Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/32

Kansallinen Kokoomus

Kunnallispoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kunnallispoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1988
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KUNNALLISPOLIITTINEN OHJELMA 1988-

KANSALLINEN KOKOOMUS

Lukijalle

Kansallisen Kokoomuksen puolueohjelmistossa on kunnallispoliittisella ohjelmalla erityisasema. Periaate- ja tavoiteohjelman rinnalla se edustaa läpileikkausta lähes kaikista poliittisen kentän osa-alueista.

Vallan hajauttaminen mahdollisimman lähelle yksityistä kansalaista on tärkeimpiä kokoomuslaisia tavoitteita. Kunta on julkisen vallan yksiköistä lähimpänä yksityistä ihmistä. Kunnallisen demokratian kehittäminen onkin ensiarvoisen tärkeää puhuttaessa vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä.

Kokoomuslainen maailmankuva nojaa yksilökeskeisyyden, moniarvoisuuden, demokratian ja tasa-arvoisuuden periaatteille. Usein luullaan, että kuntatasolla on kysymys niin yksilöidyistä ja teknisistä asioista ettei laajempien periaatteiden soveltaminen ole kovinkaan yksiselitteistä. Tosiasiassa kunnallispolitiikka antaa lukemattomia tilaisuuksia erilaisille aatteille kilpailla.

Kunnallispoliittisessa ohjelmassa pyritään suurempaan konkreettisuuden asteeseen kuin esimerkiksi periaateohjelmassa. Tämä helpottaa kokoomuslaista luottamushenkilöä ja kunnallisaktiivia jokapäiväisessä poliittisessa toiminnassaan. Ohjelmaa voi hyvinkin pitää käsikirjana.

Tämä kunnallispoliittinen ohjelma on tarkoitettu ohjeeksi kunnalliselämän piirissä toimiville kokoomuslaisille 1.1.1989 alkavaksi, neljä vuotta kestäväksi vaalikaudeksi. Ohjelmaa luettaessa on otettava huomioon kuntien erilaiset mahdollisuudet ja voimavarat toteuttaa esitettyjä tavoitteita.

SISÄLLÖSTÄ:

1. KUNNALLISEN ITSEHALLINNON KEHITTÄMINEN
2. KUNNAN HALLINNON UUDISTUS
3. VÄLIPORTAANHALLINTO
4. KUNTAINLIITOT
5. KUNTAUUDISTUS
6. KUNTASUUNNITTELU
7. KUNNALLISTALOUS
8. ELINKEINOPOLITIIKKA
9. MAAPOLITIIKKA JA KAAVOITUS
10. ASUNTOPOLITIIKKA
11. YMPÄRISTÖNSUOJELU
12. LIIKENNEPOLITIIKKA
13. ENERGIAPOLITIIKKA
14. SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLTO
15. KULTTUURI- JA TAIDEPOLITIIKKA
16. KOULUTUSPOLITIIKKA
17. LIIKUNTA JA NUORISOTYÖ
18. KANSAINVÄLINEN TOIMINTA
19. KUNNALLINEN HENKILÖSTÖHALLINTO
20. TYÖVOIMA- JA TYÖLLISYYSPOLITIIKKA

1. KUNNALLISEN ITSEHALLINNON KEHITTÄMINEN

Kunnallisen kansanvallan perustana ovat yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kunnallisvaalijärjestelmä sekä kunnallislaki, joiden mukaan valitaan kunnalliset luottamushenkilöt. Kunnallisen demokratian toimivuuden parantaminen edellyttää luottamushenkilöjärjestelmän kehittämistä sekä kuntalaisten osallistumismahdollisuuksien ja päätöksenteon seurannan lisäämistä.

Kunnan tehtävänä on ohjata sekä osaltaan hoitaa alueellaan kuntalaisten turvallisuuteen, toimeentuloon, koulutukseen ja viihtyvyyteen liittyvät palvelut. Kunnan yleinen toimiala tulee määritellä kunnallislaissa väljän yleislausekkeen pohjalta, jotta kukin kunta itse voi päättää tehtäviensä kehittämisestä yhteiskunnallisen muutoksen ja kunnan erityispiirteiden mukaan. Kunnalle asetettavat tehtävät on mitoitettava siten, että kunnalla on lakisääteisten tehtävien lisäksi edellytykset myös vapaaehtoisten ja kuntakohtaisten palvelujen tuottamiseen.

Kunnallishallinto on ihmisten palvelutarpeiden ja arvostusten muutoksen sekä teknologian ja automaation rajun läpimarssin myötä uusien haasteiden edessä. Kunnallishallinnolta vaaditaan joustavuutta, palveluhenkisyyttä ja kykyä sopeutua yhä nopeammin muuttuviin tilanteisiin. Sen tulee tuottaa palveluja tehokkaasti ja taloudellisesti. Hallinnon tulee edelleen olla kansainvaltaisesti johdettua.

Tarve kuntien aseman vahvistamiseen on todettu. Kunnallislailla ei kuitenkaan voida vaikuttaa riittävästi kunnan aseman, kunnallisen itsehallinnon vahvistamiseen. Muu kuntia koskeva lainsäädäntö määrää merkittävästi kunnan asemaa, velvoitteita sekä kuntien ja valtion välisiä suhteita. Erityislainsäädäntö on kehitettävä vastaamaan uudenlaisia vaatimuksia ja näkemyksiä kunnallishallinnon roolista.

  • Kansalaisten palveleminen edellyttää vahvaa kunnallista itsehallintoa. Tästä syystä on hallitusmuotoon otettava kunnallisen itsehallinnon keskeisimmät periaatteet:
    - päätösvalta kunnassa kuuluu välittömillä vaaleilla valitulle valtuustolle
    - kunnalla on itsenäinen verotusoikeus
    - kunnalle ei saa antaa lisää tehtäviä eikä velvollisuuksia eikä ottaa nykyisiä pois muutoin kuin säätämällä niistä aina lailla
    - kunnalla on oikeus ottaa henkilöstönsä
  • Valtion valvontaa ja holhousta on karsittava uudistamalla valtionosuuslainsäädäntö, hajauttamalla päätösvaltaa, karsimalla norminantoa sekä vähentämällä merkittävästi valtionhallinnon alistus- ja vahvistustehtäviä.
  • Kuntien toimintaedellytysten vahvistamiseksi on pyrittävä edistämään kuntauudistusta.
  • Kansalaisten oikeusturvan varmistamiseksi on poliittisista päätöksentekijöistä riippumatonta lääninoikeutta vahvistettava ja nopeutettava valitusten käsittelyä.
  • Vapaakuntakokeiluilla on pyrittävä kehittämään kunnallista palvelutoimintaa ja vahvistamaan kunnallista itsehallintoa.
  • Valtuustoryhmä on lainsäädännössä tunnustettava viralliseksi kunnalliseksi elimeksi, jonka toiminnalliset ja taloudelliset edellytykset on turvattava.
  • Kunnalliset päätökset ja suunnitelmat on vain tarkoin rajatuissa tapauksissa alistettava valtion viranomaisten vahvistettavaksi.
  • Kunnallisten luottamustoimien vaalikelpoisuussäännöksiä on tiukennettava ja täsmennettävä esteellisyyssäännöksiä.
  • Kuntien edunvalvonnan tehostamiseksi ja yhteistyön lisäämiseksi on kuntien keskusjärjestöt yhdistettävä. Erityisalojen valtakunnalliset yhteistyöliitot on myös pyrittävä yhdistämään kuntien keskusjärjestöön.

2. KUNNAN HALLINNON UUDISTUS

Kansainvälistyminen muuttaa myös yksityisen ihmisen arvostuksia ja toimintaympäristöä. Teknologia ja automaatio uudistavat kansalaisten palvelutoimintaa. Lähellä kansalaisia toimivan kunnallishallinnon on osoitettava kykynsä selviytyä kansalaisten muuttuvista palvelutarpeista. Kuntien toiminnan uudistaminen edellyttää laajaa ja ennakkoluulotonta hallinnon perustan, sen tavoitteiden ja käytettävissä olevien keinojen uudelleen arviointia.

Kunnallishallinnossa tarvitaan asennemuutosta. On siirryttävä joustavaan tavoitetietoiseen hallintoon, jossa yhdistyy palvelualttius, taloudellisuus ja kansalaisläheisyys. Päätöksenteon nopeutumista ja joustavuutta ei saavuteta ilman valtion vanhentuneiden valvonta- ja ohjausjärjestelmien keventämistä ja kunnallisen hallinto-organisaation uudistamista.

Uudistumista tarvitaan myös kunnallishallinnon sisällä. Laajempi riippumattomuus valtiosta luo ainoastaan mahdollisuudet mutta ei takaa tuloksia. Kunnallishallinto ei voi odottaa lisää toimintamahdollisuuksia ilman lisääntyvää vastuuta. Hallinnon periaatteeksi on asetettava että päätös tehdään kansalaista lähinnä olevalla asiantuntevalla tasolla. Näin ollen kuntalaisia palvelee parhaiten valtion holhouksesta vapaa, itsenäisiin päätöksiin valmis, toimintakykyinen kunnallishallinto. Tätä on edistettävä käynnistetyllä vapaakuntakokeilulla. Kansalaisten oikeusturva ja tasavertaisuus toteutuu myös parhaiten vahvassa ja elinkelpoisessa kunnassa.

Kehitettäessä kunnallishallintoa palvelemaan paremmin kuntalaisia on vapaakuntakokeilu tehokas väline. Kokeilun aikana on kuitenkin mahdollisuus pysyviin uudistuksiin. On edistettävä kuntien ja kuntalaisten omatoimisuutta. Paikallisten olosuhteiden ja tarpeiden mukainen toiminta on joustavuutta ja vastuuta kansalaisista. Perusturvallisuus ei saa vaarantua vaan päinvastoin palvelutasoa on parannettava yhteistyössä julkisen ja yksityisten palvelujen tuottajien kanssa.

Vapaan osallistumisen rohkaiseminen, erilaisten yhdistysten ja intressiryhmien toiminta ja asukkaiden suunnittelu osana kunnallisten asioiden hoitoa rikastuttaa ja monipuolistaa keskustelua. Kehittyvä viestintäteknologia avaa uusia muotoja kuntalaisten ja hallinnon väliselle tiedotustoiminnalle. Yleistyessään mm. kaapeliverkosto ja paikallisradio uudistavat kuntien tiedotustoimintaa. Nykyaikainen kunnallishallinto tarvitsee jäsentensä aktiivista osallistumista. Hallinnon on luotava edellytykset yksityisille ihmisille toteuttaa ideoitaan ja luovuuttaan:

  • Hallinnon järjestämisen lähtökohta on kuntalaisten palveleminen. Hallintoa on järkeistettävä muodostamalla tulosvastuullisia asiakaskeskeisiä yksiköitä.
  • Tulosvastuun ja tehokkuuden lisäämiseksi on tärkeää uudistaa kunnan laskentatoimi ja talousarvion hyväksymismenettely edistämään päätösvallan siirtämistä.
  • Tuetaan kuntalaisten vapaata osallistumista, erilaista harrastusyhteisö- ja kunnanosayhdistystoimintaa, asukassuunnittelua ja yhdyskuntatyömuotoja.
  • Käytetään uutta viestintäteknologiaa kuntalaisten ja hallinnon välisen tiedonvälityksen sekä mielipiteiden selvittämisen avuksi. Luodaan uusia mahdollisuuksia kansalaisille osallistua hallinnon seurantaan, valvontaan ja omien näkemystensä esiintuloon siten, että osallistuminen on demokratian pelisääntöjen mukaisesti vapaaehtoista.
  • Kunnan tiedotustoimintaa asukkaille on tehostettava ja lisättävä hallinnon julkisuutta kaikilla tasoilla. Virastojen palvelutoimintaa ja neuvontapisteitä on kehitettävä, aukioloaikoja on porrastettava ja erilaisten lupien hakumenettelyä on yksinkertaistettava.
  • Luottamushenkilöiden osallistumista luottamustoimiensa hoitamisen edellyttämään koulutukseen on laajennettava ja heille on maksettava korvaus tästä aiheutuvasta ansionmenetyksestä.
  • Kunnallisia viranhaltijoita ja toimihenkilöitä valittaessa on päähuomio kiinnitettävä ammatilliseen pätevyyteen ja koulutukseen. Johtavien viranhaltijoiden valinnassa on myös poliittisen tasapuolisuuden toteutuminen otettava huomioon.
  • Luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden keskinäinen työnjako on selkiytettävä valmistelussa, päätöksenteossa ja täytäntöönpanossa.
  • Henkilönasuessa esimerkiksi opiskelun vuoksi tilapäisesti vieraan kunnan alueella, hänellä tulee olla oikeus saada samat palvelut kuin kyseisen kunnan asukkaillakin. Opiskelijalla on oltava oikeus valita henkikirjoituskunnakseen opiskelupaikkakuntansa.

