Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/110

Kansallinen Kokoomus

Kokoomuksen vakuutuspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kokoomuksen vakuutuspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1972
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN VAKUUTUSPOLIITTINEN OHJELMA

SISÄLLYSLUETTELO

JOHDANTO

I VAKUUTUSPOLIITTISEN OHJELMAN LÄHTÖKOHDAT
1. Kohteen rajaaminen
2. Vakuutustoiminnan sidosryhmät
3. Sidosryhmien vakuutustoimintaan kohdistamat odotukset

II VAKUUTUSTOIMINNAN YLEISET EDELLYTYKSET JA TAVOITTEET
1. Julkisen ja yksityisen sektorin välinen työnjako
2. Keskittyminen, yhteistoiminta ja kilpailu
3. Vakuutuspalvelujen kustannukset
4. Valvonta
5. Pääomien muodostuminen ja huolto
6. Verotus

III VAKUUTUSPALVELUJEN KEHITTÄMINEN
1. Vakuutusmuodot, vakuutusehdot ja korvaus-toiminta
2. Asiakaspalvelu
3. Oikeusturva
4. Kuluttajavalistus ja informaatio
5. Vakuutuksenottajien ja vakuutettujen osallistuminen

IV ERI VAKUUTUSLAJIEN ERITYISTAVOITTEET
1. Lakisääteinen tapaturmavakuutus
2. Liikennevakuutus
3. Lakisääteinen eläkevakuutus
4. Lakisääteinen sairausvakuutus
5. Henkivakuutus
6. Vahinkovakuutus
7. Jälleenvakuutus

V HENKILÖSTÖPOLITIIKKA

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN VAKUUTUSPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluehallituksen kokouksessa 17. 5. 1972

JOHDANTO

Kokoomuksen vakuutuspoliittisen ohjelman tarkoituksena on antaa äänestäjille selkeä kuva siitä, miten Kansallinen Kokoomus suhtautuu vakuutustoimintaan yleensä ja miten puolue esittää ratkaistavaksi erilaiset vakuutustoiminnan kehittämiseen liittyvät kysymykset. Poliittisesti merkittäväksi näiden kysymysten selvittäminen on tullut sen vuoksi, että vasemmistopuolueet ovat asettaneet yksityisen vakuutustoiminnan ensimmäiseksi "sosialisointilistallaan". Kokoomus asettuu tässä ohjelmassaan selvästi yksityisen vakuutustoiminnan kannalle. Sosiaalisen markkinatalouden periaatteisiin viitaten pidetään kuitenkin välttämättömänä, että myös julkista vakuutustoimintaa kehitetään ajan vaatimuksia vastaavasti.

Ohjelmassa viitataan myös äskettäin julkisuuteen saatettuun tapaturma- ja liikennevakuutuskomitean mietintöön (Komiteamietintö 1971: A 28), johon vedoten todetaan, ettei lakisääteisiä tapaturma- ja liikennevakuutuksia tule siirtää valtion hallintaan eikä niitä varten ole tarkoituksenmukaista perustaa valtion vakuutuslaitosta.

Eläkevakuutukseen ja sairausvakuutukseen liittyviä kysymyksiä ei tässä ohjelmassa ole käsitelty perusteellisesti. Niihin puututaan kokoomuksen eläkepoliittisessa ohjelmassa. Kansanterveyslain vaikutus vakuutustoimintaan tulee puolestaan tarkastelun kohteeksi ajanmukaistettaessa kokoomuksen terveyspoliittista ohjelmaa.

Puoluehallitus

I VAKUUTUSPOLIITTISEN OHJELMAN LÄHTÖKOHDAT

1. Kohteen rajaaminen

Tämä ohjelma käsittelee maassamme harjoitettavaa yksityistä ja julkista vakuutustoimintaa. Yksityisellä vakuutustoiminnalla tarkoitetaan vakuutusyhtiöiden, keskinäisten vahinkovakuutusyhdistysten, avustuskassojen, eläkesäätiöiden, työeläkekassojen, Merimieseläkekassan, Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen, työttömyyskassojen ja ulkomaisten vakuutuslaitosten harjoittamaa toimintaa. Julkisella vakuutustoiminnalla tarkoitetaan Kansaneläkelaitoksen toimintaa (kansaneläkevakuutus ja sairausvakuutus), Tapaturmaviraston ja eräiden julkisoikeudellisten eläkelaitosten toimintaa sekä Valtiokonttorin toimintaa eläkeasioiden osalta.

2. Vakuutustoiminnan sidosryhmät

Vakuutustoiminnan tärkeimmät sidosryhmät ovat: vakuutuksenottajat, vakuutetut ja korvauksensaajat; yhteiskunta; työmarkkinajärjestöt; vakuutusalan työntekijät.

Vakuutuksenottaja ja vakuutettu ovat vapaaehtoisessa henkilövakuutuksessa (esim. henkivakuutuksessa) useimmiten sama henkilö. Samoin ovat vakuutuksenottaja ja korvauksensaaja useimmiten sama henkilö vapaaehtoisessa vahinkovakuutuksessa (esim. kotivakuutuksessa). Lakisääteisessä tapaturmavakuutuksessa ja työeläkevakuutuksessa ovat vakuutuksenottaja ja vakuutettu useimmiten eri henkilöitä, mutta vakuutettu ja korvauksensaaja useimmiten sama henkilö. Jäljempänä tässä ohjelmassa tarkoitetaan käsitteellä vakuutettu myös korvauksensaajia.

3. Sidosryhmien vakuutustoimintaan kohdistamat odotukset

Vakuutuksenottajat ja vakuutetut odottavat, että vakuutukset tyydyttäisivät heidän taloudellisen turvallisuuden tarpeensa. Tämä edellyttää tarkoituksenmukaisia vakuutusmuotoja, joiden avulla jokainen voi saada yksilöllisiä tarpeitaan vastaavan vakuutusturvan. Se edellyttää myös kohtuullisia vakuutusmaksuja sekä selkeitä vakuutusehtoja, joissa on mahdollisimman vähän vakuutuslaitoksen vastuuta rajoittavia erityismääräyksiä.

Useimmat kansalaiset katsovat, että työkyvyttömyyden, vanhuuden ja kuoleman varalta tarvittavan perusturvan tulee järjestyä lakisääteisesti ilman että heidän tarvitsee ryhtyä oma-aloitteisiin toimenpiteisiin tämän turvan hankkimiseksi.

Keskeisimmin vakuutuksenottajien ja vakuutettujen odotukset kohdistuvat vakuutuslaitosten korvaustoimintaan. He edellyttävät yksinkertaista ja helppoa korvauksenhakumenettelyä, oikeudenmukaista korvaushakemusten ratkaisua, nopeaa, virheetöntä ja ystävällistä asiakaspalvelua sekä korkeatasoista oikeusturvajärjestelmää.

Yhteiskunta odottaa, että sekä yksityiset että julkiset vakuutuslaitokset hoitavat tehtävänsä hyvin ja kohtuullisin kustannuksin. Se on kiinnostunut vakuutustoiminnan yhteydessä muodostuvista pääomista ja edellyttää niiden suuntaamista kansantaloutemme kasvua monipuolisesti edistäviin kohteisiin. Näitä kohteita ovat erityisesti asuntotuotanto sekä sellaiset investoinnit, jotka merkitsevät uusien, pysyvien työpaikkojen luomista ja edistävät vientiteollisuutta tai tuontia korvaavaa teollisuutta. Yhteiskunta edellyttää myös, että vakuutuslaitokset suhtautuvat tasapuolisesti kaikkiin kansalaisiin ja kansalaisryhmiin sekä ottavat toiminnassaan huomioon valtakunnalliseen aluepolitiikkaan liittyvät näkökohdat.

Työmarkkinajärjestöjen piirissä on esiintynyt kiinnostusta osallistua lakisääteisten vakuutusjärjestelmien hallintoon, jotta ne voisivat valvoa jäsenistönsä näihin järjestelmiin liittyviä etuja. Järjestöt haluavat varmistaa korkealuokkaisen palvelun ja työsuojelun vakuutetuille sekä sen, että vakuutuspalvelun kustannukset pysyvät kohtuullisina. Ne haluavat myös osallistua näissä vakuutusjärjestelmissä muodostuvien pääomien huoltoon. Työnantajajärjestöt ja yrittäjäjärjestöt pitävät tärkeänä, että vakuutuksenottaja saa vapaasti valita vakuutusyhtiönsä aivan samoin kuin pankkinsa, tavarantoimittajansa ja muut liikeyhteytensä hinnan, laadun, palvelun ja muiden vastaavien perusteiden nojalla.

