Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KESKP/226

Keskustapuolue

Keskustapuolueen sosiaalivakuutuspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Keskustapuolue
  • Otsikko: Keskustapuolueen sosiaalivakuutuspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1973
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

keskustapuolue

KESKUSTAPUOLUEEN SOSIAALIVAKUUTUSPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuskunnan kokouksessa 1.-2.12.1973

1. Yleistä

Sosiaalipolitiikan on oltava tavoitteiltaan ja tarkoitusperiltään ihmiskeskeistä yhteisvastuuseen ja ihmisyyteen perustuvaa politiikkaa. Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisen edellytyksenä on, että sosiaalipolitiikan keinoin parannetaan heikompiosaisten suhteellista asemaa, toimeentuloa ja turvallisuutta. Sosiaalipolitiikan osana sosiaalivakuutuspolitiikka pyrkii yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen.

Tehokkaalla sosiaalivakuutuspolitiikalla on taattava jokaiselle ihmiselle riittävä toimeentuloturva, viihtyvyys ja turvallisuus hänen varallisuudestaan riippumatta erilaisissa riskitilanteissa ja vaikeissa elämänolosuhteissa. Näitä tilanteita aiheuttavat sairaus, työkyvyttömyys, vanhuus ja perheenhuoltajan kuolema sekä työttömyys. Pitkällä tähtäimellä on päästävä sellaiseen yhtenäiseen sosiaalivakuutusjärjestelmään, jonka puitteissa hoidetaan kaikki lakisääteisen henkilövakuutuksen muodot; eläkevakuutus, tapaturmavakuutus, liikennevakuutuksesta henkilövahingot korvaava osa, työttömyysvakuutus ja sairausvakuutus.

Sosiaalivakuutuspolitiikan on oltava periaatteeltaan aktiiviväestön palkka- ym. tulonjakopolitiikasta riippumatonta politiikkaa. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että yhteiskunnan ensisijaisena tavoitteena tulee olla aikaisemmista tuloista riippumattoman riittävän toimeentulotason turvaaminen riskitilanteeseen joutuneelle kansalaiselle.

2. Sosiaalivakuutuksen tavoitetaso

Perustoimeentuloturva tulee taata yleisen sosiaalivakuutusjärjestelmän avulla niin, että tämä perusturva on riippumaton kansalaisen tuloista, ammatista ja asuinpaikasta ja että se suuruudeltaan vastaa vähimmäispalkkaa.

Sen jälkeen, kun kansalaisten perusturva on katsottava riittäväksi, on kehitettävä ansioihin suhteutettuja vakuutusjärjestelmiä, joiden tarkoituksena on estää kulutustason huomattava aleneminen. Ansioeläkkeiden kehittämisessä on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että kaikki vakuutetut tulevat etuuksiin nähden yhdenmukaiseen asemaan. Ansioeläkkeiden osalta on eläkkeen määräytyminen saatettava sellaiseksi, että pienituloisen eläke on aikaisempaan ansiotasoon nähden suurempi kuin suuurempituloisen eläke ja että eläkkeille asetetaan katto.

Lakisääteisen sosiaalivakuutuksen lisäksi tarvitaan vapaaehtoisia turvajärjestelmiä, joiden tehtävänä on yksilöllisten tarpeiden huomioon ottaminen sekä lakisääteisiä etuuksia täydentävien lisäetujen ja palvelujen tuottaminen asiakkaalta perittyä maksua vastaan.

3. Sosiaalivakuutusta toteuttavat organisaatiot

Kansaneläkelaitos hoitaa jo nykyisellään keskeisimmän osan sosiaalivakuutukseen liittyvistä tehtävistä. Kansaneläkelaitoksen tehtäväpiiriä on laajennettava ja siitä on kehitettävä sosiaalivakuutuslaitos, jolle sairausvakuutuksen, kansaneläkevakuutuksen, yleisen perhe-eläkejärjestelmän ja rintamasotilaseläkejärjestelmän toteutuksen lisäksi keskitetään mahdollisimman laajassa määrin myös muun lakisääteisen sosiaalivakuutuksen toimeenpano.

Ansioeläkejärjestelmän toimeenpanosta huolehtii maassamme lähes 200 erimuotoista eläkelaitosta. Eläkkeensaajien edun ja yleisen koordinaation turvaamiseksi on pyrittävä voimakkaaseen toiminnan keskittämiseen. Samalla on selvitettävä, miten ansioeläkejärjestelmän toteutus on hoidettavissa yleisen sosiaalivakuutuksen hoidon yhteydessä.