3. VÄLIPORTAANHALLINTO

Väliportaanhallinto on uudistettava lääninhallinnon, valtion piirihallinnon ja maakunnallisen, kuntien yhteistoiminnan pohjalle rakennetun kuntainliittohallinnon osalta kokonaisuudessaan. Tavoitteena on purkaa byrokratiaa, hajauttaa päätösvaltaa, siirtää toimivaltaa, selkiyttää keskinäistä työnjakoa ja vahvistaa peruskuntien toimintamahdollisuuksia. On parannettava kuntien mahdollisuuksia hoitaa keskinäisenä yhteistyönä tehtävät, joihin kuntien omat voimavarat ovat riittämättömät.

Tavoite toteutuu parhaiten hallinnon rajoja yhdenmukaistamalla sekä selkiyttämällä piirihallinnon viranomaisten asemaa suhteessa valtion keskushallintoon, ministeriöihin ja keskusvirastoihin.

On ilmeistä, että lääninhallinnon kehittäminen ei onnistu lisäämällä luottamuselimiä. Valtion piirihallintoviranomaiset ovat suurimmaksi osaksi valtion hankkeita toteuttavia viranomaisia, joiden toimintaan luottamushenkilöelimet eivät sovellu.

Kun päätösvaltaa siirretään kunnille ja kuntainliitoille, jää lääninhallitusten ja piirihallinnon nykyisistä tehtävistä jäljelle laillisuusvalvonta, riippumaton lääninoikeus, valtion yleishallinto ja piirihallinnon toteutustehtävät. Valtion alue- ja paikallishallinnon tehtävä on turvata yleinen järjestys, ohjata läänin olojen yleistä kehitystä, valvoa kuntien toiminnan lainmukaisuutta, käsitellä valitustuomioistuimena kansalaisten valituksia, periä verot ja toimia ulosotonhaltijana. Lääninhallinnon uudistamiseksi on uudistettava valtion, lääninhallitusten, piirihallinnon sekä kuntien ja kuntainliittojen keskinäinen tehtäväjako. Tavoitteena on pidettävä päätösvallan siirtämistä valtion hallintoelimiltä kunnille ja kuntainliitoille.

  • Keskushallinnon valtaa on hajautettava sekä asiakohtaisesti että alueellisesti. Tämä merkitsee toimivallan siirtämistä valtion keskushallinnosta maakunnille ja kunnille. Uusia valtion virastoja perustettaessa on niitä sijoitettava maakunnallisiin keskuksiin.
  • Valtion väliportaan aluejako tulee toteuttaa pääpiirteissään siten, että läänien ja valtion piirihallinnon rajat muodostuvat yhtenäisiksi. Rajojen määrittelyssä tulee ottaa huomioon käytännössä muotoutuneet talousmaakunnat ja asianomaisten kuntien ja kuntalaisten mielipiteet.

4. KUNTAINLIITOT

Väliportaanhallinnon uudistamista koskeneet laajat ja pitkäaikaiset valmistelut ovat osoittaneet maakuntaitsehallinnon toteuttamisen tarpeettomaksi. Maakuntaitsehallinto merkitsisi nykyisten laaja-alaisten kuntainliittojen sekä valtion läänin- ja piirihallinnon tehtävien siirtämistä maakuntahallinnolle, itsenäisen verotusoikeuden myöntämistä maakunnalle sekä kuntien itsehallinnon kaventumista.

Maakuntaitsehallinnon toteuttamisen sijaan on uudistettava kuntainliittohallintoa. Tämä on luonteva tapa kehittää kuntien välistä alueellista yhteistyötä, joka monista heikkouksistaan huolimatta on osoittautunut toimivaksi hallintojärjestelmäksi tuottamaan kansalaisille monipuolisia palveluja.

Kuntainliittohallinto on käyttökelpoinen järjestelmä, jonka avulla voidaan toteuttaa ne kuntien yhteiset tehtävät, mihin yksittäisten kuntien voimavarat eivät riitä.

Itsenäisen verotusoikeuden myöntäminen maakunnalle merkitsisi verorasituksen kasvua. Maakuntaverolla olisi katettava nykyisenlaisen kuntainliittojärjestelmän menot, jotka nyt rahoitetaan kuntien maksuosuuksin ja valtionosuuksiin.

Maakuntaitsehallinto merkitsisi kuntien päätöksenteon etääntymistä maakuntahallinnolle siirrettävistä tehtävistä, koska maakunnanvaltuusto valittaisiin yleisillä vaaleilla eivätkä valtuutetut siten olisi kuntien edustajia. Todennäköisesti monet kunnat jäisivät maakunnanvaltuustossa kokonaan ilman välillistäkään edustajaa.

Kunnalista väliportaanhallintoa kehitettäessä on keskityttävä epäkohtien poistamiseen ja vähentämiseen. Tämä tavoite voidaan saavuttaa mm. seuraavin toimenpitein:

  • Yhdistetään samalla hallinnonalalla toimivia kuntainliittoja siten, että
    - erikoissairaanhoito kootaan muodostettavaan sairaanhoitopiiriin
    - maakunnallinen edunvalvonta, maakunnallinen kulttuuritoiminta ja alueellinen suunnittelu kootaan muodostamalla uusi organisaatio seutukaavaliittojen ja maakuntaliittojen pohjalta
    - kuntainliittopohjainen keskiasteen ammatillinen koulutus ja valtion ammatillinen koulutus kootaan ammattikoulutuksen kuntainliittoon.
  • Vältetään kuntainliittojen määrän lisäämistä.
  • Annetaan mahdollisesti tarpeelliset uudet yhteiset tehtävät jo toiminnassa olevalle siihen soveliaalle kuntainliitolle.
  • Kehitetään kuntainliittojen ja niiden jäsenkuntien välistä molemminpuolista informaationvaihtoa.
  • Lisätään jäsenkuntien vaikutusmahdollisuuksia kuntainliittojen hallinnossa velvoittamalla kuntainliittojen hallintoelimet saattamaan laajakantoiset uudistus- ja muutossuunnitelmat riittävän varhaisessa vaiheessa jäsenkuntien tietoon kannanottojen määrittelemistä varten.
  • Siirretään kuntainliittojen valtionosuudet maksettavaksi kuntien kautta.
  • Laajennetaan valtiosta riippumatonta itsenäistä päätösvaltaa.
  • Liittovaltuustolle annetaan merkittävämpi rooli alueen asukkaiden tahdonilmaisijana edellyttämällä liittovaltuuston vastaavan alueen asukkaiden poliittisia näkökantoja.
  • Kuntainliittoja muodostettaessa ja rajoista päätettäessä pidetään määräävänä kuntien omaa näkemystä.
  • Toteutetaan vapaakuntakokeilu ja hallinnon uudistus myös kuntainliitoissa.
  • Kehitetään kuntien välistä yhteistyötä esimerkiksi seurakuntayhtymämallin pohjalta ja kuntien välisillä sopimuksilla niin, että kunnat voivat ostaa palveluja toisiltaan.

5. KUNTAUUDISTUS

Kuntaan kohdistuva palveluvaatimus edellyttää, että kunta voi hoitaa tehokkaasti ja kattavasti sille laeissa asetetut ja vapaaehtoisesti ottamansa tehtävät. Demokratia- ja tasa-arvoperiaatteet edellyttävät, että kunnan kaikkia osia palvellaan tasavertaisesti ja kuullaan yhdenmukaisesti. Kuntien mahdollisuudet hoitaa tehtävänsä, kehittää palveluitaan ja ohjata toimintoja ovat erilaisia.

Monen kunnan taloudesta kuntainliittojen maksut ovat yli puolet. Lainsäädännöllä sidotut tehtävät kaventavat taloudellista liikkumavaraa. Tehtävien päällekkäisyyden poistaminen, kansalaisten tehokas ja kuntarajoista riippumaton joustava palvelu, vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja julkisten menojen kasvun rajoittaminen edellyttävät kuntien ja kuntainliittojen yhdistämistä.

Kuntauudistuksella on pyrittävä luomaan tehokkaaseen palvelutoimintaan pystyviä kuntayksiköitä. Samalla voidaan hoitaa kuntien yhteistyö, kuten kuntainliitot tasavertaisempien kuntien kesken.

  • Kuntauudistusohjelmat on otettava kokonaisuudessaan uudelleen tarkasteltaviksi. On selvitettävä, mitkä kunnat eivät pienuutensa tai muun rakenteeseensa vaikuttavan syyn vuoksi pysty kohtuullisten tukitoimenpiteidenkään avulla tarjoamaan asukkailleen riittäviä kunnallisia palveluja, ja ryhdyttävä selvitysten edellyttämiin toimenpiteisiin.
  • Kuntalaisten palvelutarpeiden kannalta tarkoituksenmukainen kuntarakenne on selvitettävä.
  • Kuntauudistus edellyttää kuntainliitoksia ja kiinteytyvää kuntien yhteistyötä. Tavoitteena ei kuitenkaan saa olla vallankäytön keskittäminen.
  • Kuntainliitoksissa on pyrittävä vapaaehtoisuuteen kehittämällä ja lisäämällä yhdistymiskorvauksia ja -avustuksia.
  • Yhdistettäviä kuntia ja niiden asukkaita on aina kuultava ennen kuntainliitosten suorittamista ja merkittävän erimielisyyden vallitessa on järjestettävä neuvoa-antava kansanäänestys. Vastaavasti on meneteltävä myös kuntien rajoja olennaisesti tarkistettaessa.
  • Kuntainliitosten yhteydessä on ylimenokautena turvattava liitettyjen alueiden edustus yhdistetyn kunnan hallinnossa.
  • Kuntauudistuksen ja -liitosten yhteydessä on huolehdittava siitä, ettei palvelujen taso kyseisillä alueilla heikkene.

6. KUNTASUUNNITTELU

Kuntasuunnittelu on kunnan jatkuvan päätöksenteon ja tavoitetietoisen johtamisen sekä kuntalaisille tiedottamisen keskeinen apuväline. Kuntasuunnittelu on tavoitteiden asettamista kunnan kaikille toiminnoille, keinojen esittämistä niiden toteuttamiseksi ja toimien saattamista voimavaroihin nähden tasapainoon. Kuntasuunnittelu edellyttää ajantasoista tietoa sekä yhteistyötä luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden kesken ja perusteltuja näkemyksiä tulevaisuudesta. Se vaatii myös jatkuvaa tutkimusta ja laajaa vuorovaikutusjärjestelmää asukkaiden mielipiteiden esiinsaamiseksi.

Kuntasuunnitelma sovittaa yhteen eri hallinnonalojen suunnitelmia. Se sisältää kunnan toiminnan vaatimat tiedot henkilöstöstä, tiloista ja taloudesta. Kuntasuunnitelma on myös yhdysside valtion ja kuntainliittojen suunnitelmiin.

  • Kuntasuunnittelun mekanismia on kehitettävä niin, että kunnan osa-alueiden tavoitteet, poliittisten ryhmien painotukset jo neuvottelutulokset sekä elinkeinojen paikalliset edellytykset voidaan ottaa nykyistä paremmin ja varhemmin huomioon.
  • Kunnan on voitava luottaa suunnittelussaan valtion suunnitelmiin, niiden resurssointiin ja aikatauluun.
  • Valtion yksityiskohtaista ohjausta on vähennettävä ja kannustettava kuntia omaehtoiseen palvelutoiminnan kehittämiseen sekä käyttämään hyväksi alueen erityispiirteitä.
  • Kuntasuunnitelman eri osia ja kaavoitussuunnitelmia on saatettava kuntalaisten punnittavaksi ja tietoon tehokkaasti ja niin aikaisin, että he voivat vaikuttaa suunnitelmiin.
  • Sektorisuunnittelun rinnalla on tehostettava kunnan osa-alueiden kehittämistavoitteiden asettamista ja keinojen harkintaa vetämällä alueen asukkaat mukaan suunnittelutyöhön.
  • Tietojärjestelmiä on kehitettävä ja lisättävä suunnittelun tarvitsemaa tutkimusta.

KUNNALLISTALOUS

Kunnallisen itsehallinnon taloudellisen perustan muodostaa kunnan verotusoikeus. Kunnat ja kuntainliitot vastaavat huomattavasta määrästä palveluita, työpaikkoja ja investointeja. Niiden kansantaloudellinen merkitys on suuri.