Vakuutusalan työntekijät odottavat työnantajiltaan ennen kaikkea turvallisuutta sekä oikeudenmukaista palkkausta ja siihen liittyviä sosiaalisia etuja. He toivovat työpaikkademokratian kehittämistä ja sen mukana yksityiselle työntekijälle mahdollisuuksia osallistua hänen henkilökohtaisia työolosuhteitaan koskevien päätösten tekoon. Työntekijöiden odotukset kohdistuvat myös työpaikan sisäiseen tiedotustoimintaan sekä työnantajan järjestämiin jatkokoulutusmahdollisuuksiin. Kaiken kaikkiaan vakuutusalan työntekijät odottavat vakuutuslaitoksilta uudenaikaista, johdonmukaista henkilöstöpolitiikkaa ja mahdollisuuksia osallistua työnantajansa henkilöstöpolitiikan laatimiseen ja kehittämiseen.

II VAKUUTUSTOIMINNAN YLEISET EDELLYTYKSET JA TAVOITTEET

1. Julkisen ja yksityisen sektorin välinen työnjako

Vakuutustoimintaan tulee suomalaisessa yhteiskunnassa suhtautua samalla tavalla kuin muihin yritystoiminnan muotoihin. Tällä laajalla sektorilla on sekä yksityinen yrittäminen että julkinen toiminta saanut jo vankan jalansijan. Tulevaisuudessa on välttämätöntä selvittää asiallisesti ja kiihkottomasti julkisen ja yksityisen sektorin välinen työnjako ja sopeuttaa koko vakuutustoiminta kehittyvän sosiaalipolitiikan puitteisiin.

Valtiovallan tulee luoda yksityisille vakuutusyhtiöille yleiset mahdollisuudet monipuoliseen vakuutuspalvelujen tarjontaan. Sen tulee osallistua vakuutusyhtiöiden ja niiden toiminnan valvontaan vakuutuksenottajien ja vakuutettujen etujen turvaamiseksi. Valvonnan tulee myös kohdistua niiden perusteiden kohtuullisuuteen, joita vakuutusyhtiöt toiminnassaan noudattavat. Sitä vastoin valtiovallan ei tule itse harjoittaa yksityistä vakuutustoimintaa eikä kahlehtia sen kehitysmahdollisuuksia. Valtion ja kuntien ei ole myöskään tarkoituksenmukaista laajentaa omaa yritystoimintaansa sellaisille vakuutuksen aloille, joista yksityinen sektori voi huolehtia tehokkaammin ja halvemmin. Mitä erityisesti lakisääteiseen tapaturmavakuutukseen ja liikennevakuutukseen tulee, on valtion tapaturma- ja liikennevakuutuskomitea laajojen ja perusteellisesti suoritettujen tutkimusten antamiin tuloksiin nojautuen todennut, ettei näitä vakuutuslajeja ole tässä vaiheessa tarkoituksenmukaista keskittää valtion hoitoon. Komitea ei myöskään katsonut voivansa suositella valtion oman vakuutusyhtiön perustamista. Kokoomus yhtyy näihin näkökohtiin.

Kansantalouden tasapainoisen kehityksen kannalta ei ole hyväksyttävää, että yksityisiltä henkilöiltä ja liikeyrityksiltä kerätyt vakuutusmaksut, joista vakuutustoiminnan hoidossa olevat pääomat muodostuvat, keskitettäisiin julkiselle vallalle. On myös huolehdittava siitä, etteivät pääomat keskity vain muutamille harvoille yksityisille yrityksille. Molemmat vaihtoehdot merkitsevät kansanvaltaiselle yhteiskuntajärjestelmälle vaarallista vallan keskittymistä sekä ehkäisevät uuden yritteliäisyyden ja kangistavat markkinamekanismia. Yhteiskunnan tehtävänä onkin ehkäistä tällainen keskittyminen. Yksityisellä sektorilla on parhaimmat edellytykset vastata tarkoituksenmukaisella tavalla vakuutuspääomien huollosta.

2. Keskittyminen, yhteistoiminta ja kilpailu

Kuluttajan kannalta katsottuna vakuutusalalla on tarvetta sellaiseen keskittymiseen, jonka tavoitteena on kustannussäästöjen saavuttaminen. Vakuutuksenottajien valinnanmahdollisuuksien turvaamiseksi on useampien kilpailevien yhtiöiden olemassaolo välttämätöntä. Tärkeätä on myös se, että valittavissa on aina kooltaan, oikeudelliselta rakenteeltaan ja asiakas-suuntaukseltaan erilaisia vakuutusyhtiöitä. Tarvitaan suuria ja keskikokoisia yhtiöitä, mutta myös pieniä, toimialueeltaan tai tuotevalikoimaltaan rajoittuneita yhtiöitä.

Yhteistoimintaa vakuutusalalla tulee kehittää. Yhteistoimintamuotojen valinnassa on kuitenkin aina otettava huomioon vakuutuksenottajien ja vakuutettujen etu. Yhtiöiden välisin yhteistoimintasopimuksin ei saa rajoittaa kilpailua kuluttajien etuja vahingoittavalla tavalla. Kustannussäästöihin tähtäävästä yhteistoiminnasta saavutettavat tulokset koituvat vakuutuksenottajien hyväksi. Yhteistoimintaa näillä alueilla on sen vuoksi pyrittävä voimakkaasti lisäämään.

Kilpailu vakuutusalalla palvelee kuluttajien etua ja soveltuu hyvin niihin taloudellisiin yleistavoitteisiin, jotka kokoomus on asettanut. Vakuutusyhtiöiden välinen hintakilpailu, laatukilpailu ja palvelukilpailu edistävät kuluttajamyönteistä vakuutuspolitiikkaa ja luovat edellytyksiä jatkuvalle uudistumiselle.

3. Vakuutuspalvelujen kustannukset

Liikekustannusten suhteellisen osuuden kasvu työvoimavaltaisissa palveluelinkeinoissa on yleismaailmallinen ilmiö. Sen seurauksena koetaan kustannuspaine voimakkaana myös vakuutusalalla. Kun tavoitteena on korkeatasoinen ja nopea vakuutuspalvelu, on välttämätöntä ottaa kantaa niihin edellytyksiin, joilla tähän tavoitteeseen päästään mahdollisimman kohtuullisin kustannuksin.

Kokoomuksen mielestä nykyinen järjestelmä on koko yhteiskunnan kannalta kustannuksiltaan edullisempi kuin keskitetty, julkisen vallan hoitama järjestelmä. Verrattuna vakuutusalan liikeyrityksiin ovat virastot päätöksenteossa ja toiminnassaan muotosidonnaisia ja muutenkin vähemmän joustavia. Ne eivät myöskään pysty seuraamaan teknistä kehitystä yhtä nopeasti kuin liikeyritykset, joille tämän kehityksen seuraaminen on elinehto. Tämän johdosta virastokeskeisen vakuutusjärjestelmän hoitokustannusten suhteellinen kasvu tulee olemaan jyrkempi kuin mitä tämä kasvu on keskenään kilpailevien yhtiöiden hoitaessa vakuutuksia. Todettakoon myös, että sekä suuria että pieniä yhtiöitä voidaan hoitaa taloudellisesti, kun kukin yhtiö ottaa huomioon koostaan aiheutuvat edut ja rajoitukset ja ohjaa toimintaansa tämän mukaisesti.

4. Valvonta

Vakuutustoiminnan valvontaa harjoittavat yhteiskunta, vakuutuksenottajat ja vakuutetut sekä vakuutusyhtiöiden yhteiset järjestöt. Työmarkkinajärjestöt osallistuvat työeläkevakuutukseen ja lakisääteiseen tapaturmavakuutukseen kohdistuvaan valvontaan.

