Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/88

Kansallinen Kokoomus

Kokoomuksen terveyspoliittinen ohjelma 1970


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kokoomuksen terveyspoliittinen ohjelma 1970
  • Vuosi: 1969
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KOKOOMUKSEN TERVEYSPOLIITTINEN OHJELMA 1970

SISÄLLYS

1. JOHDANTO
Lähtökohta ja tavoite

2. TERVEYDENHUOLTOTOIMEN YLEISSUUNNITTELU JA ORGANISAATIO
a) Yleistä
b) Valtion keskus- ja aluehallinto
c) Kunnallishallinto (kunnat ja kuntainliitot sekä ylemmänasteinen itsehallinto)
d) Terveydenhuoltopolitiikan organisaatio potilaan kannalta

3. EHKÄISEVÄ TERVEYDENHUOLTO
a) Elinympäristöön kohdistuva toiminta
b) Yksilöön kohdistuva toiminta

4. AVOSAIRAANHOITO

5. SAIRAALA- JA MUU LAITOSHOITO

6. KUNTOUTUS

7. ERILLISLOHKOJA
a) Pitkäaikaispotilaiden hoito
b) Suu- ja hammassairaudet
c) Työterveys
d) Huumausainekysymykset
e) Laboratoriokysymykset
f) Lääkehuolto

8. TERVEYDENHUOLLON RAHOITUS
a) Taloussuunnittelu
b) Valtionapujärjestelmä
c) Maksupolitiikka

9. SAIRAUS- JA SOSIAALIVAKUUTUS

10. TERVEYDENHUOLTOHENKILÖSTÖN KOULUTUS
a) Yleistä
b) Lääkärit
c) Hammaslääkärit
d) Terveydenhuollossa toimivat kemistit, fyysikot, psykologit, biologit, sairaalainsinöörit ja -teknikot
e) Farmaseuttinen henkilökunta
f) Sairaanhoito- ja sairaanhoitoapuhenkilöstö

11. YHTEENVETO

KOKOOMUKSEN TERVEYSPOLIITTINEN OHJELMA 1970

Kokoomuksen hallituspoliittinen valiokunta asetti 26.2.1969 työryhmän valmistamaan puolueen terveyspoliittista ohjelmaa 1970-lukua varten. Valiokunta hyväksyi ohjelman työryhmän muistion pohjalta 26.11.1969.

1. JOHDANTO

Lähtökohta ja tavoite

Terveyspolitiikan uudistamisen lähtökohtana on pidettävä sitä, että maassamme on nykyään suuria terveydenhuollollisia epäkohtia. Meillä on Maailman Terveysjärjestön tilastoimien maiden korkein työikäisten miesten kuolleisuus ja olemme kärkitiloilla useissa merkittävissä kuolinsyy- sekä sairastuvuus- ja sairastavuustilastoissa. Näin siitäkin huolimatta, että terveydenhuoltoon menevät varat merkitsevät n. 4.8 % bruttokansantuotteesta, jota kansainvälisesti vertaillen on pidettävä kohtalaisen suurena ja että terveydenhuoltomenojen jatkuva kasvu on aikaansaanut kustannuskriisin useiden kuntien taloudessa. On syytä nyt ryhtyä perusteellisesti tarkastelemaan, miten voitaisiin saavuttaa parempi terveydenhuollollinen tulos ilman kustannusten kohtuutonta nousua. Yhteiskuntahan ei voi kehittää mitään hallinnon alaansa yksin "hyvänä asiana", vaan sopeuttamalla sen menot suhteellisesti muiden välttämättömien yhteiskunnallisten tarpeitten kanssa.

Terveydenhuoltopolitiikan monista uudistamista vaativista kohdista on kiireimpinä pidettävä:

  • sellaista ajatustavan muutosta, jossa painopiste siirretään sairauksien hoitamisesta terveyden vaalimiseen
  • sellaisen terveysasemajärjestelmän luomista perhelääkäreineen, joka tarjoaa kullekin yksilölle sekä avohoidon tukikohdan että laitoshoidon lähtökohdan
  • sellaisia aluehallinnollisia kuin myös laitosten sisäisiä uudistuksia, joilla olemassa olevat laitokset saadaan nykyistä tehokkaampaan käyttöön.

Terveyspolitiikan tavoitteeksi on asetettava kunkin yksilön pitäminen terveenä niin kauan kuin mahdollista ja sairauksien löytäminen ja parantaminen niin varhaisessa vaiheessa kuin mahdollista. S.o. yksilön terveysturvan varmistaminen mahdollisimman hyvin.

2. TERVEYDENHUOLTOTOIMEN YLEISSUUNNITTELU JA ORGANISAATIO

a) Yleistä

Terveydenhuoltotoimen kehitys on tapahtunut, lukuunottamatta keskussairaala-laitosta, kuntien ja kuntainliittojen aloitteiden pohjalta usein enemmänkin kilpailun kuin yhteistyön säätelemänä ja suuntautunut nykyisten valtionapusäännösten mukaan sairaala- ja laitoskeskeisyyteen. Täten myös saatavissa oleva lääkärityövoima on ohjautunut yhä enemmän avohoidosta laitoksiin. Tämä johtuu siitä, että terveydenhuoltotoimella ei ole ollut kokonaissuunnitelmaa.

Kokonaissuunnitelma tulisi suorittaa sekä valtakunnallisella että alueellisella tasolla ja sen tulisi jakaantua 10 vuoden tavoiteohjelmaan, 5 vuoden tarkempaan toteutusohjelmaan sekä yksityiskohtaisiin vuosibudjetteihin. Kokonaisohjelmaa ei voida kuitenkaan laatia, ennen kuin terveydenhuollon organisaatio on nykyisestään huomattavasti muutettu ja parannettu niin valtion keskus- ja aluehallintotasolla kuin kunnallishallinnollisella tasolla kuin myös potilaan näkökannalta katsoen. Terveyspoliittisen tutkimuslaitoksen aikaansaamista näiden asioiden tutkimista ja kehittämistä varten on kiirehdittävä.

b) Valtion keskus- ja aluehallinto

Uuden kehitettävän terveydenhuollon järjestysmuodon perustana pitää olla asiallinen työnjako toisaalta valtion keskus- ja aluehallinnon välillä ja toisaalta kuntien ja kuntainliittojen hallinnon välillä.

Valtion keskushallinnossa on huolehdittava siitä, että lääkintöhallituksella on riittävät edellytykset huolehtia terveydenhuollon yleissuunnittelusta samoin kuin valvoa ja ohjata kuntien, kuntainliittojen ja yksityisten järjestämää terveydenhuoltoa. Varsinaisten hallinnollisten tehtävien lisäksi tällä keskusvirastolla tulee olla mahdollisuudet terveydenhuollon alalla tapahtuvaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan nykyistä huomattavasti suuremmassa laajuudessa.

Valtion aluehallinto on terveydenhuollon osalta uudistettava siten, että lääninhallituksen tehtäväksi annetaan terveydenhuollon ohjaus ja valvonta läänissä kiinteässä yhteistyössä läänin sosiaaliasiain johdon kanssa. Tämän vuoksi lääninlääkärin toimistot nykyisessä muodossaan olisi lopetettava ja niiden tilalle perustettava läänin sosiaali- ja terveysasiain osasto, joka puolestaan jakaantuisi sosiaali- ja terveystoimistoihin.

c) Kunnallishallinto (kunnat ja kuntainliitot sekä ylemmänasteinen itsehallinto)

Terveydenhuoltotoimen hallinnon nykyinen suurin epäkohta on kunta- ja kuntainliittotason hajanaisuus. Samassa kunnassa saattaa olla kolmenkin lautakunnan alaista terveydenhuoltotoimintaa (sairaala-, terveydenhoito-, sosiaalilautakuntien). Edelleen jokainen kunta kuuluu vähintään kolmeen toisistaan irralliseen kuntainliittoon: keskussairaalapiiriin, tuberkuloosipiiriin ja mielisairaanhuoltopiiriin; useat lisäksi aluesairaalapiiriin. Kaiken kaikkiaan yhden ainoan kunnan terveydenhuoltoasioita hoitaa nykyään tavallisimmin 6-7 eri lauta- ja johtokuntaa; suuremmissa kunnissa tämä luku nousee yli kymmenen.

Hallintouudistusta ajatellen on terveydenhuoltotyö jaettava kahteen osaan. Ensimmäinen on terveydenhuoltotyön peruspalvelu, joka käsittää ehkäisevän terveydenhuoltotyön (neuvolat, terveystarkastukset, terveysneuvonta, kouluterveydenhoito jne.), yleislääkärijohtoisen sairaanhoidon mukaanluettuna kotisairaanhoito, hammashoito sekä ympäristöhygienia. Tämän peruspalvelun tulee tavalla tai toisella kohdistua kaikkiin kansalaisiin. Toinen osa on terveydenhuoltotyön erikoispalvelu, joka tarkoittaa kaikkea sitä erikoissairaanhoitoa, joka annetaan erikoislääkärijohtoisissa sairaaloissa ja poliklinikoilla ja joihin potilaat yleensä lähetetään peruspalveluasemien kautta. Tähän kuuluu myös avohoidossa toimivien erikoislääkäreiden vastaanottotoiminta. Näille vastaanotoille potilaat voidaan joko lähettää tai he voivat itse hakeutua. Tätä erikoispalvelua ei tarvita kaikkien sairaiden hoidossa.

Terveydenhuoltotyön peruspalvelu olisi hallinnollisesti annettava kuntien (tai pienten kuntien kyseessä ollessa kuntayhtymien) tehtäväksi. Tätä varten kuhunkin kuntaan on perustettava yksi lautakunta: terveyslautakunta, joka vastaa kaikista peruspalvelun piiriin kuuluvista toiminnoista. Kunnan suuruudesta riippuen toimii terveyslautakunnan alaisena yksi tai useampia toimintapisteitä, joita luontevimmin voitanee kutsua terveysasemiksi. Ehdotus laiksi kansanterveystyöstä käyttää nimitystä "terveyskeskus", jolla tarkoitetaan kunnan terveydenhuollon toimintakokonaisuutta, sen hallintoa ym. Terveysasemalla tässä tarkoitetaan niitä toimintapisteitä, joissa kansanterveystyötä suoritetaan. Terveysasema on täten sekä neuvolatyön, yleislääkärijohtoisen sairaanhoidon, kotisairaanhoidon ja muun avohoidon samoin kuin suu- ja hammassairauksien ja kouluterveydenhoidon keskuspaikka, joskaan näiden toimintamuotojen ei tarvitse sijaita saman katon alla. Lääkäripulan vähitellen vähentyessä olisi pyrittävä siihen, että kutakin 2500 - 3000 asukasta kohti tulisi yksi terveysaseman yleislääkäri ja tarvittava muu henkilökunta. Parhaimmillaan terveysasemat toimisivat silloin, jos niiden väestöpohjana olisi n. 12 000 - 30 000, jolloin siellä toimivien yleislääkäreiden määrä olisi n. 4 - 10. Potilaille jäisi näin ollen valinnanvaraa terveysaseman lääkäreiden keskuudesta valita itselleen sopivin lääkäri ja toisaalta lääkäreiden määrä olisi siksi suuri, että päivystysvelvollisuus ei koituisi kohtuuttomaksi rasitukseksi. Harvaan asutuilla seuduilla on luonnollisesti järjestettävä tarpeen mukaan sivu-vastaanottoja samaan tapaan kuin neuvolatoiminnassa.

