti valitut hallintoelimet jotka tasapuolisesti edustavat alueen eri osia;
  • maakuntahallinnon toimivallan tulee olla mahdollisimman laaja ja sen tulee koskea myös alueen luonnonvaroja, varainkäyttöä ja virkanimityksiä;
  • kunnallisista tehtävistä tulee siirtää maakuntahallinnolle erikoissairaanhoito, ammattikoulutus, kehitysvammahuolto, kasvatusneuvolatoimi ja useita kuntia käsittävä yhteiskuntapoliittinen suunnittelu;
  • valtionhallinnossa tulee maakuntahallinnon toimialaa laajentaa siten, että se käsittäisi mahdollisimman monet alueelliset kehittämispolitiikan kannalta merkitykselliset väliasteen toiminnat siirtämällä tehtäviä keskushallinnolta ja piirihallinnolta;
  • yhtenäisten alueellisten kokonaisuuksien, Kainuun, Pirkanmaan ja Satakunnan muodostaminen lääneiksi on toteutettava mahdollisimman pian ja tämän jälkeen ryhdyttävä kiireellisesti koko väliportaan hallinnon uudistamiseen.

KUNNALLISTALOUS JA KUNNALLISVEROTUS

Peruslähtökohtana kunnallistalouden oikeaan suuntaan tapahtuvalle kehittämiselle on, että tämä julkisen talouden merkittävä osa sopeutetaan yhdessä valtiontalouden kanssa kansantalouden kasvun edellyttämiin puitteisiin. Kunnallistalouden kasvun pysyttämiseksi järkevissä rajoissa on uusien julkisten palvelusten aloittaminen ajoitettava siten, ettei niistä aiheudu veronmaksajille ja kunnille kohtuuttomia rasituksia. Tämä edellyttää entistä tarkempaan etukäteistä selvitystä suunniteltujen palvelujen vaikutuksista sekä kunnallistalouden kokonaisuuteen että myös yksittäisten kuntien talouteen. Kunnallistalouden oikein sopeuttamiseksi kokonaistalouteen tarvitaan nykyistä tehokkaampaa valtion ja kuntien suunnitelmien yhteensovittamista niin, että molempien osapuolien näkemykset otetaan riittävästi ja tasapuolisesti huomioon.

Yhteiskuntamme yksi kipeimmistä ongelmista on kunnallisen verorasituksen korkeus ja erityisesti sen epätasaisuus maan eri osissa ja kunnissa. Verorasitus on kasvanut sen vuoksi, että julkisia palveluja on vuosien mittaan säädetty kohtuuttomasti hoidettavaksi kuntien veronmaksajien varoin. Verorasituksen epätasaisuus taas johtuu kuntien taloudellisessa pohjassa olevista eroista, mikä on seurauksena eri kuntien veronmaksajain erilaisesta tulotasosta. Epätasaisuus korostuu vielä niinkin, että korkean veroäyrin hinnan kunnassa on palvelujen määrä pienempi ja niiden laatu huonompi kuin kunnassa, jossa veroäyrin hinta jää alemmalle tasolle. Epäkohdan korjaamiseksi on kunnille tulevia valtionosuuksia ja -avustuksia porrastettu kuntien taloudelliseen kantokykyyn perustuen sekä annettu lisäavustuksia ja yleisiä rahoitusavustuksia heikoimmassa taloudellisessa asemassa oleville kunnille. Nämä toimenpiteet eivät kuitenkaan ole riittäviä. Kantokykyluokitukseen perustuvaa valtionosuusjärjestelmää on edelleen kehitettävä ulottamalla se koskemaan valtion ja kuntien välistä kustannustenjakoa kaikilta osin, mm. sosiaalihuollon hallinnonalaa. Lisäksi tulee pyrkiä yhtenäistämään eri lakeihin sisältyviä valtionosuusasteikkoja.

Valtionosuusasteikot on niin rakennettava, että ne riittävässä määrin tasoittavat kuntien taloudellisessa kantokyvyssä olevia eroja.

Kantokykyluokitukseen perustuvan valtionosuusjärjestelmän lisäksi tarvitaan myös muita sellaisia järjestelyjä, jotka tasoittavat kuntien taloudellisessa pohjassa olevia eroja. Koska esim. ylimääräiset valtionosuudet ja -avustukset ovat käytännössä osoittautuneet epämääräisiksi ja saanniltaan niin epävarmoiksi, ettei näiden varaan voida rakentaa eikä suunnitella kunnan taloutta ja toimintaa edes lyhyellä tähtäyksellä, tarvitaan pysyvämpiä toimenpiteitä riittävän tulopohjan varmistamiseksi. Kiireellisesti olisi säädettävä laki kunnille tulevasta verotulojen täydennysavustuksesta, joka takaisi niille kunnille, joissa verotulot asukasta kohti laskettuna ovat vähäiset, tietyn vähimmäistulotason. Täydennysavustus antaisi verotuloon verrattavaa lisätuloa, joka osaltaan varmistaisi kunnalle mahdollisuuden järjestää tarvittavat vähimmäispalvelut. Verotulojen täydennysavustuksen tueksi tulisi perustaa kuntien keskusrahasto.

Kunnat saavat nykyisellään valtionosuuksia ja -avustuksia useiden kymmenien eri lakien perusteella. Valtionosuuslainsäädäntöä tulisi kehittää yhtenäistämällä valtionosuusperusteita edelleen. Lisäksi tulisi valtionosuustilitysmenettelyä yksinkertaistaa erityisesti koulutoimen osalta, jotta vältyttäisiin tarpeettomalta työltä sekä kunnissa että valtionhallinnossa.

Valtionosuudet ja -avustukset tulee suorittaa kunnille ja kuntainliitoille ajoissa ja riittävinä. Koska viivästymisestä aiheutuu kunnille korkokuluja, on myöhästyneille suorituksille säädettävä maksettavaksi kohtuullinen korko.

Kunnallistaloudessa ovat palveluista kannettavat maksut tulleet yhä merkittävämmiksi. Maksujen perimistä on pidettävä perusteltuna kun palvelut kohdistuvat vain osaan kuntalaisista. Milloin maksut muodostuvat epäyhtenäisiksi maan eri osissa, on niitäkin tasoitettava valtion toimenpitein.

Monet kunnalliset hankkeet ja sijoitukset palvelevat useita veronmaksajapolvia. Tämän vuoksi niiden rahoituksessa on perusteltua käyttää lainarahoitusta, joka muutoinkin on tullut välttämättömäksi jatkuvasti laajentuvassa kunnallistaloudessa. Kuntien ja kuntainliittojen riittävän ja tasapuolisen luotonsaannin turvaaminen on kiireellinen toimenpide, jonka huolehtimisesta valtion on kannettava ensisijainen vastuu.

Kuntien oikeus kantaa veroa menojensa kattamiseksi on edelleen säilytettävä. Kunnallisverotusta koskevia säännöksiä uudistettaessa ja muutettaessa on pidettävä huolta siitä, että säännökset ovat tasapuolisia eri kuntien veronmaksajiin nähden. Kunnallisverojen ennakkojen tilitykset kunnille on järjestettävä tapahtuvaksi sitä mukaan kuin ne kertyvät kassaan. Myöhästyneille tilityksille on säädettävä suoritettavaksi korkoa.

Kun kunnallinen tulovero ei enää kohtuullisen veroäyrin hinnan puitteissa kaikissa kunnissa kata riittävää osuutta kunnan menoista, on kunnallistaloutta pyrittävä vahvistamaan myös muilla verotuloilla. Perusteltua on, että kunnat saavat osuutensa liikenteeseen liittyvistä veroista, koska kunnat huolehtivat merkittävästi liikenteen edellytyksistä. Varat olisi koottava kuntien keskusrahastoon sieltä edelleen jaettavaksi kuntien tarpeisiin. Mainittuun keskusrahastoon voitaisiin siirtää valtion yleisten varojen lisäksi myös osa perintö- ja liikevaihtoveron tuotosta.

TERVEYDEN- JA SAIRAANHOITO

Terveydenhuollon palvelut jakautuvat epätasaisesti sekä valtakunnallisesti että alueellisesti. Erityisesti haja-asutusalueiden ongelmana on lisäksi palvelujen heikko saavutettavuus. Tämän vuoksi terveyden- ja sairaanhoidon palveluja tarvitseva ihminen jää liian usein vaille tarpeellista apua. Järjestelmän heikkoutena on lisäksi liiallinen kaavamaisuus ja etääntyminen ihmisestä ja hänen yksilöllisistä tarpeistaan. Palvelujen käytöstä aiheutuva rasitus on suurin väestökeskuksista etäällä asuville ja niistä kunnallisverona maksettava hinta on usein korkein siellä, missä palvelut ovat puutteellisimmat.

Näiden epäkohtien poistamiseksi on palveluja lisättävä ensisijaisesti siellä, missä ne ovat puutteellisimmat. Palvelujen käyttömahdollisuuksia on edistettävä hajasijoituksen avulla.

Erityistä huomiota on kiinnitettävä terveyspalvelujen tarpeessa olevan ihmisen yksilölliseen tutkimiseen ja hoitamiseen. Työikäisen väestön terveyden ylläpitämisen tulee olla terveyspolitiikan tärkeänä tavoitteena. Tällöin huolenpito on yhtä hyvin kohdistettava omaa työtään tekeviin kuin toisen palveluksessa oleviin. Samoin on vanhusten, lasten ja nuorten terveyden säilyttämiseen ja parantamiseen sekä sairauksien hoitamiseen kiinnitettävä tehokkaasti huomiota. Avoterveyden- ja sairaanhoitoa on voimakkaasti kehitettävä ja erityisesti kroonisesti sairaiden hoitopaikkoja lisättävä.

Tämä on erityisen tarpeellista sen vuoksi, että kroonisesti sairaiden kotihoito on asuntojen ja perheiden pienennyttyä käynyt entistä vaikeammaksi. Sosiaalivakuutus- ja valtionosuusjärjestelmiä kehittämällä on huolehdittava siitä, että terveydenhuollosta johtuvat kustannukset jakaantuvat mahdollisimman oikeudenmukaisesti väestön kantokyvyn mukaan.

Terveyspalvelujärjestelmiä kehitettäessä on päähuomio kiinnitettävä palvelujen parantamiseen erilaisia vaihtoehtoja hyväksi käyttämällä. Väestöllä tulee säilyttää mahdollisuus käyttää julkisten palvelujen rinnalla myös yksityisiä palveluja. Liian kahlitsevan ja jäykän palvelujärjestelmän luomista on vältettävä.

Kunnallisella tasolla on edistettävä palvelujen saavutettavuutta perustamalla tarpeen mukaan toimintayksiköitä mahdollisimman lähelle väestöä ja kehittämällä liikkuvien palveluyksiköiden toimintaa. Palveluja kehitettäessä ne on suunnattava paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden mukaisesti. Tällöin tulee erityisesti ottaa huomioon eri ihmisten tarpeet ja odotukset. Luonnollisen ja terveellisen elinympäristön tulee kuulua jokaisen ihmisen perusoikeuksiin.

