Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/30

Kansallinen Kokoomus

Kansallisen Kokoomuksen kunnallispoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kansallisen Kokoomuksen kunnallispoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1979
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN

KUNNALLISPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa Hyvinkäällä 25.11.1979

Sisällys

1. Kunnallinen demokratia
2. Väliportaanhallinto
3. Kuntainliitot
4. Kuntauudistus
5. Kuntasuunnittelu
6. kunnallistalous
7. Elinkeinopolitiikka
8. Maa- ja asuntopolitiikka
9. Ympäristönsuojelu
10. Liikennepolitiikka
11. Energiapolitiikka
12. Terveydenhuolto
13. Kulttuuripolitiikka
14. Koulutuspolitiikka
15. Nuorisopolitiikka
16. Vanhustenhuolto
17. Lasten päivähoito ja turvallisuus
18. Henkilöstöpolitiikka
19. Työvoimapolitiikka

Lukijalle

Kansallisen Kokoomuksen puolueohjelmistossa on kunnallispoliittisella ohjelmalla erityisasema. Periaateohjelman ja tavoiteohjelman rinnalla se edustaa läpileikkausta lähes kaikista poliittisen kentän ongelmista.

Kunta on julkisen vallan hallintoyksiköistä lähinnä yksityistä ihmistä. Sen vuoksi kunnallispoliittisessa ohjelmassa korostuvat toisaalta kuntalaisten ja kunnallisten hallintoelinten väliset suhteet ja toisaalta kunnan suhde ylemmänasteisiin hallintoyksiköihin. Yksityisen ihmisen turvallisuuden, kunnallisen demokratian ja kunnallisen itsehallinnon ongelmat ovat siten keskeisellä sijalla kokoomuksen kunnallispoliittisessa ohjelmassa.

Kansallisen Kokoomuksen tavoitteet 1980-luvun politiikassa on määritelty puoluevaltuuston syyskuussa 1979 hyväksymässä ohjelmassa. Tässä kunnallispoliittisessa ohjelmassa, joka on tarkoitettu ohjeeksi kunnalliselämän piirissä luottamus- ja virkatehtävissä toimiville kokoomuslaisille 1.1.1981 alkavaksi, neljä vuotta kestäväksi vaalikaudeksi, ei ole katsottu tarpeelliseksi toistaa läheskään kaikkia yhteiskuntapolitiikan erityiskysymyksiä, jotka on mainittu tavoiteohjelmassa tai erillisohjelmissa. Erityisesti on syytä korostaa maa- ja metsätalouspoliittisen ohjelman merkitystä sen vuoksi, ettei kunnallispoliittisen ohjelman elinkeinopolitiikkaa koskevassa luvussa ole erikseen käsitelty maa- ja metsätalouskysymyksiä. Sekä kuntalaisten että kunnan hyvinvoinnin kannalta on näillä kysymyksillä keskeinen asema.

Valtakunnallisen politiikan kannalta merkittävässä asemassa ovat myös kokoomuksen aluepoliittinen, liikennepoliittinen, liikuntapoliittinen ja ympäristöpoliittinen ohjelma. Niissä esitettyihin tavoitteisiin, jotka käytännössä koskettavat läheisesti kuntalaisten ja kuntien asemaa, viitataan vain osittain tässä ohjelmassa.

1. Kunnallinen demokratia

Suomalainen porvarillinen demokratia pohjautuu vallan hajautukseen, jonka tärkeä ilmentymä on kunnallinen itsehallinto. Kokoomus haluaa kehittää kunnallista itsehallintoa siten, että luottamushenkilöjohtoinen vallankäyttö ja sen valvonta säilyvät kunnallisen demokratian perusedellytyksinä.

Kunnan tehtävänä on ohjata sekä osaltaan hoitaa alueellaan kuntalaisten turvallisuuteen, toimeentuloon, koulutukseen ja viihtyvyyteen liittyvien palvelujen tuottaminen. Kunnan yleinen toimiala tulee kunnallislaissa määritellä väljän yleislausekkeen pohjalta, jotta kunta itse voisi päättää näiden tehtäviensä kehittämisestä yhteiskunnallisen muutoksen ja kunnan erityispiirteiden mukaan.

Kunnallisen demokratian laajentaminen ja syventäminen edellyttää itsehallinnon vahvistamista ja turvaamista sekä luottamushenkilöjärjestelmän kehittämistä.

Kunnallista itsehallintoa on vahvistettava perustuslakiin otettavin lisäyksin. Valtion viranomaisten kuntaan kohdistamaa valvontaa on vähennettävä. Kunnalle asetettavat tehtävät ja niihin liittyvät taloudelliset toteuttamisedellytykset on mitoitettava siten, että turvataan kunnan tosiasialliset mahdollisuudet sekä vapaaehtoisten että lakisääteisten tehtävien hoitamiseen.

Kunnallisen kansanvallan perustana ovat yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kunnallisvaalijärjestelmä sekä kunnallislaki, joiden puitteissa kunnalliset luottamushenkilöt valitaan. Tämän luottamushenkilöjärjestelmän lisäksi kuntalaisille on taattava mahdollisuus kunnallisen päätöksenteon jatkuvaan valvontaan ja kritiikkiin. Tämän edellytyksenä on kuntasuunnittelun ja kunnallisen päätöksenteon julkisuuden lisääminen sekä kunnassa vaikuttavien poliittisten puolueiden ja kuntalaisten toimintaedellytysten parantaminen.

Kunnallishallinto on toimiva kokonaisuus, joka käsittää hallintoa johtavan ja päätöksiä tekevän poliittisen luottamushenkilöjärjestelmän sekä päätöksiä toteuttavan virkamies- ja työntekijäkunnan. Kunnallishallinnon tehokkuuden lisäämiseksi on näiden osapuolten yhteistyötä järkeistettävä ja tehtävien jakoa kehitettävä.

l. Kunnallisen itsehallinnon ja kansanvallan vahvistamiseksi on hallitusmuodossa oltava seuraavat kunnallista itsehallintoa vahvistavat säännökset:

1) päätösvalta kunnassa kuuluu välittömillä vaaleilla valituille valtuustoille,

2) kunnalla on verotusoikeus,

3) kunnalle ei saa antaa lisää tehtäviä eikä velvollisuuksia eikä ottaa nykyisiä tehtäviä tai oikeuksia pois muutoin kuin säätämällä siitä lailla,

4) kunnalla on oikeus ottaa omat viranhaltijansa ja muut henkilöstönsä

2. Kuntatasolla on turvattava poliittinen suhteellisuusperiaate, jotta eri mielipideryhmät pystyvät osallistumaan tavoitteiden asetteluun ja keinojen valintaan omine uudistusvaihtoehtoineen. Tämän vuoksi on 1/3:n määrävähemmistösäännös säilytettävä keskeisimmissä kunnallisissa päätöksissä.

3. Asukasluvultaan suurimmissa tai alueeltaan hajanaisissa kunnissa sekä kuntaliitosten yhteydessä on kunnallista demokratiaa pyrittävä laajentamaan kehittämällä kunnanosahallintojärjestelmää. Kunnanvaltuustolla tulee olla mahdollisuus lailla säädettävissä puitteissa sekä omaan päätäntävaltaansa perustuen antaa kunnallisvaalien yhteydessä valituille kunnanosavaltuustoille päätäntävaltaa sekä toimintaedellytyksiä.

4. Valtuustoryhmä on lainsäädännössä tunnustettava viralliseksi kunnalliseksi elimeksi. Kunnalliseen päätöksentekoon osallistuvien poliittisten ryhmien toiminnalliset ja taloudelliset edellytykset on turvattava.

5. Kunnan tiedotustoimintaa asukkaille on lisättävä ja kehitettävä sekä hallinnon julkisuutta laajennettava kaikilla tasoilla. Tämä edellyttää asiakirjojen julkisuutta koskevan lainsäädännön uusimista.

6. Luottamushenkilöiden osallistumista luottamustoimensa hoitamisen edellyttämään koulutukseen on laajennettava ja heille on maksettava riittävä korvaus tästä aiheutuvasta ansionmenetyksestä.

7. Kunnallisista, neuvoa-antavista kansanäänestyksistä on säädettävä laissa.

8. Kunnalliset päätökset ja suunnitelmat on vain tarkoin rajatuissa tapauksissa alistettava valtion viranomaisten vahvistettaviksi.

9. Johtavia kunnallisia viranhaltijoita valittaessa on kiinnitettävä huomiota ammatillisen pätevyyden ja koulutuksen ohella poliittiseen suhteellisuuden toteuttamiseen.

10. Kunnanhallituksen nykyinen luottamushenkilöorganisaatio on säilytettävä. Kunnanhallituksen jäsenten toimintamahdollisuuksia on kehitettävä nykyisestään.

11. Kunnallisten luottamustoimien vaalikelpoisuus-säännöksiä on tarkistettava, pitäen tavoitteina ettei johtavia viranhaltijoita valita valtuustoon eikä hallitukseen, eikä henkilökuntajärjestöjen edustajia henkilöstölautakuntiin tai vastaaviin elimiin, jotka edustavat kuntaa työnantajina. Luottamushenkilöiden esteellisyyssäännöksiä on tiukennettava ja täsmennettävä.

12. Kuntien yhteistyön ja etujen valvonnan tehostamiseksi tulee kuntien keskusjärjestöt yhdistää.

2. Väliportaan hallinto

Alueellisen demokratian laajentamiseksi, vallan hajauttamisen edistämiseksi ja alueellisen tasa-arvon toteuttamiseksi on hallintojärjestelmäämme uudistettava ja tehostettava toteuttamalla alueellinen itsehallinto ns. maakuntaitsehallintomallin mukaisesti. Se tarjoaa keskeisen keinon eri aluekokonaisuuksien kansanvaltaiselle kehittämiselle ja luo edellytykset asukkaille nykyistä monipuolisempien ja korkeatasoisempien palvelujen saantiin. Uudistus edistää myös hallinnon joustavuutta sekä kansalaisten oikeusturvan lisäämistä.

Maakuntaitsehallinnon avulla voidaan vahvistaa myös kunnallista itsehallintoa ja parantaa kuntien yhteistyötä edellyttävien tehtävien hoitamista ja valtion piirihallinnon koordinoimista. Maakuntaitsehallinnossa päätäntävaltaa käyttää kunnallisvaalien yhteydessä valittava maakuntavaltuusto. Maakunnan sisäinen hallinto on järjestettävä kunnallishallinnon periaatteiden mukaisesti.

