Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/20

Kansallinen Kokoomus

Koulutuspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Koulutuspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1991
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Kansallinen Kokoomus rp

Hyväksytty kokoomuksen puoluevaltuustossa 27.2.1991

Koulutuspoliittinen ohjelma

1.KOULUTUSPOLITIIKAN LÄHTÖKOHDAT
2.KOULUTUSPOLITIIKAN PAINOPISTEET
3.KOULUTUSPOLITIIKAN TOTEUTTAMINEN

"Kokoomuksella on tavoitteita koulutuksen, tieteen ja kulttuurin alalla. Haasteet tällä alalla ovat mahtavia. Ovathan koulutus ja tiede strategisia avaintekijöitä kaikenpuolisen hyvinvointimme kannalta. Miten toteuttaa jatkuvan koulutuksen periaatteet? Miten saada aikaan valinnainen, sisällöllisesti laadukas, erilaiset lahjakkuusvarannot huomioiva nuorisoasteen koulutus? Miten kaksinkertaistaa voimavarat tieteen ja tutkimuksen edistämiseen? Kuinka järjestää kattavat aikuiskoulutuspalvelut? Miten kohottaa taidekasvatuksemme ja kansallisen kulttuurimme tilaa? Siinä kysymyksiä, jotka kaipaavat kouriintuntuvia vastauksia. Nyt on Kokoomuksen aika laajentaa yhteyksiään tieteen, koulutuksen, taiteen ja liikunnan, koko kulttuurin piirissä. Nyt on aika tehokkaasti voimistaa profiiliamme suomalaisena sivistyspuolueena. Puolueen perinteet, meidän juuremme tähän meitä velvoittavat. Meillä on tällä alalla paljon suomalaiselle yhteiskunnalle annettavaa. Kokoomuksen on asetuttava johtavaksi sivistyspuolueeksi."

Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen puoluevaltuuston 70-vuotisjuhlakokouksessa Helsingissä 9.12.1988

1 KOULUTUSPOLITIIKAN LÄHTÖKOHDAT

1.1 Koulutuspolitiikan periaatteet

Kokoomus lähtee politiikassaan yksilöllisyyden periaatteesta. Sen mukaan ihmiset ovat keskenään erilaisia ja erilaisuudessaan tasa-arvoisia. Ihmisten erilaisuus on myönteistä ja sitä on myös tuettava. Ihmisenä olemiseen liittyy keskeisesti henkinen kasvu. Henkinen kasvu lisää ihmisen mahdollisuuksia toteuttaa yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Ihmiselle kuuluu oikeus kehittyä, luoda ja tulkita maailmaa oman persoonallisuutensa pohjalta. Yksilöllisiin valintoihin tulee kannustaa takaamalla valinnanmahdollisuuksia ja purkamalla henkisen kasvun esteitä.

Ihmisen henkisen kasvun mitta on hän itse. Tasa-arvoisuus koulutuksessa merkitsee yhtäläisten mahdollisuuksien ja oikeuksien takaamista. Tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet tarjoavat jokaiselle yksilölliset edellytykset kehittää itseään. Kaikille yhteisen peruskoulutuksen ydinsisällöt luovat pohjan myöhemmin tehtäville valinnoille.

Ihmisellä on oltava mahdollisimman suuri vapaus valita haluamassaan elämänvaiheessa se koulutus, jota hän katsoo tarvitsevansa. Koulutuksen vaatimustaso on muutettava henkilökohtaiseksi, jokaisesta ihmisestä itsestään lähteväksi. Koulutuksen on pyrittävä kohtaamaan jokainen ihminen hänen omalla erikoislahjakkuutensa alueella ja oman oppimistapansa kautta.

Koulutuksen tulee pyrkiä opastamaan ihminen itsenäiseksi ja tasapainoiseksi yksilöksi, jota kautta hän kykenee hallitsemaan tietoa, hahmottamaan oman maailmankuvansa ja luomaan itse omaa tulevaisuuttaan. Jotta itsenäisten valintojen tekeminen olisi aidosti mahdollista, ihmisille on yhteiskunnallisin päätöksin taattava henkinen ja aineellinen perusturva.

Yksilön ja yhteiskunnan kannalta on parempi, mitä suurempi osa ihmisten tekemistä päätöksistä on tietoisia. Elinympäristömme on muutettavissa haluttuun suuntaan tietoisten valintojen kautta. Yhteiskunnan on tuettava ihmisten henkistä kasvua tarjoamalla mahdollisuudet jatkuvaan opiskeluun. Koulutuksellisen tasa-arvon tärkeä osa on koulutuksen saavutettavuuden turvaaminen.

Koulutuksen on paitsi annettava tietoja ja taitoja myös edellytykset oman arvomaailman luomiseen, jotta ihminen kykenee rakentamaan omaa elämäänsä. Erilaisille mielipiteille ja käsityksille rakentuva moniarvoinen yhteiskunta edellyttää sosiaalisuuden ja suvaitsevaisuuden korostamista koulutuksessa. Koulutuksen on kaikin tavoin pyrittävä edistämään ihmisen henkistä turvallisuutta.

Tiedon jatkuva vanhentuminen ja korvautuminen uudella tiedolla korostaa kriittisyyden ja luovuuden merkitystä. Tiedosta on tullut keskeinen vallankäytön väline.

Tiedon avulla ihmisen tulee voida toteuttaa itseään ja muuttaa maailmaa. Tieto auttaa ihmistä kontrolloimaan vallankäyttöä ja elinympäristön muutoksia. Arvojen avulla ihminen jäsentää, valitsee ja käyttää tietoa. Siksi koulutuksen on taattava ihmisille riittävästi tietoa ohjata elämäänsä ja yhteisöä haluamaansa suuntaan.

