Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KESKP/198

Keskustapuolue

Keskustapuolueen kunnallisohjelma


  • Puolue: Keskustapuolue
  • Otsikko: Keskustapuolueen kunnallisohjelma
  • Vuosi: 1979
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KUNNALLISOHJELMA

KESKUSTAPUOLUE

Hyväksytty puoluevaltuuskunnan kokouksessa Savonlinnassa 24.-25.11.1979

KESKUSTAPUOLUEEN KUNNALLISOHJELMA

Hyväksytty keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan kokouksessa Savonlinnassa 24-25.11.1979.

Sisältö:

KUNNALLISPOLIITTINEN TOIMINTA-AJATUS
KUNNALLISEN ITSEHALLINNON SUHDE VALTIONHALLINTOON
KUNNALLISHALLINNON KEHITTÄMINEN
Kunnat, kuntamuodot
Kunnan toimiala
Luottamushenkilöhallinnon vahvistaminen
Henkilöstöpolitiikka
1. Henkilöstöhallinnon kehittäminen
2. Palkkapolitiikan kehittäminen
3. Palvelussuhteen muut ehdot
Tiedotustoiminta
VÄLIPORTAANHALLINTO
KUNNALLISTALOUS
Valtionosuudet
Kunnalliset maksut
Kunnallisverotus
TERVEYDENHUOLTO
Ympäristöterveydenhoito
Kansanterveystyö
Erikoissairaanhoito
Terveydenhuollon talous
SOSIAALITOIMI
Sosiaalipalvelut ja toimeentulotuki
Muut sosiaalitoimen tehtävät
Sosiaalitoimen talous
Raittiustoiminta
KOULULAITOS
Koululaitoksen yleiset tavoitteet
Esiopetus
Peruskoulu
Keskiasteen koulutus
Aikuiskoulutus
Kouluyhteistyö
Koulutuksen hallinto
KULTTUURI- JA VAPAA-AIKATOIMINTA
Kulttuuritoiminta
Kirjastot
Kansalais- ja työväenopistot
Nuorisotoiminta
Liikuntatoimi
YHDYSKUNTASUUNNITTELU
Seutukaavoitus
Kuntasuunnittelu ja yleiskaavoitus
Maaseutualueiden suunnittelu
Kaupunkialueiden erityisongelmat
ASUNTOPOLITIIKKA
LUONNON- JA YMPÄRISTÖNSUOJELU
ELINKEINOPOLITIIKKA
Kuluttajapolitiikka
LIIKENNEPOLITIIKKA
ENERGIAPOLITIIKKA
TYÖVOIMAPOLITIIKKA

KESKUSTAPUOLUEEN KUNNALLISOHJELMA

KUNNALLISPOLIITTINEN TOIMINTA-AJATUS

Yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu voimakkaan kunnallisen paikallishallinnon varaan. Suomalaisen kansanvallan perusyksikkönä on kunta. Perustellusti voidaan sanoa, että kunnallinen itsehallinto on yhteiskuntajärjestelmämme kulmakiviä. Valtionhallinnon kehittymisestä ja laajentumisesta huolimatta kunnallishallinnon on huolehdittava yhä laajemmista yhteiskunnallisista palvelutehtävistä. Kun kunnallishallinto on osoittautunut kansanvaltaiseksi, tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi, keskustapuolue pitää kiinni siitä, että kunnallisen demokratian perusteita edelleen lujitetaan ja vahvistetaan samalla kun kunnallishallintoa kehitetään ajan vaatimusten mukaisesti. Perustuslakimme kunnalliselle itsehallinnolle antama suoja on edelleen säilytettävä.

Keskustapuolueen kunnallispolitiikan päämääränä on yksityisen ihmisen aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin kohottaminen sekä viihtyisän, virikerikkaan ja turvallisen elinympäristön luominen. Kunnallisten palvelusten avulla on tasoitettava ihmisten elinolosuhteissa esiintyviä eroja luomalla kaikille kuntalaisille mahdollisuudet turvalliseen elämään ja itsensä kehittämiseen. Palvelukset on saatettava kaikkien kuntalaisten ulottuville. Valtiovallan on toimenpiteillään huolehdittava kuntien taloudellisten erojen tasaamisesta siten, että kaikissa kunnissa voidaan antaa kunnalliset palvelukset sekä määrällisesti että laadullisesti samanarvoisina.

Kunnallispoliittisen toiminnan perusedellytyksenä on pidettävä paikallisten olosuhteiden tuntemuksen ja näkökohtien pohjalta tapahtuvaa päätöksentekoa. Kuntalaisten itsensä valitsemien luottamushenkilöiden asemaa ja vaikutusmahdollisuuksia on tämän takia tuettava ja edelleen kehitettävä.

KUNNALLISEN ITSEHALLINNON SUHDE VALTIONHALLINTOON

Julkinen hallintomme muodostuu toisaalta valtionhallinnosta sekä toisaalta kunnallishallinnosta. Niitä tulee edelleen kehittää siten, että ne muodostavat mahdollisimman ehjän kokonaisuuden ja toimivat samojen päämäärien hyväksi. Erityisen tärkeätä on, että valtiovalta luo kunnallisten palvelusten kehittämiselle tasavertaiset yleiset edellytykset kaikissa kunnissa niiden sijainnista ja taloudellisesta asemasta riippumatta. Valtionvalvontaa kuntiin nähden on vähennettävä ja välttämätön valvonta kohdistettava tiettyjen periaatteiden ja yleislinjojen vahvistamiseen. Valtionvalvonnan tulisi vastedes kohdistua lähinnä kuntien ratkaisujen laillisuuden valvontaan, koska päätösten tarkoituksenmukaisuus voidaan paikallisesti paremmin ja demokraattisemmin arvostella. Kun kuntiemme hallinto on jo varsin kehittynyttä, ei yksityiskohtiin ulottuvia valvontamuotoja enää tarvita. Valtion hyväksymien tai vahvistamien ohjelmien ja periaatteiden rajoissa on kunnille suotava riittävästi liikkumatilaa omien paikallisten ratkaisujen tekemiseen.

Pyrkimyksenä on ollut säätää tai antaa kuntien suoritettavaksi myös sellaisia tehtäviä, jotka luonteensa puolesta kuuluvat valtiolle. Koska kuntien tehtävät jo nykyisin uhkaavat kasvaa yli kuntien taloudellisten mahdollisuuksien, on tehtäväjakoa valtion ja kuntien välillä tarkistettava. Myös eräitä sellaisia tehtäväryhmiä, joista kunnat nykyisin huolehtivat tai joiden hoitamiseen ne taloudellisesti osallistuvat, on siirrettävä kokonaan valtion hoidettavaksi. Näistä voidaan merkittävimpänä mainita kansaneläkkeiden tukiosat, asumistukikustannukset ja kunnille paikallisteistä aiheutuva rasitus. Tasapuolisen ja oikeudenmukaisen kunnallisen kehityksen turvaamiseksi tulee valtion taloudellisesti osallistua kuntien hoitamien yhteiskunnallisten tehtävien kustannuksiin. Valtionosuus on tällöin porrastettava kuntien taloudellisen kantokyvyn mukaan pitäen tavoitteena samantasoisten peruspalvelusten antamista maan kaikissa kunnissa. Tässä suhteessa on viime vuosien aikana tapahtunut selvää kehitystä, vaikkakaan kantokykyjärjestelmämme ei vieläkään tee oikeutta taloudellisesti heikoimmille kunnille eikä valtionosuuksien porrastamista ole vielä ulotettu riittävässä laajuudessa kaikille hallinnon aloille.

KUNNALLISHALLINNON KEHITTÄMINEN

Kunnat, kuntamuodot

Historiallisen kehityksen tuloksena syntynyt kuntalaitoksemme sopeutuu yleisesti ottaen hyvin täyttämään tarkoitustaan kansalaisten tehokkaana vaikuttamistienä heidän omissa paikallisissa asioissaan. Kuntien koon vaihtelu maan eri osissa johtuu kunnallishallinnon luonnollisesta mukautumisesta paikallisiin olosuhteisiin, minkä vuoksi ehdottomien väkilukurajojen tai muiden kaavamaisten perusteiden käyttämistä kuntajaotuksen muuttamiseksi on hylättävä. Sellaisissa tapauksissa, joissa kunnat vapaaehtoisesti haluavat yhdistyä, on valtiovallan toimenpitein huolehdittava siitä, ettei yhdistyminen aiheuta niille taloudellisia menetyksiä. Pakkoliitoksia ei enää tule tehdä.

Vaihtoehtona kuntien yhdistämiselle on kehitettävä niiden yhteistoimintamahdollisuuksia tasavertaisuuden pohjalta. Uuden kunnallislain periaate kuntamuotojen erottelun lopettamisesta on toteutettava myös käytännössä. Tämän periaatteen vastainen kuntien nimittäminen kaupungeiksi ja muiksi kunniksi on lainsäädännöstä mahdollisimman pian poistettava Ne todelliset erot, joita kunnallishallinnon erityisaloilla vielä on eri kuntamuotojen välillä on niinikään pyrittävä poistamaan. Monella hallinnonalalla lainsäädäntö lisäksi aiheettomasti poikkeaa kunnallishallinnon yleisestä järjestelmästä. Tällaisista perusteettomista poikkeamista on pikimmiten päästävä.

Kunnan toimiala

Kunnan toimialasäännöstä on käytännössä voitu tulkita verraten joustavasti niin, että se on voinut ottaa huomioon kunkin ajan ominaiset kehityspiirteet. Se on voinut riittävästi mukautua muuttuviin yhteiskunnallisiin käsityksiin. Erityisesti on osoittautunut tarpeelliseksi kuntien osallistuminen elinkeinoelämän tukemiseen silloin, kun se kunnan koko kehityksen kannalta on perusteltua. Kunnan on edistettävä ja tuettava elinkeinorakenteen monipuolistamista sekä vahvistettava kunnassa jo perinteisesti olevaa elinkeinotoimintaa tasapuolisesti. Tukea annettaessa on kunnan etu mahdollisimman hyvin turvattava. Sellaiseen liiketoimintaan, jossa pääpaino on taloudellisen voiton tavoittelu, kunnan ei tule osallistua.

Poliittiset puolueet osallistuvat nykyään kunnallisten ratkaisujen valmisteluun. Niiden avulla on voitu viedä kehitystä merkittävästi eteenpäin ja luoda kuntalaisille mahdollisuus myös sitä kautta osallistua oman kuntansa asioiden hoitoon. Tämän vuoksi voidaankin pitää oikeana, että kunnassa tapahtuvaa asioiden hoitoon kohdistuvaa eri puolueiden toimintaa pyritään helpottamaan ja tukemaan. Tämä voi tapahtua luomalla tälle toiminnalle yhä parempia yleisiä edellytyksiä kunnan tilojen, teknillisen avun yms. hyväksikäytöllä.

Keskustapuolue ei hyväksy kunnallisen puoluetukijärjestelmän toteuttamista.

Luottamushenkilöhallinnon vahvistaminen

Kunnan hallinto-organisaatiossa ovat mukana sekä luottamushenkilöt että viranhaltijat. Luottamushenkilöiden oikeutta ja tosiasiallisia mahdollisuuksia osallistua kunnalliseen päätöksentekoon on edelleen kehitettävä. Luottamushenkilöorganisaatiota on pyrittävä kehittämään sekä yleisesti lainsäädännöllä että kunnissa niiden omin sisäisin päätöksin siihen suuntaan, että se mahdollisimman hyvin vastaisi ajan vaatimuksia ja kunkin kunnan omia tarpeita.

Luottamushenkilöiden ja sen kautta kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia voidaan parantaa perustamalla tarvittaessa kunnanosavaltuustoja hoitamaan paikallisia tehtäviä. Tämä on tarpeellista varsinkin suurissa kunnissa. Kunnanosavaltuustot on valittava kunnallisvaalien yhteydessä suoralla kansanvaalilla siten, että äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia ovat vain asianomaisen kunnanosan asukkaat.

Lähidemokratiaa voidaan parantaa myös aktivoimalla paikallista kortteli-, kylä- ja asukastoimintaa, jota ei tule sitoa kaavamaisiin säännöksiin tai määräyksiin. Kuntien tulee kuitenkin olla tällaisen toiminnan tukijoina ja tarvittaessa myös alullepanijoina.

Luottamushenkilöiden koulutukseen on kiinnitettävä jatkuvaa huomiota. Tässä tarkoituksessa kuntien tulee varata riittävästi koulutusmäärärahoja sekä laatia suunnitelma koulutusta varten, jotta käytetyistä varoista saataisiin mahdollisimman suuri hyöty kaikille kunnallishallinnon aloille.

Paikallistasolla tapahtuvaan luottamushenkilöiden kouluttamiseen esimerkiksi yhdessä kuntien keskusjärjestöjen ja kansalaisopistojen kanssa tulee kiinnittää huomiota. Myös järjestöt voivat toimia kunnallispoliittisen tiedon jakajina. Opintokerhomuotoinen toiminta sopii hyvin kunnallishallinnon perustietouden opiskeluun ja luo edellytyksiä kuntalaisten tosiasiallisille vaikuttamismahdollisuuksille.

Henkilöstöpolitiikka

Kuntien tehtävät ovat yhteisiä asioita, joita hoidetaan yhteisin verovaroin. Tämän vuoksi kunnallisten tehtävien hoitamisessa edellytetään taitoa, tehokkuutta ja taloudellisuutta.

Kunnan henkilöstöpolitiikan tavoitteena tulee olla sellaisten työolosuhteiden luominen, joilla turvataan tarpeellisten kunnallisten palvelujen tuottaminen. Kunnan palveluksessa olevan tulee tuntea työnsä mielekkääksi ja itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi työyhteisössä. Henkilöstöpolitiikassa on korostettava inhimillisten arvojen merkitystä, vaikka siitä ei saavutettaisikaan välitöntä taloudellista hyötyä. Tällä tavoin kunnalla on parhaat mahdollisuudet saada palvelukseensa taitava, työhaluinen ja tehokas henkilökunta. Tavoitteeseen päästään siten, että

  • suoritetaan tarkoituksenmukainen työnjako ja työtehtävien suunnittelu sekä luodaan mielekkään tehtäväkokonaisuudet,
  • omaksutaan nykyaikaiset johtamis- ja työmenetelmät,
  • toteutetaan tehokas kunnan sisäinen tiedotusjärjestelmä,
  • hoidetaan työolosuhteet ja -ympäristö sellaiseksi, että toiminta muodostuu tehokkaaksi ja turvalliseksi,
  • lisätään yleisiä viihtyvyysedellytyksiä ja pidetään henkilöstöpolitiikan keskeisenä ohjenuorana inhimillisten arvojen korostamista sekä
  • harjoitetaan sellaista palkkapolitiikkaa, että saadaan kuntien palvelukseen riittävän päteviä henkilöitä.

Henkilöstöpolitiikan keinoja on kehitettävä. Tällöin tulevat erityisesti kysymykseen palkkauspolitiikan kehittäminen, palvelussuhteen muiden ehtojen kehittäminen ja kuntien henkilöstöasioiden kehittäminen.

1. Henkilöstöhallinnon kehittäminen

Jokaisessa kunnassa on huolehdittava henkilöstön hankinnasta, kouluttamisesta ja henkilöstöasioiden hoidosta siten, että kunnan henkilöstöpolitiikka palvelee kunnan tehokasta ja taloudellista toimintaa sekä toisaalta kunnan palveluksessa olevien etua.

