Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/31

Kansallinen Kokoomus

Kansallisen Kokoomuksen kunnallispoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kansallisen Kokoomuksen kunnallispoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1983
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN

KUNNALLISPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 19.11.1983 Kajaanissa

Sisällysluettelo:

Lukijalle
1. Kunnallinen demokratia
2. Väliportaanhallinto
3. Kuntainliitot
4. Kuntauudistus
5. Kuntasuunnittelu
6. Kunnallistalous
7. Elinkeinopolitiikka
8. Maa- ja asuntopolitiikka
9. Ympäristönsuojelu
10. Liikennepolitiikka
11. Energiapolitiikka
12. Terveydenhuolto
13. Kulttuuripolitiikka
14. Koulutuspolitiikka
15. Nuorisopolitiikka
16. Liikuntapolitiikka
17. Kansainvälinen toiminta
18. Vanhustenhuolto
19. Lasten päivähoito ja turvallisuus
20. Vammaiset
21. Henkilöstöpolitiikka
22. Työvoimapolitiikka

Lukijalle

Kansallisen Kokoomuksen puolueohjelmistossa on kunnallispoliittisella ohjelmalla erityisasema. Periaateohjelman ja tavoiteohjelman rinnalla se edustaa läpileikkausta lähes kaikista poliittisen kentän ongelmista.

Myös kuntatasolla kokoomuslaisilla luottamushenkilöillä ja yleensä puolueen jäsenillä ja kannattajilla on runsaasti käytännön tilaisuuksia edistää kuntalaisten parhaaksi ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi kokoomuksen periaateohjelmassa määriteltyjä puolueen perusperiaatteita: yksilökeskeisyyttä, turvallisuutta, tasa-arvoisuutta, yhteiskunnallista moniarvoisuutta ja demokratiaa. Nämä periaatteet ovat läpäisevinä tässä ohjelmassa.

Kunta on julkisen vallan hallintoyksiköistä lähinnä yksityistä ihmistä. Sen vuoksi kunnallispoliittisessa ohjelmassa korostuvat toisaalta kuntalaisten ja kunnallisten hallintoelinten väliset suhteet ja toisaalta kunnan suhde ylemmän asteisiin hallintoyksiköihin. Yksityisen ihmisen turvallisuuden, kunnallisen demokratian ja kunnallisen itsehallinnon ongelmat ovat siten keskeisellä sijalla kokoomuksen kunnallispoliittisessa ohjelmassa.

Tässä kunnallispoliittisessa ohjelmassa, joka on tarkoitettu ohjeeksi kunnalliselämän piirissä luottamus- ja virkatehtävissä toimiville kokoomuslaisille 1.1.1985 alkavaksi, neljä vuotta kestäväksi vaalikaudeksi, ei ole katsottu tarpeelliseksi toistaa läheskään kaikkia yhteiskuntapolitiikan erityiskysymyksiä, jotka on mainittu puolueen lähiajan tavoiteohjelmassa (Kansallisen Kokoomuksen tavoitteet 1980-luvun politiikassa) tai erityisohjelmissa.

Valtakunnallisen politiikan kannalta merkittävässä asemassa ovat myös kokoomuksen aluepoliittinen, asuntopoliittinen, energiapoliittinen, liikuntapoliittinen, sosiaalipoliittinen ja ympäristöpoliittinen ohjelma. Niissä
esitettyihin tavoitteisiin, jotka käytännössä koskettavat läheisesti kuntalaista ja kuntien asemaa, viitataan vain osittain tässä ohjelmassa.

On syytä toivoa, että kunnallispoliittista ohjelmaa tullaan käyttämään kunnallisvaalien alla ja myös sen jälkeen erilaisissa koulutustilaisuuksissa ja muutoin informoitaessa puolueen tavoitteista.

1. KUNNALLINEN DEMOKRATIA

Suomalainen kansanvalta pohjautuu vallan hajautukseen, jonka tärkeä ilmentymä on itsehallinto. Kunnallista itsehallintoa on vahvistettava perustuslakiin otettavin lisäyksin. Valtion viranomaisen kuntaan kohdistamaa valvontaa ja päätöksiin puuttumista on vähennettävä.

Kunnallisen kansanvallan perustana ovat yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kunnallisvaalijärjestelmä sekä kunnallislaki, joiden puitteissa kunnalliset luottamushenkilöt valitaan. Kunnallisen demokratian laajentaminen edellyttää luottamushenkilöjärjestelmän kehittämisen lisäksi, että kuntalaisille taataan mahdollisuus kunnallisen suunnittelun ja päätöksenteon jatkuvaan seurantaan ja kritiikkiin. Tämän edellytyksenä on kuntasuunnittelun ja kunnallisen päätöksenteon julkisuuden lisääminen sekä yksittäisten kuntalaisten, yhteisöjen sekä kunnassa vaikuttavien poliittisten puolueiden vaikutusmahdollisuuksien parantaminen.

Kunnan tehtävänä on ohjata sekä osaltaan hoitaa alueellaan kuntalaisten turvallisuuteen, toimeentuloon, koulutukseen ja viihtyvyyteen liittyviä palveluja. Kunnan yleinen toimiala tulee määritellä kunnallislaissa väljän yleislausekkeen pohjalta, jotta kukin kunta itse voi päättää tehtäviensä kehittämisestä yhteiskunnallisen muutoksen ja kunnan erityispiirteiden mukaan. Kunnalle asetettavat tehtävät on mitoitettava siten, että kunnalla on lakisääteisten tehtävien lisäksi edellytykset myös vapaaehtoisten kuntakohtaisten palvelujen tuottamiseen.

Kunnallishallinto on toimiva kokonaisuus, joka käsittää hallintoa johtavan ja päätöksiä tekevän poliittisen luottamushenkilöjärjestelmän sekä päätöksiä valmistelevan ja toteuttavan viranhaltija- ja työntekijäkunnan. Kunnallishallinnon toimivuuden lisäämiseksi on näiden keskinäistä tehtävien jakoa kehitettävä ja järkeistettävä. Luottamushenkilöhallinnon on kyettävä asettamaan kunnan kehittämistavoitteet ja palkatulle henkilöstölle on nykyistä enemmän siirrettävä mm. toistuvaisluonteisten asioiden itsenäistä hoitoa.

1. Kunnallisen itsehallinnon ja kansanvallan vahvistamiseksi on hallitusmuodossa oltava seuraavat kunnallista itsehallintoa vahvistavat säännökset:

1) päätösvalta kunnassa kuuluu välittömillä vaaleilla valituille valtuustoille,

2) kunnalla on verotusoikeus,

3) kunnalle ei saa antaa lisää tehtäviä eikä velvollisuuksia eikä ottaa nykyisiä tehtäviä tai oikeuksia pois muutoin kuin säätämällä siitä lailla,

4) kunnalla on oikeus ottaa omat viranhaltijansa ja muu henkilöstönsä,

2. Kunnallisessa päätöksenteossa on turvattava poliittinen suhteellisuusperiaate, jotta eri mielipideryhmät pystyvät osallistumaan tavoitteiden asetteluun ja keinojen valintaan omine vaihtoehtoineen. Kunnallislaissa 1/3 vähemmistölle keskeisissä päätöksissä annettu valta johtaa maltillisesti käytettynä yhteisesti hyväksyttävien ja kestävien ratkaisujen etsimiseen ja kuntalaisten eri intressien yhteensovittamiseen. Siksi määrävähemmistösäännös on säilytettävä.

3. Asukasluvultaan suurissa tai alueeltaan hajanaisissa kunnissa sekä kuntainliitosten yhteydessä on kunnallista demokratiaa pyrittävä laajentamaan kehittämällä kunnanosahallintojärjestelmää. Kunnanvaltuustolla on oltava mahdollisuus lailla säädettävissä puitteissa sekä omaan päätäntävaltaansa perustuen antaa kunnallisvaalien yhteydessä valituille kunnanosavaltuustoille päätäntävaltaa sekä toimintaedellytyksiä.

4. Valtuustoryhmä on lainsäädännössä tunnustettava viralliseksi kunnalliseksi elimeksi. Kunnallisissa hallintoelimissä päätöksentekoon osallistuvien ryhmien toiminnalliset ja taloudelliset edellytykset on turvattava.

5. Kunnan tiedotustoimintaa asukkaille on tehostettava sekä hallinnon julkisuutta laajennettava kaikilla tasoilla. Tämä edellyttää asiakirjojen julkisuutta koskevan lainsäädännön laajaa tarkistamista. Erityistä huomiota on kiinnitettävä suunnitelmien ja päätösten saattamiseen helposti ymmärrettävään muotoon.

6. Luottamushenkilöiden osallistumista luottamustoimiensa hoitamisen edellyttämään koulutukseen on laajennettava ja heille on maksettava korvaus tästä aiheutuvasta ansionmenetyksestä.

7. Kunnallisista, neuvoa-antavista kansanäänestyksistä on säädettävä laissa.

8. Kunnalliset päätökset ja suunnitelmat on vain tarkoin rajatuissa tapauksissa alistettava valtion viranomaisten vahvistettaviksi.

9. Kunnallisia viranhaltijoita ja toimihenkilöitä valittaessa on päähuomio kiinnitettävä ammatilliseen pätevyyteen ja koulutukseen. Johtavien viranhaltijoiden ja toimihenkilöiden valinnassa on myös poliittisen suhteellisuuden toteutuminen otettava huomioon.

10. Kunnanhallituksen nykyinen luottamushenkilöjärjestelmä, jossa myös puheenjohtajana on luottamushenkilö, on osoittautunut onnistuneeksi. Kunnanhallituksen ja sen jäsenten toimintamahdollisuuksia on lisäksi kehitettävä nykyisestään.

11. Kunnallisen luottamustoimien vaalikelpoisuussäännöksiä on tiukennettava. Johtavia viranhaltijoita ei tule valita valtuustoon eikä hallitukseen, eikä henkilökuntajärjestöjen edustajia henkilöstölautakuntiin tai vastaaviin elimiin, jotka edustavat kuntaa työnantajana. Luottamushenkilöiden esteellisyyssäännöksiä on tiukennettava ja täsmennettävä.

12. Kuntien edunvalvonnan tehostamiseksi ja yhteistyön lisäämiseksi on kuntien keskusjärjestöt yhdistettävä vuoden 1988 kunnallisvaalien jälkeen.

2. VÄLIPORTAANHALLINTO

Alueellisen demokratian laajentamiseksi, vallan hajauttamisen edistämiseksi ja alueellisen tasa-arvon toteuttamiseksi on hallintojärjestelmäämme uudistettava ja tehostettava toteuttamalla alueellinen itsehallinto ns. maakuntaitsehallintomallin mukaisena. Se tarjoaa keskeisen keinon eri aluekokonaisuuksien kansanvaltaiselle kehittämiselle ja luo edellytykset asukkaille nykyistä monipuolisempien ja korkeatasoisempien palvelujen saantiin. Uudistus edistää myös hallinnon joustavuutta ja tehokkuutta sekä kansalaisten oikeusturvaa.

Maakuntaitsehallinnon avulla voidaan vahvistaa myös kunnallista itsehallintoa ja parantaa kuntien yhteistyötä edellyttävien tehtävien hoitamista ja valtion piirihallinnon koordinoimista.
Väliportaan aluejako tulee toteuttaa pääpiirteissään siten, että läänien ja maakuntaitsehallintoalueiden rajat muodostuvat samoiksi. Rajojen määrittelyssä tulee ottaa huomioon käytännössä muotoutuneet talousmaakunnat ja asianomaisten kuntien ja kuntalaisten mielipiteet.

Maakuntaitsehallinnon päätäntävaltaa käyttäväksi elimeksi on valittava kunnallisvaalien yhteydessä maakuntavaltuusto. Se puolestaan valitsee maakuntahallituksen ja hallinnonalakohtaiset toimielimet kuten lautakunnat ja maakuntahallinnon alaisten laitosten johtokunnat. Näin maakunnan sisäinen hallinto on järjestettävissä kunnallishallinnon periaatteiden mukaisella tavalla.

Itsenäisellä taloudellisella päätäntävallalla on ratkaiseva merkitys maakuntaitsehallinnolle. Tämän vuoksi maakuntaitsehallintoon kuuluvan itseverotusoikeuden niveltäminen nykyiseen verotusjärjestelmään on pikaisesti selvitettävä pitäen tavoitteena sitä, ettei kokonaisverorasitus kasva. Lisäksi maakuntaitsehallinnolle ohjautuisi varoja valtionosuuksina, joita on nyt käytetty mm. kuntainliittojen tehtävien hoitamiseen.

Maakuntaitsehallinnon periaatteista ja toteuttamistavasta on säädettävä lailla.