Terveyspolitiikan keskeiset tavoitteet voidaan kiteyttää seuraaviin kohtiin, jotka muodostavat terveydenhuollon "vihreän neliapilan":

  1. Terveellinen elinympäristö
  2. Terveyden säilyttäminen
  3. Sairauksien ehkäisy ja parantaminen
  4. Hyvä huolenpito sairaasta ihmisestä.

Eläinlääkintähuolto

Kuntien eläinlääkäritointa on pyrittävä kehittämään siten, että eläin-lääkintäavun saaminen on nykyistä paremmin mahdollista kaikkina viikon päivinä ja vuoden aikoina. Eläinlääkäreiden matkakustannukset on siirrettävä kuntien maksettavaksi ja kunnat oikeutettava saamaan näihin kustannuksiin valtion apua samojen perusteiden mukaan kuin eläinlääkäreiden palkkaukseen.

SOSIAALITOIMI

Kunnallisen sosiaalitoiminnan tarkoituksena tulee olla yksilön elämisen tason turvaaminen ja kohottaminen. Kunnallinen sosiaalitoimi suorittaa tämän tehtävän silloin, kun yksilöllä ei ole mahdollisuuksia toimeentulon, sosiaalisen sopeutumisen ja kuntoutumisen saavuttamiseen omin avuin, valtion, eläkelaitosten tai muiden yhteisöjen myöntämien palvelujen turvin. Sosiaalipalveluksia tarvitsevia yksilöitä on palveluksia annettaessa kohdeltava tasa-arvoisesti. Periaatteessa palvelumuotoja on tarjottava samanarvoisina kaikille tarpeessa oleville.

Hallinto

Kunnan sosiaalihallinnon tulee olla asiakkaan tarpeet huomioonottavaa. Asiakkaan on saatava palvelut yksinkertaisin menetelmin, ja mahdollisimman monet palvelut samoista riittävän tiheästi sijaitsevista palvelupisteistä. Kunnallisten sosiaalipalvelujen saannista ja suunnittelusta on tiedotettava niin, ettei kukaan jää näitä palveluja vaille. Suunnittelun osalta on erikseen todettava, että sosiaalitoimen valtakunnallinen suunnittelu on käynnistettävä viipymättä, samoin alueelliselle tasolle, lähinnä läänien sosiaali- ja terveysosastoille kuuluva alueellinen suunnittelu.

Kunnallinen sosiaalitoiminta on yhdistettävä joustavasti terveydenhuollon palveluksiin.

Annettaessa kunnallista oikeusapua on erityistä huomiota kiinnitettävä siihen, että kuntalaiset saavat ohjeita ja neuvoja myöskin yleistä sosiaaliturvaa koskevissa asioissa.

Kunnan sosiaalipalvelut

Kunnalliseen sosiaalitoimeen kuuluvat ainakin vanhusten sosiaaliturvan toteuttaminen, lapsiperheiden kodinhoitopalvelut, lasten ja nuorten sosiaaliturvan ja sopeuttamisen tehtävät, kehityksessään vammautuneiden hoito- ja kuntoutustehtävät, sosiaalisessa käyttäytymisessään tai sopeutumisessaan poikkeavien kuntouttaminen. Kunnallisessa toiminnassa on pyrittävä näiden ryhmien huollon tehostamiseen ja lainsäädännön kehittämiseen. Kunnat on vapautettava niistä sosiaaliturvan maksutehtävistä, joissa suoritukset tapahtuvat ilman tarvehankintaa tai maksut maksetaan valtion tai eläkelaitosten varoista. Kustannukset on joka tapauksessa korvattava kunnille täysimääräisinä.

Lapset ja nuoret

Kunnalliselle tasolle on luotava valtion toimenpitein äidinpalkkajärjestelmä, jossa jokaiselle lapsen huoltajalle maksetaan hoitopaikkaa ja hänen valintaansa jää lapsen hoitotehtävien järjestäminen. Kotihoidon ohella lapsille on voitava järjestää myös päivähoitoa joko ohjattuna perhepäivähoitona tai päivähoito-laitoksissa sekä hoitoa mm. vuorotyössä olevien vanhempien lasten hoitamiseksi. Kotiäidille, joka itse vastaa lapsensa huollosta, äidinpalkka jää tästä korvaukseksi. Ansioäiti maksaa äidinpalkasta korvauksen lapsensa joko perhepäivähoidossa tai päivähoitolaitoksessa tapahtuvasta huollosta. Korvauksen määrä saa olla enintään äidinpalkkaa vastaava. Samalla on kotien hoito- ja kasvatusmahdollisuuksien parantamiseksi aikaansaatava nopeasti perheenemäntien eläkejärjestelmä.

Nuorten vapaa-aikatoiminta on ennaltaehkäisevää sosiaalitoimintaa. Missä järjestöjen toimesta nuorille ei ole mahdollisuuksia vapaa-aikatoimintaan, sitä on järjestettävä kunnan toimesta. Kuntien on tuettava myös sosiaalisesti sopeutumattomien nuorten vapaa-aikatoiminnan järjestämistä.

Sosiaalista turvaa vailla oleville lapsille on järjestettävä riittävästi mahdollisuuksia päästä hoitoon perheisiin, jotta vältyttäisiin usein turmiolliselta laitossijoitukselta. Laitostoimintaa on kehitettävä vapaaksi ja lapsen mahdollisuudet on otettava kaikissa suhteissa huomioon. Sijoittajakuntien tulee korvata hoitokunnalle sijoitettujen lasten koulukustannukset kokonaisuudessaan.

Sopeutumattomien lasten ja nuorten hoidossa on pyrittävä yhä enemmän avohoitoon tai sellaiseen laitoshoitoon, jossa lapset ja nuoret voidaan saada koulutukseen ja työelämään. Laitostumista ja pakkosijoituksia on sosiaalihuollon toteuttamista suoritettaessa tarkoin harkittava ja otettava yksilönturvanäkökohdat huomioon.

Kasvatusneuvolatoimintaa on lisääntyvää kysyntää vastaavasti laajennettava ja kehitettävä palvelemaan nimenomaan häiriintyneitä ja sopeutumisesta kärsiviä lapsia ja nuoria.

Lapsille ja nuorille, jotka ovat kehityksessään vaurioituneita tai muuten vammautuneita, on järjestettävä erityishoitoa, tutkimuksin ohjattava heidät saamaan oikeaa kuntoutusta ja valmennusta opiskeluun ja työelämään.

Kehitysvammaisten hoidossa on varattava riittävästi mahdollisuuksia avohoitoon koulujen, suojatyöpaikkojen, opetus- ja työkotien sekä perheneuvonnan avulla. Perhesijoitusta on tämänkin huollon kohdalla tuettava. Avohuollon klinikkatoimintaa on kehitettävä.

Vanhemmat on saatava mukaan lasten ja nuorten hoitotapahtumaan silloin, kun lapsen sosiaalinen sopeutumattomuus tai poikkeavuus on huollon tarpeen syynä. Vanhempien valmennusta muutenkin lasten hoito- ja kasvatustehtävissä tulee tehostaa pitäen ohjeena perhekeskeistä yhteiskuntamuotoa.

Sopeutumattomat ja poikkeavat

Sosiaalipalvelujen avulla on kuntoutettava päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien, vankilasta vapautuvien, epäsosiaalisten tai muuten sopeutumattomien ryhmiä. Sosiaalitoimintaan on liitettävä näitä ryhmiä palvelevaa työkuntoutusta, taloudellista auttamista ja aktivoivaa henkilökohtaisen huollon tukea.

Vanhukset

Vanhusten taloudellisen tuen tarve on ohjattava valtion toimenpitein kokonaan eläkejärjestelmin hoidettavaksi. Tässä suhteessa kansaneläkkeen on turvattava kaikille vanhuksille ja työkyvyttömille vähimmäispalkkaa vastaava eläke.

Vanhusten hoidossa on pyrittävä voimakkaasti kehittämään avohuoltoa. Sitä varten on kunnan sosiaalitoimenpitein turvattava vanhuksille oman asunnon säilyttämismahdollisuus tai kohtuulliset vaatimukset täyttävä vuokra-asunto. Samalla on tehostettava kodinhoitojärjestelmää lisäämällä kotiavustajia sekä kunnallisten kodinhoitajien virkoja ja perustamalla asumista helpottavia palvelutaloja, kotiapukeskuksia ja muita palvelumuotoja kuten kiinteät palvelukuljetukset ja puhelimien hankinta vanhuksille.

Huolenpitoa tarvitsevien vanhusten perhehoidosta on valtion toimesta maksettava riittävä korvaus. Liikuntakyvyttömille tai muuten jatkuvan hoidon tarpeessa oleville vanhuksille on kuntien toimesta perustettava vanhainkoteja vanhusten kotikuntiin. Näiden laitosten yhteyteen on vältettävä sijoittamasta muunlaisia laitoshoidon tarpeessa olevia henkilöitä.

Vanhusten sairaanhoitoon ja kuntoutukseen on kunnissa kiinnitettävä erityistä huomiota. Kuntoutuksessa on pääpaino pantava ohjattuun liikuntaan, askarteluun ja terveydenhoitoon.

Yhteiskunnan tuen turvin on edistettävä ja toteutettava myöskin vanhusten asuntojen rakentamista valtakunnallisen ja kuntakohtaisen suunnittelun puitteissa. Valtion on huomattavasti nykyistä tehokkaammin tuettava vanhusten omien asuntojen korjaamisista aiheutuneita kustannuksia.

Kuntakohtaisesti on edistettävä myöskin vanhusten sosiaalista lomatoimintaa.

Työkykyisille vanhuksille tulee kuntien toimesta järjestää sopivaa työskentelyä, mikäli vanhukset sitä haluavat, joko erityisissä työtuvissa tai kunnan muissa työkohteissa.

Kuntoutettavat

Kuntoutustoiminta kuuluu pääasiassa niille valtion ja eläkelaitosten elimille, joilla on vastuu kuntoutukseen johtaneesta tapaturmasta tai muusta tapahtumasta. Sosiaalitoimen vastuulle jää kuitenkin edellämainitun kuntoutuksen lisäksi ryhmiä, joista on huolehdittava. Näitä ovat ennen kaikkea kehitysvammaiset, sopeutumattomat, vanhukset, työttömät, invalidit, päihdeaineiden väärinkäyttäjät, henkisesti häiriintyneet jne.

Näiden henkilöiden kuntouttamiseksi tulisi laatia valtion toimesta kuntoutusohjelma, jota toteutettaisiin erityisissä kuntoutuslaitoksissa tai ohjelman puitteissa kunhan toimesta sosiaalilautakunnan valvonnassa. Kuntoutuksen tavoitteena tulee olla kuntoutettavan opettaminen ammattiin, sopeuttaminen työelämään ja hoitamaan itsensä itsenäisesti.