Koulutusjärjestelmää on kehitettävä valinnaisuuksia sisältävään suuntaan. Jokainen ihminen vastaa itse elämästään, joten hänellä on oltava mahdollisuus valita myös ne tiedot, joita hän katsoo tarvitsevansa elämän varrella. Koulutusjärjestelmän on pyrittävä eroon oppimahdollisuuksien tarpeettomista rajoituksista ja oppikokonaisuuksien niputtamisesta. Koulutus ei saa olla tuotantoa vaan mahdollisuuksien tarjoamista.

1.2 Kehitysnäkymät

Koulutus on ollut keskeinen yhteiskunnallinen muutosvoima tällä vuosisadalla. Kansallisen Kokoomuspuolueen ensimmäisessä ohjelmassa todetaan, että on "voimakkain keinoin toimittava kansan, erittäin lasten ja nuorison, kasvattamiseksi siveellisyyteen ja sivistykseen". Yleisen oppivelvollisuuden toteutumisen myötä koulutukseen osallistumismahdollisuuksien lisääminen on ollut yleinen pyrkimys. Suomeen on luotu kattava ja koulutustarjonnaltaan hyvätasoinen koulutusjärjestelmä. Ihmisten elämänkokemuksissa koulutus on saanut yhä keskeisemmän sijan.

Siirtyminen tieto- ja informaatioyhteiskuntaan asettaa koulutuksen sekä sisällölliselle että rakenteelliselle uudistamiselle paineita. Koulutuksessa tarpeelliseksi katsottavan tietoaineksen määrä on kasvanut. Samalla nuorten maailmankuvaa uhkaa pirstoutuminen. Tietoaineksen räjähdysmainen kasvu vaikeuttaa elämänhallinnan kannalta olennaisen tiedon valitsemista.

Jatkuva yhteiskunnallinen muutos ja tiedon korvautuminen uudella tiedolla romuttavat käsityksen koulutuksesta nuorisoon kohdistuvana pelkkänä tiedon välittämisenä. Tiedosta tarvitaan uudenlaista kokonaisnäkemystä, joka yhdistää koulutuksen, tieteen, taiteen, työelämän ja joukkotiedotuksen mahdollisuudet ihmisen henkisen kasvun turvaamiseksi. Tiedon välittämisen tehtävät hoitavat pitkälti muut tahot kuin koulutusjärjestelmä. Siksi koulun merkitys tiedon jäsentäjänä ja tulkitsijana kasvaa. Koulutuksen on annettava entistä enemmän tiedon välittämisen sijasta edellytyksiä tiedon vastaanottamiseen, valikoimiseen, hallitsemiseen, muokkaamiseen ja välittämiseen. Ennalta määriteltyjen tietojen ja taitojen sijasta tarvitaan uusintavaa, luovaa ja ennakoivaa tulevaisuuteen suuntautuvaa oppimista sekä asenteiden joustavuutta.

Aikaisemmin kodille kuulunut kasvatustehtävä on laajentunut ja kasvatustehtävää hoitavat käytännössä yhä useammat yhteiskunnan tahot. Samalla koululaitokselle on siirretty entistä enemmän vastuuta kasvatuksesta.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on pyrkinyt vastaamaan yhtäaikaa yhteiskunnan uusintamis-, työvoimapolitiikan tuotanto- ja ihmisen henkisen kasvun tarpeisiin. Erityisesti koulutuksen välinekeskeisyys ammattiin valmistavana välivaiheena on korostunut. Nopeasti muuttuva yhteiskunta ja sen ammattirakenne edellyttää koulutuksen jakautumista tasaisemmin elämän eri vaiheisiin ja jatkuvaa kouluttautumista. Samalla nousevat keskeiseen asemaan oman työn ja työyhteisön kehittämisessä tarvittavat valmiudet. Työn ohessa tapahtuvan kouluttautumisen merkitys kasvaa.

Julkisen talouden kasvaminen on synnyttänyt vaatimuksen myös koulutuksen taloudellisuuden ja tehokkuuden lisäämisestä opetuksen laadullisen ja sisällöllisen kehittämisen ohella. Koulutukseen panostettavien varojen tehokkaampi käyttö ja jopa koulutusjärjestelmään kuuluvien palveluiden yksityistäminen ovat nousseet esiin julkisen talouden kasvun hillitsemiskeinoina.

Teknologian kehitys aiheuttaa koulutuksen sisällön kehittämiselle suuria haasteita ja antaa uusia mahdollisuuksia koulutustarjonnan laajentamiseksi. Tuotantotekniikan, tieto- ja viestintätekniikan kehitys muokkaa voimakkaasti ammattirakenteita ja vaatii koulutuksen sisällön uudistamista.

2 KOULUTUSPOLITIIKAN PAINOPISTEET

2.1 Omaehtoisuus ja joustavuus

Nykyisessä yhteiskunnallisessa muutosvauhdissa koulutusjärjestelmään on sisällyttävä itsessään riittävä joustavuus ja muutosvalmius. Koulutusjärjestelmän on annettava ihmiselle mahdollisuus niiden tietojen ja taitojen hankkimiseen, joita hän katsoo tarvitsevansa elämässä. Samalla on tunnustettava koululaitoksen ulkopuolella tapahtuvan oppimisen merkitys.

Koulutusjärjestelmän ei tule perustua väestövirtojen ohjaamiseen tietyn koulutusputken mukaisesti, vaan ihmisten valintojen on ohjattava koulutuspalveluiden joustavaa muotoutumista. Koulutusta ei tule alistaa työvoimapoliittisen sääntelyn välineeksi. Tulevaisuutta ei tule kahlita tämän päivän työvoimaennusteisiin perustuvalla koulutuspolitiikalla, koska koulutuksen vaikutukset ilmenevät vasta pitkällä aikavälillä. Koulutusta ei tule kytkeä ammattirakenteen tiukkoihin rajoihin, vaan sekä yksilölliset, alueelliset että kyseiseen alaan liittyvät vaihtelut on otettava koulutuksen laadullisen ja määrällisen ohjauksen periaatteiksi.