2. Palkkapolitiikan kehittäminen

Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta käsittelee palvelussuhteen sopimuksenvaraisia asioita. Tarvitaan yleinen pitkän tähtäyksen palkkapoliittinen ohjelma, joka palvelee kunnallisessa palvelussuhteessa olevia. Tämän ohjelman on turvattava riittävän pitkällä aikavälillä tasainen kehitys. Palvelussuhteen ehtojen aluekohtaisten erojen poistamiseen on pyrittävä. Palkkaerot voivat olla perusteltuja vain silloin, kun tehtävissä edellytetään erityisiä kelpoisuusvaatimuksia, suurta vastuuta, poikkeuksellisia vaatimuksia. Sopimusjärjestelmän on taattava oikea palkkasuhde eri alojen välille, jolloin on otettava huomioon mm. alalle vaadittava koulutus, työn vastuullisuus ja rasittavuus sekä työolosuhteet.

Valtiovallan on toimenpiteillään saatettava erilaisessa asemassa olevat kunnat tasa-arvoisiksi pätevän henkilökunnan palkkauksen suhteen.

3. Palvelussuhteen muut ehdot

Sopimuksenvaraisten asioiden ohella on kuntien pystyttävä kilpailemaan työvoimasta tarjoamalla myös muita etuja. Tällöin on kehitettävä myös työpaikkaruokailua ja suojavaatetusjärjestelmää. Työsuhdeasuntoja on tarjottava työpaikan olosuhteet huomioon ottaen. Työpaikkaterveydenhuolto ja työsuojelu on tarjottava käyttäen valtionapujärjestelmää. Työssä viihtyvyyttä on lisättävä myös lasten päivähoitopalveluja valtion toimenpitein lisäämällä.

Kuntien palveluksessa olevien n. 320 000 henkilön asemaa on kehitettävä yhdenmukaiseksi kuntamuodosta ja palvelussuhteen laadusta riippumatta. Kuntien palvelukseen joudutaan ottamaan usein erikoiskoulutuksen saanutta henkilöstöä, jonka palkkaus ja muut edut on tällöin hoidettava alan yleisiä ehtoja vastaaviksi. Asianmukainen työpaikkakoulutuskin on otettava paikkausta määrättäessä huomioon.

Kunnassa on sovellettava sellaista kunnallista työpaikkademokratiaa, että se lisää kunnan palveluksessa olevien osallistumista ja työmotivaatiota, kuitenkin heikentämättä kunnallisen kansanvallan toimintamahdollisuuksia.

Tiedotustoiminta

On kehitettävä keinoja ja tapoja, joilla kuntalaiset saadaan kiinnostumaan kotikunnan asioiden hoidosta ja osallistumaan niihin. Kuntalaisille on annettava ajoissa tietoja vireillä olevista suunnitelmista. Kaikista päätöksistä ja ratkaisuista on viipymättä tiedotettava. Aikailematon tiedottaminen on omiaan voimistamaan kunnallista kansanvaltaa. Tiedottamisessa on voitava käyttää julkisia tiedotusvälineitä ja omia julkaisuja. Tupailtoja, kylä- ja asuntoaluekokouksia ja muita keskustelutilaisuuksia on kuntalaisille järjestettävä ajankohtaisista asioista.

VÄLIPORTAANHALLINTO

Väliportaanhallinto ei ole valtion eikä kunnallisen hallinnon osalta kehittynyt meillä ajan vaatimusten mukaisesti. Pitkään vireillä olevista uudistussuunnitelmista huolimatta ei tämän hallinnon kehittämisessä ole päästy tuloksiin. Yhteiskunnallisten palvelutehtävien laajetessa ja monipuolistuessa kasvaa samalla niiden tehtävien määrä, jotka tarkoituksenmukaisemmin voitaisiin hoitaa läänin, maakunnan tai talousalueen käsittävän hallintoyksikön toimesta. Väliportaanhallinnon toteuttamista onkin pidettävä tarpeellisena. Uudistuksen suunnittelun ja toteutuksen tulee tällöin rakentua seuraaville periaatteille:

  • uudistuksella on pyrittävä siihen, että väliportaanhallinto voi harjoittaa mahdollisimman tehokasta kehittämispolitiikkaa alueensa ja sen väestön hyväksi,
  • väliportaanhallinnolle tulee keskushallinnosta siirtää mahdollisimman laajasti päätösvaltaa, jotka kohdistuvat varainkäyttöön, nimityksiin sekä ratkaisuihin hallintoasioissa; samalla tulee vahvistaa peruskuntien itsehallintoa siirtämällä niiden itsenäisesti ratkaistavaksi asioita, joiden osalta päätäntävalta nykyisin kuuluu lääninhallitukselle tai muille valtion viranomaisille.
  • nykyistä kuntainliittohallintoa on kehitettävä tarkoituksenmukaisemmaksi kokoamalla kuntainliittoja yhteen,
  • erityistä huomiota on kiinnitettävä alueelliseen kehittämissuunnitteluun ja alueellisen suunnittelun järjestämiseen siten, että alueen väestön ja sen kuntien omat näkökannat tulevat mahdollisimman hyvin huomioon otetuiksi,
  • väliportaanhallinnon uudistus edellyttää myös nykyisen aluejaon tarkistamista sekä uusien läänien perustamista. Aluejakoa tarkistettaessa on paitsi pääkaupunkiseudun, myöskin muiden alueiden erityispiirteet otettava huomioon,
  • uudistuksen yhteydessä ei valtion palvelujen saatavuus saa heikentyä,
  • väliportaanhallinnon lopullisena kehittämistavoitteena on pidettävä itsehallintoon perustuvan maakuntaitsehallinnon luomista,
  • väliportaanhallinnon uudistukseen ei saa kytkeä kuntauudistuksen toteuttamista.

KUNNALLISTALOUS

Peruslähtökohtana kunnallistalouden oikeaan suuntaan tapahtuvalle kehittämiselle on, että tämä julkisen talouden merkittävä osa sopeutetaan yhdessä valtiontalouden kanssa kansantalouden edellyttämiin puitteisiin. Kunnallistalouden pysyttämiseksi järkevissä rajoissa uudet ja lisätyt julkiset palvelut on ajoitettava niin, ettei niistä aiheudu veronmaksajille ja kunnille kohtuuttomia rasituksia. Tämä edellyttää entistä tarkempaa etukäteistä selvitystä suunniteltujen palvelujen vaikutuksista sekä kunnallistalouden kokonaisuuteen että myös yksittäisten kuntien talouteen. Kuntien taloutta on hoidettava säästäväisesti ja byrokratiaa välttäen. Asianmukainen rationalisointi on hyvä keino kustannusten kurissa pitämiseen. Sen sopeuttamiseksi oikein kokonaistalouteen tarvitaan entistä tiiviinpää valtion ja kuntien suunnitelmien yhteensovittamista niin, että molempien osapuolien näkemykset otetaan riittävästi ja tasapuolisesti huomioon.

Pääosin vanhentuneisiin perusteisiin nojautuva kuntien kalleusluokitus on poistettava. Muutoksesta aiheutuvat kustannustaso- ym. erot on korvattava muiden järjestelmien puitteissa.

Valtionosuudet

Kantokykyluokitukseen perustuvaa valtionosuusjärjestelmää on edelleen kehitettävä ulottamalla se koskemaan valtion ja kuntien välistä kustannustenjakoa kaikilta osin mm. sosiaalihuollon hallinnonalaa. Lisäksi kantokykyluokitusta pitää parantaa niin, että ensimmäisen kantokykyluokan kuntien taloudessa esiintyvät erot tulevat riittävässä määrin huomioon otetuiksi.

Valtionosuusasteikot on niin rakennetttava, että ne riittävässä määrin tasoittavat kuntien taloudellisessa kantokyvyssä olevia eroja. Kuntien kantokykyluokituksen perusteita uusittaessa on pidettävä huolta, että luokitus antaa oikean kuvan kuntien kantokyvyistä valtionosuuksien tarvetta silmälläpitäen. Valtionosuuslainsäädännöllä ei saa kaventaa kunnan omaa päätös- ja harkintavaltaa toiminnan tarkoituksenmukaiseksi järjestämiseksi eikä valtionosuusjärjestelmä saa aiheuttaa päätösvallan siirtymistä valtion viranomaisille.

Kantokykyluokitukseen perustuvan valtionosuusjärjestelmän lisäksi tarvitaan myös muita sellaisia järjestelyjä, jotka tasoittavat kuntien taloudellisessa pohjassa olevia eroja. Näitä ovat lisätyt valtionosuudet ja -avustukset, joita edelleenkin tarvitaan esim. opetushallinnon alalla, sekä yleiset rahoitusavustukset. Yleisiin rahoitusavustuksiin sisältyvä verotulojen täydennysavustuksen tulee taata niille kunnille, joissa verotulot asukasta kohti laskettuna ovat vähäiset, tietyn vähimmäistulotason. Täydennysavustus antaa verotuloon verrattavan lisätulon, joka osaltaan varmistaa kunnalle mahdollisuuden järjestää tarvittavia palveluja. Yleisten rahoitusavustusten järjestelmä tulee säätää pysyväksi ja sellaiseksi, että verotulojen täydennys tasoittaa riittävästi kuntien verotuspohjassa olevia eroja ja sen lisäksi tulee antaa harkinnanvaraista rahoitusavustusta erityisen taloudellisen tuen tarpeessa oleville kunnille. Verotulojen täydennysjärjestelmää kehitettäessä tulee olla tavoitteena keskimäärää vastaavan verotuoton turvaaminen kaikille kunnille. Tämä ei poista kantokykyluokitukseen perustuvan valtionapujärjestelmän tarvetta.

Valtionosuudet ja -avustukset tulee suorittaa kunnille ja kuntainliitoille ajoissa ja todellisia kustannuksia vastaavina. Koska viivästymisestä aiheutuu kunnallishallinnolle korkokuluja, on myöhöstyneille suorituksille säädettävä maksettavaksi kohtuullinen korko.

Kunnat saavat valtionosuuksia ja -avustuksia kymmenien eri lakien perusteella. Valtionosuuslainsäädäntöä tulee kehittää yhtenäistämällä valtionosuusperusteita. Lisäksi tulee valtionosuuksien hakemus- ja tilitysmenettelyä yksinkertaistaa, jotta vältyttäisiin tarpeettomalta työltä sekä kunnissa että valtionhallinnossa. Vähämerkityksellisempiä valtionosuuksia tulee vähitellen korvata kunnille myönnettävillä yleisavustuksilla.

Kunnalliset maksut

Kunnallistaloudessa ovat palveluista kannettavat maksut tulleet yhä merkittävimmiksi. Maksujen perimistä on pidettävä perusteltuna erityisesti silloin, kun palvelut kohdistuvat vain osaan kuntalaisista. Maksut on pyrittävä muodostamaan yhtenäisiksi maan eri osissa. Kunnan maksupolitiikalle tulee asettaa pitkän aikavälin tavoitteet, jotka on määriteltävä kuntasuunnitelmassa.

Monet kunnalliset hankkeet ja sijoitukset palvelevat useita veronmaksajapolvia. Tämän vuoksi niiden rahoituksessa on perusteltua käyttää lainarahoitusta, joka muutoinkin on tullut välttämättömäksi jatkuvasti laajentuvassa kunnallistaloudessa. Kuntien ja kuntainliittojen riittävän ja tasapuolisen luotonsaannin turvaamisesta on valtiovallan osaltaan pidettävä huolta.

Kunnallisverotus

Kuntien oikeus kantaa veroa menojensa kattamiseksi on säilytettävä. Kunnallisverotusta koskevia säännöksiä uudistettaessa ja muutettaessa on pidettävä huolta siitä, että säännökset ovat tasapuolisia eri kuntien veronmaksajiin nähden. Kunnallinen harkintaverotus on uudistettava siten, että pienten ja keskisuurten yritysten osalta se kokonaan poistetaan.

Veronkannossa kertyneet kunnallisverot on viipymättä tilitettävä kunnille.

Menojen lisääntymisen myötä on tarpeellista pyrkiä yleisestikin vahvistamaan kuntien verotuspohjaa. Perusteltua on, että kunnat saavat osuutensa liikenteeseen liittyvistä veroista, koska kunnat huolehtivat merkittävästi liikenteen edellytyksistä. Osa perintö- ja liikevaihtoveron tuotosta voitaisiin ohjata kuntien menoihin esim. yleisinä rahoitusavustuksina.

TERVEYDENHUOLTO

Terveys on ihmisen hyvinvoinnin tärkeä perustekijä. Sen edistämiseksi on väestölle taattava riittävä terveysturva. Se edellyttää huolenpitoa terveellisen elinympäristön säilymisestä ja tarpeellisten terveyspalvelujen saannista. Tehtävän hoitaminen on pääasiallisesti kuntien asiana. Valtion tulee taloudellisesti tukea ja ohjata kuntia niin, että niillä on tarpeelliset edellytykset hoitaa terveydenhuoltoa. Valtion toimenpitein ei kuitenkaan saa liiallisesti rajoittaa kuntien itsehallintoa ja omatoimisuutta, vaan kunnilla tulee olla ratkaisuvaltaa terveydenhuollon järjestämiseksi paikallisten tarpeiden ja näkökohtien mukaan. Tämä edellyttää muun muassa terveydenhuollon suunnittelujärjestelmien yksinkertaistamista turhaa asiakirjatuotantoa ja virkavaltaisuutta vähentävästi.

Kunnallista terveydenhuoltoa on kehitettävä ihmis- ja perhekeskeiseksi palvelutoiminnaksi muun muassa kehittämällä perhelääkärijärjestelmää. Samalla on tehostettava yhteistyötä sosiaalihuollon kanssa. Terveydenhuolto on entistä paremmin kohdistettava kulloinkin vallitsevien suurten terveysongelmien torjuntaan.

Valtiovallan on huolehdittava terveydenhuoltohenkilökunnan kouluttamisesta ja koulutuksen kehittämisestä.

Ympäristöterveydenhoito

Terveyden edistämiseen ja sairauksien ennalta ehkäisyyn voidaan vaikuttaa muun muassa asunto-, liikenne-, sosiaaliturva- ja ympäristöpoliittisin toimin. Varsinaisessa terveydenhuollossa tulee keskeisenä tavoitteena olla ihmisen elinympäristön tekeminen terveellisemmäksi ja ympäristöstä aiheutuvien terveyshaittojen poistaminen. Kuntien mahdollisuuksia siihen on parannettava saattamalla ympäristöterveydenhuolto kokonaisuudessaan valtionavun ja suunnittelun suhteen samaan asemaan kuin muukin kansanterveystyö.

Kaavoituksen ja ympäristöterveydenhuollon keinoin on parannettava asuin- ja oleskeluympäristön laatua ja turvattava sen säilyminen mahdollisimman terveellisenä ja luonnonläheisenä. On muutoinkin pyrittävä asumisen, työolosuhteiden ja muun oleskeluympäristön saamiseen terveyttä edistäväksi. Ympäristöolosuhteisiin kuuluu myös ravintomme. Sen terveellisyyttä on erityisesti valvottava. Hyvissä kotimaisissa ympäristöolosuhteissa tuotettujen ravintoaineiden käytön edistäminen on myös terveydenhuollollisesti edullista.

Eläinkunnasta saatavien ravintoaineiden turvaamiseksi on kehitettävä myös eläinlääkintähuoltoa. Sen palvelusten käyttöedellytyksiä on parannettava tasoittamalla käytöstä aiheutuvia erilaisia kustannuksia.

Kansanterveystyö

Kansanterveyslailla on luotu edellytykset terveyden- ja sairaanhoidon peruspalvelusten järjestämiseen. Terveyspalvelujen saannissa ja saavutettavuudessa olevia eroja on vähennettävä. Voimavaroja tämän mukaisesti suunnattaessa on otettava huomioon käytettävissä olevat yksityiset ja erikoissairaanhoidon tarjoamat palvelut. Paikallisesti on pyrittävä palvelujen saatavuuden parantamiseen toimintaa hajasijoittamalla ja lisäämällä kotikäyntejä.