Tällöin on myös tarkistettava voimassa oleva lainsäädäntö valtion, lääninhallitusten, piirihallinto-organisaatioiden sekä kuntien ja uuden maakuntaitsehallinnon keskinäisen tehtäväjaon määrittelemiseksi. Tavoitteena on pidettävä päätösvallan siirtämistä valtion hallintoelimiltä kunnille ja maakuntaitsehallinnolle siten, että lääninhallinnolle jää laillisuusvalvonta, riippumaton lääninoikeus ja valtion yleishallinto.

1. Esitetyistä väliportaanhallinnon uudistamisvaihtoehdoista maakuntaitsehallintoon perustuva vaihtoehto takaa alueen asukkaille parhaiten laajan ja itsenäisen päätös- ja toimeenpanovallan. On välttämätöntä, että maakuntavaltuuston valitsevat maakunnan asukkaat kunnallisvaalien yhteydessä. Maakuntavaltuusto puolestaan valitsee maakuntahallituksen ja tarvittavat toimeenpanoelimet.

2. Keskushallinnon valtaa on hajautettava sekä asiakohtaisesti että alueellisesti. Tämä merkitsee toimivallan siirtämistä valtion keskushallinnosta alaspäin maakunnille ja kunnille. Uusia valtion virastoja perustettaessa on niitä sijoitettava maakunnallisiin keskuksiin.

3. Maakuntavaltuustojen alaisuuteen on siirrettävä maakunnan alueiden käytön seutukaavatasoinen suunnittelu. Myös kuntien yleiskaavoituksen ja seutukaavoituksen yhteensovittamisessa maakuntavaltuustolla on oltava päätösvaltaa. Kuntainliittojen hoidossa nyt olevat yhteistyötehtävät on annettava maakuntavaltuuston ja sen alaisten toimielinten vastuulle.

4. Maakuntahallinnon talouden lopullisena perustana tulee olla joko erillinen tai kunnallisverotukseen kytkeytyvä verotus sekä valtionosuuksien riittävä saanti. Siirtymävaiheessa voidaan tulokertymät hoitaa kuitenkin valtionosuuksina ja kuntien rahoitusosuuksina.

5. Maakuntaitsehallintoon siirtymistä edesauttaa laaja-alueisen kuntainliittohallinnon kokoaminen yhteen. Erikoissairaanhoidon osalta tulee uudistus toteuttaa nykyisen keskussairaalapiirijaon pohjalta. Myös seutukaavaliittojen toimintaedellytykset on välivaiheessa turvattava.

3. KUNTAINLIITOT

Alueellisen itsehallinnon puuttuessa kuntainliittoja on kehitettävä kuntien yhteistoimintamuotona. Kuntainliitoissa on kuitenkin hallinnollisia ongelmia, eivätkä jäsenkuntien ja kuntalaisten mahdollisuudet valvoa kuntainliittojen toimintaa ole riittäviä.

Väliportaan hallinnon uudistamisen lopullisena tavoitteena on maakuntaitsehallintopohjainen ratkaisu. Osaltaan tälle ratkaisulle luo pohjaa kuntainliittohallinnon kehittäminen. Kuntainliittohallinnossa vallitsevien ongelmien ratkaisut ovatkin väliportaanhallintoratkaisuista riippumatta ajankohtaisia. Siksi on mm. pyrittävä kokoamaan kuntainliittohallintoa laaja-alueiseksi ja yhdistettävä toimialoiltaan lähekkäisiä kuntainliittoja yhteen useamman toimialan käsittäviksi kuntainliitoiksi.

1. Kuntainliittohallinnon kansanvaltaistamiseksi on liittovaltuuston valintaperusteita kehitettävä siten, että sen kokoonpano vastaa mahdollisimman tarkoin kuntainliiton toimialueen poliittisia, alueellisia ja kielellisiä voimasuhteita. Esteellisyyssäännöstön käytännön tulkintojen on mahdollistettava edelleen kuntainliiton jäsenkuntien luottamushenkilöiden ja viranhaltijajohdon toimiminen myös kuntainliiton luottamushenkilöelimissä.

2. Kuntainliiton jäsenkunnille on varattava tilaisuus antaa lausuntonsa kuntainliiton talousarvion yleisistä suuntaviivoista hyvissä ajoin ennen talousarvion esittelyä liittovaltuuston hyväksyttäväksi.

3. Laaja-alaisissa kuntainliitoissa on eri laitoksille taattava riittävän laaja päätösvalta. Laitosten ylimmän päätösvallan tulee laitoksen omissa asioissa kuulua luottamushenkilöille.

4. Kuntainliittojen taloudessa on siirryttävä ns. puitebudjetointiin, jolloin kuntakohtaiset rahoitusosuudet määrätään veroäyriä kohti yhtä suurina.

5. Samalla alueella toimivien kuntainliittojen yhteistoimintaa on mahdollisuuksien mukaan kehitettävä mm. yhteishankintojen, yhteiskäyttöön soveltuvien palvelujen ja investointisuunnitelmien osalta, jotta vältytään samanaikaisilta, päällekkäisiltä investoinneilta.

6. Päällekkäisyyksiä tulisi poistaa jo ennen maakuntaitsehallintoon siirtymistä esimerkiksi maakuntaliittojen ja seutukaavaliittojen toimintoja yhdistämällä.

4. KUNTAUUDISTUS

Kuntaan kohdistuvan palveluvaatimuksen toteuttaminen edellyttää, että kunta voi hoitaa tehokkaasti ja kattavasti sille eri laeissa asetetut ja vapaaehtoisesti ottamansa tehtävät. Demokratia- ja tasa-arvoisuusperiaatteet taas edellyttävät mm. sitä, että kunnan kaikki osat tulevat kuulluiksi ja periaatteessa samoin kohdelluiksi. Nykyisellään kuntien mahdollisuudet hoitaa ja kehittää palveluitaan ja ohjata toimintoja vaihtelevat voimakkaasti.

Kuntauudistuksen avulla voidaan osaltaan pyrkiä luomaan tehokkaaseen palvelutoimintaan pystyviä kuntayksiköitä. Siksi kuntauudistusta on nopeutettava. Tämän tulee kuitenkin tapahtua vapaaehtoisin toimin.

1. Kuntauudistusohjelmat on otettava kokonaisuudessaan uudelleen tarkasteltaviksi. On selvitettävä, mitkä kunnat eivät pienuutensa tai muun rakenteeseensa vaikuttavan syyn vuoksi pysty kohtuullisten tukitoimenpiteidenkään avulla tarjoamaan asukkailleen riittäviä kunnallisia palveluja, ja ryhdyttävä selvitysten edellyttämiin toimenpiteisiin.

2. Kuntauudistus edellyttää kuntainliitoksia ja kiinteytyvää kuntien yhteistyötä. Tavoitteena ei kuitenkaan saa olla vallankäyttöä keskittävä suurkuntamuodostus.

3. Kuntainliitoksissa on pyrittävä vapaaehtoisuuteen kehittämällä ja lisäämällä yhdistymiskorvauksia ja -avustuksia.

4. Yhdistettäviä kuntia ja niiden asukkaita on aina kuultava ennen kuntainliitosten suorittamista ja merkittävän erimielisyyden vallitessa on järjestettävä neuvoa-antava kansanäänestys. Vastaavasti on meneteltävä myös kuntien rajoja olennaisesti tarkistettaessa.

5. Kuntainliitosten yhteydessä on ylimenokautena turvattava liitettyjen alueiden edustus yhdistetyn kunnan hallinnossa.

6. Kuntauudistuksen ja -liitosten yhteydessä on valtion osaltaan huolehdittava siitä, ettei sen palvelujen taso kyseisillä alueilla heikkene.

5. KUNTASUUNNITTELU

Kuntasuunnittelu on kunnallisen päätöksenteon ja tavoitetietoisen johtamisen keskeinen apuväline. Suunnittelun avulla kunnassa asetetaan kaikille kunnan toiminnoille tavoitteet ja saatetaan ne oikeaan suhteeseen rahoitusmahdollisuuksiin nähden.

Suunnittelun tavoitteiden asettaminen edellyttää, että asukkaiden mielipiteet otetaan huomioon jo suunnittelun käynnistämisvaiheessa. Tämä edellyttää jatkuvaa ja avointa tiedottamista erilaisista tavoitevaihtoehdoista toteuttamiskeinoineen ja suunnitelmien toteuttamisen seurannasta.

Suunnittelun organisaatiossa on poliittisilla luottamushenkilöillä keskeinen asema. Suunnittelun tavoitteet tulee vahvistaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kuntasuunnitelman ja sen osien sekä ns. sektorisuunnitelmien tultua vahvistetuiksi on toteuttavassa päätöksenteossa noudatettava suunnitelmia. Suunnitelmia on kuitenkin voitava tarkistaa joustavasti silloin kun olosuhteet muuttuvat.

1. Kunnan on voitava luottaa suunnittelussa valtion suunnitelmiin, niiden toteuttamiseen ja aikatauluun.

2. Kuntien keskusjärjestöjen ja kunnallisten keskusjärjestöjen ja valtiovallan välisillä sopimuksilla on jäntevöitettävä kuntien suunnittelutavoitteita erityisesti talous- ja henkilöstösuunnittelussa.

3. Kuntasuunnittelussa on otettava huomioon myös aluepoliittiset näkökohdat sekä tuettava asetettuja alueellisia tavoitteita silloin, kun ne nojaavat alueen erityispiirteiden hyväksikäyttöön tai talousmaantieteellisiin näkökohtiin.

4. Kaavoituksen päätöksentekojärjestelmää on yksinkertaistettava. Kunnan kaavoituksen noudattaessa vahvistettua yleiskaavaa on asema- ja rakennuskaavojen alistamisvelvollisuudesta luovuttava.

5. Erilaiset suunnitelmaluonnokset ja erityisesti kaavoitussuunnitelmat on saatettava kuntalaisten tietoon riittävän tehokkaalla tavalla ja niin aikaisin, että he voivat vaikuttaa suunnitelmiin ennen niiden lopullista käsittelyä. Kaavojen, maisemasuunnitelmien ja vastaavien esittelyssä on käytettävä hyväksi havainnollistamismalleja.

6. Suunnittelun avulla on huolehdittava siitä, että rakentamisella täydennetään nykyistä yhdyskuntarakennetta ja vältetään yhdyskunnan hajoaminen.

7. Kunnan tulee huolehtia riittävästä suunnitteluvalmiudesta myös rinnakkaishankkein voidakseen nopeuttamalla tai siirtämällä hankkeiden toteutusta eli investointeja tasata suhdanteiden työllisyys-, kustannus- ja vastaavia vaikutuksia.

6. KUNNALLISTALOUS

Kunnallistalous ja siihen kuuluva kunnallisverotus muodostaa itsehallinnon taloudellisen perustan. Kunnat ja kuntainliitot vastaavat kansantaloudessamme huomattavalta osin palvelutoiminnan kehittämisestä ja lisäksi niiden investoinneilla on olennaista merkitystä. Valtiovallan on omalta osaltaan taattava kunnille taloudelliset edellytykset turvata palvelukehitys ja hallinnollisista tehtävistä huolehtiminen pakottamatta kuntia nostamaan veroastettaan. Valtionosuusjärjestelmää tarkistettaessa on huolehdittava siitä, että kuntien maksuosuus pysyy kohtuullisena.

Kuntien taloussuunnittelussa ja muussa päätöksenteossa on toimittava kustannustietoisesti ja mm. on pyrittävä noudattamaan ns. nollabudjetoinnin periaatetta lähinnä viisivuotissuunnittelussa.
1. Valtionosuus- ja valtionavustusjärjestelmää on yksinkertaistettava. Ratkaisuvalta valtionosuuksien yksityiskohtaisessa käyttämisessä on siirrettävä kunnille ja kuntainliitoille. Valtionosuusjärjestelmän sekä kantokykyluokituksen normien määrittelyn on edistettävä kunnissa järkevää ja säästäväistä taloudenhoitoa. Lopullisena tavoitteena on pidettävä järjestelmää, jossa kunnat saavat ensisijaisesti asukaslukuun suhteutetun rahamäärän kokonaisvaltionosuutena ottaen myös huomioon niiden yhdyskuntarakenne.

2. Valtion rahoitusavustuksin on turvattava jokaiselle kunnalle tulojen keskimääräinen vähimmäistaso. Siten turvataan myös heikossa taloudellisessa asemassa olevien kuntien asukkaille riittävä palvelutaso veroäyrin hintaa kohtuuttomasti kohottamatta.

3. Valtion on suoritettava valtionosuudet ja -avustukset oikea-aikaisesti ja täysimääräisinä. Suorituksen viivästyessä kunnalle on taattava kohtuullinen hyvitys.

