KANSALLISEN KOKOOMUKSEN ENERGIAPOLIITTINEN OHJELMA

Kokoomuksen energiapoliittinen ohjelma. Hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 11.3.1981

1. ENERGIAPOLITIIKAN YLEISTAVOITTEET

Kansallisen Kokoomuksen päämääränä on markkinatalousjärjestelmään pohjautuvan sosiaalisen valintatalouden periaatteen pohjalta taata kansalaisten sosiaalinen ja taloudellinen turvallisuus ja edistää yksilöiden henkistä turvallisuutta. Näihin tavoitteisiin pyrkimistä voidaan edistää tasapainoisen ja hallitun taloudellisen toiminnan avulla. Yleinen pyrkimys aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseen merkitsee myös jatkuvaa energian käytön lisääntymistä. Toisaalta uusiutumattomien luonnonvarojen rajallisuus ja uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumisnopeus asettavat kuitenkin rajat taloudelliselle kasvulle. Luonnonvarojen ja energialähteiden käyttö ei saa perustua yksipuoliselle taloudellisen tehokkuuden ja kasvun ajattelulle.

Energiaan liittyvät kysymykset koskettavat sekä suoraan että välillisesti kaikkia ihmisiä. Energian saannin turvaamisessa on kysymys ihmisten perusturvallisuuden takaamisesta. Energian voimakas kysyntä, erityisesti tuontienergian jatkuvasti nouseva hinta ja mittavat energiainvestoinnit vaikuttavat maamme maksutaseeseen, julkiseen talouteen, kotitalouksien kustannuksiin ja välillisesti useiden tuotteiden hintatasoon. Energiakysymykset ovat myös usein sidoksissa mm. ympäristönsuojeluun, työllisyyteen ja pääomainvestointeihin.

Päivittäin niin yksilöt, yhteisöt, yritykset kuin julkinen valta tekevät ratkaisuja, joilla on suoraan tai välillisesti energiapoliittisia vaikutuksia.

Maamme tuotantorakenteesta, ilmastosta, pitkistä välimatkoista ja useista muista tekijöistä johtuen energian tarve on suuri moniin muihin maihin verrattuna. Energian käyttö on voimakkaasti kasvanut 1960- ja 1970-lu-vuilla. Energiaomavaraisuutemme matalasta asteesta, energiavarojen rajallisuudesta ja kansainvälisen tilanteen muutoksista johtuvat, energian saatavuuteen ja erityisesti hintaan liittyvät kysymykset sekä huomattavasti pääomia vaativat investoinnit ovat johtaneet tilanteeseen, jossa valtakunnalliselle energiapolitiikalle riittävän yhtenäisesti ja pitkäjänteisesti asetettavien tavoitteiden määrittely on käynyt välttämättömäksi.

Vastuu energiapolitiikan kokonaistavoitteiden asettamisesta kuuluu kansanvaltaiselle, poliittiselle päätöksentekokoneistolle. Julkisella vallalla tulee olla riittävät lainsäädännölliset valtuudet ja käytännön mahdollisuudet valvoa ja ohjata energiapolitiikkaa. Tämän käytännöllinen toteuttaminen ei kuitenkaan edellytä nykyistä laajempaa yhteiskunnallista omistusta. Vastuun kantamisessa ja omien lähtökohtien ja erityisasiantuntemuksen tuomisessa vaikuttamaan päätöksentekoon on myös elinkeinoelämällä ja sen järjestöillä, työmarkkinajärjestöillä, rahalaitoksilla ja eri kuluttajaryhmillä oma tärkeä merkityksensä.

Energiapolitiikassa keskeisiä tavoitteita ovat energian saannin turvaaminen kaikissa oloissa, energian säästäminen, painopisteen siirtäminen pitkällä aikavälillä energiahuollossa nykyistä enemmän uusiutuvien ja säilyvien luonnonvarojen pohjalle, energian kotimaisuusasteen lisääminen ja mm. energian tuontiin, tuotantoon ja jakeluun ja energialähteiden hyödyntämiseen liittyvien ympäristövaarojen ja -haittojen minimoiminen.