Itsenäisellä taloudellisella päätäntävallalla on ratkaiseva merkitys maakuntaitsehallinnolle. Tämän vuoksi maakuntaitsehallintoon kuuluvan itseverotusoikeuden niveltäminen nykyiseen verotusjärjestelmään on pikaisesti selvitettävä pitäen tavoitteena sitä, ettei kokonaisverorasitus kasva.

Väliportaan aluejako tulee toteuttaa siten, että läänien ja maakuntaitsehallintoalueiden rajat muodostuvat samoiksi. Rajojen määrittelyssä tulee ottaa huomioon käytännössä muotoutuneet talousmaakunnat.

Maakuntaitsehallinnon periaatteista ja toteuttamistavasta on säädettävä lailla. Tällöin on myös tarkistettava voimassaoleva lainsäädäntö valtion, lääninhallitusten, piirihallinto-organisaatioiden, kuntien ja uuden maakuntaitsehallinnon keskinäisen tehtäväjaon määrittelemiseksi.

1. Maakuntaitsehallinnon on taattava alueen asukkaille laaja itsenäinen päätös- ja toimeenpanovalta.

2. Keskushallinnon valtaa on hajautettava sekä asiakohtaisesti että alueellisesti. Tämä merkitsee toimivallan siirtämistä keskushallinnosta alaspäin sekä uusien valtion virastojen hajasijoitusta maakunnallisiin keskuksiin. Nykyisten lääninhallitusten tehtävistä osa on siirrettävä maakuntavaltuustojen ja niiden alaisten toimeenpanoelinten hoitoon ja ohjaukseen.

3. Maakuntavaltuustojen alaisuuteen on siirrettävä maakunnan alueiden käytön seutukaavatasoinen suunnittelu. Myös kuntien yleiskaavoituksen ja seutukaavoituksen yhteensovittamisessa maakuntavaltuustolla on oltava vaikutusvaltaa. Kuntainliittojen hoidossa olevat keskeisimmät kuntien yhteistyötehtävät erityisesti terveydenhuollon mutta myös opetus- ja sosiaalitoimen osalta on annettava maakuntavaltuuston ja sen alaisten toimielinten vastuulle.

4. Maakuntaitsehallintoon on siirryttävä asteittain. Välivaiheessa kootaan laaja-alueista kuntainliittohallintoa yhteen. Erikoissairaanhoidon osalta tulee uudistus toteuttaa nykyisen keskussairaalapiirijaon pohjalta. Myös seutukaavaliittojen toimintaedellytykset on välivaiheessa turvattava.

5. Maakuntaitsehallinnon puitteissa on perustettava lääninneuvottelukuntia vastaavia luottamushenkilöelimiä.

6. Yksilön ja yhteisöjen sekä myöskin kunnan oikeusturvan kannalta on välttämätöntä, että oikeusvalvonta pysyy erillisenä maakuntaitsehallinnon suunnittelevasta ja toteuttavasta hallinnosta. Siksi lääninoikeudet on edelleen säilytettävä itsenäisinä ja riippumattomina tuomioistuimina.

7. Maakuntaitsehallintoon siirryttäessä tulee rahoituksen aluksi tapahtua kunnallistalouden kautta. Samalla on tarkistettava valtion ja kuntien välistä tehtävä- ja kustannusjakoa. Valtion osallistumisen tulee tapahtua lähinnä valtionosuus- ja avustusjärjestelmää kehittämällä ja yksinkertaistamalla.

3. Kuntainliitot

Kuntainliitot ovat maakuntaitsehallinnon puuttuessa muodostuneet käyttökelpoiseksi yhteistoimintamuodoksi. Kuntainliittojen määrällinen kasvu on kuitenkin tuonut mukanaan hallinnollisia ongelmia, eikä kuntien ja kuntalaisten mahdollisuuksia valvoa kuntainliittojen toimintaa ole pidettävä riittävinä. Liittovaltuustojen kokoonpano ei vastaa riittävästi kuntainliiton toimialueen poliittisia ja alueellisia voimasuhteita.

Ennen varsinaiseen maakuntaitsehallintoon siirtymistä on nykyisten laaja-alueisten kuntainliittojen tehtävät säilytettävä nykyisenkaltaisen kuntainliittojärjestelmän pohjalla kuitenkin kehittämällä tätä järjestelmää siten, että siinä esiintyviä epäkohtia voidaan vähentää.

1. Kuntainliittohallinnon kansanvaltaistamiseksi on liittovaltuustojen valintaperusteita kehitettävä siten, että niiden kokoonpano vastaa mahdollisimman tarkoin kuntainliiton toimialueen poliittisia ja alueellisia voimasuhteita.

2. Kuntainliittojen liittohallitusten valintaperusteita koskeva kunnallislain 122 §:n 4 momentti on tarkistettava siten, että liittohallituksen vaalissa on otettava huomioon myös eri poliittisten ryhmien kunnallisvaaleissa saamat äänimäärät.

3. Kuntainliittojen jäsenkunnille on varattava tilaisuus antaa etukäteen lausuntonsa kuntainliittojen talousarvioiden yleisistä suuntaviivoista, ennen kuin talousarvioehdotukset esitellään liittovaltuustojen hyväksyttäviksi.

4. Laaja-alaisissa kuntainliitoissa on eri laitoksille taattava laaja päätösvalta. Laitosten ylin päätösvalta tulee kuulua luottamushenkilöille.

5. Kuntainliittojen taloudessa on siirryttävä ns. puitebudjetointiin, jolloin kuntakohtaiset rahoitusosuudet määrätään veroäyriä kohti yhtä suurina.

6. Samalla alueella toimivien kuntainliittojen taloudellista yhteistoimintaa on mahdollisuuksien mukaan kehitettävä mm. yhteishankintojen, yhteiskäyttöön soveltuvien palvelujen ja investointisuunnitelmien alalla.

4. Kuntauudistus

Kunnan tulee hoitaa tehokkaasti kunnalle eri laeissa määritellyt palvelutehtävät sekä vapaaehtoisesti kehittämänsä palvelut. Tällä hetkellä eri kuntien mahdollisuudet hoitaa ja kehittää palveluitaan ja ohjata toimintoja alueellaan vaihtelevat voimakkaasti.

Kuntauudistuksen avulla on pyrittävä luomaan tehokkaaseen palvelutoimintaan pystyviä kuntayksiköitä. Tähän on pyrittävä vapaaehtoisin toimin.

1. Kuntauudistuksen toteuttamista on nopeutettava riittävän palvelukykyisten kuntayksiköiden aikaansaamiseksi.

2. Kuntauudistusohjelmat on kokonaisuutena otettava uudelleen tarkistettaviksi. On selvitettävä, mitkä kunnat eivät pienuutensa tai muun rakenteeseensa vaikuttavan syyn vuoksi pysty erilaisten tukitoimenpiteiden avullakaan tarjoamaan asukkailleen riittäviä kunnallisia palveluita.

3. Kuntauudistus tulee edellyttämään kuntaliitoksia joskaan tavoitteena ei saa olla vallankäyttöä keskittävä suurkuntamuodostus. Kuntaliitoksissa on pyrittävä vapaaehtoisuuteen ja tätä on edistettävä kehittämällä yhdistymiskorvauksia ja -avustuksia.

4. Jouduttaessa suorittamaan kuntien yhdistämisiä valtioneuvoston päätöksellä on ensin kuultava yhdistettävien kuntien valtuustoja ja asukkaita. Näin on meneteltävä myös kuntien rajoja muutoin tarkistettaessa.

5. Kuntaliitosten tapahduttua on pyrittävä turvaamaan liitettyjen pienkuntien reuna-alueiden edustus yhdistetyn kunnan hallinnossa.

6. Kuntauudistuksen ja -liitosten yhteydessä on valtion huolehdittava siitä, ettei sen palvelujen taso kyseisillä alueilla heikkene.

5. Kuntasuunnittelu

Kuntasuunnittelu on kunnallisen päätöksenteon keskeinen apuväline. Jatkuvan, demokraattisen suunnittelun avulla kunnassa asetetaan kaikille kunnan toiminnoille tavoitteet.

Kuntaa koskeva suunnittelu on poliittista ja arvosidonnaista. Suunnittelun tavoitteiden asettaminen edellyttää, että asukkaiden mielipiteet selvitetään ja otetaan huomioon jo suunnittelun käynnistämisvaiheessa. Tämä edellyttää jatkuvaa ja ja avointa tiedottamista asetettavista erilaisista tavoitevaihtoehdoista, suunnittelun keinoista sekä suunnitelmien toteutumisen seurannasta.

Suunnittelun organisaatiossa on poliittisilla luottamushenkilöillä oltava
keskeinen asema. Suunnittelutavoitteet tulee vahvistaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa valtuustossa, hallituksessa tai asianomaisessa lautakunnassa. Kuntasuunnitelman ja sen osien sekä ns. sektorisuunnitelmien tultua vahvistetuiksi on toteuttavassa päätöksenteossa noudatettava suunnitelmaa. Kun erilaiset ulkoiset tekijät saattavat muuttaa olosuhteita, on suunnitelmia voitava joustavasti tarkistaa.

1. Kunnan tulee suunnittelussaan voida luottaa valtion suunnitelmiin ja niitten toteuttamiseen.

2. Kuntien keskusjärjestöjen ja valtiovallan välisillä sopimuksilla voidaan jäntevöittää ja suurissa puitteissa yhtenäistää kuntien suunnittelutavoitteita erityisesti talous- ja henkilöstösuunnittelun alueella.

3. Valtiovallan on osaltaan siirryttävä lakisääteistä kuntasuunnitelmaa vastaaviin sitoviin investointipäätöksiin. Ratkaisujen sitovuuden tulee olla ajallisesti sama kuin kuntasuunnittelussa.

4. Kuntasuunnittelussa on syytä ottaa huomioon myös aluepoliittiset näkökohdat sekä tukea asetettuja alueellisia tavoitteita silloin, kun ne nojaavat alueen erityispiirteiden hyväksikäyttöön tai talousmaantieteellisiin näkökohtiin.

5. Kunnan kaavoituksen perustuessa vahvistettuun yleiskaavaan on asema- ja rakennuskaavojen alistamisvelvollisuudesta luovuttava.