Tiedon merkityksen kasvaessa tuotannontekijänä tiedon jakamisen keinot ovat entistä tärkeämmät. Ihmisellä on oltava vapaus valita, mitä tietoa hän haluaa ja missä elämänsä vaiheessa. Ihmiset suhtautuvat koulutukseen eri tavoin. Tähän on myös annettava mahdollisuus edistämällä yksilölliseen valintaan perustuvaa aihekohtaista ja ajallista etenemistä koulutuksessa. Koulutusjärjestelmän on oltava avoin. Yhteiskunnan on annettava jokaiselle ihmiselle mahdollisuus osallistua omaehtoisesti koulutukseen.

Yksilöllä on oltava mahdollisuus yhdistellä joustavasti opintokokonaisuuksia niin, että erilaiset opintosuoritukset ja -tutkinnot, työkokemus sekä itseopiskelu otetaan huomioon. Koulutuksen, työelämän ja muun toiminnan vuorottelua on helpotettava. Oppimiseen kuuluu aina luontevasti opitun palautemekanismi. Läpi elämän jatkuvien yksilöllisten koulutusvalintojen mahdollistamiseksi tulee ottaa käyttöön elinikäinen opintokirja.

Opintoneuvontaa ja ohjausta sekä tiedottamista elinkeinoelämän tarpeista on tehostettava ja suunnattava entistä monipuolisemmin opiskelijan tulevaisuuteen sekä henkilökohtaisen opiskelu- ja työuran suunnitteluun.

Oppiminen on jokaisen ihmisen aktiivisuuteen perustuvaa luovuutta. Opetuksen sisällössä on keskityttävä aiheen kuvailun sijasta yksilön arvomaailman rakentumista tukevaan ongelmien ratkaisun ja omaehtoisen tiedon hankinnan taitoon. Opiskelun joustavuutta on lisättävä kehittämällä oppilaskeskeisiä opetusmenetelmiä ja oppimateriaaleja.

Koulutusjärjestelmän joustavuuden lisääminen edellyttää päätösvallan viemistä lähemmäs itse oppimistapahtumaa, kuntiin ja oppilaitoksiin. Kysyntään perustuva koulutusjärjestelmä edellyttää mahdollisuutta koulutuksessa olevalle osallistua koulutuksen kehittämiseen ja suunnitteluun.

Koulutuksen kehittämisen ja sitä koskevien kokeilujen on oltava jatkuvaa toimintaa. Samalla kun koulujen ja oppilaitosten liikkumavapautta erilaisten omaehtoisten kokeilujen osalta lisätään, on valtakunnallista kokeilutoimintaa muuten kohdennettava laajakantoisten kysymysten pitkäjännitteiseen selvittämiseen siten, että johtopäätökset kokeilusta tehdään kokeilutulosten pohjalta.

2.2 Kansainvälisyys

Suomalaisen elinympäristö on kansainvälistynyt nopeammin kuin suomalainen koulutusjärjestelmä on siihen reagoinut. Ihmisen toimintaympäristön laajentuminen kansainvälisemmäksi asettaa koulutukselle sekä rakenteellisia että sisällöllisiä vaatimuksia. Suomalaisen koulutuksen puitteiden on oltava yhteensopiva osa laajempaa koulutuspoliittista toimintaympäristöä.

Suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen lisääntyvän siirtolaisuuden sekä Euroopan ja yleismaailmallisen yhdentymisen johdosta edellyttää opetussisältöjen muuttamista erilaisiin kulttuuritaustoihin soveltuviksi. Kansainvälisyyskasvatus on otettava läpikulkevaksi periaatteeksi kaikilla koulutusasteilla.

Kansainvälistyminen yleisesti, ja erityisesti Euroopan avautuminen, edellyttävät monia pikaisia toimenpiteitä. Suomen on osallistuttava laajasti kansainvälisiin opiskelija-, opettaja-, harjoittelija- ja tutkijavaihto-ohjelmiin. Valtioiden kahden- ja moninkeskeisten yhteistyökanavien ohella kouluilla ja oppilaitoksilla on oltava mahdollisuudet myös omaehtoiseen kansainväliseen yhteistoimintaan.

Kansainvälisessä koulutus- ja vaihdantayhteistyössä välttämättömät tukitoimet on saatava nykyistä paremmalle tasolle. Yhteistyön onnistuminen riippuu ennen muuta vastavuoroisuusjärjestelyistä. Yksittäisillä kouluilla tulee olla edellytykset vastaanottaa ulkomaalaisia opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita sekä järjestää vieraskielistä opetusta. Suomessa opiskelevien ulkomaalaisten opiskelijoiden opintososiaaliset edut on saatava samalle tasolle kuin suomalaisten opiskelijoiden. Tämän yleisperiaatteen toimivuuden takaamiseksi kansainvälisessä yhteisössä Suomen on toimittava opintososiaalisten etujen vastavuoroisuuden saavuttamiseksi sekä valtioiden että oppilaitosten kesken.

Suomalaisen erityisosaamisen alueilla on luotava sellaisia kansainvälisen tason toimintamuotoja, joista muut ovat kiinnostuneita oman toimintansa malliksi ja joiden avulla voidaan harjoittaa vaihtotoimintaa.

Henkilöiden vapaa liikkuvuus edellyttää järjestelyjä koulutuksen vertailtavuuden, hyväksikäyttämisen ja tunnustamisen osalta. Kuvaa suomalaisen koulutuksen korkeatasoisuudesta ei saa madaltaa hämärtämällä omaa tutkintojärjestelmäämme. Päättötutkintojen on oltava kansainvälisesti vertailukelpoisia ja vastavuoroisesti tunnustettuja, jotta suomalaisille voidaan taata tasavertaiset edellytykset kansainvälistymiseen ihmisten vapaan liikkuvuuden laajentuessa.

Koska kielitaito on kaiken kansainvälistymisen avain, on voimavaroja suunnattava harvinaisempien kielten opetusmenetelmien kehittämiseen ja oppimateriaalin korkeatasoisuuteen. Myös ulkomaisen oppimateriaalin käyttöä opetuksessa on lisättävä. Kaikilla koulutusasteilla on mahdollistettava vieralla kielellä tapahtuva opetus eri oppiaineissa. Kieltenopetusta on laajennettava erityisesti tällä hetkellä Suomessa harvinaisempiin kieliin kuten esimerkiksi saksaan, ranskaan ja venäjään.