1. Energian saannin turvaaminen kaikissa oloissa edellyttää mm. energiaomavaraisuutemme nostamista, tuontienergian ja raaka-aineen saannin takaamista pitkäaikaisin sopimuksin ja nykyistä laajamittaisempaa varmuusvarastointia.

2. Energian säästämistä on harjoitettava energian taloudellisella ja tehokkaalla käytöllä kaikissa keskeisissä energiankäyttäjäryhmissä kuten teollisuudessa, liikenteessä, rakentamisessa ja kiinteistöhuollossa sekä vaikuttamalla ihmisten kulutustottumuksiin.

3. Energiahuollon turvaamisessa on pitkällä aikavälillä oltava tavoitteena siirtyminen nykyistä enemmän uusiutuvien ja säilyvien luonnonvarojen pohjalle.

4. Energian omavaraisuusastetta on kyettävä asteittain nostamaan.

5. Ympäristönsuojelukysymyksillä on oltava nykyistä enemmän painoa energiapolitiikan suuntaamisessa ja yksittäisessä energian tuontiin, tuotantoon, jakeluun, käyttöön ja kotimaisten energialähteiden hyödyntämiseen ja energiatuotantolaitosten sijoitteluun liittyvissä ratkaisuissa.

2. ENERGIAN SÄÄSTÄMINEN

Energia eri muodoissaan on väline teollisessa tuotantotoiminnassa, liikenteessä, lämmityksessä, maa- ja metsätaloudessa, kotitalouksissa jne. Näin yhteiskunnassa kunkin toimintalohkon kasvu tai supistuminen sekä energian tuotanto- ja käyttötapojen muuttuminen vaikuttavat energiatarpeeseen, joten energiakulutuksen kasvu samoin kuin energian säästäminen on lukuisista eri ratkaisuista riippuvaista.

Energiapolitiikassa tulee olla olennaisena tavoitteena energian kulutustottumuksien muuttaminen. On selvästi tiedostettava käytettävissä olevien energiavarojen rajallisuus ja vähennettävä tämän edellyttämällä tavalla energian kulutusta. Energiakulutuksen kokonaiskasvun hidastamiseen ja ominaiskulutuksen pienentämiseen eri kuluttajaryhmissä on sekä välttämätöntä että mahdollista päästä ilman, että tästä aiheutuu olennaista haittaa yksityisten ihmisten, yhteisöjen tai elinkeinoelämän toiminnoille.

Pitkällä aikavälillä ihmisten arvostusten muutokset tavaratuotantoon, tuotteiden käyttöiän nostaminen, yhdyskuntien eri toimintojen sijoittumisratkaisut, jätteiden palauttaminen tuotannon raaka-aineeksi ja useat muut tekijät voivat vähentää suhteellisesti energian kokonaistarvetta nykytilanteeseen verrattuna. Lyhyellä, muutaman vuoden tai yhden vuosikymmenen pituisella aikavälillä on jo mahdollista päästä energiakulutuksen kasvun hidastamiseen. Energiansäästöohjelman, joka asettaa säästötavoitteet erityisesti keskeisimmillä energiankulutusaloilla, on jatkuvasti oltava keskeisellä sijalla valtakunnallisessa energiapolitiikan kokonaissuunnittelussa.

Yleisesti energian säästämistä voidaan edistää harjoittamalla tiedotus- ja valitustustoimintaa energian säästämisen tärkeydestä ja myönteisistä vaikutuksista. Lisäksi säästötoimenpiteiden rahoituksen mahdollisesti osoittautuessa ongelmalliseksi, on voitava kehittää erilaisia korkotuki- ja lainarahoitusjärjestelyjä. Energian säästämiseen tähtäävillä toimenpiteillä on usein myös huomattava työllistävä vaikutus.

