Asuntopoliittinen ohjelma

Hyväksytty ylimääräisessä puoluekokouksessa Lahdessa 18.5.1969

LIBERAALINEN KANSANPUOLUE

Asuntopolitiikka osana yhteiskuntapolitiikkaa.

Asuntopolitiikan onnistunut hoitaminen luo pohjaa monien yhteiskuntapoliittisten osaohjelmien, kuten esim. sosiaali-, terveydenhoito-, elinkeino- ja koulutuspolitiikan terveelle kehittämiselle.

Asuntokannan määrällinen vajaus, varustetason puutteellisuus sekä asumiskustannusten kalleus ovat yleisesti tunnustettuja epäkohtia.

Asuntopolitiikkaa ei ole pystytty hoitamaan tyydyttävällä tavalla. Olemme joutumassa asuntopoliittiseen hätätilanteeseen.

Asuntopolitiikkaa tulisi kehittää siten, että moninainen valinnan vapaus niin asumistapaan, asuinpaikkaan ja asunnon hallintamuotoon nähden voisi vallita ilman, että ihmiset joutuisivat tekemään valintaansa taloudellisten tai hallinnallisten pakoitteiden alaisena.

Asuntokysymys kansantalouden puitteissa.

Asuntokysymyksen tutkiminen tarvepohjaiseen tavoitteluun perustuen selvittää ongelman laajuuden ja vaikutusasteen, mutta ratkaisuun on lähdettävä taloudellisten edellytysten pohjalta.

On määrättävä kokonaisvaltaisen taloudellisen kehityksen kannalta tarkoituksenmukaisin kansantulo-osuus, joka on käytettävissä asumisen kokonaiskustannuksiin.

Kansantuotteen kasvun mukana lisääntyy asumiskustannuksiin varattavissa oleva markkamääräinen panos.

Tämän asumisen kustannuksille varattavan osuuden tarkoituksenmukainen käyttöasuntokannan lisäämiseksi ja palvelutason järjestelemiseksi muodostaa asuntopolitiikan perustan.

Asuntokysymys ja sosiaalipolitiikka.

Asuntopolitiikan sosiaalisen osan muodostavat ne, lähinnä rahoituspoliittiset keinot, joilla pyritään tukemaan tarkoituksenmukaisessa määrin tiettyjen erityisryhmien asumismahdollisuuksia hyväksytyllä tasolla.

Sosiaalipoliittisin perustein on määrättävissä myös ne tarvepohjaiset asumisen vähimmäistavoitteet, joita asuntopolitiikka resurssiensa puitteissa pyrkii toteuttamaan.

Perustavoitteeksi alkavalle kymmenvuotiskaudelle on Liberaalinen Kansanpuolue asettanut sellaisen asuntokannan aikaansaamisen, että jokaisella perheellä ja yksityisellä on mahdollisuus hankkia itselleen asunto, jossa vähintään on yksi riittävän tilava huone jokaista ruokakunnan jäsentä kohden sekä lisäksi keittiö ja tarvittavat säilytys- ja yhteiskäyttötilat ja joka on ympäröivään yhdyskuntaan nähden siten sijoitettu, että perheen eri-ikäisillä jäsenillä on riittävät mahdollisuudet hygienian hoitoon, sekä vapaa-ajan viettoon ja että meluttomuus, jätehuolto, vesi- ja lämpöhuolto sekä raittiin ilman saanti ovat taattuja.

Huolimatta taloudellisten edellytysten mahdollisista rajoituksista on puolueen mielestä asuntopolitiikan ihmiskeskeinen asumistason tavoite selkeästi asetettava, edellä esitetyllä tavalla lähtien jokaisen ihmisen oikeudesta omaan huoneeseen ja jokaisen perheen oikeudesta tarvittaviin yhteisiin tiloihin ja ihmisarvoiseen ympäristöön. Vain tällaisen selvän ja tinkimättömän tavoitteenasettelun kautta saadaan näkyviin asuntotuotantomme todellinen vajaus ja asuntopolitiikkamme todelliset tehtävät koko laajuudessaan.

Asumiseen liittyvä kokonaistutkimus.

Nykyisin suoritettava asumistutkimus on riittämätöntä ja hajanaista. Tutkimus- ja kehitystoimintaa on tehostettava ja koordinoitava sekä keskitettävä siihen riittävät voimavarat.

Tutkimuskentän tulee ulottua aina yhdyskuntasuunnittelusta teknilliseen suunnitteluun asti. Jatkuva pitkäjänteinen tutkimustyö luo edellytykset niin asuntopoliittisille ratkaisuille kuin päätösten seurausten tarkistamiseenkin.