Valtiovallan on turvattava kunnille oikeudenmukaiset tulonsiirrot ja edellytykset vakaaseen taloudenhoitoon. Kunnille ei tule siirtää uusia tehtäviä tai lisätä niiden kustannusrasitetta nykyisestä ilman, että tästä sovitaan kuntien keskusjärjestöjen kanssa. Vapaakuntakokeilua toteutettaessa on huolehdittava siitä, että valtion kustannusosuus ei pienene. Veroäyrin hinta on pidettävä kohtuullisella, menotaloutta hillitsevällä tasolla.

  • Valtionosuus- ja -avustusjärjestelmää on yksinkertaistettava. On pyrittävä tuen maksamiseen kokonaissummina ilman yksityiskohtaista ohjausta jo valvontaa.
  • Valtion rahoitusavustuksin on vastaisuudessakin turvattava jokaiselle kunnalle tietty veroäyrien vähimmäistaso asukasta kohti.
  • Valtionosuuksien ja -avustusten tilitystä kunnille on nopeutettava.
  • Kunnalliset palvelut on hinnoiteltava pääsääntöisesti kustannusvastaavuusperiaatteella. Valtiovallan ei tule puuttua kuntien tariffipolitiikkaan. Omakustannushintaa halvemmalla voidaan palveluja tarjota, milloin ne edistävät esimerkiksi terveys-, sosiaali-, liikenne- tai kulttuuripoliittisia päämääriä. Palvelujen ja kustannusten kohtaanto tulee ottaa päätöksiä tehtäessä huomioon.
  • Harkintaverotuksen sijaan on kehitettävä paremmin ennakoitavissa oleva ja oikeudenmukaisempi vero, joka riippuu enemmän toiminnan laajuudesta kuin sen kirjanpidollisesta tuloksesta.
  • Kantokykyluokituksessa on samalla painoarvolla otettava huomioon veroäyrimäärä/asukas ja kuntien väestö-, elinkeino- ja yhdyskuntarakenteesta johtuvat palveluiden tuottamisen kustannukset. Sen mittareita valittaessa on tehtävä mahdolliseksi kunnallisen suhdannepolitiikan järkevä hoitaminen.
  • Kunnallishallinnon tuottavuuden parantamiseen on sovellettava nykyaikaisia liiketaloustieteen menetelmiä.
  • Kunnat vastaavat peruspalvelujen tuottamisesta. Tässä niillä tulee olla mahdollisuus käyttää apunaan omaa organisaatiotaan ja yksityisiä palvelutuottajia näiden kulloisenkin edullisuuden mukaan.
  • Luottamushenkilöiden tulee tiedostaa toimintansa taloudelliset vaikutukset ja erityisesti pyrkiä keventämään kustannuksia lisäävää byrokratiaa.
  • Valtion tulee kohdella kuntia tasa-arvoisena muiden työnantajien kanssa (myös sosiaaliturvamaksun osalta).

ELINKEINOPOLITIIKKA

Kunnan tehtävänä on luoda yleiset edellytykset alueellaan harjoitettavalle elinkeinotoiminnalle. Tämä vaatii elinkeinopoliittisten tavoitteiden määrittelyä sekä elinkeino-ohjelman laadintaa ja toteutusta osana kunnan kokonaissuunnittelua. Elinkeinopolitiikka on toisaalta yrittäjäneuvontaa, toisaalta sitä leimaa poikkihallinnollinen ote koko kunnan kehittämissuunnitteluun.

Kunnalla on merkittätehtävä uuden työn ja yrittäjyyden sekä myönteisen elinkeinopoliittisen ilmaston aikaansaamisessa.

  • Kunnan tehtävä on luoda tiedolliset jo muut välilliset edellytykset yrittämiselle. Kuntien tulee lisätä määrärahoja, joita käytetään tutkimustoimintaan, selvitystyöhön, yhteyksien ottamiseen, tuotekehitykseen, tiedotukseen, kunnan mainontaan jne.
  • Kunnan on tietoisesti otettava kehittämisen kohteiksi laajenevat ja työllisyyttä turvaavat elinkeinot, mikä ei merkitse supistuvien alojen unohtamista, vaan painopisteen asettamista tulevaisuuteen. Keskeistä on mm. puuttuviin palveluihin, maaseutuelinkeinoihin, alihankintaan, huipputeknologiaan perustuviin pienyrityksiin ja etätyöhön panostaminen.
  • Maankäytön suunnittelulla, kaavoituksella ja yhdyskuntatekniikalla on turvattava maansaanti elinkeinoelämälle kohtuullisin ehdoin. Kuntien välinen yhteistyö elinkeinopolitiikassa on välttämätöntä.
  • Kunnan on yhdessä työvoimahallinnon kanssa ennakoitava ja selvitettävä työvoiman tarve sekä hankittava alueelleen soveltuvaa ja kuntalaisten tarvitsemaa työllisyys-, ammatti-, jatko- ja täydennyskoulutusta, tarvittaessa yhteistyössä naapurikuntien kanssa.
  • Kunnan on turvattava aktiivisella ja monipuolisella asuntopolitiikalla väestölleen ja alueellaan toimivien yritysten työvoimalle riittävästi asuntoja ja kilpailukykyinen asumistaso.
  • Kunnan perustehtävä on järjestää laadukkaita julkisia palveluja väestölleen, mutta kunnan tulee osaltaan huolehtia myös tärkeiden yksityisten palvelujen saannista.
  • Kunnan elinkeinoelämältä ja kuntalaisilta perityillä maksuilla jo taksoilla tulee kattaa yhdyskuntatekniikan rakentamisesta ja ylläpidosta aiheutuvat kustannukset. Kunnan liiketoiminnalle on asetettava tulosvastuu.
  • Kunnan on hankintoja suorittaessaan harkittava päätöstensä kokonaisvaikutusta paikkakunnan työllisyyteen, elinkeinoelämään ja verotuloihin. Kunta ei saa puuttua yritysten kilpailuedellytyksiin.
  • Kunta on merkittävä linkki yritysten sekä rahoitus-, koulutus-, neuvonta- ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Paikallisesti harkittavia ja kehitettäviä muotoja ovat mm. sopimukset, projektit, toimihenkilöiden työnjako, yrityspalvelukeskukset jne. Kunnan on otettava koordinaattorin rooli.
  • Kunta on yhteistyökumppani myös alueellaan toimivien elinkeinoelämän järjestöjen kanssa. Elinkeinopolitiikassa paikallisen yhteistyön ja työnjaon merkitys kasvaa, mikä edellyttää kunnan aktiivista panosta.
  • Kuntien elinkeinotoimen organisoinnissa on keskeistä elinkeinotoimen poikkihallinnollisuuden huomioon ottaminen sekä yritysten välittömän neuvontatyön mahdollistaminen. Elinkeinotoimi on kunnallishallinnossa selvä esikuntatoiminto.
  • Joka kuntaan olisi saatava elinkeinoasiamiehen virka, pienimmissä kuntien yhteistyöllä. Useissa kunnissa on lisäksi tarpeen perustaa maaseutuasiamiehen tai yritysneuvojan toimia paikallisti merkittävien laajenevien elinkeinojen vireyttämiseksi sekä kehittämishankkeiden toteuttamiseksi.
  • Aluepolitiikalta vaaditaan monipuolisuutta ja joustavuutta, jotta se tukisi kuntien elinkeinopolitiikkaa. Sen keinojen ja niiden kohdentamisen on otettava huomioon kunkin alueen erityispiirteet ja ongelmat. Alueiden erilaisuus on nähtävä voimavarana ja mahdollisuutena kehittää kutakin aluetta sen erityispiirteiden ja luonnollisten edellytysten pohjalta. Aluepoliittisia toimenpiteitä on tehostettava ja kehitettävä niin, että ne paremmin edistävät alueiden omien voimavarojen käyttöä. Mitään aluetta ei pidä jättää vain raaka-ainevarojen tuottajarooliin.
  • Omaehtoisuus ja aluepolitiikan joustava soveltaminen edellyttävät päätösvallan siirtämistä valtion keskushallinnolta alaspäin ja hajauttamista maakunnallisille ja kunnallisille päätöksentekijöille sekä alueellisille rahoitus- ja kehittämisorganisaatioille.

9. MAAPOLITIIKKA JA KAAVOITUS

Maankäytön päätöksillä on kunnallistalouden sekä kunnan alueen palvelujen, asumisen, elinkeinorakenteen ja hallinnon, koko kunnan ja sen asukkaiden kannalta keskeinen merkitys. Näin ollen erityisesti ajan mittaan ongelmalliseksi käyneillä alueilla tarvitaan luovia ratkaisuja ja maankäytön suunnittelun tulee saada merkitystään vastaava asema kunnan hallinnossa. Maankäyttöön sitoutuu välttämättä merkittäviä taloudellisia ja periaatteellisia arvoja ja kunnan toimialalla se on yleensä muiden taloudellisten sopimusten ja toimien edelläkävijä ja mahdollistaja.

  • Yhdyskuntasuunnittelussa on edettävä kohti eheämpää ja monipuolisempaa kuntarakennetta. Erityisesti on lisättävä asumisen, työskentelyn ja virkistyksen keskinäistä läheisyyttä. Vanhojen asuinyhteisöjen parantaminen on entistä keskeisempää. Fyysisen lähiympäristön kehittämisen lisäksi vaikutetaan myös sosiaaliseen ympäristöön. Pelkästä maankäytön suunnittelusta onkin edettävä yhteisön kokonaiskehittämiseen.
  • Energian ja luonnonvarojen säästäminen vaikuttaa aikaisempaa enemmän maankäytön ja rakennusten suunniteluun. Uudet tietotekniset suunnittelumenetelmät edistävät esteettisten ja taloudellisten tekijöiden parempaa yhteensovittamista. Tämä kehitys johtaa samalla säästäväisempään luonnon ja luonnonvarojen hyväksikäyttöön.
  • Asuntoalueiden lähipalvelut on turvattava asemakaavoituksella
  • Kaavoituksella ja lähiympäristösuunnitelmia laatimalla on tuettava olemassa olevan ympäristön kehittymistä ja uusiutumista siten, että siinä asuvien ja työskentelevien kannalta kokonaisuus on kussakin rakentamisvaiheessa paras mahdollinen.
  • Rakentamatta olevat kaavoitetut tontit on saatava kaavan mukaiseen käyttöön säätämällä esimerkiksi kaavamaksu ja kehittämällä lunastusmenettelyä, jotta kunnan asuntotuotantoa varten saadaan riittävästi maata.
  • Vanhentuneet kaavat on nykyaikaistettava. Eräänä tavoitteena on saada kunnallistekniikan investoinnit kohtuullisessa ajassa tarkoitettuun käyttöön.
  • Kaavoitusjärjestelmää on kehitettävä siten, että seutukaavoitus keskittyy kehitysongelmien ratkaisemiseen ja kunnan omalla päätöksellä vahvistettavaksi alistettu yleiskaava antaa kunnalle oikeuden päättää itse asemakaavoistaan. Lähiympäristösuunnitelmien laatimista asemakaavoitetuille alueille on edistettävä.
  • Kunnallista rakennusvalvontaa on kehitettävä siten, että laillisuusharkinnasta huolehtivat virkamiehet ja rakennuslautakunnat voivat nykyistä paremmin keskittyä neuvonnan hoitamiseen ja huolehtimaan rakennetun ympäristön tasosta.
  • Maan arvonnousut ja -laskut eivät saa estää kaavallisesti parhaan ratkaisun valintaa ja siksi etujen ja haittojen tasaamiseen on pyrittävä.
  • Erityisesti asemakaavoituksessa kaavoittajan yhteistyöroolia tulee korostaa mm. parantamalla neuvottelu- ja neuvontamahdollisuuksia tavoitteena kaavapäätöksenteon nopeuttaminen.

10. ASUNTOPOLITIIKKA

Yhteiskuntaa tulee kehittää kansalaisten todellisia valinnanmahdollisuuksia ja yksilöllisyyden edellytyksiä laajentavaksi. Asuntopolitiikassa tätä on toteutettava kahdella tapaa: on ensinnäkin taattava kaikille asumisen riittävä perustaso ja lisäksi edistettävä monipuolisuuden ja valinnaisuuden toteutumista asumista koskevissa ratkaisuissa.