Sosiaalitoiminnan kehittäminen

Sosiaalisten palvelujen paikallisten ja alueellisten erojen tasoittuminen on ehdoton vaatimus. Tähän on päästävä valtion tasaustoimenpitein, kuntien yhteistoiminnan avulla ja kuntien välisin tasausmaksuin. Kaikilla kansalaisilla tulee olla ammattiin ja asuinpaikkaan katsomatta oikeus lomaan. Sen toteuttaminen on tarpeelliselta osin tehtävä mahdolliseksi yhteiskunnan toimenpitein. Yleensä monimutkaisen sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistamiseen on voimakkaasti pyrittävä.

Raittiustoiminta

Raittius- ja alkoholiasiat kunnissa keskittyvät raittiuden edistämisen ja alkoholiolojen sekä alkoholilain valvonnan seuraamisen osalta raittiuslautakunnan toimialaan. Päihdyttävien aineiden väärinkäyttöä koskevan lain mukaiset huoltotehtävät taas kuuluvat sosiaalilautakunnan toimialaan. Tehtävät ovat toisaalta hallinnollisia, mutta esim. raittiuden edistämisen osalta ensisijaisesti koulutus-, valistus- ja tiedotustoiminnan luonteisia.

Alkoholilaki ja laki keskioluesta mahdollistavat alkoholijuomien vähittäismyynnin ja anniskelun ainoastaan sellaisessa kunnassa, jossa kunnallisvaltuusto on antanut siihen suostumuksensa. Kunnalla on näin ollen ratkaiseva mahdollisuus hallinnollisella päätöksellään vaikuttaa alkoholiolojen kehitykseen. Heikentyneen raittiustilanteen korjaamiseksi tarvitaan kuitenkin ratkaisuja valtakunnallisella tasolla.

Raittiustilanne on maassamme viime vuosina ratkaisevasti heikentynyt ja lisääntyvä alkoholin ja muiden päihteiden käyttö muodostaa merkittävän terveydellisen, sosiaalisen ja taloudellisen rasitteen yhteiskunnassa. Ne tuntuvat yhä suurempina työpanoksen menetyksinä sekä lisääntyvinä menoina terveyden- ja sosiaalihuollon aloilla.

Kunnallisella tasolla on pyrittävä siihen, että

  • raittiuslautakuntien ja järjestöjen suorittamaa raittiuden edistämistä tuetaan sitä arvostaen ja antaen sille taloudelliset edellytykset,
  • alkoholilain noudattamisen valvontaa tehostetaan lisäämällä ja voimistamalla kunnallista alkoholitarkastusjärjestelmää,
  • päihdyttävien aineiden väärinkäyttöä koskevan lain edellyttämiä tehtäviä tehostetaan ja
  • lastensuojelulakia päihteiden vaikutuksen alaisena tavattujen lasten suojelemiseksi toteutetaan entistä tarkemmin.

KOULULAITOS

Koulutuksen yleiset tavoitteet

Yhteiskunnan on tarjottava jokaiselle jäsenelleen oikeus ja mahdollisuus yhtä pitkään yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen. Koulutuksen sisällön ja pituuden tulee olla yksilön vapaaseen valintaan perustuva asia oppivelvollisuuskoulua lukuunottamatta. Yleissivistävässä koulutuksessa koulutettavien määrää ja opetuksen sisältöä ei saa rajoittaa yksinomaan vallitsevan tai odotettavissa olevan työvoimatarpeen perusteella. Ihmisen tulee halutessaan saada opiskella enemmän kuin nykyiset työtehtävät vaativat. Yksilöllisen uran kehityksen sekä väistämättömien työelämän muutosten johdosta on välttämätöntä, että luodaan mahdollisuudet palata koulutukseen työssä saatujen kokemusten jälkeen.

Opetus- ja sivistystoimen osuus kuntien kaikista menoista on ollut viime vuosina keskimäärin 30-35 % ja se on nousemassa. Keskeiseksi kysymykseksi nousee siten kustannusten jako valtion ja kuntien välillä. Koska kysymyksessä on väestön peruspalveluksiin kuuluva toiminta, koulutuksen määrää ja tasoa ei saa vaarantaa kuntien taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Tästä syystä valtionavut on määrättävä riittävän suuriksi ja porrastettava kuntien kantokyvyn mukaan.

Ihmiskeskeisyys vaatii opetuksen suunnittelua lapsen ja nuoren kehitystarpeiden mukaisesti. Ihmiselle tulee varata tilaisuus päämääriensä mukaisesti kehittää kykyjään ja taipumuksiaan mahdollisimman pitkälle.

Koulutuksellisentasa-arvoisuuden ja koulutuksen ajan tasalla pitämisen ehtoina ovat muun muassa seuraavat järjestelyt:

  • maaseudun pienten koulujen toimintaedellytykset on turvattava pienentämällä nykyisiä valtionavun ehtona olevia oppilasminimejä. Samalla olisi niitä sovellettaessa pyrittävä joustaviin kuntakohtaisiin ratkaisuihin paikalliset olosuhteet huomioonottaen.
  • koulutuspaikkojen määrä vastaa alueellisesti ikäluokkien kokoa ja koulutukseen halukkaiden lukumäärää;
  • koulutuksen rakenne antaa mahdollisuuden opintoalasta riippumatta edetä ylimpiin korkeakouluopintoihin saakka;
  • koulujärjestelmä on sellainen, että sen tarjoamat palvelut ovat saavutettavissa sinä ikäkautena, jolle kyseessä oleva koulutus on tarkoitettu;
  • opiskelijoita tuetaan taloudellisesti lisäämällä voimakkaasti opintorahamuotoista - opintotukea niin, ettei vähävaraisuus tai asuinpaikka ole kenenkään opiskelun esteenä;
  • lasten erilaisten ympäristöjen aiheuttamia oppimisedellytysten eroja vähennetään lisäämällä kehitysvirikkeitä;
  • jokaisen oppilaan opiskelua tuetaan ja annetaan erityistä ohjausta niille oppilaille, jotka tarvitsevat oppimiseen eniten aikaa;

koulutus on jatkuvan kehittämistyön sekä olojen vaatiman uudistuksen kohteena.

Esiopetus

Jotta vanhemmille taattaisiin valinnan vapaus eri hoitomuotojen välillä, on kotikasvatusta ja -hoitoa tuettava yhteiskunnan toimesta lasten hoitotuen muodossa. Tukea on maksettava kaikille alle kouluikäisten vanhemmille, joiden tulee käyttää se joko lapsensa kotikasvatukseen ja -hoitoon taikka perhepäiväkoti- tai päiväkotipalveluiden hankkimiseen.

Päiväkotien rinnalla tulee myös perhepäivähoitojärjestelmää kehittää. Etenkin harvaan asutuilla seuduilla on perhepäiväkoti tärkeä vaihtoehto kotikasvatuksen rinnalla. Kotien ja perhepäiväkotien mahdollisuudet virikerikkaan ympäristön luomiseen paranevat, jos myös niihin voidaan hankkia riittävästi monipuolista virikemateriaalia.

Kuusivuotiaiden opetusta on kehitettävä ottaen huomioon paikalliset olosuhteet. Eräissä tapauksissa opetus voi tapahtua parhaiten tukemalla kotien mahdollisuuksia oppimisvalmiuksien kehittämisessä ja ohjaamalla monipuolisen virikeaineiston hankinnassa. Eräissä tapauksissa opetus voidaan järjestää ala-asteen kouluissa.

Peruskoulu

Peruskoulun ala-asteen opetuksessa tulee pyrkiä opetusryhmän sisäisin järjestelyin ottamaan huomioon oppilaiden erilainen omaksumiskyky ja heikompia autettava erilaisin tukitoimenpitein pääsemään määrättyyn tasoon.

Peruskoulun yläasteen eriyttämisratkaisuja kehitettäessä on lähdettävä ihmisten välisestä tasa-arvoperiaatteesta, joka samalla hyväksyy oppilaiden yksilölliset erilaisuudet. Tähän perustuen tulee oppilaille tarjota heidän kykyjään ja taipumuksiaan vastaavia erilaisia opiskelumahdollisuuksia. Samalla kun erityisesti kehitetään oppimisvaikeuksissa olevien oppilaiden opetukseen liittyviä opetusmenetelmiä ja -välineitä, on myös pyrittävä edistämään nopeasti omaksuvien oppilaiden opiskelua. Ammatinvalinnan ohjausta on tehostettava niin, että sillä annetaan perusteelliset tiedot eri opiskeluvaihtoehdoista peruskoulun jälkeen.

Nykyisen murrosajan keskellä sekä yksityiset kansalaiset, että koko yhteiskuntamme kaipaavat uskonnon antamaa eettistä ja elämänkatsomuksellista tukea. Sen vuoksi on välttämätöntä, että uskonto kuuluu koulujen opetusohjelmaan, ja että sille taataan mielekkään opetustapahtuman tuntimäärä koulun eri asteilla. Myös maatalouden osuutta peruskoulun opetusohjelmassa on nykyisestään lisättävä.

Pienten koulujen toimintamahdollisuudet on turvattava ja toimintaedellytyksiä parannettava. Näiden koulujen olemassaolon oikeuden tunnustaminen ei riitä, vaan yhteiskunnan on erityistoimenpitein huolehdittava siitä, että näiden koulujen kasvatus ja opetus järjestetään samantasoisena kuin muissa kouluissa. Koulutuskustannukset oppilasta kohden tulevat luonnollisesti pienissä kouluissa suuremmiksi kuin oppilasmäärältään suurissa yksiköissä, mutta asiaa ei saa ratkaista vain taloudellisten tehokkuusnäkökohtien perusteella. Koska pieniä kouluja on pääasiassa syrjäisissä ja vähävaraisissa kunnissa, on ensisijaisesti valtion vastattava niiden lisäkustannuksista.

Keskiasteen koulutus

a) Lukio

Lukiokoulutuksen saamiseen tulee olla kaikilla samanlaiset mahdollisuudet oppilaan asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta.

On luotava kiireellisesti edellytykset peruskoulun yhteydessä toimivan kunnallisen lukion muodostamiseksi.

Lukiota käyvien pitkämatkaisten oppilaiden kuljetus-, matka- ja majoituskustannuksiin on saatava sama valtionapu kuin peruskoulun kyyditys- ja majoituskustannuksiin. Tämä mahdollistaa sosiaalisten etujen antamista lukion oppilaille erityisesti niissä kehitysalueiden köyhissä ja harvaan asutuissa kunnissa, joissa tällaisen lukion perustamista voidaan pitää perustelluimpana. Peruskouluun kuuluvan lukion käyttömenojen valtionapu on määriteltävä peruskoulun valtionavun mukaisesti.