Kansanterveystyön sisältöä tulee siten kehittää, että se nykyistä tehokkaammin suuntautuu keskeisten kansantautien torjuntaan. Keskushallinnon tulee asiantuntijoiden avulla kehittää yksinkertaisia toimintamalleja, joita voidaan joustavasti ja paikallisten olosuhteiden mukaan kunnissa toteuttaa. Terveyskeskusten palveluja tulee kehittää yksityistä ihmistä ja perhettä lähellä oleviksi peruspalveluiksi. Henkilöstön lisäyksen tulee suuntautua peruspalveluksista vastaaviin työntekijöihin (lääkärit, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat, apuhoitajat ja hammashuoltohenkilöstö.)

Kansanterveyslain tarkoittaman toimintasuunnitelman käsittelyä tulee selkeyttää osoittamalla terveyskeskuksille etukäteen liikkuma-alaa valtakunnallisen suunnitelman pohjalta.

Terveysneuvonta on sisällytettävä kaikkiin terveyskeskuksen palveluihin. Sen tärkeänä osana on terveyskasvatus ja -valistus, jolla pyritään terveiden elintapojen omaksumiseen ja ylläpitoon. Erityistä huomiota on kiinnitettävä terveyskasvatukseen perheissä, kouluissa ja työpaikoilla. Äitiyshuollon korkean tason säilyminen on turvattava.

Sairaanhoidon kehittämisessä pääpainon tulee olla palvelujen saavutettavuuden, kattavuuden ja toimintavalmiuden parantamisessa. Sairaiden kotihoitoa on tuettava kehittämällä ja tehostamalla kotisairaanhoito- ja kotipalvelujärjestelmiä. Pitkäaikaissairaanhoidon järjestämisedellytyksiä ja toimivuutta on parannettava. Asian hoitaminen edellyttää terveyskeskusten, sairaanhoitolaitosten ja sosiaalitoimen laitosten yhteistoiminnan ja työnjaon kehittämistä. On myös välttämätöntä, että valtion toimenpitein luodaan edellytykset suorittaa korvaus kotona järjestetystä hoidosta. Kaikkeen sairaanhoitoon tulee liittyä tarpeellinen kuntoutus. Kuntoutuksen ensisijaisena tehtävänä on työ- ja toimintakyvyn ylläpito ja palauttaminen. Kuntoutusta tulee toteuttaa myös työ- ja toimintakyvyn vähentymistä ehkäisevänä toimintana.

Hammashuoltoa tulee kehittää lisäämällä ennakolta ehkäisevää toimintaa ja parantamalla aikuisväestön hoitomahdollisuuksia. Terveyskeskusten palveluksia tulee lisätä erityisesti siellä, missä hammashoitopalveluksia ei muutoin ole saatavissa. Yksityisten hammashoitopalvelusten käyttö tulee asteittain saattaa terveyskeskusten palvelusten kanssa samanlaiseen kustannustentasausjärjestelmän piiriin kehittämällä sairausvakuutusjärjestelmää.

Työterveydenhuoltoa on kehitettävä turvaamalla kaikille työelämässä mukana oleville mahdollisuus työhönsä suhteutettujen terveyspalvelusten saantiin. Kehittämistoimet tulee ensisijaisesti suunnata aloille, joilla ilmenee erityisiä terveyden ongelmia. Työterveyshuolto on toteutettava yhtenäisin perustein kaikkien väestöryhmien osalta.

Erikoissairaanhoito

Keskus- ja aluesairaaloiden sekä tuberkuloosi- ja mielisairaanhoitolaitosten toimintaa on kehitettävä siten, että ne muodostavat erikoissairaanhoitoa kattavan ja toimivan kokonaisuuden. Kunnallishallinnon toimenpitein on edistettävä vapaaehtoista sairaanhoitohallinnon alueellista yhteistoimintaa. Hallintoa uudistettaessa on liiallisen keskityksen välttämiseksi ja kansanvallan turvaamiseksi delegoitava päätösvaltaa eri toimintayksikköjen hallintoelimille. Toimintoja järjestettäessä on lisättävä palvelujen saavutettavuutta ja vähennettävä laitosmaisuutta pyrkimällä hajasijoitukseen ja pienehköihin laitoksiin.

Erikoissairaanhoitoa järjestettäessä päähuomio on kiinnitettävä yleisimpien kansantautien hoitamiseen. Riittävin toimenpitein on huolehdittava tarpeellisesta erikoistumisesta ja hoidon porrastamisesta. Kaikkeen sairaanhoitoon on liitettävä tarpeenmukainen terveysneuvonta ja -ohjaus. Myös erikoissairaanhoitoa tulee kehittää ihmisläheisemmäksi ja perheyhtisöön liittyvät näkökohdat huomioon ottavaksi. Sairaanhoitoon liittyvää kuntoutustoimintaa on kehitettävä. Erityisesti mielisairaanhoidon alalla on tehostettava kotisairaanhoitopalveluja.

Erikoislääkäripalvelusten saavutettavuutta on parannettava. Niitä tulee sairaaloiden toimesta järjestää tarpeen mukaan terveyskeskuksissa. Sairaanhoitolaitosten tulee huolehtia myös tarpeellisten muiden erikoispalvelusten antamisesta terveyskeskuksille.

Pitkäaikaissairaanhoidon järjestäminen edellyttää myös erikoissairaanhoidon antamaa tehokasta tukea. Erikoissairaanhoidon asiantuntemusta ja varustusta vaativa pitkäaikainenkin hoito on järjestettävä sairaanhoitolaitoksissa etupäässä terveyskeskusten vuodeosastoilla. Erityistä sairaanhoitoa vaativat eräät vaikeat vanhuusiän sairaudet. Toiminnan järjestäminen useissa tapauksissa edellyttää alueellisella pohjalla toimivia sairaaloiden toimintayksiköitä. Myös muun pitkäaikaissairaanhoidon osalta sairaaloiden tulee järjestää erikoissairaanhoitoa tarpeen mukaan lyhyempinä jaksoina. Niiden tulee myös asiantuntemuksellaan avustaa terveyskeskuksia pitkäaikaissairaanhoidon järjestämisessä.

Terveydenhuollon talous

Terveydenhuollon kustannusten nousua on hillittävä muun muassa välttämällä rakentamisessa ja hankinnoissa ylellisiä ratkaisuja ja tarpeettomia kustannuksia. Terveydenhuollon henkilöstörakennetta on kehitettävä paremmin tehtäviä vastaaviksi ja muutoinkin parannettava voimavarojen käytön tehokkuutta. Erityisesti on lisättävä niiden viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden kustannustietoisuutta, jotka tekevät kustannuksia aiheuttavia ratkaisuja.

Terveydenhuollon maksujärjestelmiä on kehitettävä siten, että taloudelliset seikat eivät ole palvelujen käytön esteenä. Toisaalta on huolehdittava, että maksujärjestelmät eivät suosi tarpeetonta palvelusten käyttöä ja ottavat huomioon parantuneen sosiaalivakuutusturvan.

Valtionosuusjärjestelmän avulla on huolehdittava, että kaikilla kunnilla on samanlaiset taloudelliset edellytykset terveydenhuollon järjestämiseen, ja että kunnallisverolla rahoitettava osa kustannuksista köyhillä ja syrjäisillä alueilla ei muodostu muita kuntia suuremmaksi. Myös sairausvakuutuksen varoja on suunnattava kunnallisen terveydenhuollon rahoittamiseen kuntien erilaista kantokykyä tasoittavasti.

Terveydenhuollon kehittämis ja tutkimustoiminnassa on luotava edellytykset paikallisen tason ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen.

Valtionosuuslainsäädäntöä on kehitettävä siten, että terveydenhuollon kokeilu- ja kehittämistoiminta saatetaan valtionavun piiriin.

SOSIAALITOIMI

Kunnilla on tärkeitä tehtäviä sosiaaliturvapolitiikan alalla. Ne huolehtivat pääasiallisesti sosiaalipalvelujen järjestämisestä. Niiden tehtävänä on myös toimeentulon tukeminen, milloin se on tarpeen muun sosiaaliturvan täydentämiseksi. Näiden kunnallisten sosiaalitoimen keskeisimpien toimintojen tarkoituksena on yksilön ja perheen huolenpidon järjestäminen, toimeentulon turvaaminen ja elämisen tason kohottaminen. Sosiaalitoimeen kuuluu myös eräitä yleisen sosiaaliturvan toimeenpanotehtäviä.

Sosiaalipalveluja- ja toimeentulotukea on järjestettävä tasa-arvoisesti sekä yksilöiden että perheiden omatoimisuutta tukien. Kuntien taloudelliset mahdollisuudet yhtenäisen palvelutason ja toimeentuloturvan toteuttamiseen ovat erilaiset. Muutoinkin on välttämätöntä, että valtio osallistuu sosiaalitoimen kustannusten rahoittamiseen. Nykyiset valtionosuudet ovat riittämättömät, tehtävittäin eriasteiset ja aukolliset. Sen vuoksi sosiaalitoimen valtionosuusjärjestelmää on kehitettävä siten, että kuntien kantokyvyn mukainen valtionosuus suoritetaan kaikkiin sosiaalitoimen kustannuksiin samantasoisena kuin terveydenhuoltoonkin.

Taloudellisen tuen antamisen lisäksi valtion tulee ohjata kuntia niin, että niillä on tarpeelliset edellytykset hoita sosiaalitointaan. Valtion toimenpitein ei kuitenkaan saa liiallisesti rajoittaa kuntien itsehallintoa ja omatoimisuutta, vaan niillä tulee olla riittävästi ratkaisuvaltaa sosiaalitoimen järjestämiseksi paikallisten tarpeiden ja näkökohtien mukaan.

Sosiaalipalvelut ja toimeentulotuki

Sosiaalipalvelut ja toimeentulotuki on järjestettävä joustavin menetelmin. Asiakkaalta ei saa vaatia mutkikkaiden hakemusten laatimista ja häntä on myös avustettava tarpeellisten selvitysten hankinnassa. Kuntalaisille on annettava tietoja sosiaalietuuksista ja ohjausta niiden käyttämiseen. Kunnan on myös tiedotettava sosiaalipalveluksista.

Sosiaalipalveluja on kehitettävä yleisiksi palvelutoiminnoiksi. Maksukyvyn puuttuminen ei saa olla palvelujen käytön esteenä. Sosiaalipalveluiden avulla on edistettävä yksilön ja perheen omatoimisuutta ja suoriutumista. Neuvonnan ja tukipalveluiden avulla on parannettava yksilöiden ja perheiden edellytyksiä selviytyä vaikeutuneista elämäntilanteista. Erityisesti on kehitettävä kotipalveluksia. Niitä monipuolistamalla on pyrittävä tukemaan itsenäistä asumista ja perheessä tapahtuvaa hoitoa. Laitoshoidon järjestäminen on pyrittävä rajoittamaan henkilöihin, joiden olosuhteet ja jatkuva huolenpidon tarve sitä välttämättä edellyttää. Palveluja on kehitettävä yksilö- ja perhekeskeiseen suuntaan. Tällöin erityistä huomiota on kiinnitettävä turvallisuuden parantamiseen ja yhteydenpidon järjestämiseen.

Päivähoitoa annetaan silloin, kun lapsen äidillä tai isällä ei ole mahdollisuutta itse hoitaa lasta kodin ulkopuolisen ansiotyön, yrittäjätoiminnan, opiskelun tai sairauden takia tai milloin lapsi on osapäiväisen viriketoiminnan tarpeessa sekä koululaisille iltapäivätoimintana.

Päivähoidon avulla pyritään edistämään lasten ja perheiden hyvinvointia sekä osaltaan vaikuttamaan tasapainoiseen väestökehitykseen. Päivähoito tarjoaa palveluja päiväkoti-, perhepäivähoito- ja leikkikenttätoiminnan muodossa.

Lasten vanhemmille on taattava valinnanvapaus lasten hoitokysymyksissä. Vanhemmille tulee antaa mahdollisuus itse hoitaa lapsiansa kyllin suuren kotihoidontuen turvin (800 - 1 000 mk) tai saada valintansa mukaan lapselleen kunnallinen päiväkoti- tai perhepäivähoitopaikka. Perhepäivähoidon suunnittelussa tulee pyrkiä siihen, että ainakin pieniä, alle 3-vuotiaita lapsia hoidetaan kodinomaisissa olosuhteissa perhepäiväkodeissa ja isommille lapsille tarjotaan mahdollisuus päiväkodissa isomman ryhmän toimintaan kouluvalmiuksien saavuttamiseksi. Pienille koululaisille tulee järjestää iltapäivähoitoa ja erityislapsille mahdollisuus osallistua päivähoidon kasvatustoimintaan. Haja-asutusalueille tulee järjestää ns. kiertäviä päiväkoteja, jotka tarjoavat toimintaa syrjäkylien yksinäisille lapsille. Kaupungeissa ja asutuskeskuksissa on mielekästä perustaa kunnallinen leikkikenttä kokoamaan kaikenikäisiä lapsia liikuntaan ja yhteisleikkeihin.

Kunnallisia kodinhoitopalveluja on oltava riittävästi tarjolla, esim. lapsen tai hoitajan äkillisesti sairastuttua. Koti- ja perhekeskeisen ajattelutavan mukaan tulee varmistua siitä, että jokaisella lapsen vanhemmalla on oikeus vaikuttaa lapsensa hoidon ja kasvatuksen sisältöön henkilökohtaisten keskustelujen, päivähoitoneuvostojen tai toimikuntien välityksellä.

Kehityksessään vaurioituneille ja vammautuneille on järjestettävä tarpeellista erityishoitoa. Siihen kuuluvin tutkimuksin heidät on ohjattava saamaan tarpeellista kuntoutusta sekä valmennusta opiskeluun ja työelämään. Heidän kotihoitonsa on myös saatettava hoitotuen piiriin.

Vanhusten ja muiden hoivaa tarvitsevien henkilöiden kotihoidon järjestämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Kodinhoitopalveluja on lisättävä ja kehitettävä. Vanhuksia ei tule eristää muusta yhteiskunnasta. Heille on luotava mahdollisuudet asua kotonaan niin kauan kuin suinkin mahdollista kiinnittämällä huomiota erityisesti maaseudulla oleviin vanhusten asuntojen peruskorjauksiin. Omatoimisuutta, itsenäistä asumista ja perheessä tapahtuvaa hoitoa on edistettävä palvelu- ja tukitoimintaa kehittämällä. Erityistä huomiota on kiinnitettävä asumista ja hoitoa helpottavien huolto- ja kuljetuspalvelujen järjestämiseen. Puhelimien ja vapaaehtoistyön avulla on pyrittävä lisäämään yhteydenpitoa ja turvallisuutta varsinkin yksinään asuvien vanhusten huollossa. Sairaanhoidon ja kuntoutuksen joustavalla järjestämisellä voidaan luoda edellytyksiä kotiuttamiseen laitoshoidosta ja lyhyisiin laitoshoitojaksoihin. Perheessä ja muuten omaisten toimesta tapahtuvaa huolenpitoa ja hoitoa on tuettava suorittamalla siitä kohtuullinen korvaus.

Päihdeongelmaisten huoltoa järjestettäessä on hoidollisten näkökohtien lisäksi kiinnitettävä erityistä huomiota perheiden ja ympäristön turvallisuuden lisäämiseen.

Taloudellisen toimeentulotuen perusteita on yhtenäistettävä. Tarpeen mukaisen tuen tulee olla samantasoinen asuinpaikasta ja tarpeen syystä riippumatta. Tuen avulla on pyrittävä lisäämään saajien omatoimisuutta ja itsenäistä selviytymistä.