2.3 Ympäristökasvatus

Ympäristönsuojelussa avainkysymyksenä on ihmisen vastuun ja vaikutusmahdollisuuksien lisääminen suhteessa elinympäristöön ja sitä koskeviin ratkaisuihin. Kaikilla koulutuksen osa-alueilla tulee antaa hyvä kokonaiskuva ihmisen ja luonnon välisistä riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteista. Tällaisten tietojen korostaminen aikuis- ja täydennyskoulutuksessa on olennaista, sillä ympäristökysymyksiä ei ole aina osattu riittävästi korostaa.

Ympäristönsuojelun opetusta tulee järjestää kaikissa koulu- ja oppilaitosmuodoissa. Tavoitteena tulee olla, että yksilöt tuntevat vastuunsa ympäristöstään, edistävät luonnonsuojelua ja valinnoillaan pyrkivät vähentämään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia haittoja.

Peruskoulussa ympäristökasvatus on toteutettava omana valinnaisena oppiaineenaan. Sen lisäksi peruskoulussa sekä muilla koulutusasteilla ympäristönäkökulma on sisällytettävä osaksi eri oppiaineiden opetusta. Keskeisellä sijalla ympäristökasvatuksen tehostamisessa on opettajankoulutus. Opettajien perus- ja lisäkoulutuksen yhtenä painopisteenä tulee lähivuosina olla ympäristökasvatuksen kehittäminen.

Mahdollisuutta sisällyttää ympäristökoulutuksen opintokokonaisuuksia eri tutkintoihin sekä erillisiä ympäristötutkintoja on lisättävä. Erityisen tärkeätä tämä on ympäristöä koskevien päätösten tekemiseen valmistavien tutkintojen kuten taloudellisteknisten alojen kohdalla.

2.4 Koulutusvastuu

Koulutuksen kehittämisen tulee olla yhteiskunnallinen painopiste. Koulutukseen suunnattavien resurssien on oltava riittäviä ja pitkäjänteisen koulutuspolitiikan mahdollistavia riippumatta kansantalouden suhdannevaihteluista. Sellaisia koulutuksen tuloksellisuuden mittareita, jotka tukevat koulutustason nostamista ja laaja-alaista sivistymistä, on kehitettävä.

Koulutuspoliittisten ratkaisujen on oltava sopusoinnussa eri osapuolten taloudellisiin mahdollisuuksiin. Muutokset rahoitusosuuksissa tulee tehdä tietoisesti ja pitkäjänteisesti.

Lasten ja nuorten peruskoulutus tulee rahoittaa julkisin varoin. Opiskelijoilla ja työnantajilla on oltava osavastuu ammatillisen aikuiskoulutuksen kustannuksista. Yhteiskunnan on turvattava edellytykset yleissivistävään ja omaehtoiseen aikuiskoulutukseen.

Lisäkustannuksia aiheuttavien toimenpiteiden rahoitusratkaisuna on ensisijaisesti harkittava voimavarojen uudelleenkohdentamista. Koulutuspalveluiden tarjontamuotoja tulee yleisesti kehittää niin, että koulutuksesta aiheutuvia kustannusten kohoamista voidaan kokonaisuudessaan hillitä.

Koulutuksen julkiset menot bruttokansantuotteesta ovat olleet noin kuusi prosenttia. Tätä on pidettävä vähimmäistasona. Valtion ja kuntien tulee varautua aikuiskoulutusmenojen kasvuun. Aikuiskoulutuksen yleiseen laajentamiseen sekä jatko- ja tutkijakoulutukseen on panostettava aikaisempaa enemmän. Ulkomailta muuttavien koulutus tulee myös aiheuttamaan lisäkustannuksia.

Koulun on oltava avoin suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Koulujärjestelmän on annettava mahdollisuus koulutusta tukevan työn ja koulutuksen lomittamiseen jo peruskoulun jälkeen. Tämä voidaan toteuttaa rakentamalla koulutusjärjestelmästä mahdollisimman avoin sekä sisäisesti että ulkoisesti. Koulun on toimittava yhteistyössä muun elämänpiirin kanssa.

Väestörakenteen ja työelämän muutokset edellyttävät paitsi aikuiskoulutustarjonnan kehittämistä myös koulutuksen jaksottamista eri ikäkausille. Kouluttautuminen tulee voida jaksottaa tasaisesti elämän eri vaiheisiin. Koska eri koulutusyksiköt tarjoavat erilaisia valmiuksia, on keskustelu koulutusasteiden vähentämisestä tai lisäämisestä epäolennaista. Lapsuus- ja nuoruusvuosien osalta koulutusaikojen pidentämiseen on suhtauduttava pidättyvästi. Tutkintojen suorittamiseen nykyistä nuorempana on rohkaistava luomalla siihen tarvittavat edellytykset erityisesti tieteellisten jatko-opintojen osalta.

Koulutusjärjestelmän laajentuminen nostaa esiin kysymyksen kodin ja koulun välisestä kasvatusvastuun jaosta. Vanhemmilla on edelleen oltava ensisijainen vastuu lasten kasvatuksesta. Vanhempien, lasten ja koulun yhteistyötä koulun puitteissa on lisättävä.

3 KOULUTUSPOLITIIKAN TOTEUTTAMINEN

3.1 Esiopetusmahdollisuus kaikille

Oppivelvollisuuden yleinen alkamisikä on nykyään seitsemän vuotta. Osalla kuusivuotiaista on mahdollisuus osallistua esiopetukseen joko sosiaali- tai opetustoimen piirissä.

Jokaisella kuusivuotiaalla on oltava mahdollisuus osallistua joko esiopetukseen tai kouluopetukseen. Esikoulun ja peruskoulun välistä yhteistyötä on lisättävä koulunkäynnin joustavan alkamisen toteuttamiseksi.