4. Lainsäädäntöä kehittämällä on päästävä tarpeettomasta, yksityiskohtiin saakka ulottuvasta valtion viranomaisten valvonnasta niiden hankkeiden osalta, joissa valtio suorittaa osan kustannuksista.

5. Valtion ja kuntien välisen kustannustenjaon periaatteet on käsiteltävä valtionosuuslainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä. Uudistuksessa on pyrittävä siihen, että kuntien erilaisen taloudellisen aseman huomioon ottamiseksi ei enää tarvittaisi nykyisen kaltaista kantokykyluokitusta. Kantokykyluokituksen laskentaperuste on joka tapauksessa yksinkertaistettava siten, että se edistää tehokasta suhdannepolitiikan harjoittamista. Kantokykyluokitusta ei saa käyttää poliittiseen tarkoituksenmukaisuuskilpaan. Kuntien nykyinen kalleusluokitus on poistettava.

6. Kunnallisten palvelujen hinnoittelussa on pääsääntöisesti toteutettava kustannusvastaavuusperiaatetta. Valtiovallan on vältettävä puuttumista kuntien itsenäiseen tariffipolitiikkaan. Siksi tariffipäätökset on voitava tehdä kunnassa yleensä lopullisina. Kunnallisista maksuista ei kuitenkaan saa muodostua uusia verotusmuotoja. Sosiaalitoimen lainsäädännön mukaisissa ostopalvelusopimuksissa on turvattava yksityisten palvelutuottajien toimintaedellytykset.

7. Kuntien on maksu- ja taksapolitiikkaa harjoittaessaan tarjottava omakustannushintaa halvempia palveluja sellaisilla aloilla, jotka edistävät esimerkiksi terveys-, sosiaali-, liikenne- tai kulttuuripoliittisia päämääriä.

8. Harkintaverotus on nykymuodossaan poistettava kehittämällä korvaava oikeudenmukainen verotustapa.

9. Kuntien luotonsaannin turvaaminen nykyistä paremmin on pyrittävä ratkaisemaan valtiovallan ja kuntien keskusjärjestöjen sekä rahalaitosten välisin neuvotteluin.

10. Kunnallistalouden edistämiseksi kuntien on rahastoitava noususuhdanteen aikana, jotta investointeja ja muita työllisyyteen vaikuttavia hankkeita voidaan käynnistää laskusuhdanteen aikana.

11. Kuntien on nykyaikaisin johtamismenetelmin, henkilöstöpolitiikallaan ja rationalisointitoimenpitein parannettava kunnallishallinnon toimivuutta, työn tuottavuutta ja palvelujen laatua. Rationalisointi on toteutettava sopimusten pohjalta yhteistyössä henkilöstön kanssa.

12. Rakentamisen taloudellisuutta arvioitaessa on otettava huomioon pääomakustannusten ohella myös hankkeiden mahdollinen moninaiskäyttö, käyttökustannukset ja vaikutus paikalliseen yritystoimintaan ja työllisyyteen.

13. Luottamushenkilöiden tietämystä ja vastuullisuutta myös päätöksenteon taloudellisista vaikutuksista on pyrittävä lisäämään. Tilintarkastuksessa on kiinnitettävä huomiota yksityiskohtien lisäksi myös kustannusvuotoihin, turhaan byrokratiaan kuten asioiden käsittelyn viivästymiseen myös luottamushenkilöhallinnossa, puutteisiin vastuukysymyksissä sekä hallinnon ja hankkeiden yleiseen suunnitelmallisuuteen ja toteuttamiseen. Tilintarkastajilta on edellytettävä ammatillisen pätevyyden ohella kunnallishallinnon tuntemusta.

7. ELINKEINOPOLITIIKKA

Kunnan tehtävänä on luoda tavoitteidensa ja kuntalaisten etujen mukaiset edellytykset ja puitteet kunnan alueella toimivalle ja sinne sijoittuvalle elinkeinotoiminnalle. Maankäytön suunnittelussa on sovitettava työpaikat, asuminen, erilaiset palvelut ja liikenne sekä virkistys toimivaksi kokonaisuudeksi. Tätä tarkoitusta varten kunnan tulee määritellä elinkeinopoliittiset tavoitteensa ja sisällyttää ne kuntasuunnitteluunsa.

Maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa on huolehdittava riittävästä, tarpeiden mukaan ajoitetusta ja kohtuullisin ehdoin suoritettavasta maan tarjonnasta elinkeinoelämälle.

1. Kunnan on osaltaan luotava yritystoiminnalle suotuisat olosuhteet sekä kiinnitettävä huomiota työvoimatarpeen ennakointiin ja yhteensovittamiseen kunnan alueella tapahtuvan asuntotuotannon kanssa.

2. Kunnan tehtävänä on huolehtia, että kuntalaisille tärkeitä kaupallisia palveluja on riittävästi tarjolla.

3. Peruselinkeinojen harjoittamiselle on säilytettävä edellytykset, jotta kunta pysyy elinkelpoisena ja näin turvataan myös haja-asutusalueilla riittävä palvelutaso.

4. Kunnan elinkeinoelämään soveltaman maksu- ja taksapolitiikan tulee kattaa kunnalle aiheutuvat kohtuulliset kustannukset.

5. Kunnan on perustettava elinkeinoasiamiehen virkoja joko yksin tai yhdessä muiden kuntien kanssa. Erityistapauksissa tähän on saatava valtionosuutta. Elinkeinoasiamiehen keskeisenä tehtävänä on olla yhdysmiehenä kunnan ja elinkeinoelämän välillä sekä osallistua kuntasuunnitteluun.

6. Kunnan ja elinkeinoelämän välisiin yhteyksiin on kiinnitettävä riittävää huomiota ja perustettava tarpeen vaatiessa tätä tarkoitusta varten yhteistyöelimiä, joissa on molempien osapuolten edustus.

7. Kunnan tulee mm. rakennustoiminnassaan ja palveluja järjestäessään käyttää paikkakunnan elinkeinoelämän ja järjestöjen tarjoamat mahdollisuudet tarkoituksenmukaisella tavalla.

8. Kunnan on hankintoja suorittaessaan harkittava vaikutusta paikkakunnan työllisyyteen, elinkeinoelämään ja kunnan verotuloihin.

8. MAA- JA ASUNTOPOLITIIKKA

Kunnan on maapolitiikalla turvattava yhdyskuntien kehittämisen kannalta tarkoituksenmukainen ja oikein ajoitettu maankäyttö. Tämän vuoksi kunnat on velvoitettava kuntasuunnittelun yhteydessä laatimaan riittävän pitkäjänteiset maapoliittiset varaamis- ja hankintasuunnitelmat sekä kaavoitusohjelmat rakennusmaan saannin turvaamiseksi. Maapolitiikka on suunniteltava siten, että asuntotuotantoon ja siihen liittyviin palveluihin sekä muuhun rakennustoimintaan tarkoitetut hankinnat voivat tapahtua ensisijaisesti vapaaehtoisin kaupoin ja siten, että tonttimaan hinta saataisiin nykyistä kohtuullisemmaksi etenkin asutuskeskuksissa. Kunnan on myös maapolitiikallaan varmistettava kilpailuolosuhteiden säilyminen rakennustuotannossa.

Asuntopolitiikan tavoitteena on luoda jokaiselle kansalaiselle mahdollisuus kohtuutasoiseen ja kohtuuhintaiseen asuntoon. Asuntopoliittisten toimenpiteiden kohteena tulee olla perheen ja yksilön asumisolosuhteet kokonaisuudessaan. Tällöin on erityisesti kiinnitettävä huomiota asumistavaltaan ja -ympäristöltään erilaisia valintamahdollisuuksia tarjoavaan suunnitteluun ja toteuttamiseen.

Yleistavoitteena kunnan asuntopolitiikassa tulee olla riittävän asuntotuotannon turvaaminen, hyväkuntoisen ja korjauskelpoisen asuntokannan säilyttäminen, asumiskustannusten nousun hillitseminen ja asuinympäristön viihtyisyyden parantaminen. Kunnan ensisijaisena tehtävänä on edellytysten luominen asuntorakennustoimintaa ja muuta asumisen tasoa kohottavaa toimintaa varten, missä erityisellä sijalla on riittävästä sosiaalisesta asuntotuotannosta huolehtiminen ja pientalotuotannon edistäminen. Omistus- ja vuokra-asuntoja on pidettävä toisiaan täydentävinä asumisvaihtoehtoina.

Kaavoituksella ja muilla toimenpiteillä on turvattava seuraavien tavoitteiden toteuttaminen: riittävän väljä asumisrakentaminen, riittävien palvelujen turvaaminen asuntoalueen valmistuessa, monipuolinen asukasrakenne, riittävät harrastusmahdollisuudet, riittävät leikkipaikat, liikenneturvallisuus ja joukkoliikennepalvelut sekä virikkeinen luonnonympäristö.

1. Kunnissa tulee olla kaavoitettua ja kunnallistekniikalla varustettavissa olevaa rakennusmaata 5-10 vuoden rakentamista vastaava määrä. Tämä mahdollistaa pitkäjänteisen suunnittelun ja rahoituksen ja hillitsee samalla maan hinnan nousua. Rakennusmaan kaavoitusta on nopeutettava myös siten, että useita kaavoitushankkeita on rinnakkain käynnissä.

2. Kaavoituksen perusteena tulee olla yhdyskuntarakenteen tarkoituksenmukainen kehittäminen eivätkä maanomistusolot. Kunkin kaavoitusalueen maanomistajat on saatettava keskenään tasavertaiseen asemaan. Rakennusmaaksi tarvittavalla alueella on suoritettava maan arvon tasaus.

3. Kunnan on hankittava aktiivisesti rakennusmaata ensisijaisesti vapaaehtoisin kaupoin. Kunnan tulee luovuttaa rakennusmaata edelleen paikallisista olosuhteista riippuen joko myymällä tai vuokraamalla.

4. Tonttimaan hinnan osuus asunnon hankintakustannuksista vaihtelee voimakkaasti maan eri osissa. Erityisesti suurissa yhdyskunnissa asuntotonttien hinnat ovat nousseet liian korkeiksi. Niissä tonttimaan hinta vaikuttaa asumiskustannuksiin kohtuuttomasti. Lainsäädännöllä ja kunnan omin toimenpitein on estettävä ansioton hyötyminen maa- ja tonttipolitiikassa. On luotava järjestelmä, jonka puitteissa tonttimaan hinnat muodostuvat kohtuullisiksi.

5. Kaavoituksen on oltava niin suunnitelmallista, ettei viittä vuotta pitempiä rakennuskieltoja tarvita. Alueiden valmiiksi rakentamiseksi, yhtenäistämiseksi ja yhdyskuntarakenteen kehittämiseksi tarkoitetulla tavalla on tehostettava rakentamiskehotusten käyttöä.

6. Kunnallistekniikalla varustetulla kaava-alueella on rakentamattomat tontit tarvittaessa saatava riittävän nopeasti kaavan mukaiseen käyttöön. Kunnalle on tämän vuoksi annettava mahdollisuus käyttää uhkasakkoa, ellei kaavan mukaista rakentamista ole viiden vuoden kuluessa rakentamiskehotuksesta huolimatta käynnistetty ja mikäli rakentamiseen on perusteltu tarve ja maanomistustilanne estää todellisen rakennushankkeen toteuttamisen.

Ellei maanomistajalla ole mahdollisuutta rakentaa tonttia kaavan mukaisesti, tulee kunnan pyrkiä lunastamaan maa-alue mahdollisine rakennuksineen paikkakunnalla vallitsevan hintatason mukaisesti.

Kunnan tulee voida myöntää kiinteistön omistajalle tilapäinen verovapaus tonttien myyntiin, jotta maanomistaja voi myydä useammankin tontin vuodessa. Näin edistettäisiin kaavoitettujen alueiden rakentamista ja hyvää kuntarakennetta.

7. Kunnissa, joissa yhdyskuntarakenne on päästetty suunnittelemattomilla ja irrallisilla päätöksillä hajautumaan, on uusrakentamisella täydennettävä yhdyskuntarakennetta.

8. Turvallisen ja viihtyisän asumisen edistämiseksi on laadittava asumisympäristön laatutasonormit, joita on noudatettava kaavoituksessa, rakennusten suunnittelussa ja kunnallistekniikan rakentamisessa.

9.Kuntien on lisättävä pientalotonttien kaavoitusta kysyntää vastaavaksi. Asunnon rakentajalle on tarjottava mahdollisuus lunastaa tontti omakseen.

10. Ennen uuden asuntoalueen rakentamisen aloittamista on varmistettava, että alueelle järjestetään kauppa-, liikenne-, sosiaali- ja terveys- sekä kulttuuripalvelut.

11. Asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa asunnon ja lähiympäristön suunnitteluun on lisättävä ja ratkaisuissa on otettava huomioon myös lasten, vanhusten ja vammaisten tarpeet.

12. Kunnan on osallistuttava asuntotuotannon rahoitukseen, milloin sosiaaliset syyt niin vaativat tai milloin rakennustuotanto muutoin ei ole riittävää. Vuokra-asuntotuotannon ohella on perustettava kuntien asuntolainarahastoja erityisesti ns. väliinputoajaryhmien asuntohankinnan helpottamiseksi. On myös kehitettävä toimiva järjestelmä, joka mahdollistaa kunnallisen vuokra-asunnon lunastamisen omistusasunnoksi. Puolikunnalliselle asuntotuotannolle on myös luotava edellytykset.

Vuokra-asuntotuotantoa on hajautettava kunnan eri osiin. Valtion lainoittamien vuokra-asuntojen jako ja valtion lainoittamien omistusasuntojen myynti on järjestettävä kunnissa jo olemassa olevien organisaatioiden puitteissa.

Kuntien tulee luovuttaa kaavoitettua maata vastikkeetta tai nimellistä korvausta vastaan opiskelija-asuntotuotantoa varten.

13. Asunto- ja työllisyystilanteen niin edellyttäessä tulee kunnalla olla mahdollisuus ryhtyä valtion lainoittaman rakennushankkeen toteuttamiseen ennen valtion lopullista lainapäätöstä, menettämättä myöhempää oikeuttaan valtion rahoitukseen.

14. Lasten, vanhusten ja vammaisten tarpeet on otettava huomioon asuntojen ja asuntoalueiden suunnittelussa.

15. Lainsäädäntöä on muutettava siten, että nykyistä selvemmin edistetään rakennettujen yhdyskuntien tarkoituksenmukaista saneeraamista ja lähiympäristön parantamista.

16. Asutuskeskusten rinnalla on kehitettävä myös kyläyhteisöjä. Haja-asutusalueiden perusrakennusoikeus on turvattava. Rakentamista on ohjattava perusrakennusoikeuden tarkoituksenmukaiseksi käyttämiseksi.

17. Asuinympäristön kehittämistyöhön osallistuvien kaupunginosayhdistysten, kylätoimikuntien ja asukasjärjestöjen mielipide on otettava kuntasuunnittelussa huomioon ja niiden toimintaa on tuettava.

18. Rakennuslupa- ja rakennusvalvontamenettelyä on yksinkertaistettava.

19. Katumaksulaki on uusittava oikeudenmukaisuuden ja valtion mukaantulon mahdollistamiseksi, koska katumaksu on osoittautunut mm. kuntien asumiskustannuksia nostavaksi uudeksi verotusmuodoksi.

20. Kiinteistöjen verotusarvot on pidettävä kohtuullisella tasolla.

21. Valtiovalta ei saa käyttää asuntotuotantomäärärahoja aluepoliittisesti rajoittavissa ohjaustarkoituksissa ja näin vaikeuttaa asuntopulaa entisestään.

9. YMPÄRISTÖNSUOJELU

Turvallisen ja viihtyisän elinympäristön tulee kuulua jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin. Siksi luontoa ja kulttuuriympäristöä tulee tehokkaasti suojella saastumiselta ja tuhoutumiselta sekä aktiivisesti hoitaa. Luonnonvarojen käyttö ei saa perustua yksipuoliselle taloudellisen tehokkuuden ja kasvun ajattelulle. Poliittinen päätöksenteko on kunnallisesti, alueellisesti ja kansallisesti rakennettava siten, että ihmisen elinympäristöön liittyvät ongelmat otetaan täysipainoisesti huomioon.

Ympäristönsuojelun ongelmien ratkaisu ja aiheutuvien kustannusten kattaminen edellyttävät uudenlaista talouspoliittista ajattelua, jossa hyvinvointiin kuuluu keskeisesti myös viihtyisä, virikkeinen ja terveellinen elinympäristö.

Ympäristönsuojelulainsäädännön sekä ympäristönsuojelun alue- ja paikallishallinnon kehittämistä on nopeutettava, ja näin on luotava pohja myös kunnan omille ympäristönsuojelutoimenpiteille.

Kunnallisen ympäristönsuojelun tavoitteena tulee olla luonnonvarojen säästeliäs käyttö ja viihtyisän, terveellisen ja saasteettoman elinympäristön turvaaminen ja kehittäminen. Kunnan omien toimenpiteiden lisäksi tarvitaan valtiovallan ja elinkeinoelämän panosta ympäristönsuojelun eri saroilla.

1. Ympäristöministeriön tultua perustetuksi on järjestettävä kunnan ympäristöhallinto. Pääsääntöisesti tämä edellyttää ympäristönsuojelulautakunnan perustamista. Pienissä kunnissa voi kunnanhallitus tai terveyslautakunta hoitaa kuitenkin nämä tehtävät. Ympäristönsuojelun asiantuntemusta tulee vahvistaa eri hallintokunnissa ja kunnallisissa laitoksissa.

2. Kuntasuunnittelussa on eri toimintojen yhteydessä otettava huomioon ympäristökysymykset, jonka lisäksi on laadittava ympäristösuunnitelma. Yhdyskuntasuunnittelun avulla on pyrittävä pienentämään ihmisten toimesta ympäristölle aiheutuvaa rasitusta ja estämään luonnon tuhoutumista.

3. Ympäristöä suojeltaessa on noudatettava pääsääntöisesti aiheuttamisperiaatetta. Ympäristön pilaamisen kustannukset on vahingon aiheuttajan maksettava.

4. Ilmansuojelua on edistettävä ilmansuojelulain mukaisesti jo kaavoitusvaiheessa laitosten sijoittelulla sekä valvomalla ja vähentämällä päästöjä, ohjaamalla liikennettä ja edistämällä keskitettyä lämmöntuotantoa ja jätepolttoa.

5. Meluntorjuntaa on tehostettava kaavoittamalla liikenteen ja teollisuuden tarvitsemat alueet siten, että tuotetaan asumiselle mahdollisimman vähän haittaa ja parannetaan rakennettua ympäristöä teknisin rakennelmin ja istutuksin.

6. Jo saastuneiden vesistöjen puhdistamista on edistettävä ja vesistöjen likaantumista on estettävä nopeuttamalla puhdistamojen rakentamisohjelmia. Puhdistusastetta on nostettava sekä tuotantolaitoksissa että jäteveden käsittelyssä. Valtion on osallistuttava lainoin ja avustuksin puhdistusmenojen investointeihin.

7. Pohjavesivaroja on suojeltava nykyistä tehokkaammin.

8. Vesistöjen säännöstelystä ja rakentamisesta aiheutuvien haittojen korvaamisesta on sovittava ennen hankkeen toteuttamista.

9. Jätteiden käsittelyssä ja uusien laitosten perustamisessa on päästävä useamman kunnan yhteistyöhön. Kunnan on osaltaan edistettävä jätteiden hyötykäyttöä.

Maa-aineslain antamien mahdollisuuksien mukaisesti on edistettävä soraharjujen ja vastaavien muodostumien suojelua. Soidensuojelu on hoidettava valtioneuvoston hyväksymän soidensuojeluohjelman puitteissa.

10. Jokamiehen oikeudella tapahtuva, häiriötä tuottamaton ulkoilu ja retkeily on turvattava. Eri liikunta- ja retkeilymuotoja palvelemaan on mitoitettava riittävän laajat, seudulliset ulkoilualueet. Keskeiset ja käytetyimmät alueet on hankittava kunnan omistukseen tarvittaessa useamman kunnan yhteistyönä.

11. Rantoja on suojeltava nykyistä tehokkaammin ja varsinkin taajamissa ranta-alueet on pyrittävä saamaan virkistyskäyttöön.

12. Omaleimaiset kyläyhteisöt ja kaupunkien vanhat yhtenäiset miljöökokonaisuudet on suojeltava riittävän yksityiskohtaisin kaavamääräyksin. Historian ja rakennuskulttuurin kannalta arvokkaiden rakennusten suoja on saatettava käytännössä tehokkaaksi ja omistajalle mahdollisesti kunnossapidosta koituvaa rasitusta on kohtuullisesti hyvitettävä.

13. Maaseudun ja pienten kuntien keskustojen jäljellä olevan omaleimaisuuden säilyttämiseksi ja maisemaan sopeutuvan rakentamisen edistämiseksi on perustettava jo kokeiltuja aluearkkitehtien virkoja neuvontatehtäviin.

14. Kotiseutuperinnetyötä tekeviä yhteisöjä on tuettava ja niiden mielipide on otettava huomioon suunnittelussa.

10. LIIKENNEPOLITIIKKA

Kunnan on huolehdittava siitä että kuntalaisilla on riittävät liikenteelliset peruspalvelut.

Kunnan liikennepolitiikan tehtäväkentän laajuus ja liikenteen sääntelyn yksityiskohtaisuus riippuu olennaisesti kunnan koosta ja rakenteesta. Jo kaavoitusvaiheessa työpaikkoja ja asuntoalueita sekä palvelukeskuksia sijoitettaessa tulee pyrkiä nykyistä pienempään liikennetarpeeseen ja matka-aikojen lyhentämiseen.

Suurissa yhdyskunnissa kunnan tulee olemassaolevaa julkisen liikenteen hoito-organisaatiota (yksityiset liikennöitsijät, kunnan liikennelaitos tai yhtiö) tasapuolisesti kehittäen taata joukkoliikenteen hyvä ja kohtuuhintainen palvelutaso. Erityisesti työmatkaliikenteessä on suosittava joukkoliikennettä. Tämä edellyttää kohtuullista tariffipolitiikkaa, julkisen liikenteen omia kaistoja pääliikennesuunnilla ja kaluston riittävää tasoa. Myös pysäköintipolitiikkaa ohjaamalla on erityisesti ruuhka-aikoina pyrittävä turvaamaan joukkoliikennevälineiden nopea kulku.

Keskisuurissa ja pienehköissä kunnissa liikenteen peruspalvelut rakentuvat niin ikään joukkoliikennejärjestelmän varaan. Sitä täydentää usein lyhyillä työmatkoilla käyttökelpoinen kevyt liikenne, joka on pyrittävä ohjaamaan omille turvallisille reiteilleen. Yksityisen henkilöautoliikenteen rajoittaminen on tällöin useimmiten tarpeetonta lukuun ottamatta liikenneturvallisuustoimenpiteitä.

Myös harvaan asutuilla seuduilla on taattava liikennepalvelujen vähimmäistaso. Tämä edellyttää joukkoliikenteen riittävän tiheää reitistöä ja vuoromääriä. Yksityisen ja postin linja-autoliikenteen, koululaiskuljetusten, taksiliikenteen ja Valtionrautateiden paikallisliikenteen yhteistyötä on edistettävä. Tarvittaessa on annettava valtion erityistukea liikennepalvelujen turvaamiseksi. Julkisen henkilöliikenteen, esim. Valtionrautateiden paikallisvuorojen supistamista ei saa suorittaa ennen korvaavan liikenneyhteyden luomista.

1. Energian säästäminen, liikenneturvallisuuteen vaikuttaminen sekä kaikkien väestöryhmien liikennetarpeiden tasa-arvoinen huomioon ottaminen edellyttävät, että valtio ja kunnat yhteisvoimin kehittävät joukkoliikennettä. Erityisesti suurissa yhdyskunnissa joukkoliikenteellä on oltava keskeinen asema työmatkaliikenteessä.

2. Yksityis- ja julkistaloudellisilta kustannuksiltaan edullista, liikenneturvallisuutta edistävää ja ympäristöhaittoja aiheuttamatonta kevyttä liikennettä on edistettävä asutuskeskuksissa, niiden reuna-alueella ja mahdollisuuksien mukaan myös muualla. Yhdyskuntien sisäinen liikenne on suunniteltava nykyistä paremmin myös jalankulku- ja pyörätiestöjen osalta. Suurimpien kaupunkien keskustoihin sekä taajamien asuinkortteleiden sisälle on luotava moottoriajoneuvoliikenteeltä suljettuja alueita ja turvallinen jalankulkuverkko.

3. Kuntien yhteistoimintaa on kehitettävä joukkoliikenteen suunnittelussa ja tarvittaessa myös liikenteen hoidossa. Tämä koskee erityisesti seudullisen kokonaisuuden muodostavia kuntia. Näissä kunnissa tulee laatia seudullinen joukkoliikennesuunnitelma, jonka perusteella myönnetään tarkoituksenmukaiset liikenneluvat. Näillä alueilla on myös kehitettävä seudullinen matkalippu.