Terveysasemalla on usean yleislääkärin yhteisessä käytössä röntgen- ja laboratoriotutkimusmahdollisuudet, samoin kuin kotihoidossa tarvittava sairaanhoito- ja kodinhoitohenkilökunta. Lisäksi se voi tarjota tilat paikallisille sosiaaliviranomaisille. Tällöin terveysasema muodostaa sellaisen luonnollisen terveys- ja sosiaalihenkilökunnan yhteisen ryhmätyökeskuksen, jonka avulla yksilöön kohdistuvat eri työmuodot saadaan luonnollisella ja yksinkertaisella tavalla yhdistymään. Tämä järjestelmä merkitsee sitä, että jokaisella kansalaisella näin ollen on oma perhelääkäri apuvoimineen.

Se seikka, tuleeko terveysaseman yhteydessä olla sairaansijoja vai ei, riippuu huomattavalla tavalla maantieteellisistä seikoista, lähimmän sairaalan läheisyydestä jne. Parhaiten asia lienee järjestettävissä, jos terveysasema toimii mahdollisimman läheisessä yhteydessä paikallissairaalan kanssa, jonne se, omien sairaansijojen sijasta, voi lähettää tarkkailua vaativat potilaat.

Koska kuntien sosiaalihallinto ja sen alainen toiminta monissa kohdin koskettaa terveydenhuoltotyötä, olisi harkittava, olisiko kuntatasolla sosiaalilautakunta ja terveyslautakunta yhdistettävä sosiaali- ja terveyslautakunnaksi, joka käsittelisi periaatteelliset ja suurilinjaiset kysymykset yhteisesti, ja muita hallinnollisia asioita varten jakaantuisi sosiaali- ja terveysjaostoihin. Toinen vaihtoehto olisi määrätä tietynsuuruinen määrä yhteisiä jäseniä mainittuihin lautakuntiin.

Terveydenhuoltotyön erikoispalvelua varten maa tulisi jakaa terveydenhuoltopiireihin, joiden rajat olisivat luontevimmillaan, jos ne seuraisivat lääninjakoa siten, että läänit muodostaisivat, väestömäärästä ja talousaluemuodostuksesta riippuen, joko yhden tai useampia terveydenhuoltopiirejä. Näiden piirien hallinnassa tulisi olla alueen keskussairaalat, mielisairaalat, tuberkuloosisairaalat ja muut erikoislääkärijohtoiset sairaalat ja laitokset sekä erikoishammaslääkärijohtoiset suun sairauksien hoitokeskukset. Suurin muutos nykyiseen järjestelmään verrattuna olisi piirien lukumäärän huomattava väheneminen nykyisistä noin 130 terveydenhuoltoalan kuntainliitosta. Piirin hallinto olisi järjestettävä joko kuntainliittohallinnon puitteissa tai mieluimmin kunnallisen ylemmän asteisen itsehallinnon muodossa. Tämä olisi sekä toiminnan keskittämisen, kunnallisen demokratian että hallinnon yksinkertaistamisen kannalta järkevää.

Tapahtuipa kansanterveystyön erikoispalvelun hallinto kuntainliiton tai ylemmän asteisen itsehallinnon muodossa, olisi sen sopeuduttava kitkattomasti kuntien suorittamaan kansanterveystyön peruspalvelutoimintaan. Täten tulisikin terveydenhuoltopiirin muodostaa sellainen hallinnollinen yksikkö, jonka avulla ja suosituksella peruskunnat voisivat tehdä mahdollisimman hyvät kansanterveystyön peruspalvelun suunnitelmat siten, että ne kitkattomasti niveltyisivät alueen erikoislääkärijohtoisen sairaanhoidon kanssa.

Terveydenhuoltopiirin ylin hallinto kuuluisi luonnollisesti kuntainliiton elimille, liittovaltuustolle ja liittohallitukselle. Sen johdosta vastaisivat terveydenhuoltopiirin johtajalääkäri (hammashoidon osalta johtava hammaslääkäri) ja hallintojohtaja apunaan kollegio. Kollegion kokoonpano tulisi rakentua siten, että siinä toimisi riittävä määrä piirin sairaaloiden erikois- samoin kuin peruskuntien yleis- ja hammaslääkäreitä sekä sairaanhoidon ja talousjohdon edustajia samoin kuin piirin hallintojohtaja. Kollegio luonnollisesti asettaisi keskuudestaan työvaliokuntia ja työryhmiä.

Eräs terveydenhuoltopiirin oleellisia tehtäviä on sairaankuljetustoiminnan järjestäminen piirinsä alueella. Järjestely riippuu suuresti piirin maantieteellisistä seikoista sekä piirin alueella jo toimivista sairaankuljetusmahdollisuuksista.

Terveydenhuoltopiirien ja lääninhallituksien sosiaali- ja terveysasiain osaston kesken tulisi vallita toisaalta selvä työnjako ja toisaalta hyvä yhteistyö.

d) Terveydenhuoltopolitiikan organisaatio potilaan kannalta

Nykyinen aluehallinnon hajanaisuus on myös vakava epäkohta potilaan näkökannalta katsoen. Nykyisinhän on niin, että alueellisen vastuuajattelun puuttuessa ja perhelääkärijärjestelmän hävittyä potilaan on varsinkin suuremmissa kunnissa itse tiedettävä, minne hakeutua hoitoon. Tämä aiheuttaa monia sekä potilaan että terveydenhuoltoalan toimihenkilöitten kannalta turhia, aikaa ja vaivaa aiheuttavia käyntejä sekä potilaalle paljon epätietoisuutta ja turhaa tuskaa. Myös yhtenäisten potilaiskohtaisten sairaus- ja terveysasiakirjojen puuttuessa joudutaan jokaisessa eri toimintapisteessä kirjoittamaan ja tallettamaan potilasta koskevia sairausasiakirjoja. Kun missään ei synny yhtenäistä kuvaa potilaan aikaisemmista sairauksista, joudutaan useimmiten niiden suhteen turvautumaan potilaan muistitietoihin.

Terveyslautakunnan alaiset terveysasemat on muodostettava potilaan kannalta vastuupohjaisiksi ja yksilökeskeisiksi siten, että kukin henkilö tietää, minkä terveysaseman piiriin hän kuuluu niin neuvola- kuin kouluiässä kuin myös sen jälkeen ja minne hän täten tietää ensimmäiseksi kääntyä sairauden sattuessa ja millä on vastuu joko hoidon antamisesta terveysasemalla tai sen järjestämisestä jossakin erikoispalveluja antavassa laitoksessa. Terveys- ja sairausasiakirjojen suhteen on terveysasema kehitettävä sellaiseksi, että henkilöstä neuvolatoiminnassa ja kouluterveydenhuollossa syntyvät tiedot ovat myöhemminkin terveysaseman käytettävissä ja näihin tietoihin lisätään kaikki henkilöä myöhemmin koskevat terveys- ja sairaustiedot, mikäli potilas ei toisin halua. Henkilön pysyvästi muutettua paikkakunnalta toiselle, on hänen terveydentilaansa koskevat tiedot samoin kuin vastuu hänen hoitamisestaan siirrettävä ao. kunnan terveysasemalle.

Terveysasemilla on lisäksi vastuu terveystarkastusten järjestämisestä alueen asukkaille tietyin aikavälein, joskin niiden teknillinen suoritus voi tapahtua muualla kuin terveysasemilla, ja muun kuin terveysaseman oman henkilökunnan toimesta.

Mikäli henkilö kuuluu työterveyshuollon piiriin, voi terveysasema luovuttaa asiakirjat ja vastuun työterveysasemalle. Samoin on, potilaan niin halutessa, terveysaseman voitava luovuttaa asiatietojansa ja jopa koko hoitovastuunsa yksityiselle yleis- tai erikoislääkärille.

3. EHKÄISEVÄ TERVEYDENHUOLTO

Pääpaino tulevassa terveyspolitiikassa on asetettava ehkäisevän terveydenhuollon alalle. Tämä vaatii sekä asennemuutosta että lukuisia toimenpiteitä.

a) Elinympäristöön kohdistuva toiminta

Elinympäristöstä on nykyistä paremmin huolehdittava siten, että yksilön terveydelle haitalliset tekijät voidaan poistaa ja uusien syntyminen estää. Tässä on erityisesti huomioitava, että luonnonvaarojen (bakteerit ym.) lisäksi on tullut uusia, ihmisen itsensä aiheuttamia vaaratekijöitä, kuten ilman ja veden saastuminen, melu, liikennevaarat ym. Näitä uusia vaaroja vastaan taistellessa on myös lainsäädännön jatkuvasti seurattava aikaansa ja puututtava ennakolta ehkäisevin normein ja määräyksin moniin ratkaisuihin. Esim. asemakaavasuunnittelussa sekä asuntojen ja työhuoneiden rakentamisessa on nykyistä huomattavasti enemmän otettava huomioon terveysnäkökohdat, myös mielenterveyden osalta. Siten esim. melun torjumiseen melunmittausten, äänieristeiden, oikeiden liikenneratkaisujen ym. avulla on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Ehkäisevän terveydenhuoltotyön olisi itse asiassa kietouduttava yhteiskuntasuunnittelun kaikkiin eri kohteisiin. Täten olisi varsinkin suunnittelevan teknisen henkilökunnan koulutukseen liitettävä ympäristöhygieniaa käsittelevää opetusta.

Suurimpien kansantautiemme kohdalla tulisi suorittaa jatkuvasti sellaisia ympäristöhygienisiä tutkimuksia, jotka selvittäisivät, millainen elinympäristö on erittäin suosiollinen taudin esiintymiselle. Tätä kautta olisi päästävä käsiksi niihin elinympäristön epäkohtiin, jotka aiheuttavat laajoja tautiesiintymiä.