6. Erilaiset suunnitelmaluonnokset sekä erityisesti kaavoituksen keskeiset hankkeet on saatettava kuntalaisten tietoon niin aikaisin, että he voivat vaikuttaa suunnitelmiin ennen niiden lopullista käsittelyä.

7. Suunnittelun eri vaiheissa ja tasoilla on pidettävä huoli siitä, että kunnallisessa tai kunnan myötävaikuttamassa rakentamisessa täydennetään nykyistä yhdyskuntarakennetta ja vältetään yhdyskunnan hajoamista.

8. Kunnan tulee huolehtia riittävästä suunnitteluvalmiudesta myös rinnakkaishankkein voidakseen investoinneillaan tasata suhdanteiden vaikutuksia.

9. Kuntasuunnitelman, sen osien ja ns. sektorisuunnitelmien tulee muodostaa toimiva kokonaisuus.

6. Kunnallistalous

Kunnallistalous muodostaa kunnallisen itsehallinnon taloudellisen perustan. Kunnat ja kuntainliitot vastaavat kansantaloudessamme merkittäviltä osin palvelutoiminnan kehittämisestä. Kuntien on yhteisvoimin valtiovallan kanssa pyrittävä siihen, että kunnille taataan taloudelliset edellytykset palvelujen turvaamiseksi ja kehittämiseksi sekä hallinnon hoitamiseksi nostamatta kokonaisveroastetta.

Kuntien taloussuunnittelussa ja muussa päätöksenteossa on toimittava kustannustietoisesti pyrkimällä noudattamaan nollapohjabudjetoinnin periaatetta. Uudistettavan valtionosuusjärjestelmän avulla on taattava, että kuntien maksuosuus palvelu- ja hallintotehtävien menoista pysyy kohtuullisena.

1. Valtionosuus- ja avustusjärjestelmää on huomattavasti yksinkertaistettava. Kuntien tulee saada nykyistä enemmän ratkaisuvaltaa valtionosuuksien yksityiskohtaisessa käyttämisessä. Valtionosuusjärjestelmän sekä kantokykyluokituksen normien määrittelyn on edistettävä kunnissa järkevää ja säästäväistä taloudenhoitoa.

2. Valtion rahoitusavustuksin on turvattava jokaiselle kunnalle tulojen keskimääräinen vähimmäistaso. Siten turvataan myös heikossa taloudellisessa asemassa olevien kuntien asukkaille riittävä palvelutaso veroäyrin hintaa kohtuuttomasti kohottamatta.

3. Valtion on huolehdittava siitä, että veroennakkojen etumaksut, valtionosuudet ja -avustukset suoritetaan oikea-aikaisesti ja täysimääräisinä.

4. Lainsäädäntöä kehittämällä on päästävä tarpeettomasta, yksityiskohtiin saakka ulottuvasta valtion viranomaisten valvonnasta niiden hankkeiden osalta, joissa valtio suorittaa osan kustannuksista.

5. Kantokykyluokitusta on edelleen pidettävä tarpeellisena kuntien erilaisen taloudellisen aseman huomioon ottamiseksi. Sitä on kuitenkin kehitettävä siten, että sen laskentaperuste yksinkertaistetaan ja että se edistää tehokasta suhdannepolitiikan harjoittamista.

6. Kuntien tulokehityksen parantamiseksi on kuntien ja valtion kustannus- ja tulojaon perusteet uudistettava. Esimerkiksi auto- ja polttoaineveroina saatavat tulot tulee jakaa valtion ja kuntien kesken niille liikenteen investoinneista ja hoidosta aiheutuvien menojen suhteessa.

7. Kunnallisten palvelujen hinnoittelussa on otettava huomioon tuotantokustannusten muutokset. On estettävä valtiovallan puuttuminen kunnan tarpeellisiksi katsomien ja kunnanvaltuuston hyväksymien tariffikorotusten voimaantuloon. Kunnallisista maksuista ei kuitenkaan saa luoda uusia verotusmuotoja.

8. Harkintaverotus nykymuodossaan on poistettava.

9. Kuntien on maksu- ja taksapolitiikkaa harjoittaessaan tarjottava omakustannushintaa halvempia palveluksia sellaisilla aloilla, jotka edistävät esimerkiksi terveys-, sosiaali- tai kulttuuripoliittisia päämääriä.

10. Kuntien luotonsaannin turvaaminen nykyistä paremmin on pyrittävä ratkaisemaan valtiovallan ja kuntien keskusjärjestöjen sekä rahalaitosten välisin neuvotteluin.

11. Kunnallistalouden suhdannepoliittisten työllistämistehtävien edistämiseksi kuntien on rahastoitava noususuhdanteen aikana, jotta investointeja ja muita työllisyyteen vaikuttavia hankkeita voidaan käynnistää laskusuhdanteen aikana.

12. Kuntien tulee nykyaikaisin liikkeenjohtomenetelmin ja rationalisointitoimenpitein parantaa kunnallishallinnon toimivuutta, työn tuottavuutta ja palvelujen laatua. Rationalisointi on toteutettava voimassa olevien sopimusten pohjalta yhteistyössä henkilöstön kanssa.

13. Rakentamisen taloudellisuutta arvioitaessa on otettava huomioon pääomakustannusten ohella myös hankkeiden käyttökustannukset.

14. Poliittisten luottamushenkilöelinten vastuullisuutta päätöksenteon taloudellisista vaikutuksista on pyrittävä lisäämään. Tilintarkastajien toiminnassa on kiinnitettävä huomiota yksityiskohtien lisäksi myös kustannusvuotoihin, turhaan byrokratiaan, vastuuttomuuteen ja asioiden hitaaseen käsittelyyn sekä hallinnon ja hankkeiden yleiseen tarkoituksenmukaisuuteen.

7. Elinkeinopolitiikka

Kunnan tehtävänä on luoda tavoitteidensa ja kuntalaisten etujen mukaiset edellytykset ja puitteet kunnan alueella toimivalle ja sinne sijoittuvalle elinkeinotoiminnalle. Maankäytön suunnittelussa on sovitettava työpaikat, asuminen, erilaiset palvelut ja liikenne sekä virkistys toimivaksi kokonaisuudeksi. Tätä tarkoitusta varten kunnan tulee määritellä elinkeinopoliittiset tavoitteensa ja sisällyttää ne kuntasuunnitteluunsa.

Maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa on huolehdittava riittävästä ja oikea-aikaisesta rakentamiskelpoisen maan tarjonnasta elinkeinoelämälle.

1. Kunnan tulee luoda yritystoiminnalle suotuisat olosuhteet sekä kiinnittää huomiota työvoimatarpeen ennakointiin ja koordinointiin kunnan alueella tapahtuvan asuntotuotannon kanssa.

2. Kunnan tehtävänä on myötävaikuttaa kuntalaisten kannalta tärkeiden kaupallisten palvelujen riittävän tarjonnan aikaansaamiseksi

3. Kuntien elinkeinoelämään soveltaman maksu- ja taksapolitiikan tulee kattaa kunnille aiheutuvat kustannukset.

4. Kuntien on tarpeen vaatiessa perustettava elinkeinoasiamiehen virkoja. Elinkeinoasiamiehen erityisenä tehtävänä on olla yhdysmiehenä kunnan ja elinkeinoelämän välillä sekä osallistua kuntasuunnitteluun.

5. Tiedotusyhteyksiin kunnan ja elinkeinoelämän välillä on kiinnitettävä huomiota ja perustettava tarpeen vaatiessa tätä tarkoitusta varten yhteistyöelimiä.

6. Kuntasuunnittelussa on luotava edellytykset myös peruselinkeinojen, kuten maa- ja metsätalouden harjoittamiselle.

8. Maa- ja asuntopolitiikka

Kunnallisella maapolitiikalla on turvattava yhdyskuntien kehittämisen kannalta tarkoituksenmukainen ja oikein ajoitettu maankäyttö. Tämän vuoksi kunnat on velvoitettava kuntasuuntiittelun yhteydessä laatimaan riittävän pitkäjänteiset maapoliittiset varaamis- ja hankintasuunnitelmat sekä kaavoitusohjelmat rakennusmaan saannin turvaamiseksi. Maapolitiikka on suunniteltava siten, että asuntotuotantoon ja siihen liittyviin palveluihin sekä muuhun rakennustoimintaan tarkoitetut hankinnat voivat tapahtua ensisijaisesti vapaaehtoisin kaupoin ja siten, että tonttimaan hinta saataisiin nykyistä kohtuullisemmaksi etenkin asutuskeskuksissa. Kuntien on maapolitiikallaan varmistettava kilpailuolosuhteiden säilyminen rakennustuotannossa.

Asuntopolitiikan tavoitteena on luoda jokaiselle kansalaiselle mahdollisuus kohtuutasoiseen ja -hintaiseen asuntoon, joka antaa yksilölle ja perheelle tilaisuuden lepoon ja virkistykseen sekä edistää henkisen perusturvallisuuden kehittymistä. Asuntopoliittisten toimenpiteiden kohteena tulee olla perheen ja yksilön asumisolosuhteet kokonaisuudessaan. Tällöin on erityisesti kiinnitettävä huomiota asumistavaltaan ja -ympäristöltään erilaisia valintamahdollisuuksia tarjoavaan suunnitteluun ja toteuttamiseen. Asuntotuotannon tuottavuutta kehittämällä ja asuttavuuden parantamiseen tähtäävällä suunnittelulla on pyrittävä asumiskustannusten alentamiseen, asuntojen määrän lisäämiseen ja asumisen laadun nostamiseen. Asuntojen määrällisen ja laadullisen tuotannon ohella on kehitettävä asuntoalueiden palvelujen saavutettavuutta ja parannettava asumisympäristöä.

Yleistavoitteena kunnan asuntopolitiikassa tulee olla riittävän asuntotuotannon turvaaminen, hyväkuntoisen asuntokannan säilyttäminen, asumiskustannusten nousun hillitseminen ja asuinympäristön viihtyisyyden parantaminen. Kunnan ensisijaisena tehtävänä on edellytysten luominen asuntorakennustoimintaa ja muuta asumisen tasoa kohottavaa toimintaa varten, missä erityisellä sijalla on riittävästä sosiaalisesta asuntotuotannosta huolehtiminen ja pientalotuotannon edistäminen. Omistus- ja vuokra-asuntoja on pidettävä toisiaan täydentävinä asumisvaihtoehtoina.