Sosiaalivakuutuksesta huolehtivien järjestelmien hallintoa on kehitettävä niin, että eri yhteiskuntaryhmien edustus ja vaikutusmahdollisuus tulee tasapuolisesti huomioon otetuksi. Yleisölle annettavat sosiaalivakuutuspalvelut olisi keskitettävä yhteen pisteeseen kansaneläkelaitoksen paikallistoimistoon. Päätöksenteon jokaisella tasolla on taattava riittävä ja nopea tiedonkulku yksityisen kansalaisen ja sosiaaliturvasta huolehtivan organisaation välillä. Päätöksenteko on siirrettävä lähelle yksityistä edunsaajaa.

4. Sosiaalivakuutuksen rahoitus

Eläke-etujen rahoittamiseen tarvittavien varojen pääasiallisena keräämismuotona tulee nykyiseen tapaan olla vakuutusmaksujen periminen sekä vakuutetuilta itseltään että työnantajilta.

Eläkemenojen kasvun rahoittamiseessa olisi kuitenkin valtion osuutta pyrittävä lisäämään, sillä kohtuullinen osa eläketurvasta on rahoitettava progressiivisen veron tuotolla. Kuntien osallistumisesta kansaneläkkeiden tukiosakustannuksiin on kokonaan luovuttava, koska ne rasittavat kohtuuttomasti sellaisia kuntia, joissa eläkkeensaajien osuus väestöstä on suurin.

Eläkevakuutusmaksujen perintäjärjestelmä olisi perusteellisesti uudistettava. Nykyisin eri työeläkelakien samoin kuin tapaturmavakuutuslain mukaiset vakuutusmaksut peritään kaikki erikseen kunkin vakuutusyhtiön tai eläkelaitoksen vastatessa omien maksujensa perinnästä. Varsinkin pientyönantajien on vaikeata hallita monimutkaista vakuutusmenettelyä. Kaikki työsuhteeseen liittyvät pakolliset vakuutusmaksut olisikin perittävä yhden sosiaalivakuutusmaksun puitteissa. Näin kerätty rahamäärä jaettaisiin eri vakuutusjärjestelmien kesken niiden maksamien etuuksien ja yhtenäisin perustein määrättyjen hallintokustannusten suhteessa.

Eläkevakuutusmaksujen aiheuttama rasitus tulee maassamme jatkuvasti kasvamaan kunnes kaikki ikäluokat ovat täyden työeläkkeen piirissä. Kahta erilaista eläkejärjestelmää rinnakkain kehitettäessä nykyinen aktiivisukupolvi joutuu huomattavasti rahoittamaan nykyisten vanhojen ikäluokkien eläkkeitä ja samanaikaisesti säästämään omaa eläketurvaansa vastaisen vanhuuden varalle, mikä luonnollisesti käy varsin raskaaksi. Jokaisen aktiivipolven on kuitenkin pidettävä huolta omista vanhuksistaan. Vakuutusmaksurasituksen nousuvauhtia työeläkejärjestelmien ollessa vielä kehitysvaiheessaan voidaan hillitä ainoastaan vähentämällä vakuutusmaksujen rahastointia.

Työnantajien keskinäistä vakuutusmaksurasitusta on pyrittävä tasoittamaan siten, etteivät työvoimavaltaiset alat joudu kantamaan kohtuuttoman suurta osaa sosiaalivakuutuksen kustannuksista.

Työeläkejärjestelmän puolella on lisäksi kiinnitettävä huomiota siihen, ettei pienituloisten maatalous- ja muiden yrittäjien vakuutusmaksurasitus nouse suhteettoman suureksi.

5. Etuuksien indeksisidonnaisuus

Kansaneläkkeet on nykyisin sidottu elinkustannusindeksiin, joka turvaa vain eläkkeen tosiasiallisen arvon säilymisen rahanarvon heiketessä. Työeläkkeiden osalta sitävastoin noudatetaan palkkaindeksiä, joka antaa työeläkkeensaajalle suurempia korotuksia: hänen työeläkkeensä nousee samalla tavoin kuin palkat. On pyrittävä siihen, että kaikki eläkkeet on automaattisesti sidottu samaan indeksiin. Eläkkeiden reaaliarvon riittävästä kohottamisesta on päätettävä lainsäädäntötietä, jolloin kansanedustuslaitoksen päätöksistä viime kädessä riippuu, millä tavalla eläkkeiden yleistä tasoa on korotettava ja eläke-eroja vähennettävä.