  • Tekniikan kehittyminen, kuten tietoyhteiskunnan vaikutus, koskee myös asumista. Jos ja kun työ siirtyy kotiin tai kotia muutoin halutaan käyttää enemmän ja monipuolisemmin, esim. vapaa-ajan lisääntymisestä johtuen, kasvaa tarvittava asuntopinta-ala- ja yhteistilatarve sekä erilaisten varasto- jo säilytystilojen tarve. Tämän vuoksi olisi rakennusoikeuskäsite määriteltävä yksiselitteisesti.
  • Asuinrakennuksia koskevat rakennussuojelumääräykset on annettava sellaisina, että asumistasoltaan ja -kustannuksiltaan normaali asuinkäyttö voi jatkua. Mikäli se ei kuitenkaan ole mahdollista, on valtion tai kunnan lunastettava kohde käyvästä hinnasta.
  • Asuntojen suunnittelussa ja rakentamisessa on käyttö- ja pääomakustannukset otettava huomioon oikeassa suhteessa. Asunnon tulee pysyä toimivana koko taloudellisen käyttöikänsä ajan. Siksi normit eivät saa estää tekemästä perusteltuja parannuksia rakentamisen tasoon.
  • Lailla on säädettävä kunnan velvollisuudeksi asettaa vähintään asuntolatasoisen majoituksen tarjoaminen jokaiselle asunnottomalle kuntalaiselle. Tähän kunnan tulee saada lakimääräinen valtion avustus.
  • Omatoimisuus pientalorakentamisessa ja peruskorjaamisessa on kannatettavaa. Kuntien tulee kaavoittaa erillispientalotontteja siten, että myös hartiapankkirakentaminen käy päinsä.
  • Vuokra-asuminen on monelle kansalaiselle ja kotitaloudelle tarkoituksenmukainen vaihtoehto. Tärkeintä on lisätä tarjontaa. Vuokra-asuntoja tulee olla huomattavasti nykyistä enemmän, ja valtion ja kuntien on pidettävä yllä niiden tuotantoa.
  • ASP-järjestelmä on kehitettävä kaikkia ensiasuntoja koskevaksi ja hankintaan tarvittavan alkupääoman määrää on edelleen alennettava. Valtion lainoitusjärjestelmää ja korkotukilainojen ehtoja on parannettava ilman lisärajoituksia. Hintarajoja asetettaessa on nykyistä paremmin otettava huomioon paikkakuntien erilaiset olosuhteet. On luotava järjestelmä, joka antaa turvan lainanmaksukyvyn heiketessä tai lainaehtojen muuttuessa raskaammiksi.
  • Puutteellisen asumisen vähentämisessä on perusparantaminen uudisrakentamista tärkeämpää. Kuntatasolla on lisättävä neuvontaa ja ohjausta, jotta myös iäkkäät pientalonomistajat pystyvät ryhtymään korjaustoimiin. Kertarakennuttajan palveluja ja maaseudun rakennettua miljöötä tulee kehittää mm. pienkuntien yhteisten aluearkkitehtien virkoja lisäämällä.
  • Myös sellaiseen työsuhdeasuntorakentamiseen, joka on välttämätöntä henkilökunnan saamiseksi julkisiin palveluihin, tulee saada valtion lainoitusta. Tällöin ei ole välttämätöntä noudattaa yleisiä tulorajoja.
  • Asuntojen saamiseksi vuokrakäyttöön tulee kunnan ja valtion tukea uusia ratkaisuja ja niiden etsimistä. Jälleenvuokraus paikallisiin olosuhteisiin sovellettuna laajentaa vuokralla-asumisen mahdollisuuksia.
  • Julkisessa asunto- ja muussa yhteiskuntarakentamisen ohjelmoinnissa on otettava huomioon myös rakentajien tasaisen työllisyyden turvaaminen asuntotuotantokustannusten nousun hillitsemiseksi.
  • Rakennuttajien asuntolainavaraukset on ulotuttava useammalle talousarviovuodelle ja julkishallinnon rakennusalaa koskevan päätöksenteon on muutoinkin ulotuttava yli yhden talousarviovuoden.
  • Rakennuslain uudistuksen yhteydessä on korjattava tilanvarausnormistot. Riittävät leikki- ja viheralueet sekä autopaikat on turvattava. Asuinalueiden yhteistiloille, etenkin nuorisotiloille, on asetettava vähimmäistavoite.
  • Asuntohallitus on purettava siten, että lääninhallitusten ja kuntien päätösvaltaa lisätään ja loput tehtävistä siirretään ympäristöministeriöön.

11. YMPÄRISTÖNSUOJELU

Terveellisen, viihtyisän ja virikkeitä antavan elinympäristön tulee kuulua jokaisen ihmisen perusoikeuksiin. Siksi luontoa ja muuta ympäristöä tulee tehokkaasti suojella saastumiselta ja tuhoutumiselta sekä aktiivisesti hoitaa ja kehittää. Luonnonvarojen käytön tulee perustua kestävän käytön periaatteelle siten, että myös tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus luonnonvarojen hyödyntämiseen ja ihmisarvoiseen elinympäristöön. Poliittinen päätöksenteko on kunnallisesti, alueellisesti ja kansallisesti järjestettävä siten, että luontoon ja muuhun ympäristöön liittyvät ongelmat otetaan täysipainoisesti huomioon.

Ympäristönsuojeluhallinnon tietoja ja asiantuntemusta ympäristön tilasta ja hankkeiden ympäristövaikutuksista tulee voimakkaasti lisätä ja käyttää ympäristöön liittyvässä päätöksenteossa.

Kunnallisen ympäristöpolitiikan päämääränä tulee olla terveellisen, viihtyisän ja virikkeitä antavan ympäristön turvaaminen kunnan asukkaille, alueella olevien luonnonvarojen kestävä käyttö sekä alkuperäisen luonnon toimintojen suojeleminen ja sovittaminen ihmisen toimintoihin.

  • Kunnan ympäristönsuojelulautakunnalla tulee olla valmiudet ja voimavarat tehtäviensä hoitamiseen niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Tämä edellyttää riittävän ja asiantuntevan henkilöstön lisäksi erityisesti alkuvaiheessa panostusta koulutukseen sekä seurantaan, selvityksiin ja tutkimuksiin. Ympäristönsuojelun asiantuntemusta tulee vahvistaa myös muissa hallintokunnissa ja kunnallisissa laitoksissa. Kunnan elinten tulee olla yhteistyössä keskenään ympäristöä koskevissa asioissa.
  • Kuntasuunnittelussa tulee myös eri hallintokuntien toimintojen suunnittelun yhteydessä ottaa huomioon ympäristönsuojelunäkökohdat sekä hallintokuntien yhteistyönä valmisteltu ja kunnanvaltuuston hyväksymä ympäristönsuojeluohjelma. Erityisesti kaavoituksen ja yhdyskuntasuunnittelun avulla on pyrittävä pienentämään ihmisen toiminnasta ympäristölle aiheutuvaa rasitusta.
  • Ympäristön tila tulee selvittää kunnan olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Ympäristöön kohdistuvaa kuormitusta ja siitä aiheutuvia ympäristömuutoksia tulee seurata. Ympäristön seurannasta saatavaa tietoa tulee käyttää kunnassa tapahtuvan suunnittelun ja päätöksenteon perusteena. Hankkeiden ympäristövaikutusten arviointi tulee liittää osaksi hankkeiden suunnittelua ja siinä tulee käyttää hyväksi ympäristönsuojeluviranomaisten asiantuntemusta.
  • Jätehuoltoa on tehostettava parantamalla jätteiden käsittelypaikkojen hoitoa ja lisäämällä kuntien yhteistyötä. Kunnan ongelmajätteiden vastaanotto tulee pyrkiä laajentamaan koskemaan myös mm. pienen ja keskisuuren teollisuuden ongelmajätteitä. Jätehuollon valvonta on saatettava jätehuoltolain edellyttämälle tasolle panostamalla voimavaroja ja asiantuntemusta erityisesti jätehuoltosuunnitelmavelvollisten kiinteistöjen ohjaukseen ja neuvontaan. Kunnan on osaltaan edistettävä jätteiden hyötykäyttöä.
  • Ilmansuojelua on edistettävä eri toimintojen oikealla sijoittelulla jo kaavoitusvaiheessa sekä tarkkailemalla ja vähentämällä päästöjä kunnan alueella, oikealla liikennesuunnittelulla ja edistämällä keskitettyä energiantuotantoa. Kunnan tulee omissa toiminnoissaan suosia puhdistusmenetelmissä parasta käytettävissä olevaa tekniikkaa sekä polttoainevalinnoissa ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Päätöksenteossa tulee ottaa huomioon ympäristön seurannan ja ympäristövaikutusten arvioinnin avulla saadut tiedot ilman laadusta, päästöjen leviämisestä ja vaikutuksista, altistuvista alueista ja kohteista sekä todetuista tai ennakoitavista haitoista.
  • Meluntorjuntaa on tehostettava kaavoittamalla liikenteen ja teollisuuden tarvitsemat alueet siten, että tuotetaan asumiselle, työnteolle, virkistäytymiselle ja muille häiriöalttiille toiminnoille mahdollisimman vähän haittaa. Meluestein sekä liikennesuunnittelun keinoin tulee vähentää olemassaolevien liikenneväylien meluhaittoja.
  • Jo saastuneiden vesistöjen puhdistumista on edistettävä ja vesistöjen pilaantumista ehkäistävä nopeuttamalla puhdistamojen rakentamisohjelmia. Puhdistusastetta on nostettava tuotantolaitoksien ja yhdyskuntien jäteveden käsittelyssä. Vesistöjen hajakuormitusta on vähennettävä pienten jätevesijärjestelmien hoidon tehostamisella sekä edistämällä maatalouden neuvontaa lannoitteiden ja maatalouden jätevesien huuhtoutumisen estämiseksi.
  • Pohjavesivaroja on suojeltava entistä tehokkaammin ottamalla pohjavesialueiden suojelutarve huomioon kaikessa maankäyttöön liittyvässä suunnittelussa ja päätöksenteossa. Tällöin tulee ottaa huomioon tärkeiden sekä tulevaisuudessa mahdollisesti yhdyskunnan vedenottoon tarvittavien pohjavesialueiden lisäksi mm. haja-asutusalueiden pienet vedenottamot ja kaivot.
  • Alkuperäisen luonnon suojelua tulee tehostaa kaikessa kunnan alueen käyttöä koskevassa päätöksenteossa. Valtakunnallisissa luonnonsuojelun periaateohjelmissa olevat ja kunnan alueella sijaitsevat suojeltavat suot, lintuvedet ja muut luonnonsuojelukohteet tulee säilyttää periaateohjelmien tarkoittamassa tarkoituksessa ja tilassa. Kaavoitukseen ja muuhun alueiden käytön suunnitteluun tulee liittää luonnonsuojeluun liittyvä selvitystyö. Lajistonsa tai muun luonnontieteellisen ominaisuuden kannalta paikallisesti arvokkaat tai kunnan alueelle muuten omaperäiset alueet tulee säilyttää luonnontilaisina tai ainakin voimakkaasti ympäristöä muuttavan toiminnan ulkopuolella. Tämän tulee tapahtua kaavoituksen yhteydessä, hankkimalla alue kunnan omistukseen tai tarvittaessa muodostamalla alueesta luonnonsuojelualue.
  • Maa-aineslain mukaisin keinoin on edistettävä harjujen ja muiden vastaavien muodostelmien suojelua. Maa-ainesasioiden käsittelyn tulee perustua suunnitelmallisuuteen, minkä johdosta erityisesti harjualueella sijaitsevissa kunnissa tulee laatia koko kunnan kattavat maa-ainesvaroja ja niiden ottamista sekä säästettäviä alueita koskevat suunnitelmat.
  • Rantoja on suojeltava entistä tehokkaammin ja varsinkin taajamissa ranta-alueet on pyrittävä saamaan kunnan omistukseen.
  • Metsien hoidossa ja hyödyntämisessä tulee ottaa huomioon entistä paremmin luonnontaloudelliset näkökohdat sekä erityisesti taajamien läheisyydessä tai virkistyskäytössä olevilla alueilla moninaiskäytön tarpeet. Kunnan omien metsien hoidossa tulee lähtökohtana olla taloudellisen tuoton rinnalla asukkaitten tarve virkistäytymiseen ja viihtyisään elinympäristöön. Taajamametsiä tulee hoitaa muilla kuin taloudellisen tuoton periaatteilla ja asuinrakentamiseen luovutettavien alueiden puustoa tulee suojella ja säilyttää riittävästi.
  • Jokamiehen oikeudella tapahtuva häiriötä tuottamaton ulkoilu ja retkeily on turvattava. Eri liikunta- ja retkeilymuotoja palvelemaan on mitoitettava riittävän laajat, seudulliset ulkoilualueet. Keskeiset ja käytetyimmät alueet on hankittava kunnan omistukseen tarvittaessa useamman kunnan yhteistyönä.
  • Omaleimaiset kyläyhteisöt ja kaupunkien vanhat yhtenäiset miljöökokonaisuudet on suojeltava riittävän yksityiskohtaisin kaavamääräyksin. Historian ja rakennuskulttuurin kannalta arvokkaiden rakennusten suojelu on saatettava käytännössä tehokkaaksi ja omistajalle mahdollisesti kunnossapidosta koituvaa rasitusta on kohtuullisesti hyvitettävä.
  • Ympäristönsuojelualan yhdistyksiä ja kotiseutuperinnetyötä tekeviä yhteisöjä sekä kaupunginosa- ja kylätoimikuntia on tuettava ja niiden mielipide on otettava huomioon ympäristöä koskevassa suunnittelussa ja päätöksenteossa.
  • Ympäristön suojelussa noudatetaan pääsääntöisesti aiheuttamisperiaattetta. Ympäristön suojelun ja pilaamisen kustannukset on pilaantumisen tai sen uhan aiheuttajan maksettava. Tästä periaatteesta voidaan poiketa tukemalla taloudellisesti erityisesti ennalta ehkäiseviä ympäristönsuojelutoimia.