Keskiasteen koulutuksen järjestelyjen tasapainottamiseksi on lukioasteen nopea kasvu eräillä alueilla pyrittävä estämään. Tämän vuoksi on ratkaisuja keskiasteen koulutuksen järjestämiseksi kiirehdittävä ja ammatinvalinnan ohjausmenetelmiä tehostettava. Siirtymäkautena on lukiokoulutuksen kohtuutonta paisumista hillittävä hallinnollisin keinoin.

b) Ammatillinen koulutus

Nykyinen ammatillinen koulutusrakenne on tähän saakka ollut alueellisesti eriarvoisuutta lisäävää. Kehittyneillä alueilla koulutettavilla on ollut paitsi koulutusaloittain myös koulutustasoittain monipuolisemmat valinnanmahdollisuudet kuin muissa osin maata. Tämän seurauksena eri alueiden luontaisetkaan ja muut kehitysedellytykset eivät ole tulleet riittävästi käytetyiksi hyväksi, koska eriasteista ammatillista koulutusta saanutta työvoimaa ei ole ollut käytettävissä.

Ammatillisen koulutuksen tulee määrällisesti olla niin mitoitettua, että koulutettavilla sukupuoleen ja varallisuuteen katsomatta tarjoutuu kotimaakunnassaan mahdollisuus hankkia riittävästi työelämän ja oman ammattialan vaatimia tietoja ja taitoja ammatillisissa oppilaitoksissa tai yliopistoissa ja korkeakouluissa.

Ammatillinen koulutus on niin järjestettävä, ettei kenenkään eteneminen koulutuksessa pysähdy missään vaiheessa ja mihinkään suuntaan koulujärjestelmän vuoksi.

Vastaavankaltaiset edut kuin peruskoulussa ja lukiossa on turvattava myös ammatilliseen koulutukseen hakeutuville edellä lukion osalta määritetyllä tavalla.

Aikuiskoulutus

Aikuiskoulutus on myös kuntatasolla käsitettävä osaksi kokonaiskoulutusjärjestelmää. Erityistä huomiota on kiinnitettävä aikuisten ammatillisen koulutuksen kuntakohtaiseen suunnitteluun. Aikuiskoulutuspalvelukset on saatettava kaikkien kuntalaisten tavoitettaviksi. Tämän mukaisesti palveluja on vietävä syrjäkylille, työpaikoille ja laitoksiin, joissa ihmisten on helppoa ja luontevaa osallistua aikuiskoulutuksen eri muotoihin. Kunnassa oleviin oppilaitoksiin on tarpeen mukaan luotava ilta- ja aikuisosastoja. Eri oppilaitosten välillä on saatava aikaan mahdollisimman järkevä yhteisten tilojen, opettajavoimien ja välineiden käyttö. Erityisesti kansalaisopiston mahdollisuuksia kunnallisessa koulutusjärjestelmässä on käytettävä hyväksi.

Kansalaisopistoverkostoa on tihennettävä liian monen kunnan alueella toimivia opistoja jakamalla ja saattamalla loputkin maamme kunnista kansalaisopistotoiminnan piiriin sekä lisäämällä opistojen toimintapisteitä. Näistä aikuisoppilaitoksista on kehitettävä monipuolisia kulttuuri- ja koulutustoiminnan sekä vapaa-ajan keskuksia, jotka liittyvät elimellisenä osana kunnan koululaitokseen. Niiden opetus on suunnattava kunkin paikkakunnan erityistarpeen mukaan. Kuntien on tuettava myös alueellaan toimivien sivistysjärjestöjen ja kansanopistojen työtä. Varsinkin opintokerhotyön mahdollisuudet on otettava huomioon kunnan koulutus-, nuorisotyö- ja vapaa-ajan suunnitelmia laadittaessa. Kuntien on omalta osaltaan huolehdittava, että paikkakunnan koululaitoksella ja sitä tukevalla sivistys- ja kulttuuritoiminnalla on tarkoituksenmukaiset tilat ja välineet toimintaansa. Koulujen ja oppilaitosten rakennuslupien saaminen on ollut erittäin vaikeata. Onkin pyrittävä laatimaan pitkän tähtäyksen koulurakennusohjelma, jonka perusteella valtion tulo- ja menoarvioon voidaan ottaa riittävät määrärahat. On turvattava myös pienten koulujen rakentamismahdollisuudet.

Aikuiskoulutuksen tilatarpeet on otettava huomioon kunnallisissa rakennussuunnitelmissa. On pyrittävä joustavasti muunneltaviin monikäyttötiloihin. Aikuiskoulutuspalvelut on vietävä mahdollisimman lähelle ihmisten omaa elinympäristöä.

Kirjastot

Kunnallinen kirjastolaitos on saatettava entistä tehokkaammin palvelemaan koulutusta ja muita kulttuuritarpeita. Kirjaston palveluja on monipuolistettava ja ne on saatettava entistä paremmin kuntalaisten käyttöön esim. kirjastoauto- ja kirjastovenetoimintaa tehostamalla. Kirjastojen aukioloaikoja on lisättävä ja monipuolistuvalle toiminnalle on varattava riittävät tilat.

Kouluyhteistyö

On tähdennettävä opettajan keskeistä ja korvaamatonta osuutta kasvatustapahtumassa. Samalla on painotettava tarvetta turvata opettajien mahdollisuudet osallistua tehokkaasti omia työolojaan koskevien päätösten tekoon. Opettajat ovat avainasemassa sekä koulun uudistuksessa että koulun käytännöllisessä toiminnassa. Sen vuoksi on välttämätöntä, että opettajat tuntevat asemansa maamme koululaitoksessa mahdollisimman turvalliseksi. Koulusta on kehitettävä sellainen yhteisö, jossa viihtyvät sekä opettajat, oppilaat että henkilökunta. Hyvään alkuun saatetusta koulu-demokratiasta on luotava järjestelmä, joka pystyy takaamaan luottamuksellisen ja vapaan yhteistyön koulussa työskentelevien kesken, sillä vain luottamukseen perustuva yhteistyö luo pohjan todelliselle ja aidolle koulun sisäiselle uudistumiselle ja työrauhalle. Erityistä huomiota on kiinnitettävä vastuuntunnon kasvattamiseen oppilaisiin samalla kun kodeille ja huoltajille taataan riittävät mahdollisuudet toimia edellämainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Koulutuksen hallinto

Koulutuksen hallinto on demokratisoitava. Paikallis- ja piirihallinnon asemaa on vahvistettava pyrkimällä pitkällä tähtäyksellä myös piiritasolla maakuntahallinnon kautta kansainvaltaiseen päätöksentekoon. Kunnallisen kouluhallinnon merkitys korostuu koulutuksen siirtyessä peruskoulu-uudistuksen toteutuessa lähinnä kuntien hoidettavaksi. Tästä seuraa, että kunnan asukkaiden on myös entistä itsenäisemmin saatava hoitaa koulutointa. Kunnallisille kouluviranomaisille on siirrettävä kaikki sellaiset tehtävät, joiden hoitamiseen niillä voidaan katsoa olevan riittävät edellytykset.

Peruskoulujen kouluneuvostoille on koulujärjestelmän muuttuessa, pyrittävä siirtämään kansakoulujen johtokunnille kuuluneita tehtäviä, koska koulukohtainen kouluneuvosto on ainoa virallinen elin, joka myös koulupiiritasolta voi ajaa koulun asioita kunnan keskushallintoon ja muihin viranomaisiin päin.

KULTTUURITOIMINTA

Kunnallisen kulttuuripolitiikan tehtävänä on vähentää olemassaolevaa eriarvoisuutta kuntalaisten ja kansalaisten keskuudessa eri osissa maata, vähentää eriarvoisuutta kulttuuripalvelusten tarjonnassa ja kansalaisten mahdollisuudessa harrastaa omaehtoista kulttuuria.

Kulttuuripolitiikka on nähtävä kunnan muihin toimintoihin erottamattomasti liittyvänä osana. Siksi kulttuuritoimen rahoitusta ei tule väheksyä taloudellisesti vaikeinakaan aikoina eikä saattaa sitä toissijaiseen asemaan muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan verrattuna.

Suuntaamalla huomiota nykyistä tehokkaammin myös kulttuurin alueelle, lisätään kuntalaisten viihtyvyyttä ja kaikinpuolista kehitystä. Pitkällä aikavälillä tällä on erittäin merkittävä vaikutus kunnan kehitykseen.

Tehokkaan kulttuuripolitiikan toteuttaminen edellyttää kuntasuunnitelman liittyvän kulttuuripoliittisen tavoiteohjelman laatimista. Nykyinen kulttuurin alalla hajanainen kunnallinen lautakuntajärjestelmä on uusittava perustamalla kuntiin lakisääteiset kulttuurilautakunnat. Niiden toimialaan on koottava kaikki kunnalliset kulttuuritoiminnot. Ennen niiden perustamista koskevan kulttuurilainsäädännön aikaansaamista tulisi kuntien aktiivisesti ja oma-aloitteisesti perustaa vapaaehtoisia kulttuurilautakuntia.

Kulttuuritoiminnan edellytysten tasa-arvoistamisen vuoksi tulee saada aikaan laki kuntien kulttuuritoiminnasta ja siihen liittyvästä valtionavusta. Kulttuurilautakuntien vapaaehtoisuusjärjestelmän vuoksi haja-asutusalueiden kunnat eivät pysty valvomaan etujaan kunnallisen elimen puuttuessa juuri sellaisista kunnista.

Kulttuurin järjestökentän ja kuntien kulttuurielämän, kehittämisen ongelmana on pätevien ohjaajavoimien puute. Tarvitaan kulttuuriohjaaja-, kulttuurisihteeri- ja ohjaaja-koulutusjärjestelmää. Kulttuuriohjaajajärjestelmää kehitettäessä tulee kiinnittää huomiota olemassa olevien institutioiden hyväksikäyttöön, kuten kansalais- ja työväenopistojen, kansankorkeakoulujen ja kirjastojen toiminnan mahdollisimman laajaan hyödyntämiseen.

Yleisen kulttuuriohjaajan ja usean kunnan alueella, lähinnä talousalueella toimivan, erikoistuneen taideohjaajan ensisijaisena tehtävänä on eri taide- ja harrastealojen ohjaus- ja koulutustyö. Pääasiassa hallinnollisissa tehtävissä toimiva kulttuurisihteeri pitää yhteyttä läänin taidetoimikuntaan ja lääninhallintoon, jonne organisaation kehittämiseksi tarvitaan kouluosastosta irrotettava, itsenäinen taideosasto.

Kulttuurityö edellyttää selkeän toimitilan, kulttuuritoimiston olemassaoloa. Kunnissa tarvitaan yleisiksi kulttuuritiloiksi soveltuvia monitoimitiloja aluenäyttely-, aluekonsertti-, alueteatteri- ja harrastetoimintaa varten. Niiden puuttuminen on este taidetoiminnan ja -tarjonnan tasa-arvoistamiselle.

Kunnallisen kulttuurityön velvollisuutena on painottaa kotiseututyötä, paikallisia erityispiirteitä, kulttuuriperinteiden tallennusta, vaalimista ja uudistamista.