6. Sosiaalipolitiikan suunnittelu

Sosiaalipoliittinen suunnittelutyö on ollut maassamme puutteellista. Tämän vuoksi suunnittelutyötä on tehostettava. Suunnittelun on oltava demokraattisesti valvottua ja tutkimuksiin ja selvityksiin perustuvaa. Tätä työtä johtamaan on asetettava sosiaalipolitiikan sunnitteluneuvosto. Tässä työssä on selvitettävä sosiaalipolitiikan aukot, asetettava sosiaalipolitiikan alalla esiintyvät tavoitteet kiireellisyysjärjestykseen sekä valmistettava esitykset sosiaalipoliittisiksi toimenpiteiksi, ottaen tässä suhteessa huomioon kansantalouden yleiset edellytykset sekä eri yhteiskuntapiirien maksukyky.

Tutkimus- ja selvitystyöhön perustuva sosiaalipolitiikan kehittämisohjelma on saatava lainsäädäntöteitse hyväksytyksi. Kehittämisohjelma tulee vahvistaa viisivuotiskausiksi

7. Peruseläketurva

Maamme peruseläketurva muodostuu Kansaneläkelaitoksen hoitamasta kansaneläkejärjestelmästä. Peruseläkejärjestelmään kuuluu myös yleinen perhe-eläke ja lisäksi voidaan sen erityismuotona pitää rintamasotilaseläkettä. Peruseläketurvan tarkoituksena on taata kansalaisille kohtuullinen vähimmäistoimeentulo vanhuuden, työkyvyttömyyden, työttömyyden ja perheenhuoltajan menettämisen varalta. Kansaneläke- ja yleistä perhe-eläkejärjestelmää olisi nykyisestään edelleen kehitettävä, jotta tämä tavoite saavutettaisiin tasapuolisesti kaikkien kansalaisten kohdalla. Muun muassa perheenemännän tai hänen tehtäviään hoitavan eläketurvan parantaminen on järkevästi toteutettavissa vain kansaneläkejärjestelmän puitteissa maksamalla kansaneläkkeen yhteydessä tasasuuruinen eläkkeen osa lasten kasvatuksen sekä muun kotona hoitoa tarvitsevan hyväksi tehdyn työn perusteella myös opiskelijain eläketurva on järjestettävä kansaneläkejärjestelmän puitteissa. Eläkkeen määrään vaikuttaa se kuinka monta vuotta eläkkeensaaja on joutunut olemaan ansiotyön ulkopuolella lasten kasvattamisen vuoksi.

Vakuutettujen oikeusturvan parantamiseksi ja eläkehakemusten käsittelyn nopeuttamiseksi olisi eläkkeiden myöntämis- ja laskemisperusteita yksinkertaistettava ja täsmennettävä. Myös organisaatiota olisi kehitettävä siten, että päätöksenteko tulisi paikallistasolle lähemmäksi vakuutettuja.

Lyhyellä tähtäimellä peruseläkejärjestelmää kehitettäessä tulisi ensi vaiheessa toteuttaa seuraavat toimenpiteet.

7.1. Kansaneläke

Kansaneläkejärjestelmän pahin epäkohta on tukiosajärjestelmässä. Tukiosa on tuloharkintainen eläkkeenosa, jonka suuruus määräytyy vakuutetun ja hänen puolisonsa vuositulojen perusteella. Laki asettaa kuitenkin erilaiset tulot eri asemaan siten, että toiset tulot ovat ns. etuoikeutettuja ja toiset taas tuloksi luettavia. Tukiosa ei määräydykään aina tulojen määrän, vaan niiden laadun mukaan. Tukiosajärjestelmä on korjattavissa vain siten, että kaikki tulot tehdään etuoikeutetuiksi ja samalla luovutaan asuinkunnan kalleusryhmän- ja perhesuhteiden vaikutuksesta tukiosan määrään. Käytännössä tämä merkitsee kansaneläkkeen perusosan ja tukiosan yhdistämistä tuloista ym. tekijöistä riippumattomaksi eläkkeenosaksi. Tukiosajärjestelmään nykyisin kuuluvat lapsikorotus ja vaimokorotus tulisi korvata erillisellä, tasasuuruisella eläkkeenosalla.

Kansaneläkkeeseen maksettavan tukilisän määräytymisperusteita olisi tarkistettava siten, etteivät vuositulot ja omaisuus vähentäisi tukilisän määrää yhtä jyrkästi kuin nykyisin. Erityisen kohtuutonta on, että vähimmäistoimeentulon turvaava tuotanto-omaisuus vähentää kansaneläkettä.

Asumistukijärjestelmä on laajennettava koskemaan nykyistä enemmän myös omistusasunnossa asuvia eläkkeensaajia. Asuntolainojen lyhennykset ja muut asumiseen liittyvät todelliset kustannukset olisi hyväksyttävä asumiskustannuksiksi asumistukea määrättäessä.