Oppivelvollisuuden yleisen alkamisiän laskeminen ei saa olla itseisarvoinen päämäärä. Koulunkäynnin aloittamista ei tule sitoa tiettyyn ikävuoteen, vaan opetuksen aloittaminen tulee ratkaista jokaisen lapsen omien oppimis- ja muiden edellytysten osoittamana ajankohtana ikävuosien kuusi ja kahdeksan välillä.

3.2 Omaleimaisuutta peruskouluihin

Vaikka pääosa lapsista tulee peruskouluun esikoulun jälkeen, osalle lapsista peruskoulun ala-aste on ensimmäinen kosketus kouluelämään.

Lasten erilaisten koulunkäyntivalmiuksien takia ala-asteesta tulee tehdä joustava siten, että perusoppimisvalmiudet saavutetaan ja varmistetaan ensimmäisten kouluvuosien aikana.

Peruskoulun opetus on oppiaine- ja tuntimääräsidonnaista. Samoin eri oppiaineiden välisessä tuntijaossa on vähän liikkumavaraa.

Peruskoulussa tulee tukea kokonaisopetuksen suuntausta väljentämällä tuntijakoa ja harventamalla oppiaineluetteloa.

Yläasteen oppilaan pakollisten aineiden opetukseen käytettävää tuntimäärää on vähennettävä, jotta oppilas voi syventää opintojaan eri oppiaineissa tarjottavien syventävien kurssien avulla.

Tuntikehystä on suurennettava alkaen suurista koulutusyksiköistä oppilaskeskeisen opetuksen toteutumiseksi ja valinnanmahdollisuuksien lisäämiseksi.

Elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetusta on peruskoulussa lisättävä oppilaan henkilökohtaisen arvopohjan rakentumisen tukemiseksi.

Peruskoulun jäykästä jakamisesta kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmivuotiseen yläasteeseen tulee voida poiketa paikallisista olosuhteista johtuen myös muut mahdollisuudet sallivaksi.

Eri oppiaineiden välisiä painotuksia tulee voida muuttaa nykyistä joustavammin, jotta esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellisen sekä tietotekniikan avulla tapahtuvan opetuksen osuutta voitaisiin lisätä.

Peruskoulun ohella maassamme voi toimia myös vaihtoehtoisia yksityisiä kouluja, joilla on omat opetussuunnitelmat ja -menetelmät sekä kasvatusfilosofiansa. Osa kouluista toimii nykyään julkisen valvonnan alaisena, osa ei.

Koulujärjestelmämme tulee edelleen sallia yksityisten vaihtoehtokoulujen perustaminen.

Vaihtoehtokoulujen ohella opetussuunnitelmallista väljyyttä tulee yleisesti lisätä siten, että myös jokaisesta kunnallisesta koulusta voi muodostua opetuksellisesti ja oppiainevalikoimaltaan omaleimainen kouluyksikkö.

Erityisopetuksen järjestäminen on tähän asti liitetty niihin, joilla on koulunkäyntivaikeuksia tai jotka tarvitsevat tavanomaisesta poikkeavia tukipalveluja.

Erityisopetuksen käsitettä tulee laajentaa siten, että myös eri tavoin lahjakkaiden opetus voi tapahtua heidän yksilöllisten edellytystensä mukaisesti.

3.3 Valinnaisuutta ylioppilastutkintoon

Lukio on valtakunnalliseen ylioppilastutkintoon päättyvä yleissivistävä koulu. Lukion aloittaa vuosittain hieman yli puolet 16-vuotiaiden ikäluokasta.

Lukiota tulee kehittää yksilön tarpeita ja yhteiskunnan muutoksia vastaavasti sen teoreettisista ja yleissivistävistä peruslähtökohdista käsin.

Eri oppiaineiden ja vuosiluokkien väliseen tuntijakoon tulee lisätä valinnaisuutta, jotta pakollisia aineita ja kursseja voidaan vähentää ja täten mahdollistaa myös nykyistä syvällisempien kurssien tarjonta. Valinnaisuuden takaamiseksi on voitava suorittaa kurssi tenttimällä, mikäli opetusta ei kyetä järjestämään.

Lukion toimintaa säätelevää ylioppilastutkintoa on muutettava selvästi nykyistä valinnaisemmaksi sekä tutkintoaineiden että tutkintoaineissa suoritettavien vaatimustasojen osalta. Äidinkieltä lukuunottamatta on muut ylioppilastutkinnon oppiaineet tehtävä valinnaisiksi sekä mahdollistettava kunkin reaaliaineen kirjoittaminen erikseen.

Ylioppilastutkinto on voitava suorittaa hajautetusti eri aikoina ja eri paikoissa. Ylioppilastutkinnon ohella on taattava mahdollisuus suorittaa myös kansainvälinen ylioppilastutkinto.

Koulukohtaisesti on oltava mahdollisuus hyväksyä ulkomailla saatu lukiotasoinen opetus soveltuvin osin vastaavien lukiokurssien hyväksymiseksi.

Lukion oppilasmäärän valtakunnallisesta ja alueellisesta säätelystä tulee luopua siirtämällä määrällistä mitoitusta ja oppilasvalintaa koskeva päätöksenteko kouluille ja kunnille.

Opetustuntien kokonaismäärää säännellään tuntikehyksellä. Osa lukioista on saanut erityisen tehtävän, jolloin tuntikehystä on samalla korotettu.

Lukioilla tulee halutessaan olla mahdollisuus erikoistua omaleimaisiksi lukioiksi.

Erikoistuminen edellyttää tuntikehyksen korottamisen ohella valtakunnallisen tuntijaon väljentämistä ja koulukohtaisia opetussuunnitelmia.

Lukion opetus toteutetaan yleensä luokallisena, jolloin oppimäärät on jaettu vuosiluokittain.