Yhteiskunnan taholta valvotaan yhtiöitä erittäin tarkoin ja monissa eri suhteissa. Jo vakuutusyhtiön perustamiselle ja toimiluvan antamiselle on asetettu useita, tapaus tapaukselta vaihtelevia rajoituksia. Myös yhtiön käytännön toimintaa kontrolloidaan tiiviisti. Valvontaviranomaisena on sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosasto. Kokonaisuutena ottaen onkin yhteiskunnan valvontaa pidettävä asianmukaisesti järjestettynä. Sekä vakuutuksenottajien että vakuutettujen etujen turvaamiseksi on ensiarvoisen tärkeää, että vakuutusyhtiöt pystyvät vastaamaan velvoitteistaan. Voimassa oleva vakuutusyhtiölaki asettaakin yhtiöiden vakavaraisuudelle erittäin korkeat vaatimukset. Tämä on sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosaston tärkein valvontakohde. Todettakoon tässä yhteydessä, että meidän maassamme eivät vakuutuksenottajat ja vakuutetut ole joutuneet kärsimään itsenäisyyden aikana taloudellisia menetyksiä sen johdosta, että suomalainen vakuutusyhtiö on lopettanut toimintansa.

Yhtiömuodosta riippumatta kaikilla vakuutetuilla on mahdollisuus valvoa vakuutustoimintaa kuluttajajärjestöjen välityksellä. Kuluttajaneuvoston ja Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliiton yhteistoimin onkin vuonna 1969 perustettu Vakuutusalan Kuluttajaneuvottelukunta, jonka puheenjohtajana toimii sosiaali- ja terveysministeriön edustaja. Vakuutusalan Kuluttajaneuvottelukunnan toiminta johti vuonna 1971 Kuluttajien Vakuutustoimiston ja Vakuutuslautakunnan perustamiseen. Kaikki mainitut kolme toimielintä ovat kuluttajien ja vakuutusalan yhteisiä, korostetusti vakuutuskuluttajien etujen ja oikeusturvan edistämiseen omistautuneita organisaatioita.

Kuluttajien taholta vakuutustoimintaan kohdistettavaa valvontaa tulee jatkuvasti kehittää ja sekä yhteiskunnan että vakuutusyhtiöiden tulee osallistua sen kustannuksiin.

Vakuutettujen kannalta tärkein valvontakohde on yhtiöiden korvaustoiminta. Eräissä yhtiöissä toimii jo nykyisin korvaustoiminnan tarkastuslautakuntia, joissa on mukana vakuutettujen edustajia. Tätä menettelyä tulee edelleen kehittää.

Työmarkkinajärjestöjen osallistuminen työeläkevakuutuksen ja lakisääteisen tapaturmavakuutuksen valvontaan on osoittautunut onnistuneeksi ratkaisuksi. Näiden järjestöjen valvontamahdollisuuksia tulee edelleen kehittää. Tärkeänä on pidettävä sitä, että työmarkkinajärjestöille annettaisiin mahdollisuudet tehokkaasti osallistua kansaneläkevakuutuksen ja lakisääteisen sairausvakuutuksen valvontaan.

Yksityinen vakuutustoiminta harjoittaa itse yhteisten järjestöjensä välityksellä erittäin laajaa sisäistä valvontaa. Keskinäisin sopimuksin on rajoitettu vapaata kilpailua niissä tapauksissa, joissa tietyn kilpailukeinon käyttämistä sinänsä tai sen käyttämisen seurauksia voitaisiin pitää yhteiskunnan tai vakuutettujen kannalta epäterveenä. Yksityisen elinkeinoelämän omatoiminen sisäinen valvonta, joka ottaa huomioon yhteiskunnan ja kuluttajien edut, vastaakin erittäin hyvin kokoomuksen yleisiä talouspoliittisia periaatteita. Hyvin järjestettynä tällainen valvonta tekee julkisen valvonnan laajentamisen useimmiten tarpeettomaksi. Samalla on kuitenkin tarkoin varottava kahlehtimasta eri yhtiöiden toimintavapautta niin pitkälle, että siitä aiheutuu kielteisiä seurauksia yhteiskunnalle ja vakuutetuille.

5. Pääomien muodostuminen ja huolto

Nopean taloudellisen kasvun mahdollistaminen edessä olevina vuosina edellyttää jatkuvasti korkealla tasolla olevaa investointitoimintaa. Tunnettu tosiasia on kuitenkin, että maassamme vallitsee pula pääomista. On varmaa, että myös 1970-luvulla pääomien kokonaiskysyntä ylittää tarjonnan. Tämän vuoksi on tehokkaasti edistettävä pääomien muodostumista ja niiden suuntautumista taloudellisen kasvun kannalta tarkoituksenmukaisiin kohteisiin.

Myös vakuutustoiminnan piirissä tapahtuvaa pääomien muodostumista on kaikin tavoin tuettava. Tämä merkitsee ensiksi sitä, että vakuutusyhtiöiden tulee edelleenkin käyttää henkilövakuutuksissa, lakisääteiset vakuutukset mukaan luettuna, ns. rahastoivaa järjestelmää. Toiseksi se merkitsee, että henkivakuutuksen ja eläkevakuutuksen muodossa tapahtuvalle vapaaehtoiselle vakuutussäästämiselle on luotava mahdollisimman suotuisat kasvuolosuhteet.

Yhteiskunnan tehtävänä on edellytysten luominen yksityisen vakuutustoiminnan piirissä tapahtuvalle pääomien muodostumiselle ja niiden tarkoituksenmukaiselle suuntautumiselle. Nämä pääomat on pääosaltaan jätettävä talouselämämme yksityisen sektorin käyttöön turvaamaan sen rahoitus- ja kasvumahdollisuudet sekä yksityisen asuntotuotannon suotuisa kehitys. Pääomien suuntaamista koskevien päätösten tekeminen on edelleenkin säilytettävä vakuutuslaitoksilla. Näin turvataan taloudellisen vallankäytön hajasijoitus ja estetään ne kansanvaltaista yhteiskuntajärjestelmäämme vaarantavat pyrkimykset, joiden tavoitteena on pääomavirtojen ohjaamisen keskittäminen yksiin käsiin. Samalla on kuitenkin pyrittävä lisäämään työmarkkinajärjestöjen mahdollisuuksia vaikuttaa kansaneläkevakuutuksessa ja muissa lakisääteisissä vakuutusjärjestelmissä muodostuvien pääomien huoltoon. - Myös julkisen vakuutustoiminnan piirissä muodostuvista pääomista on saatava kohtuullinen osa yksityisen elinkeinoelämän käyttöön. Tämä on perusteltua sen vuoksi, että yksityinen elinkeinoelämä ja yksityiset kansalaiset rahoittavat suorittamillaan vakuutusmaksuilla pääosan julkista vakuutustoimintaa. Se on perusteltua myös siksi, että yksityisen sektorin päättämiin investointeihin suunnattuina nämä pääomat yleensä tehokkaimmin edistävät nopeata taloudellista kasvua. Pääomien suuntaamista koskevassa päätöksenteossa tulee vakuutuslaitoksilla olla keskeisenä perusteena sijoituksen kansantaloudellinen tuottavuus ja varmuus. Näillä pääomilla on siis luotava uusia pysyviä työpaikkoja ja edistettävä vientiteollisuutta ja tuontia korvaavaa teollisuutta. Vakuutuslaitosten tulee osallistua voimakkaasti asuntotuotannon, myös vuokra-asuntotuotannon rahoittamiseen sekä valtakunnallisen aluepolitiikan toteuttamiseen. Niiden tulee varata kohtuullinen osa lainanannostaan käytettäväksi yksityisille kansalaisille oman asunnon hankkimista varten myönnettäviin lainoihin.

Vakuutusyhtiöt eivät saa kytkeä luotonantoa epäterveellä tavalla vakuutusten myyntiin.

Nimenomaan vapaaehtoisen vakuutussäästämisen kohdalla on tärkeätä, että yhtiöt kykenevät suojaamaan vakuutussäästöjen reaaliarvon inflaatiolta. Tämä edellyttää, että riittävän suuri osa näistä pääomista sijoitetaan reaaliomaisuuteen. Vakuutusyhtiölakia ja sosiaali- ja terveysministeriön sen nojalla antamia ohjeita tuleekin tässä tarkoituksessa edelleen kehittää. Samoin on tutkittava, olisiko vakuutussäästäjien etujen turvaamiseksi tarkoituksenmukaista sallia indeksiehdon liittäminen pitkäaikaisiin (esim. vähintään 15 vuodeksi myönnettyihin) vakuutusyhtiölainoihin ja -obligaatioihin.