Muut sosiaalitoimen tehtävät

Väestön sosiaaliturvan yhtenäistämiseen ja parantamiseen on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Valtion toimenpitein on järjestettävä omaa työtään ja kotityötä suorittaville oikeus lomaan, sairasturvaan, eläkkeeseen ja muuhun sosiaaliturvaan samanlaisin etuuksin kuin toisen palveluksessa olevillekin. Samoin on parannettava lomanviettomahdollisuuksia tukemalla ja edistämällä kotimaassa järjestettyä lomatoimintaa. Myös paikallisesti on edistettävä lomajärjestelyjä ja sijaisaputoimintaa.

Kunnan välityksellä suoritettavien sosiaaliturvaetuuksien hyväksikäyttöä on edistettävä avustamalla niihin oikeutettuja etuuksien hakemisessa ja tiedottamalla niistä.

Sosiaalitoimen talous

Sosiaalitoimen kustannusten nousua on hillittävä toimintaa tehostamalla ja välttämällä tarpeettomia kustannuksia. Vaihtoehtoisia ratkaisuja harkittaessa on erityistä huomiota kiinnitettävä taloudellisuuteen. Kotihoidon edistäminen on yleensä myös taloudellisesti edullista.

Sosiaalipalvelujen maksujärjestelmiä on yhtenäistettävä keskenään ja terveydenhuollon maksujärjestelmien kanssa. Maksujärjestelmillä tulee edistää myös avo- ja kotihoidon toteuttamista. Maksut eivät saa olla palvelujen käytön esteenä. Toisaalta on huolehdittava, että maksujärjestelmät ottavat huomioon parantuneen sosiaalivakuutusturvan.

Sosiaalitoimen kaikki tehtävät on saatettava valtionavun piiriin ja niiden avulla on huolehdittava, että kaikilla kunnilla on samanlaiset taloudelliset mahdollisuudet sosiaalitoimen järjestämiseen tarpeen mukaisesti. Siitä kunnallisverolla rahoitettava osuus köyhissä ja syrjäisissä kunnissa ei saa muodostua muita kuntia suuremmaksi. Samoin periaattein sosiaalitoimeen liittyvää asuntojen hankintaa ja asumispalvelujen järjestämistä on tuettava myös raha-automaattivaroin ja asuntolainoituksen avulla.

Raittiustoiminta

Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö muodostaa merkittävän terveydellisen, sosiaalisen ja taloudellisen rasitteen yhteiskunnassa. Ne tuntuvat yhä suurempina työpanoksen menetyksinä sekä lisääntyvinä menoina terveyden- ja sosiaalihuollon aloilla.

Keskiolutkysymyksen ratkaisemiseksi tarvitaan kiireellisesti uusia lainsäädäntötoimia. Raittiustoiminnan tehostamiseksi on kunnille annettava nykyistä suurempi osuus Alkon voittovaroista.

Kunnallisella tasolla on pyrittävä siihen, että

  • raittiuslautakuntien ja -järjestöjen suorittamaa raittiuden edistämistä tuetaan sitä arvostaen ja antaen sille taloudelliset edellytykset,
  • alkoholilain noudattamisen valvontaa tehostetaan lisäämällä ja voimistamalla alkoholitarkastusjärjestelmää,
  • päihdyttävien aineiden väärinkäyttöä koskevan lain edellyttämiä tehtäviä tehostetaan ja
  • lastensuojelulakia päihteiden vaikutuksen alaisena tavattujen lasten suojelemiseksi toteutetaan entistä tarkemmin.

KOULULAITOS

Koululaitoksen yleiset tavoitteet

Yhteiskunnan järjestämä koulutus on suunniteltava niin, että jokainen lapsi ja nuori voi edetä koulutuksessa mahdollisimman pitkälle oman ikäkautensa ja omien edellytystensä mukaisesti varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Koulutustien valinnan tulee perustua nuoren vapaaseen harkintaan. Peruskoulutuksen tulee olla mahdollisimman korkeatasoista koko maassa. Peruskoulun jälkeisessä keskiasteen koulutuksessa on turvattava alueelliset ja paikalliset koulutustarpeet. Koulutuksen saatavuus tulee olemaan yhtä tärkeää lapsen koulutukselle kuin koulutuksen laadullisen ja määrällisen tason varmistamiselle. Koulutuspaikat on pyrittävä sijoittamaan lähelle lapsen kotia. Ammatillisen peruskoulutuksen jälkeen on oltava mahdollisuus jatkokoulutukseen uran vaihtamiseen ja työelämän muutosten niin vaatiessa sekä ammattipätevyyden ajan tasalla pitämistä varten. Aikuiskoulutuksen tulee tarjota mahdollisuus itsensä kehittämiseen ja myös vanhan koulutuksen uudistamiseen.

Koulutuksen sisältöä määräävinä tekijöinä on otettava huomioon työelämän vaatimusten lisäksi yhteiskunnan ja kansalaisten kulttuurin kehittämistarpeet. Kansanperinteen ja kansallisen kulttuurin arvokkainta ainesta sekä luovuutta ja käden taitoa edistävien aineiden opetusta on lisättävä kaikkien oppilaitosten opetuksessa. Erityisesti peruskoulussa mutta myös keskiasteen laitoksisssa on paikalliset elinkeinoelämän ja kulttuurin erityispiirteet sisällytettävä koulujen opetussuunnitelmiin. Koulujen omaleimaisuutta, yhteishenkeä ja samalla keskinäistä arvostusta on kehitettävä. Niiden opetusohjelmiin on sisällytettävä myös kunnalliselämän ja kansanvallan periaatteiden tuntemusta. Opetuksen tulee tähdätä itsenäisesti ajattelevien ja henkisesti vapaiden suomalaisten yhteiskunnan jäsenten kasvattamiseen.

Koululaitoksen hallintoa on yksinkertaistettava ja eri hallinnon tasojen tehtävien jakoa on selkiytettävä. Päätöksentekovaltaa on uskottava sinne, missä on riittävän laajat tiedot, riittävän laaja yleisnäkemys ja tarpeellinen paikallisten olojen tuntemus. Keskushallinnon on keskityttävä merkittäviin ja poliittisesti tärkeiden asioiden ratkaisemiseen. Lääninhallituksen tulee valvoa alueellisten tarpeiden huomioon ottamista. Kunnan kouluhallinnon tehtävänä tulee olla huolehtia ja vastata siitä, että kuntalaisten käytettävänä on riittävästi sekä opiskelijoiden että työelämän vaatimukset täyttäviä koulutuspaikkoja. Koulutustehtäväänsä kunnat voivat toteuttaa yksin tai yhteistyössä toisten kuntien ja muiden koulujen ylläpitäjien kanssa.

Koulutoimi vaatii huomattavasti valtion ja kuntien varoja. Koulutoimen talouden suunnittelu on tulevina vuosina erinomaisen tärkeä tehtävä. Suunnitteluun vaikuttavat koulutuksen määrällinen kasvu, eri asteilla tapahtuvat oppilasmäärien merkittävät muutokset ja koulutuksen tason kohottamispyrkimykset sekä opettajien työllisyys. Koko maamme koulutusjärjestelmän kattava taloussuunnitelma on laadittava pikaisesti. Sen tulee käsittää koulutus perusasteelta aikuiskoulutukseen. Kaikki tiedossa olevat kehittämissuunnitelmat on asetettava toteuttamisjärjestykseen toteuttamisaikoineen. Taloussuunnitelman julkisen rahoituksen mitoitusperusteeksi on otettava nykyisin esiintyvät menot ja lähtökohtana tulee olla ainakin menojen säilyttäminen nykyisellä tasolla. Menojen kasvu on suhteutettava yleisen taloudellisen kasvun mukaiseksi. Valtion ja kuntien välinen kustannusten jako on pidettävä ennallaan. Heikossa taloudellisessa asemassa olevien kuntien mahdollisuudet hoitaa koulutoimi yhtäläisten perusteiden mukaan on turvattava valtionosuusjärjestelmää kehittämällä. Valtionosuusjärjestelmää on edelleen yksinkertaistettava vähentämällä tarpeetonta tarkastustyötä ja luomalla kunnille paremmat mahdollisuudet menojen kohdistamiseen kunnan omien tarpeitten mukaisesti.

Edellä mainittujen tavoitteiden toteutuminen edellyttää, että

  • maaseudun pienten peruskoulujen ja lukioiden toimintaedellytysten turvaamista niin, että kouluverkosto säilyy pääpiirteissään nykyisellään ja että opetuksen taso vastaa muualla maassa vallitsevaa tasoa. Toimintaedellytysten turvaaminen on toteutettava valtion-osuusjärjestelmää kehittämällä siten, että pienistä kouluista ei aiheudu kunnille keskimääräistä suurempaa taloudellista rasitusta.
  • keskiasteen oppilaitoksissa on koulutuspaikka jokaiselle peruskoulun käyneelle 1980-luvun alussa. Ammatillista opetusta on hajautettava mahdollisimman lähelle koulutettavia ja tällöin on käytettävä hyväksi peruskoulutusta ja lukiosta vapautuvia ja muita tarkoitukseen sopivia tiloja,
  • opiskelukustannuksia alennetaan tavoitteena ilmainen opetus ja pitkistä koulumatkoista aiheutuvien kustannusten saattaminen valtionosuuden piiriin. Myös ruokailukustannukset on asteittain keskiasteen oppilaitoksissa saatava valtion ja kuntien kannettavaksi. Opiskelun esteeksi ei siten saa muodostua kodin kaukainen sijainti oppilaitoksesta tai perheen vähävaraisuus,
  • koulutusjärjestelmä kattaa kaikki erilaiset lapset ja nuoret niin, ettei ketään vapauteta oppivelvollisuudesta ja että myös ammatillisissa oppilaitoksissa järjestetään erityisopetusta ja kehitysvammaisten opetusta,
  • koulutusta jatkuvasti kehitetään pitkäjänteisesti ja huolellisesti suunniteltuna ja riittävästi kokeilun tuloksiin perustuvana välttäen äkillisiä ja huonosti valmisteltuja toimenpiteitä,
  • taloudellisista syistä ja opettajien työllisyyden turvaamiseksi luodaan mahdollisuudet yhteisten eri oppilaitosten opettajanvirkojen perustamiseen ja opettajien yhteiskäyttöön,
  • tyhjäksi jääneiden koulujen käyttömahdollisuuksia parannetaan,
  • harjoittalupaikkoja luodaan riittävästi niille aloille, joissa harjoittelu on koulutukseen kuuluvaa ja pakollista.

Esiopetus

Lasten vanhemmilla on oltava valinnan mahdollisuuksia kuusivuotiaiden ja sitä nuorempien hoitomuotojen ja koulutuksen välillä. Alle kouluikäisille on järjestettävä sosiaaliviranomaisten toimesta riittävästi erilaisia hoitomuotoja.

Tukea on annettava kaikille alle kouluikäsiten vanhemmille, joiden tulee käyttää se joko kotikasvatukseen ja -hoitoon tai perhepäiväkoti- tai päiväkotipavelusten hankkimiseen.

Päiväkotien rinnalla tulee kehittää myös perhepäivähoitojärjestelmää. Etenkin harvaan asutulla maaseudulla perhepäiväkoti on tärkeä vaihtoehto kotikasvatuksen rinnalla. On kehitettävä sellaista toimintaa, joka lisää virikkeitä perhekasvatuksessa ja perhepäivähoidossa. Tämä voi tapahtua paitsi sosiaaliviranomaisten myös esimerkiksi kansalaisopistojen toimesta. Myös television ja radion sekä kyläkoulujen palveluksia voidaan käyttää kouluikää nuorempien lasten virikkeiden lisääjinä.

Peruskoulu

Peruskoulua on kehitettävä sellaiseksi oppivelvollisuuskouluksi, jossa jokaisella kouluikäisellä on mahdollisuus hankkia yleissivistävä peruskoulutus. Kaikille on taattava kykyään vastaava opetus ja oppilaiden erilaisuus on otettava opetuksessa huomioon.

Peruskoulun on oltava sekä yleiskoulu että erityisopetusta antava oppilaitos. Niille, jotka eivät kykene käyttämään hyväkseen peruskoulun opetusta, on järjestettävä kehitysvammaisille tarkoitettua harjaantumisopetusta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä heikosti menestyvien oppilaiden tukemiseen.

Peruskoulun ala-asteella, jossa yhdellä opettajalla on monen vuosiluokan oppilaita, on kehitettävä oppimateriaaleja ja opetusjärjestelyjä mahdollisimman korkean opetuksen tason turvaamiseksi. Koulujen opetusryhmiä on pienennettävä kasvatuksellisten edellytysten parantamiseksi.

Peruskoulun yläasteen toimintaa on selkiytettävä, sen kasvatuksellista ainesta on lisättävä ja oppilaiden valinnan vapautta laajennettava. Eriyttämiskysymys on ratkaistava vaarantamatta oppilaiden erilaisia mahdollisuuksia käyttää hyväkseen opetusta.

Yläasteen eriyttämisratkaisussa on lähdettävä tasa-arvon ja oikeudenmukausuuden periaatteesta. Jokaisella on oltava oikeus omien edellytystensä mukaiseen opetukseen ja jatko-opintoihin, joita eivät rajoita peruskoulussa suoritetut valinnat. Nykyisestä tasoryhmityksestä voidaan luopua edellyttäen, että samalla opetusryhmiä pienennetään. Jos tasoryhmitys poistetaan ja kukin perusopetustyöryhmä voidaan jakaa kahteen erikseen opetettavaan osaan, rauhoittuu yläasteen työskentely, turvataan opetuksen taso ja pienten koulujen toimintaedellytykset paranevat opetustuntien lisääntyessä kielissä ja matematiikassa.

Peruskoulun kouluneuvostosta on kehitettävä koulun johtokunta, jolle on annettava myös taloudellista ja hallinnollista ratkaisuvaltaa. Johtokunnan pääasiallisena tehtävänä on kodin ja koulun yhteistyön ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Kodin ensisijaista kasvatusvastuuta unohtamatta johtokunnan on valvottava oman koulunsa kaikinpuolista kehittämistä.

Peruskoulun on liityttävä kiinteästi ympäröivään yhteiskuntaan, jonka toimintoja ja perinteitä on sisällytettävä koulun opetukseen ja kasvatukseen. Erityistä huomiota tulee kiinnittää siihen, että opetustarjoaa tasapuolisen yleiskuvan eri elinkeinojen merkityksestä hyvinvoinnille. Maa- ja metsätalouden sekä biologian osuutta peruskoulun opetusohjelmassa on lisättävä.

Uskonnon eettinen ja elämänkatsomuksellinen tuki ovat välttämätön edellytys koulun kasvatustyön onnistumiselle.

Peruskoulun oppilasluokkien pienentyessä ensi vuosikymmenellä erilaisella nopeudella maan eri osissa, on tästä aiheutuva koulujen koon pieneneminen ja kasvava kustannusrasitus pääasiassa jätettävä valtion hoidettavaksi.

Keskiasteen koulutus

a) Lukio

Lukiokoulutuksen tulee olla saatavilla asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Lukion on oltava kolmivuotinen, yleissivistävä ja yleisön jatko-opintokelpoisuuden antava oppilaitos. Lukioverkoston on oltava sellainen, että se takaa seudun olosuhteet huomioonottaen kohtuulliset koulumatkat. Maaseudulla tämä merkitsee lukioverkoston säilyttämistä pääasiassa nykyisellään.

Lukion oppilaiden opintososiaalisia etuja on lisättävä saattamalla pitkistä koulumatkoista aiheutuvat matka- ja majoituskustannukset valtionosuuden piiriin. Samoin oppilaille on annettava ilmainen ateria, jonka kustannuksiin myö valtion on osallistuttava.