Kuntien kaavoituksella ja muilla toimenpiteillä on turvattava seuraavien tavoitteiden toteuttaminen: riittävän väljä asumisrakentaminen, riittävien palvelujen turvaaminen asuntoalueen valmistuessa, monipuolinen asukasrakenne, riittävät harrastusmahdollisuudet, riittävät leikkipaikat, liikenneturvallisuus ja joukkoliikennepalvelut sekä virikkeinen luonnonympäristö.

1. Kunnissa tulee olla kaavoitettua ja kunnallistekniikalla varustettavissa olevaa rakennusmaata 5-10 vuoden rakentamista vastaava määrä, koska runsas tarjonta hillitsee maan hinnan nousua. Rakennusmaan kaavoitusta on nopeutettava myös siten, että useita kaavoitushankkeita on rinnakkain käynnissä.

2. Kaavoituksessa on taattava oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus maanomistajien kesken. Kaavoituksen perusteena tulee olla kunnan yhdyskuntarakenteen tarkoituksenmukainen kehittäminen eivätkä maanomistusolot.

3. Kunnan on hankittava aktiivisesti rakennusmaata ensisijaisesti vapaaehtoisin kaupoin. Kunnan tulee luovuttaa rakennusmaata paikallisista olosuhteista riippuen joko myymällä tai vuokraamalla.

4. Tonttimaan hinnan osuus asunnon hankintakustannuksista vaihtelee voimakkaasti maan eri osissa. Erityisesti suurissa yhdyskunnissa asuntotonttien hinnat ovat nousseet liian korkeiksi. Niissä tonttimaan hinta vaikuttaa asumiskustannuksiin kohtuuttomasti. Lainsäädännöllä ja kunnan omin toimenpitein on estettävä ansioton hyötyminen maa- ja tonttipolitiikassa. On luotava järjestelmä, jonka puitteissa tonttimaan hinnat muodostavat kohtuullisiksi.
5. Katumaksulaki on uusittava kiireellisesti, koska katumaksu on osoittautunut mm. asumiskustannuksia nostavaksi uudeksi verotusmuodoksi. Myös kiinteistöjen verotusarvot on pidettävä kohtuullisella tasolla.

6. Kunkin kaavoitusalueen maanomistajat on saatettava keskenään tasavertaiseen asemaan. Rakennusmaaksi tarvittavalla alueella on suoritettava tilusjärjestely ja maan arvontasaus, jolloin maanomistajalle tulee kaavoitetun alueen rakennusoikeudesta se osuus, joka vastaa hänen maallaan ennen kaavoitusta ollutta arvo-osuutta. Yleiseen käyttöön tulevat alueet on voitava kuitenkin ensin erottaa kunnan käyttöön kaikkia maanomistajia tasapuolisesti kohtelemalla.

7. Kaavoituksen on oltava niin suunnitelmallista, ettei viittä vuotta pitempiä
rakennuskieltoja tarvita. Tämän vuoksi on esimerkiksi rakentamiskehotusten käyttöä tehostettava.

8. Kunnallistekniikalla varustetulla kaava-alueella on rakentamattomat tontit tarvittaessa saatava riittävän nopeasti kaavanmukaiseen käyttöön. Kunnalle on tämän vuoksi annettava mahdollisuus käyttää uhkasakkoa omistajaa kohtaan, ellei kaavanmukaista rakentamista ole viiden vuoden kuluessa rakentamiskehotuksesta huolimatta käynnistetty ja mikäli rakentamiseen on perusteltu tarve.

9. Asemakaavan ja rakennuskaavan laadinnan on kytkeydyttävä kunnan koko suunnitteluun noudattamalla yleiskaavaa. Näin vältetään eri toimintojen irrallinen ja eriytynyt kehittyminen. Niissä kunnissa, joissa yhdyskuntarakenne on päästetty suunnittelemattomilla ja irrallisilla päätöksillä hajautumaan, on uusrakentaminen suunnattava yhdyskuntarakennetta täydentäen. Näin menetellen säästetään samalla viheraluekäyttöön sopivaa luontoa.

10. Turvallisen ja viihtyisän asumisen edistämiseksi on laadittava asumisympäristön laatutasonormit, joita tulee noudattaa sekä kaavoituksessa että rakennusten suunnittelussa.

11. Kuntien on lisättävä pientalotonttien kaavoitusta kysyntää vastaavaksi.

12. Ennen uuden asuntoalueen rakentamisen aloittamista on pyrittävä varmistautumaan siitä, että alueelle järjestetään kunnolliset asioimis-, asumis-, liikenne ja kulttuuripalvelut.

13. Asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa asuntosuunnitteluun jo asunnon rakentamisvaiheessa on pyrittävä parantamaan.

14. Kunnassa laadittavan asunto-ohjelman tulee niveltyä sekä muuhun kuntasuunnitteluun että valtakunnallisen asuntopolitiikan tavoitteisiin. Tätä kautta on huolehdittava siitä, että kunnan alueella tapahtuva asuntotuotanto voi sopeutua kitkattomasti kunnan yleisiin kehitysedellytyksiin ja kunnan yhdyskuntakehitykselle asetettuihin tavoitteisiin.

15. Kunnan on osallistuttava asuntotuotannon rahoitukseen milloin erityiset sosiaaliset syyt niin vaativat tai milloin rakennustuotanto muutoin ei ole riittävä.

16. Vuokra-asuntotuotantoa on kehitettävä siten, että asunnot hajautetaan muun asutuksen yhteyteen.

17. On kehitettävä toimiva järjestelmä, joka mahdollistaa kunnallisen vuokra-asunnon lunastamisen omistusasunnoksi. Puolikunnalliselle asuntotuotannolle on luotava edellytykset.

18. Erityisryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten tarpeet on otettava huomioon asuntojen ja asuntoalueiden suunnittelussa.

19. Rakennuslainsäädäntöä on muutettava siten, että se nykyistä selvemmin koskee myös rakennettujen yhdyskuntien ylläpitoa ja tarkoituksenmukaista saneeraamista, jolloin vapaudutaan liiallisesta uustuotannon suosimisesta ja estetään vielä korjauskelpoisen asuntokannan tarpeeton poistuma.

20. Haja-asutusalueiden perusrakennusoikeus on turvattava samalla ohjaten rakentamista perusrakennusoikeuden epätarkoituksenmukaisen käytön estämiseksi.

21. Asutuskeskusten rinnalla on kehitettävä myös peruselinkeinoja tukevia
kyläyhteisöjä.

22. Asuntotuotannon edistämiseksi ja tuotantokustannusten alentamiseksi on rakennuslupa- ja valvontamenettely yhtenäistettävä ja yksinkertaistettava.

23. Valtion lainoittamien vuokra-asuntojen jako ja valtion lainoittamien omistusasuntojen myynti on järjestettävä kuntien jo olemassaolevien organisaatioiden puitteissa toimintoja rationalisoimalla ja tehostamalla.

9. Ympäristönsuojelu

Turvallisen ja viihtyisän elinympäristön tulee kuulua jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin. Siksi luontoa ja kulttuuriympäristöä tulee tehokkaasti suojella saastumiselta ja tuhoutumiselta. Luonnonvarojen käyttö ei saa perustua yksipuoliselle taloudellisen tehokkuuden ja kasvun ajattelulle. Poliittinen päätöksenteko on kunnallisesti, alueellisesti ja kansallisesti rakennettava siten, että ihmisen elinympäristöön liittyvät ongelmat otetaan täysipainoisesti huomioon.

Ympäristönsuojelun ongelmien ratkaisu ja aiheutuvien kustannusten kattaminen edellyttävät uudenlaista talouspoliittista ajattelua, jossa hyvinvointiin kuuluu keskeisesti myös viihtyisä ja turvallinen ympäristö.

Ympäristönsuojelun lainsäädännön sekä ympäristönsuojelun hallinnon kehittämistä on nopeutettava, ja näin on luotava pohja myös kunnan omille ympäristönsuojelutoimenpiteille.

Kunnallisen ympäristönsuojelun tavoitteena tulee olla luonnonvarojen säästeliäs käyttö ja viihtyisän ja saasteettoman elinympäristön turvaaminen ja kehittäminen. Kunnan omien toimenpiteiden lisäksi tarvitaan valtiovallan ja elinkeinoelämän panosta ympäristönsuojelun eri saroilla.

1. Ympäristönsuojeluministeriön perustamisen yhteydessä on selvitettävä kunnan ympäristöhallinnon järjestäminen. Ympäristönsuojelun asiantuntemusta tulee vahvistaa eri hallintokunnissa. Tarvittaessa on perustettava yhteistoimintaelimiä ja nimitettävä koordinoiva vastuuviranomainen.

2. Kuntasuunnitelmassa on eri toimintojen yhteydessä otettava huomioon ympäristökysymykset, jonka lisäksi on laadittava ympäristösuunnitelma.

3. Ympäristönsuojelussa on noudatettava pääsääntöisesti aiheuttamisperiaatetta, joka edellyttää, että ympäristönsuojelun kustannukset on vahingon aiheuttajan maksettava.

4. On säädettävä ilmansuojelulaki, jossa pääperiaatteena tulee olla ilmoitus- ja lupajärjestelmään perustuva pilaantumisen ehkäisy. Ilmansuojelua on edistettävä jo kaavoitusvaiheessa laitosten sijoittelulla sekä valvomalla päästöjä, ohjaamalla liikennettä ja edistämällä keskitettyä lämmöntuotantoa ja jätepolttoa.

5. Jo saastuneiden vesistöjen puhdistamista on edistettävä ja vesistöjen likaantumista on estettävä nopeuttamalla puhdistamojen rakentamisohjelmia. Puhdistusastetta on nostettava sekä tuotantolaitoksissa että jäteveden käsittelyssä. Valtion on osallistuttava lainoin ja avustuksin puhdistusmenojen investointeihin.

6. Pohjavesivaroja on suojeltava nykyistä tehokkaammin.

7. Vesistöjen säännöstelystä ja rakentamisesta aiheutuvat haitat on korvattava nopeasti.

8. Jätehuoltolain toimeenpanoa on kiirehdittävä käyttäen hyväksi jo toimivia organisaatioita. Jätteiden käsittelyssä ja uusien laitosten perustamisessa on päästävä useamman kunnan yhteistyöhön. Kunnan on osaltaan edistettävä jätteiden hyötykäyttöä.