Siirtymistä kohti luokatonta lukiota on nopeutettava, mikä lisää mahdollisuuksia oppilaiden yksilölliseen kehittymiseen, joustavaan koulunpitoon sekä oppilaan oman tieto- ja taitopohjan luomiseen.

Lukiolla ja ammatillisella koulutuksella on omat lähtökohtansa. Pyrkimykset valinnaisuuden lisäämiseen ja omaleimaisuuteen mahdollistavat yhä monipuolisempia yhteistyömuotoja eri kouluyksiköiden välillä.

Lukion opiskelijalla tulee olla mahdollisuus opiskella osa-aikaisesti toisessa lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa. Opintosuoritusten hyväksyttävyys tulee jättää koulukohtaisesti ratkaistavaksi.

Ammatti- ja ylioppilastutkintojen kehittäminen on selvitettävä osana kokeilutoimintaa, jonka lähtökohtana on oltava koulutuksen laadun ja tulosten korkea taso.

3.4 Ammattitutkinnot käyttöön

Ammatillisen koulutuksen rakenteellinen ja sisällöllinen uudistus käynnistyi 1980-luvulla. Tehdyt ratkaisut kaipaavat osin perusteellista uudelleenarviointia. Samoin opetuksen sisältöön ja tarjonnan ajanmukaistamiseen tulee kiinnittää enenevässä määrin huomiota.

Ammattiopetusta tulee kehittää taitopainotteisista lähtökohdista käsin siten, että koulutuksen päätteeksi voidaan suorittaa ammatillista osaamista kuvaava ammattitutkinto. Jatko-opintokelpoisuuteen liittyen opiskelijalla tulee olla oikeus suorittaa mm. ylioppilastutkinnon osasuorituksia.

Yksilön tulee voida kerätä myös eri aikoina ja eri paikoissa suoritettuja opintoja opintokirjaan, jolloin osasuorituksista muodostuu tutkintokokonaisuus.

Ammatillisessa koulutuksessa on noin 250 kapea-alaista erikoistumislinjaa tai erillistä opintolinjaa.

Ammattiopetuksen linjarakennetta tulee uudistaa karsimalla linjojen määrää ja siirtymällä jäykästä linjarakenteesta pääkoulutusalajaotteluun.

Noin 20 pääkoulutusalan sisällä opintoja tulee voida painottaa yksilöllisillä valinnoilla eri suuntautumisvaihtoehtojen mukaan.

Ammatillisilla oppilaitoksilla on ollut sekä keskenään että lukioiden kanssa vähän sellaista yhteistoimintaa, että opiskelija opiskelisi samanaikaisesti useassa oppilaitoksessa.

Opiskelijalla tulee olla yleisesti mahdollisuus opiskella osa-aikaisesti toisessa ammatillisessa oppilaitoksessa tai lukiossa.

Ammatillinen koulutus järjestetään pääosin laitosmuotoisena. Oppilaitoksissa ei toisaalta ole tarjolla riittävän työvaltaisia koulutusvaihtoehtoja. Samalla oppisopimuskoulutuksen kehittäminen on jäänyt pitkälti huomiotta.

Oppisopimuskoulutusta tulee kehittää sekä nuorisoa että aikuisia palvelevana työvaltaisena ja työsuhteeseen perustuvana koulutusmuotona.

Oppisopimuskoulutuksella tulee voida saavuttaa ammatilliset tavoitteet. Jatko-opintokelpoisuuden saavuttamiseksi opiskelijan tulee halutessaan voida täydentää opintojaan ammatillisessa oppilaitoksessa tai lukiossa.

3.5 Ammattikorkeakouluista korkeakoulutasoinen kokeilu

Ammattikorkeakouluissa järjestettävällä koulutuksella on mahdollista korvata osa nykyisestä keskiasteen ammatillisesta koulutuksesta ja osa tiede- tai taidekorkeakouluissa järjestettävästä koulutuksesta.

Ammatillisten oppilaitosten muuttaminen ammattikorkeakouluiksi edellyttää opetuksen tason kohottamista sekä nykyistä joustavampia opetusmuotoja ja -sisältöjä.

Ammattikorkeakouluksi haluavassa ammatillisessa oppilaitoksessa tulee toimittaa korkeakoulutason mittaava asiantuntija-arviointi.

Ammattikorkeakoulun opinnot tulee järjestää koulutusohjelmina, joissa on runsaasti valinnaisuutta ja mahdollisuus yhdistellä eri alojenkin opintoja.

Koulutuksen laatutason turvaaminen edellyttää, että ammattikorkeakoulu on yhteistyössä työelämän ja tiede- tai taidekorkeakoulun kanssa. Yhteistoimintamuotoja voivat olla mm. tutkimus, ammattikorkeakoulun opettajien jatko- ja täydennyskoulutus, työelämän asiantuntijoiden sekä tiede- tai taidekorkeakoulun opettajien käyttö ammattikorkeakoulun varsinaisessa opetuksessa ja opintosuoritusten vastavuoroinen hyväksyminen korkeakoulujen kesken.

Ammattikorkeakoulujen perustaminen edellyttää siirtymävaihetta. Ammattikorkeakoulut voidaan muodostaa yhdestä tai useammasta ammatillisesta oppilaitoksesta. Niin ikään ammattikorkeakoulut voidaan muodostaa eri oppilaitosmuotojen tai saman oppilaitosmuodon oppilaitoksista.

Lopulliset ratkaisut ammattikorkeakoulujen perustamisesta tai perustamatta jättämisestä tulee tehdä kokeiluvaiheen jälkeen ja kokeiluista saatavien tulosten perusteella.

Kokeiluvaiheessa ammattikorkeakoulujen sijoittamisesta tehtävien päätösten on perustuttava koulutuksellisiin näkökohtiin. Korkeakoulutasoisen opetuksen takaamiseksi kokeilu vaatii riittävää resurssipanostamista.