Lukioon pääsyä ei tule yleisesti rajoittaa. Sen sijaan ammatillista koulutusta on kehitettävä niin, että sen vetovoima kasvaa ja oppilaat nykyistä enemmän hakeutuvat ammatilliseen koulutukseen. Lukioon pääsyn mahdollinen rajoittaminen tulee kysymykseen sellaisilla paikkakunnilla, joissa on runsaasti tarjolla muitakin keskiasteen koulutuspaikkoja ja joissa lukiota käyvien määrä huomattavasti ylittää maan keskimäärän.

Lukion opetusta suunniteltaessa on otettava huomioon, että sitä tulee käymään lähes puolet peruskoulun päättävästä ikäluokasta. Lukion kieliohjelmaa on selkiytettävä ja uskonnon opetus turvattava.

Pienissä lukioissa opetus on järjestettävä niin, että niissä oppilasmääristä riippumatta aina voidaan opiskella matematiikkaa pitkän ja lyhyen oppimäärän mukaan sekä kolmatta vierasta kieltä. Aloitettua opetusta valinnaisissa ja vaihtoehtoisissa aineissa on voitava jatkaa ilman oppilasmäärärajoituksia.

b) Ammatillinen koulutus

Ammatillisessa koulutuksessa on koulutuspaikat sijoitettava niin, että ne tukevat elinkeinoelämän tasapainoista ja alueellista kehitystä. Samalla on huolehdittava siitä, että ammattikoulupaikat ovat alueellisesti oikein sijoitetut.

Ammatillisen koulutuksen tulee olla määrällisesti siten mitoitettua, että koulutettavilla sukupuoleen ja varallisuuteen katsomatta tarjoutuu mahdollisuus hankkia riittävästi työelämään ja oman ammattialan vaatimia tietoja ja taitoja kotimaakuntansa tai -lääninsä ammatillisissa oppilaitoksissa tai korkeakouluissa.

Koulujärjestelmä tulee suunnitella niin, ettei kenenkään eteneminen koulutuksessa pysähdy missään vaikeesa ja mihinkään suuntaan koulutusjärjestelmän vuoksi.

Myös ammatillisissa oppilaitoksissa tulee ohjelmaan sisällyttää eettistä uskonnonopetusta.

Aikuiskoulutus

Aikuiskoulutus on myös kuntatasolla käsitettävä osaksi koulutusjärjestelmää. Erityistä huomiota on kiinnitettävä aikuisten peruskoulu- ja lukiotutkintojen suorittamismahdollisuuksiin ja myös osatutkintojen suorittaminen on tehtävä mahdolliseksi. Aikuisten ammatillisen koulutuksen suunnitteluun on kiinnitettävä huomiota. Aikuiskoulutuspalvelut on saatettava kaikkien kuntalaisten tavoitettaviksi. Sen vuoksi palveluja on vietävä kunnan eri osiin, työpaikoille ja laitoksiin, joissa ihmisten on helppoa ja luontevaa osallistua koulutukseen. Oppilaitoksiin on tarpeen mukaan luotava ilta- ja aikuisosastoja. Eri oppilaitosten välillä on saatava aikaan mahdollisimman järkevä tilojen, opettajien ja välineiden yhteiskäyttö. Erityisesti kansalaisopistojen mahdollisuuksia kunnallisessa koulutusjärjestelmässä on kehitettävä. Kuntien on myös huomioitava alueella toimivan kansanopiston opetustarjonta ja toimintaedellytykset.

Kouluyhteistyö

Opettajilla on keskeinen osuus opetus- ja kasvatustapahtumassa. Opettajien on tunnettava saavansa työssään tukea kunnan kouluhallinnolta ja lasten vanhemmilta. Opettajien itsenäisyyttä oman tehtävänsä suunnittelussa ja hoitamisessa ei tule tarpeettomasti rajoittaa. Oppilasmäärien vähetessä ja opettajavirkojen tullessa lakkautusuhan alaisiksi on lakkauttamisen sijasta joustavasti pienennettävä opetusryhmien kokoa, jotta vältettäisiin tarpeettomat virkojen lakkauttamiset.

Kouluyhteisöön kuuluvien koulun muun henkilökunnan ja oppilaiden sekä opettajien ja koulun hallintoelinten kesken on saatava aikaan sellainen työyhteisö, jossa jokaisen ryhmän oikeutetut näkemykset pyritään ottamaan huomioon ja jossa kaikki viihtyvät.

Kunnan on tuettava kouluyhteistyötä myöntämällä taloudellista tukea kokousten järjestämiseksi, vanhempien tilaisuuksien aikaansaamiseksi, kouluretkien ja harrastustoiminnan toteuttamiseksi ja muuhun sellaiseenkin toimintaan, johon säännösten mukaan valtio ei osallistu.

Koulutuksen hallinto

Koulutuksen hallintoa on yksinkertaistettava, kansanvaltaistettava ja selkiytettävä. Erityistä huomiota on kiinnitettävä lähidemokratian mahdollisuuksien lisäämiseen. Jokaiselle peruskoululle ja lukiolle sekä ammatilliselle oppilaitokselle on saatava kunnanvaltuuston asettama johtokunta, jolle kuuluu oman koulunsa asioiden hoitaminen ja toiminnan kehittäminen. Johtokuntien tehtävänä tulee ensisijassa olla yhteyksien ylläpitäminen koteihin, mutta niille on uskottava myös taloudellisia ja hallinnollisia tehtäviä. Koululautakunnan tehtävänä on huolehtia, että kuntalaisilla on peruskoulussa ja keskiasteen oppilaitoksissa riittävästi koulutuspaikkoja. Tavoitteena tulee olla, että jokaisella on koulutuspaikka perusasteella peruskoulussa tai kehitysvammaisille tarkoitetussa laitoksessa ja keskiasteella joko lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa. Keskiasteen oppilaitosten koulutuksen laatu on pyrittävä saamaan sellaiseksi, että se tukee paikkakunnan elinkeinorakennetta ja sen kehitystä.

Kunnan kouluhallinnolle on siirrettävä valtion kouluhallinnolta sellaisia tehtäviä, joiden hoitamiseen sillä katsotaan olevan riittävät yleiset edellytykset, jotta paikallisten olosuhteiden huomioon ottaminen voisi toteutua tarkoituksenmukaisella tavalla.

Läänin kouluhallintoa on kansanvaltaistettava luomalla väliportaan hallinnon yhteydessä päätöksentekojärjestelmä, joka toimii kansanvaltaisten periaatteiden pohjalla. Piirihallinnon keskeisenä tehtävänä tulle olla läänin koulutustarpeesta huolehtiminen ja kuntien tukeminen ja ohjaaminen paikallisen koulutoimen hoidossa ja kehittämisessä.

KULTTUURI- JA VAPAA-AIKATOIMINTA

Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus kartuttaa saamiaan perustietoja ja kehittää omaa luovuttaan ja persoonallisuuttaan sekä nauttia taide-elämyksistä. Kuntasuunnitelmaa laadittaessa ja kuntaa kehitettäessä on perustarpeiden tyydyttämisen ohella pyrittävä lisäämään myös ihmisten sivistyksellistä tasa-arvoa ja viihtymistä asuinympäristössään.

Koululaitoksen lisäksi kunnassa sivistystarpeiden täyttämisestä huolehtivat kirjastot, kansalais- ja työväenopistot, nuorisolautakunnat sekä urheilu- ja kulttuurialan lautakunnat. Nämä ovat kunnan organisaatioon kuuluvia hallintokuntia, mutta kunnassa on myös yhdistysten ja järjestöjen ylläpitämää toimintaa joka yhdessä kunnallisen toiminnan kanssa muodostaa kuntalaista parhaiten palvelevan järjestelmän. Yhteistyötä ja työnjakoa on tämän kokonaisuuden kesken kehitettävä.

Kulttuuritoiminta

Kunnallisen kulttuuritoiminnan alue muodostuu monista osatekijöistä. Valmisteilla olevan kulttuuritoimintalain myötä kulttuurilautakunnat pääsevät valtionavustuksen piiriin, ja niiden edellytykset toimia kulttuuritoimen yhdyslautakuntana paranevat.

Kulttuuritoimen eri hallintokuntien on oltava kiinteässä yhteistyössä keskenään laadittaessa kuntasuunnitelmaan liittyvää kulttuuritoimen tavoite- ja toteuttamisohjelmaa. Tavoitteiden asettelussa on kuultava kuntalaisia, ja suunnitteluun on syytä ottaa mukaan kuntasuunnittelusuositusten mukaisesti myös kunnassa toimivat järjestöt ja seurakunta.

Selkiyttämällä kulttuuritoiminnan tavoitteet kuntalaisten tarpeiden ja ennakoidun kehityksen mukaisiksi, tekemällä pääpiirteittäisen toteuttamisohjelman ja sopimalla yhteistyöstä ja työnjaosta sivistystoimen eri hallintokunnat ja kunnassa vaikuttavat järjestöt mahdollistavat tehokkaimmin kunnassa olevien voimavarojen järkevän käytön kuntalaisten parhaaksi.

Jotta suunnittelu- ja yhteistyötä voitaisiin menestyksellisesti tehdä, kuntiin on perustettava toimintaa organisoimaan ja kehittämään kulttuurisihteerin tai -ohjaajan virka. Kuntiin on pyrittävä varaamaan tiloja myös taidenäyttelyjen järjestämistä varten sekä rakennettava teatteri- ja musiikkiesityksiä varten toimivat ja katsojienkin kannalta tyydyttävät tilat.

Kirjastot

Kirjastot ovat koululaitoksen ohella vanhin valtakunnallinen sivistyspalvelumuoto. Kirjastoverkko kattaa myös koko maan mutta haja-asutusalueilla kirjastopalvelut eivät ole kehittyneet asemansa täyrkeyden mukaisesti.

Kirjastoissa tulee olla saatavilla monipuolisen koti- ja ulkomaisen kaunokirjallisuuden ohella eri alojen uusimmat tietokirjat, tärkeimmät eri alojen aikakauslehdet, merkittävimmät valtakunnalliset ja maakunnalliset päivälehdet sekä perusteokset käsittävä käsikirjastokokoelma. Kirjastoihin on kehitettävä toimivat musiikkiosastot, joissa olisi peruskokoelma musiikin eri alojen näytteitä kuultavissa ja lainattavissa.

Jotta kirjastot kykenisivät lisäämään toimintansa kautta sivistyksellistä ja alueellista tasa-arvoa, on huolehdittava siitä, että kirjastoihin perustetaan riittävästi ammatillisia ja suoritustason virkoja. Kirjastot toimivat usein myös puutteellisissa tiloissa. Pääkirjaston tiloja on pyrittävä parantamaan uudisrakennuksin tai saneerauksin. Kirjastoihin voidaan yhdistää myös nuorisolautakunnan, kansalaisopiston tai kulttuurilautakunnan tarvitsemia tiloja.

Kirjastopalvelujen saatavuus kunnan alueella on ratkaistava kuntakohtaisesti parhaalla mahdollisella tavalla. Usein pääkirjaston ja sivukirjastojen toimintaa voidaan parhaiten täydentää kirjastoauton avulla mutta myös kunnan järjestämät kirjastoon kuljetukset on saatava valtion osuuden piiriin.

Kansalais- ja työväenopistot

Kansalaisopistoilla on kahtalainen tehtävä kunnassa. Toisaalta opistot ovat lähinnä aikuisväestön joustavia oppilaitoksia, toisaalta ne ovat muodostuneet kunnan kulttuuritoimintaa ylläpitäviksi laitoksiksi, jotka yhteistyössä muiden hallintokuntien ja järjestöjen kanssa vastaavat kunnan kulttuuripalveluista.

Tämä välillinen avustava tehtävä opistoilla tulee säilymäänkin. Opistolain korostusta toiminnan muotoutumisesta kunnan omista tarpeista käsin on arvostettava ja pidettävä sen suomasta oikeudesta kiinni.

Kansalaisopistot voivat kunnissa mitä parhaiten tukea kuntasuunnitteluun liittyvää toimintaa. Uuden kunnallislain perusperiaatteen mukaan tavallisen kuntalaisen vaikutusmahdollisuuksia on pyrittävä lisäämään. Kansalaisopistojen kautta voidaan järjestää kuntasuunnitteluun liittyvää luottamushenkilökoulutusta, samoin asukas- ja kylätoimikuntien toimintaa voidaan tukea opiston avulla. Myös opistot voivat järjestää varsinaista kuntasuunnitelman toteuttamiseen liittyvää koulutusta ja kuntalaisia aktivoivaa kunnallistiedon opetusta.

Kansalaisopistoihin on perustettava riittävästi päätoimisen opettajan virkoja monipuolisen ja tasokkaan opetuksen ylläpitämiseksi. Tärkeimpiä ovat yhteiskunnallisten aineiden, taideaineiden ja tekstiilityön opettajan virat, tarvittaessa yhteisenä kunnan muiden koulujen kanssa. Myös alle 16-vuotiaitten musiikinopetuksen jatkuvuus on taattava kansalaisopistojen järjestämänä niillä alueilla, joilla ei alkeisopetuksesta huolehtivaa musiikkikoulua ole. Opetuksen tavoitteita ja sisältöä on alkeisopetuksen osalta yhdenmukaistettava musiikkikoulujen opetuksen kanssa. Toisaalta on säilytettävä myös harrastustavoitteinen opetus ohjelmassa. Tieto- ja taideaineissa on oppilasmääräminimi laskettava seitsemästä viiteen.

Opistoille on varattava riittävät, aikuisväestöä palvelevat tilat. Mikäli kuntaan rakennetaan koulu- tai kirjastorakennuksia, aikuisväestönkin tarpeet on otettava suunnitteluvaiheessa huomioon.

Nuorisotoiminta

Nuorisotoimi luetaan perinteisesti kuuluvaksi kunnan opetus- ja sivistystoimeen, mutta se ei rajoitu vain sivistyksellisten ja vapaa-ajan viettoon liittyvien asioiden hoitoon. Jo lainsäädännön velvoittamana nuorisolautakunnan olennaisiin tehtäviin katsotaan kuuluvan vaikuttaminen päätöksentekoon kaikissa nuoria koskevissa asioissa kuten esimerkiksi asuntotuotanto-, kaava- ja taloussuunnitelmissa ja työllisyyskysymyksissä. Kuntaa kokonaisuutena kehitettäessä on pyrittävä lisäämään nuorisolautakunnan käyttöä asiantuntijaelimenä.

Nuorisotoimen tulee aktivoida nuoria kaikenpuoliseen virikkeelliseen harrastustoimintaan ja itsensä kehittämiseen ja toteuttamiseen. Nuorison omaehtoiseen toimintaan on varattava riittävästi tiloja jokaisella asuma-alueella. Valtion osuutta on lisättävä nuorten käyttöön vuokrattavien ja rakennettavien tilojen kustannuksiin osallistumisessa ja erityisesti nuoria tulee aktivoida kunnallistietouden omaksumiseen ja osallistumiseen kunnalliseen päätöksentekoon.

Kuntien nuorisomäärärahojen jaossa on noudatettava tasapuolisuutta. Nuoriso-ohjaajien virat tulee saada valtionosuuteen oikeuttaviksi, koska kunnissa tarvitaan muitakin kuin hallinnollisia virkoja. Yhteistyötä kulttuuri- ja raittiuslautakuntien kanssa on kehitettävä ohjaajakysymyksiä ratkottaessa.