4. Yhdyskuntien liike- ja työpaikkakeskustoissa noudatettava kunnan ohjaama pysäköintipolitiikka on keino, jolla vaikutetaan koko liikenteeseen. Uusilla ja saneerattavilla asuntoalueilla on pysäköinti järjestettävä siten, että rakennusten piha-alueet jäävät erityisesti lasten ja vapaa-aikakäyttöön.

5. Uusia asuntoalueita suunniteltaessa tulee joukkoliikenne ottaa huomioon jo kaavoitusvaiheessa. Alueille on varattava joukkoliikenneväylät sekä kevyen liikenteen väylät.

6. Asuntoalueilla on moottoriajoneuvoliikenne pyrittävä ohjaamaan, tietyille väylille. Näin luodaan edellytykset liikenneturvallisuudelle, meluntorjunnan tehostamiselle sekä asuntoalueen viihtyisyydelle.

7. Joukkoliikennettä on edistettävä lieventämällä joukkoliikennevälineiden ja polttoaineiden verotusta.

8. Taksiliikenne on osa joukkoliikennettä ja sen sujuvuutta on lisättävä. Takseilla on oltava oikeus käyttää joukkoliikennekaistoja ja takseille on varattava omia erillisiä pysähtymispaikkoja taajamissa.

9. Yhdyskuntien keskustoissa on varattava jakeluliikenteen tavarakuljetuksia varten pysäköintiruutuja.

10. Liikenneturvallisuutta on parannettava valvomalla liikennekuria, tarkistamalla nopeusrajoituksia, parantamalla teiden valaistusta ja edistämällä heijastimien käyttöä. Nopeusrajoitusten asettamisessa on kunnalle annettava nykyistä enemmän päätäntävaltaa.

11. Liikenneonnettomuuksien painopisteen siirtyessä yhä voimakkaammin maanteiltä taajamien katualueille on kuntakohtaista liikenneturvallisuustyötä tehostettava. Onnettomuuksien rekisteröinnin ja liikennesuunnittelun lisäksi on toteutettava kunnan eri viranomaisten ja poliisin yhteistyönä kaikki ikä- ja ammattiryhmät kattavia liikenneturvallisuuskampanjoita.

12. Rautateiden paikallisliikenteen lisäämismahdollisuudet suurimpien kuntien ympäristöissä on selvitettävä ko. kuntien ja valtion kesken. Haja-asutusalueiden paikallisliikennepalvelut on säilytettävä riittävällä tasolla tarvittaessa kunnan tuella.

13. Yleisten teiden rakentamisessa ja suunnittelussa on kehitettävä kuntien sekä tie- ja vesirakennuslaitoksen välistä yhteistyötä. Erityisesti on pyrittävä siihen, että valtio kustannuksellaan rakentaa kevyenliikenteen väylän samanaikaisesti ajoväylän kanssa.

14. Kadun ja rakennuskaavatien rakentaminen ja kunnossapito kuuluvat kunnan tehtäviin. Valtion tulee avustaa kuntia em. katujen ja teiden kunnossapidossa aiheuttamisperiaatteen mukaisesti esim. katumaksulain perusteella. Valtion on myös osallistuttava pääliikenneväylien melun suojaukseen asutuskeskuksissa.

15. Kuntasuunnitelmaan voidaan liittää erillinen liikenneturvallisuutta koskeva osa. Kuntakohtaiseen liikenneturvallisuustyöhön on saatava valtionapua.

11. ENERGIAPOLITIIKKA

Kunnallinen energiapolitiikka on tärkeä osa valtakunnan energiapolitiikasta. Energiapolitiikan keskeisiä tavoitteita ovat riittävän energiatuotannon turvaaminen kaikissa olosuhteissa, energian säästeliäs, tehokas ja taloudellinen käyttö ja energiatuotantoon sekä jakeluun liittyvien ympäristöhaittojen minimoiminen. Energiapolitiikan tavoitteena on lisäksi energian kulutustottumuksien muuttaminen. Myös kunnan on aktiivisella energiapolitiikalla osaltaan edistettävä mainittujen tavoitteiden saavuttamista.

Kotimaisen energian osuutta on pyrittävä nostamaan. Energian säästämiseen on pyrittävä kiinteistöjen lämpötaloudessa, edistämällä kevyttä liikennettä, suosimalla joukkoliikennettä sekä pyrkimällä useamman kunnan ja myös kunnan ja tuotantolaitosten energiayhteistyöhön.

1. Puun, turpeen ja muun kotimaisen energian käyttöä tulee edistää alueellisesti siellä, missä siihen on ympäristönsuojelulliset seikat huomioon ottaen taloudellisia mahdollisuuksia. Myös maakaasun käytön lisäämismahdollisuudet on selvitettävä.

2. Rakennettaessa kotimaisiin energialähteisiin perustuvia energialaitoksia tulee valtiovallan huolehtia siitä, että perustamis- ja käyttökustannuksiin osoitetaan riittävät avustukset ja lainat.

3. Valtionavustusten osuutta rakennusten lämpötaloudellisten korjaustoimenpiteiden rahoituksessa tulee lisätä, huomioiden kuitenkin korjattujen kohteiden käytön jatkuvuus ja yhdyskuntarakenteen säilyminen. Avustustenhakumenettelyä on yksinkertaistettava. Erityisesti on järjestettävä pitkäaikaista halpakorkoista lainaa.

4. Sähkötuotannon kapasiteetin lisäämisen tulee perustua ensisijaisesti sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitosten eli lämmitysvoimalaitosten rakentamiseen. Kaukolämmitystoimintaa tulee laajentaa ottaen huomioon sekä kansantaloudelliset että ympäristönsuojelulliset tekijät.

5. Kunnan energiapolitiikan keskeiset tavoitteet tulee sisällyttää kuntasuunnitelmaan. Kunnan tulee kiinnittää erityistä huomiota energian säästämiseen ja sen järkevään käyttöön mm. tiedotus- ja koulutustoiminnalla sekä tarvittavin tariffipoliittisin keinoin.

6. Energiatariffit on mitoitettava vastaamaan kunnan energiatuotannon pääoma- ja käyttökustannuksia eli todellisia kustannuksia. Toisaalta hinnoittelu ei saa ylittää näitä kustannuksia.

7. Ympäristönsuojelullisesti ja maisemallisesti arvokkaat kosket ja muut vesireitit on jätettävä rakentamatta.

8. Aluepoliittisin keinoin ja tariffipolitiikalla on korvattava energian tuottajakunnille toiminnasta aiheutuvat ympäristöhaitat ja taloudelliset menetykset.

12. TERVEYDENHUOLTO

Terveysturvan takaaminen tulee asettaa keskeiseksi yhteiskuntapoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaista ihmistä on kannustettava omatoimiseen terveytensä edistämiseen ja vastuuseen terveydestään.

Ihmisen terveysturva perustuu fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin tekijöihin. Terveydelle haitallisia elintapoja sekä elinympäristössä ja henkisessä ilmapiirissä ilmeneviä vaaratekijöitä on pyrittävä ennalta ehkäisemään. Siksi kansanterveystyön alaa ja tämän näkökulman huomioon ottamista on laajennettava perinteisen kansanterveystyön ulkopuolelle.

Terveysturva on taattava kaikille alueellisista tai sosiaalisista eroista riippumatta. Terveydenhuollossa on taattava yksilön oikeudet. Näitä ovat hoitosuhteen luottamuksellisuus, terveystietojen henkilökohtaisuus, omakohtaiset hoitoratkaisut, terveyspalvelujen turvallisuus sekä palvelujen valintamahdollisuus. Avoterveydenhuollon kehittämisen eräänä tavoitteena on oltava perhelääkärijärjestelmän luominen.

Sairaanhoidossa on edelleen kehitettävä avohoitoa ja painotettava palvelujen saatavuutta sekä palvelujen laatua. Avohoidon ja sairaalatoimen välistä yhteistyötä on parannettava. Pitkäaikaissairaanhoidon ja mielenterveystyön ongelmien ratkaiseminen edellyttää kiinteää yhteistyötä sosiaalitoimen kanssa.

1. Terveysturvan kehittämiseksi on tehostettava terveys- ja sosiaaliviranomaisten yhteistoimintaa.

2. Terveydenhuollon suunnittelujärjestelmää on yksinkertaistettava ja kevennettävä niin, että kunnat saavat mahdollisimman suuren liikkumavapauden voimavarojen jakamiseksi.

3. Sairauksien ennaltaehkäisemiseksi on lisättävä erityisesti terveyskasvatusta.

4. Koulukasvatuksen, työterveyshuollon ja sosiaalityön yhteydessä on tehostettava oikeita ja terveellisiä ravinto- ja liikuntatottumuksia koskevaa terveysvalistusta ja terveydelle vaarallisten nautinto- ja huumausaineiden käyttöä ehkäisevää neuvontaa.

5. Psykologista ja psykiatrista asiantuntemusta on lisättävä kaikessa terveydenhuoltotoiminnassa.

6. Avosairaanhoitoa on lisättävä kaikkialla, missä se voi potilaan hoidon tuloksellisuuden ja turvallisuuden huomioon ottaen vähentää laitoshoidon tarvetta. Avosairaanhoito vaatii tuekseen kunnallisten kotipalvelujen ja asunto-olojen kehittämistä.

7. Vanhusväestön avohoitomahdollisuuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Laitoshoidossa tarvitaan vanhainkotien rinnalle sairaskoteja. Vanhusten kotihoidontuen turvaava järjestelmä on luotava ja sen ohjaus liitettävä kunnallisten palvelujen piiriin. Aktiivisen hoidon ja kuntoutuksen merkitystä on painotettava.

8. Sairaanhoidossa on asetettava tavoitteeksi inhimillinen hoitosuhde, kaavamaisuuden välttäminen ja potilaan aktiivinen osallistuminen hoitoon. Tarkoituksenmukaista hoidon porrastusta keskus- ja aluesairaaloiden sekä terveyskeskusten vuodeosastojen välillä on edelleen kehitettävä. Sairaalalaitoksen toiminnan ja hoitoprosessien tehokkuutta on seurattava sekä poistettava niissä mahdollisesti esiintyvät epäkohdat järjestelmällisellä suunnittelu-, tutkimus- ja selvitystoiminnalla.

9. Työterveyshuollon kehittäminen on taattava riittävin voimavaroin, ja se on kytkettävä osaksi yleistä terveydenhuoltojärjestelmää.

10. Yksityisten lääkäri- ja terveyspalvelujen tarjonta on turvattava sekä edistettävä niiden yhteistyötä julkisen terveyspalvelutoiminnan kanssa.

11. Virka- ja työehtosopimusjärjestelyin sekä hallintoa yksinkertaistamalla on luotava edellytykset inhimilliselle ja palvelukeskeiselle potilashoidolle.

12. Terveydenhuollon palvelujen omavastuuosuuksia on kehitettävä siten, että palvelujen käyttöä voidaan ohjata kansanterveystavoitteiden kannalta tarkoituksenmukaisesti.

13. Sairausvakuutusta on laajennettava koskemaan hammassairauksien hoitoa ja avohuollossa olevien vammaisten apuvälineitä.

14. Yhdyskuntasuunnittelua sekä koulujen liikuntaopetusta ja tilojen käyttöä on kehitettävä siten, että erilaiset liikuntaharrastukset voivat muodostua jatkuviksi.

15. Vammaisten huoltoa on kehitettävä siten, että heidän erityistarpeensa otetaan huomioon terveydenhuollon lisäksi liikenteessä ja asumisessa. Kuntoutustoiminnan tavoitteena tulee olla omatoimisuuden saavuttaminen ja ylläpitäminen.

16. Päihteiden vammauttamien henkilöiden hoitoonohjausta on parannettava. Kuntien ja valtion toimenpitein on turvattava myös vakavasti päihdevammaisille asumis- ja terveyspalvelut.

13.KULTTUURIPOLITIIKKA

Kunnan kulttuuripolitiikan aatteellisena lähtökohtana tulee olla moniarvoisuudesta lähtevä sallivuus, elämän laadun kehittäminen ja luovuuden edistäminen.

Vastaavasti on kunnassa erilaista omaehtoista kulttuuritoimintaa tuettaessa pidettävä päämääränä kulttuurin moniarvoisuuden edistämistä.

Kuntien itsensä harjoittamaa ja kuntien tukemaa kulttuuritoimintaa on pyrittävä voimakkaasti laajentamaan huomioon ottaen paikalliset erityispiirteet. Kuntien kulttuurilaitosten ylläpitämiseen tarvitaan nykyistä enemmän myös valtion tukitoimenpiteitä. Kuntien on pyrittävä myös keskinäiseen yhteistyöhön huomattavasti voimavaroja vaativien kulttuurimuotojen edistämisessä. Sisäisen hallinnon yhteistyötä on kehitettävä.