Perinteelliset elinympäristöön kohdistuvat terveydenhuoltotoiminnat kuten kulkutautien vastustaminen ja elintarvikehygienia kuuluvat luonnollisesti kansanterveystyön peruspalveluksiin.

b) Yksilöön kohdistuva toiminta

Ehkäisevän terveydenhuollon tärkeimpiä työmuotoja on terveyskasvatus, jonka on saumattomasti liityttävä koko terveydenhuoltojärjestelmään. Terveyskasvatuksen tavoitteena on saada yksilö oivaltamaan, että hänen arvokkain pääomansa on terveys, ja valistustyön avulla on levitettävä tietoa terveyden säilyttämiseksi noudatettavista elintavoista. Terveyskasvatuksen tulee kaikissa muodoissaan perustua luotettavaan tietoon terveyteen vaikuttavista tekijöistä, joiden kokoamiseksi on ryhdyttävä yhteistyöhön kaikkien ehkäisevää terveydenhuoltotyötä ja käyttäytymistieteitä tutkivien tietolähteiden kanssa.

Avainasemassa terveyskasvatusverkostoa luotaessa on opettajien ja terveydenhuoltohenkilökunnan koulutus. Tämänhetkisessä lääketieteellis-sairaanhoidollisessa koulutuksessa annetaan lähes riittävät perusteet, mutta käytännön työssä vain harvoin saatua tietoa käytetään terveyskasvatukseen. Sekä työpaikka- että kouluterveydenhoito on jäänyt enemmänkin vain sairaanhoidoksi, mikä johtunee ensisijaisesti siitä, ettei näille aloille ole järjestetty jatkokoulutusta ja tehtävä hoidetaan sivutoimisesti. Näin terveyskasvatus jää lähes kokonaisuudessaan voimistelunopettajien, kansakoulunopettajien yms. varaan, joiden koulutuksessa ei ole riittävästi pantu painoa terveyskasvatuksen edellyttämälle preventiivisen lääketieteen tuntemukselle. Varsin mittavaa terveyskasvatukseksi luettavaa toimintaa harjoittavat vapaaehtoisen aktiviteetin varassa toimivat kansalaisjärjestöt, jotka saavat taloudellista tukea valtiolta. Suurimpana ongelmana tässä työssä on niin tietolähteiden kuin käytettyjen terveyskasvatusmenetelmien tarkastelun puuttuminen ja toiminnan sattumanvaraisuus ja koordinoimattomuus.

Terveyskasvatusjärjestelmää kehitettäessä on pyrittävä luomaan luotettava tieto-järjestelmä ja sen ajantasalla pitämiseksi riittävät yhteydet erilaisiin tietolähteisiin. Keskitetyn tiedonhankinnan, koulutuksen ja kansalaisjärjestöjen toiminnan yhtenäistämiseksi on mahdollisimman nopeasti luotava voimakas terveyskasvatuksen keskuselin, jonka ensisijaisena tehtävänä tulisi edellä esitetyn mukaan olemaan luotettavan tiedon kerääminen ihmisen ja hänen elinympäristönsä vuorovaikutuksista ja ihmisen käyttäytymisestä, sekä toisena toimintamuotona opettajien, terveydenhuoltohenkilöstön, kansalaisjärjestöjen toimihenkilöiden, yhteiskunnallisten päätöksentekijöiden jne. terveyskasvatukseen opettaminen sekä terveyskasvatusmateriaalin suunnitteleminen, jonka tuloksena mitä erilaatuisin terveyskasvatusmateriaalein tieto välitettäisiin eri kansalaisryhmille (filmit, radio- ja televisio-ohjelmat, lehtiset, mainokset jne.). Toisaalta tulee suunnitella valtakunnallisia ja paikallisia terveyskasvatuskampanjoita, joissa käytetään hyväksi kaikkia mahdollisia informaatiokanavia (koulut, massatiedotusvälineet, raittius- ja kansanterveysorganisaatiot, urheiluseurat, sairaalat, nuorisoklubit jne.).

Tämän hetken terveyskasvatuksen arviointi ja uuden järjestelmän suunnittelu tapahtunee tehokkaimmin siten, että valtioneuvosto asettaa komitean, jonka toimeksianto laaditaan niin laajaksi, että siihen sisältyy koko ongelmakenttä. Komiteassa tulee olla edustettuina sosiaali- ja terveysministeriö, opetusministeriö, kansanterveysjärjestöt, terveydenhuoltohenkilöstö ja opettajat.

Yksilöön kohdistuvan ennakolta ehkäisevän terveydenhuoltotyön toinen olennainen muoto on terveystarkastukset. Niiden osalta toiminta on järjestetty äitiys- ja lastenneuvoloiden sekä kansakoulujen terveydenhoidon kohdalta. Kouluterveydenhoito on kuitenkin ulotettava kaikkiin oppivelvollisuusikäisiin ja vähitellen siitäkin yli koskemaan kaikkia ammattikouluja, opistoja ja korkeakouluja. Normaalien terveystarkastusten ja terveysneuvonnan lisäksi on erityistä huomiota kiinnitettävä mielenterveystyöhön ja tähän liittyen sellaisiin erityiskysymyksiin kuin sukupuolivalistus-, huumausaine- ym. kysymyksiin. Terveydenhoidon lisäksi olisi harkittava sosiaalikuraattoritoiminnan perustamista kouluihin ainakin kaupunkiyhdyskunnissa.

Työikäisten ja vanhusten terveystarkastukset puuttuvat maassamme toistaiseksi, muutamia kansantauteja lukuunottamatta, lähes kokonaan. Vähitellen on päästävä siihen, että kaikki kansalaiset tietyin aikavälein kutsutaan niin täydelliseen terveystarkastukseen kuin kullekin ajalle, ottaen huomioon laboratorio- ym. automatiikan kehityksen, on mahdollista. Tämä edellyttää ensinnäkin terveysasemien vastuuta siitä, että kukin yksilö kutsutaan tarkastukseen tietyin aikavälein ja toisaalta, että seurataan tällä alalla nopeata kansainvälistä kehitystä hyljäten sellaiset joukkotarkastusmuodot, joilla ei voida katsoa olevan vastaavaa merkitystä ja ottaen käyttöön mahdollisimman hyvät mm. automaattiseen tietojenkäsittelyyn perustuvat joukkotarkastusmenetelmät.

Terveysneuvonnassa ja joukkotarkastuksissa ei ole unohdettava mielenterveystyötä. Siitä on huolehdittava, paitsi erikoislääkärijohtoisissa mielenterveystoimistoissa, myös yleislääkärijohtoisessa kansanterveystyössä. Mielenterveystyössä on kiinnitettävä erityistä huomiota lisääntyvän vapaa-ajan aiheuttamiin ongelmiin, itsemurhien ehkäisyyn, erilaisten päihdyttävien aineiden väärinkäyttöön ja vastaavanlaisiin seikkoihin. Lapsiin ja teini-ikäisiin kohdistuvaa toimintaa mielenterveysalalla on pyrittävä laajentamaan niin pian kuin mahdollista, saattaen myös vanhemmat asianmukaisen neuvonnan kohteiksi.

Ehkäisevässä kansanterveystyössä olisi erityisen suurta huomiota kiinnitettävä myös nykyiseen elintarvikepolitiikkaamme siten, että kaikessa terveyskasvatuksessa kiinnitetään vakavaa huomiota oikeiden ravintotottumusten luomiseen, so. oikeiden ateria-aikojen, oikeiden ravintoaineiden ja nautintoaineiden käyttötapojen opettamiseen.

Liikuntakysymyksistä, jotka sinänsä ovat erittäin laaja ja terveyteen huomattavalla tavalla vaikuttava tekijäryhmä, kokoomus julkaisee erillisen ohjelman.

AVOSAIRAANHOITO

Se, että terveydenhuoltomme on viime vuosien aikana suuntautunut laitoskeskeisyyteen avosairaanhoidon kustannuksella, johtuu monista syistä. Potilaiden kannalta hakeutuminen laitokseen johtuu etupäässä kahdesta syystä: siitä, että avohoidossa potilas vain poikkeustapauksessa voi saada samanlaiset laboratorio- ym. palvelukset sekä samanlaisen turvallisuuden tunteen kuin laitoshoidossa ja toiseksi, että laitoshoito on potilaalle monin kerroin taloudellisesti edullisempaa kuin avohoito. Niin kauan kuin meillä ei ole vastuupohjaista terveysasemajärjestelmää, ei avohoitoa haittaavaa potilaiden turvattomuuden tunnetta voida poistaa. Vasta sitten, kun esim. sairaala voi poistaa jo kotihoitoasteella olevan potilaan turvallisesti oman terveysaseman ja sen alaisen yleislääkärijohtoisen kotisairaanhoidon tai avohoidossa toimivan erikoislääkärin hoitoon, tai kun potilas, joka ei tarvitse sairaalahoitoa lainkaan, vaan saa tarpeellisen tutkimuksen ja hoidon omalla terveysasemalla, voidaan avohoitoa todella ruveta kehittämään. Terveysasemajärjestelmä tulee olemaan sellainen avohoidon tukikohta, joka itsestään siloittaa nyt monet laitos- ja avohoidon välillä olevat informaatio- ym. vaikeudet. Kunnanlääkärilaitos on alkuaan tarkoitettu tällaiseksi järjestelmäksi, mutta sitä ei ole kehitetty ajan mukana.

Terveysasemajärjestelmä perhelääkäreineen tulee olemaan avohoidon järjestämisen avainkysymys, mutta muitakin järjestelyjä tarvitaan. Tarvitaan mm. terveysasemien lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan koulutusta (kts. luku terveydenhuoltohenkilöstön koulutus) ja yleislääkäreiden uutta arvostusta. Myös sairaaloiden poliklinikkatoiminta olisi järjestettävä potilaan kannalta tarkoituksenmukaisemmaksi siten, että pitkiä odotusaikoja vältetään ja potilas saa tarvitsemansa avun vaivattomammin kuin nyt ja että yhteistyötä poliklinikoiden sekä muun avosairaanhoidon välillä nykyisestään kehitetään. Avohoitoa on edelleen mahdollisuus kehittää monin pienin mutta tehokkain tavoin, kuten esim. ateria- ja pesulapalveluin, sekä kodinhoito- ja naapuriapua laajentaen.

Avohoidon mahdollistajia on myöskin sellainen asunnon- ja työnvälitys, joka varsinkin mielisairaaloista käsin auttaa potilasta työn ja asunnon saamisessa ja täten tekee hänelle mielekkääksi hakeutumisen pois laitoksesta. Kuntien asuntorakennustoiminnan pitäisi olla läheisessä yhteistyössä terveydenhoitoviranomaisten kanssa.

Niillä paikkakunnilla, joissa on tai joihin myöhemmin perustetaan lääkäreiden yksityisiä tai ryhmävastaanottoja, olisi myös tutkittava niiden ja kunnallisten laitosten toiminnan joustavuutta ja kokonaiskustannuksia harkiten, missä määrin avohoidon tulee kullakin paikkakunnalla hakeutua yksityisten ryhmävastaanottojen ja missä määrin terveysasemien varaan. Samoin on tutkittava, miten voidaan yksityisten laboratorio-, röntgen- ja kuntouttamis- ym. laitosten palveluksia käyttää tehokkaasti ja joustavasti julkisen sektorin terveydenhuoltolaitosten rinnalla tai apuna. Erityistä huomiota on kiinnitettävä päivystysjärjestelmien luomiseen siten, että sairaalat, terveysasemat, työterveysasemat ja yksityiset lääkärit päivystävät asianmukaisesti ketään kohtuuttomasti rasittamatta, mutta siten, että potilaat saavat tarvitsemansa avun.