Liikuntatoimi

Liikuntapolitiikan merkitys osana yhteiskuntapolitiikkaa on viime aikoina voimakkaasti lisääntynyt. Vastuu liikuntapolitiikasta on valtiolla, kunnilla ja urheilujärjestöillä. Liikuntapalvelusten riittävä tuotanto edellyttää, että näiden tahojen kesken saadaan aikaan tarkoituksenmukainen työnjako. Pääperiaatteena työnjaossa tulee olla se, että julkinen valta, valtio ja kunnat, vastaavat edellytysten luomisesta ja että liikunta- ja urheilutoiminnan käytännö toteutuksesta huolehtivat pääasiassa urheilujärjestöt, joiden tulee saada toimintaansa taloudellista tukea nykyistä runsaammin. Liikuntalaki, jossa käsitellään mm. näitä työnjakokysymyksiä sekä urheilujärjestöjen toimintatukea, on välttämätön ja kiireellinen.

Työnjaon periaate merkitsee kuntaportaassa sitä, että kunnat vastaavat liikunta- ja urheilutoiminnan edellytyksistä siltä osin, kuin se ei kuulu valtiolle. Tällaisia edellytyksiä ovat mm. liikunta- ja urheilutilat, niiden ylläpito, alueiden varaaminen liikuntatarkoituksiin, liikunnan huomioon ottaminen kuntatasoisessa suunnittelussa, toimintatuen jakaminen urheiluseuroille sekä yleinen tiedotus- ja valistustoiminta.

Urheiluseurojen tulee vastata käytännön liikunta- ja urheilutoiminnasta, kuten esimerkiksi valmennuksesta, harjoitustilaisuuksien ja kilpailujen järjestämisestä, kuntoliikunnan toteuttamisesta jne. Yhteistoiminnassa urheiluseurojen kanssa kuntien tulee järjestää liikuntapalveluja myös erityisryhmille, kuten vammaisille ja vanhuksille. Liikuntakasvatustoiminnassa kuntien ja urheiluseurojen on toimittava kiinteässä yhteistyössä koulujen, kansalaisopistojen ja kotien kanssa.

Liikuntatoimintaa kehitettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota kuntoliikuntaan ja sen edellyttämien tilojen ja välineiden hankintaan.

Kun liikunta ja urheilu ovat kehittävää nuorisotyötä ja toisaalta kuntoa ja työkykyä lisäävinä terveydenhuollon menoja supistavaa toimintaa, kannattaa kuntien lisätä varoja liikuntapalvelusten kehittämiseksi. Liikuntapalveluja pystytään tuottamaan edullisimmin siten, että kuntien tuki lisätään urheiluseurojen vapaaehtoiseen työpanokseen.

Kunnallisen liikuntapolitiikan keskeisiin kysymyksiin kuuluu urheiluseurojen toimintatuen jakoperusteet. Toimintamäärärahojen jaon on oltava oikeudenmukaista ja siksi sen on perustuttava urheiluseurojen toiminnan määrään, laatuun ja laajuuteen.

Liikuntalain myötä tulevat kunnalliset liikuntalautakunnat pakollisiksi. Niiden kokoonpanossa on kiinnitettävä huomiota siihen, että valitut jäsenet ovat liikunta- ja urheiluseuratoimintaa tuntevia. Kuntien on laadittava myös liikunta- ja urheilutoiminnan osalta pitkän tähtäimen suunnitelmia, joihin seurat perustavat tietyiltä osin omat suunnitelmansa. Suunnittelun lähtökohdaksi tulee ottaa perusliikuntapaikkojen turvaaminen kaikkiin kuntiin.

Virkistys- ja ulkoilualueiden riittävyys kaikkien ihmisten käyttöön on pyrittävä turvaamaan sekä maalla että asutuskeskuksissa. Virkistysaluejärjestelmää on kehitettävä ensisijaisesti alueita vapaaehtoisin toimin yhteiskunnan omistukseen hankkien. Kuntien tulee huolehtia siitä, että sekä asutuskeskusten että maaseudulla asuvien käyttöön hankitaan riittävästi uimapaikkoja ja ranta-alueita. Niin ikään tulee huolehtia siitä, että asukkaiden käytettävissä on ulkoilureittejä, hiihtolatuja ja muita järjestettyjä yleisiä ulkoilupalveluja.

YHDYSKUNTASUUNNITTELU

Yhdyskuntasuunnittelu ja kaavoitus ovat jo runsaan vuosikymmenen yksipuolisesti palvelleet keskittämistä ja tarpeetonta yhdyskuntarakenteen muuttamista. Näin on tapahtunut niin valtakunnan, väliportaan kuin kunnankin tasolla. Suuntaa on nyt muutettava. Yhdyskuntasuunnittelun tulee suuntautua jo olevan asutuksen ja yhdyskuntarakenteen säilyttämiseen, täydentämiseen ja vahvistamiseen sekä alueellisen tasapainon saavuttamiseen.

Uudistettaessa kaavoitusta ja maankäyttöä koskevaa lainsäädäntöä on pysyttävä maamme oloihin sopivan ja vakiintuneen, perusrakennusoikeuden sisältävän maankäyttöjärjestelmän pohjalla.

Yhdyskuntasuunnittelun on edistettävä ihmisten mahdollisuuksia elää kotiseudullaan omassa ympäristössään. Yhdyskuntasuunnittelun keinoin on edistettävä rakentamista myös pienissä taajamissa ja näin autettava maaseudun palvelujen, toimintojen ja elinolosuhteiden omavaraista ja luonnollista kehittymistä.

Ihmiset haluavat asua maanläheisesti sekä kaupungeissa että maaseudulla. Useampien tavoitteena on oma koti pientaloasunnossa. Yhdyskuntasuunnittelun tulee luoda edellytyksiä tämän tavoitteen saavuttamiselle eikä estää sitä. Keskittävästä kaavoituspolitiikasta on luovuttava. Kaavoituksen hitaus ja tonttien puute eivät saa estää ja jarruttaa pientalotuotantoa.

Yhdyskuntasuunnittelun päämääränä tulee olla viihtyisän ja turvallisen asuin-, työ- ja elinympäristön luominen kuntatasolla. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on

  • kehitettävä kunnan eri osia tasapuolisesti ottaen huomioon sekä asutuskeskusten että haja-asutusalueen ja maaseudun pientaajamien tarpeet,
  • siirryttävä nykyistä monipuolisempaan, vaihtelevampaan ja luonnonläheisempään rakentamiseen antamalla asunnontarvitsijoille näin enemmän valinnanvaraa asunnon ja asuinympäristön suhteen,
  • otettava kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa ja eri toimintojen sijoittamisessa huomioon ympäristönsuojelun vaatimukset,
  • luotava sellainen liikenneverkosto, joka mahdollistaa turvallisen ja joustavan liikkumisen asuntojen, työpaikkojen ja eri palvelupisteiden välillä,
  • parannettava kuntalaisten vapaa-ajanviettomahdollisuuksia ammatista ja asuinpaikasta riippumatta.

Yhdyskuntasuunnittelussa on sen kaikilla tasoilla lisättävä kuntalaisten mahdollisuuksia osallistua siihen ja samalla vaikuttaa aktiivisella tavalla oman elin- ja asuinympäristönsä muotoutumiseen. Eri asteisia suunnitelmia laadittaessa on esitettävä riittävästi vaihtoehtoja päätöksenteon pohjaksi. Suunnitelmista on kuntalaiselle annettava selkeää tietoa valmisteluvaiheesta alkaen.

Tällä ja viime vuosikymmenellä on keskitetyn, määrällisiin tavoitteisiin pitäytyneen aluerakentamisen seurauksena syntynyt paljon suuria kerrostaloalueita, jotka ovat viihtyvyyden ja palvelujen kannalta puutteellisia. Näillä alueilla on ryhdyttävä erityisiin toimiin palvelujen ja lähiympäristön parantamiseksi. Epäviihtyisiä kerrostaloalueita ei enää saa hyväksyä rakennettavaksi.

Seutukaavoitus

Kunnallista luottamushenkilöhallintoa edustavien seutukaavaliittojen edellytyksiä alueensa toiminnalliseen ja taloudelliseen suunnitteluun ja tutkimukseen on lisättävä. Rajoituksia ja kieltoja korostaneesta maankäytön suunnittelusta on siirryttävä seutukaavatyön luonteen mukaisesti ohjaavaan, neuvovaan ja palvelevaan seutusuunnitteluun, joka erityisesti kohdistuu alueen omista tarpeista lähtevään yhteensovittavaan ja kehittämispoliittiseen suunnitteluun. Seutusuunnittelun tulee korjata niitä vaurioita, joita keskittämisestä aiheutunut rakennemuutos on aiheuttanut maaseudun yhdyskuntarakenteelle, palveluille, liikenneyhteyksille ja elinkeinotoiminnalle. Seutukaavaliittojen ja kuntien yhteistyötä on kehitettävä.

Seutukaavoihin otettavien aluevarausten, kuten virkistysalueiden tulee olla aina selvitettyyn tarpeeseen nojautuvia ja perusteltuja eikä näillä alueilla tule tarpeettomasti rajoittaa alueiden järkevää taloudellista käyttöä. Virkistysalueiksi on varattava ensi sijassa yhteiskunnan omistuksessa olevia maita. Maa- ja metsätalousalueen merkinnän tarpeetonta käyttöä muihin tarkoituksiin on vältettävä, koska laajat maaseutualueet ovat maa- ja metsätalousalueita ilman tällaista merkintääkin, joka on omiaan vaikeuttamaan niiden taloudellista käyttöä monissa tapauksissa. Milloin maa- ja metsätalousalueita tarvitaan virkistyskäyttöön, on ne lunastettava tai korvattava haitat, vahingot ja menetykset täysimääräisesti. Seutukaavaan tulee liittyä selvitys siitä, miten ja kenen toimesta lunastukset ja korvaukset järjestetään. Edellä sanotut näkökohdat on otettava huomioon myös muussa alueiden yleispiirteisessä suunnittelussa kuten yleiskaavoituksessa.

Kuntasuunnittelu ja yleiskaavoitus

Kuntasuunnittelua tulee kaikissa kunnissa kehittää niin, että sen avulla parannetaan kunnan päätöksentekoa kuntalaisten tarpeiden tasapuolista tyydyttämistä ja kuntalaisten vaikutusmhdollisuuksia sekä kunnan eri osien tasapuolista kehittämistä. Kuntalaisille on varattava mahdollisuus vaikuttaa suunnitelmia laadittaessa esimerkiksi kylä- ja kaupunginosakokousten muodossa. Tarpeetonta asiakirjatuotantoa on vältettävä. Valtion keskushallinnon viranomaisten, läähinhallitusten ja seutukaavaliittojen tulee omissa suunnitelmissaan ottaa huomioon kuntasuunnittelusta saatavat lähtökohdat. Muutoinkin on suunnittelun alalla parannettava eri tahojen yhteistoimintaa, jotta käytännössä päästään rakentavaan vuorovaikutukseen kaikkien kunnan olojen kehittämiseen osallistuvien kesken. Tällöin kunnallislain edellyttämästä kuntasuunnitelmasta tulee tehdä kaikkea kuntatasoista suunnittelua yhteensovittava suunnitelma, jossa kunnanvaltuusto osoittaa tavoitteet, peruteet ja toimintalinjat muulle suunnittelulle ja päätöksenteon valmistelulle.

Selvitettäessä kunnan olojen kehittämisedellytykset, on tarpeen määritellä osa-alueittain elinkeinojen kehittämiseen perustuvat realistiset väestö- ja työpaikkasuunnitteet, joita kaikessa kunnallisessa suunittelussa tulee noudattaa. Näin kunnan palvelut ja muut kuntalaisten hyvinvointiin vaikuttavat toiminnat mitoitetaan, sijoitetaan ja ajoitetaan kunnan ja sen osan suunnittellun kehityksen mukaisesti eikä pelkästään ulkopuolisten ennusteiden varassa.

Myös kuntatason yleispiirteisessä suunnittelussa on edistettävä alueellisesti tasapainoista kehitystä. Kuntasuunnittelun ja yleiskaavoituksen tavoitteiden ja toteuttamismuotojen tulee olla mahdollisimman hyvin yhteensovitettuja. Maaseutukunnissa voi kuntasuunnittelun ja seutukaavoituksen tuottama aineisto usein riittää yksityiskohtaisen kaavoituksen ja yhdyskuntarakenteen muotoutumisen perusteeksi ilman, että yleiskaavaa olisi tarpeen laatia. Milloin yleiskaava laaditaan, mikä erityisesti kaupunkikunnissa on tarpeen, on harkittava erilaisia maankäytön vaihtoehtoja. Yleiskaava voi yleensä jäädä ohjeelliseksi kunnanvaltuuston hyväksymäksi suunnitelmaksi.

Kuntalaisten oikeusturvaa ei saa vaarantaa sellaisilla maanomistusoloihin vaikuttavilla suunnitelmilla, joilla ainakin välillisesti on rakennuskietoa vastaava vaikutus, vaikka lunastuksen tai korvauksen suorittamisesta eikä rajoitusten päättymisestä ole ratkaisuja.

Maaseutualueiden suunnittelu

Maamme yhdyskuntasunnittelussa on lyöty laimin maaseudun ja sen pientaajamien suunnittelu. Tähän on saatava heti muutos. Luonnonläheiset maaseutualueet perinteisine kyläyhteisöineen tarjoavat liikenneolojen kehityttyä asuinympäristönä laajojen kansalaispiirien kaipaaman vaihtoehdon asutuskeskuksille.

Maaseutu ja sen kyläyhteisöt on säilytettävä elinkelpoisina määrätietoisin asunto- ja elinkeinopoliittisin toimenpitein. Niissä sijaitsevat viihtyisät käyttö- ja korjauskelpoiset talot ja asunnot on pyrittävä säilyttämään asumiskäytössä peruskorjaamalla asunnot sekä sijoittamalla uusia työpaikkoja liikkumisetäisyydelle niistä. Pysyvän asumisen rinnalle tulee tarvittaessa suunnitella myös loma-asumista, joka voi tukea pysyvää asumista ja sen tarvitsemia palveluksia. Joukko- ja keräilyliikenteen sekä liikkuvien palvelusten järjestäminen haja-asutusalueiden kehittämiselle on tärkeää. Ryhdyttäessä laatimaan valtakunnallisia maankäyttöä koskevia suunnitelmia on maan eri osille ja niiden kunnille annettava mahdollisuudet suunnitelmiin vaikuttamisen. Vastoin asianomaisen kunnan suostumusta ei sen alueelle saa sijoittaa elinympäristöön olennaisesti vaikuttavaa toimintaa muutoin kuin pakottavista syistä, jotka on todettava eduskunnan toimesta.

Rantakaavasäännöstöstä ei saa muodostua vastoin sen tarkoitusta ranta-asutusta vaikeuttavaa tai sen estävää järjestelmää.

Kaupunkialueiden erityisongelmat

Kaupunkialueiden yhdyskuntasuunnittelussa on tavoitteena oltava inhimillisen yhdyskunnan rakentaminen. Liian tiiviistä rakentamisesta aiheutuneet sosiaaliset ongelmat kaupunkikeskustoissa ja suurlähiöissä on otettava suunnittelussa huomioon eikä tehtyjä virheitä saa toistaa. On kiinnitettävä huomiota entistä enemmän turvallisuuteen, terveellisyyteen, yhteyteen luontoon, ympäristön viihtyisyyteen ja ihmisten välittömien vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen. Keskeisenä tavoitteena tulee olla

  • keskusta-alueiden tervehdyttäminen ja niiden turvallisuuden parantaminen,
  • esikaupunkialueiden elinvoimaisuuden säilyttäminen ja niiden kehittäminen kaavoituksen avulla,
  • sisäisen kaupunkirakenteen eheyttäminen,
  • viheralueiden hankkiminen ja järjestäminen yhteyden säilyttämiseksi vihreään luontoon,
  • liiallisesta asutuksen tiivistämisestä luopuminen ja siirtyminen inhimilliseen, viihtyisyyttä luovaan pienimittakaavaiseen kaavoitukseen ja rakentamiseen.