9. Pyrittävä yhdyskuntasuunnittelun avulla jatkuvasti pienentämään ihmisten toimesta ympäristölle aiheutuvaa rasitusta ja estämään luonnon tuhoutumista.

10. On turvattava jokamiehen oikeudella tapahtuva, häiriötä ja haittaa tuottamaton ulkoilu ja retkeily tarvittaessa lainsäädännöllä. Eri liikunta- ja retkeilymuotoja palvelemaan on mitoitettava riittävän laajat, seudulliset ulkoilualueet. Ne on kaavoituksella turvattava kilpailevilta maankäyttömuodoilta. Keskeiset ja käytetyimmät alueet on hankittava kunnan omistukseen tarvittaessa useamman kunnan yhteistyönä.

11. Rantoja on suojeltava nykyistä tehokkaammin ja taajamissa on ranta-alueet pyrittävä saamaan yleisön vapaaseen käyttöön.

12. Luonnonsuojelullisesti arvokkaiden soraharjujen, soiden ja muiden alueiden suojelemiseksi on ryhdyttävä kiireellisesti riittäviin lainsäädännöllisiin toimenpiteisiin. Tällöin on turvattava myös maanomistajien oikeudet.

13. Omaleimaiset kyläyhteisöt ja kaupunkien vanhat, yhtenäiset miljöökokonaisuudet on suojeltava riittävän yksityiskohtaisin kaavamääräyksin.

10. Liikennepolitiikka

Kunnan liikennepolitiikan tavoitteena on kuntalaisten liikkumismahdollisuuksien parantaminen. Kunnan liikennepolitiikalla on taattava kuntalaisille riittävät liikenteelliset peruspalvelut.

Kunnan liikennepolitiikan tehtäväkentän laajuus ja liikenteen sääntelyn yksityiskohtaisuus riippuu oleellisesti kunnan koosta ja rakenteesta. Jo kaavoituksessa, sijoitettaessa työpaikkoja ja asuntoalueita sekä palvelukeskuksia tulee pyrkiä päivittäisen liikennetarpeen vähentämiseen.

Suurissa yhdyskunnissa kunnan tulee kunnassa olemassaolevaa julkisen liikenteen hoito-organisaatiota (yksityiset liikennöitsijät, kunnan liikennelaitos tai yhtiö) kehittäen taata joukkoliikenteen hyvä ja kohtuuhintainen palvelutaso. Erityisesti työmatkaliikenteessä on suosittava joukkoliikennettä. Tämä edellyttää kohtuullista tariffipolitiikkaa, julkisen liikenteen omia kaistoja pääliikennesuunnilla ja kaluston riittävää tasoa. Myös pysäköintipolitiikkaa ohjaamalla on erityisesti ruuhka-aikoina pyrittävä turvaamaan joukkoliikennevälineiden nopea kulku.

Keskisuurissa ja pienehköissä kunnissa liikenteen peruspalvelut rakentuvat myös joukkoliikennejärjestelmän varaan. Sitä täydentää usein lyhyillä työmatkoilla käyttökelpoinen kevyt liikenne, joka on pyrittävä ohjaamaan omille turvallisille reiteilleen. Yksityisen henkilöautoliikenteen ohjaaminen rajoitustoimenpitein on tällöin useimmiten tarpeetonta lukuunottamatta liikenneturvallisuustoimenpiteitä.

Myös harvaanasutuilla seuduilla on taattava liikennepalvelujen vähimmäistaso. Tämä edellyttää joukkoliikenteen riittävän tiheää reitistöä ja vuoromääriä. Yksityisen ja postin linja-autoliikenteen, koululaiskuljetusten, taksiliikenteen ja valtion rautateiden paikallisliikenteen yhteistyötä on edistettävä. Tarvittaessa on annettava valtion erityistukea liikennepalvelujen turvaamiseksi.

1. Energian säästäminen, liikenneturvallisuuteen vaikuttaminen sekä kaikkien väestöryhmien tasa-arvoisten liikennetarpeiden huomioon ottaminen edellyttävät, että valtio ja kunnat yhteisvoimin kehittävät joukkoliikennettä. Erityisesti suurissa yhdyskunnissa joukkoliikenteellä on oltava keskeinen asema työmatkaliikenteessä.

2. Yksityis- ja julkistaloudellisilta kustannuksiltaan edullista, liikenneturvallisuutta edistävää ja ympäristöhaittoja aiheuttamatonta kevyttä liikennettä on edistettävä asutuskeskuksissa, niiden reuna-alueilla ja mahdollisuuksien mukaan myös muualla. Yhdyskuntien sisäinen liikenne on suunniteltava nykyistä paremmin myös jalankulku- ja pyörätiestöjen osalta. Suurimpien kaupunkien keskustoihin on luotava kävelykaduista ja korttelin sisäisistä käytävistä muodostettava turvallinen jalankulkuverkosto.

3. Kuntien yhteistoimintaa joukkoliikenteen suunnittelussa on kehitettävä. Tämä koskee erityisesti seudullisen kokonaisuuden muodostavia kuntia. Näissä kunnissa tulee laatia seudullinen joukkoliikennesuunnitelma, jonka perusteella myönnetään tarkoituksen mukaiset liikenneluvat. Näillä alueilla on myös pyrittävä kehittämään seudullinen matkalippu.

4. Yhdyskuntien liike- ja työpaikkakeskustoissa noudatettava pysäköintipolitiikka on keino, jolla vaikutetaan paitsi pysäköintiin myös koko liikenteeseen. Kunnalla on oltava tarpeellinen päätäntävalta kunnassa noudatettavassa pysäköintipolitiikassa. Uusilla ja saneerattavilla asuntoalueilla on pysäköinti järjestettävä siten, että rakennusten piha-alueet jäävät erityisesti lasten ja vapaa-aikakäyttöön.

5. Uusia asuntoalueita suunniteltaessa tulee joukkoliikenne ottaa huomioon jo kaavoitusvaiheessa. Alueille on varattava tarvittaessa joukkoliikenneväylät sekä kevyen liikenteen reitit.

6. Asuntoalueilla on moottoriajoneuvoliikenne pyrittävä ohjaamaan tietyille väylille. Näin luodaan edellytykset liikenneturvallisuudelle, meluntorjunnan tehostamiselle sekä asuntoalueen viihtyisyydelle.

7. Linja-autoliikenteen verotuksen avulla voidaan keskeisesti vaikuttaa tariffeihin. Joukkoliikenteen tukemista on edistettävä muuttamalla
verotusta esimerkiksi polttoaineen ja kaluston osalta.

8. Taksiliikenne on osa joukkoliikennettä ja sen sujuvuutta on lisättävä. Takseilla on oltava oikeus käyttää joukkoliikennekaistoja ja takseille on varattava omia pysähtymispaikkoja keskustassa.

9. Yhdyskuntien keskustoissa on varattava jakeluliikenteen tavarankuljetuksia varten pysäköintiruutuja.

10. Liikenneturvallisuutta on parannettava teiden valaistuksella ja edistämällä heijastimien käyttöä.

11. Rautateiden paikallisliikenteen lisäämismahdollisuudet suurimpien kuntien ympäristöissä on selvitettävä kyseisten kuntien ja valtion kesken.

12. Yleisten teiden rakentamisessa ja suunnittelussa on kehitettävä kuntien sekä tie- ja vesirakennuslaitoksen välistä yhteistyötä. Erityisesti on pyrittävä siihen, että valtio kustannuksellaan rakentaa kevyen liikenteen väylän samanaikaisesti ajoväylän kanssa.

13. Kadun ja rakennuskaavatien rakentaminen ja kunnossapito kuuluvat kunnan tehtäviin. Valtion tulee avustaa kuntia em. katujen ja teiden kunnossapidossa aiheuttamisperiaatteen mukaisesti. Valtion on myös osallistuttava pääliikenneväylien melunsuojaukseen asutuskeskuksissa.

11. Energiapolitiikka

Kunnallinen energiapolitiikka on tärkeä osa valtakunnan energiapolitiikasta. Energiapolitiikan keskeisiä tavoitteita ovat riittävän energiatuotannon turvaaminen kaikissa olosuhteissa, energian säästeliäs, tehokas ja taloudellinen käyttö ja energian tuotantoon sekä jakeluun liittyvien ympäristöhaittojen minimoiminen. Energiapolitiikan tavoitteena on lisäksi energian kulutustottumuksien muuttaminen. Myös kunnan on aktiivisella energiapolitiikalla osaltaan edistettävä mainittujen tavoitteiden saavuttamista.

Kotimaisen energian osuutta on pyrittävä nostamaan. Energian säästämiseen on pyrittävä kiinteistöjen lämpötaloudessa, edistämällä kevyttä liikennettä, suosimalla joukkoliikennettä sekä pyrkimällä useamman kunnan ja myös kunnan ja tuotantolaitosten energiayhteistyöhön.

1. Puun, turpeen ja muun kotimaisen energian käyttöä tulee edistää alueellisesti siellä, missä siihen on ympäristönsuojelulliset seikat huomioon ottaen taloudellisia mahdollisuuksia.

2. Rakennettaessa kotimaisiin energialähteisiin perustuvia energialaitoksia tulee valtiovallan huolehtia siitä, että perustamis- ja käyttökustannuksiin osoitetaan riittävät avustukset.

3. Valtion avustusten osuutta rakennusten lämpötaloudellisten korjaustoimenpiteiden rahoitukseen tulee lisätä, huomioiden kuitenkin korjattujen kohteiden käytön jatkuvuus ja yhdyskuntarakenteen säilyminen. Lisäksi tulee järjestää pitkäaikaista halpakorkoista lainaa.

4. Energian säästämistä tulee ohjata jatkuvalla tiedotus- ja koulutustoiminnalla sekä tarvittavin tariffipoliittisin keinoin.

5. Sähkötuotannon kapasiteetin lisäämisen tulee perustua ensisijaisesti sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitosten eli lämmitysvoimalaitosten rakentamiseen. Kaukolämmitystoimintaa tulee laajentaa ottaen huomioon sekä kansantaloudelliset että ympäristönsuojelulliset tekijät.