7.2. Yleinen perhe-eläke

Perhe-eläkejärjestelmää on kehitettävä niin, että kaikille leskille maksettaisiin iästä ja sukupuolesta riippumatta kansaneläkkeen vanhuudentuen tyyppinen tuloharkintainen eläke. Leskeytymistä seuraavan ensimmäisen vuoden ajan olisi maksettava tuloista riippumaton kansaneläkkeen perusosan ja tukiosan yhteismäärän suuruinen eläke. Lasta huoltavalle leskelle tätä peruseläkettä tulisi maksaa kunnes lapsi täyttää 18 vuotta.

7.3. Rintamasotilaseläke

Kansaneläkkeen saajalle määrätyin ehdoin nykyisin maksettava rintamasotilaslisä tulisi maksaa kaikille rintamasotilaille, jotka saavat kansaneläkettä.

Kaikille rintamalla olleille 55 vuotta täyttäneille tulee maksaa yhtäläisin perustein määräytyvä rintamasotilaseläke.

Rintamapalveluksessa olleille alle 55 vuotiaille henkilöille olisi maksettava tarveharkinnan perusteella ylimääräistä sotaeläkettä.

8. Lisäeläketurva

Vähimmäistoimeentuloa täydentävä lisäeläketurva voidaan järjestää kahta tietä: ensiksikin pakollisena, lakisääteisenä vakuutuksena jollaisia nykyisin ovat työ-, virka- ja yrittäjäeläkkeet sekä työntekijäin tapaturmavakuutuksen ja liikennevakuutuksen perusteella maksettavat elinkorot. Toinen tapa on käyttää vapaaehtoista vakuutusta, jollaisia ovat mm. henki- ja yksityistapaturmavakuutus.

Pakollisen lisäeläketurvan määräytymiselle on tuskin löydettävissä muuta perustaa kuin aktiivina työaikana saatu työ- tai yrittäjätulo, ts. palkansaajan saama bruttopalkka ja maatalous- tai muu yrittäjän omalle työlleen saama palkka. Lisäeläketurvan tasoa joudutaan siten vertaamaan aikaisempaan työtuloon, jonka menetys vakuutukseen olisi tietyin perustein korvattava. Pakollisena järjestettävän kokonaiseläketurvan tulee olla niin suuri, ettei vakuutetun ja hänen perheensä toimeentulo eläkkeelle siirtymisen takia olennaisesti vaikeudu.

8.1. Työ- ja yrittäjäeläkkeet

Työ- ja yrittäjäeläkkeitä on kehitettävä niin, että ne yhdessä kansaneläkkeen kanssa riittävät antamaan kohtuullisen, myös aktiiviajan ansiotason huomioon ottavan toimeentulon. Tämä merkitsee sitä, että peruseläkkeen on aukottomasti turvattava kaikille eläkkeensaajille välttämätön peruskulutustaso. Tämä tavoite on asetettava etusijalle eläkejärjestelmiä parannettaessa.

Kansaneläkkeen lisäksi maksetaan prosenttimääräinen työeläke niille eläkkeensaajille, jotka ovat aikaisemmin olleet työ- ja toimisuhteessa, toimineet yrittäjinä tai harjoittaneet niihin verrattavaa toimintaa. Työeläkkeissä on kiinnitettävä huomiota siihen, millä tavoin eri eläkelakien puitteissa voidaan tarjota kullekin väestö- ja ammattiryhmälle parhaiten sopivia etuuksia ja palveluja. Niinpä mm. mahdollisuudet eläkeiän ammatilliseen porrastukseen sopivat parhaiten eri eläkelakien piirissä tutkittaviksi. Kansaneläkkeen liittäminen yhtenä osana alennetussa eläkeiässä maksettavaan eläkkeeseen on kuitenkin välttämätöntä, jotta eläkeiän alentamisella pienituloisten ihmisten osalta olisi merkitystä. Osatyöeläkkeen olemassaolo olisi tehtävä tunnetuksi ja järjestelmää edelleen kehitettävä.

Työeläkkeiden piirissä on estettävä sellaiset ilmiöt, että huomattavasti ennen yleistä eläkeikää vanhuuseläkkeelle siirtyneet henkilöt voivat nostaa korkeata eläkettä ja saada uudesta työsuhteestaan samaan aikaan vielä huomattavaa palkkaa sekä ansaita siitä vieläpä uutta eläkettä.

Nykyinen erityisesti pienten eläkkeiden saajia kohtaan epäoikeudenmukainen yhteensovitussäännöstö on korjattava sekä siirryttävä kaikkien ansioeläkkeiden osalta samankaltaiseen yhteensovitusmenettelyyn.