Asema- ja rakennuskaavoja laadittaessa on varattava tilaa erilaisille asumismuodoille. Asuinympäristön viheralueisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Jo rakennettujen alueiden kaavoja uudistettaessa on pyrittävä yhdistämään vanhan säilyttäminen ja uuden rakentaminen niin, että ympäristö kuvastaa paikallisen perinteen jatkuvuutta ja uutta luovan ajattelun yhdistymistä siihen. Olemassa olevan rakennuskannan säilyttämistä ja korjaamista on kaikin tavoin edistettävä.

ASUNTOPOLITIIKKA

Kunnollinen asunto ja viihtyisä asuinympäristö kuuluvat jokaisen kansalaisen perustarpeisiin. Tämän vuoksi on säädettävä asumisturvalaki, jolla jokaiselle kansalaiselle voidaan taata vähimmäisvaatimukset täyttävä asunto. Oman asunnon hankkiminen on tehtävä mahdolliseksi pienellä alkupääomalla. Julkisin varoin rakennettujen vuokra-asuntojen omaksilunastamisen toteuttamisella on turvattava joustavat ja riittävät edellytkset myös oman asunnon hankkimiseen käytännössä. Kunnan tulee osaltaan asunto- ja maapoliittisin toimenpitein myötävaikuttaa järkevän asuntotuotannon kehittämiseen. Asuntopolitiikkaa on hoidettava niin, että kuntalaisilla on tarjolla valinnanvaraa sekä asunnon pientalosta tai kerrostalosta ja asuinympäristönsä taajamasta vai sen ulkopuolelta.

Asuntotuotannon edistämistä ja ohjaamista varten on kuntien tarvittaessa laadittava riittävän kauaskantoisia rakennusmaan hankintasuunnitelmia vastaista rakennustoimintaa varten. Näin kunta voi vaikuttaa yhdyskuntien kehitykseen ja maan hinnan pitämiseen kohtuullisena. Kuntien tulee pyrkiä hankkimaan vapaaehtoisin kaupoin omistukseensa riittävästi maata, joka kaavoituksen jälkeen tulee luovuttaa kohtuullista korvausta vastaan asunto- ja muuta rakennustoimintaa varten.

Asunto-olojen parantamista suunniteltaessa ei saa unohtaa harvaan asuttujen alueiden väestön asunto-olojen kehittämistä eikä vähävaraisten väestönosan vaikeuksia hankkia itselleen kunnollinen asunto.

Kuntien tulee asunto-ohjelmia laatiessaan kiinnittää erityistä huomiota puutteellisesti asuvien vähävaraisten asunto-olojen parantamisohjelmaan sekä asuntokannan parantamiseen peruskorjaus- ja lämpötaloudellisin korjaustoimenpitein.

Asuntolainamäärärahoja on suunnattava huomattavasti tähänastista enemmän myös vanhojen asuntojen hankkimiseen, kunnostamiseen sekä säilyttämiseen erityisesti haja-astusalueilla. Asumisjärjestelmää on kehitettävä siten, että asumistukea voidaan myöntää myös peruskorjatussa omistusasunnossa asuvalle.

Myös haja-asutusalueilla on valtion tasaveroisesti lainoitettava asuntotuotantoa, erityisesti milloin rakentaminen liittyy muuhun kylämaiseen asutukseen, välttämättömät peruspalvelut ovat saavutettavissa paikkakunnan oloihin nähden kohtuullisella etäisyydellä, hakijan ammatti tai työpaikka palvelee perustuotantoon liittyviä elinkeinoja tai muutoin sopii haja-asutusalueilla harjoitettavaksi tai milloin kysymyksessä on asuinrakennuksen peruskorjaus- ja laajennushanke. Asuntolainamäärärahoja jaettaessa on otettava huomioon myös asumistasossa vallitsevat erot.

Maatilatalouden asuntorakentamista varten on varattava valtion asuntolainamäärärahoja suhteellisesti vähintään yhtä paljon kuin muuhun valtion tukemaan asuntotuotantoon.

Siellä, missä ei ole riittävästi tarjolla vuokra-asuntoja, tulee rakentaa myös kunnallisia vuokrataloja. Asuntoalueet on suunniteltava ja rakennettava siten, että niistä muodostuu väestörakenteeltaan ja rakentamistavaltaan monipuolisia ja viihtyisiä.

Rakennustuotannossa tulee kaikinpuolin edistää ja kehittää kotimaisiin raaka-ainevaroihin perustuvaa rakennusteollisuutta kuten esimerkiksi puutalotuotantoa.

LUONNON- JA YMPÄRISTÖNSUOJELU

Maamme ainellinen vauraus on peräisin luonnonvaroista. Kotimaisten uudistuvien luonnonvarojen tuotantokyvyn turvaaminen niitä hyödynnettäessä muodostuu tulevaisuudessa entistä tärkeämmäksi. Luonnonvarojen niukkuus tulee asettamaan taloudelliselle toiminnalle nykyistä tiukemmat rajat.

Voimakas kaupungistuminen ja teollisuuden keskittäminen viime vuosikymmeninä ovat tuoneet mukanaan ympäristöhaittoja. Niiden syntyminen on vastaisuudessa estettävä ja aiheutuneita haittoja lievennettävä alueellisesti tasapuolisella yhdyskuntarakenteen kehittämisellä. Tällöin tuotantotoiminta voi tapahtua alueilla, joissa luonnonvarat ja tarvittava työvoima sekä asunnot sijaitsevat.

Ympäristönsuojelun vaatimukset on otettava lähtökohdaksi kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa. Kuntien tulee kunnallistekniikkaa rakentaessaan pyrkiä kevennettyihin ratkaisuihin. Jätehuoltoa toteuttaessaan ja valvoessaan kuntien on huolehdittava siitä, että jätteiden uudelleen- ja hyötykäyttö sekä kiertokulkuun palauttaminen toteutuu mahdollisimman laajasti luonnonvaroja säästäen. Rakentamistoiminnassa ja muussa ympäristön muuttamisessa on otettava huomioon sekä taajamien että maaseudun perinne ja omaleimaisuus. Yhdyskunnan oloille vieraita, perinteelliseen ympäristöön sopeutumattomia ratkaisuja on vältettävä.

Lainsäädännössä on selkeästi määriteltävä kuntien tehtävät ympäristönsuojelun alalla. Ympäristönsuojelun toteuttamisen painopistettä on siirrettävä oleellisesti valtionhallinnosta kunnallishallinnolle. Tällöin on riittävin valtionosuuksin huolehdittava siitä, ettei kunnille aiheutuvia ympäristönsuojelukustannuksia merkittävästi lisätä. Niiden ympäristönsuojelutehtävien osalta, joissa päätösvalta jää edelleen valtionhallinnolle, on kuntien vaikutusmahdollisuuksia parannettava määräämällä kuntien kuuleminen jo suunnitteluvaiheessa pakolliseksi sekä antamalla niille lupakäsittelyssä asianosaisen asema siihen liittyvine valitusoikeuksineen.

Ympäristön pilaantuminen on kaikessa toiminnassa pyrittävä estämään ennakoita. Vastuu haittojen estämisestä ja syntyneiden vahinkojen poistamisesta koituvista kustannuksista on pääsääntöisesti asetettava sen kannettavaksi, joka toiminnallaan aiheuttaa haitat. Kuntien ei tule edes työllisyyssyistä ottaa vastattavakseen teollisuuslaitosten ympäristönsuojelukustannuksista. Valtion on kuitenkin otettava ympäristönsuojelukustannuksista kohtuullinen osavastuu siellä, missä tasapainoisen yhteiskunta- ja työllisyyspolitiikan vuoksi on painavia syitä sijoittaa teollisuutta sellaiselle alueelle, jolla kansainvälisten tai valtakunnallisten suojelu- ja tutkimustarpeiden tai yhdyskuntien vedenhankinnan turvaamisen vuoksi pilaavalle toiminnalle joudutaan asettamaan merkittävästi ankarampia vaatimuksia.

Luonnonvarojen käyttöoikeus kuuluu ensisijaisesti alueille, joilla ne sijaitsevat. Milloin niiden hyödyntämistä joudutaan valtakunnallisista luonnonsuojelusyistä voimakkaasti rajoittamaan tai luonnonvaroja siirtämään toisten alueiden tarpeiden vuoksi, on valtion sopivin tukitoimenpitein huolehdittava alueen tasapainoisen yhdyskuntakehityksen turvaamisesta. Niissä tapauksissa, jolloin yksityiselle maankäytölle joudutaan ympäristönsuojelun vuoksi asettamaan poikkeuksellisia rajoituksia, on yhteiskunnan maksettava näiden rajoitusten aiheuttamista haitoista ja vahingoista täysi korvaus.

ELINKEINOPOLITIIKKA

Kunnallisen elinkeinopolitiikan tehtävänä on kunnassa toimivien elinkeinojen perusedellytysten luominen ja ylläpitäminen. Tavoitteeksi on asetettava monipuolisen ja menestyvän elinkeinotoiminnan aikaansaaminen ja sitä kautta kunnan asukkaiden taloudellisen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisääminen. Päämäärään pääseminen edellyttää yhteiskunnan toimenpiteiden ohella tehokasta yhteistyötä paikallisen elinkeinoelämän kanssa.

Peruslähtökohdaksi on asetettava väestö- ja työpaikkasuunnitteet sisältävä kuntasuunnitelma, jonka yhteydessä on osoitettava, kuinka kunnan asukkaille turvataan kunnollinen toimeentulo ja muut elämisen perustarpeet. Väestötavoitteiden lähtökohdaksi on asetettava se, että kaikille asukkaille voidaan tarjota kotiseudullaan pysyvä työpaikka ja siten välttää työttömyyden aiheuttama muutto.

Kuntien on edistettävä tarvittavan tuotantotoiminnan syntymistä ja kehittämistä varaamalla niiden tarpeisiin sopivia maa-alueita ja luovuttamalla niitä kohtuullisin ehdoin yritysten käyttöön. Kaavoituksella ja kunnallisteknillisten töiden suorittamisella on myös autettava yritystoiminnan alkuunpääsyä. Erityistä huomiota on kiinnitettävä pienen ja keskisuuren yritystoiminnan toimintaedellytysten luomiseen ja parantamiseen.

Myös valtiovallan on aktiivisesti osallistuttava elinkeinoelämän perusedellytysten luomiseen huolehtimalla siitä, että yritystoiminnalla on alueellisesti tasapuoliset toimintamahdollisuudet maan kaikissa osissa. Siirtyvien yritysten toimintaedellytyksiä uudella paikkakunnalla on riittävästi tuettava. Valtion on rahoitus-, vero- ja tariffipoliittisin toimenpitein edistettävä tällaista elinkeinotoimintaa. Myös energia- ja tietoliikennekysymykset on valtiovallan hoidettava kohtuullisella tasapuolisuudella kaikkialla maassa.

Elinkeintoiminnan edellytysten parantamisella ja yritysten sijainninohjauksella on pyrittävä tasapainosen elinkeino- ja taajamarakenteen aikaansaamiseen. Tällä tavoin voidaan välttää työvoiman tarpeeton ja vahingollinen muuttoliike. Sijainninohjauksella osoitetuille yrityksille on luotava sellaiset toimintaedellytykset, että elinkeinoelämä kokee ne mielekkäinä ja yrittämistä kannustavina tekijöinä.

Koulutus-, työvoima- ja elinkeinopolitiikka on sopeutettava siten yhteen, että perus-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen avulla saadaan ammattitaitoista työvoimaa kunnassa toimivan tai sinne aikaansaatavan elinkeinoelämän palvelukseen. Nuoret ikäluokat pitää saada kiinnitetyksi työelämään kotikunnissaan.

Kuntien on elinkeinoelämää kehittäessään kiinnitettävä huomiota myös maatalousväestön elinolosuhteiden kohentamiseen. Erityisen tärkeätä tämä on maatalousvaltaisissa kunnissa. Maatalouden toimintaedellytyksiä parantamalla kunnat voivat lisätä tämän ammatin yleistä arvostusta, joka siihen suuntautuneen kielteisen asennoitumisen vuoksi on vaarantanut koko kansalle tärkeän peruselinkeinon harjoittamisen. Kuntasuunnitelmassa on välttämätöntä käsitellä peruselinkeinojen säilymisen ja kehittämisen edellytyksiä ja siten luoda perusta myös haja-asutusalueiden asutus- ja palvelurakenteelle. Kuntien on osaltaan huolehdittava maatalousväestön perus- ja täydennyskoulutuksesta mm. maatalousoppilaitosten, ammatillisten kurssikeskusten ja kansalaisopistojen kanssa.

Maatalousneuvontaa on lisättävä ja tehostettava. Erityisesti valtiovallan on toimenpiteillään huolehdittava maatalouden tarvitseman poikkeuksellisen suuren lainantarpeen tyydyttämisestä.

Kunnan elinkeinosuunnittelun puitteissa on osoitettava eri kylissä asuvien ihmisten mahdollisuudet maatalouden erikoistumiseen, sivuelinkeinojen harjoittamiseen tai osa-aikaviljelyyn ja sen täydennyksenä pysyvään työssäkäyntiin tilan ulkopuolella. Vain näin menettelemällä voidaan estää maatilojen jatkuva autioituminen ja niille jäävien asukkaiden palvelusten ja viihtymisen edellytysten heikkeneminen.

Tärkeänä on pidettävä myös pysyvien teollisten työpaikkojen ja sitä kautta palvelusten hajauttamista siten, että haja-asutusalueen asukkaiden ei tarvitse siirtyä niiden takia keskustaajamiin. On taloudellisempaa edistää lähiliikkuvuutta ja haja-asutusalueen asuntojen peruskorjausta kuin luoda uudet asunnot, liikenneyhteydet ja palvelukset samoille ihmisille ruuhkautuvissa keskuksissa. On myös huomattava, että tuömatka-aika muodostuu lyhyemmäksi rauhallisilla maanteillä kuin ruuhkakeskusten valtaväylillä.

Ruuhka-alueiden elinkeinopolitiikalla on parannettava yritystoiminnan menestymisen edellytyksiä poistamalla ja vähentämällä niitä haittatekijöitä, jotka näille alueille ovat ominaisia. Samalla on tehtävä suunnitelmia sellaisen ruuhkapaineen purkamiseksi, mikä helpottaa työvoima- ja asuntotilannetta sekä liikennevaikeuksia.

Kunnan elinkeinopolitiikassa on kiinnitettävä huomiota myös matkailun kehittämiseen. Kunnallisen toiminnan tulee suuntautua ensisijaisesti yksityisen matkailuyritystoiminnan edellytysten luomiseen, mutta tarpeen vaatiessa on kunnan osallistuttava myös matkailupalvelusten tuottamiseen esimerkiksi ylläpitämällä leirintäalueita. Maalaiskunnissa on kiinnitettävä erityistä huomiota maatilamatkailun kehittämiseen.

Vapaa-ajan lisääntyessä kunnan tulee tarjota vapaa-ajan vietolle vaihtoehtoja kansalaisille. Kunnan vapaa-aikatoimiston asianmukainen hoitaminen helpottaa kansalaisten mahdollisuuksia käyttää lisääntynyttä vapaa-aikaansa tarkoituksenmukaisella ja hyödyllisellä tavalla.