5. SAIRAALA- JA MUU LAITOSHOITO

Terveydenhuoltopiirien tultua muodostetuiksi on niiden alaisten sairaaloiden hallinto myös uudelleen organisoitava.

Terveydenhuoltopiirin hallinnon tulisi, lääkintöhallituksen yleissuunnitelman puitteissa, päättää piirin alueella olevien sairaaloiden välisestä työnjaosta, yleisestä normituksesta, talousarvioista sekä piirin yhteisistä asioista. Kullakin sairaalalla tulisi sen hallintoa varten olla oma kollegio, jossa olisi terveydenhuoltopiirin nimeämä edustaja sekä edustaja sairaalan eri hallintosektoreilta. Johtajalääkärin tulisi olla kliinisestä työstä vapautettu. Sairaalain sisäisestä johdosta vastaa nykyisin sairaalan johtajana toimiva lääkäri alaisinaan talouspäällikkö ja ylihoitaja. Olisi harkittava, eikö ainakin yli 300 paikkaisiin sairaaloihin olisi nimettävä johtajalääkärin ja kollegion alaiseksi hallintojohtaja, jonka alaisina eri hallintoalojen johdosta vastaisivat talouspäällikkö ja ylihoitaja. Erittäin suurissa sairaaloissa olisi lisäksi harkittava henkilökuntapäällikön viran perustamista, koska suuri ja usein vaihtuva henkilökunta aiheuttaa kohtuuttoman paljon henkilöasiain hoitoa ylihoitajalle ja talouspäällikölle, joiden tulisi enemmän keskittyä alaistensa osastojen työn johtoon ja valvontaan.

Hoidon ja tutkimuksen porrastusta tulisi nykyisestään edelleen kehittää. Sairaaloissa tulisi tehostetun hoidon osastojen ja tavallisten osastojen ohella olla itsepalveluosastoja. Viimeksi mainittujen ei välttämättä tarvitse sijaita itse sairaalassa, kunhan ovat sairaalaa riittävän lähellä. Terveydenhuoltopiirin alueen eri sairaaloiden välisessä työnjaossa tulisi pyrkiä asianmukaiseen porrastukseen välttäen kuitenkin niin suurta yksipuolisuutta, että se haittaa sekä monivaivaisten potilaiden tehokasta hoitoa että henkilökunnan ja myös potilaiden viihtyvyyttä.

Suppeiden erikoisalojen kohdalla tulisi eri terveydenhuoltopiirien kesken vallita suunniteltu yhteistyö. Kaikkein korkeatasoisinta välineistöä ym. vaativien hyvin suppeiden erikoisalojen suhteen tulisi pyrkiä pohjoismaiseen yhteistyöjärjestelyyn.

6. KUNTOUTUS

Terveydenhuoltotyöhön oleellisesti liittyvä kuntoutustyö on viime vuosien aikana saanut osakseen yhä kasvavaa huomiota ja toimenpiteitä, joskin on vielä varsin paljon tekemättä. Ensimmäiseksi on edellytettävä asenteiden muutosta kuntoutukselle nykyistä myötämielisemmäksi.

Kuntoutus sisältää sekä lääketieteellisen että sosiaalisen kuntoutuksen. Lääkinnällisen kuntoutustyön on kuuluttava elimellisenä osana sairaaloiden sekä terveysasemien työhön ja se on otettava huomioon toiminnallisia suunnitelmia ja huonetilaohjelmia laadittaessa. Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä siihen, että kuntoutustyö varsinkin pitkäaikaisten potilaiden kohdalla aloitetaan jo vuodeosastovaiheessa siten, että estetään potilaan muodostuminen avuttomaksi, laitostuneeksi henkilöksi. Varsinainen aktiivinen kuntoutustyö olisi ainakin suuremmissa sairaaloissa keskitettävä erityiselle kuntoutusosastolle.

Sosiaalisen kuntoutuksen tulisi käsittää kaikki ne toimenpiteet, joilla jo lääkinnällisesti mahdollisimman terveeksi hoidettu henkilö sopeutetaan yhteiskuntaan ammatinvalinnan ohjauksen, koulutuksen, uudelleen koulutuksen, työnvälityksen, mahdollisesti asunnonvälityksen, suojatyön ja muiden vastaavien toimintojen avulla.

Kuntoutustoiminta kuuluu myös terveysaseman tehtäviin, jolloin terveysasemalla syntynyt kiinteä kontakti sekä potilaaseen että potilaan perheympäristöön edesauttaa kuntoutettavan luonnollista liittymistä takaisin yhteiskunnan jäseneksi.

Kuntoutuksen vaatimasta vakuutusjärjestelmästä kts. kohta sairaus- ja sosiaalivakuutus.

7. ERILLISLOHKOJA

a) Pitkäaikaispotilaiden hoito

Pitkäaikaispotilaiden hoito on yksi suurimmista kohdista, joissa terveyden- ja sosiaalihuollon välillä on selvä liittymäkohta. Näin on laita paitsi varsinaisesti pitkäaikaisten potilaiden myös kuntoutettavien sekä jatkuvaa invalidihuoltoa tarvitsevien osalta samoin kuin alkoholin ja päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien sekä vajaamielisten osalta. Periaatteessa on lähdettävä siitä, että sosiaaliviranomaiset eivät itse järjestä terveyden- ja sairaanhoidollisia palveluksia, vaan hankkivat ne terveydenhuoltoviranomaisilta. Joustavan yhteistoiminnan helpottamiseksi on tärkeää, että terveyden- ja sosiaalihuollon hallinnot toimivat läheisessä yhteistyössä, ja tämän takia onkin edellä ehdotettu, että olisi harkittava sosiaali- ja terveyslautakuntien yhdistämistä terveys- ja sosiaalilautakunnaksi. Yhteistyön helpottamiseksi olisi myös hyvä sijoittaa terveysasemien toimitilojen yhteyteen sosiaalihuollon tarvitsemat paikalliset toimitilat.

Saattamalla pitkäaikaispotilaat selvästi terveydenhuoltotoimen hoidettaviksi, joskin kiinteässä yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa, hävitettäisiin nykyiset, historiallista perua olevat ja monessa suhteessa haitalliset rajat akuuttien ja pitkäaikaisten, nuorten ja vanhojen, huoltoavun tarpeessa olevien ja muiden potilaiden väliltä ja saatettaisiin kaikki potilaat sairauden kestoaikaan, potilaan ikään tai varallisuussuhteisiin katsomatta, terveydenhuollon toimipiiriin. Tässä kohden olisi myös lainsäädäntöä siten uusittava, että huoltoviranomaisilta poistettaisiin viimesijainen vastuu laitoshoidon järjestämisestä huoltoavun tarpeessa oleville ja vastaava vastuupykälä sisällytettäisiin terveydenhuoltoalan lainsäädäntöön.

Sen lisäksi, että pitkäaikaisten potilaiden hoito olisi saatava joustavammaksi hävittämällä rajat potilaan joutumisesta joko sosiaalihuollon tai terveydenhuollon laitoksiin, olisi myös terveydenhuollon omissa laitoksissa suhtauduttava entistä joustavammin pitkäaikaisten potilaiden hoitoon, siten, että kaikki potilaat ikään, sairauden kestoaikaan ja varallisuussuhteisiin katsomatta hoidettaisiin aina kulloinkin siinä laitoksessa, missä hoito sairauden laadun ja vaiheen huomioon ottaen on lääketieteelliseltä kannalta tarkoituksenmukaista.

Ottaen huomioon, että erilaiset pitkäaikaiset sairaudet (somaattiset ja psyykkiset) täyttävät nykyään n. 75 % sairaalapaikoistamme ja muodostavat täten varsin suuren sairaalapoliittisen kysymyksen, olisi harkittava, eikö lääkärikoulutuksessa olisi kiinnitettävä nykyistä paljon suurempaa huomiota pitkäaikaisten potilaiden hoitoon ja kuntoutukseen ja perustettava tätä varten myös yliopistollisiin keskussairaaloihin vähintään yksi pitkäaikaisten potilaiden osasto.

b) Suu- ja hammassairaudet

Suu- ja hammassairaudet sekä niiden seurannaissairaudet ovat varsin yleisiä. Tilastotietojen valossa ne ovat tähän asti jatkuvasti lisääntyneet. Niiden ehkäisyyn ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Hammashoidollista terveyskasvatustyötä on voimakkaasti kehitettävä ja käytettävä hyödyksi kaikkia terveyden kannalta tarkoituksenmukaisia hoitomenetelmiä, sekä yksilökohtaista että ryhmävalistustyötä kuin myös kaikkia niitä ympäristöhygienisiä toimenpiteitä (vesi, ravinto), joiden avulla suu- ja hammassairaudet saataisiin vähenemään. Ennalta ehkäisevä hammashoito siihen liittyvine valistustoimintoineen on aloitettava jo äitiys- ja lastenneuvoloissa. Muu yhteiskunnan tukema hoito on järjestettävä siten, että asteittain kaikki oppivelvollisuusikäiset ja sitä nuoremmat saadaan ilmaisen hammashoidon piiriin ja että hoidon jatkuvuus tämän jälkeen turvataan sairausvakuutuksen avulla. Hammaslääkärin suorittamat tutkimukset ja hammaslääkärin määräämät lääkkeet pitäisi saada sairausvakuutuksen korvattaviksi mahdollisimman pian. Hammaslääkärin antaman hoidon osalta sairausvakuutuksen korvausperiaatteita määriteltäessä tulisi pyrkiä siihen, että normaali korvaus edellyttää säännöllistä hammastarkastuksessa käyntiä.