Laki asettaa vakuutusyhtiöiden myöntämille luotoille erittäin ankarat vakuusvaatimukset. Koska kuitenkin nopean taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi tarvittavasta riskialttiista pääomasta on erityinen puute, on vakuutusyhtiölakia kehitettävä siten, että yhtiöt saavat nykyistä laajemmat mahdollisuudet tuoda myös riskialtista pääomaa elinkeinoelämän, varsinkin teollisuuden käyttöön.

6. Verotus

Perheverotusta uudistettaessa joudutaan ottamaan kantaa verovelvollisen oikeuteen vähentää suorittamansa henkilövakuutusmaksut verotuksessaan. Voimassa olevien lakien mukaan tämä vähennysoikeus on muiden henkilövakuutusten kuin työeläkevakuutuksen osalta korkeintaan 90 markkaa perheenjäsentä kohti. Sanottu markkamäärä on ollut voimassa vuodesta 1958 lähtien ja on siten menettänyt inflaation seurauksena huomattavan osan alkuperäisestä merkityksestään.

Mikäli edellä tarkoitettu henkilövakuutusmaksujen erillinen vähennysoikeus poistettaisiin, olisi seurauksena vapaaehtoisen henkilövakuutus-toiminnan ja sen yhteydessä tapahtuvan vakuutussäästämisen väheneminen. Koska maassamme on jatkuvasti pulaa pääomista, varsinkin pitkäaikaisista pääomista, ei tämä lopputulos voi olla yhteiskunnan eikä sen jäsenten edun mukainen. Vähennysoikeuden poistaminen koskisi lisäksi pahimmin sellaisiin vähävaraisiin väestöryhmiin, jotka tarvitsevat lisäturvaa perheenhuoltajan työkyvyttömyyden, vanhuuden tai kuoleman varalle. Henkilövakuutusmaksujen vähennysoikeus tulisikin edelleen säilyttää.

Vakuutuksen lopullinen hinta määräytyy siten, että vakuutuksenottajan maksamista vakuutusmaksuista vähennetään vakuutusyhtiön hänelle ja/ tai vakuutetuille antamat ilmaiset lisäedut. Verottaja ei saa vaikeuttaa tämän lopullisen hinnan muodostumista mahdollisimman edulliseksi vakuutuksenottajalle.

III VAKUUTUSPALVELUJEN KEHITTÄMINEN

1. Vakuutusmuodot, vakuutusehdot ja korvaustoiminta

Sekä yksityisten että julkisten vakuutuslaitosten on selvitettävä tulevien teknisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten vaikutus yhteiskunnassa. Vakuutuslaitosten tulee tältä pohjalta ennakoida kuluttajien ja elinkeinoelämän vakuutustarpeet sekä jatkuvasti kehittää ja tuoda markkinoille uusia vakuutusmuotoja, jotka mahdollisimman monipuolisesti vastaavat näin todettuja vakuutustarpeita.

Vakuutusehtojen tulee olla selkeät ja mahdollisimman lyhyet. Eri vakuutuslajien ehdot on tehtävä rakenteeltaan mahdollisimman samankaltaisiksi. Jotta eri yhtiöiden tuotteita voitaisiin helposti vertailla keskenään, on pyrittävä siihen, että kaikkien yhtiöiden ehdot olisivat rakenteeltaan mahdollisimman yhdenmukaiset. Yhtiön korvausvelvollisuus on esitettävä selkeästi ja vastuunrajoituksia tulisi olla mahdollisimman vähän. Rajoituksia, joilla ei ole oleellista vaikutusta vakuutusmaksuun, ei saisi olla lainkaan.

Selkeät vakuutusehdot on annettava vakuutuksenottajalle vakuutusta tehtäessä. Niissä mahdollisesti tapahtuvat vakuutukseen perustuvia etuja lisäävät muutokset on tiedotettava kirjallisesti vakuutuksenottajalle. Tarvittaessa tulee yhtiöiden lisäksi laatia ehtoja selventäviä oppaita. Vakuutuslainsäädäntöä on pyrittävä kehittämään yksinkertaisemmaksi ja helppotajuisemmaksi.

Vahingonselvittelyn on oltava yksilöllistä, nopeaa ja korvauksenhakijalle mahdollisimman vaivatonta. Korvauksenhakua koskevien lomakkeiden tulee olla mahdollisimman pelkistetyt: vain täysin välttämättömät korvausasian käsittelyä varten tarpeelliset tiedot on pyydettävä vakuutuksenottajilta tai vakuutetuilta. On tutkittava mahdollisuuksia eräiden henkilövakuutusten (esim. kansaneläke- ja muu eläkevakuutus) kohdalla kehittää vakuutuslaitosten toimintaa siten, että erityinen korvauksenhakumenettely ei ole tarpeen, vaan korvausjärjestely käynnistyy vakuutuslaitoksessa automaattisesti.

Vakuutuslaitosten ja eri vakuutusjärjestelmien keskinäisiin yhteyksiin korvausjärjestelyssä on kiinnitettävä huomiota. Muun muassa useiden vakuutuslaitosten ollessa vastuussa saman vakuutustapahtuman johdosta, on voitava käyttää samoja asiakirjoja ja tulee vakuutuslaitosten hoitaa asiat suoraan keskenään.

Vakuutuslaitosten on huolehdittava siitä, että korvauksenhakija saa sen korvauksen, mihin hän riidattomasti on oikeutettu, riippumatta siitä, mitä hän pyytää. Jos tulkintoja on useita, olisi päädyttävä korvauksenhakijalle edullisimpaan ratkaisuun.

2. Asiakaspalvelu

Sekä yksityisten että julkisten vakuutuslaitosten tulee antaa vakuutuksenottajille ja vakuutetuille hyvin järjestettyä ja tehokasta asiakaspalvelua. Tuotteen aineettomuus asettaa vakuutuslaitosten asiakaspalvelulle suuret vaatimukset. Asiakaspalvelun kustannukset, jotka ovat osa vakuutuksen hintaa, on tästä huolimatta pyrittävä pitämään kohtuullisina.

Vakuutuslaitoksilla tulee olla hyvin koulutettu ja ihmisten kanssa erityisen hyvin toimeentuleva asiakaspalveluhenkilöstö, joka täysin hallitsee asianomaisen laitoksen harjoittamaan vakuutustoimintaan liittyvät myyntiä, neuvontaa ja korvausjärjestelyjä koskevat kysymykset.

Hyvä asiakaspalvelu edellyttää selkeätä ja avointa informaatiota vakuutuslaitoksen taholta. Vakuutuksenottajan on tavallisesti vaikeata itse kartoittaa vakuutustarvettaan. Tämän takia tulee vakuutusyhtiön objektiivisin menetelmin osoittaa asiakkaan vakuutustarve sekä tarjota hänelle sellaisia tuotteita, jotka parhaiten kattavat tämän tarpeen. Asiakaskunnalle on myös jatkuvasti tiedotettava uusista tuotteista samoin kuin teknisen, taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen aiheuttamasta vakuutustarpeen muuttumisesta. Jokaisen vakuutuslaitoksen tulee kohdella asiakasta tasavertaisena osapuolena. Kaikkia asiakkaita on kohdeltava myös keskenään tasa-arvoisesti. Asiakaspalvelun alueelliseen jakautumiseen on kiinnitettävä huomiota. Myös syrjäseutujen ja kehitysalueiden asiakkaiden tarpeet sekä vakuutusten tarjonnan että korvausten suorittamisen suhteen on otettava tasavertaisesti huomioon.

Asiakkaan kannalta on tärkeätä, että tiedusteluihin vastataan nopeasti ja selkeästi. Vakuutusyhtiön on myös hoidettava myynti- ja korvausjärjestelyt nopeasti, täsmällisesti, oikeudenmukaisesti ja miellyttävällä tavalla. Yhtiön toimenpiteet on selkeästi perusteltava asiakkaalle.

3. Oikeusturva

Sekä yksityisten että julkisten vakuutuslaitosten tulee ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin vakuutuksenottajien ja vakuutettujen oikeusturvan tehostamiseksi. Keskeisessä asemassa oikeusturvan kannalta ovat vakuutusehdot sekä ne lainsäännökset, jotka koskevat vakuutuksenottajan ja vakuutetun oikeuksia ja velvollisuuksia.