6. Kunnan energiapolitiikan keskeiset tavoitteet tulee sisällyttää kuntasuunnitelmaan. Kunnan tulee kiinnittää erityistä huomiota energian säästämiseen ja sen järkevään käyttöön. Tarvittaessa on asetettava erityinen energiankäyttötoimikunta huolehtimaan tästä tehtävästä tai annettava tämä tehtävä jollekin muulle sopivalle elimelle.

7. Energiataksat on mitoitettava vastaamaan kunnan energiatuotannon pääoma- ja käyttökustannuksia eli todellisia kustannuksia.

8. Ympäristönsuojelullisesti ja maisemallisesti arvokkaat kosket tulee jättää
rakentamatta.

12. Terveydenhuolto

Ihmisen henkilökohtainen terveys on arvokasta ja sitä tulee kaikin tavoin edistää ja suojella. Terveysturvan takaaminen tulee asettaa keskeiseksi yhteiskuntapoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaista ihmistä on kannustettava omatoimiseen terveytensä edistämiseen ja vastuuseen terveydestään.

Ihmisen terveysturva koostuu fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista tekijöistä. Terveydelle vaarallisia elintapoja sekä ihmisen sosiaalisessa ja biologisessa elinympäristössä sekä henkisessä ilmapiirissä ilmeneviä vaaratekijöitä on pyrittävä ennakolta ehkäisemään. Siten kansanterveystyötä on laajennettava koskemaan myös sellaisia kysymyksiä, jotka ovat jääneet perinteisen terveydenhuollon ulkopuolelle.

Terveysturva on taattava kaikille alueellisista tai sosiaalisista eroista riippumatta. Yksilön oikeudet, kuten luottamuksellisuus hoitosuhteissa, terveystietojen henkilökohtaisuus, mahdollisuudet omakohtaisiin ratkaisuihin hoidon suhteen, terveyspalvelujen turvallisuus sekä ennen kaikkea mahdollisuus palvelujen valintaan on taattava terveydenhuollossa. Avoterveydenhuollon kehittämisen keskeisenä tavoitteena on oma-lääkäri -järjestelmän luominen.

Sairaanhoidossa on edelleen kehitettävä avohoitoa ja painotettava palvelujen saatavuutta sekä hyvää sisältöä. Avohoidon ja sairaalatoimen välistä yhteistyötä on parannettava. Pitkäaikaissairaanhoidon ja mielenterveystyön ongelmien ratkaiseminen edellyttää kiinteätä yhteistyötä sosiaalitoimen kanssa.

1. Terveysturvan kehittämiseksi on tehostettava terveys- ja sosiaaliviranomaisten yhteistoimintaa tarvittaessa näitä myös organisatorisesti lähentämällä tai yhdistämällä sekä yhtenäistämällä valtionosuussäännöksiä.

2. Terveydenhuollon suunnittelujärjestelmä on uudistettava siten, että se vastaa käytännön toiminnan tarpeita sekä sisällöltään että ajoitukseltaan. Suunnittelussa noudatettavia menettelytapoja on myös olennaisesti yksinkertaistettava ja helpotettava.

3. Sairauksien ennalta ehkäisemiseksi on lisättävä erityisesti terveyskasvatusta, mikä on liitettävä myös osaksi sairaanhoitoa.

4. Koulukasvatuksen, työterveyshuollon ja sosiaalityön yhteydessä on tehostettava oikeita ja terveellisiä ravinto- ja liikuntatottumuksia koskevaa terveysvalistusta ja terveydelle vaarallisten nautinto- ja huumausaineiden käyttöä ehkäisevää neuvontaa.

5. Psykologista ja psykiatrista asiantuntemusta tulee lisätä kaikessa terveydenhuoltotoiminnassa.

6. Avosairaanhoitoa on lisättävä kaikissa niissä muodoissa, joissa se voi tuloksellisesti ja potilaan turvallisuutta vähentämättä korvata laitoshoidon. Avosairaanhoito vaatii tuekseen kotipalvelujen ja asunto-olojen kehittämistä.

7. Vanhusväestön avohoitomahdollisuuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Laitoshoidossa tarvitaan vanhainkotien rinnalle sairaskoteja. Aktiivisen hoidon ja kuntoutuksen merkitystä on painotettava.

8. Sairaalahoidossa on asetettava tavoitteeksi inhimillinen hoitosuhde, kaavamaisuuden välttäminen ja potilaan aktiivinen osallistuminen hoitoon. Tarkoituksenmukaista hoidon porrastusta keskus- ja aluesairaaloiden sekä terveyskeskusten vuodeosastojen välillä on edelleen kehitettävä. Sairaalalaitoksen toiminnan ja hoitoprosessien tehokkuutta on seurattava sekä poistettava niissä mahdollisesti esiintyvät epäkohdat järjestelmällisellä suunnittelu-, tutkimus- ja selvitystoiminnalla.

9. Työterveyshuollon kehittäminen on taattava riittävin voimavaroin, ja se on kytkettävä osaksi yleistä terveydenhuoltojärjestelmää.

10. Yksityisten lääkäri- ja terveyspalvelujen tarjonta on turvattava sekä edistettävä niiden yhteistyötä julkisen terveyspalvelutoiminnan kanssa.

11. Virka- ja työehtosopimusjärjestelyin sekä hallintoa yksinkertaistamalla on luotava edellytykset inhimilliselle ja palvelukeskeiselle potilashoidolle.

12. Kustannustietoisuuden lisäämiseksi terveyshuollossa tulee tehostaa terveydenhuoltohenkilökunnan hallinnollista ja taloudellista koulutusta.

13. Terveydenhuollon palvelujen omavastuuosuuksia on kehitettävä siten, että palvelujen käyttöä voidaan ohjata kansanterveystavoitteiden kannalta tarkoituksenmukaisesti.

14. Sairausvakuutusta on laajennettava koskemaan hammassairauksien hoitoa ja avohuollossa olevien vammaisten apuvälineitä.

15. Yhdyskuntasuunnittelua sekä koulujen liikuntaopetusta on ohjattava siten, että erilaiset liikuntamuodot voivat muodostua elinikäisiksi ja jokapäiväisiksi toiminnoiksi.

16. Vammaisten huoltoa on kehitettävä siten, että heidän erityistarpeensa otetaan huomioon terveydenhuollon lisäksi liikenteessä ja asumisessa. Kuntoutustoiminnan tavoitteena tulee olla omatoimisuuden saavuttaminen ja ylläpitäminen.

17. Päihteiden vammauttamien henkilöiden hoitoonohjausta on parannettava.

13. Kulttuuripolitiikka

Kulttuuripolitiikassa tulee noudattaa erilaisten arvojen ja ideologioiden esilletulon toteuttavaa moniarvoisuutta, yksilökeskeisyyttä ja kriittisyyttä. Näiden periaatteiden pohjalta on ratkaistava kulttuurihallinnon sekä kulttuurityön taloudelliset, sosiaaliset ja alueelliset ongelmat. Tavoitteena tulee olla edellytysten luominen kulttuurin moniarvoisuuden säilymiselle ja laajentumiselle.

Kunnan kulttuuritoiminnan tavoitteena on luoda edellytykset kuntalaisten omaehtoiselle luovalle toiminnalle ja kulttuuriharrastuksille. Kunnan on tuettava kulttuurin eri muotoja ja tarjottava monipuolisia kulttuuripalveluja.

1. Mitään kulttuurin muotoa tai suuntaa ei saa kunnassa syrjiä tai erityisesti suosia, vaan kunnan on tuettavat niitä tasa-arvoisesti.

2. Vireän ja monipuolisen kulttuuritoiminnan tärkeinä edistäjinä ja ylläpitäjinä kunnassa ovat vapaat kansalaisjärjestöt ja pienryhmät. Niiden asemaa tulee vahvistaa tukemalla niitä julkisin varoin.

3. Harrastajataiteen toiminnallisia edellytyksiä on parannettava tarjoamalla ohjaajapalveluita, välineitä ja esiintymis- ja esittelytilaisuuksia.

4. Kuntiin on pääsääntöisesti perustettava kulttuurilautakunnat tukemaan ja kehittämään kunnan kulttuuritoimintaa. Kulttuurilautakunnan tehtävänä on lisäksi osallistua kuntasuunnitteluun kulttuuripolitiikan osalta. Kulttuurilautakuntien alaisuuteen on palkattava kulttuuritoiminnan ohjaukseen ja hallintotehtäviin tarvittavat viranhaltijat.

5. Monipuolisen kulttuuritoiminnan mahdollistamiseksi tulee kunnan osoittaa tarvittavat tilat. Nämä voivat olla monitoimikeskuksia, oppilaitosten soveltuvia tiloja ja myös pienimuotoisia kuntalaisten omakohtaiseen luovaan toimintaan soveltuvia tiloja. Erityisesti uusien tilojen suunnittelun yhteydessä useamman kunnan tulisi pyrkiä yhteistyöhön, siten turvataan myös pienten kuntien asukkaille tasapuoliset mahdollisuudet kulttuuripalvelujen käyttämiseen.

6. Kunta on valtion ohella vastuussa siitä, että kulttuurityöntekijöiden toimeentulo voidaan nykyistä pysyvämmin ja varmemmin turvata. Käytännössä tämä merkitsee taiteilijapalkkajärjestelmän kehittämistä.

7. Kunnan on päivähoitotoimessaan vastattava siitä, että päivähoitoon sisältyy viriketoimintaa.

8. Kunnan on vanhustenhuollossaan edistettävä vanhusten kulttuuriharrastuksia.

9. Kuntien kirjastoja sekä kansalais- ja työväenopistoja tulee kehittää monipuolisiksi kulttuuripalveluja tarjoaviksi keskuksiksi.

10. Nykyisten läänien taidetoimikuntien nimittäminen tulee siirtää maakuntaitsehallinnon perustamisen jälkeen maakuntavaltuustolle.

14. Koulutuspolitiikka

Koulutuksen tavoitteena on antaa jokaiselle ihmiselle riittävät valmiudet, joiden pohjalta hän kykenee kehittämään itseään ja osallistumaan lähiympäristönsä ja koko yhteiskunnan toimintoihin ja kehittämiseen. Koulutuspolitiikassa tulee ottaa huomioon ihmisten kiinnostusten ja kykyjen erilaisuus ja luoda edellytykset yksilöläheisille valinnoille.