Myös sairaaloissa pitäisi suun sairauksien hoitoon kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota kuin tähän asti. Erityisesti suu- ja hammaskirurgian hoitomahdollisuuksia tulisi parantaa sekä huolehtia siitä, että muun sairauden parantamiseksi hammashoitoa tarvitsevat sekä pitkäaikaista sairaalahoitoa vaativat potilaat voivat saada hammashoitohenkilökunnan palveluksia. Kuhunkin terveydenhuolto-piiriin pitäisi perustaa sitä varten osasto mieluimmin keskussairaalan yhteyteen, jossa eri hammaslääketieteen alojen erikoishoitoa on saatavissa ja johon kunnalliset terveysasemat voivat lähettää tällaista hoitoa vaativat potilaat. On selvää, että suu- ja hammassairauksien ylempi hallinto on nivellettävä muuhun terveydenhuoltopolitiikan organisaatioon.

c) Työterveys

Työikäisen väestön terveyspalvelua kehitettäessä on erityistä huomiota kiinnitettävä ihmisen terveydentilan ja hänen päivittäisen työnsä väliseen riippuvuuteen. Monipuolinen ja nopea tekninen kehitys luo jatkuvasti uusia ongelmia, joiden painopiste on selvästi siirtymässä raskaan ruumiillisen kuormituksen aiheuttamista vaivoista automaation synnyttämiin mielenterveyden häiriöihin, myrkytyksiin ja yleiseen fyysiseen rappeutumiseen. Tästä syystä on työterveyshuollolle luotava joustavat puitteet, jotka mahdollistavat kiinteän kosketuksen työelämään sen kaikilla tasoilla ja takaavat riittävän mukautumiskyvyn sekä edellytykset toiminnan jatkuvalle kehittämiselle.

Työterveyshuollon tavoitteena on ihmistyövoiman terveyden ylläpitäminen, mikä saavutetaan

  • poistamalla tai rajoittamalla vähimpään mahdolliseen työstä ja työympäristöstä aiheutuvat terveyden haitat,
  • tasapainottamalla yksilön suorituskyky ja työn asettamat vaatimukset jatkuvalla terveyden ja soveltuvuuden tarkkailulla työn alusta eläkkeelle siirtymiseen saakka,
  • pyrkimällä kohentamaan työntekijäin yleistä terveydentilaa,
  • luomalla mahdollisuus nopeaan ja tehokkaaseen terveyden palauttamiseen tarjoamalla seulovaa sairaanhoitopalvelua jatkohoitolähetteineen ja työpaikkaan sovellettua kuntoutusta sekä
  • keräämällä ja säilyttämällä työntekijää koskevaa terveystietoa, joka sellaisenaan on hänen itsensä hyväksi käytettävissä ja tilastollisesti käsiteltynä antaa viitteitä terveydenhuollon suunnittelijoille sekä oman yrityksen että koko yhteiskunnan puitteissa.

Työterveyshuollon monitahoisuus edellyttää aina ryhmätyötä, johon tarkoituksenmukaisesti porrastetun lääkintähenkilöstön lisäksi osallistuvat tekninen ja henkilöhallinnollinen asiantuntemus sekä työntekijäin edustus. Kentällä ohjelma voidaan parhaiten toteuttaa yrityksen sisäisenä, siihen elimellisesti liittyvänä toimintana.

Työterveyshuollon punaisena lankana on se tosiasia, että taistelua käydään ihmisen itsensä luomia terveydenvaaroja vastaan. Paras mahdollinen tulos saavutetaan ohjaamalla teknistyvää työelämää niin sopivaksi ihmisen perusolemukselle kuin suinkin.

d) Huumausainekysymykset

Huumausaineiden käytön nopea leviäminen on tällä hetkellä yleinen ilmiö kaikkialla maailmassa, ei yksistään meillä. Sen yhtenä syynä ilmeisestikin ovat aktiiviset kansainväliset rikollisjärjestöt, mutta myöskin eräät yhteiskuntaa repimään pyrkivät radikaaliset piirit, joille julkiset tiedotusvälineet radiota ja televisiota myöten ovat auliisti tarjonneet mahdollisuuksia huumausainepropagandansa harjoittamiseen. Tässä propagandassa on meilläkin viime aikoina erikoisesti pyritty esittämään vaarattomina eräitä harhoja aiheuttavia huumausaineita, lähinnä kannabisjohdoksia, marihuanaa ja hassista ja vaadittu jopa niiden kaupan laillistamista ja ottamista valtion haltuun. Kuitenkin kannabis kiistatta aiheuttaa samoja sielullisia ja sosiaalisia vaurioita kuin muutkin huumausaineet: työkyky laskee ja halu säännölliseen työhön häviää sekä kehittyy välinpitämättömyys sosiaalisia velvollisuuksia kohtaan.

Huumausainekomitean mietinnössä on kiinnitetty erikoisesti huomiota väärinkäyttäjien hoitoon ja jälkihuoltoon, mikä onkin tärkeätä. Kun kuitenkin hoitotulokset ovat niin huonot, että onnistuneen vieroittamisen jälkeen 50 - 90 % aloittaa väärinkäytön uudelleen ensimmäisen vuoden aikana ja noin 5 -10 % jää pysyvästi yhteiskunnan taakaksi epäsosiaalisina ja rikollisina yksilöinä, on ennalta ehkäisevän torjunnan merkitys ratkaiseva. Tällöin on lähtökohtana muistettava, että huumausaineiden aiheuttama voimakas psyykkinen riippuvuus, joka on ainoa, mitä tarvitaan jatkuvan käytön alkamiseen, kehittyy nopeasti jo ensimmäisten kokeilujen jälkeen sekä koe-eläimille että ihmisille. Näin ollen on ensimmäisten kokeilujen välttäminen ratkaisevan tärkeätä. Tähän pyrittäessä

  • huumausainepropaganda on saatava loppumaan julkisista tiedotusvälineistä,
  • sen tilalle on saatava asiallista, kaikki vaarat salailematta, mutta myöskään paisuttelematta esiintuovaa valistusta, jonka suorittamiseksi olisi perustettava erillinen alan asiantuntijoita käsittävä tiedotuselin,
  • koulun ja erikoisesti kodin tärkeä osuus vapaa-ajan vieton ja toveripiirin valinnan ohjaajana on selvästi tuotava esiin,
  • yhteiskunnan on saatettava jokainen huumausaineiden myyjä tai ilmaiseksi luovuttaja ankaran rangaistuksen alaiseksi,
  • poliisin, tullin ja sosiaaliviranomaisten ponnisteluja on salakuljetuksen ja väärinkäytösten estämiseksi voimakkaasti tuettava lainsäädännöllisin ja muin valtion toimenpitein,
  • hoidossa tulisi taata riittävä psykoterapeuttinen ja psykologinen asiantuntemus.

Varsinaisten huumausaineiden lisäksi on jatkuvaa huomiota kiinnitettävä lääkeaineiden väärinkäyttöön ja tässä yhteydessä pyrittävä mm. lääkärien valistuksen avulla voimakkaiden reseptilääkkeiden epätarkoituksenmukaisen käytön ehkäisemiseen.

e) Laboratoriokysymykset

Nykyaikainen terveydenhuolto vaatii tuekseen yhä monipuolistuvaa laboratoriopalvelua, mikä lyhyellä tähtäimellä katsoen saattaa näyttää kustannusten nousulta, mutta pitkällä tähtäimellä katsoen merkitsee monipuolinen ja nopea laboratoriopalvelu hoitoaikojen lyhenemistä (ja näin ollen kustannussäästöä) kuin myös hoidon tason paranemista. On välttämätöntä kiinnittää tämän alan kehittämiseen nykyistä enemmän huomiota, ottaen erityisesti huomioon laboratorioiden jakautuminen useaan itsenäiseen erikoisalaan.

Jotta eri laboratorioitten antamat tutkimustulokset olisivat keskenään vertailukelpoisia, olisi laboratorioitten käyttämät metodit standardisoitava. Tämän takia olisi saatava aikaan valtakunnallinen laboratorioiden valvonta, joka kattaisi niin yhteiskunnan omistamien sairaaloiden kuin muut yhteiskunnan omistamat laboratoriot ja yksityiset laboratoriot. Valvonta- ja normitustoiminnan tulisi käsittää tavanomaisen kliinisen laboratorion sekä muun siihen verrattavan toiminnan.

Maassamme toimii runsaasti avohoitoa ja myös sairaaloita palvelevia yksityisiä laboratorioita. Näiden toiminta on nivelletty sairausvakuutusjärjestelmään. Koska tämä toiminta on osoittautunut hyväksi, sitä on syytä edelleen kehittää.

f) Lääkehuolto

Lääkehuollon merkitys terveydenhoidolle on ensisijaisen tärkeä. Tämän vuoksi on lääkehuollon suunnittelussa pidettävä silmällä ja toteutettava seuraavat seikat:

  • tarpeeksi laaja lääkevalikoima,
  • tarpeeksi ajanmukainen lääkevalikoima,
  • kriisinaikaisen tarpeen tyydyttävä varmuusvaranto,
  • tehokkaasti toimiva jakelu,
  • pätevä valvonta lääkkeiden laadun ja mahdollisten haittavaikutusten suhteen,
  • tehokas ja oikein suunnattu lääkeinformaatio,
  • lääkkeiden hintojen pitäminen alhaisina.

Laaja lääkevalikoima turvataan parhaiten takaamalla kotimaisen lääketeollisuuden toimintamahdollisuudet sekä sallimalla vapaa ulkomainen kilpailu. Näin ollen eivät mitkään kummankaan sektorin toimintaa haittaavat rajoitukset kuten tullit, rajoittavat rekisteröintimääräykset tms. saa tulla kysymykseen muuten kuin siinä määrin kuin ne ovat lääketurvallisuuden ja kansanterveyden kannalta välttämättömiä. Lääkevalikoiman ajanmukaisuus on turvattava sallimalla markkinoilla uusia valmisteita kehittävä ja vanhat syrjäyttävä vapaa kilpailu.

Lääkevalikoiman on oltava sekä laadullisesti että määrällisesti sellainen, että se riittää tyydyttämään maan tarpeet myös olosuhteissa, joissa valmiiden lääkkeiden ja lääkeraaka-aineiden tuonti syystä tai toisesta käy mahdottomaksi. Nämä varmuusvarannot on toteutettava valtiovallan ja lääketeollisuuden, lääkkeiden maahantuojien sekä apteekkitavaratukkukauppojen välisin sopimuksin.

Erityisesti on huolehdittava siitä, että nimenomaan katastrofitilanteissa tarvittavia lääkkeitä yms. hoitotarvikkeita on saatavissa ja toisaalta siitä, että verolainsäädännöstä aiheutuvat esteet yksityisten yritysten sopimuspohjaiselle varmuusvarastoinnille poistetaan.

Jotta lääke saadaan tarvittaessa nopeasti kuluttajille, on jakeluverkon oltava tarpeeksi tiheä, tehokkaasti toimiva ja taloudellisesti kuitenkin edullinen. Maamme nykyinen apteekkitavara-tukkukauppaverkosto on pystynyt nämä tavoitteet toteuttamaan hyvin Suomen vaikeissa olosuhteissa.

Apteekkiverkkoamme, joka on tihein kaikista naapurimaistamme, on syytä edelleen kehittää. Jotta em. tavoitteet saataisiin toteutettua, on apteekkien verotus järjestettävä siten, että kukin myyntipiste on erillisen verotuksen kohde, mikä helpottaisi huomattavasti lääkevarastojen ja lääkekaappien perustamista syrjäisemmillekin seuduille. On myös syytä tehostaa teknisten apulaisten koulutusta, jotta osa niistä tehtävistä, joihin nykyään vaaditaan korkeasti palkattu farmaseutti, voitaisiin siirtää näille.