12. LIIKENNEPOLITIIKKA

Kunnan on huolehdittava siitä, että kuntalaisilla on riittävät liikenteelliset peruspalvelut.

Kunnan liikennepolitiikan tehtäväkentän laajuus ja liikenteen sääntelyn yksityiskohtaisuus riippuu olennaisesti kunnan koosta ja rakenteesta. Jo kaavoitusvaiheessa työpaikkoja ja asuntoalueita sekä palvelukeskuksia sijoitettaessa tulee pyrkiä pienentämään liikennetarvetta ja lyhentämään matka-aikoja.

Suurissa yhdyskunnissa kunnan tulee olemassaolevaa julkisen liikenteen hoito-organisaatiota (yksityiset liikennöitsijät, kunnan liikennelaitos tai yhtiö) tasapuolisesti kehittäen taata joukkoliikenteen hyvä ja kohtuuhintainen palvelutaso. Erityisesti työmatkaliikenteessä on suosittava joukkoliikennettä. Tämä edellyttää kohtuullista tariffipolitiikkaa, julkisen liikenteen omia kaistoja pääliikennesuunnilla ja kaluston riittävää tasoa. Myös pysäköintipaikkojen määrää ja sijaintia ohjaamalla on erityisesti ruuhka-aikoina pyrittävä turvaamaan joukkoliikennevälineiden nopea kulku.

Keskisuurissa ja pienehköissä kunnissa liikenteen peruspalvelut rakentuvat niin ikään joukkoliikennejärjestelmän varaan. Sitä täydentää usein lyhyillä työmatkoilla käyttökelpoinen kevyt liikenne, joka on pyrittävä ohjaamaan omille turvallisille reiteilleen. Yksityisen henkilöautoliikenteen rajoittaminen on tällöin useimmiten tarpeetonta lukuun ottamatta liikenneturvallisuustoimenpiteitä.

Myös harvaan asutuilla seuduilla on taattava liikennepalvelujen vähimmäistaso. Yksityisen ja postin linja-autoliikenteen, koululaiskuljetusten, taksiliikenteen ja Valtionrautateiden paikallisliikenteen yhteistyötä on edistettävä. Tarvittaessa on annettava valtion erityistukea liikennepalvelujen turvaamiseksi. Julkisen henkilöliikenteen, esim. Valtionrautateiden paikallisvuorojen supistamista ei saa suorittaa ennen korvaavan liikenneyhteyden luomista.

  • Energian säästäminen, liikenneturvallisuuteen vaikuttaminen sekä kaikkien väestöryhmien liikennetarpeiden tasa-arvoinen huomioon ottaminen edellyttävät, että valtio jo kunnat yhteisvoimin kehittävät joukkoliikennettä. Erityisesti suurissa yhdyskunnissa joukkoliikenteellä on oltava keskeinen asema työmatkaliikenteessä.
  • Yksityis- ja julkistaloudellisilta kustannuksiltaan edullista, liikenneturvallisuutta edistävää ja ympäristöhaittoja aiheuttamatonta kevyttä liikennettä on edistettävä. Yhdyskuntien sisäinen liikenne on suunniteltava nykyistä paremmin myös jalankulku- ja pyörätiestöjen osalta. Suurimpien kaupunkien keskustoihin sekä taajamien asuinkortteleiden sisälle on luotava moottoriajoneuvoliikenteeltä pääosin suljettuja alueita ja turvallinen jalankulkuverkko.
  • Kuntien yhteistoimintaa on kehitettävä joukkoliikenteen suunnittelussa ja myös liikenteen hoidossa. Tämä koskee erityisesti seudullisen kokonaisuuden muodostavia kuntia. Näissä kunnissa tulee laatia seudullinen joukkoliikennesuunnitelma, jonka perusteella myönnetään tarkoituksenmukaiset liikenneluvat. Näillä alueilla on myös kehitettävä seudullinen matkalippu.
  • Yhdyskuntien liike- ja työpaikkakeskustoissa noudatettava kunnan ohjaama pysäköintipolitiikka on keino, jolla vaikutetaan koko liikenteeseen. Uusilla ja saneerattavilla asuntoalueilla on pysäköinti järjestettävä siten, että rakennusten piha-alueet jäävät erityisesti lasten ja vapaa-aikakäyttöön.
  • Uusia asuntoalueita suunniteltaessa tulee joukkoliikenne ja kevyen liikenteen väylät ottaa huomioon jo kaavoitusvaiheessa.
  • Asuntoalueilla on moottoriajoneuvoliikenne pyrittävä ohjaamaan tietyille väylille. Näin luodaan edellytykset liikenneturvallisuudelle, meluntorjunnan tehostamiselle sekä asuntoalueen viihtyisyydelle.
  • Taksiliikenne on osa joukkoliikennettä ja sen sujuvuutta on lisättävä. Takseilla on oltava oikeus käyttää joukkoliikennekaistoja ja takseille on varattava omia erillisiä pysähtymispaikkoja taajamissa.
  • Yhdyskuntien keskustoissa on varattava jakeluliikenteen tavarakuljetuksia varten pysäköintiruutuja ja annettava sille samat liikenneoikeudet kuin julkiselle liikenteelle ja takseille.
  • Kuntasuunnitelmaan voidaan liittää erillinen liikenneturvallisuutta koskeva osa. Liikenneonnettomuuksien vähentämiseksi on laajennettava liikennekasvatusta, parannettava liikennevalvontaa, kaupunkien joukkoliikennettä, liikenneväyliä ja kevyen liikenteen verkostoa.
  • Rautateiden paikallisliikenteen lisäämismahdollisuudet suurimpien kuntien ympäristöissä on selvitettävä ko. kuntien ja valtion kesken. Haja-asutusalueiden paikallisliikennepalvelut on säilytettävä riittävällä tasolla.
  • Yleisten teiden rakentamisessa ja suunnittelussa on kehitettävä kuntien sekä tie- ja vesirakennuslaitoksen välistä yhteistyötä. Erityisesti on pyrittävä siihen, että valtio kustannuksellaan rakentaa kevyen liikenteen väylän samanaikaisesti ajoväylän kanssa. Valtion on myös osallistuttava pääliikenneväylien melun suojaukseen asutuskeskuksissa.
  • Ohikulkutietä rakentamalla on vähennettävä väylärakentamista kaupunkikeskuksissa.
  • Kuntasuunnittelussa on varauduttava kasvaviin ilmailun tarpeisiin (esim. pienlentokentät palo- ja pelastustointa varten).

13. ENERGIAPOLITIIKKA

Kunnallisen energiapolitiikan tärkein tavoite on riittävän ja kohtuuhintaisen energian saannin turvaaminen kotitalouksille ja kunnan elinkeinoelämälle. Parhaiten tämä on järjestettävissä siten, että eri energiavaihtoehtojen tarjonta perustuu vapaaseen kilpailuun. Energian käyttäjille tulee turvata useita valinnanvaihtoehtoja, jolloin haitallinen monopolisoituminen estyy ja kehitys perustuu kuluttajien ohjaukseen. Energian tuotannossa, jakelussa ja käytössä tehtävät ratkaisut ovat varsin pitkävaikutteisia. Energiahuollon rakenne muuttuu hitaasti ja uudet hankkeet vaativat usein suuria taloudellisia panostuksia. Tämän vuoksi energiapolitiikan on oltava pitkäjänteistä eikä tilapäisten markkinatilanteiden muutosten saa antaa liiaksi vaikuttaa perusratkaisuihin.

Energiahuolto on järjestettävä taloudellisesti järkevällä tavalla. Pääsääntönä on oltava kustannusvastaavuus, jolloin kaikki energian tuotannosta ja jakelusta aiheutuvat kustannukset on perittävä energian hinnoissa. Tämä koskee myös energian tuotannosta aiheutuvia ympäristönsuojelukustannuksia.

Energiapolitiikan päätavoitteen lisäksi on pyrittävä edistämään energian taloudellista ja tehokasta käyttöä. Kunnallisen energiahuollon omavaraisuutta on nostettava tarvittaessa yhteistyössä naapurikuntien ja teollisuuden kanssa. Kotimaisten energialähteiden käyttöä on varauduttava lisäämään erityisesti silmälläpitäen mahdollisia häiriöitä tuontipolttoaineiden saatavuudessa ja hintakehityksessä.

  • Kaukolämmitystä tulee suosia erityisesti suurten asutuskeskusten lämmöntarpeen tyydyttämisessä.
  • Kaukolämmityskapasiteetin lisäämisen tulee perustua yhdistettyjen sähköä ja lämpöä tuottavien lämmitysvoimalaitosten rakentamiseen aina, kun lämpökuorma on riittävän suuri. Myös prosessihöyryn ja lauhdelämmön hyväksikäytössä on tutkittava mahdollisuus yhdistettyyn sähköntuotantoon yhteistyössä teollisuuden kanssa.
  • Puun, turpeen ja muun kotimaisen energian käyttöä tulee edistää alueellisesti siellä, missä siihen on mahdollisuuksia.
  • Maakaasu on puhdas fossiilinen polttoaine, jonka käyttöä tulee edistää yhdistetyssä sähkön ja lämmöntuotannossa runkoputken lähellä sijaitsevissa asutuskeskuksissa.
  • Kunnan keskeiset energiapoliittiset tavoitteet tulee sisällyttää kuntasuunnitelmaan. Kunnan tulee kiinnittää huomiota energian säästämiseen ja sen järkevän käytön edistämiseen tiedotus- ja valistustoiminnalla.
  • Kunnan tulee tukea tutkimus- ja koetoimintaa energian säästön, kotimaisten energialähteiden käytön ja ympäristöystävällisten energiantuotantotapojen edistämiseksi.
  • Energiatariffit on mitoitettava aiheuttamisperiaatteen mukaisesti vastaamaan todellisia pääoma- ja käyttökustannuksia. Energian hinta on pyrittävä pitämään mahdollisimman alhaisena kotitalouksien energiakustannusten pienentämiseksi ja tuotannollisen toiminnan edellytysten parantamiseksi.
  • Voimaloiden savukaasujen puhdistuksessa on käytettävä parasta saatavissa olevaa tekniikkaa. Kivihiili-, öljy- ja turvevoimaloissa tulee huolehtia rikinpoistosta. Myös typen oksidien muodostumista on vähennettävä poltto- ja kattilateknisin ratkaisuin.
  • Energian tuotannosta aiheutuvat ympäristöhaitat ja taloudelliset menetykset on korvattava sisällyttämällä niitä vastaavat kustannukset energian hintaan.

14. SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLTO

Kunnallista palvelujärjestelmää on kehitetty keskitetyn hallinnon, tehtäväsidonnaisten valtionosuusjärjestelmien, tiukan normituksen ja suunnittelujärjestelmien avulla. Jopa pienissä kunnissa on havaittu vaikeuksia ylittää hallinnonalojen rajoja ja löytää toimivia yhteistyömuotoja. Ongelma tämä on erityisesti ikärakenteen vanhenemisen takia, sillä vanhustenhuollossa on selvimmin nähtävissä sektoroituneen hallinnon ja palvelujärjestelmien haitat.

Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoimintaa on tehostettava niin, että voimavaroja voidaan kohdentaa järkevämmin ja toiminnan sisältöä sekä laatua parantaa kehittämällä palvelu- ja hoitorakennetta yhtenäisemmin toimivaksi ja hajautetummaksi kokonaisuudeksi.

  • Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelujärjestelmää on yksinkertaistettava ja norminantoa kevennettävä niin, että kunnilla on mahdollisimman suuri liikkumavapaus voimavarojen suuntaamisessa.
  • Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut on järjestettävä lähipalveluina.
  • Yhteisiä työtapoja on kehitettävä erityisesti vanhusten, pitkäaikaissairaiden, vammaisten, päihteiden väärinkäyttäjien ja mielenterveysongelmaisten hoidossa ja lasten- ja nuortenhuollossa ja -suojelussa.
  • Henkilöstö-, palkka- ja koulutuspolitiikkaa kehittämällä tulee varmistaa ammatillisesti koulutetun ja pätevän henkilöstön saaminen sosiaali- ja terveydenhuollon eri tehtäviin.

Sosiaalipalvelut ja toimeentuloturva

Sosiaalisten ongelmien voittamiseksi ja inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvitaan hyvinvointisuuntautuneen yleisen yhteiskuntapolitiikan ohella riittäviä ja joustavasti järjestettyjä sosiaalipalveluja. Näitä ovat mm. kotipalvelu, laitoshoito, asumispalvelut, sosiaalityö ja tukipalvelut.

Päivähoitoa tulee kehittää avoimeksi varhaiskasvatusta tukevaksi toimintamuodoksi leikkitoiminnan kehittämisen kautta. Leikkitoimintaan liittyy palvelujen tarjoaminen kotona hoidettaville ja perhepäivähoidossa oleville lapsille sekä koululaisten iltapäivähoito ja erilaiset osapäivähoidon muodot.

Lapsiperheiden asemaa tulee parantaa sosiaalipalvelujen avulla. Lapsella ja nuorella on oltava oikeus turvallisiin ja virikkeellisiin kasvuoloihin. Vanhempien oikeus valita lapselle lapsen tarpeista lähtevä hoitomuoto tulee turvata. Lasten päivähoito tulee järjestää siten, että se tarjoaa lapselle mahdollisuuden kehittävään ja luovaan toimintaan. Kotipalveluja tulee olla tarjolla myös lapsiperheiden käyttöön.

Sosiaalipalveluja laajentamalla ja monipuolistamalla voidaan vaikuttaa vanhusten, vammaisten ja pitkäaikaisesti sairaiden avohoidossa selviytymiseen. Tässä kotipalvelutoiminta siihen liitettyine monipuolisine tukipalveluineen on keskeisessä asemassa.

Toimeentulon turvaamisessa ensisijaisena tavoitteena on monimutkaisen ja epäyhtenäisen sosiaaliturvajärjestelmän saattaminen aukottomaksi sekä yhteisesti hyväksytyn perustoimeentulotason turvaavaksi. Tästä päävastuun kantaa valtiovalta. Kuntien tulee huolehtia viimesijaisen toimeentuloturvan järjestämisestä. Tämän tulee tapahtua joustavasti ja toimeentuloturvan saajan omatoimisuutta edistävästi. On huolehdittava siitä, että kukaan ei jää minimitoimeentulotason alapuolelle.

  • Päivähoitopaikkojen vajaus tulee poistaa lisäämällä päiväkotipaikkoja ja ohjattuja perhepäivähoitopaikkoja.
  • Sosiaalipalvelujen riittävä tarjonta on turvattava esimerkiksi lisäämällä maksuportaikon yläpäähän uusia maksuluokkia.
  • Sosiaalityön asiantuntemusta tulee käyttää hyväksi yhdyskuntasuunnittelussa, asuinalueiden sosiaalisen ilmapiirin parantamisessa ja yhteisvastuullisuuden lisäämisessä. Tämä edellyttää kiinteää yhteistyötä kunnan eri viranomaisten kanssa sekä yhteydenpitoa muun muassa asukasyhdistyksiin ja kylätoimikuntiin.
  • Toimeentulotuen tarvetta tulee pyrkiä poistamaan sekä vaikuttamalla yleisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin rakenteellisella sosiaalityöllä että yksilön ja perheen omatoimiseen selviytymiseen yksilökohtaisella sosiaalityöllä.
  • Kotipalvelutoimintaa kehitetään määrällisesti ja laadullisesti niin, että voidaan turvata sekä lapsiperheille että vanhuksille, vammaisille ja pitkäaikaisesti sairaille heidän tarvitsemansa palvelu. Lisäämällä ateria-, kuljetus-, hygienia- ja hälytyspalveluja voidaan edistää vanhusten, vammaisten ja sairaiden kotona selviytymistä.
  • Vanhuksen asuminen avohuollon palveluihin turvautuen on tavoiteltavaa. Avohuollon palvelujen lisäksi on huolehdittava palvelutalojen ohella vanhainkotien, hoivakotien ja terveyskeskusten vuodeosastojen riittävästä tarjonnasta.
  • Lasten päivähoidossa tulee turvata hoitosuhteen jatkuvuus. Tarvittavat päivähoitopalvelut on järjestettävä myös vuoro- ja iltatyössä olevien huoltajien lapsille. Opiskelijaperheet on päivähoidon tarvetta arvioitaessa rinnastettava perheisiin, jossa molemmat vanhemmat käyvät työssä. Kiertävien päiväkotien ja avoimien päiväkotien avulla voidaan tarjota viriketoimintaa haja-asutusalueiden lapsille sekä lapsille, jotka eivät ole kunnallisessa päivähoidossa.

Päiväkotien suunnittelussa on otettava huomioon käytännöllisyys, sisä- ja ulkotilojen viihtyisyys, monikäyttöisyys ja tarkoituksenmukaisuus.

Päivähoidon aloitteellisuutta perheen sosiaalisten ongelmien tiedostamisessa on kehitettävä mahdollistamalla siten esimerkiksi lastensuojelun ennaltaehkäisevät toimenpiteet.

  • Ohjattua leikkipuistotoimintaa järjestämällä lisätään lapsille mahdollisuuksia osallistua virikkeelliseen toimintaan. Kouluikäisten lasten osapäivähoidon järjestämisessä tulee käyttää hyväksi myös koulu- jo nuorisotoimen palveluja.
  • Lapsen hoitaminen omassa kodissaan kolmannen ikävuoden loppuun on mahdollistettava riittävän kotihoidon tuen turvin. Pitkällä tähtäyksellä perhekustannusten tasaus tulee hoitaa lapsilisäjärjestelmän kautta. Kotihoidon tuen taso tulee saattaa lähemmäksi sitä kustannustasoa, jonka lapsen päivähoitopaikan järjestäminen aiheuttaa.
  • Lapsiperheiden kasvatus- ja mielenterveyspalveluja varten on kehitettävä kasvatus- ja perheneuvontaa painottaen äitiys- ja lastenneuvoloiden osuutta.

Lastensuojelussa päähuomio on suunnattava ennaltaehkäisevään toimintaan avohuollon keinoin. Sijaishuollossa lapset tulee hoitaa pääsääntöisesti perheissä ja toiminnan lähtökohtana tulee olla lapsen etu.

  • Sosiaalihuollon asumis- ja laitospalvelut tulee järjestää mahdollisimman kodinomaisina. Tällöin tulee välttää vain vanhuksille tai vammaisille tarkoitettuja asuinyhteisöjä sekä suuria laitoskokonaisuuksia. Myös vanhuksille tarkoitettua päiväkerho- ja päiväkotitoimintaa on kehitettävä ja lisättävä.
  • Päihdeongelmien varhaiseen toteamiseen ja päihdeongelmaisten hoitoon ohjaamiseen tulee kiinnittää lisääntyvää huomiota. Päihdeongelmiin usein liittyvän perheväkivaltaisuuden vaikutusten lieventämiseksi tulee perustaa riittävästi turvakoteja ja lisätä yhteistyötä poliisin kanssa. Raittiuslautakunnat tulee yhdistää sosiaalilautakuntiin.
  • Kuntien sosiaalihuoltoa tukevien vapaaehtoisjärjestöjen toimintaedellytyksiin tulee kiinnittää huomiota. Erityisesti on tuettava vanhus- ja lastensuojelutyötä tekeviä sijaisperheitä huolehtimalla riittävistä hoitokorvauksista, koulutuksesta ja ohjauksesta.

Terveydenhuolto

Terveyden edistämiseen ja sairauksien ennalta ehkäisyyn vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen oma toiminta ja elinympäristön laatu. Perusterveydenhuollossakin tulee keskeisenä tavoitteena olla elinympäristön tekeminen terveellisemmäksi sekä ympäristöstä aiheutuvien terveyshaittojen poistaminen. Jokaista ihmistä on kannustettava omatoimiseen terveytensä ja hyvinvointinsa edistämiseen ja vastuuseen itsestään.

Sairaanhoidossa on edelleen kehitettävä avohoitoa sekä painotettava palvelujen saatavuutta ja laatua.

Lasten ja nuorten mielenterveystyön ongelmiin on kiinnitettävä erityistä huomiota äitiys- ja lastenneuvolatoiminnassa sekä kouluterveydenhuollossa. Henkilöstön jatko- ja täydennyskoulutukseen on kiinnitettävä lisää huomiota.

  • Ihmisen elinympäristöön ja elintarvikkeiden laatuun kohdistuvaa valvontaa tulee tehostaa terveydellisten haittojen ehkäisemiseksi ja poistamiseksi. Ihmiselle edullisen elinympäristön rakentumiseksi tulee mahdollistaa kiinteä yhteistyö erityisesti kaavoitus-, asunto-, koulu- jo sosiaaliviranomaisten kesken.
  • Terveyskasvatusta ja -neuvontaa tulee kehittää sairauksien ennalta ehkäisemiseksi. Oikeita ja terveellisiä ravinto- ja liikuntatottumuksia koskevaa valistusta sekä terveydelle vaarallisten nautinto- ja huumausaineiden käyttöä ehkäisevää neuvontaa on lisättävä.
  • Avosairaanhoitoa lisätään kaikkialla, missä se potilaan hoidon tuloksellisuuden ja turvallisuuden huomioon ottaen on tarkoituksenmukainen. Avosairaanhoidon onnistuminen vaatii tuekseen kunnallisten kotipalvelujen ja asunto-olojen kehittämistä.
  • Vanhusten ja pitkäaikaisesti sairaiden avohoitoa tulee edistää tukemalla omaisia hoitojärjestelyissä ja turvaamalla mahdollisuudet lyhytaikaisiin laitoshoitojaksoihin.
  • Potilasvastaanotot on mitoitettava potilaan hoitamiseksi tarvittavan ajan mukaan. Omalääkärijärjestelmä on toteutettava.
  • Sairaanhoidossa tavoitteena on inhimillinen hoitosuhde, kaavamaisuuden välttäminen ja potilaan aktiivinen osallistuminen hoitoon.
  • Sairaanhoidossa tulee toteuttaa tarkoituksenmukainen hoidon porrastus omien hoitotoimenpiteiden, perusterveydenhuollon, alue- ja keskussairaaloiden ja yliopistosairaaloiden välillä.
  • Psykologista ja psykiatrista asiantuntemusta lisätään kaikessa työterveydenhuoltotoiminnassa, erityisesti äitiys- ja lastenneuvolatoiminnassa sekä kouluterveydenhuollossa.
  • Työterveyshuoltoon on osoitettava riittävästi voimavaroja. Kaikilla työelämässä mukana olevilla tulee olla mahdollisuus työhönsä suhteutettujen terveyspalvelujen saantiin.
  • Yksityinen erikoissairaanhoidon, lääkäri- ja terveyspalvelujen tarjonta on turvattava sekä edistettävä niiden yhteistyötä julkisten terveyspalvelujen kanssa. Sairausvakuutuskorvaus on nostettava ajan tasalle. Aikuisväestön hammashuollon kehittämiseksi on sairausvakuutusta laajennettava.
  • Terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn liittyvät palvelut on vietävä mahdollisimman lähelle ihmistä palvelupisteitä hajauttamalla.
  • Alle kolme päivää kestävän sairasloman todentamiseen on riitettävä terveydenhoitajan todistus.

15. KULTTUURI- JA TAIDEPOLITIIKKA

Kunnan kulttuuri- ja taidepolitiikan lähtökohtana tulee olla moniarvoisuus, elämän laadun kehittäminen, luovuuden ja harrastustoiminnan edistäminen. Erityisesti on kannustettava omaehtoiseen kulttuuritoimintaan, jota tuettaessa sekä taidelaitosten toimintaa suunnattaessa on päämääränä pidettävä kulttuurin moniarvoisuuden edistämistä.

Kuntien ja valtion tulee jakaa vastuu kulttuuritoiminnasta ja taiteen tukemisesta. Valtion tuki teattereille, orkestereille ja museotoimintaan tulee varmistaa lainsäädännöllä.

Kuntien tukemaa kulttuuritoimintaa tulee edelleen kehittää ja laajentaa huomioon ottaen paikalliset erityispiirteet. Toimintaa järjestettäessä ja tukea jaettaessa tulee huolehtia eri ikä- ja kieliryhmistä tasapuolisesti. Tulee etsiä uusia muotoja kunnan eri hallintokuntien keskinäiseen yhteistyöhön, jolloin niiden on voitava osoittaa määrärahoja omaan toimintaan luontevasti liittyvien kulttuuritoimintojen ja investointien edistämiseen.