Oppiminen on nähtävä läpi elämän jatkuvana tapahtumana. On pyrittävä siihen, että yksilön oppimishälu säilyy vireänä kaikkina ikäkausina ja että opiskelussa on jatkuvasti tavoitteena monipuolinen itsensä kehittäminen.

Koulutusjärjestelmän on oltava avoin ja sen tulee tarjota jokaiselle yksilölle tasa-arvoiset, kiinnostustensa ja kykyjensä mukaiset opiskelumahdollisuudet. Sisällöltään koulutuksen tulee olla monipuolista, laaja-alaista ja moniarvoista. Sen tulee edistää ihmisen itsenäisen maailmankuvan muodostumista. Riittävän vähimmäiskoulutuksen lisäksi jokaiselle on saatava tilaisuus hankkia laajat ja monipuoliset yleistiedot, jotka tekevät yksilöllisen jatko-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen mahdolliseksi. Erikoistumisvaiheessa on taattava mahdollisimman korkea koulutuksen taso.

1. Koulutuksen sisällön ja aineellisten voimavarojen kehittämisedellytykset on turvattava eduskunnassa hyväksyttävissä keskipitkän aikavälin suunnitelmissa.

2. Opetuksen sisällön monipuolisuus ja valinnaisuus on taattava sijoittamalla opetussuunnitelmiin kaikille koulutuksen tasoille teoreettista, välineellistä ja soveltavaa tietoainesta sekä elämässä tarvittavia taitoja. Tämä tavoite on peruskoulussa toteutettava kehittämällä koulutusjärjestelmää siten, että sen puitteissa voidaan riittävässä määrin ottaa huomioon oppilaiden yksilölliset erot.

3. Selvitettävä riittävän kokeiluohjelman perusteella mahdollisuudet esikoulun liittämiseksi yleiseen peruskoulutukseen. Tällöin on kehitettävä päivähoidon ja koulun välistä hallinnollista yhteistyötä.

4. Kunnan kouluhallinnossa on päätäntävaltaa hajautettava oppilaitoskohtaisille, johtokuntatyyppisille luottamuselimille, joiden jäsenet valitaan pääasiassa oppilaiden vanhempien keskuudesta ja jossa on myös opettajien ja yläasteesta alkaen oppilaiden edustus.

5. Ammattikoulussa on lisättävä oppilaitosneuvostojen ja lukiossa kouluneuvostojen päätäntävaltaa oppilaitosten sisäisessä päätöksenteossa sekä parannettava niiden toimintaedellytyksiä.

6. Kunnan tulee voida itsenäisesti päättää opetussuunnitelmastaan vahvistetun runko-opetussuunnitelman puitteissa.

7. Koulupiirijaon on oltava mahdollisimman joustava oppilaiden koulunkäynnin kannalta ja sitä on muutettava myös käytännössä olosuhteiden muuttuessa. Oppilaiden vapautta valita haluamansa koulu on edistettävä.

8. Opetusryhmien kokoa on pienennettävä. Haja-asutusalueiden pienten koulujen säilyminen on turvattava. Näillä toimenpiteillä helpotetaan pedagogisia vaikeuksia.

9. On mahdollistettava eri koulujen ja koulumuotojen opettajien joustava yhteiskäyttö.

10. Kielivalintojen mahdollisuuksia on laajennettava säätämällä valtionapuun oikeuttava ryhmäkoko nykyistä pienemmäksi. Yksiluokkasarjaisissa lukioissa on alkavan kielen opetusryhmän koko säädettävä normaalia pienemmäksi, jotta voidaan taata oppilaitten sivistyksellinen tasa-arvoisuus.

11. Keskiasteen koulunuudistuksessa on oppiaineiden aloituspaikkoja oltava kysyntää vastaavasti.

12. Oppilashuollon toiminnallisia edellytyksiä on tehostettava ja monipuolistettava.

13. Ohjatulla virkistystoiminnalla on turvattava ja monipuolistettava oppilaiden vapaa-ajan vietto.

14. Kunnan oppilaitosten sisäisen oppimateriaalin ja oheismateriaalin tuottamisen taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä on parannettava.

15. Kunnan tulee kiinnittää erityistä huomiota koulurakennusten suunnitteluun turvallisuutta, viihtyvyyttä, opiskelumotivaatiota, työrauhaa sekä tilojen kouluajan ulkopuolista käyttöä edistävästi.

16. Oppilaitosten suunnittelussa on turvattava vammaisten mahdollisuus opiskeluun.

17. On kehitettävä aikuiskasvatusta soveltamalla avoimen yliopiston periaatetta korkeakouluihin ja huolehtimalla siitä, että vapaan sivistystyön, erityisesti kansalais- ja työväenopistojen toimintamahdollisuudet turvataan erottamalla niille riittävä osuus myös keskiasteen koulutuksessa.

15. Nuorisopolitiikka

Kunnallisen nuorisopolitiikan tulee parantaa nuorten elin- ja kasvuolosuhteita sekä luoda edellytyksiä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, oman itsensä toteuttamiseen ja kansainväliseen vuorovaikutukseen.

Tämä edellyttää laaja-alaisen nuorisopoliittisen ajattelutavan omaksumista. Lasten ja nuorten kehitysolosuhteita säätelevät mm. talouspolitiikka, yhteiskuntasuunnittelu, koulutoimi, sosiaali- ja terveystoimi, työvoimaviranomaiset sekä vapaa-aikatoimi.

Nuorisolautakuntien toiminta on tällä hetkellä keskittynyt liiaksi vain nuorten vapaa-ajan toiminnan sekä nuorisomäärärahojen jakokysymyksiin.

1. Jokaisessa kunnassa tulee laatia nuorisopoliittinen suunnitelma ja koko kuntasuunnittelussa on nuorisopolitiikan näkökohdat otettava erityisesti huomioon.

2. Nuorisolautakunnan vaikutusmahdollisuuksia kunnallishallintoon on lisättävä pyytämällä siltä tarvittaessa lausuntoja mm. kuntasuunnittelua, kaavoitusta, sosiaalitointa sekä asuntopolitiikkaa koskevissa asioissa.

3. Nuorisopolitiikan tehtäviin on sisällytettävä nuorten etujen valvonta kunnallishallinnossa, työmarkkinoilla ja koulutusjärjestelmässä.

4. Nuorten järjestötoiminnalle on turvattava toimintaedellytykset. Poliittisia ja puolueisiin sitoutumattomia järjestöjä on kohdeltava tasapuolisesti.

5. Nuorille on tarjottava toimintaedellytykset urheilu-, kulttuuri ja muilla harrastusaloilla.

6. Ammatinvalinnanohjausta on tehostettava.

7. Henkilön asuessa esimerkiksi opiskelun vuoksi tilapäisesti vieraan kunnan alueella hänen tulee saada samat palvelut kuin kyseisen kunnan asukkaat.

16. Vanhustenhuolto

Kunnallisessa sosiaalipolitiikassa vanhustenhuolto tulee saattaa aktiiviseksi palvelutoiminnaksi, jossa otetaan huomioon vanhusten yksilölliset tarpeet ja kannustetaan omatoimisuuteen. Vanhustenhuollossa tulee korostaa lähipalveluperiaatteita.

Vanhuksilla tulee olla mahdollisuus valita oma elinympäristönsä. Tämä edellyttää asuntotuotannon, avohuoltopalvelujen ja erilaisten viihtyvyyspalvelujen yhteensovittamista ja kehittämistä.

Kunnan tulee tukea vanhustyötä tekevien, vapaaehtoisten järjestöjen toimintaa.

Kunnan vanhustenhoito tulee saada yhtenäisen valtionosuusjärjestelmän piiriin.

1. Vanhuksia ei tule erottaa omaksi ryhmäkseen yhteiskunnan eri toiminnoissa. Erityisesti on painotettava asuntojen rakentamista muun asutuksen yhteyteen.

2. Kaikissa kunnissa on säännöllisesti suoritettava tutkimus vanhusten taloudellisista ja terveydellisistä olosuhteista, asuntotilanteesta sekä muista toimeentuloon ja viihtyvyyteen vaikuttavista tarpeista.

3. Vanhuksille tarkoitettua asuntotuotantoa on lisättävä ja siinä on noudatettava valinnanvapauden periaatteita eri asumismuotojen kesken. Pääpaino on kohdistettava asunto- ja palvelutalojen sekä muiden avohuollollisten asumismuotojen jatkuvaan kehittämiseen muun asutuksen yhteydessä.

4. Vanhusten kotona asumisen edellytyksiä on parannettava lisäämällä ja monipuolistamalla sosiaali- ja terveyspalveluja. Erityisesti on kehitettävä kotipalvelutoimintaa.

5. Vanhusten viihtyvyyteen on kiinnitettävä huomiota kehittämällä vanhuksille sopivia työskentelymuotoja ja harrastustoimintoja yhteistyössä vapaaehtoisten järjestöjen kanssa.

6. Laitoshoitoa on pyrittävä kehittämään ja monipuolistamaan perustamalla vanhainkotien rinnalle sairaskoteja paikallisia tarpeita vastaavasti.

17. Lasten päivähoito ja turvallisuus

Lasten päivähoidon järjestämisessä on noudatettava valinnanvapauden periaatetta eri hoitomuotojen kesken.

Lasten päivähoitoa on kehitettävä lasten päivähoitolain pohjalta siten, että päiväkoti- ja perhepäivähoitopaikkoja saadaan perustetuksi kuntiin kysyntää vastaavaksi.

Kunnan ja valtion on myös muilla toimenpiteillä edistettävä lapsen turvallisuutta ja kehittymisedellytyksiä.

1. Perhepoliittista lainsäädäntöä kehittämällä ja lisäämällä kunnan päivähoitopaikkojen määrää on vanhemmille luotava käytännön mahdollisuudet valita lapsen kotihoidon ja kunnan päivähoidon välillä.

2. Valtakunnallinen päivähoidon viisivuotissuunnitelma on mitoitettava siten, että kunnat voivat perustaa tarvettaan vastaavasti päivähoitopaikkoja.

3. Vanhempainloma on pidennettävä vaiheittain yhdeksi vuodeksi ja lisäksi on kehitettävä pienten lasten vanhempien työaikoja joustavammiksi.

4. Kunnan päivähoitotoimintaa on kehitettävä siten, että myös vuorotyössä käyvien ja poikkeuksellisia työaikoja noudattavien vanhempien lasten hoito saadaan järjestetyksi.