Korkeatasoinen oikeusturva edellyttää seuraavia asioita:

  • Vakuutuksenottajalla ja vakuutetulla on oltava mahdollisuudet etukäteen itse päätellä, millaisissa tapauksissa hän on oikeutettu korvaukseen. Tämä edellyttää mm. sitä, että vakuutussopimusta tehtäessä vakuutuksenottajalle aina luovutetaan vakuutusehdot ja annetaan lisäksi tarvittava suullinen ja kirjallinen lisäinformaatio. Samoin on sosiaalivakuutusta koskevaa informaatiota voimakkaasti tehostettava.
  • Vakuutuksenottajalla ja vakuutetulla tulee olla takeet siitä, että korvaus, johon hän on oikeutettu, suoritetaan hänelle nopeasti ja virheettömästi.
  • Vakuutuksenottajalla ja vakuutetulla tulee olla käytettävissä nopea ja helppo menettelytapa siltä varalta, että hän katsoo tulleensa väärin kohdelluksi.

Yksityisen vakuutustoiminnan piirissä toimii joukko yhtiöiden perustamia, eri vakuutuslajeja edustavia lautakuntia. Niiden tehtävänä on antaa yhtiöille lausuntoja vakuutusehtojen soveltamista ja tulkintaa koskevissa kysymyksissä. Tätä toimintaa tulee edelleen kehittää ja laajentaa mm. siten, että lautakuntiin tulee mukaan riittävä määrä vakuutuksenottajien ja vakuutettujen edustajia sekä puolueettomia asiantuntijoita ja että myös vakuutuksenottajat ja vakuutetut voivat pyytää lausuntoja näiltä lautakunnilta.

Vakuutuksenottajat ja vakuutetut voivat kääntyä epäselviksi katsomissaan vakuutusasioissa myös Kuluttajien Vakuutustoimiston ja sen yhteydessä toimivan Vakuutuslautakunnan puoleen. Nämä toimielimet vahvistavat omalta osaltaan oikeusturvan edellytyksiä. Niiden toimintaa tulee jatkuvasti tukea ja kehittää.

Jos vakuutuksenottaja tai vakuutettu on ilmoittanut yhtiölle tyytymättömyytensä tämän päätökseen, on yhtiön otettava asia viipymättä uudelleen käsiteltäväksi. Mikäli aikaisempi päätös havaitaan joko heti tai lisäselvitysten hankkimisen jälkeen virheelliseksi, on se oikaistava. Mikäli asian uusi käsittely ei johda asiakasta tyydyttävään tulokseen, tulee hänellä olla mahdollisuus kääntyä asianomaisen lautakunnan puoleen lausunnon saamiseksi asiassa. Vakuutusasian käsittelyn kaikissa vaiheissa hänellä tulee olla mahdollisuus saada neuvontaa ja muuta apua Kuluttajien Vakuutustoimistosta.

Vakuutuksenottajalla ja vakuutetulla on luonnollisesti mahdollisuus joko heti yhtiön päätöksen saatuaan tai edellä kuvatun joustavan ja vapaamuotoisen muutoksenhakumenettelyn jälkeen saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Varsin yleisesti on vakuutusehtoihin sisällytetty määräys, jonka mukaan oikeudenkäynti on pantava vireille sen kaupungin raastuvanoikeudessa, jossa vakuutusyhtiön pääkonttori sijaitsee. Tällaista määräystä ei kuitenkaan voida pitää kohtuullisena. Vakuutusehdot onkin tältä osin uudistettava siten, että vakuutuksenottaja ja vakuutettu voivat valintansa mukaan panna oikeudenkäynnin vireille joko oman kotipaikkakuntansa alioikeudessa tai sitten ao. yhtiön pääkonttoripaikkakunnan alioikeudessa. On myös tutkittava, olisiko tarkoituksenmukaista keskittää kaikkien sosiaalivakuutuksia koskevien muutoksenhakuasioiden käsittely Vakuutusoikeuteen siten, että se olisi samalla ylin muutoksenhakuaste näissä asioissa.

Todettakoon vielä, että yhtiön toimintaan tyytymätön vakuutuksenottaja tai vakuutettu voi myös tehdä kantelun sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosastolle.

4. Kuluttajavalistus ja informaatio

Koululaitoksen antamaan yleiseen taloudelliseen kasvatukseen tulisi sisältyä kaikissa vaiheissa myös kansalaisen sosiaaliturvaa sekä vakuutuksia ja vakuutustoimintaa koskevaa perustietoa. Tätä perustietoa olisi täydennettävä kansalaisjärjestöjen piirissä sekä kuluttajavalistuksen että yleisen tiedotustoiminnan keinoin. Julkisten ja yksityisten vakuutuslaitosten on yhteistoiminnassa koulusuunnitteluviranomaisten ja opettajien kanssa toimittava vakuutusta koskevan opetuksen tehostamiseksi. Täydentävä tiedotustoiminta kuuluu vakuutuslaitoksille.

Erityisesti on vakuutuslaitosten kehitettävä ja lisättävä yksityiseen vakuutuksenottajaan ja vakuutettuun kohdistuvaa tiedotustoimintaansa. Tiedotustoiminnan tulee olla selkeää, yksilöllistä ja niin hoidettua, että se toteuttaa oikeusturvaa selvittämällä riittävän yksityiskohtaisesti vakuutuksenottajan ja vakuutetun oikeudet ja velvollisuudet.

Vakuutetun on saatava riittävästi tietoja kyetäkseen vertailemaan hänelle tarjottuja vaihtoehtoja keskenään. Hänellä on oltava selkeät ohjeet menettelystä korvausta haettaessa ja siitä, miten hänen on meneteltävä ellei hän ole tyytyväinen vakuutuslaitoksen toimintaan tai ratkaisuihin ja miten vakuutus on irtisanottavissa. Hänelle on myös varattava mahdollisuus saada tietoja yhtiön hallinnosta, toiminnasta, taloudellisesta tilasta ja markkina-asemasta.

5. Vakuutuksenottajien ja vakuutettujen osallistuminen

Useimmat suoraan kuluttajille ja elinkeinoelämälle vakuutuksia myyvät maamme vakuutusyhtiöistä ovat oikeudelliselta rakenteeltaan keskinäisiä yhtiöitä. Tällaisen yhtiön omistavat sen vakuutuksenottajat, joille siis kuuluu ylin päätösvalta yhtiössä. Eräissä yhtiöjärjestyksissä on määrätty, että vakuutuksenottajat valitsevat keskuudestaan vaaleilla edustajiston, joka käyttää tätä päätösvaltaa.

Yhtiön keskinäisyys on käytännössä useimmiten vain ulkokuori, joka on vailla elävää sisältöä. Vastuun tästä tilanteesta kantavat sekä vakuutuksenottajat että yhtiöt; edelliset eivät ole yleensä osoittaneet aktiivista mielenkiintoa yhtiötään kohtaan, jälkimmäiset taas eivät useimmiten ole edes yrittäneet tehokkaasti aktivoida vakuutuksenottajia osallistumaan. Tähän asiantilaan on pyrittävä saamaan aikaan muutos. Ennen kaikkea on yhtiöiden tiedotettava todella tehokkaasti vakuutuksenottajilleen yhtiökokouksista ja vastaavasti edustajiston vaaleista. Valitsijayhdistysten perustaminen sekä äänestäminen edustajiston vaaleissa on tehtävä mahdollisimman helpoksi ja yksinkertaiseksi. Kaikkien yhtiöiden, joissa vakuutuksenottajien lukumäärä on huomattava, olisi harkittava siirtymistä edustajisto-järjestelmään.

Korkeakaan äänestysprosentti ei vielä ole takeena siitä, että yhtiökokous tai vastaavasti edustajisto todella käyttää yhtiön ylintä päätösvaltaa. Sen tulee myös käytännössä kohdistaa tehokas kansanvaltainen valvonta yhtiön toimintaan, erityisesti korvausasioiden käsittelyn periaatteisiin ja muuhun asiakaspalveluun. Eräänä edellytyksenä valvonnan harjoittamiseen on riittävän laaja informaation saaminen. Tiedottaminen on erityisesti yhtiön päätoimisen johdon tehtävä.