Energian käytön eri alueilla on kiinnitettävä huomiota mm. seuraaviin seikkoihin:

Energian tuotanto ja teollisuus:

• on parannettava polttoaineen käytön kokonaishyötysuhdetta
• sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksia on suosittava mm. energialaitosten, teollisuuden ja kuntien yhteisin toimenpitein
• on kehitettävä sellaisia tuotantoprosesseja, joiden tuotto käytettyä energiayksikköä kohden on mahdollisimman hyvä
• automaatiota ja säätötekniikkaa hyväksikäyttäen energiakulutusta on vähennettävä
• romun ja muun jätteen talteenotto ja jalostus raaka-aineeksi on järjestettävä
• teollisuuden sijoittamista energiataloudellisesti mahdollisimman edullisesti on edistettävä ottaen kuitenkin huomioon aluepoliittiset tavoitteet.

Asuminen ja rakentaminen:

• asuntojen lämmityskustannusten nousua on hillittävä pyrkimällä mahdollisimman edullisiin lämmitystapoihin ja korkeaan hyötysuhteeseen
• energiataloudellisesti edullisten rakennusmateriaalien käyttöä on edistettävä
• eristyksiä on parannettava ja LVI-tekniikkaa kehitettävä ottamalla erityisesti ilmastoinnissa ja käyttölaitteissa ja niiden huollossa energianäkökohdat entistä paremmin huomioon
• on pyrittävä rakennusten käytössä edistämään mm. seuraavia energian kulutusta vähentäviä toimenpiteitä: lämpötilan lasku, veden säästö, lämpökeskusten tarkempi määräaikaishuolto, kuluttajakohtaisen energiamittauksen järjestäminen sekä tarpeettoman valaistuksen välttäminen
• rakennussuunnittelussa on edellytettävä energiataselaskelmaa
• rakennusten energiataloudellista saneeraamista on jatkettava käyttäen kannusteena tukitoimia
• on edistettävä mahdollisuuksia mm. maan ja auringon lämmön, lämpöpumppujen, kotimaisten energialähteiden sekä sähkön käyttöön pientalojen monienergialämmityksen lähteenä.

Liikenne:

• rautateihin ja niiden parantamiseen tehdyt investoinnit on pyrittävä hyödyntämään nykyistä tehokkaammin kokonaiskuljetussuoritteessa ja sähköistämistä on jatkettava
• akseli- ja telipainoja on nostettava
• tieverkon kunnossapitoa ja tien pinnoitteen tasoa on parannettava
• energiataloudellisten ajoneuvojen hankintaa on edistettävä mm. verotuksellisin toimenpitein
• joukkoliikenteen osuutta henkilöliikenteen suoritteesta on voitava lisätä erityisesti suurissa ja keskisuurissa yhdyskunnissa
• kevyen liikenteen (jalankulku, pyöräily) edellytyksiä ja turvallisuutta on parannettava pääasiassa kuntien toimenpitein
• rautateiden palvelu- ja tariffitoimenpitein on edistettävä rautateiden henkilöliikennettä pääasiassa kaukoliikenteessä ja myös eräiden suurimpien kaupunkien työmatkaliikenteessä
• vesiliikennettä on kehitettävä.

Yhdyskuntasuunnittelu

• maankäytön suunnittelussa ja kaavoituksessa on otettava energianäkökohdat huomioon
• yhdyskuntien suunnittelemisessa ja täydentävässä rakentamisessa on mm. työpaikkojen ja asuntojen välisen liikenteen tarvetta voitava vähentää viihtyvyystekijöitä vaarantamatta
• energianäkökohdat on otettava huomioon rakennusten suunnittelussa ja sijoittamisessa asuinympäristön viihtyvyystekijöistä tinkimättä.

3. KOTIMAISET ENERGIALÄHTEET

Energiahuoltomme omavaraisuutta on pyrittävä jatkuvasti nostamaan. Tätä puoltavat tuontienergian voimakkaasti nousseet hinnat (maksutase), energian saannin turvaaminen, työllisyysnäkökohdat ja kansalaisten elinolosuhteiden turvaaminen poikkeuksellisissa oloissa. Kotimaisuusasteeseen vaikuttavat erityisesti ne ratkaisut, joita tehdään turpeen, vesivoiman, puun, jätteen ja kotimaisen uraanin hyödyntämiseksi. Kotimaisen energian käytön lisääminen luo myös edellytyksiä pienten energiatuotantolaitosten rakentamiseen, jolla on sekä aluepoliittista että toimintavarmuutta lisäävää vaikutusta.