Loma-asutus vesistöjen rannoilla on maamme oloille ominainen ja suosittu vapaa-ajan viettämisen muoto, jonka kehittämistä ei tule perusteettomasti vaikeuttaa tai estää. Päinvastoin tulee luoda uusille väestökeskusten väestöryhmille entistä parempia mahdollisuuksia oman loma-asunnon hankkimiseen. Tämän ohessa on myös suunniteltava palvelukykyisiä lomakyliä ja osoitettava alueita leirintämatkailun tarpeita varten. Niin ikään on luotava mahdollisimman laajojen kansalaispiirien ulottuvilla olevia lomakeskuksia valtakunnallisesti katsoen soveliaille sijaintipaikoille.

Kuluttajapolitiikka

Kunnallisessa kuluttajapoliittisessa toiminnassa keskustapuolue painottaa monipuolisen ja terveen tuotantorakenteen ja kaupan merkitystä kuluttajan palvelijana. Kaupan palveluja tulee ylläpitää ja lisätä erityisesti haja-asutusalueille. Kulutuksen määrä ja laatu tulee myös paikallisella tasolla pitää sellaisena, ettei kulutushyödykkeiden tuotannosta, jakelusta, käytöstä tai jätteiden hävityksestä aiheudu haittaa elinympäristölle.

Kuluttajien vaikutusmahdollisuuksia ja oma-aloitteisuutta asioidensa ja etujensa ajamisessa tulee voimistaa erityisesti kuluttajakasvatuksen ja -valistuksen keinoin. Paikallisen kuluttajatoiminnan edistämiseksi, valistuksen tehostamiseksi ja kuluttajan oikeudellista asemaa koskevan neuvonnan lisäämiseksi kuntiin tulee perustaa kuluttajaneuvojien virkoja. Neuvojien tulee toimia läheisessä yhteistyössä paikallisten oppilaitosten sekä neuvonta- ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

LIIKENNEPOLITIIKKA

Liikenteen tehtävänä on huolehtia ihmisten ja tavaroiden kuljetuksesta sekä tietoliikenteestä. Kun liikennettä koskevilla ratkaisuilla voidaan tehokkaasti vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen on sitä pidettävä merkittävänä yhteiskuntapolitiikan osana. Harjoitettavan liikennepolitiikan tulee olla sellaista, että sillä edistetään alueellisesti tasa-arvoisen ja viihtyisän yhteiskunnan rakentamista.

Eri liikennemuotojen toimintaedellytyksiä on kehitettävä siten, että liikennepalvelujen tarvitsijoilla on kaikkialla mahdollisuus käyttää tarkoituksenmukaisia liikkumis- ja kuljetusmuotoja. Haja-asutusalueiden asukkaille on järjestettävä heidän tarpeitaan vastaavat liikennepalvelut parantamalla kunnan sisäisen liikenteen edellytyksiä. Riittävän tiheästi liikennöivien yleisten liikennevälineiden avulla on tehtävä mahdolliseksi työssä käynti, asioiden hoito, tuotteiden keräily ja niiden jakelu koko kunnan alueella.

Joukkoliikenteen kehittämiseksi on kunnissa tai kuntaryhmissä tehtävä liikennesuunnitelmia, joissa on otettava huomioon koululaiskuljetusten ja muiden julkisten liikennetarpeiden kanssa samanarvoisina työssäkäynnin ja asioinnin edellyttämä liikkumisen tarve.

Joukkoliikennejärjestelmä on luotava yksityisen yritteliäisyyden varaan antaen sille tarpeen vaatiessa myös taloudellista tukea. Suurten kaupunkien paikallisliikennettä järjestettäessä voidaan tarvittaessa myös ylläpitää kunnallisia liikennepalveluja.

Erityisesti kevyen liikenteen mahdollisuuksia on kehitettävä taajama-alueilla ja niiden ympäristössä muun muassa erottamalla niille omat väylät. Jalankulkijoiden, pyöräilijöiden sekä varsinkin lasten, vanhusten ja vammautuneiden liikenneturvallisuutta on lisättävä lainsäädännöllä, liikennevalvonnalla, tutkimuksiin perustuvilla liikenneverkon ja liikenneympäristön teknisillä parannuksilla sekä kaikkiin liikennöijäryhmiin kohdistuvalla tehokkaalla asennemuokkauksella ja ohjauksella.

Kunnille on annettava nykyistä enemmän liikennepoliittista vaikutusvaltaa. Yleisten liikenneväylien rakentamisesta ja kunnossapidosta aiheutuvia kustannuksia ei ole kuitenkaan oikeudenmukaista jättää kuntien vastattaviksi.

Yleisten teiden kehittämisessä on pääpaino pantava alemman asteen tieverkolle. Näin voidaan tehokkaimmin ja tasapuolisemmin varmistaa eri kuntien kehittämismahdollisuudet sekä mahdollistaa perusasutuksen säilyminen ja kehittyminen myös taajamien ulkopuolella.

Paikallistierasitus on siirrettävä kokonaan valtion kannettavaksi, yleiseen liikenteeseen käytettäviä yksityisteitä on muutettava nykyistä enemmän paikallisteiksi ja yksityisteiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen annettavaa yhteiskunnan tukea on huomattavasti lisättävä samalla kun avustukseen oikeuttavien teiden piiriä laajennetaan.

Kuntien toimesta tulee suunnitella yksityistieverkon kehittämistä ja kunnossapitoa siten, että valtionapukysymykset otetaan huomioon.

Taksiliikenteen toiminta- ja palveluedellytyksiä on parannettava sekä taajamissa että harvaanasutuilla seuduilla.

Valtion on tuettava vesiliikennettä sisävesien ja saaristojen liikenneyhteyksien parantamiseksi perustamalla venesatamia ja merkitsemällä venereittejä. Sisävesien matkailuliikenteelle on turvattava riittävät edellytykset valtakunnallisen matkailun osana.

Puhelinverkko on siten suunniteltava ja rakennettava, että kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet puhelinliittymän saantiin. Etäisyyksien mukaan porrastetut liittymismaksut tulee tasata kaikille samansuuruisiksi. Mahdollisuudet asioiden hoitamiseen puhelimitse myös valtakunnan tasolla tulee turvata alentamalla nykyisin kohtuuttoman korkeita kaukopuhelumaksuja. Vanhuksille ja pysyvästi sairaille on järjestettävä puhelin alennettuun hintaan tai ilmaiseksi.

Postijärjestelmä on suunniteltava sellaiseksi, että se kaikissa olosuhteissa takaa postilähetysten luotettavan saapumisen vastaanottajalle varmasti ja nopeasti. Postilaitoksen palvelutasoa on siten kehitettävä, että kansalaisten yhdenvertaisuus postipalvelujen saannissa turvataan. Kiireellisimmäksi tavoitteeksi tulee asettaa kaikkien postinsaajatalouksien saattaminen kohtuullisen postinjakelun piiriin ja postin jakaminen kaikille vähintään viitenä päivänä viikossa.

Yleisradion ja television valtakunnalliset verkot on siten rakennettava, että kansalaisten yhdenvertaisuus sekä näkyvyyden että kuuluvuuden suhteen saavutetaan.

ENERGIAPOLITIIKKA

Energiapoliittinen ajattelu on viimeaikaisen kehityksen johdosta alkanut muuttua siten, että ymmärretään energiavarojen rajallisuus ja niiden säästeliään käytön välttämättömyys. Energiasta on tullut tuotannon ja aineellisen elintason lisäämiselle niukkuustekijä, joka pakottaa arvioimaan tulevaisuuden kasvutavoitteet uudella tavalla.

Kun haluttujen taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden saavuttaminen ei salli energiavarojen kulutuksen vähentämistä tuotannon määrää pienentämällä, on energiaa pyrittävä säästämään käyttämällä sitä järkiperäisesti ja kaikkea tuhlausta välttäen.

Energian käytön pienentämiseksi on suoritettava säästöinvestointeja mitoittamalla esimerkiksi rakennusten lämpöeristykset oikein, kehittämällä ilmanvaihtotekniikkaa energiaa säästävämmäksi ja siirtymällä siellä missä se on taloudellisesti järkevää, keskitettyihin, paikallista polttoainetta käyttäviin lämmitysjärjestelmiin. Kuntien tulee suunnitella taksa- ja tariffipolitiikkansa sellaiseksi, että se edistää energian säästämistä. Omakotialueilla ei aluelämmitys tule useinkaan kysymykseen ja siksi siellä tulee suosia kiinteistökohtaisia, paikallista polttoainetta käyttäviä lämmitysjärjestelmiä.

Haja-asutusalueilla on sähkölämmitys asetettava etusijalle silloin kun lämmitystä ei voida järjestää pelkästään uusiutuvilla luonnonvaroilla, esimerkiksi puulla.

Energiaomavaraisuus on pyrittävä pitämään niin korkeana kuin suinkin mahdollista. Kun maassamme on huomattavan suuria turve- ja pienpuuvaroja, on niiden hyväksikäyttöön kiinnitettävä lisääntyvää huomiota kehittämällä turpeen ja hakkeen talteenottoa, kuljetusta, kattilalaitoksia ja jatkojalostusta.

Pyrittäessä tasapainoisen taloudellisen kehityksen edellyttämään energiapolitiikkaan on yhteiskunnan toimenpiteille annettava keskeinen sija. Energialähteiden käyttöä ja energian kulutuksen kehitystä voidaan tehokkaasti ohjata hinnoittelu- ja tariffipolitiikalla. Sähkön tariffieroja on pyrittävä supistamaan tasaamalla saman aluesähkölaitoksen alueella olevat kuluttajahinnat eri kuluttajaryhmien välillä. Perimmäiseksi tavoitteeksi on asetettava sähkön samanhintaisuuden toteutuminen koko maassa.

Voimalaitosten tuottama lämpö on pyrittävä saamaan tehokkaasti taiteen käyttämällä sitä asuntojen lämmityksen ohella tuotantolaitosten, kasvihuoneiden ym. lämmitykseen.

Voimalaitoksia sijoitettaessa on voimalinjoja vedettäessä kuultava kuntien mielipidettä ja annettava niille keskeinen arvo.

Sijoitettaessa mahdollisesti perustettavia uusia suurvoimaloita, ei niitä kunnallisen itsehallintoperiaatteen mukaan tule sijoittaa kuntien alueelle vastoin niiden kantaa.

TYÖVOIMAPOLITIIKKA

Työvoimapolitiikan päämääränä tulee olla ajallisesti ja alueellisesti täystyöllisyyden aikaansaaminen maahamme.

Päävastuu täystyöllisyyteen pyrkimisestä ja työllisyyden turvaamisesta kuuluu julkiselle vallalle, ensisijaisesti valtiolle mutta myös kunnille. Niiden velvollisuutena on pyrkiä huolehtimaan siitä, että jokaisella kansalaisella on kotiseudullaan mahdollisuus taipumuksiaan, kykyjään ja koulutustaan sekä ammattiaan vastaavaan työhön, josta saa riittävän elämisen laadun takaavan toimeentulon. Alueellisesti kuntien mahdollisuudet hoitaa työllisyyttään jakautuvat varsin epätasaisesti. Tästä johtuen valtion velvollisuutena on tarpeen vaatiessa yleisin talouspoliittisin keinoin tukea kuntien työpaikkakehitystä niin, että jokaisella kunnalla on tasavertaiset perusedellytykset aikaansaada kuntaansa korkea ja tasainen työllisyys.

Vaikka ensisijainen vastuu työllisyyden turvaamisesta onkin katsottava kuuluvan valtiolle, tulisi käytännön toimenpitein suunniteltu, päätöksenteko ja toteuttaminen jättää kunnan itsehallinnon toimialaan. Tätä tukee ensiksikin se, että kunnallishallinto joustavana, lähellä kansalaisia olevana demokraattisena hallintona voi taata paremmat edellytykset huomioida kansalaisten työhön liittyvät tarpeet ja toiveet kuin virkavaltainen valtionhallinto.

Toisaalta työllisyyden hoidon suunnittelu tulee tapahtua kiinteämmässä yhteydessä muiden yhteiskuntapolitiikan lohkojen suunnittelun kanssa, joista suurin osa rakentuu kuntakohtaiseen suunnitteluun.

Kuntien velvollisuutena on valtion asettamien yleisten talouspoliittisten perusedellytysten vallitessa toteuttaa aktiivista työvoimapolitiikkaa pyrkimällä kunnallistalouden eri osa-alueiden suunnittelulla aikaansaamaan suotuisat olosuhteet kunnan elinkeinoelämän kaikinpuoliselle kehittymiselle. Kunnan elinkeinoelämää ja sen kautta työllisyyttä tulee kehittää lähtien liikkeelle kunnan luontaisista perusedellytyksistä kuten raaka-ainevaroista ja työvoiman rakenteesta jolloin ei vaaranneta jo vakiintunutta ja toimivaa elinkeinorakennetta.

Huolehtiessaan työllisyyden hoidosta mainittujen vastuualueiden puitteissa sekä pyrkiessään esitettyihin päämääriin tulee valtion ja kuntien pyrkiä toiminnoissaan noudattamaan seuraavia toimintalinjoja:

  • valtion ja kuntien investointiluonteiset työt tulee suunnitella ja toteuttaa siten, että niiden avulla voidaan poistaa suhdanne- ja kausivaihteluiden aiheuttamaa työvoiman kysynnän ja tarjonnan välistä epätasapainoa,
  • otettaessa työvoimaa valtion ja kuntien töihin tulee huomioida työttömät ja sellaiset työntekijät, joiden mahdollisuudet työllistää ns. vapailla markkinoilla ovat syystä tai toisesta rajoittuneet,
  • valtion investointiluonteisten töiden avulla tulee tasoittaa kuntien välillä vallitsevia rakenteellisia työllisyyseroja,
  • kuntien tulee kiinnittää erityistä huomiota sellaisten toimenpiteiden kehittämiseen, joiden avulla voidaan turvata riittävästi työtilaisuuksia nuorille kotiseudullaan,
  • valtion työllisyydenhoitoon tarkoitetut määrärahat tulee ohjata ensisijassa niihin kuntiin, joissa esiintyy runsaasti työttömyyttä, ja määrärahat tulee jakaa kuntien osalle samassa suhteessa kuin työttömyyttä esiintyy,
  • myönnettäessä valtion varoista avustuksia, lainoja ja korkotukilainoja on eräänä tärkeimmistä jakoperusteista pidettävä kuntien työllisyystilannetta ja sen hoitoon tarvittavia toimenpiteitä. Kun uusien työpaikkojen aikaansaamisessa turvaudutaan julkisen vallan tukitoimenpiteisiin, tulee ensisijaisesti tukea työtilaisuuksien luomista kuntiin, joissa esiintyy työttömyyttä ja joissa on jatkuvasti käyttämättömiä työvoimavaroja, eikä edistää avustuksin työvoiman kaukoliikkuvuutta työvoimapulasta kärsiville ruuhka-alueille. Tästä syystä huomiota työllisyyden hoidossa on kiinnitettävä lähiliikkuvuuden kehittämiseen eli päivittäisen työssäkäyntimahdollisuuden parantamiseen,
  • valtion ja kuntien yhteistoimin tulee harjoittaa yritysten sijainninohjausta niin, että estetään teollisuuden ja palveluksien keskittyminen harvoille paikkakunnille sekä taataan kaikille maamme kunnille tasavertaiset kehittymisedellytykset.
  • työttömyyden ajan toimeentuloturva tulee järjestää yhden yleisen ja yhtäläisen työttömyysturvajärjestelmän periaatteelle siten, että jokaiselle työikäiselle kansalaiselle taataan yhtäläinen ja riittävä toimeentuloturva työttömyyden kohdatessa, riippumatta työntekijästä, työtehtävän laadusta ja työn kestosta,
  • kun työttömyys aina aiheuttaa myös kunnalle huomattavia taloudellisia menetyksiä, on työttömyyskorvausten määrää nostettava niin, että ne voidaan saattaa kunnallisveron alaiseksi.