Vakuutusosakeyhtiöiden tulee puolestaan huolehtia siitä, että niiden hallintoelimissä, ennen kaikkea hallintoneuvostossa, on riittävä määrä henkilöitä, joiden voidaan katsoa edustavan vakuutuksenottajien eri ryhmiä. Työmarkkinajärjestöjen tulee aktiivisesti osallistua lakisääteisen tapaturmavakuutuksen ja työeläkevakuutuksen sekä Kansaneläkelaitoksen hallintoon sekä näiden vakuutusjärjestelmien edelleen kehittämiseen. Yhtiömuodosta ja vakuutuslajista riippumatta tulee vakuutuslaitosten ja niiden yhteiselinten pyrkiä siihen, että vakuutuksenottajilla ja vakuutetuilla on mahdollisuus osallistua uusien vakuutusehtojen laatimiseen. Tämä voi tapahtua mm. siten, että ehdotuksista uusiksi vakuutusehdoiksi pyydetään Vakuutusalan Kuluttajaneuvottelukunnan lausunto. Samoin tulee tehdä sekä kuluttajille että elinkeinoelämälle mahdolliseksi vaikuttaa vakuutuksia ja vakuutustoimintaa koskevien lakiesitysten valmisteluun.

IV ERI VAKUUTUSLAJIEN ERITYISTAVOITTEET

1. Lakisääteinen tapaturmavakuutus

Lakisääteisen tapaturmavakuutuksen tarkoituksena on turvata työntekijän ja hänen omaistensa toimeentulo tapaturman tai ammattitaudin kohdatessa. Vakuutusturvan pitää olla sellainen, ettei elintaso laske perheenhuoltajan työkyvyttömyyden tai kuoleman johdosta. Vakuutusta tulee edelleen kehittää siten, että korvaustaso kaikilta osiltaan täyttää tämän vaatimuksen. Työkyvyttömyyden määrittelyä koskevia säännöksiä tulee tarkistaa ja samalla tutkia, olisiko tarkoituksenmukaista siirtyä järjestelmään, joka nykyistä enemmän ottaa huomioon ammatillisen työkyvyttömyyden. Palaamista työelämään tulee helpottaa turvaamalla kuntoutusmahdollisuudet kaikille sitä haluaville.

Tapaturmavakuutuksen tehokas toteuttaminen on oleellisesti riippuvainen toimeenpanojärjestelmästä. Sen kehittämisen tulee tapahtua työntekijäin ja työnantajain keskusjärjestöjen yhteisesti asettamien tavoitteiden mukaisesti. Vahingonkärsineen pitää saada korvaus nopeasti ja sen tulee olla määrältään oikea. Korvausasia pitää saada vireille ilman vahingoittuneen omia toimenpiteitä ja hänen on saatava ilmainen sairaanhoito omiin käyttövaroihinsa edes väliaikaisesti turvautumatta. Tapaturmavakuutuksen toimeenpanojärjestelmän tulee taata täydellinen oikeusturva vahingonkärsineelle. Hänellä on jo nykyisin mahdollisuus niin halutessaan saattaa korvausasiansa vaivattomasti ja ilman kustannuksia erikoistuomioistuimeen. On välttämätöntä, että tämän erikoistuomioistuimen, Vakuutusoikeuden, toimintaa tehostetaan niin, että asiat pystytään käsittelemään siellä nykyistä huomattavasti nopeammin.

Tapaturmavakuutuksen toimeenpanojärjestelmässä työmarkkinajärjestöillä on merkittävä osa. Työmarkkinajärjestöjen osallistuminen tapaturmavakuutuksen hallintoon tapahtuu nykyisin lähinnä Tapaturmavakuutuslaitosten Liiton neuvottelukunnan kautta. Olisi tutkittava mahdollisuuksia sellaisten lakisääteisten yhteistoimintamuotojen kehittämiseksi, joiden avulla työmarkkinajärjestöt yhteistyössä vakuutusyhtiöiden kanssa voivat entistä tehokkaammin valvoa järjestelmän toimintaa ja huolehtia sen kehittämisestä. Ensimmäisessä vaiheessa olisi otettava harkittavaksi Tapaturmavakuutuslaitosten Liiton neuvottelukunnan saattaminen lakisääteiseksi, jolloin sen tehtäviä olisi myös tarkistettava.

Tapaturmavakuutuksen toimeenpanoon tulee tärkeänä osana liittyä tapaturmien ennalta ehkäisy. Tehokkaalla turvallisuustyöllä on mahdollista saada tapaturmien ja ammattitautien lukumäärät alenemaan. Torjuntatyön kohteina ovat yritykset ja työpaikat sekä niissä työskentelevät ihmiset. Tulokset merkitsevät kansantaloudellisestikin paljon, mutta inhimillisesti katsoen ne ovat vieläkin tärkeämpiä. Tämän vuoksi tapaturmien ja ammattitautien torjuntaa tulee kaikin tavoin edistää.

2. Liikennevakuutus

Liikennevakuutuksen antama turva on kehitetty varsin pitkälle. Sen edelleen kehittämisessä tulee ottaa huomioon sosiaalivakuutuksen kokonaisuus. Korvauksen saajissa tai vahingon aiheuttajissa tyytymättömyyttä herättävät yksityiskohdat vakuutuksen sisällöstä on pyrittävä poistamaan. Liikennevahingossa surmansa saaneiden omaisille suoritettavat korvaukset olisi surmansa saaneen omasta tuottamuksesta riippumatta maksettava täysimääräisinä.

Liikennevahingon aiheuttaja saattaa monasti olla jalankulkija, polkupyöräilijä tai joku muu liikenteessä oleva kuin moottoriajoneuvon kuljettaja. Järjestelmää pitäisi siten kehittää, että tällaisen tiellä liikkuvan tuottamuksesta moottoriliikenteeseen osallistuville aiheutuneet henkilö- ja omaisuusvahingot eivät lievän tuottamuksen tapauksissa jäisi lopullisesti ensinmainittujen korvattaviksi. Tämä olisi kohtuullista sen vuoksi, että perimmäinen syy liikennevahinkojen syntymiseen on moottoriajoneuvokannan nousun mukanaan tuomassa vaaratilanteiden lisääntymisessä, eikä niinkään näissä tiellä liikkuvissa, jotka liikennöimisolosuhteittensa vaikeuduttua entistä useammin saattavat aiheuttaa vahinkoja.

Paikotusalueitten niukkuus erityisesti suuremmissa asutuskeskuksissa aiheuttaa sen, että pienehköjä vaurioita syntyy runsaasti siirreltäessä autoja ahtaissa tiloissa. Usein jää vahingon aiheuttaja tuntemattomaksi, eikä nykyinen vakuutusjärjestelmämme tällaisessa tapauksessa korvaa aineellista vahinkoa. Erityisesti paikotusalueita silmällä pitäen olisikin tutkittava yleisen liikennevakuutuksen kehittämistä siten, että myös tuntemattoman vahingon aiheuttajan aikaansaama vaurio tulisi korvauksen piiriin.

Bonus-järjestelmän tutkimusta olisi kehitettävä. Samoin olisi tutkittava omavastuuosuuden käyttöön ottamista liikennevakuutuksessa, kuitenkin niin, että korvauksen suorittaminen siilien oikeutetulle ei saa jäädä riippuvaksi vahingon aiheuttajan maksukyvystä tai maksuhalukkuudesta.

Liikennevakuutusmaksujen nousu on saatava estetyksi. Tämä voi tapahtua toisaalta kehittämällä moottoriajoneuvojen korjausmenetelmiä entistä taloudellisemmiksi ja toisaalta vahinkojen määriä vähentävän tehokkaan liikenneturvallisuustyön avulla. Vakuutusyhtiöiden ja korjaamojen yhteistyöstä korjaustoiminnan kehittämiseksi on jo saatu myönteisiä tuloksia. Tätä yhteistyötä tulee edelleenkin jatkaa. Liikenneturvallisuustyötä tulee kehittää ja monipuolistaa yhdessä liikenteen eri intressipiirien kanssa. Moottoriajoneuvojen turvallisuuden edistämisessä tarvitaan tehokkaita toimenpiteitä luonnollisesti myös valtiovallan taholta.