Turve soveltuu erityisesti pieniin, yksinomaan lämpöä tuottaviin laitoksiin sekä sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksiin. Tämä edellyttää turpeen talteenotto- ja käyttöteknologian kehittämistä. Turpeen jatkojalostuksen avulla voidaan monipuolistaa turpeen käyttömahdollisuuksia sekä laajentaa sen käyttöaluetta.

Soiden ottamiseen turvetuotannon käyttöön liittyy kuitenkin useita ympäristönsuojelullisia ongelmia, kuten luonnon tulva-alttiuden lisääntymistä, ravinteiden huuhtoutumista ja pohjavesiolosuhteiden muutoksia. Näiden ja maisemallistenkin ongelmien ratkaisut on aina tehtävä huolella. Lisäksi on huolehdittava turvetuotannon päätyttyä alueiden kunnostamisesta ja jatkokäytöstä.

Erityisesti ympäristökysymyksistä johtuen turpeen kotitarvekäytön ylittävää käyttöä on voitava säädellä. Lisäksi on toteutettava luonnonsuojelullisesti ja tutkimuksellisesti arvokkaiden soiden suojeluohjelma.

Maamme metsien puuntuotantoa on kehitettävä niin, että se mahdollistaa myös puun ainesosien lisäämisen energiantuotannossa. Keskeisenä tavoitteena on tällöin löytää tasapaino metsäteollisuustuotteiden valmistuksen ja puun energiakäytön väliltä. Kriteerinä tulee olla kokonaistaloudellinen kannattavuus. On pyrittävä monipuoliset valintavaihtoehdot säilyttävään ainespuun tuotannon tehostamiseen.

Puun energiakäyttöä lisättäessä on tärkeimpänä tavoitteena pidettävä ns. metsätähdepuun sekä puunjalostusprosessien eri vaiheissa syntyvän jätteen täysimääräistä hyödyntämistä. Metsätähdepuun hyödyntämistä varten tarvitaan tehokas korjuujärjestelmä. Metsätähdepuuta voitaisiin tällöin käyttää mm. kaukolämmityslaitoksissa, teollisuudessa sekä kotitalouksien lämmönlähteenä. Energiametsien soveltuvuus energiatuotantoon on selvitettävä.

Turpeen ja puun käyttömahdollisuuksia mm. ammoniakin ja nestemäisten polttoaineiden valmistukseen on kehitettävä.

Yhdyskunta-, teollisuus- ja maatalousjätteiden hyötykäyttöä energiatuotannossa on edistettävä myös ympäristösyistä. Merkityksellisenä energiaraaka-aineena myös olki on otettava tutkimuksessa huomioon ja sen käyttöä lisättävä.

Kotimaisen uraanin saatavuus, käytettävyys ja turvallisuustekijät on mahdollisimman nopeasti selvitettävä.

Vesivoimaa, säilyvää luonnonvaraa on perinteellisesti hyödynnetty sähköntuotannossa. Vesivoiman investointikustannukset ovat korkeat, mutta käyttökustannukset pienet muihin sähköntuotantomuotoihin verrattuna. Vesivoimalaitokset soveltuvat muita voimaloita paremmin säätö-, huippu- sekä varavoimalaitoksiksi. Sähkön tuotannon lisäämiseen vesivoimaa hyödyntäen on periaatteessa mahdollisuuksia rakentamalla säännöstelyaltaita ja tehostamalla nykyisten voimaloiden käyttöä mm. lisäkoneistoja rakentamalla.