5. Ansiotyössä käyvien vanhempien sairastuneiden lasten päivähoitoa kehitetään ensisijaisesti kotisairaanhoitona turvaamalla myös vanhemmille itselleen mahdollisuus hoitaa sairasta lastaan toimeentulon siitä kärsimättä ja toisaalta lisäämällä sosiaalipalveluhenkilöstöä.

6. Vammaisia lapsia kotona hoitavien vanhempien asemaa helpotetaan järjestämällä kotiapua. Erityispäivähoitoa tulee lisätä. Sosiaaliviranomaisten, koulutoimen ja terveydenhuollon keskinäistä sekä viranomaisten ja lasten vanhempien välistä yhteistyötä tulee parantaa.

7. Kunnallisen päivähoidon ulkopuolelle jäävän alle kouluikäisen lapsen hoidosta johtuvat palkka- ja sosiaalikustannukset on saatava vähennyskelpoiseksi verotuksessa ansiotulon hankkimisesta aiheutuvina kustannuksina olkoonpa kysymyksessä joko kotiin palkattu hoitaja tai kodin ulkopuolella olosuhteista johtuva lapsenhoidon järjestely.

8. Lasten henkisen kasvuympäristön turvaamiseksi ja lapsiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi on lastensuojelulainsäädäntö ja lain käytännön valvonta uudistettava.

9. Liikenneturvallisuutta on parannettava asuntoalueilla, koulujen ympäristössä ja muilla lasten käyttämillä alueilla.

18. Henkilöstöpolitiikka

Kunnan hallinnon tehokkuus ja kuntalaisille tarjottavien palvelujen taso riippuvat oleellisesti kunnan palveluksessa olevasta henkilöstöstä. Kunnan toimintatavoitteisiin ja myös henkilöstön tarpeisiin perustuvaa henkilöstöpolitiikkaa ja siitä koituvaa henkilöstöhallintoa on kehitettävä kapea-alaisesta palkka-asioiden hoidosta kaikki henkilöstöpolitiikan osa-alueet kattavaksi henkilöstöpolitiikaksi. Erityistä huomiota on kohdistettava ammattitaidon, työmotivaatioon vaikuttavien ohjausmenetelmien, kustannustietoisuuden ja yhteistyön kehittämiseen oikeudenmukaisin ja kilpailukykyisin palveluehdoin.

Organisaatioiden valtasuhteita ja työnjakoa on voitava säännösten estämättä muuttaa siten, että tehtävien ja vastuun delegointi ja tavoitejohtaminen yleistyvät. Henkilöstön vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen edellyttää työpaikkademokratian kehittämistä.

1. Kunnallista henkilöstö- ja palkkapolitiikkaa on kehitettävä siten, että kuntien palvelukseen saadaan tarvittava pätevä henkilökunta. Palkkauksessa tulee ottaa huomioon tehtävien laatu, vastuu ja vaadittava koulutus.

2. On turvattava kunnan henkilöstön vaikutusmahdollisuudet omaa työtään, työnsä toteuttamista ja työyhteisöään koskevien päätösten valmistelussa. Tämä edellyttää työpaikkademokratiasopimuksen mukaisten yhteistoimintaelinten toimintaedellytysten turvaamista ja työpaikkakokouskäytännön yleistämistä.

3. Kuntien käyttömenoista on yli puolet henkilöstömenoja. Kunnallista henkilöstöpolitiikkaa ja työn tuloksellisuutta on kehitettävä ja palkkapolitiikkaa on muutettava joustavammaksi. Tämä edellyttää kuntien ja henkilökuntajärjestöjen yhteistyötä sekä nykyistä uudenaikaisemman henkilöstöhallinnon aikaansaamista kuntiin.

4. Nykyisten kunnallisten keskusjärjestöjen työnjakoa on kehitettävä siten, että kunnallisen sopimusvaltuuskunnan edellytykset kehittää myös muuta henkilöstöpolitiikkaa kuin palkka- ja palvelussuhdeasioita paranevat.

5. Monimutkaiseksi ja hallinnollisia voimavaroja nieleväksi kehittynyttä virka- ja työehtosopimusjärjestelmää on yksinkertaistettava kuntien työnantajajärjestön ja henkilökuntajärjestöjen yhteisin toimenpitein.

6. Henkilöstöhallinnon organisaatiota on kehitettävä perustamalla henkilöstöasioita varten pääsääntöisesti oma henkilöstölautakunta.

7. On laadittava ja toteutettava kunnan kaikki toiminnot kattava koulutussuunnitelma. Lisäksi on järjestettävä erityisesti uuden henkilökunnan ja uusien luottamushenkilöiden perehdyttäminen kunnan eri toimintoihin.

8. Kunnan sisäistä tiedotustoimintaa on kehitettävä tiedotussuositussopimuksen pohjalta, käyttäen hyväksi kunnan yhteistyökomitean asiantuntemusta.

9. Johtamista ja johtamistaitoa työyhteisössä on kehitettävä käyttäen hyväksi ns. tavoitejohtamisen menetelmiä. Samalla on saatava henkilöstön luovuus monipuolisesti käyttöön pyrittäessä hyväksyttyihin tavoitteisiin.

10. Osatyökykyisiä on pyrittävä saamaan varhaiskuntoutukseen ja koulutukseen, jotta he voisivat sijoittua samassa työyhteisössä heidän terveydentilaansa vastaaviin tehtäviin.

19. Työvoimapolitiikka

Aktiivisen työvoimapolitiikan tavoitteena on huolehtia siitä, että yksilön oikeus työhön ja työpaikan valintaan toteutuu. Tämän perustavoitteen saavuttaminen edellyttää työvoimapolitiikan alueittaista ja ajallista suunnittelua sekä näistä suunnitelmista tiedottamista. Suunnittelun tavoitteena tulee olla viihtyisien työ- ja asuinpaikkakokonaisuuksien luominen.

Valtakunnalliset, kuntiin kohdistuvat työhönsijoittamisvaatimukset tulee suhteuttaa joustavalla tavalla nykyistä paremmin kunnan kokonaistyöllisyyteen. Kunnallinen elinkeinopolitiikka tukee osaltaan työvoimapolitiikan edellytyksiä edistämällä pysyvien työpaikkojen syntymistä paikkakunnalle. Erityistä huomiota on kiinnitettävä pienten ja keskisuurten yritysten toimintamahdollisuuksien parantamiseen. Lisäksi kunnallistalouden keinoin, mm. investointien määrää ja ajoitusta ohjaamalla voidaan tasata suhdanne- ja kausivaihteluista aiheutuvia työllisyysongelmia.

1. Suunnitelmallisuutta työllisyyden hoidossa on lisättävä. Kuntien, kuntainliittojen, elinkeinoelämän ja valtiovallan keskeistä ja tarpeeksi aikaisin tapahtuvaa yhteistoimintaa työvoimapolitiikan hoitamisessa on tehostettava.

2. Kunnan roolia työllistäjänä on selvennettävä ja työllisyysasiain hoidon organisaatiota kehitettävä erityisesti nuorisotyöttömyyden lieventämiseksi.

3. Työvoiman liikkuvuusavustusjärjestelmää on kehitettävä siten, että luodaan edellytykset työpaikkojen ja väestön sijoittumiselle mahdollisimman tasapuolisesti maan eri osiin. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota kehitysalueiden lähiliikkuvuuden edistämiseen ja suunnattava talousalueiden sisäinen lähiliikkuvuus sellaisille palvelu,- ja tuotannonaloille, joilla toimeentulon jatkuvuus on turvattu.

4. Työvoima- ja aluepoliittiset toimenpiteet on sovitettava siten, että työssä voidaan käydä kotoa käsin.

5. Kuntien ja kuntainliittojen on laadittava soveltuva osa investointiohjelmistaan siten, että niiden työllistävä vaikutus tuntuu voimakkaimmin laskusuhdanteen aikana.

6. Kuntien ja kuntainliittojen on laadittava ennakkosuunnitelmat työmäärärahojen turvin järjestettävistä töistä ja työllisyyttä edistävien kurssien järjestämisestä, jolloin hankkeet on käynnistettävissä tarvittaessa viivytyksettä.

7. Työllisyyslakia on muutettava niin, ettei kesäkauden työvoimalle aseteta rajoituksia, jolloin kausityöttömyyden haittoja voidaan lieventää.

8. Kunnallisen työllistämistuen välittämistä tulee yksinkertaistaa.

9. Työllistämistukea on myönnettävä myös kunnan työvoimaohjelmaan sisältyviin kohteisiin. Kunnan päätösvaltaa tuen jakamisesta osa- tai kokopäivätyöhön tulee lisätä.

10. Valtion osuutta työllistämiskustannuksista on voimakkaasti lisättävä.

11. Työllistämistukea tulee voida maksaa myös suoraan yrityksille.

12. Työvoimaviranomaisten on ilmoitettava uusista työllistämiskohteista nykyistä aiemmin kunnille.

13. Työttömyyttä torjuttaessa on nykyistä enemmän kiinnitettävä huomiota ammattikoulutuksen järjestämiseen.

14. Työllisyysasioita hoitavien viranomaisten täydennyskoulutusta on kehitettävä.

15. Kehitettäessä työnvälitystä on korostettava yksilön omia valinnan mahdollisuuksia esittelemällä hänelle riittävän laajasti erilaisia työhönsijoittumis- ja koulutusmahdollisuuksia.

16. Kunnan tulee tarvittaessa erityisjärjestelyin työllistää myös vammautuneita ja muuten vajaatyökykyisiä.

17. Työttömyysturvaan liittyvät avustukset ja muut vastaavat toimenpiteet ovat valtakunnallisia tehtäviä, mutta kunnan on sosiaalihuoltonsa määrärahoja työttömyyskausina lisäämällä osaltaan tuettava työttömyydestä pitkään kärsiviä perheitä.

18. Työttömyyskorvaukset on saatettava kunnallisverotuksessa veronalaiseksi tuloksi. Korvaukset on kuitenkin samalla nostettava niin suuriksi, ettei taloudellinen turva heikkene nykyisestä.

19. Työllisyyden ja elinkeinoelämän toimintaedellytysten parantamiseksi on kuntien pyrittävä suuntaamaan hankintansa kotimaahan.