Lääkkeisiin kohdistuva valtion valvonta on välttämätöntä ja niin ollen on nykyinen rekisteröintijärjestelmä katsottava tarpeelliseksi, sikäli kuin sen tavoitteena on lääketurvallisuus. Rekisteröintimenettely ei kuitenkaan saa muodostua esteeksi uusien valmisteiden mahdollisimman tehokkaalle hyväksikäytölle ja niin ollen se on saatava ajallisesti nopeaksi. Ohjeena olisi pidettävä muissa Euroopan maissa hyväksyttyä 30 päivän suositusta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä asiaan myös sikäli, että lääkintöhallituksen apteekkiosaston ja lääkeainetoimikunnan merkitystä ja toimintamahdollisuuksia yhteisymmärryksessä lääketeollisuuden ja -kaupan kanssa olisi tehostettava.

Kun uusien lääkkeiden keskimääräinen ikä on vain n. 5 - 6 vuotta, tämä merkitsee, että informaatiolla on tavoitettava sekä lääkärit että kuluttajat, jotta lääkehuolto olisi ajanmukaisella tasolla. Kuluttajiin kohdistuvaa informaatiota on kehitettävä yhä enemmän tiedottavaan suuntaan kaupallisen sijasta. Julkisten tiedotusvälineiden kautta tapahtuva, lääkkeiden oikeaan käyttöön ohjaava, käsikauppalääkkeiden kuluttajavalistuksen luonteinen mainonta on tarpeellista, edellyttäen, että sen päämääränä on yksinomaan lääkkeiden oikean käytön opettaminen eikä käytön tarpeeton lisääminen.

Lääkkeiden hintojen pitämiseksi alhaisena on maamme lääkemarkkinat pidettävä avoimina kaikille lääkkeiden valmistajille, niin koti- kuin ulkomaisillekin. Kilpailun merkitys on siinä, että se on pystynyt pitämään lääkkeiden hinnat vakaina huolimatta samanaikaisesta inflatorisesta kehityksestä ja uusien valmistuskustannuksiltaan kalliiden lääkkeiden markkinoille tulosta. Lääkkeiden hintojen alentamiseksi olisi syytä poistaa apteekkien liikevaihtovero sekä apteekkimaksu, joka viimemainittu on jäänne elinkeinoaloittaisesta verotuksesta, joka muilta osin on poistettu jo itsenäisyytemme alkuvuosina. Näillä toimenpiteillä lääkkeiden hinnat saataisiin alenemaan n. 12 %.

8. TERVEYDENHUOLLON RAHOITUS

a) Taloussuunnittelu

Terveydenhuoltotoimen taloudelliseen suunnitteluun ja tarkkailuun on tähän mennessä kiinnitetty varsin vähän huomiota. Lääkintöhallituksen yhteyteen olisi perustettava terveydenhuollon taloudellinen tutkimus- ja suunnitteluelin. Sen tulisi tutkia terveydenhuollon taloudellisia kysymyksiä edullisimpien valintavaihtoehtojen löytämiseksi sekä laskentatoimen luomiseksi ja jatkuvaksi kehittämiseksi. Laskentatoimen alalla olisi luotava terveydenhuoltopiirien tietoon ja sitä kautta sairaaloiden tietoon sellaiset budjetointi- ja raportointimallit, joiden avulla sairaalan oma johto saa tietoja eri osastojen kustannuksista ja suoritteista ja siitä, missä suhteessa ne ovat suunniteltuihin kustannuksiin ja suoritteisiin. Myös valtion keskushallinto samoin kuin terveydenhuoltopiirin hallinto saisi näistä tietoja eri sairaaloiden kustannuksista ja suoritteista, joita toisiinsa vertaamalla päästään selville kustannusvuodoista. Laskentatoimen alalla olisi erittäin tärkeätä seurata hoitoaikoja, koska mitä kauemmin pidetään potilaita sairaalassa, sitä enemmän tarvitaan sairaalapaikkoja ja sitä kalliimmaksi nousevat terveydenhuollon kokonaiskustannukset. Täten olisi jatkuvasti tarkkailtava ns. pullonkauloja ja niiden aiheuttamaa hoitoaikojen tarpeetonta pidentymistä. Edelleen olisi erittäin kiinteästi seurattava sitä, ettei asuntojen tai puoliavoimien hoitomuotojen puute vaikeuta jo valmiiksi hoidettujen potilaiden kotiuttamista.

Taloudellisen ajattelutavan ja suunnittelukyvyn lisäämiseksi terveydenhuollon johtavien viranhaltijoiden keskuudessa olisi ainakin johtavaan asemaan pyrkiviltä lääkäreiltä vaadittava tietty hallinnollis-taloudellinen jatkokoulutus. Sama pätee johtavaan sairaanhoitohenkilöstöön (Kts. myöhemmin terveydenhuoltohenkilöstön koulutus).

b) Valtionapujärjestelmä

On saatettava voimaan kuntien kantokykyluokitukseen perustuva valtionapujärjestelmä. Valtionapujen tulisi määräytyä kuntakohtaisesti paitsi alue- ja paikallissairaaloiden myös keskussairaaloiden, mielisairaaloiden ja keskusparantoloiden samoin kuin huolto- ja tuberkuloositoimistojen osalta. Valtionavun piiriin olisi otettava kaikki erikoislääkärijohtoisten sairaaloiden poliklinikkatoiminta.

Sairaalatoimen eri aloilla valtionapujen tulisi käyttökustannusten osalta määräytyä samoin perustein. Tämä edellyttää yliopistollisten keskussairaaloiden osalta valtion korvaavan perustoiminnoista ja tieteellisestä tutkimuksesta näille aiheutuvat kustannukset.

Varsinaisten valtionapujen lisäksi yhteiskunta osallistuu nykyään terveydenhoitotoiminnan alalla rahoitukseen eräiden verovarojen ulkopuolella olevien rahoitusten avulla kuten veikkausvoittovarojen, alkoholiliikkeen voitto-osuuden, raha-automaattien voitto-osuuksien sekä kansaneläkelaitoksen ja TEL- ja LEL-vakuutusten tutkimusvarojen avulla. Tämän tukityön haittapuolena voidaan pitää sitä, että toiminta ei tapahdu yleisten ja yhteisten suunnitelmien puitteissa. Näin syntyy helposti rinnakkaisuutta, päällekkäisyyttä ja ehkä turhaakin varojen käyttöä. Ko. varojen käytön valvonta olisi keskitettävä terveydenhuoltotoiminnan tuen osalta sosiaali- ja terveysministeriöön siten, että varojen käyttö sopeutuu yleissuunnitelmaan.

Jos terveydenhuoltohallinnon alueellinen keskittäminen tullaan toteuttamaan, niin olisi tällöin yhtenä mahdollisuutena tutkittava valtionavun suorittamista tiettynä markkamääränä asukasta kohden kantokykyluokituksen mukaan. Aluehallinnon tehtäväksi jäisi tällöin päättää ja vastata ko. alueen terveydenhuollosta saatujen valtionapujen ja kunnilta perittyjen osuuksien puitteissa.

c) Maksupolitiikka

Periaatteessa terveydenhuollon palvelusten tulisi olla niiden käyttäjille ilmaista, koska terveys kuuluu yksilön perusoikeuksiin ja terveyden suojeleminen on toisaalta yhteisön hyvinvoinnin ehto. Koska kuitenkin tällä alalla myös herkästi tulee väärinkäyttöä ja kysyntä saattaa paisua ainakin toistaiseksi olemassa olevia mahdollisuuksia huomattavasti suuremmaksi, mikäli palvelukset kokonaan vapautetaan maksuista, ja koska toisaalta olemme kehittäneet laajan sairausvakuutusjärjestelmän, on noudatettava sellaista politiikkaa, jossa suurimmasta osasta palveluksia peritään tietynlainen korvaus.

Maksupolitiikan suhteen meillä on tällä hetkellä olemassa kahtiajakoisuus, siten että toisaalta potilaalle koituvia terveydenhoidon kustannuksia alennetaan sairausvakuutuksen avulla (lääkkeet, yksityislääkärit, yksityiset laboratorio- ja röntgenlaitokset, sairaankuljetus jne.) ja toisaalta verovaroin ylläpidetyissä sairaaloissa ja niiden poliklinikoissa samoin kuin kunnallislääkäreiden perimät maksut on säädetty vain murto-osaksi todellisista kustannuksista, koska todelliset kustannukset katetaan verovaroin. Tästä kahdenlaisesta maksupolitiikasta on seurauksena vinosuuntausta tutkimuksiin ja hoitoon hakeutumisessa; erityisesti suosii nykyinen maksupolitiikka sairaalahoitoon hakeutumista. Koska maksupolitiikalla voidaan kysyntää huomattavalla tavalla ohjata, olisi sitä jatkuvasti tutkittava ja muutettava siten, että sillä saataisiin potilaat ohjatuksi tarkoituksenmukaisesti yhä enemmän ennalta ehkäisevän ja avosairaanhoidon piiriin.

Maksupolitiikan suhteen olisi palvelukset jaettava kahteen pääryhmään: maksuttomat ja maksulliset. Maksuttomiin tulisi kuulua kaikki ne ehkäisevän terveydenhoitotyön palvelukset, jotka annetaan terveysasemalla lääkärin tai terveyshoitajan vastaanotoilla tai yleisinä terveystarkastuksina. Maksuttomiin palveluksiin tulisi edelleen kuulua alle kouluikäisten sekä oppivelvollisten hampaiden huolto. Maksuttomiin palveluksiin eivät kuuluisi terveydentilan toteaminen esim. ajokortin saamiseksi, lääkärin lausunnot ja todistukset vakuutuksen ottamiseksi tai vastaavia tarkoituksia varten.

Maksulliset palvelukset jakaantuisivat kahteen alaryhmään. Sairausvakuutuksen kautta korvattaisiin itsekannattavuusperiaatteella toimivien laitosten palvelukset. Näitä ovat apteekit, yksityiset lääkärit, yksityiset sairaanhoitolaitokset sekä vastaavat. Myös sairaankuljetustoiminta voitaisiin järjestää kaikkialla tämän periaatteen mukaisesti. Maksujärjestelmissä olisi pyrittävä nykyistä huomattavasti joustavampiin, niin lääkärin kuin potilaankin aikaa ja vaivaa säästäviin menetelmiin.

Laitokset ja järjestelmät, jotka eivät toimi itsekustannusperiaatteella (sairaalat ja niiden poliklinikat sekä muu valtion tai kuntien rahoittama terveydenhoitopalvelu) säilyttäisivät suunnilleen nykyisen maksujärjestelmän. Olisi kuitenkin harkittava, olisiko sairaaloiden hoitopäivämaksut porrastettava siten, että keskus- ja aluesairaaloissa samoin kuin muissa erikoislääkärijohtoisissa laitoksissa perittävät maksut olisivat jonkun verran suuremmat kuin yleislääkärijohtoisissa sairaaloissa, jotta mahdollisuuksien mukaan vältettäisiin potilaitten turha viipyminen ensin mainituissa.