Nykyisten vesivoimaloiden käyttöä on syytä tehostaa tekniikan mahdollistamissa puitteissa. Vesistösäännöstelyihin liittyvien useiden ongelmien ja ympäristöhaittojen vuoksi säännöstelyn mahdollisessa lisäämisessä on sitä vastoin edettävä erittäin harkiten. Voimataloudellisesti nyt käyttämättömän vesivoiman rakentamiseen on sinänsä mahdollisuuksia, mutta ympäristönsuojelullisista syistä mittavaa rakentamista tulee välttää.

Vesivoiman lisärakentamisen ulkopuolelle on jätettävä maisemallisesti, matkailullisesti tai ympäristönsuojelullisesti ja paikallisen elinkeinon harjoittamisen kannalta arvokkaat kosket. Säilytettävistä koskista on valtiovallan tehtävä pikaisesti suojelupäätökset.

Vesivoiman rakentamiseen liittyvää rakennuslupa- ja korvauskysymysten vesioikeuskäsittelyä tulee nopeuttaa olennaisesti nykyisestä uusimalla lainsäädäntöä sekä muuttamalla nyt liian hidasta ja ihmisten oikeusturvaa loukkaavaa oikeusmenettelyä.

4. ULKOMAISET ENERGIALÄHTEET

Suomeen tuodaan energiaa öljynä, kivihiilenä, maakaasuna, ydinraaka-aineena ja sähkönä. Tuontienergian ja erityisesti öljyn hinta tulee todennäköisesti jatkuvasti kohoamaan nopeammin kuin yleinen kustannustaso. Energian tuonnin arvon kasvu aiheuttaa kasvavia maksutaseongelmia, jotka vaikuttavat kansalaisten elintasoon. Lisäksi tuontienergian saatavuus voi esimerkiksi "kansainvälisissä kriisitilanteissa vaikeutua. Suomen onkin pyrittävä vähentämään riippuvuutta tuontienergiasta energian säästötoimenpitein ja nostamalla energian kotimaisuusastetta.

Öljyllä tyydytetään nykyisin lähes puolet maamme energiatarpeesta. Öljyn osuutta maamme energiahuollossa on pyrittävä voimakkaasti vähentämään. Öljytuotteiden saatavuus on kuitenkin kyettävä turvaamaan erityisesti sellaisissa kohteissa kuin petrokemian teollisuus, liikenne sekä maatalouskoneet. Näillä aloilla öljyn korvaaminen vaihtoehtoisilla energialähteillä on vaikeaa tai mahdotonta. Lisäksi öljyn kokonaismäärää vähennettäessä on liike- ja kansantaloudellisessa tarkastelussa otettava huomioon mm. öljynjalostukseen ja öljyn käyttölaitteisiin tehdyt investoinnit, kauppapoliittiset näkökohdat sekä käyttökustannukset eri energiamuotoja harkittaessa.

Kansallisesti merkittävän, oman öljynjalostuksemme kehittäminen on myös tulevaisuudessa tarpeen. Kehittämisen on kuitenkin tapahduttava kansanvaltaisesti ohjattuna ja kansantaloutemme kokonaistavoitteet huomioon ottaen. Öljynjalostuksen lisäkapasiteetin rakentamiseen ei kuitenkaan 1980-luvulla ole tarvetta.

Hiilen saannin varmistamiseksi ja hiilen suhteellisen osuuden lisäämiseksi tuontienergian osalta on valtiovallan jatkettava toimenpiteitään tarvittavassa yhteistyössä energiatuottajien kanssa. Tärkeimpiä keinoja ovat pitkäaikaiset kauppasopimukset sekä hiilen kuljetus-, purkaus- ja varastointijärjestelmien toteuttaminen. Lisäksi on pyrittävä luomaan kaupalliset ja kuljetustekniset edellytykset valtamerentakaiselle hiilentuonnille.