Työeläkelakeja kehitettäessä on lähdettävä siitä, että kaikkia väestöryhmiä kohdellaan yhdenvertaisesti. Yrittäjäeläkelakien myöhemmästä voimaantulosta seurannut jälkeenjääminen on pyrittävä ensitilassa korjaamaan.

8.2. Muu sosiaalivakuutus

Lakisääteistä työ- ja liikennetapaturmavakuutusta ja sotilasvammakorvausta koskevaa lainsäädäntöä on kehitettävä siten, että etuudet soveltuvat ajan tuomiin tarpeisiin. Erityisesti palvelua ja vakuutettujen oikeusturvaa on parannettava. Korvaushakemusten käsittelyä on varsinkin sotilasvammakorvausten kohdalla huomattavasti nopeutettava. Liikennevakuutuksenkin puolelle on aikaansaatava nykyaikainen muutoksenhakujärjestelmä. Vakuutusasioiden ratkaiseminen henkilövakuutuksen osalta yleisessä alioikeudessa ei ole taannut vakuutetuille tarkoituksenmukaisella tavalla saatavissa olevaa oikeusturvaa.

Tapaturma- ja liikennevakuutuksen henkilövakuutus olisi nivellettävä tarkoituksenmukaisella tavalla sairausvakuutukseen. Tämän ohella olisi harkittava näiden vakuutusten keskittämistä yleisen sosiaalivakuutusjärjestelmän yhteyteen. Keskittäminen parantaisi palvelua ja oikeusturvaa sekä vähentäisi hallintokustannuksia.

9. Sairausvakuutus

Työtulovakuutusta eli sairaudesta aiheutuvan työtulomenetyksen korvaamista voidaan nykyisellään pitää sairausvakuutuksen keskeisimpänä toiminta-alueena. Tämän sairausvakuutuksenosan kehittämisessä olisi ensi tilassa nostettava alin sairauspäiväraha vähimmäispalkan tasolle ja kehitettävä korvausjärjestelmää siten, että sairausvakuutuksen päiväraha olisi ensisijainen muihin korvausmuotoihin verrattuna ja että kaikki vakuutuksen piiriin kuuluvat kansalaiset asetetaan päivärahan saannin suhteen yhdenvertaiseen asemaan.

Sairausvakuutuksen sairaanhoitovakuutuksen kehittämisessä tulee yleisenä tavoitteena olla korvausjärjestelmän kehittäminen yhdessä terveydenhuollon kanssa siten että sairausvakuutus- ja terveydenhuoltojärjestelmät muodostavat kansalaisen kannalta yhtenäisen kokonaisuuden. Erityisesti kansanterveyslaissa tarkoitettuja valtakunnallisia suunnitelmia tehtäessä olisi päästävä terveyspolitiikan suunnittelun ja sairausvakuutuksen suunnittelun koordinoimiseen.

Sairaanhoitovakuutuksen korvausmenettelyä olisi uudistettava myös lääkärinpalkkioiden ja laboratorio- sekä röntgentutkimusmaksujen osalta vastaamaan nykyistä lääkekorvausmenettelyä. Lisäksi olisi hammashoito saatettava sairausvakuutuksen korvauspiiriin siltä osin kuin sitä ei kustanneta kansanterveyslain mukaan.

10. Työttömyysturva

Työttömyyskorvaus- ja avustusjärjestelmät on yhdistettävä ja niistä on muodostettava yhdessä nykyisten työttömyyseläkkeiden kanssa yhtenäinen työttömyysturvajärjestelmä. Tällä tavalla voidaan taata kansalaisille yhdenmukainen kohtelu ja turva työttömyyden sattuessa.

11. Kuntoutus

Kuntoutuksen tavoitteena tulee olla työkykynsä osin tai kokonaan menettäneen ihmisen sekä henkinen että fyysinen kohentaminen toimintakuntoiseksi ja yhteiskuntavireäksi. Jotta kuntoutustoiminta voisi tässä tavoitteessaan onnistua, tulee tälle lohkolle ohjata varoja siinä määrin, että kuntoutuksen tarpeessa olevat kansalaiset pystytään löytämään ja että heille voidaan taata riittävät sekä laitos- että avohoitomuotoiset kuntoutusmahdollisuudet. Erityistä huomiota on kiinnitettävä ehkäisevän kuntoutustoiminnan tehostamiseen.

Kuntoutustoimen kehittäminen edellyttää nykyistä laajempaa yhteistyötä ja tehtävien koordinointia kuntoutustyöstä huolehtivien organisaatioiden kesken.