  • Kunnan on nähtävä vastuunsa kulttuurinedistämisestä nykyistä laaja-alaisemmin koskemaan myös julkisia rakennuksia ja muuta rakennettua ympäristöä. Julkisten tilojen ja ympäristön elävöittämiseksi on taidehankintoihin varattava 2 %:n suuruinen määräraha kohteiden kokonaiskustannuksista.
  • Taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä on parannettava. Kulttuuritoiminnan määrän ja muotojen kehittyessä taiteen merkitys korostuu ja lisää myös taiteilijoiden työtilaisuuksia. Päävastuu taiteilija-apurahajärjestelmän kehittämisestä on valtiolla. Kuntien tulisi täydentää sitä paikallisin apurahoin ja taidepalkinnoin sekä erityisesti huolehtia asianmukaisten työtilojen järjestämisestä alueellaan toimiville taiteilijoille.
  • Kunnallisten taidelaitosten hallinto on uudistettava siten, että niiden toimivalle johdolle taataan riittävä itsenäisyys ja tulosvastuu toiminnasta. Laitoksen hallintomallista riippumatta tulee kuntalaisia edustavan luottamushenkilöelimen päättää talousarviosta ja toiminnan suuntaviivoista.
  • Vireän ja monipuolisen kulttuuritoiminnan tärkeinä edistäjinä ja ylläpitäjinä kunnassa ovat kansalaisjärjestöt ja pienryhmät. Erityisesti nuorison pienryhmien kulttuuritoimintaa on tuettava.
  • Kunnan on osoitettava monipuoliseen kulttuuritoimintaan tarvittavat asianmukaiset tilat. Nämä voivat olla monitoimikeskuksia tai oppilaitosten ja kirjastojen soveltuvia tiloja, mutta myös kuntalaisten omaehtoiseen luovaan toimintaan sopivia muita tiloja. Esiintymis-, harraste- ja taiteilijoiden työtiloja voidaan kunnostaa myös vanhoihin rakennuksiin. Tiloja suunniteltaessa on otettava huomioon eri hallintokuntien tarpeet.
  • Eri taidemuotojen harrastajien toiminnallisia edellytyksiä on parannettava tarjoamalla heille välineistöä ja opastusta ja tukemalla koulutustoimintaa. Tämä edellyttää tiivistä yhteistyötä kulttuuritoimen ja esimerkiksi kansalais- ja työväenopistojen kanssa. Myös kuntarajan ylittävällä yhteistyöllä saavutetaan uusia mahdollisuuksia.
  • Lasten taidekasvatukseen tulee ohjata nykyistä enemmän voimavaroja. Tämä edellyttää lasten päivähoidon ohjaajien ja opettajien kouluttamista ja ulkopuolisten ohjaajien käyttöä. Taideaineiden kerhotoimintaa ja lasten musiikki- ja kuvataidekouluja tulee lisätä, mutta myös alle kouluikäisille on tarjottava harrastekerhoja. Kunnan toimintaa täydentävät järjestöjen ja yhteisöjen järjestämät lasten ja nuorten taidekasvatuspalvelut.
  • Kirjastoja sekä kansalais- ja työväenopistoja on kehitettävä monipuolisiksi kulttuurikeskuksiksi. Tämä edellyttää myös yhteistyön tiivistämistä kunnan eri hallintokuntien kesken.
  • Omaehtoisen kulttuurityön vaalimiseksi on rohkaistava kylätoimikuntia sekä kotiseutu- ja kaupunginosayhdistyksiä. Taloudellisen tuen lisäksi niitä on myös aikaisempaa enemmän kuultava ratkaisuissa, jotka koskevat alueen kehittämistä.

16. KOULUTUSPOLITIIKKA

Kunnalla on monia koulutukseen liittyviä tehtäviä. Tavoitteen on löytää jokaiselle kuntalaiselle tarpeidensa ja taipumustensa mukaiset koulutuspalvelut. Koulutetun työvoiman saannin edistämisellä kunta turvaa omat verotulonsa. Verotuloja kunta käyttää muun muassa oppilaitostensa ylläpitämiseen ja muiden ylläpitämissä oppilaitoksissa opiskelevien kotikuntakorvausten maksamiseen. Kunnan vastuulla on myös oman henkilöstönsä jatkuva kouluttaminen.

Peruskoulu on kansalaiselle ensimmäinen todellinen kosketus oppimiseen ja opettamiseen. Sitä tulee kehittää niin, että koulun lopettava nuori on edelleen motivoitunut opiskelemaan ja kehittämään itseään.

Lukion kehittäminen on jäänyt valtakunnallisessa koulutuspolitiikassa viime vuosina vähälle. Näin kunnallisilla toimenpiteillä on ollut erityisen tärkeä merkitys.

Oppilaitokset ovat saaneet jonkin verran päätösvaltaa ammatillisten erikoistumislinjojen muutoksissa. Väliaikainen ja tilapäinen koulutus ovat myös käytettävissä. Koulutuksen tulee elää yksilöiden ja työelämän tarpeiden mukaan.

  • Tieto työelämästä ja työstä saadaan pääsääntöisesti koulussa. Tämän vuoksi opettajien tietämystä on monipuolistettava sekä työelämän ja koulun yhteistyötä kehitettävä.
  • Opetussuunnitelmien painotuksilla, kerhotoimintaa järjestämällä, opintoretkillä, teemapäivillä ja vierailuilla on tehostettava kielten, taideaineiden ja liikunnan opetusta.
  • Oppilaitoksille on annettava nykyistä enemmän taloudellista ja hallinnollista vapautta. On lisättävä paikallista ja alueellista liikkumavaraa opetussuunnitelmissa.
  • Lukioissa on voitava harjoittaa pienimuotoista tutkimus- ja palvelutoimintaa, oppilaitoksen ulkopuolisia toimintoja, kokeiluja, uusia työtapoja. Näin voimavaroja hyödynnetään monipuolisemmin ja motivoidaan eri tavoin lahjakkaita oppilaita.
  • Lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen välistä yhteistyötä on lisättävä muun muassa mahdollisuudella ottaa opinto-ohjelmaan kursseja toisesta koulutusmuodosta.
  • Vammaisen lapsen koulunkäynti on otettava huomioon suunniteltaessa koulutiloja.
  • On lisättävä kuntien ja oppilaitosten yhteistyötä eri tavoin lahjakkaiden oppilaiden koulutusmahdollisuuksien luomiseksi.
  • Ammatillisen koulutuksen paikkoja ylioppilaille on saatava enemmän.
  • Kunnallisia harjoittelupaikkoja työnopetuksen antamisessa on lisättävä.
  • Oppisopimuskoulutusta on kehitettävä.
  • Yhteistyötä oppilaitosten ja elinkeinoelämän välillä on parannettava muun muassa työnopetuksen järjestämiseksi ja harjoittelupaikkojen saamiseksi.
  • Aikuisella on oltava mahdollisuus sekä perus- että lisäkoulutukseen.
  • Koulutuspalvelujen tarjonnassa on kehitettävä kuntien välistä yhteistyötä (esim. ostosopimuksin), jotta vältytään turhilta päällekkäisiltä toiminnoilta. Keskitettyä tiedotusta palveluista on lisättävä.
  • Luottamuselimille on annettava paremmat mahdollisuudet osallistua oppilaitoksen kehittämiseen ja vastuun kantamiseen linjakysymyksistä. Arkipäivän hallinnossa ja toiminnassa on luotettava oppilaitoksen omaan henkilöstöön.
  • Oppilaitoksille on annettava mahdollisuus palvelutoiminnalla hankkia omaa rahaa ja päättää sen käytöstä.
  • Koulujen ja kotien yhteistyötä on tehostettava.

17. LIIKUNTA JA NUORISOTYÖ

Kulttuuri- ja vapaa-aikatoimen yhteistyötä on tehostettava. Yhteistyön laajentuessa saattavat toiminnot eräiltä osin jopa yhtyä. Kulttuuri- ja vapaa-aikatoimen tilojen käyttö ja tiedottaminen esimerkiksi voidaan hoitaa yhteisesti.

Liikunta ja ulkoilu

Liikuntapolitiikan tavoitteena on oltava yksilön hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisääminen. Liikuntaharrastus on pyrittävä virittämään jo lapsena ja sen tulisi jatkua läpi koko elämän. Hyväkuntoisella ja tasapainoisella ihmisellä on parhaimmat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan sekä päätöksentekijänä että valintoja suorittavana yksilönä. Liikuntatoiminnalla on mahdollisuus kohottaa kansalaisten kuntoa sekä lisätä yleistä viihtyvyyttä ja vaikuttaa koko kansan terveydelliseen tilaan myönteisesti.

Kunnissa tarvitaan nykyistä enemmän aktiivista ja luovaa toimintaa eri ikäryhmille sekä vastuuntuntoista kasvatustoimintaa erityisesti nuorille.

Ensisijainen vastuu edellytysten luomisesta liikuntatoiminnalle on kunnilla, järjestöjen huolehtiessa pääasiassa itse toiminnan järjestämisestä. Kuntalaisten odotuksien mukaisten liikuntapalvelujen turvaamiseksi järjestöjen ja kuntien tulee entisestään lisätä keskinäistä yhteistyötä. Vapaaehtoisuuteen perustuva urheiluseuratoiminta on kunnalle merkittävä voimavara.

  • Liikuntapaikkarakentamisen tulee tapahtua suunnitelmallisesti ja taloudellisesti sekä pyrkien kuntien yhteistoimintaan. Liikunta- ja muut vapaa-aikatilat tulee toteuttaa samanaikaisesti muun rakentamisen kanssa.
  • Kaavoituksellisin ja liikenteellisin ratkaisuin on taattava liikuntapaikkojen saavutettavuus, turvallisuus ja viihtyisyys.
  • Kaavoituksella, pihojen rakentamisella ja opetus- ja koulutustilojen suunnittelulla on kehitettävä lähiympäristöä lasten ja koululaisten liikuntaa suosivaksi.
  • Ulkoilu- ja virkistystoimintaa varten on turvattava riittävän laajat ulkoilualueet tarvittaessa kaavoituksella.
  • Liikuntapaikkojen käytössä on turvattava myös järjestäytymättömien ja kilpaurheilua harrastamattomien kuntalaisten käyttömahdollisuudet.
  • Liikuntapaikkojen rakentamisessa on otettava huomioon myös erityisryhmien tarpeet.
  • Yhteistyötä liikuntajärjestöjen kanssa on kehitettävä. Järjestöjä on tuettava myös tiedotus- ja koulutustoiminnalla sekä riittävällä ja monipuolisella liikuntapaikkarakentamisella.
  • Urheiluseurojen avustuksia on lisättävä ja jaettava ne toiminnallisin perustein.
  • Mikäli kunta järjestää liikuntatoimintaa, painopiste on asetettava virkistys- ja kuntoliikunnan järjestämiseen.

Nuorisotyö

Kunnallisen nuorisopolitiikan tavoitteena on parantaa nuorten kasvu- ja elinolosuhteita sekä luoda edellytyksiä oman itsensä toteuttamiseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kansainväliseen vuorovaikutukseen. Tämä edellyttää laaja-alaisen nuorisopoliittisen ajattelutavan omaksumista, sillä lasten ja nuorten kehitysolosuhteita säätelevät mm. talouspolitiikka, yhteiskuntasuunnittelu, koulutoimi, sosiaali- ja terveystoimi, työvoimaviranomaiset sekä vapaa-aikatoimi.

Keskeiseksi painopistealueeksi on otettava nuorisotyölain mukaiset nuorisopoliittiset yhteydenpitotehtävät. Nuorisotyö on tällä hetkellä keskittynyt liiaksi vain nuorten vapaa-ajan toiminnan järjestämiseen sekä nuorisomäärärahojen jakokysymyksiin.

  • Nuorisopolitiikan tehtäviin on sisällytettävä nuorten etujen valvonta kunnallishallinnossa, työmarkkinoilla ja koulutusjärjestelmässä. Kaikessa kuntasuunnittelussa on nuorisopolitiikan näkökohdat otettava huomioon.
  • Nuorisolautakunnan vaikutusmahdollisuuksia kunnallishallinnossa on lisättävä pyytämällä siltä lausuntoja mm. kuntasuunnittelua, kaavoitusta, sosiaalitointa, asuntopolitiikkaa ja työllisyyttä koskevissa asioissa.
  • Nuorille on tarjottava toimintamahdollisuuksia laajasti eri harrastusaloilla. Nuorten omaehtoiselle järjestö- ja kulttuuritoiminnalle on turvattava toimintaedellytykset. Järjestöille voidaan osoittaa hoidettavaksi useita kunnan nuorisotoimen käytännön tehtäviä.
  • Nuorten vapaa-aikatoiminnan järjestämisessä nuorisolautakunnan tulee olla kiinteässä yhteistyössä muiden kulttuuri- ja vapaa-aikatoimen hallintokuntien kanssa sekä myös nuorisotyötä tekevien järjestöjen kanssa.