3.6 Poikkitieteellisyyttä korkeakouluihin

Tiede- ja taidekorkeakoulujen tehtävä on huolehtia korkeimmasta opetuksesta ja tutkimuksesta Suomessa. Korkeakoulujen antama sivistys ja ammatillisuus ovat toistensa täydentäjiä, ei vastakohtia.

Korkeakoulujen tulee tarjota teoreettisten asioiden käsittelyn ja tieteen tekemisen perusedellytykset sekä mahdollisuus laajaan yleissivistykseen ja monipuoliseen perustietojen ja -taitojen omaksumiseen. Korkeakoulujen tehtävä on teoreettinen, sivistävä sekä uutta tietoa luova.

Opiskelijan omien mahdollisuuksien tehokas kehittäminen edellyttää poikkitieteellisyyttä sekä tiukoista koulutusohjelma- ja tieteenalarajoista luopumista.

Korkeakoulujen nykyisen tutkintojärjestelmän yleistavoitteena on 160-180 opintoviikon opinnot. Eri alojen opinnot on sovitettu mahdollisimman yhtenäiseen kaavaan. Aikaisemmin voimassa olleet välitutkinnot on lakkautettu.

Korkeakoulututkintojen rakenteen tulee voida vaihdella aloittain.

Tutkintojen ja opintojen joustava kehittäminen edellyttää mahdollisuutta suorittaa alempi korkeakoulututkinto.

Massaluennoilla on keskeinen sija korkeakoulujen opetuksessa. Opetus ei aktivoi opiskelijaa omaehtoiseen tietojen keräämiseen, käsittelyyn ja oivaltamiseen. Kaavamaiset opetushenkilöstön palvelussuhteen ehdot eivät rohkaise uudistamaan opetusmenetelmiä.

Opetuksessa tulee lisätä opiskelijakohtaista ohjausta sekä opiskelijakeskeisten opetusmenetelmien osuutta, kuten seminaaritöitä ja harjoitusaineita.

Opetushenkilöstön opetusvelvollisuus ja muu työvelvollisuus tulee toteuttaa korkeakoulukohtaisin ratkaisuin.

Rajoitukset yliopistojen sisäänottomäärissä ovat estäneet ihmisten hakeutumista kannaltaan mielekkääseen koulutukseen.

Korkeakoulutasoisia aloituspaikkoja tulee lisätä sekä peruskoulutuksen että tutkijakoulutuksen osalta.

Avointa korkeakouluopetusta ja täydennyskoulutusta on kehitettävä tehokkaana koulutuksen lisäväylänä. Avoimen korkeakoulun ja täydennyskoulutuksen on annettava mahdollisuus myös tutkintojen suorittamiseen.

Ammattikorkeakoulujen perustamisen myötä tiede- ja taidekorkeakoulujen tulee suunnata toimintaansa selvästi nykyistä enemmän jatkokoulutukseen ja tutkimustoimintaan. Samoin tiede- ja taidekorkeakoulujen tulee voida erikoistua omille vahvuusalueilleen.

Valtion rahoitusosuus tutkimusmäärärahoista on nykyisin noin 40 %.

Valtion rahoitusta tutkimusmenoihin tulee lisätä säilyttäen sen suhteellinen osuus vähintään nykyisellä tasolla.

3.7 Yksilöllistä aikuiskoulutusta

Monet yhteiskunnassa ja työelämässä tapahtuvat muutokset edellyttävät aikuiskoulutusmahdollisuuksien lisäämistä.

Aikuiskoulutuksen määrällisten tarpeiden kasvu edellyttää koko aikuiskoulutusverkoston tehokasta hyväksikäyttöä.

Erilaisia koulutusorganisaatioita on riittävästi. On kehitettävä niiden tavoitettavuutta ja opetuksen laatua sekä yhteistyömuotoja.

Työvoimatoimistoista tulee kehittää aikuiskoulutuksen neuvontapisteitä, joista saa keskitetysti tietoja tarjolla olevista aikuiskoulutuspalveluista.

Aikuiset tarvitsevat elämäntilanteisiinsa soveltuvia opetusmuotoja ja järjestelyjä.

Aikuiselle tulee luoda viestintätekniikan kehittymisen myötä koulutuspalveluja, joissa lähiopetusta voidaan korvata etä- ja itseopiskelulla.

Aikuisten tulee voida edetä opinnoissaan yksilöllisten suunnitelmien, opiskeluvalmiuksien, elämäntilanteiden ja työkokemuksen mukaisesti.

Tutkinto on voitava koota tarvittaessa eri oppilaitosten osatutkinnoista, opinnäytteistä ja työkokemuksesta.

Ammatillista ja yleissivistävää aikuiskoulutusta on kehitetty ja järjestetty toisistaan erillään. Näin on luotu osin keinotekoisiakin esteitä koulutustarjonnalle.

Aikuiskoulutuksen organisaatiokeskeisyyttä tulee vähentää lisäämällä eri koulutusorganisaatioiden toimintavapauksia.

Aikuiskoulutusta yhtenä henkisen kasvun väylänä on korostettava. Kaikkia olemassaolevia aikuiskoulutuksen rakenteita tulee kehittää vastaamaan aikuisten omaehtoisen sivistämisen tarpeisiin.

3.8 Korkeakoulutasoisia opettajia

Opettajien koulutus on kaiken sekä rakenteellisen että erityisesti sisällöllisen koulutuksen uudistamisen pohja.

Kaikkien koulu- ja oppilaitosmuotojen opettajankoulutusta tulee kehittää osana korkeakoulujen toimintaa.

Peruskoulutuksensa lisäksi opettajien tulee opetuksen sisältöjen uudistumisen takaamiseksi säännöllisesti saada jatko- ja täydennyskoulutusta, joka voi olla lyhyt- tai pitkäkestoista. Tämä on tärkeää opetuksen sisältöjen uudistamiseksi nopeasti muuttuvan tiedon ja opetusmenetelmien mukana. Virkaehtosopimusjärjestelmää on väljennettävä opettajien jatko- ja täydennyskoulutusta koskevan päätöksenteon lisäämiseksi kunta- ja oppilaitostasolla.