1. Kunnan on nähtävä kulttuurin edistäminen nykyistä laaja-alaisemmin. Yleisten tilojen ja julkisen ympäristön elävöittämiseksi on taidehankintoihin varattava julkisten tilojen kustannusarvioon 2 %:n suuruinen määräraha. Juhlaviikko- ja tapahtumapäivät-ajatusta soveltaen voidaan kunnallisesti tai maakunnallisesti edistää useita kulttuurin muotoja. Myös eri kunnallisten hallintokuntien ja laitosten on voitava osoittaa määrärahoja niiden omaan toimintaan luontevasti liittyvien kulttuurimuotojen edistämiseen.

2. Mahdollisuuksia taiteen luomiseen on lisättävä.

Kulttuurin osuuden voimistaminen ja kunnan kulttuuritoiminnan monipuolistaminen ja taiteen aseman korostaminen lisää myös taiteilijoiden työtilaisuuksia. Lisäksi taiteilijoita on tuettava suoraan apurahoin. Valtion tehtävänä on kehittää taiteilija-apurahajärjestelmää.

3. Kunnallisten kulttuurilaitosten hallinto on uudistettava siten että päätäntävalta hallinnosta ja taloudesta on nykyisen kaltaisilla luottamushenkilöelimillä. Taiteellinen johto vastaa päätösten toteuttamisesta ja sitä on kuultava ratkaisuja tehtäessä.

4. Vireän ja monipuolisen kulttuuritoiminnan tärkeinä edistäjinä ja ylläpitäjinä kunnassa ovat kansalaisjärjestöt ja pienryhmät. Niiden toimintamahdollisuuksia on lisättävä tukemalla niitä julkisin varoin.

5. Harrastajataiteen toiminnallisia edellytyksiä on parannettava tarjoamalla välineitä ja esiintymis- ja esittelytilaisuuksia sekä tukemalla ohjaus- ja koulutustoimintaa.

6. Kunnan on osoitettava monipuoliseen kulttuuritoimintaan tarvittavat tilat. Nämä voivat olla monitoimikeskuksia, oppilaitosten soveltuvia tiloja, mutta myös kuntalaisten omakohtaiseen luovaan toimintaan sopivia pienimuotoisia muita tiloja. Erityisesti uusien tilojen suunnittelussa on pyrittävä useamman kunnan yhteistyöhön, jolloin turvataan myös pienten kuntien asukkaille tasapuoliset mahdollisuudet kulttuuripalveluihin. On varmistuttava myös siitä, että kaikki eri hallintokuntien käyttäjätahot osallistuvat suunnitteluun varhaisessa vaiheessa.

7. Kuntien on tarjottava harrastusmahdollisuuksia alle kouluikäisille järjestämällä harrastekerhoja ja ohjaajapalveluja. Yhteistyö lapsitoimintaa harjoittavien organisaatioiden ja vapaaehtoisten järjestöjen kanssa tulee olla kiinteää.

8. Koulujen taideaineiden kerhotoiminta on elvytettävä ja ao. ohjaajille on järjestettävä alan koulutusta.

9. Kunnan on päivähoitotoimessaan vastattava siitä, että päivähoitoon sisältyy persoonallista luovuutta edistävää toimintaa.

10. Eläkeläisten kulttuuriharrastuksia on tuettava mm. jakamalla avustuksia ja antamalla ohjaajapalveluja.

11. Kirjastoja sekä kansalais- ja työväenopistoja on kehitettävä monipuolisiksi kulttuurikeskuksiksi.

12. Paikallisen perinteen vaalimiseksi on tuettava kylätoimikuntia sekä kotiseutu- ja kaupunginosayhdistyksiä.

14. KOULUTUSPOLITIIKKA

Koulutuksen tavoitteena on antaa jokaiselle ihmiselle riittävät valmiudet itsensä kehittämiseen sekä ympäristönsä ja koko yhteiskunnan toimintoihin osallistumiseen ja kehittämiseen. Koulutuspolitiikassa on otettava huomioon ihmisten kiinnostusten ja kykyjen erilaisuus ja luotava edellytykset riittäville valinnoille.

Oppiminen on nähtävä läpi elämän jatkuvana tapahtumana. On pyrittävä siihen, että oppimishalu säilyy vireänä kaikkina ikäkausina, ja että opiskelussa on jatkuvasti tavoitteena monipuolinen itsensä kehittäminen.

Koulutusjärjestelmän on oltava avoin ja sen on tarjottava jokaiselle tasa-arvoiset, kiinnostustensa ja kykyjensä mukaiset opiskelumahdollisuudet. Koulutuksen sisällön on oltava monipuolista, laaja-alaista ja moniarvoista. Sen on edistettävä ihmisen itsenäisen maailmankuvan muodostumista. Riittävän vähimmäiskoulutuksen lisäksi jokaiselle on saatava tilaisuus hankkia laajat ja monipuoliset yleistiedot, jotka tekevät yksilöllisen jatko-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen mahdolliseksi. Erikoistumisvaiheessa on taattava mahdollisimman korkea koulutuksen taso.

1. Koulutuksen sisällön ja aineellisten voimavarojen kehittämisedellytykset on turvattava eduskunnassa hyväksyttävissä keskipitkän aikavälin suunnitelmissa.

2. Opetuksen sisällön monipuolisuus ja valinnaisuus on taattava sijoittamalla opetussuunnitelmiin kaikille koulutuksen tasoille teoreettista, välineellistä ja soveltavaa tietoainesta sekä elämässä tarvittavia taitoja. Tämä tavoite on peruskoulussa toteutettava kehittämällä koulutusjärjestelmää siten, että sen puitteissa voidaan riittävässä määrin ottaa huomioon oppilaiden yksilölliset erot.

3. Kokeilutoiminnan avulla on selvitettävä mahdollisuudet esiopetuksen liittämiseksi yleiseen peruskoulutukseen. Tällöin on kehitettävä päivähoidon ja koulun välistä yhteistyötä.

4. Peruskoulussa tulee keventää tietopainotteisuutta ja lisätä eri oppiaineiden välistä yhteistyötä sekä antaa oppilaille nykyistä enemmän mahdollisuuksia yksilölliseen opinto-ohjelman laatimiseen.

5. Laajat opetussuunnitelmalliset muutokset tulee suorittaa perusteellisen valmistelun jälkeen harkiten ja ennalta riittävän väljäksi suunnitellun aikataulun puitteissa.

6. Peruskoulun lisäluokka (10. luokka) tulee kehittää osana peruskoulua. Sen on oltava oppilaille vapaaehtoinen ja kunnalle pakollinen, mikäli oppilaspohja kunnassa on riittävän suuri.

7. Leirikoulutoimintaa yhtenä koulutoiminnan muotona tulee kehittää ja laajentaa.

8. Koulun oppilas- ja nuorisokerhotoimintaa tulee kehittää yhteistyössä eri järjestöjen kanssa palvelemaan entistä enemmän nuorison vapaa-ajan toimintaa. Oppilaskuntatoimintaa on edelleen kehitettävä ja sen toimintamahdollisuuksia lisättävä.

9. Yhteiskunnan on luotava riittävät toimintaedellytykset kodin ja koulun yhteistoiminnalle.

10. Kunnan on voitava itsenäisesti päättää opetussuunnitelmastaan vahvistetun runko-opetussuunnitelman puitteissa.

11. Koulupiirijaon on oltava mahdollisimman joustava oppilaiden koulun käynnin kannalta ja sitä on muutettava myös käytännössä olosuhteiden muuttuessa.

12. Opetusryhmien kokoa on pienennettävä.

13. Haja-asutusalueiden pienten koulujen säilyminen on turvattava peruspalvelutason säilyttämiseksi.

14. On pyrittävä toteuttamaan käytännössä eri koulujen ja koulumuotojen opettajien joustava yhteiskäyttö.

15. Kielivalintojen mahdollisuuksia on laajennettava säätämällä valtionapuun oikeuttava ryhmäkoko nykyistä pienemmäksi. Yksiluokkasarjaisissa lukioissa on alkavan kielen opetusryhmän koko säädettävä normaalia pienemmäksi, jotta voidaan taata oppilaitten sivistyksellinen tasa-arvoisuus. Lukioiden opetusohjelmiin tulee voida sisällyttää oppilaiden harrastuksia vastaavia, yleistä opiskelumotivaatiota edistäviä koulukohtaisia painotuksia.

16. Keskiasteen koulu-uudistuksessa on eri koulualojen aloituspaikkoja oltava kysyntää vastaavasti.

17. Oppilashuollon kuten koulukuraattoritoiminnan edellytyksiä on tehostettava ja monipuolistettava eri koulumuodoissa.

18. Kunnan oppilaitosten sisäisen oppimateriaalin ja oheismateriaalin tuottamisen taloudellisia ja teknisiä edellytyksiä on parannettava.

19. Kunnan on kiinnitettävä erityistä huomiota koulurakennusten suunnitteluun turvallisuutta, viihtyvyyttä, opiskelumotivaatiota, työrauhaa sekä tilojen kouluajan ulkopuolista käyttöä edistäviksi.

20. Oppilaitosten suunnittelussa on turvattava vammaisten mahdollisuus opiskeluun.

21. On kehitettävä aikuiskasvatusta soveltamalla avoimen yliopiston periaatetta korkeakouluihin turvaten voimavarat laajentuneisiin tehtäviin ja huolehtimalla siitä, että erityisesti kansalais- ja työväenopistojen sekä iltakoulujen toimintamahdollisuudet turvataan. Suurissa kunnissa on järjestettävä aikuiskoulutusta antavien oppilaitosten ja vastaavien toiminnan koordinoiminen.

22. Valtion budjettiin on varattava riittävät määrärahat koulurakennusten rakentamista varten.

15. NUORISOPOLITIIKKA

Kunnallisen nuorisopolitiikan tavoitteena on parantaa nuorten kasvu- ja elinolosuhteita sekä luoda edellytyksiä oman itsensä toteuttamiseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kansainväliseen vuorovaikutukseen. Tämä edellyttää laaja-alaisen nuorisopoliittisen ajattelutavan omaksumista, sillä lasten ja nuorten kehitysolosuhteita säätelevät mm. talouspolitiikka, yhteiskuntasuunnittelu, koulutoimi, sosiaali- ja terveystoimi, työvoimaviranomaiset sekä vapaa-aikatoimi. Nuorisolautakuntien toiminta on tällä hetkellä keskittynyt liiaksi vain nuorten vapaa-ajan toiminnan sekä nuorisomäärärahojen jakokysymyksiin.

1. Jokaisessa kunnassa on laadittava nuorisopoliittinen suunnitelma ja koko kuntasuunnittelussa on nuorisopolitiikan näkökohdat otettava huomioon.

2. Nuorisolautakunnan vaikutusmahdollisuuksia kunnallishallinnossa on lisättävä pyytämällä siltä tarvittaessa lausuntoja mm. kuntasuunnittelua, kaavoitusta, sosiaalitointa sekä asuntopolitiikkaa koskevissa asioissa.

3. Nuorisopolitiikan tehtäviin on sisällytettävä nuorten etujen valvonta kunnallishallinnossa, työmarkkinoilla ja koulutusjärjestelmässä.

4. Nuorille on tarjottava toimintamahdollisuuksia laajasti eri harrastusaloilla. Nuorten omaehtoiselle järjestö- ja kulttuuritoiminnalle on turvattava toimintaedellytykset. Järjestöille voidaan osoittaa useita kunnan nuorisotoimen käytännön tehtäviä hoidettavaksi.

5. Henkilön asuessa esim. opiskelun vuoksi tilapäisesti vieraan kunnan alueella hänellä tulee olla oikeus saada samat palvelut kuin kyseisen kunnan asukkailla. Opiskelijalla on oltava oikeus valita henkikirjoituskunnakseen opiskelupaikkakuntansa.

16. LIIKUNTAPOLITIIKKA

Liikuntapolitiikan tavoitteena on oltava yksilön hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisääminen. Liikuntaharrastus on pyrittävä virittämään jo lapsena ja sen tulisi jatkua läpi koko elämän. Hyväkuntoisella ja tasapainoisella ihmisellä on parhaimmat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan sekä päätöksentekijänä että valintoja suorittavana yksilönä. Liikuntatoiminnalla on mahdollisuus kohottaa kansalaisten kuntoa sekä lisätä yleistä viihtyvyyttä ja vaikuttaa koko kansan terveydelliseen tilaan.

Edellytykset lisääntyvän vapaa-ajan toiminnoille on luotava kuntien ja vapaaehtoisten kansalaisjärjestöjen yhteistyöllä. Vapaa-aikatoiminnan järjestäminen kaikille kuntalaisille on niin mittava haaste, ettei siihen mikään taho yksinään kykene. Kunnissa tarvitaan nykyistä enemmän aktiivista ja luovaa toimintaa eri ikäryhmille ja vastuuntuntoista kasvatustoimintaa.