NUORISOTOIMINTA

Nuorisotyön asemaa on kehitettävä edelleen. Kehittämistyö ei saa merkitä hallintohenkilökunnan paisuttamista, vaan nuorisotyön ohjaustoimintaan on saatava lisää ammattitaitoista työvoimaa. Ohjausmenot on saatava valtionapuun oikeuttaviin menoihin.

Samanaikaisesti kun kunnallista nuorisotyötä kehitetään on nuorten omaa vapaata kansalaistoimintaa tuettava. Nuorten oma järjestäytyminen etenkin maaseudulla on kehittyvälle nuorelle ensiarvoisen tärkeää. Näin nuoret omien järjestöjensä kautta voivat vaikuttaa kunnalliseen päätöksentekoon ja samalla oppivat kansanvaltaisen yhteiskunnan pelisäännöt. Lisäämällä nuorisojärjestöjen avustuksia lisätään nuorten vaikuttamismahdollisuuksia ja näin laajennetaan kansanvaltaa.

Kuntien on lisättävä ns. järjestäytymättömän nuorison harrastusmahdollisuuksia. Tämä on ensiarvoisen tärkeää ennaltaehkäisevää työtä, jolla voidaan poistaa nuorison keskuudessa tapahtunutta kielteistä kehitystä kuten väkivallan, huumeiden käytön, henkisten häiriöiden yms. ilmiöiden lisääntymistä. Osoittamalla tilat ja välineet eri harrastusmuodoille on näille nuorille mahdollista löytää mielekästä tekemistä nykyisen vapaa-ajanvieton tilalle.

Nuorisotyön henkilökunnan ohella nuorisotilojen rakentaminen merkitsee perusedellytysten luomista nuorisotyölle. Kehitysalueiden kuntien nuorisotilojen rakentamisessa on lisättävä valtion osuutta. Valtion avustamispolitiikan painopiste on suunnattava köyhiin kuntiin. Vauraiden kuntien nuorisotilojen rakentamista valtio tukee ns. vuokra-arvojärjestelmän kautta.

Liikuntapolitiikka

Liikuntapolitiikan merkitys osana yhteiskuntapolitiikkaa on viime aikoina voimakkaasti lisääntynyt. Vastuu liikuntapolitiikasta on valtiolla, kunnilla ja urheilujärjestöillä. Liikuntapalvelusten riittävä tuotanto edellyttää, että näiden tahojen kesken saadaan aikaan tarkoituksenmukainen työnjako. Pääperiaatteena työnjaossa tulee olla se, että julkinen valta, valtio ja kunnat, vastaavat edellytysten luomisesta ja että liikunta- ja urheilutoiminnan käytännön toteutuksesta huolehtivat urheilujärjestöt, joiden tulisi saada toimintaansa taloudellista tukea nykyistä runsaammin. Valmisteilla oleva liikuntalaki, jossa käsitellään mm. näitä työnjakokysymyksiä sekä urheilujärjestöjen toimintatukea, on välttämätön ja kiireellinen.

Työnjaon periaate merkitsee kunta-portaassa sitä, että kunnat vastaavat liikunta- ja urheilutoiminnan edellytyksistä siltä osin, kuin se ei kuulu valtiolle. Tällaisia edellytyksiä ovat mm. liikunta- ja urheilutilat, niiden ylläpito, alueiden varaaminen liikuntatarkoituksiin, liikunnan huomioon ottaminen kuntatasoisessa suunnittelussa, toimintatuen jakaminen urheiluseuroille sekä yleinen tiedotus- ja valistustoiminta.

Urheiluseurojen tulisi vastata käytännön liikunta- ja urheilutoiminnasta, kuten esimerkiksi valmennuksesta, harjoitustilaisuuksien ja kilpailujen järjestämisestä, kuntoliikunnan toteuttamisesta jne. Yhteistoiminnassa urheiluseurojen kanssa kuntien tulisi järjestää liikuntapalveluja myös erityisryhmille, kuten vammaisille ja vanhuksille. Liikuntakasvatustoiminnassa kuntien ja urheiluseurojen olisi toimittava kiinteässä yhteistyössä koulujen ja kotien kanssa.

Liikuntatoimintaa kehitettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota kuntoliikuntaan ja sen edellyttämien tilojen ja välineiden hankintaan.

Kun liikunta ja urheilu ovat kehittävää nuorisotyötä ja toisaalta kuntoa ja työkykyä lisäävinä terveydenhuollon menoja supistavaa toimintaa, kannattaa kuntien lisätä varoja liikuntapalvelusten kehittämiseksi. Liikuntapalveluja pystytään tuottamaan edullisimmin siten, että kuntien tuki lisätään urheiluseurojen vapaaehtoiseen työpanokseen.

Kunnallisen liikuntapolitiikan keskeisiin kysymyksiin kuuluu urheiluseurojen toimintatuen jakoperusteet. Toimintamäärärahojen jaon on oltava oikeudenmukaista. Siksi sen on perustuttava urheiluseurojen toiminnan määrään, laatuun ja laajuuteen.

Liikuntalain myötä tulevat kunnalliset liikuntalautakunnat pakollisiksi. Niiden kokoonpanossa olisi kiinnitettävä huomiota siihen, että valitut jäsenet ovat urheilutoimintaa tuntevia. Kuntien olisi laadittava myös liikunta- ja urheilutoiminnan osalta pitkän tähtäimen suunnitelmia, joihin seurat perustavat tietyiltä osin omat suunnitelmansa.

YHDYSKUNTASUUNNITTELU

Yhdyskuntasuunnittelun päämääränä tulee olla viihtyisän ja turvallisen asuin-, työ- ja elinympäristön luominen kuntalaisille. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on

  • kehitettävä kunnan eri osia tasapuolisesti ottaen huomioon sekä asutuskeskusten että haja-asutusalueen ja maaseudun pien-taajamien tarpeet;
  • siirryttävä nykyistä monipuolisempaan, vaihtelevampaan ja luonnonläheisempään rakentamiseen antamalla asunnontarvitsijoille näin enemmän valinnanvaraa asunnon ja asuinympäristön suhteen,
  • otettava kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa ja eri toimintojen sijoittamisessa huomioon ympäristönsuojelun vaatimukset
  • luotava sellainen liikenneverkosto, joka mahdollistaa turvallisen ja joustavan liikkumisen asuntojen, työpaikkojen ja eri palvelupisteiden välillä,
  • lisättävä kuntalaisten vapaa-ajan viettämisen mahdollisuuksia ammatista ja asuinpaikasta riippumatta.

Yhdyskuntasuunnittelussa on sen kaikilla tasoilla lisättävä kuntalaisten mahdollisuuksia osallistua siihen. Eri asteisia suunnitelmia laadittaessa on esitettävä riittävästi vaihtoehtoja päätöksen teon pohjaksi. Suunnitelmista on kuntalaisille annettava selkeää tietoa valmisteluvaiheesta alkaen.

Väestökeskusten tarvitsemien uusien asuntojen tuotantosuuntaa on muutettava kerrostalojen yksipuolisesta tuottamisesta pientalotuotantoon. Näin voidaan toteuttaa kansalaisten toivomukset viihtyisästä asuinympäristöstä. Milloin kerrostaloryhmiä kuitenkin muodostetaan, on asuinympäristön muodostamiseen viheralueineen ja leikkipaikkoineen kiinnitettävä erityistä huomiota. Epäviihtyisiä kerrostaloalueita ei enää saa hyväksyä rakennettavaksi.

Maamme yhdyskuntasuunnittelussa on tähän saakka lyöty laimin maaseudun ja sen pientaajamien suunnittelu. Tähän on saatava heti muutos. Luonnonläheiset maaseutualueet pientaajamineen tarjoavat liikenneolojen kehityttyä asuinympäristönä laajojen kansalaispiirien kaipaaman vaihtoehdon asutuskeskusten rinnalla.

Maaseutu ja sen kyläyhteisöt on säilytettävä elinkelpoisena. Niissä sijaitsevat viihtyisät käyttö- ja korjauskelpoiset talot ja asunnot on pyrittävä säilyttämään asumiskäytössä sijoittamalla uusia työpaikkoja liikkumisetäisyydelle niistä sekä peruskorjaamalla asunnot. Pysyvän asumisen rinnalle tulee tarvittaessa suunnitella myös loma-asumista, joka voi tukea pysyvää asumista ja sen tarvitsemia palveluksia. Joukko- ja keräilyliikenteen sekä liikkuvien palvelusten järjestäminen haja-asutusalueiden kehittämiselle on tärkeää.

Valtakunnallisia maankäyttösuunnitelmia laadittaessa on maan eri osille ja niiden kunnille annettava mahdollisuudet suunnitelmiin vaikuttamiseen. Vastoin asianomaisen kunnan suostumusta ei sen alueelle saa sijoittaa elinympäristöön olennaisesti vaikuttavaa toimintaa muutoin kuin pakottavista syistä, jotka on todettava eduskunnan toimesta.

Seutukaavaliittojen edellytyksiä alueensa toiminnalliseen ja taloudelliseen suunnitteluun ja tutkimukseen on lisättävä. Rajoituksia ja kieltoja korostaneesta maankäytön suunnittelusta on siirryttävä seutukaavatyön luonteen mukaisesti ohjaavaan, neuvovaan ja palvelevaan seutusuunnitteluun. Tämä soveltuu paremmin seutukaavaliittojen kuin lääninhallitusten tehtäväksi. Seutukaavaliittojen ja kuntien suunnittelutyötä on kehitettävä. Maankäyttösuunnitelmien eri vaiheissa on kuntia ja seutukaava-alueen maanomistajia pidettävä ajan tasalla ja muutoinkin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota suunnitelmista tiedottamiseen. Seutukaavoihin otettavien aluevarausten, kuten virkistysalueiden, tulee olla aina selvitettyyn tarpeeseen nojautuvia ja muutoinkin perusteltuja eikä näillä alueilla tule tarpeettomasti rajoittaa alueiden järkevää taloudellista käyttöä. Milloin maa- ja metsätalousalueita tarvitaan virkistyskäyttöön, on ne lunastettava tai korvattava haitat, vahingot ja menetykset täysimääräisesti. Seutukaavaan tulee aina liittyä selvitys siitä miten ja kenen toimesta lunastukset ja korvaukset järjestetään.

Yleiskaava on yleensä säilytettävä ohjeellisena kunnanvaltuuston hyväksymänä suunnitelmana lisäämättä sen oikeusvaikutuksia. Yleiskaavan laatimisen on perustuttava riittäviin taloudellisiin ja toiminnallisiin selvityksiin, joissa ennen maankäyttöön kohdistuvia ratkaisuja on selvitetty koko kunnan kehittämisperiaatteet, kuten kunta- ja kyläkeskukset talouskyläjakoineen, kunnan alueiden käyttötarkoitus pääpiirteittäin ja tieverkko.