3. Lakisääteinen eläkevakuutus

Kansalaisten lakisääteistä eläketurvaa tulee kehittää siten, että sen avulla voidaan estää elintason lasku vanhuuden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai perheenhuoltajan kuoleman johdosta.

Kaikille kansalaisille on turvattava vähimmäiseläke, joka vastaa vähimmäistoimeentuloa. Ansioeläketurvaa on kehitettävä siten, että sen perusteella suurin osa ansiotyötä tekevistä saa vastaisuudessa riittävän eläkkeen. Toisaalta on turvattava kansaneläkkeenä vähimmäiseläke myös niille kansalaisille, jotka eivät ole ansiotyössä tai joiden ansioeläke ei riitä antamaan vähimmäiseläkettä vastaavaa eläketurvaa.

Ansioeläkejärjestelmää on edelleen kehitettävä siten, että se antaa riittävän eläketurvan ja tarjoaa myös mahdollisuuden ammattikohtaisille ja yksilöllisille eläkejärjestelyille. On tehtävä mahdolliseksi ammattikohtaisesti määritellä eläkeikä, ja turvattava painavista yksilöllisistä olosuhteista johtuva eläkkeelle siirtyminen yleistä eläkeikää varhemmin tai myöhemmin eläketurvaa huonontamatta. Niinikään on tärkeää, että lainsäädäntö mahdollistaa vapaaehtoisin sopimuksin parantaa joko toimialoittain, yrityskohtaisesti tai yksilöllisesti lainsäätämää eläketurvaa.

Tällöin on otettava tutkittavaksi osaeläkejärjestelmän vakiinnuttaminen siten, että nykyisin työntekijän ja työnantajan väliseen sopimukseen perustuva järjestely tehtäisiin lakisääteiseksi.

Eläketurvaa koskevia säännöksiä on yksinkertaistettava. On vältettävä järjestelmän kokonaiskuvaa hämmentävien ja eläketurvan kannalta merkityksettömien erojen syntymistä eri sosiaalivakuutuslakeihin. Olemassaolevat tällaiset erot on pyrittävä pikimmiten poistamaan. Samoin on pyrittävä poistamaan historiallisista syistä syntyneet tarpeettomat eroavuudet sosiaalivakuutuslainsäädännössä ja näin poistettava mm. naisten ja miesten välillä työeläkelainsäädännössä vallitseva eriarvoisuus.

Eläkejärjestelmän on kyettävä toimimaan siten, että eläkkeeseen oikeutettu saa eläkkeensä niin nopeasti, ettei hänen toimeentulonsa vaikeudu ansiotulojen päättymisen vuoksi. Tämä edellyttää eläkkeiden hakemismenettelyn yksinkertaistamista.

Sosiaaliturvajärjestelmä vaatii tulonsiirtoja. Ansioeläkejärjestelmää ei ole tarkoituksenmukaista eikä kohtuullista käyttää tulonsiirron välineenä eri ammatti- ja elinkeinoryhmien välillä vaan tarpeelliset eläkepoliittiset tulonsiirrot on tarkoituksenmukaisinta suorittaa vähimmäiseläketurvasta huolehtivaa kansaneläkejärjestelmää käyttäen.

4. Lakisääteinen sairausvakuutus

Sairausvakuutuksen avulla pyritään tasoittamaan sairauden ja raskauden vakuutetuille aiheuttamia kustannuksia ja ansionmenetyksiä. Tutkimusten avulla tulee etuuksien kehittämistä ohjata tarkoituksenmukaisesti. Lääkintäpalvelusten käyttöä koskevat tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei lääkintäpalvelusten kysyntää voida ohjata yksinomaan sairausvakuutuksen avulla. Tämän vuoksi olisi pyrittävä vaikuttamaan perusteellisemmin ja syvällisemmin väestön suhtautumiseen lääkintäpalveluihin ja yleensä terveydenhuoltoon. Terveysneuvonnan sisältämä kansanterveydellinen valistustyö ja yleensä terveystarkastukset saattavat vaikuttaa suotuisasti sairauksien ennalta ehkäisyyn ja hoitoon. Olisikin selvitettävä, voisiko sairausvakuutus nykyistä enemmän osallistua ehkäisevän terveydenhoidon kustannuksiin. Sairauksia ehkäisevää toimintaa on joka tapauksessa tehostettava.

Sairausvakuutuksen korvausmuotoja kehitettäessä on tutkittava muun muassa puolipäivärahajärjestelmän käyttöönottoa osatyökyvyttömyystapauksissa. Samoin on pyrittävä jatkuvasti kehittämään korvaustapaa, jonka avulla lievitetään todella tarpeellisten jatkuvien ja kustannuksiltaan usein huomattavien lääkkeiden maksamisen aiheuttamaa rasitusta. Uusia terveydenhuollon palveluja on pyrittävä sisällyttämään sairausvakuutuslakiin. Sellaisia ovat puheterapia ja vajaakuntoisten henkilöiden apuneuvot avohuollossa. Psykoterapiaa olisi voitava korvata nykyistä laajemmin, myös psykologin antamana.

Sairausvakuutus- ja piiritoimistojen tulee kehittää ja parantaa yhteyksiään terveyskeskuksiin sekä sairaalalaitokseen. Vakuutetun mahdollisuuksia saada kuntoutuspalveluja sairausvakuutuksen perusteella tulee kehittää tapaturma- ja liikennevakuutuksessa käytössä olevan kuntoutusjärjestelmän mukaiseksi. On myös pyrittävä antamaan ennalta ehkäisevää kuntoutusta sellaisille henkilöille, jotka ilman uudelleen koulutusta ja kuntoutusta pian saattaisivat tulla työkyvyttömiksi entisiin tehtäviinsä.

5. Henkivakuutus

Yhteiskunnan toimesta järjestetty sosiaaliturva on kehittynyt voimakkaasti etenkin 1960-luvulla. Kansalaisilla on siten tyydyttävä perusturva työkyvyttömyyden, vanhuuden ja kuoleman aiheuttamien taloudellisten seurauksien varalta. Kuten edellä on jo esitetty, tulee lakisääteistä sosiaaliturvaa edelleenkin kehittää ja parantaa.

Edellä kuvattu kehitys on asettanut vapaaehtoisen henkivakuutustoiminnan uuden tilanteen ja uusien tehtävien eteen. Koska yhteiskunta huolehtii taloudellisen perusturvan antamisesta, on henkivakuutusyhtiöiden tehtäväksi muodostunut vapaaehtoisen lisäturvan järjestäminen kansalaisille. Tämän tulee tapahtua selvittämällä huolellisesti asiakkaan yksilöllinen, hänen henkilökohtaisiin olosuhteisiinsa perustuva vapaaehtoisen vakuutusturvan tarve. Tehtävän menestyksellinen suorittaminen edellyttää hyvin koulutettuja, myös sosiaaliturvajärjestelmään perehtyneitä vakuutusmyyjiä, jotka todella kykenevät toimimaan asiakkaansa taloudellisina neuvonantajina.

Koska henkivakuutuksen ja sen lisävakuutusten tehtävänä on lakisääteisen sosiaaliturvan täydentäminen yksilöllisellä lisäturvalla, tulisi vakuutusehdoista mahdollisuuksien mukaan pyrkiä poistamaan sellaiset yhtiön korvausvelvollisuutta rajoittavat määräykset, joita ei sisälly sosiaalivakuutuksiin.

Henkivakuutusyhtiöiden tulee huolehtia siitä, että vakuutuksenottajat, varsinkin vakuutussäästäjät, saavat mahdollisimman korkea-asteisen suojan inflaatiota vastaan. Samanlaista katastrofia, kuin mitä tällä vuosisadalla on jo kaksi kertaa kohdannut henkivakuutussäästäjiä, ei saa enää tapahtua. Vakuutusyhtiöt eivät tässä tehtävässä voi kuitenkaan onnistua, ellei valtiovalta luo siihen kohtuullisia edellytyksiä. Henkivakuutusten indeksisidonnaisuus on siis jatkuvasti sallittava. Vakuutussäästöjen sijoittamisen osalta viitataan pääomien muodostumista ja huoltoa koskevaan tämän ohjelman kohtaan.