Vain järjestöjen ja kunnan vapaa-aikatoimen välisellä kiinteällä yhteistyöllä saavutetaan kansalaisten kannalta paras mahdollinen tulos, joka merkitsee aktiivista ja kehittävää vapaa-ajan käyttöä.

1. Kunnan järjestämässä liikunnassa painopiste on asetettava virkistys- ja kuntoliikunnan järjestämiseen.

2. Kaavoituksellisin ja liikenteellisin ratkaisuin on taattava liikuntapaikkojen saavutettavuus, turvallisuus ja viihtyisyys.

3. On kehitettävä yhteistyötä liikuntajärjestöjen kanssa ja tuettava niitä tiedotus- ja koulutustoiminnalla, riittävällä ja monipuolisella liikuntapaikkarakentamisella.

4. Liikuntapaikkarakentamisen tulee tapahtua suunnitelmallisesti ja taloudellisesti sekä pyrkien kuntien yhteistoimintaan.

5. Avustuksia urheiluseuroille on kehitettävä ja jaettava urheilullisten ja toiminnallisten perusteiden pohjalta.

6. Kaavoituksella, pihojen rakentamisella ja opetus- ja koulutustilojen suunnittelulla on kehitettävä lähiympäristöä lasten ja koululaisten liikuntaa suosivaksi.

7. Liikuntapaikkojen rakentamisessa on otettava huomioon myös erityisryhmien tarpeet.

8. On turvattava tarvittaessa kaavoituksella jokamiehen oikeudella tapahtuvaa ulkoilu- ja virkistystoimintaa varten riittävän laajat ulkoilualueet.

17. KANSAINVÄLINEN TOIMINTA

Kuntien kansainvälistä yhteistoimintaa kehittämällä saadaan kansainväliset kysymykset lähemmäs kansalaisia.

Kuntatason vilkastuva kansainvälinen yhteistoiminta vahvistaa maamme ulkopoliittista linjaa, syventää kansainvälisiä suhteita ja edistää maailmanrauhaa.

Kansainvälisen toiminnan on avattava kuntalaisille ja kuntien luottamushenkilöille mahdollisuuksia perehtyä vieraiden maiden oloihin ja kulttuuriin sekä solmia kestäviä ystävyyssuhteita.

1. Kunnan on kehitettävä ystävyyskuntatoimintaa laadullisesti ja pienten kuntien on pyrittävä yhteistoimintaan ystävyyskuntasuhteiden solmimiseksi.

2. Ystävyyskuntatoiminta on hyvä keino edistää kansojen välistä yhteistyötä ja ymmärrystä kansalaisten tasolla. Ystävyyskuntatoimintaa tulee laajentaa ja kehittää siten, että mahdollisimman moni kuntalainen pääsee siitä osalliseksi.

3. Ystävyyskuntasuhteita kehitysmaiden kanssa voidaan luoda myös ns. kummikuntaperiaatteen pohjalta ja näin tuoda myös kehitysyhteistyöpolitiikan periaatteet ja tavoitteet konkreettisella ja omatoimisella tavalla lähelle kuntalaista.

4. Kunnan on tuettava kuntalaisten vapaaehtoista kansainvälistä harrastustoimintaa, kuten Suomi-Neuvostoliitto-Seuraa, Pohjola-Norden yhdistyksiä ja muita Suomen ulkopoliittista linjaa tukevia järjestöjä.

5. Kunnan on lisättävä tiedotus-, valistus- ja koulutustoimintaa ystävyyskuntatyöstä ja mahdollisuuksista kehittää urheilu- ja kulttuurijärjestöjen kansainvälistä toimintaa ja ystävyysseuratoimintaa.

6. Kulttuuriyhteistyön laajentamiselle Suomen ja muiden maiden välillä on luotava edellytykset ystävyyskuntasuhteita kehittämällä, kulttuurivaihtoa laajentamalla ja uusia yhteistyömuotoja etsimällä.

18. VANHUSTENHUOLTO

Kunnallisessa sosiaalipolitiikassa vanhustenhuollon tavoitteena on aktiivinen palvelutoiminta, jossa otetaan huomioon vanhusten yksilölliset tarpeet ja kannustetaan omatoimisuuteen ja kuntoutumiseen. Vanhustenhuollossa tulee korostaa lähipalveluperiaatteita ja avohuoltoa.

Vanhuksilla on oltava mahdollisuus valita oma elinympäristönsä. Tämä edellyttää asuntotuotannon, avohuoltopalvelujen ja erilaisten viihtyvyyspalvelujen yhteensovittamista ja kehittämistä.

Yksilön ja yhteiskunnan kannalta on vanhuksen asuminen avohuollon palveluihin turvautuen tavoiteltavaa, mutta se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus huonokuntoisen vanhuksen osalta. Siksi on huolehdittava vanhainkotien ja terveyskeskusten vuodeosastojen riittävästä rakentamisesta ja henkilökuntamitoituksesta sekä pyrittävä vanhainkodeissa kodinomaisuuteen.

1. Vanhuksia ei pidä erottaa omaksi ryhmäkseen yhteiskunnan eri toiminnoissa. Erityisesti on painotettava asuntojen rakentamista muun asutuksen yhteyteen.

2. Vanhusväestölle tulee järjestää neuvontaa terveys-, sosiaali- ja vapaa-ajanpalveluista sekä antaa eri ikäryhmille tietoa vanhenemisesta ja siihen liittyvistä asioista.

3. Vanhuksille tarkoitettua asuntotuotantoa on lisättävä ja siinä on noudatettava valinnanvapauden periaatteita eri asumismuotojen kesken. Pääpaino on kohdistettava asunto- ja palvelutalojen sekä muiden avohuollollisten asumismuotojen jatkuvaan kehittämiseen muun asutuksen yhteydessä.

4. Vanhusten kotona asumisen edellytyksiä on parannettava lisäämällä ja monipuolistamalla sosiaali- ja terveyspalveluja. Erityisesti on kehitettävä kotipalvelutoimintaa.

5. Vanhusten viihtyvyyteen on kiinnitettävä huomiota kehittämällä vanhuksille sopivia työskentelymuotoja ja harrastustoimintoja yhteistyössä vapaaehtoisten järjestöjen kanssa.

6. Vanhuksille on turvattava mahdollisimman kodinomaisia vanhainkoti- ja hoitopaikkoja sekä kehitettävä myös vanhusten päiväpalvelutoimintaa. Osaa vanhainkotipaikoista on käytettävä lyhytaikaishoitoon vanhusten kotihoidon edellytysten parantamiseksi.

7. Kunnan on tuettava vanhustyötä tekevien, vapaaehtoisten järjestöjen toimintaa. On luotava edellytykset vanhusten nopeaan hoitoon saattamiseksi tarpeen ilmetessä ja samalla luotava mahdollisuudet päiväsairaalatoiminnalle.

19. LASTEN PÄIVÄHOITO JA TURVALLISUUS

Lapsella ja nuorella on oltava oikeus turvallisiin ja virikkeellisiin kasvuoloihin. Turvallisuus merkitsee sitä, että hänellä on myönteiset ja läheiset ihmissuhteet ja että hänen erilaisista tarpeistaan huolehditaan. Virikkeellisissä kasvuoloissa lapsella on mahdollisuus kehittävään ja luovaan leikkiin, liikuntaan, erilaisiin harrastuksiin ja häntä myös ohjataan näihin.

Lasten ja nuorten myönteisiä kasvuoloja edistetään perhepoliittisin toimenpitein tukemalla perheiden, yksinhuoltajien ja sijaisperheiden suoriutumismahdollisuuksia ja tukemalla muutoin vanhempia heidän kasvatustehtävässään. Erityistä huomiota tulee kiinnittää lasten ja nuorten kasvuoloissa havaittujen epäkohtien poistamiseen ja ehkäisemiseen. Niinpä äitiys- ja lastenneuvoloiden sekä lasten päivähoidon ja koulutoimen asemaa kotikasvatuksen tukijoina tulee vahvistaa.

Lasten päivähoidon järjestämisessä on noudatettava valinnanvapauden periaatetta eri päivähoitomuotojen kesken. Äitiys- ja vanhempainloma turvaa lapsen hoitamisen kotona lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana. Kun valtaosa myös naisista on työssä, on päivähoitoa kehitettävä päivähoitolain edellyttämällä tavalla siten, että päiväkoti- ja perhepäivähoitopaikkoja saadaan perustetuksi kuntiin kysyntää vastaavasti. Mikäli lapsen vanhemmat palkkaavat lapselle hoitajan kotiin, on kotihoidontuen vaihtoehtona tarjottava lapsenhoitokustannuksia vastaavan osuuden verovähennyskelpoisuus.

1. Päivähoitopaikkojen nykyinen huomattava vajaus tulee poistaa 1980-luvulla lisäämällä päiväkotipaikkoja ja ohjattuja perhepäivähoitopaikkoja ja mitoittamalla sosiaalihallituksen 5-vuotissuunnitelmat ja määrärahat (valtionosuudet) kuntien ilmoittaman tarpeen mukaisiksi.

2. Kunnallista päivähoitoa täydentävänä ja hoitopaikkojen tarkoituksenmukaista käyttöä edistävänä järjestelmänä on kotihoidontukea kehitettävä ja laajennettava. On mahdollistettava lapsen hoitaminen kotona kolmannen ikävuoden loppuun. Kotihoidontuen tulee olla yhtä suuri sitä tarvitseville.

3. Kotihoidontuen vaihtoehtona on annettava oikeus vähentää verotuksessa lapsille kotiin palkatun hoitajan palkkakustannuksista lastenhoidon osuus.

4. Päiväkotien kehittämistä esikoulun suuntaan tulee edistää sosiaali-ja kouluviranomaisten yhteistyönä.

5. Päiväkotien ryhmäkokoa tulee pienentää siten, että se on leikki-ikäisten osalta enintään 15 lasta, turvata lapsen hoitosuhteen jatkuvuus ja myös muulla tavoin edesauttaa päivähoitohenkilöstön ja perhepäivähoitajien mahdollisuuksia kehittää hoito- ja kasvatustyötään.

6. Vuoro- tai iltatyössä olevien vanhempien sekä iltaopiskelijoiden lasten hoitopalvelut tulee turvata. Opiskelijaperheet on päivähoitotarvetta arvioitaessa rinnastettava perheisiin, joiden molemmat vanhemmat käyvät työssä.

7. Erityistä hoitoa tarvitseville lapsille tulee turvata hoitopalvelut mahdollisuuksien mukaan tavallisessa päivähoitoryhmässä.

8. Kunnallisia päivähoitomaksuja ja maksuluokitusta tulee tarkistaa kustannustason nousun ja palvelujen laajenemisen myötä.

9. Erityisesti haja-asutusalueita ajatellen on edistettävä kiertävien päiväkotien toimintaa ja näin parannetaan lasten kouluvalmiuksia.

10. Ohjattua leikkikenttätoimintaa tulee laajentaa siten, että siihen voivat osallistua periaatteessa kaikki leikki-ikäiset.

11. Osapäiväisesti hoitoa tarvitsevien koululaisten päivähoidon järjestämisessä on käytettävä hyväksi myös nuorisotiloja ja järjestöjen palveluja.

12. Perhepäivähoitajien koulutusta ja ohjaamista tulee kehittää mm. järjestämällä vuosittain palkallinen mahdollisuus osallistua alan koulutukseen.

13. Lapsiperheiden kasvatus- ja mielenterveyspalveluja varten on kehitettävä kunnallinen kasvatus- ja perheneuvontaverkko painottaen jo perinteisten äitiys- ja lastenneuvoloiden osuutta.

14. Lastensuojelulainsäädännön käytännön toteutusta tulee hoitaa siten, että lapsen hyväksi voidaan viimeistään kriisitilanteessa toimia riittävästi.
15. Sijaisperheiden asemaa tulee parantaa tarkistamalla hoitokorvauksia sekä kouluttamalla ja ohjaamalla sijaisvanhempia.

16. Kuntiin tulee perustaa riittävästi turvakoteja perheväkivaltaisuuden vaikutusten lieventämiseksi.

17. Liikenneturvallisuutta on parannettava asuntoalueilla, koulujen ja päiväkotien ympäristössä ja muilla lasten käyttämillä alueilla.