Yleiskaavaa on tarpeen vaatiessa voitava täydentää yksityiskohtaisemmalla kunnanosakaavalla. Yleiskaavaa koskevat tiedot on voitava sisällyttää myös kuntasuunnitelmaan. Mikäli yleiskaavan ja kuntasuunnitelman laatimista erillisinä kuitenkin pidetään tarpeellisena on niiden sisällön oltava yhdensuuntaisia ja hedelmällisellä tavalla toisiaan täydentäviä.

Kuntalaisten oikeusturvaa ei saa vaarantaa sellaisilla maanomistusoloihin vaikuttavilla suunnitelmilla, joita ei tehdä laillisessa järjestyksessä.

Asema- ja rakennuskaavoja laadittaessa on varattava tilaa erilaisille asumismuodoille, sekä pientaloille että kerrostaloille, riittävän väljästi sijoitettuna. Liikenteen järjestely on toteutettava siten, että pääväylät rakennetaan melu- ja saaste-etäisyyden ulkopuolelle. Kävelyteille, pyöräteille ja puistoille on varattava tilaa. Asuntoalueiden läheisyyteen on sijoitettava riittävästi viheralueita.

Rantakaavasäännöstöstä ei saa muodostua vastoin sen tarkoitusta ranta-asutusta vaikeuttavaa tai sen estävää järjestelmää.

Uudistettaessa kaavoitusta ja maankäyttöä koskevaa lainsäädäntöä ja sovellettaessa niitä käytäntöön on katsottava, ettei yksityinen maanomistaja joudu kohtuuttomasti uhrautumaan yhteiskunnan hyväksi. Hänelle on korvattava yhdyskuntasuunnittelusta aiheutuneet todelliset menetykset.

ASUNTO- JA MAAPOLITIIKKA

Kunnollinen asunto ja viihtyisä asuinympäristö kuuluvat jokaisen kansalaisen perustarpeisiin. Tämän vuoksi on säädettävä asumisturvalaki, jolla jokaiselle kansalaiselle voidaan taata vähimmäisvaatimukset täyttävä asunto. Oman asunnon hankkiminen on tehtävä mahdolliseksi pienellä alkupääomalla ja julkisin varoin rakennettujen vuokra-asuntojen lunastaminen omistusasunnoiksi on toteutettava lakisääteisesti. Tarkoitusta varten on myönnettävä pitkäaikaisia ja helppokorkoisia lainoja. Myös kunnan tulee osaltaan asunto- ja maapoliittisin toimenpitein myötävaikuttaa järkevän asuntotuotannon kehittämiseen. Asuntopolitiikkaa on hoidettava niin, että kuntalaisilla on tarjolla valinnanvaraa sekä asunnon että asuinympäristön osalta. Ihmisten tulee saada itse päättää, valitsevatko he asunnon pientalosta tai kerrostalosta ja asuinympäristönsä taajamasta vai sen ulkopuolelta.

Asuntotuotannon edistämistä ja ohjaamista varten on kuntien tarvittaessa laadittava riittävän pitkälle eteenpäin ulottuvia rakennusmaan hankintasuunnitelmia vastaista rakennustoimintaa varten. Näin kunta voi vaikuttaa yhdyskuntien kehitykseen ja maan hinnan pitämiseen kohtuullisena. Kuntien tulee pyrkiä hankkimaan vapaaehtoisin kaupoin omistukseensa riittävästi kaavoitettua maata, joka niiden tulee luovuttaa kohtuullista korvausta vastaan asunto- ja muuta rakennustoimintaa varten.

Kuntien etuosto-oikeus on rajoitettava koskemaan vain asuntorakentamiseen ja siihen välittömästi liittyvään muuhun yhdyskuntarakentamiseen tarvittavaa maata silloin kun se sijaitsee asema- tai rakennuskaava-alueella tai kunnallisvaltuuston hyväksymässä yleiskaavassa asuntorakentamiseen tarkoitetulla alueella.

Milloin asuntotuotantoon tarvittavaa maata hankitaan lunastusmenettelyä käyttäen on siitä maksettava täysi korvaus. Yhteiskunnan toimenpiteistä johtuvaa maanhinnan arvonnousua on kuitenkin voitava jättää kohtuullisessa määrin huomioonottamatta korvausta määrättäessä silloin kun maa sijaitsee asema- tai rakennuskaava-alueella. Samalla on huolehdittava siitä, että kunta ei saa käyttää hallussaan olevaa maata taloudellisen hyödyn tai muiden etujen hankkimiseen.

Asuntotuotantoa suunniteltaessa ei saa unohtaa harvaan asuttujen alueiden väestön asunto-olojen parantamista eikä vähävaraisen väestönosan vaikeuksia saada hankituksi itselleen kunnollinen asunto.

Asuntotuotantomäärärahoja on suunnattava huomattavasti tähänastista enemmän myös vanhojen asuntojen kunnostamiseen ja säilyttämiseen tasapuolisesti myös haja-asutusalueille.

Myös haja-asutusalueilla on valtion tasaveroisesti lainoitettava asuntotuotantoa, erityisesti milloin rakentaminen liittyy muuhun kylämäiseen asutukseen, välttämättömät peruspalvelut ovat saavutettavissa paikkakunnan oloihin nähden kohtuullisella etäisyydellä, hakijan ammatti tai työpaikka palvelee perustuotantoon liittyviä elinkeinoja tai muutoin sopii haja-asutusalueilla harjoitettavaksi tahi milloin kysymyksessä on asuinrakennuksen peruskorjaus- ja laajennushanke.

Siellä, missä ei ole riittävästi tarjolla vuokra-asuntoja, tulee rakentaa myös kunnallisia vuokrataloja. Asuntoalueet on suunniteltava ja rakennettava siten, ettei niistä muodostu väestörakenteeltaan ja rakennuskannaltaan yksipuolisia.

VAPAA-AIKA

Vapaa-ajan lisääntyessä kunnan tulee tarjota vapaa-ajan vaihtoehtoja kansalaisten käytettäväksi. Kunnan vapaa-aikatoimiston asianmukainen hoitaminen helpottaa kansalaisten mahdollisuuksia käyttää lisääntynyttä vapaa-aikaansa tarkoituksenmukaisella ja hyödyllisellä tavalla.

Loma-asutus vesistöjen rannoilla on maamme oloille ominainen ja suosittu vapaa-ajan viettämisen muoto, jonka kehittämistä ei tule perusteettomasti vaikeuttaa tai estää. Päinvastoin tulee luoda uusille Väestökeskusten väestöryhmille entistä parempia mahdollisuuksia oman loma-asunnon hankkimiseen. Tämän ohessa on myös suunniteltava palvelukykyisiä lomakyliä ja osoitettava alueita leirintämatkailun tarpeita varten. Niin ikään on luotava mahdollisimman laajojen kansalaispiirien ulottuvilla olevia lomakeskuksia valtakunnallisesti katsoen soveliaille sijaintipaikoille.

Virkistys- ja ulkoilualueiden riittävyys kaikkien ihmisten käyttöön on pyrittävä turvaamaan sekä maalla että asutuskeskuksissa. Virkistysaluejärjestelmää on kehitettävä ensisijaisesti alueita vapaaehtoisin toimin yhteiskunnan omistukseen hankkien. Kuntien tulee huolehtia siitä, että sekä asutuskeskusten että maaseudulla asuvien käyttöön hankitaan uimapaikkoja ja ranta-alueita niiden tarpeisiin, jotka eivät omista rantaa. Niin ikään tulee huolehtia siitä, että asukkaiden käytettävissä on ulkoilureittejä, hiihtolatuja ja muita järjestettyjä yleisiä ulkoilupalveluja.

YMPÄRISTÖNSUOJELU

Ympäristön suojeleminen ja vihreän luonnon säilyttäminen on aina ollut keskustapuolueelle läheinen ja tärkeä asia. Voimakas kaupungistuminen ja teollistuminen eivät saa estää näkemästä niiden mukanaan tuomia ympäristövaaroja ja -haittoja, joiden estäminen ja poistaminen on jo muodostunut erääksi yhteiskunnan tärkeimmistä toiminta-alueista. Elinkelpoinen ja viihtyisä ympäristö kuuluu ihmiselämän perustarpeisiin.

Ympäristönsuojelun vaatimukset on otettava huomioon kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa. Kuntien tulee seurata alan kehittymistä ja ottaa ympäristönsuojelu huomioon kehittäessään toimintojaan ja uudistaessaan hallintoaan.

Vastuu ympäristön pilaantumisesta ja sen estämisen kustannuksista tulee jakaa aiheuttamisperiaatteen mukaan. Yhteiskunnan on kuitenkin otettava kohtuullinen osavastuu siellä, missä puhdas vesi, luonnontuotteet tai muut hyödykkeet muodostuvat käyttäjilleen muihin verrattuna liian kalliiksi. Valtion on huolehdittava siitä, etteivät ympäristönsuojelusta aiheutuvat kustannukset kohtuuttomasti rasita vähävaraisia kuntia. Valtion on tuettava kuntia niiden suorittamassa tutkimustoiminnassa ja puhdistuslaitosten rakentamisessa sekä turvattava niille riittävä asiantuntija-apu.

Rakentamisessa ja ympäristön muuttamisessa on otettava huomioon sekä taajamien, että maaseudun perinne ja omaleimaisuus. Yhdyskunnan oloille vieraita, perinteelliseen ympäristöön sopeutumattomia ratkaisuja on vältettävä.

ELINKEINOPOLITIIKKA

Kunnallisen elinkeinopolitiikan tehtävänä on yritystoiminnan perusedellytysten luominen ja ylläpitäminen. Tavoitteeksi on asetettava monipuolisen ja menestyvän elinkeinotoiminnan aikaansaaminen ja sitä kautta kunnan asukkaiden taloudellisen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisääminen. Päämäärään pääseminen edellyttää yhteiskunnan toimenpiteiden ohella tehokasta yhteistyötä paikallisen elinkeinoelämän kanssa.

Peruslähtökohdaksi on asetettava väestötavoitteet sisältävä kuntasuunnitelma, jonka yhteydessä on osoitettava, kuinka kunnan asukkaille turvataan kunnollinen toimeentulo ja muut elämisen perustarpeet. Väestötavoitteiden lähtökohdaksi on asetettava se, että kaikille asukkaille voidaan tarjota kotiseudullaan pysyvä työpaikka ja siten välttää työttömyyden aiheuttama muutto.

Kuntien on edistettävä tarvittavan tuotantotoiminnan syntymistä ja kehittämistä varaamalla niiden tarpeisiin sopivia maa-alueita ja luovuttamalla niitä kohtuullisin ehdoin yritysten käyttöön. Kaavoituksella ja kunnallisteknillisten töiden suorittamisella on myös autettava yritystoiminnan alkuunpääsyä.