Maakaasun pääasiallinen kuluttaja maassamme on teollisuus, joka hyödyntää maakaasua parhaiten energian tuotannossa sekä kuivatus- ja lämmönkäsittelyprosesseissa. Maakaasun käytön olennaiseen lisäämiseen nykyisillä jakelualueilla tai siirtojärjestelmän laajentamiseen ei nykyisellään ole suuria mahdollisuuksia. Mikäli maakaasun vientimahdollisuudet Suomen kautta Ruotsiin ajankohtaistuvat, tarjoutuu maakaasun lisäkäytölle uusia mahdollisuuksia. Myös Norjan maakaasun käyttömahdollisuudet lähinnä Pohjois-Suomessa on selvitettävä.

Tuontisähköllä on lähinnä merkitystä tilapäistarvetta ja kulutuksen huippuja ajatellen. Sähköhuollon tulee perustua pääsääntöisesti kotimaiselle sähkön tuotannolle. Joissakin tilanteissa kiinteä sähkön tuonti voi kuitenkin olla tarpeen mittavien energiainvestointien siirtämiseksi.

Suomen energiahuollossa Suomen ja Neuvostoliiton hyvä kaupallinen ja teknillinen yhteistyö on merkinnyt tiettyä perusvakaisuutta. Tulevaisuudessakin on erityisesti välttämättömän tuontienergian saannin turvaamiseksi maittemme energiayhteistyötä kehitettävä pitkän aikavälin sopimusten pohjalta. Myös Pohjoismaiden energiayhteistyötä on voimistettava. Samoin on kehitettävä yhteistyötä muiden energiaa tuottavien maiden kanssa.

5. YDINVOIMA

Sähkön tarve tulee maassamme edelleen kasvamaan. Teollisuuden automaatio ja muu kehittyminen ja erityisesti jalostusasteen nostaminen lisäävät sähköenergian kulutusta, vaikka energian kokonaiskulutuksen kasvu saataisiinkin hidastumaan. Tämän vuoksi on riittävän perussähkövoiman saanti varmistettava.

Toisaalla tässä ohjelmassa jo käsiteltyjen sähköntuotantovaihtoehtojen lisäksi ydinvoima tarjoaa lyhyellä aikavälillä erään mahdollisuuden sähkön tuotannon lisäämiseksi. Perusedellytyksenä tässä on riittävän käyttövarmuuden turvaaminen. Uusien ydinvoimalaitosten rakentamiseen ei kuitenkaan ole syytä ryhtyä ennen kuin ydinvoimaloiden radioaktiivisten jätteiden turvallinen varastointi on ratkaistu. Ratkaisuvallan ydinvoiman käytön lisäämisestä tulee olla eduskunnalla.

Mikäli aikanaan päädytään ydinvoimalaitokseen, tulisi laitos toteuttaa ensisijaisesti sähköä ja lämpöä tuottavana yhteistoimintalaitoksena. Nykyisten ydinvoimaloiden lauhdeveden käyttömahdollisuudet kaukolämmön tuotantoon mm. pääkaupunkiseudulla on selvitettävä.

Energiapoliittista tutkimustoimintaa ja erityisesti ydinenergian ympäristölle aiheuttamien vaaratekijöiden tutkimusta on voimakkaasti tehostettava.

6. ENERGIAN HINNOITTELU JA VEROTUS

Energian hinnalla on nykyisin kasvava vaikutus kotitalouksien kustannuksiin, valtion ja kuntien menoihin sekä eri tuotannonalojen kustannuksiin. Tuotantokustannuksiin ja tuotteiden hintojen nousuun vaikuttaessaan energian hinnalla on myös inflatorista vaikutusta. Julkisen vallan ja energian tuottajien on käytössään olevin toimenpitein pyrittävä energian hinnan nousun aiheuttamien kustannusvaikutusten hillitsemiseen.

Pääsääntönä energian hinnoittelussa ja tariffipolitiikassa on oltava kustannuskattavuus ja aiheuttamisperiaate. Energian hintaa ei yleensä tule subventoida, eikä toisaalta esimerkiksi sähkö- ja lämpötariffeja tule mitoittaa yli pääoma- ja käyttökustannusten edellyttämän tason.