9. SAIRAUS- JA SOSIAALIVAKUUTUS

Sosiaalivakuutuksen lopullisena tavoitteena tulee olla kansalaisten elintason turvaaminen silloin, kun ansiotulot menetetään vanhuuden, työkyvyttömyyden, perheenhuoltajan kuoleman, työttömyyden tai sairauden takia. Eläkepolitiikan osalta tämä merkitsee nykyisten virkamiestasoisten eläkkeiden turvaamista koko väestölle, joskin eläkkeitten mitoitusta ja niiden saamisen ehtoja olisi vielä perusteellisesti tutkittava.

Kun korkeatasoisen eläketurvan aikaansaaminen on huomattavasti kustannuksia vaativa kysymys, joka muiden sosiaalipoliittisten ja työllisyysongelmien hoitamisen takia voi toteutua vain asteittain, olisi ensimmäisessä vaiheessa turvattava elämisen mahdollisuus niille, jotka joutuvat tulemaan toimeen pelkästään eläketulojen varassa. Työeläkejärjestelmän voimaantulovaiheessa vielä pitkään suuri osa vanhuksista ja invalideista on sen ulkopuolella. Heidän ainoana eläkkeenään on kansaneläke. Tehokkain ja nopein tapa tämän kaikkein vähävaraisimman eläkkeensaajaryhmän auttamiseksi on tukilisien korottaminen riittävälle tasolle. Sen ohessa olisi joudutettava työ- ja yrittäjäeläkkeiden voimaantuloasteikkoja.

Sairausvakuutusta on kehitettävä siten, että se samalla palvelee yleistä terveydenhoitopolitiikkaa. Nykyisin sairauden takia joutuvat kaikkein vaikeimpaan ahdinkoon ne, joilla sairaus muodostuu huomattavan pitkäaikaiseksi. Tällaisissa tapauksissa sairausvakuutuksen verraten korkeat omavastuun määrät ja päivärahojen alhainen taso aiheuttavat sen, etteivät korvaukset riitä perheen toimeentulon turvaamiseen varsinkaan pääasiallisen huoltajan sairastuttua eivätkä liioin sairaudesta aiheutuviin ylimääräisiin menoihin. Etujen korotus olisi tämän takia aloitettava siten, että omavastuun määrät poistettaisiin, kun sairaus on kestänyt 3 kuukautta. Samalla olisi päivärahan määrä korotettava samaksi, jota jo tapaturmavakuutuksessa sovelletaan eli 60 - 80 %:ksi menetetystä ansiosta perheellisyyssuhteista riippuen.

Sairausvakuutus- ja eläkejärjestelmät olisi nykyistä paremmin sovellettava yhteen kuntoutustoiminnan kanssa. Päivärahojen ja eläkkeiden tulisi kuntoutuksen aikana olla niin korkeita, että kuntoutus siihen liittyvine koulutuksineen voitaisiin vaikeuksitta viedä läpi. Näin ollen myös työkyvyttömyyseläke- ja perhe-eläkepolitiikassa tulisi vastaisuudessa entistä keskeisempänä olla kuntoutusnäkökohdat. Työkyvyttömyyseläkkeen maksaminen pysyvästi saisi tulla kysymykseenkin vain silloin, kun kuntoutuksen, koulutuksen ja ammattiin sijoittamisen mahdollisuuksia ei enää ole.

10. TERVEYDENHUOLTOHENKILÖSTÖN KOULUTUS

a) Yleistä

Terveydenhuoltojärjestelmä muodostaa kokonaisuuden, joka puolestaan liittyy moniin muihin yhteiskunnallisiin toimintalohkoihin. Tämä on otettava lähtökohdeksi terveydenhuoltohenkilöstön koulutusta järjestettäessä. Terveydenhuoltohenkilöstön koulutukselle asetettavat uudet vaatimukset ovat selvästi tuoneet tarpeita sekä nykyisten koulutusmuotojen uudistamiseksi että uusien ammattiryhmien luomiseksi siten, että koulutusvaatimusten tulee olla joustavia ja niitä on tarpeen mukaan jatkuvasti tarkistettava. Aineyhdistelmien nykyistä vapaampaa valintaa on edistettävä. Niin ikään on riittävässä määrin tehtävä mahdolliseksi koulutetun henkilön siirtyminen uudelleen koulutuksen avulla lähialoille, mikä on työmarkkinasyistäkin tarkoituksenmukaista.

b) Lääkärit

Tehdyistä tarkistuksista huolimatta lääketieteen lisensiaatin tutkinnossa ei ole riittävästi otettu huomioon nykyaikaisen terveydenhuollon vaatimuksia. Niinpä tutkinto on ensi tilassa perusteellisesti uudistettava. Sen tulee antaa peruskoulutus sekä yleislääkäreille ja kliinisten alojen erikoislääkäreille että myös tieteelliseen työhön omistautuville tutkijalääkäreille. Peruskoulutuksen sisältöä uudistettaessa on huolehdittava siitä, että valmistuvalla lääkärillä on hyvät yleistiedot paitsi sairaanhoidosta nimenomaan myös terveydenhoidosta. Peruskoulutus voi määrätyssä vaiheessa jakautua eri linjoihin sen mukaan, onko koulutuksen pääpaino teoreettinen, kliininen tai avohoitoon kohdistuva. Täten koulutuksen tarkoituksenmukaisuus parantuisi, samalla kun mahdollisesti voitaisiin lyhentääkin peruskoulutukseen käytettävää aikaa.

Lääkärien jatkokoulutus, erikoistuminen, on järjestettävä siten, että myös terveyskeskuksen vakinainen lääkäri voi hankkia jatkokoulutuksen hänelle kuuluviin terveyden- ja sairaanhoidollisiin tehtäviin, sillä lääketieteen lisensiaatin tutkintoon sisältyvää uudistettavaakaan peruskoulutusta ei voida järjestää sellaiseksi, että se riittäisi terveyskeskuksen toimialaan kuuluvien tehtävien hoidossa. Sen tähden on perustettava uusi arikoisala: avohoidon erikoislääkäri, ja tämän alan jatkokoulutus on viivyttelemättä järjestettävä. Tähän erikoisalaan kohdistuva tutkimustyö ja itse koulutustoiminta voivat edellyttää kansanterveyden tutkimuslaitosten perustamista lääketieteellisiin tiedekuntiin mahdollisesti hygienian tai sosiaalilääketieteen laitosten yhteyteen. Lääkärien erikoistumismahdollisuuksia järjestettäessä on otettava huomioon, että erikoislääkärien määrä vastaa asianomaisella alalla kulloinkin vastaavaa tarvetta. Siinä tapahtuvia muutoksia on jatkuvasti seurattava tarpeettoman jatkokoulutuksen välttämiseksi.

Hallinnollinen koulutus on erikseen järjestettävä niille lääkäreille, jotka tulevat työskentelemään päävirkaisina hallintolääkäreinä, samoin kuin ylilääkäreille ja muille lääkäreille, joiden virkaan sisältyy hallinnollisia tehtäviä.

Kaikkien lääkärien osalta on täydennyskoulutuksen avulla huolehdittava siitä, että he asianmukaisesti seuraavat terveyden- ja sairaanhoidon alalla tapahtuvaa kehitystä. Sen tähden on harkittava täydennyskoulutuksen järjestämistä pysyvälle kannalle.

Lääkäritarpeen ja -koulutuksen välillä on saatava aikaan tasapaino niin nopeasti kuin mahdollista. On vakavasti harkittava myös tilapäisesti lisättyä lääkärikoulutusta nykyisten lääketieteellisten tiedekuntien ja muidenkin kuin yliopistollisten keskussairaaloiden yhteistyönä.

c) Hammaslääkärit

Nykyiseen hammaslääkärikoulutukseen on katsottu sisältyvän lähes kaikki hammaslääkärin toiminnassa tarvittavat tiedot ja taidot. Kun hammaslääketieteellinen tietous ja sen mukana myös hoitomahdollisuudet ovat jatkuvasti lisääntyneet, on tästä seurannut, että hammaslääkäreiden koulutusvaatimuksia on täytynyt vastaavasti tarkistaa. Kuitenkin opetus esimerkiksi sosiaalihammaslääketieteen alalla ei vastaa nykyaikaisen terveydenhuollon vaatimuksia. Ei myös saada riittävää opetusta eri hammaslääketieteen aloihin liittyvien erityishoitojen antamiseen. Siksi hammaslääkärikoulutus on porrastettava. On luotava perustutkinto, joka antaa alalta hyvän yleistiedon tehokkaaseen ennalta ehkäisevään toimintaan ja tavallisten hammassairauksien hoitoon. Tämän perustutkinnon pohjalta, joka sopivin osin voidaan niveltää lääkärien peruskoulutukseen, on voitava suorittaa erikoishammaslääkärin tutkinto. Näin ollen rinnan hammaslääkärikoulutuksen kanssa tulee aloittaa myös erikoishammaslääkärien kouluttaminen. Alalla tapahtuvan nopean kehityksen johdosta myös jatkuvan täydennyskoulutuksen järjestäminen on erittäin tärkeää.

Hammaslääkärien täydennys- ja erikoiskoulutus on järjestettävä alussa yksinomaan yliopistollisissa hammaslääketieteen laitoksissa, joihin on saatava jatkokoulutusta varten tarvittava opetushenkilökunta ja -tilat. Myöhemmin osa käytännön koulutuksesta voitaisiin järjestää myös kuhunkin terveydenhuoltopiiriin perustettavissa hoitokeskuksissa.

Hallinnollinen koulutus, johon tulee liittyä myös suunnittelutyössä tarpeellista taloudellista koulutusta, on järjestettävä erikseen niille hammaslääkäreille, jotka toimivat hallinnollisissa tehtävissä tai joiden virkaan sisältyy näitä tehtäviä.