20. VAMMAISET

Vammaisia arvioidaan olevan 15 % väestöstä ja suhteellisesti suurin osa heistä on eläkeläisiä. Vammaisten ongelmat liittyvät toimeentuloon, terveydenhuoltoon, asumiseen ja liikkumiseen, opetus- ja kulttuuripalvelujen saatavuuteen ja vamman usein aiheuttamiin tiedollisiin ja taidollisiin puutteisiin ja esteisiin. Eräissä vammaisryhmissä vammaisuus liittyy psyykkisiin ongelmiin tai sairauteen. Perheellisen tai huollettavan vammaisen ongelmat asettavat huomattavia vaatimuksia myös lähiympäristölle.

Monin ennalta ehkäisevin toimenpitein voidaan vähentää vammautumisen riskiä: liikenneonnettomuuksia voidaan vähentää liikenneturvallisuustoimenpitein, työsuojelua tehostaa, synnytyksiin liittyviä riskejä vähentää jne. Ennalta ehkäisevien toimenpiteiden kehittymisestä huolimatta vammaisten lukumäärä on kuitenkin lisääntynyt.

Vammaisten asemaa parannettaessa on yleistavoitteena pidettävä normaalisuusperiaatetta eli vammaisen oikeutta käyttää ensisijaisesti yhteiskunnan ja yksityisten tarjoamia yleisiä sosiaali-, terveydenhuolto-, asumis-, liikenne- ja opetuspalveluita, ottamalla näiden järjestämisessä vammaiset huomioon. Vasta mikäli vammaisuuden luonteesta johtuen normaalisuusperiaatetta ei voida noudattaa, on järjestettävä erityispalveluita.

Perusvastuu vammaisten aseman laaja-alaisesta parantamisesta kuuluu yhteiskunnalle, valtiolle, kunnille ja näiden tukemille organisaatioille ja järjestöille. Tämän lisäksi erityisesti työllistämisen osalta vastuuta on annettava myös työnantajille. Tukitoimenpitein voidaan vammaisen omatoimisuutta kannustaa vammaisuuden sallimissa rajoissa.

1. Vammaisille tulee luoda mahdollisuudet itsenäiseen elämään ottamalla huomioon heidän erityiset tarpeensa kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa, asumisessa, liikenteessä, kulttuuri- ja virkistyspalvelujen järjestämisessä.

2. Alle kouluikäisen ja kouluikäisen vammaisen lapsen ja nuoren hoito, välinehankinnat ja kuljetuspalvelut ja muut vammaisuudesta aiheutuvat kustannukset on voitava peittää yhteiskunnan erilaisten taloudellisten tukimuotojen avulla.

3. Kotona hoidettavan lapsen ja nuoren huoltajille tulee maksaa riittävää hoitokorvausta. Vammaisen lapsen tulee kaikissa niissä tapauksissa, joissa se suinkin on mahdollista, päästä tavalliseen päivähoitoon ja kouluun. Tämä edellyttää toisinaan erityishenkilöstön palkkaamista.

4. Rakennusasetuksen velvoite vammaisten huomioon ottamisesta yleiseen käyttöön tarkoitettujen tilojen rakentamisessa tulee muuttaa koskemaan soveltuvasti myös työpaikkojen ja asuinrakennusten rakentamista.

5. Julkisen liikenteen harjoittajille on annettava velvoite liikennevälineiden sellaisista muutoksista, jotka helpottavat matkustamaan kykenevän vammaisen matkustamista.

6. Asuntotuotannossa on otettava huomioon vammaisten tarpeet. Myös palvelutaloja on tuotettava riittävästi vaikeavammaisia varten.

7. Kuntoutukseen tulisi jokaisella olla lakisääteinen oikeus. Kuntoutustapahtuma tulee aloittaa mahdollisimman varhain ja sen tulee olla pitkäjänteistä ja kiinnittää huomiota myös psyykkiseen ja sosiaaliseen puoleen. Hoito- ja kuntoutuspalvelujen nykyistä huonoa saatavuutta on parannettava.
8. Työhön kykenevien vammaisten työnsaanti on pyrittävä turvaamaan mm. määräosuusjärjestelmällä sekä lisäämällä suojatyöpaikkoja.

Työllistämistä tulee edistää työllistämistuella. Mahdollisiin tarvittaviin teknisiin apuvälineisiin tulee osoittaa valtionapua.

9. Vammaisjärjestöjen toimintaedellytykset on turvattava ja niitä on kuultava vammaisten etujärjestöinä.

21. HENKILÖSTÖPOLITIIKKA

Kunnan hallinnon tehokkuus ja kuntalaisille tarjottavien palvelujen taso riippuvat olennaisesti kunnan palveluksessa olevasta henkilöstöstä. Kunnan toimintatavoitteisiin ja myös henkilöstön tarpeisiin perustuvaa henkilöstöpolitiikkaa ja siitä koituvaa henkilöstöhallintoa on kehitettävä kapea-alaisesta palkka-asioiden hoidosta kaikki henkilöstöpolitiikan osa-alueet kattavaksi henkilöstöpolitiikaksi. Erityistä huomiota on kohdistettava ammattitaidon, työmotivaatioon vaikuttavien johtamis- ja ohjausmenetelmien, henkilöstön osallistumisjärjestelmien, kustannustietoisuuden ja yhteistyön kehittämiseen sekä oikeudenmukaisiin ja kilpailukykyisiin palveluehtoihin.

Organisaatioiden valtasuhteita ja työnjakoa on voitava säännösten estämättä muuttaa siten, että tehtävien ja vastuun delegointi ja tavoitejohtaminen yleistyvät. Henkilöstön vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen edellyttää työpaikkademokratian kehittämistä.

Kunnat ja kuntainliitot ovat yhteenlaskien erittäin suuri työnantajaryhmä, sillä joka seitsemäs palkansaaja on kuntatyönantajan palveluksessa. Näin ollen on varsin merkittävää, että työnantajan ja työntekijän välisiä suhteita säätelevän virka- ja työehtosopimusjärjestelmän ja edunvalvontajärjestöjen toimintojen kehittäminen ja uudistaminen on jatkuvaa ja rauhallisen edistymisen ja henkilöstön kehittämisen mahdollistavaa.

1. Kunnallista henkilöstö- ja palkkapolitiikkaa on kehitettävä siten, että kunnat ovat työnantajana kilpailukykyisiä. Palkkauksessa on otettava huomioon mm. koulutus, saavutettu kokemus, tehtävien laatu ja vastuu.

2. On turvattava kunnan henkilöstön vaikutusmahdollisuudet omaa työtään, työnsä toteuttamista ja työyhteisöään koskevien päätösten valmistelussa. Tämä edellyttää työpaikkademokratiasuositussopimuksen mukaisten yhteistoimintaelinten toimintaedellytysten turvaamista ja työpaikkakokouskäytännön yleistämistä.

3. Kunnallista henkilöstöpolitiikkaa ja työn tuloksellisuutta on kehitettävä. Tämä edellyttää kuntien ja henkilökuntajärjestöjen yhteistyötä sekä nykyistä uudenaikaisemman henkilöstöhallinnon aikaansaamista kuntiin.

4. Monimutkaiseksi ja jäykäksi kehittynyttä virka- ja työehtosopimusjärjestelmää on muutettava kuntien työnantajajärjestön ja henkilökuntajärjestöjen yhteisin toimenpitein ja muutettava palkkapolitiikkaa joustavammaksi.

5. Henkilöstöhallinnon organisaatiota on kehitettävä perustamalla henkilöstöasioita varten pääsääntöisesti oma henkilöstölautakunta ja laadittava henkilöstöpoliittinen ohjelma.

6. On laadittava ja toteutettava kunnan henkilöstön kattava täydennyskoulutussuunnitelma. Erityisesti uusi henkilökunta ja uudet luottamushenkilöt on perehdytettävä kunnan eri toimintoihin.

7. Kunnan sisäistä tiedotustoimintaa on kehitettävä tiedotussuositussopimuksen pohjalta, käyttäen hyväksi kunnan yhteistyökomitean asiantuntemusta.

8. Johtamista ja johtamistaitoa työyhteisössä on kehitettävä käyttäen hyväksi tavoitejohtamisen menetelmiä. Samalla on saatava henkilöstön luovuus monipuolisesti käyttöön pyrittäessä hyväksyttyihin tavoitteisiin.
9. Osatyökykyisiä on pyrittävä saamaan varhaiskuntoutukseen ja koulutukseen, jotta he voisivat sijoittua samassa työyhteisössä heidän terveydentilaansa vastaaviin tehtäviin.

22. TYÖVOIMAPOLITIIKKA

Aktiivisen työvoimapolitiikan tavoitteena on huolehtia siitä, että yksilön oikeus työhön ja työpaikan valintaan toteutuu. Tämän perustavoitteen saavuttaminen edellyttää työvoimapolitiikan alueittaista ja ajallista suunnittelua sekä näistä suunnitelmista tiedottamista.

Valtakunnalliset, kuntiin kohdistuvat työhönsijoittumisvaatimukset on suhteutettava joustavalla tavalla nykyistä paremmin kunnan kokonaistyöllisyyteen. Kunnallinen elinkeinopolitiikka tukee osaltaan työvoimapolitiikan edellytyksiä edistämällä pysyvien työpaikkojen syntymistä paikkakunnalle. Erityistä huomiota on kiinnitettävä pienten ja keskisuurten yritysten toimintamahdollisuuksien parantamiseen. Lisäksi kunnallistalouden keinoin mm. investointien määrää ja ajoitusta ohjaamalla voidaan tasata suhdanne- ja kausivaihtelusta aiheutuvia työllisyysongelmia.

1. Suunnitelmallisuutta työllisyyden hoidossa on lisättävä. Kuntien, kuntainliittojen, elinkeinoelämän ja valtiovallan keskeistä ja tarpeeksi aikaisin tapahtuvaa yhteistoimintaa on tehostettava työvoimapolitiikan hoitamisessa.

2. Kunnan roolia työllistäjänä on selvennettävä ja työllisyysasiainhoidon organisaatiota kehitettävä erityisesti nuorisotyöttömyyden lieventämiseksi.

3. Työvoimapolitiikka on monin tavoin sidoksissa myös aluepolitiikkaan. Sen tavoitteena taas on työnsaannin turvaaminen ensisijaisesti kotipaikkakunnalla. Milloin tämä ei ole mahdollista, on työvoiman liikkuvuusavustusjärjestelmässä ja muissa toimenpiteissä painotettava talousalueiden sisäistä ns. lähiliikkuvuutta.

4. Kuntien ja kuntainliittojen on laadittava soveltuva osa investointiohjelmistaan siten, että niiden työllistävä vaikutus tuntuu voimakkaimmin laskusuhdanteen aikana.

5. Kuntien ja kuntainliittojen on laadittava ennakkosuunnitelmat työmäärärahojen turvin järjestettävistä töistä ja työllisyyttä edistävien kurssien järjestämisestä, jolloin hankkeet on käynnistettävissä tarvittaessa viivytyksettä.

6. Työllisyyslakia on muutettava niin, ettei kesäkauden työvoimalle aseteta rajoituksia.

7. Kunnallisen työllistämistuen välittämistä on yksinkertaistettava.

8. Työllistämistukea on myönnettävä myös kunnan työvoimaohjelmaan sisältyviin kohteisiin. Kunnan päätösvalta tuen jakamisesta osa- tai kokopäivätyöhön tulee lisätä.

9. Valtionosuutta työllistämiskustannuksista on voimakkaasti lisättävä. Työllistämistukea on voitava maksaa myös suoraan yrityksille.

10. Kehitettäessä työnvälitystä on korostettava yksilön omia valinnanmahdollisuuksia esittelemällä hänelle riittävän laajasti erilaisia työhönsijoittumis- ja koulutusmahdollisuuksia.

11. Kunnan tulee erityisjärjestelyin kuten luomalla suojatyöpaikkoja, työllistää vammautuneita ja muuten vajaatyökykyisiä.

12. Työvoima- ja koulutuspoliittisista syistä peruskoulun 10. luokan järjestäminen on tehtävä niille kunnille pakolliseksi, missä oppilaspohja on riittävä.

13. Nuorten ns. työpaikkatakuujärjestelmän kokeilua on laajennettava.
14. Työttömyysturvaan liittyvät avustukset ja muut vastaavat toimenpiteet ovat valtakunnallisia tehtäviä, mutta kunnan on sosiaalihuoltonsa määrärahoja työttömyyskausina lisäämällä osaltaan tuettava työttömyydestä pitkään kärsiviä perheitä.

15. Työttömyyskorvaukset on saatettava kunnallisverotuksessa veronalaiseksi tuloksi. Korvaukset on kuitenkin samalla nostettava niin suuriksi, ettei taloudellinen turva heikkene nykyisestä.

16. Työvoimaviranomaisten ja sosiaalivakuutuksen käyttämät työkyvyn arviointiperusteet tulee yhdenmukaistaa siten, ettei muodostu väliinputoajaryhmiä.