Energiaverotuksessa on noudatettava seuraavia periaatteita:

• verotuksen tulee olla pitkäjänteistä
• energiaverotus tulee pääsääntöisesti toteuttaa arvonlisäperiaatteella ja kertaantuva verotus energian tuotannossa ja käytössä on poistettava
• kotimaisten energianlähteiden verotuksen tulee olla mahdollisimman lievää kotimaisuusasteen nostamiseksi
• sähkövero on poistettava energiapoliittisiin tavoitteisiin nykytilanteessa huonosti soveltuvana.

7. ENERGIATUTKIMUS

Muun tieteellisen tutkimuksen tavoin energiatutkimuksessa korkeakouluilla ja niiden rinnalla yhteiskunnan ylläpitämillä tutkimuslaitoksilla tulee olla päävastuu energian perustutkimuksesta ja sopivassa laajuudessa myös soveltuvasta tutkimuksesta. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten rinnalla myös teollisuudella ja muilla energiatuottajilla on oltava riittävät edellytykset niille mielekkäästi soveltuviin tutkimustehtäviin. Kuten yleensäkin tieteellistä tutkimusta niin myös energiatutkimusta haittaa selvä resurssien puute. Energiatutkimuksen ja kansainvälisen tutkimuksen seuraamiseen on osoitettava pitkäjänteisesti lisää voimavaroja.

Energiatutkimuksessa on voitava edetä riittävän laaja-alaisesti ja syvällisesti joskin energian säästämistä, kotimaisen energian hyödyntämistä, ydinenergian turvallisuutta ja energian ja ympäristönsuojelun välistä suhdetta koskeviin tutkimuksiin on pantava erityistä painoa. Energiataloudellista tutkimusta, jossa tutkitaan eri energiavaihtoehtojen ja hintakehityksen vaikutuksia kansantalouden eri osiin, kuten työllisyyteen, elinkeinorakenteeseen, elintasoon ja vaihtotaseeseen, on tehostettava. Auringon energian, tuulen ja maanlämmön hyödyntämiseen liittyvää kansainvälistä tutkimusta on seurattava ja myös kotimaisin toimenpitein (tuotekehittely, koerakentaminen) on pyrittävä säilyvien energialähteiden hyödyntämiseen.

Yhdyskuntasuunnittelua ja rakentamista koskevilla tutkimusaloilla on myös energiatutkimukselliset tavoitteet otettava huomioon.

8. ENERGIAN VARASTOINTI

Energian tuonnissa, tuotannossa tai jakelussa tapahtuvat häiriöt vaikuttavat lähes välittömästi kansalaisten perusturvallisuuteen ja elinolosuhteisiin. Vaikka valtakunnan turvallisuus- ja kauppapolitiikalla sekä energian kotimaisuusasteen nostamisella kyetäänkin normaalioloissa ja mahdollisesti myös osittain poikkeuksellisissa oloissa energian välttämätön saanti turvaamaan, tarvitaan myös varmuusvarastointia ja muita energian saantia turvaavia toimenpiteitä. Valtion varmuusvarastoinnin tavoitteeksi on asetettava vähintään vuoden normaalikulutusta vastaavien varastojen aikaansaaminen. Myös pääkulutuskohteiden sijainti on varastoinnissa otettava huomioon. Ydinvoimaraaka-ainetta on varastoitava ainakin kahden vuoden tarve.

Valtion toimenpitein on edistettävä energian kuluttajakohtaista varastointia. Lisäksi on mahdollisuuksien mukaan pyrittävä kotimaisen energian varastointiin.

Varmuusvarastoinnista aiheutuvat kustannukset on jaettava oikeudenmukaisesti eri tuontienergialajien kuluttajien kesken. Varmuusvarastoinnin maksutulot on käytettävä täysimääräisesti ko. lainsäädännön edellyttämällä tavalla varastojen aikaansaamiseksi.