6. Vahinkovakuutus

Vahinkovakuutus jakaantuu esinevakuutukseen ja muuhun vahinkovakuutukseen. Esinevakuutuksista ovat tavallisimmat palo-, murto-, moottoriajoneuvo-, kone-, asennus-, kuljetus-, lasi-, metsä- ja eläinvakuutus. Muista vahinkovakuutuksista ovat yleisiä vastuu-, keskeytys- ja luottovakuutus.

Esinevakuutusta on kehitettävä mahdollisimman täydelliseksi vakuutuspaketiksi, joka kattaa omaisuudelle sattuvat äkilliset odottamattomat vaurioitumiset ja turmeltumiset riippumatta siitä, mikä ilmiö on syynä vahinkoon. Mahdollisuuksien mukaan on luovuttava erityyppisiin vahinkoilmiöihin perustuvista erillisistä esinevakuutuksista.

On kehitettävä joustava ja vakuutuksenottajan edut turvaava järjestelmä muuttuneiden olosuhteiden ilmoittamiseksi vakuutusyhtiöille. Muuttuvien olosuhteiden tulee vaikuttaa mahdollisimman vähän korvauksensaantiin.

Pääosa esinevakuutuslajeista perustuu vakuutusmäärään. Vakuutusyhtiöiden on kehitettävä järjestelmiä, joiden pohjalta vakuutusmäärät voitaisiin pienellä työllä määritellä vastaamaan täyttä jälleenhankinta-arvoa. Alivakuutuksia ei saa myydä lainkaan, vaan on meneteltävä siten, että vakuutuksenottajan halutessa omavastuuta jossain muodossa, tämä merkitään vakuutussopimukseen. Vähäisten vahinkojen korvaamisesta olisi yleensäkin luovuttava tarkoituksenmukaisilla omavastuujärjestelmillä. Tämä säästäisi merkittävästi vahingonselvittelystä aiheutuvia kustannuksia ja koituisi näin ollen vakuutuksenottajien eduksi.

Esinevakuutuksiin olisi pyrittävä yhdistämään myös muita vahinkovakuutuksia kuten vastuuvakuutukset ja eräiltä osin myös keskeytysvakuutukset.

Rakennuksen tuhoutuminen tai vahingoittuminen saattaa merkitä työntekijöille tilapäistä tai pysyvää työpaikan menetystä ja ehkä myös siirtymistä pois kotipaikkakunnalta ja entisestä ammatista. Esinevakuutuksen suunnittelussa ja markkinoinnissa onkin kiinnitettävä huomiota vakuutuksen merkitykseen työpaikan jatkumisen turvaamisessa. Tuotantokeskeytysvakuutuksella olisi turvattava koko henkilökunnalle palkkatulo kohtuullisen pitkäksi ajaksi vahinkotapahtuman jälkeen. - Tavoitteena on myös pidettävä, että kaikilla yrityksillä on täydellinen vastuuvakuutus, joka kattaa myös henkilökunnan vastuun sen tekemistä virheistä.

7. Jälleenvakuutus

Riskien jatkuva kasvu erityisesti teollisuuden ja kaupan piirissä asettaa yhä suurempia vaatimuksia vakuutuskapasiteetille. Yhden yhtiön kapasiteetti ei aina riitä, vaan jälleenvakuutusta joudutaan käyttämään. Jälleenvakuutuspolitiikassa olisi otettava huomioon riskien kasvun aiheuttamat muutokset.

Vakuutusyhtiöiden omaa osuutta kussakin vahinkotapauksessa olisi nostettava. Mahdollisuuksien mukaan olisi myytävä jälleenvakuutus rajoitettava suurriskien kattamiseen. Jälleenvakuutusta olisi ensisijaisesti pyrittävä harjoittamaan kotimaisten yhtiöiden kesken. Jos kotimaan katetta ei ole, olisi jälleenvakuutus pyrittävä sijoittamaan ensisijaisesti muihin pohjoismaihin ja yleensä niihin maihin, joissa olosuhteet riskimielessä ovat samankaltaiset kuin Suomessa. Jälleenvakuutuksen sijoittamista entistä suuremmassa määrin myös sosialistisiin maihin olisi tutkittava.

V HENKILÖSTÖPOLITIIKKA

Henkilöstöpolitiikan luominen ja jatkuva ajan tasalla pitäminen on suoritettava työnantajan ja työntekijöiden yhteistyönä. Myös tässä yhteydessä on tärkeää, että työntekijäpuoli itse valitsee edustajansa yhteistyöelimiin. Sekä vakuutusyhtiöiden että julkisten vakuutuslaitosten henkilöstöpolitiikan lähtökohtana tulee olla työntekijöiden järjestäytymisoikeuden tunnustaminen sekä myönteinen suhtautuminen näihin järjestöihin ja niiden toimintaan. Yhtiö- ja laitoskohtaisille paikallisyhdistyksille on pyrittävä järjestämään mahdollisimman hyvät toimintamahdollisuudet työpaikoilla. Erityistä huomiota on kiinnitettävä luottamusmiesten asemaan ja toimintamahdollisuuksiin.

Henkilöstöpolitiikan tulee myös tunnustaa se tosiasia, että elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa, jonka luonteeseen kuuluu jokaisen yksilön oikeus laajaan henkilökohtaiseen vapauteen. Työntekijän henkilökohtaista vapautta laajentaa omalta osaltaan joustava työaikojen järjestely, esim. liukuva työaika.

Oikeudenmukaisen palkkapolitiikan tulee ottaa huomioon sellaiset tekijät kuten esim. työn vaativuus ja siihen liittyvä vastuu sekä työntekijän kyvyt, tiedot ja taidot. Samalla on kuitenkin huolehdittava siitä, että tästä sinänsä luonnollisena seurauksena oleva laajahko palkka-asteikko ei johda kohtuuttomiin tuloeroihin.

Samasta työstä on johdonmukaisesti maksettava sama palkka sekä naisille että miehille. Naisen asemaan on vakuutusalalla muutenkin aihetta kiinnittää erityistä huomiota. Tällä hetkellä on tilanne se, että johtajisto, osastopäälliköt ja muut asiantuntijat ovat lähes kaikki miehiä, kun taas muu konttorihenkilöstö on etupäässä naisia. Naisten osuutta alalle otettavista uusista akateemisesti koulutetuista työntekijöistä on lisättävä sekä järjestettävä naisille miesten kanssa tasaveroiset mahdollisuudet kykyjään vastaavaan etenemiseen urallaan. Tämä edellyttää työnantajalta sekä asennemuutosta että urasuunnittelun järjestämistä.

Koulutustoimintaan on suunnattava riittävä määrä aktiivisuutta ja varoja. Koulutuksen keskeisenä lähtökohtana tulee nähdä nopeasti muuttuvan yhteiskunnan asettamat jatkuvasti uusiutuvat vaatimukset. Erityistä huomiota on kiinnitettävä uudenaikaisen liikkeenjohdollisen koulutuksen antamiseen yhtiöiden nykyiselle ja tulevalle johdolle. Samoin on erityisesti huolehdittava niiden työntekijöiden uudelleenkoulutuksesta, jotka rationalisoinnin seurauksena joutuvat uusiin tehtäviin, samoin kuin niiden työntekijöiden peruskoulutuksesta, joille heidän nykyinen koulutustasonsa antaa heikot lähtökohdat tulevaisuuden työmarkkinoille.

On pyrittävä järjestämään yrityskohtainen työpaikkaterveydenhuolto. Sen osia ovat toisaalta ennaltaehkäisevien terveystarkastusten järjestäminen, toisaalta ensiapuluonteisten lääkintäpalvelusten antaminen sairaustapauksissa.

Työpaikkademokratiaa on määrätietoisesti kehitettävä. Sisäinen tiedotustoiminta tulee järjestää siten, että informaatio kulkee tehokkaasti eri suuntiin organisaatiossa. On perustettava työnantajan ja eri työntekijäryhmien yhteistyöelimiä, joiden tärkeimpänä tehtävänä on henkilöstöpolitiikan kehittäminen ja toteuttaminen. Näille elimille tulisi lisääntyvässä määrin antaa myös päätösvaltaa henkilöstöpolitiikan toteuttamisessa. Konttoreissa olisi aloitettava kokeilut itseohjaavilla, ilman esimiestä toimivilla työryhmillä, joilla olisi päätösvaltaa ryhmän töiden järjestelyä ja työolosuhteita koskevissa asioissa.