Myös valtiovallan on aktiivisesti osallistuttava elinkeinoelämän perusedellytysten luomiseen huolehtimalla siitä, että yritystoiminnalla on alueellisesti tasapuoliset toimintamahdollisuudet maan kaikissa osissa. Siirtyvien yritysten toimintaedellytyksiä uudella paikkakunnalla on riittävästi tuettava. Valtion on rahoitus-, vero- ja tariffipoliittisin toimenpitein edistettävä tällaista elinkeinotoimintaa. Myös energia- ja tietoliikennekysymykset on valtiovallan hoidettava kohtuullisella tasapuolisuudella kaikkialla maassa.

Elinkeinotoiminnan edellytysten parantamisella ja yritysten sijainninohjauksella on pyrittävä tasapainoisen elinkeino- ja taajamarakenteen aikaansaamiseen. Tällä tavoin voidaan välttää työvoiman tarpeeton ja vahingollinen muuttoliike. Sijainninohjauksella osoitetuille yrityksille on luotava sellaiset toimintaedellytykset, että elinkeinoelämä kokee ne mielekkäinä ja yrittämistä kannustavina tekijöinä.

Koulutus-, työvoima- ja elinkeinopolitiikka on sopeuduttava siten yhteen, että perus-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen avulla saadaan ammattitaitoista työvoimaa kunnassa toimivan tai sinne aikaansaatavan yritystoiminnan palvelukseen. Nuoret ikäluokat pitäisi saada kiinnitettyä työelämään kotikunnissaan.

Kuntien on elinkeinoelämää kehittäessään kiinnitettävä huomiota myös maatalousväestön elinolosuhteiden kohentamiseen. Erityisen tärkeätä tämä on maatalousvaltaisissa kunnissa. Maatalouden toimintaedellytyksiä parantamalla kunnat voivat lisätä tämän ammatin yleistä arvostusta, joka siihen suuntautuneen kielteisen asennoitumisen vuoksi on vaarantanut koko kansalle tärkeän peruselinkeinon harjoittamisen. Kuntien on laadittava maatilatalouden kehittämissuunnitelma ja niiden on osaltaan tuettava maatalousväestön koulutusta ja jatkokoulutusta mm. valtion avustaman kurssitoiminnan avulla.

Maatalousneuvontaa on lisättävä ja tehostettava. Erityisesti valtiovallan on toimenpiteillään huolehdittava maatalouden tarvitseman poikkeuksellisen suuren lainantarpeen tyydyttämisestä.

Kunnan rakennesuunnittelun puitteissa on osoitettava eri kylissä asuvien ihmisten mahdollisuudet maatalouden erikoistumiseen, sivuelinkeinojen harjoittamiseen tai osa-aikaviljelyyn ja sen täydennyksenä pysyvään työssäkäyntiin tilan ulkopuolella. Vain näin menettelemällä voidaan estää maatalouden jatkuva autioituminen ja niille jäävien asukkaiden palvelusten ja viihtymisen edellytysten heikkeneminen.

Tärkeänä on pidettävä myös pysyvien teollisten työpaikkojen ja sitä kautta palvelusten hajauttamista siten, että haja-asutusalueen asukkaiden ei tarvitse siirtyä niiden takia keskustaajamiin. On taloudellisempaa edistää lähiliikkuvuutta ja haja-asutusalueiden asuntojen peruskorjausta kuin luoda uudet asunnot, liikenneyhteydet ja palvelukset samoille ihmisille ruuhkautuvissa keskuksissa. On myös huomattava, että työmatka-aika muodostuu lyhyemmäksi rauhallisilla maanteillä kuin ruuhkakeskusten valtaväylillä.

Ruuhka-alueiden elinkeinopolitiikalla on parannettava yritystoiminnan menestymisen edellytyksiä poistamalla ja vähentämällä niitä haittatekijöitä, jotka näille alueille ovat ominaisia. Samalla on tehtävä suunnitelmia sellaisen ruuhkapaineen purkamiseksi, mikä helpottaa työvoima- ja asuntotilannetta sekä liikennevaikeuksia.

Kunnan elinkeinopolitiikassa on kiinnitettävä huomiota myös matkailun kehittämiseen. Kunnallisen toiminnan tulee suuntautua ensisijaisesti yksityisen matkailuyritystoiminnan edellytysten luomiseen, mutta tarpeen vaatiessa on kunnan osallistuttava myös matkailupalvelusten tuottamiseen, esimerkiksi ylläpitämällä leirintäalueita. Maalaiskunnissa on kiinnitettävä erityistä huomiota tuloa tuottavan maatilamatkailun kehittämiseen.

Liikennepolitiikka

Liikenteen tehtävänä on huolehtia ihmisten ja tavaroiden kuljetuksesta sekä tietoliikenteestä. Kun liikennettä koskevilla ratkaisuilla voidaan tehokkaasti vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen on sitä pidettävä merkittävänä yhteiskuntapolitiikan osana. Harjoitettavan liikennepolitiikan tulee olla sellaista, että sillä edistetään alueellisesti tasa-arvoisen ja viihtyisän yhteiskunnan rakentamista.

Eri liikennemuotojen toimintaedellytyksiä on kehitettävä siten, että liikennepalvelujen tarvitsijoilla on kaikkialla mahdollisuus käyttää tarkoituksenmukaisia liikkumis- ja kuljetusmuotoja. Haja-asutusalueiden asukkaille on järjestettävä heidän tarpeitaan vastaavat liikennepalvelut parantamalla kunnan sisäisen liikenteen edellytyksiä. Riittävän tiheästi kulkevien yleisten liikennevälineiden avulla on tehtävä mahdolliseksi työssä käynti, asioiden hoito, tuotteiden keräily ja niiden jakelu koko kunnan alueella.

Yleisen liikenteen kehittämiseksi on kunnissa tai kuntaryhmissä tehtävä liikennesuunnitelma, jossa on otettava huomioon koululaiskuljetusten ja muiden julkisten liikennetarpeiden kanssa samanarvoisina työssäkäynnin ja asioinnin edellyttämä liikkumisen tarve.

Joukkoliikennejärjestelmä on luotava yksityisen yritteliäisyyden varaan antaen sille tarpeen vaatiessa myös taloudellista tukea. Suurten kaupunkien paikallisliikennettä järjestettäessä on olosuhteiden niin vaatiessa harkittava myös kunnallisten liikennepalvelujen käyttöä.

Erityisesti kevyen liikenteen mahdollisuuksia on kehitettävä taajama-alueilla ja niiden ympäristössä muun muassa erottamalla niille omat väylät. Jalankulkijoiden, pyöräilijöiden sekä varsinkin lasten, vanhusten ja vammautuneiden oikeuksia liikenteessä on lisättävä lainsäädännöllä, liikennevalvonnalla, tutkimuksiin perustuvilla liikenneverkon ja liikenneympäristön teknisillä parannuksilla sekä kaikkiin liikennöijäryhmiin kohdistuvalla tehokkaalla asennemuokkauksella ja ohjauksella.

Kunnille on annettava nykyistä enemmän liikennepoliittista vaikutusvaltaa. Yleisten liikenneväylien rakentamisesta ja kunnossapidosta aiheutuvia kustannuksia ei ole kuitenkaan oikeudenmukaista jättää kuntien vastattaviksi muilta kuin taajamien katuverkon ja rakennuskaavateiden osalta.

Paikallistierasitus on siirrettävä kokonaan valtion kannettavaksi, yleiseen liikenteeseen käytettäviä yksityisteitä on muutettava paikallisteiksi ja yksityisteiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen annettavaa yhteiskunnan tukea on huomattavasti lisättävä samalla kun avustukseen oikeuttavien teiden piiriä laajennetaan.

Taksiliikenteen toiminta- ja palveluedellytyksiä on parannettava sekä taajamissa että harvaanasutuilla seuduilla.

Valtion on tuettava vesiliikennettä sisävesien ja saaristojen liikenneyhteyksien parantamiseksi perustamalla venesatamia ja merkitsemällä venereittejä. Sisävesien matkailuliikenteelle on turvattava riittävät edellytykset valtakunnallisen matkailun osana.

Puhelintiheyttä on lisättävä poistamalla asuinpaikasta johtuvat erot puhelimien hankintamahdollisuuksista. Vanhuksille ja pysyvästi sairaille on annettava käyttöön puhelin alennettuun hintaan tai ilmaiseksi. Puhelintariffit on tasattava eri alueiden kesken.

Postijärjestelmä on suunniteltava sellaiseksi, että se kaikissa olosuhteissa takaa postilähetysten luotettavan saapumisen vastaanottajalle varmasti ja nopeasti.

Energiapolitiikka

Energiapoliittinen ajattelu on viimeaikaisen kehityksen johdosta alkanut muuttua siten, että ymmärretään energiavarojen rajallisuus ja niiden säästeliään käytön välttämättömyys. Energiasta on tullut tuotannon ja aineellisen elintason lisäämiselle niukkuustekijä, joka pakottaa arvioimaan tulevaisuuden kasvutavoitteet uudella tavalla.

Kun haluttujen taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden saavuttaminen ei salli energiavarojen kulutuksen vähentämistä tuotannon määrää pienentämällä, on energiaa pyrittävä säästämään käyttämällä sitä järkiperäisesti ja kaikkea tuhlausta välttäen.

Energian käytön pienentämiseksi on suoritettava säästöinvestointeja mitoittamalla esimerkiksi rakennusten lämpöeristykset oikein, kehittämällä ilmanvaihtotekniikkaa energiaa säästävämmäksi ja siirtymällä epätaloudellisista talokohtaisista lämmityslaitoksista keskitettyihin lämmitysjärjestelmiin, joita taajamissa ovat kaukolämmityslaitokset sekä suosimalla eri energiamuotojen yhdistettyjä tuotantoprosesseja. Haja-asutusalueilla on sähkölämmitys asetettava etusijalle silloin kun lämmitystä ei voida järjestää uusiutuvilla luonnonvaroilla.

Energiaomavaraisuus on pyrittävä pitämään niin korkeana kuin suinkin mahdollista. Kun maassamme on huomattavan suuria turvevaroja, on niiden hyväksikäyttöön kiinnitettävä lisääntyvää huomiota kehittämällä turpeen talteenottoa, kuljetusta, kattilalaitoksia ja jatkojalostusta.

Pyrittäessä tasapainoisen taloudellisen kehityksen edellyttämään energiapolitiikkaan on yhteiskunnan toimenpiteille annettava keskeinen sija. Energialähteiden käyttöä ja energian kulutuksen kehitystä voidaan tehokkaasti ohjata hinnoittelu- ja tariffipolitiikalla. Sähkön tariffieroja on pyrittävä supistamaan tasaamalla saman aluesähkölaitoksen alueella olevat kuluttajahinnat eri kuluttajaryhmien välillä. Perimmäiseksi tavoitteeksi on asetettava sähkön samanhintaisuuden toteuttaminen koko maassa.