Energian jakelussa ja varastoinnissa käytettävien säiliöiden palo-, räjähdys- ja vuototurvallisuus on taattava varastoijan ja paikallisten viranomaisten toimesta. Erityisesti öljysatamien ylläpitäjien on luotava riittävä organisatorinen ja kalustollinen valmius öljyvuotojen estämiseksi ja vahingon sattuessa rajoittamiseksi. Kuntien palo- ja pelastusviranomaisten henkilöstöä on tarvittaessa lisättävä myös maanalaisten öljysäiliöiden kunnon säännöllistä tutkimista silmälläpitäen.

9. ENERGIAPOLIITTINEN HALLINTO

Vastuu energiapolitiikan kokonaistavoitteiden asettamisesta kuuluu kansanvaltaiselle, poliittiselle päätöksentekokoneistolle. Energiapoliittisessa kokonaisohjelmoinnissa eduskunta ja valtioneuvosto asettavat energiapoliittiset tavoitteet, käyttäen apunaan energianeuvoston ja kauppa- ja teollisuusministeriön valmistelua sekä mm. energiatuottajien, energian kuluttajien, Suomen Pankin, kuntien keskusjärjestöjen ja työmarkkinajärjestöjen asiantuntemusta.

Paitsi tavoitteiden ja puitteiden määrittelyä, tulee valtiovallan myös turvata riittävät edellytykset energiapolitiikan yksityiskohtaiselle käytännön toteuttamiselle. Tätä varten on valtion energiahallinnon eri yksiköiden tehtäväjakoa täsmennettävä siten, että päävastuu energiakysymyksistä kuuluu kauppa- ja teollisuusministeriölle tahi energiahallitukselle. Kauppa- ja teollisuusministeriötä edelleen kehittäen KTM:n on mahdollista selviytyä niistä kasvavista tehtävistä, joita eri yhteyksissä on kaavailtu erilliselle energiaministeriölle. Kauppa- ja teollisuusministeriön rinnalla toimivana parlamentaarisena asiantuntijaelimenä kehitetään edelleen energianeuvostoa. Energiapolitiikan kehittämisessä on jatkossakin turvattava energiahuollon neljän merkittävän ryhmän, valtion, teollisuuden, energiayhtiöiden ja kuntien yhteistyö.

Väliportaan hallinnon uudistamisessa Kansallinen Kokoomus on asettanut tavoitteeksi maakuntaitsehallinnon. Maakuntahallinnon elimille on siirrettävissä lääninhallinnon ja eri toimialojen piirihallinnon tehtäviä. Maakuntahallintoon siirryttäessä on myös energiapoliittiset näkökohdat otettava hallinnon tehtäviä määriteltäessä huomioon.

10. KUNTIEN ENERGIAPOLITIIKKA

Kunnallinen energiapolitiikka on tärkeä osa valtakunnan energiapolitiikasta. Kuntien tulee yhä selkeämmin ottaa vastuu alueensa energiahuollon ohjaamisesta ja hoitamisesta ja energiahuollon riittävien toimintaedellytysten turvaamisesta. Kunnan energiapolitiikan keskeiset tavoitteet tulee sisällyttää kuntasuunnitelmaan. Kunnan tulee kiinnittää erityistä huomiota energian säästämiseen, varastointiin ja energian järkevään käyttöön. Tähän on mahdollisuuksia kunnan koosta ja yhdyskuntarakenteesta riippuen mm. yhdyskuntasuunnittelussa, edistämällä kaukolämmön käyttöä, edistämällä joukkoliikennettä, palkkaamalla energia-neuvojia ja ottamalla omassa rakennustoiminnassaan ja kiinteistöhuollossaan energianäkökohdat huomioon.

Kuntien tulee energiahuollon eri aloilla edistää yhteistoimintaa naapurikuntien kanssa taloudellisten ja kuluttajia mahdollisimman hyvin palvelevien energiaratkaisujen aikaansaamiseksi. Tämä voidaan toteuttaa kuntien yhteistoiminnassa laatimien alueellisten energiahuoltosuunnitelmien avulla. Perustana tulee olla yhteistyökuntien eri hallinnonalojen tietoihin perustuvat pitkän tähtäyksen energiahuoltoselvitykset. Tämä suunnittelu tulee niveltää kuntasuunnitelmaan.