Ammatillisen koulutuksen opettajien jatko- ja täydennyskoulutukseen tulee sisältyä jaksoja, joiden aikana opettajat osallistuvat käytännön työelämään.

Opettajien muodollisissa kelpoisuusvaatimuksissa on eroja eri koulu- ja oppilaitosmuotojen välillä paitsi koulutuksesta myös eri organisaatiovaihtoehdoista riippuen.

Opettajien muodollisia kelpoisuusvaatimuksia tulee yhdenmukaistaa ja väljentää siten, että opettajat voivat nykyistä joustavammin siirtyä opettajiksi eri koulu- tai oppilaitosmuotoihin.

Muuta työelämää vastaavasti opettajien tulee voida pätevöityä työssään myös uudenlaisiin työtehtäviin ilman erillisiä opintosuorituksia.

Eri koulu- ja oppilaitosmuotojen mukaista opettajakoulutusta tulee yleisesti voida lukea hyväksi pedagogisen peruskoulutusvaatimuksen osalta.

3.9 Opintotuki perustoimeentuloksi

Opintotuen lainapainotteisuus ja monimutkaisuus antavat elämäänsä aloittelevalle nuorelle epäoikeudenmukaisen ja byrokraattisen kuvan yhteiskunnasta.

Opintotuen harkinnanvaraisuudesta on luovuttava ja se on saatettava osaksi perustoimeentulojärjestelmää. Tämä voidaan toteuttaa kasvattamalla suunnitelmallisesti opintorahan suhteellista osuutta opintotuesta, aluksi puoleen koko tuesta.

Sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamiseksi opintotukiasiat tulee siirtää opetusministeriöstä sosiaali- ja terveysministeriön hoidettavaksi.

Varsinaisen opintotuen ohella opiskelijoille annetaan myös opintososiaalisia etuja. Tukimuodot ovat osin päällekkäisiä.

Asumiseen liittyvät tukimuodot tulee yhdistää ja siirtää osaksi yleistä asuntotukea.

Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevien koulumatkaetu voidaan hoitaa nykyistä vähemmällä byrokratialla korvaamalla etu opintorahan lisäyksellä.

Aikuisopintotuki on päätetty vakinaistaa. Samalla aikuisopintorahan määräytymisperusteita nostetaan ja saajien ryhmää laajennetaan.

Aikuisopintotukea tulee kehittää samansuuntaisesti kuin muutakin opintotukea.

Aikuisille tulee tarjota mahdollisuuksia myös sellaiseen koulutukseen, joka tapahtuu työn ohella ja vähentää siten opintotuen tarvetta.

Niille aikuisille, jotka jäävät opintotuen ulkopuolelle, tulee kehittää kulukorvausjärjestelmä.

Opintotuen ohella aikuisten opiskelumahdollisuuksia on lisätty opintovapaajärjestelmällä.

Sapattivapaajärjestelmää on kehitettävä yhtenä aikuiskoulutukseen osallistumisen mahdollistavana muotona. Opintovapaajärjestelmää on kehitettävä opiskelijaystävälliseen ja opintoja motivoivaan suuntaan.

3.10 Päätösvaltaa paikallistasolle

Opetushallinto on varsin moniportainen. Samalla toimivalta on pitkälti keskittynyt ylemmille hallinnontasoille. Oppilaitostasolla opiskelijoiden, opettajien ja vanhempien vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset.

Opetushallintoa tulee keventää siten, että tehtäviä ja toimivaltaa siirretään oppilaitoksille ja kouluille.

Oppilaitosten sisällä on turvattava eri ryhmien tasapuoliset vaikutusmahdollisuuudet päätöksenteossa.

Oppilaitoksiin ja kouluihin kohdistuvaa valtion ja kunnallishallinnon sääntelyä tulee paitsi väljentää myös selkeästi vähentää.

Lainsäädännön laitosmuotosidonnaisuudesta tulee asteittain luopua kiinnittämällä päähuomio itse koulutukseen.

Täysi-ikäisen opiskelijan opiskeluvapaus, oikeusturva ja luottamus omaehtoiseen vastuunkantoon on toteutettava kaikilla koulutusasteilla.

Muutokset toimivaltasuhteissa edellyttävät muutoksia myös vastuukysymyksissä.

Kunnilla on oltava vastuu keskeisimpien koulutuspalveluiden saavutettavuuden ja tason takaamisesta sekä päätösvaltaa niiden laajuudesta, tarkoituksenmukaisuudesta ja kustannuksista.

Oppilaitos- ja kouluverkoston mielekkyyteen ja suorituskykyyn tulee kiinnittää jatkuvaa huomiota. Samalla tulee huolehtia koulutuksen riittävästä saavutettavuudesta.

Valtionapujärjestelmä on keskeisimpiä toiminnan ohjausmuotoja.

Valtion ja kuntien välinen kustannustenjakosuhde tulee säilyttää. Kuntien keskinäisessä kustannustenjaossa ilmenneet epäkohdat kuten pääomakustannusten kotikuntavastuun puuttuminen tulee korjata.

Valtionosuusjärjestelmää kehitettäessä laskennallisten valtionosuusperusteiden tulee riippua toiminnan laadusta ja määrästä.

Opetustoiminnan valtionosuuden tulee turvata monipuoliset ja joustavat koulutuspalvelut väestölle asuinpaikasta riippumatta.

Oppilaitosten ja koulujen ylläpitäjinä voivat toimia erilaiset yhteisöt: valtio, kunnat, kuntainliitot, yksityiset yhteisöt ja säätiöt.

Ammatillisen koulutuksen luonne huomioon ottaen valtion ammatilliset oppilaitokset tulee siirtää pääsääntöisesti nykyisille tai perustettaville kuntainliitoille, joille tulee samalla siirtää toimivaltaa keskushallinnolta ja lääninhallituksilta. Uudistus on toteutettava siten, että kuntainliittojen peruskuntien maksuosuudet kunnallistamisesta johtuen eivät lisäänny.