18. KANSAINVÄLINEN TOIMINTA

Kunnilla on oma tärkeä osuutensa kansainvälisessä yhteistoiminnassa. Kuntatason kansainvälinen toiminta vahvistaa osaltaan maamme ulkopoliittista linjaa, syventää kansainvälisiä suhteita ja edistää maailmanrauhaa. Toimiala- ja ammattialakohtaiset yhteydet muiden maiden kuntiin palvelevat konkreettisesti tiedonvälityksen ja kokemusten vaihdon avulla myös kuntien omaa kehittämistyötä.

Uutena haasteena on vastattava humanitaarisuuden pohjalta myös maamme kehitysyhteistyön ja pakolaispolitiikan velvoitteisiin, vaikka päävastuu säilyykin valtiovallalla.

  • Ystävyyskuntatoiminta tarjoaa toimivan tavan edistää kansojen välistä yhteistyötä ja ymmärtämystä kansalaisten välillä. Ystävyyskuntatoimintaa voidaan vielä määrällisestikin laajentaa, mutta ensisijaisesti on kehitettävä jo luotuja yhteyksiä. Mahdollisimman monen kuntalaisen ja eri ikä- ja ammattiryhmien on päästävä osalliseksi ystävyyskuntatoiminnasta.
  • Ystävyyskuntatoiminnassa on hyödynnettävä eri ystävyysseurojen mahdollisuudet. Kunnan on autettava myös nuorison ja ammattialojen yhteisöjen yhteyksien kokoamisessa ystävyyskuntatoimintaa vastaaviin tahoihin.
  • Ystävyyskuntapohjalta tapahtuvaa matkailua on edistettävä. Erityisesti on avattava väyliä koululaisten ja opiskelijoiden nuorisovaihdolle.
  • Kulttuuriyhteistyön laajentamiselle Suomen ja muiden maiden välillä on luotava edellytykset ystävyyskuntasuhteita kehittämällä, kulttuurivaihtoa laajentamalla ja uusia yhteistyömuotoja etsimällä.
  • Kehitysmaiden kanssa ystävyyskuntasuhteita luotaessa ja yhteistyötä harjoitettaessa on ensisijaisena tavoitteena kehitysyhteistyöpolitiikan periaatteiden konkreettinen toteuttaminen. Kunnan on oman humanitaarispohjaisen toimintansa lisäksi luotava alueensa kehitysyhteistyöhön halukkaille järjestöille ja kansalaisille käytännön toimintakanavat. Ensisijaisesti kehitysmaiden ystävyyskunnat, "kummikunnat", on käytännöllisintä valita Suomen kehitysyhteistyön kohdemaista.
  • Erityisesti suurten ja keskikokoisten kaupunkien ja kuntien on osaltaan kannettava vastuuta pakolaispolitiikastamme. Pakolaisten kotiutumisen alkuaikoina on valtion kuitenkin kannettava taloudellinen vastuu heistä.
  • Rauhantyössä kunnan toimialasäännöksiä on käytännössä joustavoitettava siten, että turvallisuuspoliittisen linjamme kanssa ristiriidattoman kansalaistoiminnan tukeminen on mahdollista.
  • Kunnan eri yksiköillä, erityisesti koululaitoksella on osaltaan vastuu kansainvälisen ymmärtämyksen, solidaarisuuden ja ennakkoluulottomuuden periaatteiden edistämisestä kunnan koko väestön keskuudessa.

19. KUNNALLINEN HENKILÖSTÖHALLINTO

Henkilöstöhallinnon tavoitteena on saada kuntien palvelukseen ammattitaitoinen, palveluhenkinen, kehitys- ja yhteistyökykyinen sekä tulokselliseen toimintaan kykenevä henkilöstö, jonka määrä on oikeassa suhteessa tehtävän työn määrään.

Henkilöstöhallinnon keinoin on huolehdittava henkilöstön ammattitaidon ylläpitämisestä ja jatkuvasta kehittämisestä. Työmotivaation lisäämiseksi on käytettävä tulosvastuullisia johtamis- ja ohjausmenetelmiä. Henkilöstön vaikutusmahdollisuudet on turvattava omaa työtä koskevien päätösten valmistelussa. Samalla on lisättävä henkilöstön kustannustietoisuutta ja hyväksyttävä oikeudenmukaiset ja kilpailukykyiset palvelussuhteen ehdot.

Korkealaatuisia palveluja voi tuottaa vain työhaluinen ja työssään viihtyvä eli hyvin motivoitunut henkilöstö. Kunnan henkilöstöhallinnon tehtävänä on tukea viranhaltijan/työntekijän mahdollisuutta kehittää työssään itseään ja käyttää hyväksi luovuuttaan ja tällä tavoin pysyttää viranhaltija ja työntekijä työhaluisena ja työssään viihtyvänä yksilönä, joka arvostaa omaa työtään. Tätä kautta vaikutetaan myös yleiseen kunnallisen työn arvostukseen.

  • Esimiesten mahdollisuuksia vaikuttaa alaistensa viranhaltioiden/ työtekijöiden valintaan tulisi käyttää osana tavoitteellista johtamista.
  • Uuden viranhaltijan/työntekijän tullessa kuntaan palvelukseen tulisi hänelle antaa riittävä määrä perehdyttämiskoulusta sekä auttaa häntä tuntemaan itsensä uudessa työympäristössään yhteisön tarpeelliseksi osaksi.
  • Henkilöstön täydennyskoulutuksesta on laadittava täydennyskoulutussuunnitelma, joka perustuu todettuun täydennyskoulutuksen tarpeeseen. Täydennyskoulutuksessa on käytettävä hyväksi laaja valtakunnallinen tarjonta. Täydennyskoulutuksen painopistettä tulisi siirtää aikaisempaa enemmän työpaikkakoulutuksen suuntaan. Viranhaltijan ja työntekijän omaehtoista kouluttamista tulisi mahdollisuuksien mukaan tukea.
  • Viranhaltijan/työntekijän uralla etenemisen mahdollisuutta olisi kunnissa entisestään kehitettävä. Viranhaltija/työntekijä tulee voida tarvittaessa siirtää työtehtävästä toiseen. Uralla etenemisen mahdollisuuden tulee olla luonnollisesti yhtäläinen sekä naisille että miehille.
  • Sisäistä tiedotustoimintaa on kehitettävä kuntien keskusjärjestöjen tiedotussuosituksen pohjalta.
  • Johtamisjärjestelmän tulee ennen muuta tukea esimiesten mahdollisuutta lisätä alaisten työhalukkuutta ja työviihtyvyyttä ja aikaansaada tällä tavoin entistä motivoituneempia, tuottavampia ja luovempia viranhaltijoita ja työntekijöitä.
  • Kuntien on työnantajina oltava kilpailukykyisiä, jotta työvoimansaanti kuntiin voidaan turvata. Palkkausjärjestelmää on kehitettävä joustavampaan suuntaan siten, että se antaa paikalliselle päätöksenteolle aikaisempaa suuremman liikkumavaran. Palkkausperusteissa on otettava huomioon tehtävien laatu, vastuu ja vaativuus, koulutus ja saavutettu kokemus. Palkkausjärjestelmää on kehitettävä kannustavampaan suuntaan siten, että työn tuloksellisuudesta ja saavutuksista voidaan maksaa suurempaa palkkaa. Lisäksi palvelussuhteen ehtoja tulee kehittää siten, että työaikoja voidaan kunnan palvelutoimintojen tarkoituksenmukaiseksi ylläpitämiseksi järjestää joustavasti. Töissä, joissa työn tuloksellisuus edellyttää jatkuvaa henkilökohtaista vuorovaikutussuhdetta (esim. lasten päivähoito, vanhustenhoito, ala-asteen opetus, mielisairaanhoito jne.) työaikamuutokset eivät saa vaikuttaa hoito- tai muun vastaavan suhteen pirstoutumiseen usealle eri henkilölle.
  • Henkilöstöhallinnon tavoitteena on järjestää niiden työntekijöiden, joiden ottamiseen kunta ei voi vaikuttaa eli työllisyyslain nojalla työllistettävien henkilöiden, työtehtävät niin mielekkäiksi ja tarkoituksenmukaisiksi kuin mahdollista sekä kunnan että työtekijän itsensä kannalta katsottuna.
  • Yhteistyökomiteoiden ja henkilökuntaneuvostojen asemaa henkilöstöhallinnossa on lisättävä.

20. TYÖVOIMA- JA TYÖLLISYYSPOLITIIKKA

Kuntien ja kuntainliittojen tulee tukea yksilön oikeutta työhön ja työpaikan valintaan. Tätä perustavoitetta voidaan tukea kunnan elinkeinopolitiikan keinoin edistämällä edellytyksiä pysyvien työpaikkojen syntymiseen paikkakunnalla. Erityistä huomiota on kiinnitettävä pienten ja keskisuurten yritysten toimintamahdollisuuksien parantamiseen elinkeinopoliittisin ratkaisuin. Kunnallistalouden keinoin mm. investointien määrää ja ajoitusta ohjaamalla voidaan tasata suhdanne- ja kausivaihteluista aiheutuvia työllisyysongelmia.

  • Kuntien, kuntainliittojen, elinkeinoelämän ja valtiovallan keskeistä ja tarpeeksi aikaisin tapahtuvaa yhteistoimintaa on tehostettava mm. kehittämällä yhteistoimintamuotoja.
  • Kunnan, työnantajan ja työntekijöiden yhteistyömuotoja on kehitettävä.
  • Työllisyyslain toteutumista on kunnissa ja kuntainliitoissa seurattava aktiivisesti; kunnan työllistäjäroolin selkiinnyttämiseksi ja havaittujen lain epäkohtien muuttamisen aikaansaamiseksi. Työllistettyjä on opastettava riittävästi työtehtävissään.
  • Työvoimapolitiikka on monin tavoin sidoksissa myös aluepolitiikkaan. Sen tavoitteena taas on työnsaannin turvaaminen ensisijaisesti kotipaikkakunnalla. Mikäli tämä ei ole mahdollista, on työvoiman liikkuvuusavustusjärjestelmässä ja muissa toimenpiteissä painotettava talousalueiden sisäistä lähiliikkuvuutta. Työvoimapulasta kärsivien alueiden tarpeiden tyydyttämiseksi on taattava myös liikkuvuus järjestelmä laajemmilla alueilla.
  • Kuntien ja kuntainliittojen tulee vaikuttaa työllisyys- ja yrittäjäkurssien järjestämiseen selvittämällä paikallinen tarve ja osanottajat.
  • Julkisen vallan työllistämistoimenpiteet kuuluvat valtion toimialaan. Siksi valtion tulee kantaa pääosa työllistämisestä kunnille ja kuntainliitoille aiheutuvista kustannuksista.
  • Kehitettäessä työnvälitystä on korostettava yksilön omia valinnanmahdollisuuksia esittämällä hänelle riittävän laajasti erilaisia työhönsijoittumis- ja koulutusmahdollisuuksia. Erityisesti nuorille työttömille on kunnan turvattava riittävä määrä koulutusmahdollisuuksia.
  • Viranomaistyönvälityksen ohella on kunnan ja kuntainliiton omin toimenpitein tuettava muuta paikallista suoraa työnvälittymistä yhteistyössä paikallisten järjestöjen ja yhteenliittymien kanssa niin, että työnantaja ja työntekijä kohtaavat.
  • Kunnan ja kuntainliiton tulee osaltaan huolehtia vamman tai muun syyn takia työrajoitteisten työllisyydestä.
  • Nuorten ns. työpaikkatakuujärjestelmää on laajennettava, ammatillisten oppilaitosten opetusohjelmiin tulee sisällyttää yrittäjyyttä koskevaa ainesta, yrittäjäkoulutusta on lisättävä ja ns. starttirahajärjestelmää laajennettava.
  • Kunnan vastuu elinkeino- ja työllisyysneuvojana kasvaa. Tehtävässä onnistuminen edellyttää elinkeinoelämän, työvoimahallinnon ja kunnan tiedonvälityksen kehittämistä sekä riittävää asiantuntevaa elinkeinotoimen henkilöstöä.