Alueellisen sähkönhuollon kehittämisessä tulee pyrkiä nykyistä suurempiin, riittävän laajan ja yhtenäisen jakelualueen käsittäviin sähkönjakelulaitoksiin. Laitosten yhdistämiselle on luotava pohja velvoittamalla sähkölaitokset osallistumaan alueellisen sähkönhuollon kehittämistä koskevaan suunnitteluun ja luomalla paikallista suunnittelua varten aluetoimikunnat.

Voimalaitosten tuottama lämpö on pyrittävä saamaan tehokkaasti talteen käyttämällä sitä asuntojen lämmityksen ohella tuotantolaitosten, kasvihuoneiden ym. lämmitykseen.

Voimalaitoksia sijoitettaessa ja voimalinjoja vedettäessä on kuultava kuntien mielipidettä ja annettava niille keskeinen arvo.

TYÖVOIMAPOLITIIKKA

Työllisyyden hoitamiseksi työvoimapolitiikan päämääränä tulee olla aikaansaada maahamme ajallisesti ja alueellisesti täystyöllisyys.

Päävastuu täystyöllisyyteen pyrkimisestä ja työllisyyden turvaamisesta kuuluu julkiselle vallalle, ensisijaisesti valtiolle mutta myös kunnille. Niiden velvollisuutena on pyrkiä huolehtimaan siitä, että jokaisella kansalaisella on kotiseudullaan mahdollisuus taipumuksiaan, kykyjään ja koulutustaan sekä ammattiaan vastaavaan työhön, josta saa riittävän elämisen laadun takaavan toimeentulon. Alueellisesti kuntien mahdollisuudet hoitaa työllisyyttään jakautuvat varsin epätasaisesti. Tästä johtuen valtion velvollisuutena on tarpeen vaatiessa yleisin talouspoliittisin keinoin tukea kuntien työpaikkakehitystä niin, että jokaisella kunnalla on tasavertaiset perusedellytykset aikaansaada kuntaansa korkea ja tasainen työllisyys.

Vaikka ensisijainen vastuu työllisyyden turvaamisesta onkin katsottava kuuluvan valtiolle, tulisi käytännön toimenpiteiden suunnittelu, päätökstenteko ja toteuttaminen jättää kunnallisen itsehallinnon toimialaan. Tätä tukee ensiksikin, se, että kunnallishallinto joustavana, lähellä kansalaisia olevana demokraattisena hallintona voi taata paremmat edellytykset huomioida kansalaisten työhön liittyvät tarpeet ja toiveet kuin virkavaltainen valtionhallinto.

Toisaalta työllisyyden hoidon suunnittelu tulisi tapahtua kiinteämmässä yhteydessä muiden yhteiskuntapolitiikan lohkojen suunnittelun kanssa, joista suurin osa rakentuu kuntakohtaiseen suunnitteluun.

Kuntien velvollisuutena valtion asettamien yleisten talouspoliittisten perusedellytysten vallitessa toteuttaa aktiivista työvoimapolitiikkaa pyrkimällä kunnallistalouden eri osa-alueiden suunnittelulla aikaansaamaan suotuisat olosuhteet kunnan elinkeinoelämän kaikinpuoliselle kehittymiselle. Kunnan elinkeinoelämää ja sen kautta työllisyyttä tulee kehittää lähtien liikkeelle kunnan luontaisista perusedellytyksistä kuten raaka-ainevaroista ja työvoiman rakenteesta. Kehitystyöllä ei saa vaarantaa jo vakiintunutta ja toimivaa elinkeinorakennetta.

Huolehtiessaan työllisyyden hoidosta mainittujen vastuualueiden puitteissa sekä pyrkiessään esitettyihin päämääriin tulisi valtion ja kuntien pyrkiä toiminnoissaan noudattamaan seuraavia toimintalinjoja:

  • valtion ja kuntien investointiluonteiset työt tulee suunnitella ja toteuttaa siten, että niiden avulla voidaan poistaa suhdanne- ja kausivaihteluiden aiheuttamia työvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä vallitsevia epätasapainotiloja,
  • ottaessaan työvoimaa valtion ja kuntien töihin tulee etusijalle asettaa työttömät ja sellaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet työllistää ns. vapailla työmarkkinoilla ovat syystä tai toisesta rajoittuneet,
  • valtion työllisyydenhoitoon tarkoitetut määrärahat tulee ohjata ensisijassa niihin kuntiin, joissa esiintyy runsaasti työttömyyttä, ja ne tulee jakaa kuntien osalle samassa suhteessa kuin työttömyyttä esiintyy,
  • myönnettäessä valtion varoista avustuksia, lainoja ja korkotukilainoja on eräänä tärkeimmistä jakoperusteista pidettävä kuntien työllisyystilannetta ja sen hoitoon tarvittavia toimenpiteitä, kun uusien työpaikkojen aikaansaamisessa turvaudutaan julkisen vallan tukitoimenpiteisiin, tulee lähtökohtana olla tukea työtilaisuuksien syntymistä kuntiin, joissa esiintyy työttömyyttä ja joissa on jatkuvasti käyttämättömiä työvoimavaroja, eikä edistää avustuksin työvoiman kaukoliikkuvuutta työvoimapulasta kärsiville ruuhka-alueille. Tästä syystä päähuomio työllisyyden hoidossa on kiinnitettävä lähiliikkuvuuden kehittämiseen eli päivittäiseen työssäkäyntimahdollisuuden parantamiseen,
  • valtion ja kuntien yhteistoimin tulee harjoittaa yritysten sijainninohjausta ja -rajoitusta niin, että estetään ruuhkautuminen ja teollisuuden ja palveluksien keskittyminen Etelä-Suomen harvoille paikkakunnille sekä taataan kaikille maamme kunnille tasavertaiset kehitysedellytykset.
  • työttömyyden ajan toimeentuloturva tulee järjestää yhden yleisen ja yhtäläisen työttömyysturvajärjestelmän periaatteelle siten, että jokaiselle työikäiselle kansalaiselle taataan yhtäläinen ja riittävä toimeentuloturva työttömyyden kohdatessa, riippumatta työntekijästä, työtehtävän laadusta tai työn kestosta,
  • kun työttömyys aina aiheuttaa myös kunnalle huomattavia taloudellisia manetyksiä, olisi työttömyyskorvausten määrää nostettava niin, että ne voitaisiin saattaa kunnallisveron alaiseksi.

HENKILÖSTÖPOLITIIKKA

Kuntien tehtävät ovat yhteisiä asioita, joita hoidetaan yhteisin verovaroin. Tämän vuoksi kunnallisten tehtävien hoitamisessa edellytetään taitoa, tehokkuutta ja taloudellisuutta.

Kunnallisen henkilöstöpolitiikan tavoitteena tulee olla sellaisten työolosuhteiden luominen, että jokainen kunnan palveluksessa oleva tuntee työnsä mielekkääksi ja itsensä oleelliseksi ja hyödylliseksi osaksi työyhteisössä. Henkilöstöpolitiikassa on korostettava inhimillisten arvojen merkitystä, vaikka siitä ei saavutettaisikaan välitöntä taloudellista hyötyä. Tällä tavoin kunnalla on parhaat mahdollisuudet saada palvelukseensa taitava ja tehokas henkilökunta. Tavoitteeseen päästään siten, että

  • suoritetaan tehokas työnjako ja työtehtävien suunnittelu sekä luodaan tarkoituksenmukaiset tehtäväkokonaisuudet,
  • omaksutaan uudet johtamis- ja työmenetelmät sekä suoritetaan työntekijäin ymmärtämä tehtävien motivointi,
  • toteutetaan tehokas kunnan sisäinen teidotusjärjestelmä,
  • hoidetaan työolosuhteet ja -ympäristö sellaiseksi, että toiminta muodostuu tehokkaaksi,
  • lisätään yleisiä viihtyvyysedellytyksiä ja pidetään henkilöstöpolitiikan keskeisenä ohjenuorana inhimillisten arvojen korostamista sekä
  • harjoitetaan sellaista palkkapolitiikkaa, että saadaan kuntien palvelukseen riittävän kelpoisuuden omaavia henkilöitä.

Henkilöstöpolitiikan keinoja on kehitettävä. Tällöin tulevat erityisesti kysymykseen palkkauspolitiikan kehittäminen, palvelussuhteen muiden ehtojen kehittäminen ja kuntien henkilöstöasioiden kehittäminen.

1. Henkilöstöhallinnon kehittäminen

Jokaisessa kunnassa on huolehdittava henkilöstön hankinnasta, kouluttamisesta ja henkilöstöasioiden hoidosta siten, että kunnan henkilöstöpolitiikka palvelee kunnan tehokasta ja taloudellista toimintaa sekä toisaalta kunnan palveluksessa olevien etua.

2. Palkkapolitiikan kehittäminen

Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta käsittelee palvelussuhteen sopimuksenvaraisia asioita. Tarvitaan yleinen pitkän tähtäyksen palkkapoliittinen ohjelma, joka palvelee kunnallisessa palvelussuhteessa olevia. Tämän ohjelman on turvattava riittävän pitkällä aikavälillä tasainen kehitys. Palvelussuhteen ehtojen erojen poistamiseen on pyrittävä. Palkkausta on kehitettävä siten, ettei liian suuria palkkaeroja pääse syntymään. Sopimusjärjestelmän on taattava oikea palkkasuhde eri alojen välille, jolloin on otettava huomioon mm. alalle vaadittava koulutus, työn vastuullisuus ja rasittavuus sekä työolosuhteet.

Valtiovallan on toimenpiteillään saatettava erilaisessa asemassa olevat kunnat tasa-arvoisiksi pätevän henkilökunnan palkkauksen suhteen.

3. Palvelussuhteen muut ehdot

Sopimuksenvaraisten asioiden ohella on kuntien pystyttävä kilpailemaan työvoimasta tarjoamalla myös muita kuin sopimuksenvaraisia etuja. Tällöin on kehitettävä mm. työpaikkaruokailua, suojavaatetusjärjestelmää, työpaikka-asuntoja on tarjottava työpaikan olosuhteet huomioon ottaen, työpaikkaterveydenhuolto ja työsuojelu on tarjottava käyttäen valtionapujärjestelmää. Työpaikkojen viihtyvyyttä on lisättävä myös lasten päivähoitopalveluja valtion toimenpitein lisäämällä.

4. Eläke-edut

Kunnallinen eläkejärjestelmä turvaa eläkkeen kunnallisessa palvelussuhteessa oleville, mutta tämänkin palvelussuhteen perusteella on suunnitteilla oleva vähimmäiseläke-turva taattava jokaiselle.

Kuntien palveluksessa olevien n. 230 000 henkilön asemaa on kehitettävä yhtenmukaiseksi kuntamuodosta ja palvelussuhteen laadusta riippumatta. Kuntien palvelukseen joudutaan ottamaan usein erikoiskoulutuksen saanutta henkilöstöä, jonka palkkaus ja muut edut on tällöin hoidettava alan yhteisiö ehtoja vastaaviksi. Asianmukainen työpaikkakoulutuskin on otettava palkkausta määrättäessä huomioon.