Jotta hammashoitopalveluksia voidaan riittävästi tarjota, pitää hammaslääkärien koulutusta jossain määrin lisätä. Samalla on kuitenkin kiinnitettävä erityistä huomiota myös muun hammashoitohenkilökunnan kouluttamiseen. Vuosittain koulutettavien hammashoitajien ja hammasteknikkojen määrää on nykyisestä lisättävä.

d) Terveydenhuollossa toimivat kemistit, fyysikot, psykologit, biologit, sairaalainsinöörit ja -teknikot

Terveydenhuollossa tarvitaan yhä enemmän muun kuin terveyden- ja sairaanhoidollisia tehtäviä varten suunnitellun perustutkinnon suorittanutta henkilökuntaa. Tätä osoittaa muun muassa kemistien, fyysikoiden, sairaalainsinöörien ja -teknikoiden sekä psykologien ja biologien toiminta erilaisissa tehtävissä sairaanhoitolaitoksissa. Yliopistossa tai korkeakoulussa suoritetun tutkinnon jälkeen olisi puheena olevan henkilökunnan osalta järjestettävä erikoistuminen terveydenhuollon tehtäviin suunnilleen siten kuin erikoislääkärien kohdalla. Nämä henkilöt olisi heidän toimiessaan terveydenhuollossa asetettava lääkintöhallituksen erityisvalvontaan. Tämä edellyttää puheena olevan henkilökunnan rekisteröintiä lääkintöhallituksessa.

e) Farmaseuttinen henkilökunta

Tehdyistä tarkistuksista huolimatta ei farmasian tutkinnoissakaan ole riittävästi otettu huomioon nykyaikaisen lääkehuollon vaatimuksia, minkä vuoksi tutkinnot onkin ensi tilassa perusteellisesti uudistettava. Tarkoituksenmukaista on siirtyä yhteen tutkintoon, joka antaa peruskoulutuksen kaikille lääkehuollon eri sektoreille; sekä käytännön apteekkityöhön (apteekit, sairaalat jne.) että tieteelliseen työhön. Tämän ajallisesti nykyistä proviisoritutkintoa lyhyemmän perustutkinnon pohjalta, josta ainakin osa voidaan tarkoituksenmukaisesti niveltää muun terveydenhuoltohenkilöstön koulutukseen, on voitava suorittaa erikoistuminen. Proviisorien erikoistumismahdollisuuksia järjestettäessä on otettava huomioon eri farmasian aloilla kulloinkin vastaava tarve ja siinä tapahtuvia muutoksia on jatkuvasti seurattava. Apteekkityöhön sijoittuvien osalta on syytä harkita riittävän harjoittelun ja käytännön kokemuksen hankkimiseksi, pitäisikö apteekkarin ennen laillistamistaan suorittaa määrätty aika palvelua kokeneen ohjauksen alaisena. Hallinnollinen koulutus on järjestettävä erikseen niille proviisoreille, jotka tulevat toimimaan hallinnollisissa tehtävissä tai joiden toimialaan kuuluu hallinnollisia tehtäviä.

Kaikkien apteekkareiden ja proviisoreiden kohdalla on huolehdittava myös siitä, että he asianmukaisesti seuraavat terveyden- ja sairaanhoidon alalla tapahtuvaa kehitystä. Sen vuoksi on harkittava täydennyskoulutuksen järjestämistä pysyvälle kannalle ja esimerkiksi yhdessä muun terveydenhuoltohenkilöstön (lääkärit) kanssa.

Lääkehuollon palveluksien käytön helpottamiseksi on kiinnitettävä huomiota myös muun farmaseuttisen henkilökunnan, so. teknisten apulaisten, kouluttamiseen, joka voidaan järjestää tarkoituksenmukaisesti osittain yhdessä muun sairaanhoitohenkilöstön koulutuksen kanssa.

f) Sairaanhoito- ja sairaanhoitoapuhenkilöstö

Perinnäisen sairaanhoitajakoulutuksen ja kätilökoulutuksen saaneen sairaanhoitohenkilöstön rinnalle on syntynyt samantasoisia muita työntekijäryhmiä terveydenhuollon erityistehtäviin, kuten laboratorio- ja röntgenhoitajat sekä lääkintävoimistelijat. Koulutus näille aloille on 2 - 3-vuotinen edustaen ns. sairaanhoitohenkilöstön opistotasoista koulutusta. Edellä mainittujen ryhmien lisäksi olisi opistotasoisen koulutuksen piiriin kiireellisesti saatava toimintaterapeuttinen koulutus.

Opistotasoisen koulutuksen saaneiden toimihenkilöiden erikoiskoulutus on osittain järjestetty ja osittain järjestämätön. Erikoiskoulutusta on jo järjestetty sairaanhoitajille ja työnjohdollista koulutusta sekä lääkintävoimistelijoille että sairaanhoitajille. Kiireellisesti olisi saatava alulle laboratorio- ja röntgenhoitajien työnjohdollinen koulutus osastonhoitajan tehtäviin samoin kuin tulevien toimintaterapeuttien vastaava koulutus.

Terveyssisaret saavat nykyään koulutuksensa sairaanhoitajakoulutukseen pohjautuvan erikoiskoulutuksen kautta, ja kätilöt koulutetaan pääasiassa omassa oppilaitoksessaan ilman sairaanhoitajan perustutkintoa. Kun terveyssisaren ja kätilön työkentät tulevaisuudessa tulevat yhdistymään, on koulutuksen luonnollisesti muututtava tätä tehtävää vastaavaksi terveyshoitajan koulutukseksi.

Kaikkien edellä mainittujen erikoiskoulutettujen toimihenkilöiden ylin jatkokoulutus hallinnollisiin ja opettajatehtäviin olisi saatava rinnastetuksi ja kytketyksi korkeakouluopintoihin. Varsinkin terveydenhuoltopiirien tultua muodostetetuiksi tarvittaisiin niiden johtoon erittäin hyvän hallinnollisen koulutuksen saaneita, peruskoulutukseltaan sairaanhoitohenkilöstön eri ryhmiä edustavia henkilöitä.

Opistotasoisen opetuksen rinnalla olisi kehitettävä koulutasoista opetusta. Tämän tarkoitus on antaa riittävä ammattikoulutus terveydenhuollon avustavalle henkilökunnalle, joka työssään toimii opistotasoisen koulutuksen saaneen henkilökunnan ohjauksen ja valvonnan alaisena. Tällaisia ryhmiä, joiden koulutus on jo järjestetty, ovat apuhoitajat, mielisairaanhoitajat, lastenhoitajat, hammashoitajat ja lääkärisihteerit.

Maassamme vielä lähes kokonaan järjestämätön terveystarkastajakoulutus olisi myös kiireellisesti saatava alulle joko koulu- tai opistotasoisena. Lääkintävahtimestareiden koulutus lienee viisainta liittää apuhoitajakoulutukseen siten, että apuhoitajakouluihin entistä enemmän hyväksyttäisiin miespuolisia oppilaita, joiden saama apuhoitajatodistus pätevöittäisi heidät lääkintävahtimestarin tehtävään.

Opistotasoisen ja koulutasoisen opetuksen lisäksi olisi pyrittävä kehittämään toimipaikkakoulutusta. Toimipaikkakoulutuksen avulla voidaan kouluttaa esim. sairaala-apulaisia, hoitoapulaisia sekä osaston toimiston toimistotyötä tekeviä osastoavustajia yms. hoitamaan tehokkaammin ja pätevämmin niitä tehtäviä, jotka nyt hoidetaan kokonaan kouluttamattoman henkilökunnan avulla. Pienissä ja keskisuurissa laitoksissa tämä koulutusmuoto on luonnollisesti vaikeampi järjestää kuin suurissa.

Kaikkia edellä mainittuja henkilöryhmiä tarvitaan tulevassa terveysasemajärjestelyssä, varsinkin kotisairaanhoidossa ja sen oleellisessa osassa, avosairaanhoidossa. Olisi tärkeää, että kaikki asianomaisen peruskoulutuksen saaneet henkilöt, jotka tulisivat työskentelemään terveysasemalla, saisivat tätä erikoistehtävää varten sovelletun täydennyskoulutuksen.

Koulutusta suunniteltaessa olisi nykyistä selvemmin pyrittävä näkemään eri ryhmien koulutuksen tavoitteiden yhteiset piirteet. Senpä takia olisi perinteelliset sairaanhoitajakoulut, apuhoitajakoulut, laboratorio- ja röntgenhoitajakoulut jne. pyrittävä yhdistämään yhteisiksi sairaanhoitoalan oppilaitoksiksi. Täten eri ryhmien oppilaat tapaisivat toisensa jo koulutuksen aikana, olisi mahdollisuus käyttää samoja luokkahuoneita ja havaintovälineitä ja ennen kaikkea samoja päteviä opettajia eri ryhmille. Eräät luentosarjat voisivat olla yhteisiä kaikille ryhmille. Täten sama oppilaitos voisi antaa opetusta aina toimipaikkakoulutuksesta erikoiskoulutukseen asti ja vasta hallinnollisen tutkinnon kyseessä ollen voitaisiin harkita sen liittämistä johonkin maan korkeakouluista. Korkeakoulussa annettava hallinnollinen opetus olisi ainakin osittain oltava yhteinen kaikille edellämainituille terveydenhuoltohenkilökuntaryhmille lääkäreistä alkaen.

11. YHTEENVETO

Uuden terveydenhuoltopolitiikan tulee ennen kaikkea suuntautua ehkäisevään terveydenhuoltoon, joka on kaikkein inhimillisin ja taloudellisin terveydenhuoltopolitiikan muoto. Tämän toteuttamisessa on otettava huomioon, että ihmisen terveyskäyttäytymisellä on aikaisemmin tarkoitettu lähinnä hänen päivittäin tekemiään valintoja ravinnon, liikunnan, levon, nautintoaineiden yms. suhteen. Nykyisin ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutuksissa ei kuitenkaan enää ole pelkästään kysymys valinnoista erilaisten mahdollisuuksien välillä, vaan ihminen kykenee entistä enemmän vaikuttamaan elinympäristönsä muotoutumiseen ja tätä kautta muuttamaan yksilölle tarjolla olevia valintavaihtoehtoja. Näin ollen terveydenhuoltopolitiikan perusajatuksena tulee olla ihmisen ja hänen elinympäristönsä vuorovaikutuksen kehittäminen niin, että yhteisöjen ratkaisuissa asetetaan etusijalle se valintavaihtoehto, joka vaikuttaa suotuisammin ihmisen terveydentilan kehitykseen ja että terveyskasvatuksen avulla saadaan yksilöihin istutetuksi halu pysyä terveenä ja tieto siitä, miten terveys säilyy. Terveystarkastusten avulla taas on jokainen henkilö saatava tietyin aikavälein terveystarkastukseen ja sairauden sattuessa on kullakin oltava selvä tieto siitä, mikä hoitopiste ja kuka on vastuussa joko hoidon antamisesta tai sen järjestämisestä. Edelleen on tämän vastuullisen hoitopisteen (terveysaseman) pidettävä huolta siitä, että yksilön kaikki terveys- ja sairausasiatiedot neuvolakortista alkaen säilytetään tietyssä paikassa, josta ne ovat tarvittaessa nopeasti saatavilla.

Kaikki tämä vaatii perusteellista asennemuutosta, itse kunkin halua ja kykyä pysyä terveenä sekä terveydenhuollon toimihenkilöiden koulutuksen sekä heidän asenteidensa ja toimintansa suuntaamista samaan päämäärään.