Perustutkimus tuo lisäksi välitöntä taloudellista etua sovellettuna rakennusalan rationalisointiin ja teollistumiseen, minkä tutkimus Suomessa on aivan liian vähäistä.

Vuoden 1969 budjetissa myönnettiin asuntotuotantolain mukaisia tutkimusmäärärahoja 250 000 mk. Asuntohallituksen toimintamahdollisuuksia tutkimusta ohjelmoivana ja koordinoivana laitoksena tulisi parantaa tutkimusmäärärahan nostamisella vähintäin 1,5 mmk:aan.

Kunnallisten asuntotuotanto-ohjelmien edelleen kehittämisen ohella tulisi koko asuntokannan käsittävä asuntorekisteri saada järjestetyksi suunnitelmallisen asuntopolitiikan tietopankiksi.

Asuntokanta ja määrällinen vajaus

Arvioitu asuntokanta 1968 lopulla on n. 1 390 000 asuntoa. Asuntojen keskimääräinen uustuotanto (1964-1968) 36 000 asuntoa, mikä on n. 2,6 % asuntokannasta. Asuntojen poistuma on tällä vuosikymmenellä n. 16 000 asuntoa vuodessa Asuntopoliittisen Komitean Mietinnön mukaan.

Asuntojen lukumäärä ei ole lisääntynyt tarvetta vastaavasti. Tähänastisessa asuntotuotanto-ohjelmoinnissa on julkisella taholla pyritty noudattamaan Asuntopoliittisen Komitean Mietinnön suosituksia vuodelta 1965. Sen esittämissä laskelmissa on huomioitu IUF0:n ja IFHP:n perheasuntojen miniminormistoa - yksi asunto jokaista ruokakuntaa ja asuinhuone jokaista henkilöä kohti - keittiö on kuitenkin luettu asuinhuoneeksi.

Mietinnön mukaan asetetaan tuotantotavoitteiksi kaudella 1966-1975 500 000 asuntoa. Ohjelman toteuttaminen, jolloin laskelmissa on myös poistuma huomioitu, mahdollistaa tavoitteeseen pääsemisen joskus v. 1980.

Esitetyt laskelmat ovat kuitenkin olleet liian optimistisia. Ohjelman vajaus on vuosina 1966, 1967 ja 1968 jo kasvanut n. 26 000 asuntoon. Tämä on tapahtunut huolimatta valtion rahoitusosuuden huomattavasta kasvusta. Merkkejä tuotannon elpymisestä ei ole näköpiirissä ja tuotantoluvut ovat laskeneet alle vuosikymmenen ensimmäisen puoliskon tuotantolukuja. Tämä merkitsee asuntokannan kokonaisvajauksen kasvua.

- poistuman suuruus

Uuden tuotannon määrällinen riittämättömyys tuo asuntopoistumaongelman korostetusti esiin. Vuosien 1961-1968 tuotanto käsitti n. 295 000 asuntoa. Asuntopoliittisen Komitean Mietinnön mukaan on poistuma tällä vuosikymmenellä n. 16 000 asuntoa vuodessa. Tämä merkitsee, että 295 000 asunnon tuotantoon kiinnitetyt varat ovat lisänneet kokonaisasuntokantamme vain 171 000 asunnolla. Viimeisten kolmen vuoden keskimääräinen poistuma on ollut noin 45 % uuden tuotannon määrästä.

Erityisen huolestuttavia ovat tiedot asuntopoistuman kasvusta 70-luvulla. On syytä myöskin todeta toisenlaista asuntojen poistumaa, jonka suuruudesta ei ole tietoa. Suuremmissa kaupungeissa on yhä enemmän alettu käyttää asuntotarkoituksiin varattua tilaa toimistoina. Tämän käyttö on vaikeasti valvottavissa ja se näyttää lisääntyvän.

Asumiskustannuserien jakautumasta.

Asumiskustannuksiin varattavan kansantuotteen osan käyttö on, ohjelmoitava asuntopoliittisessa kokonaiskysymyksessä niin, että päästään lopputuloksessa mahdollisimman lähelle ohjelmallisia määrällisiä ja laadullisia tavoitteita.

Asuntohallitusta varten tehdyn selvityksen "Asuminen - osa kansantaloutta" mukaan luetaan asumiskustannuksiin kustannukset kohdissa asuntojen käyttö, asuntojen korjaus ja kunnossapito, asuntoalueiden katujen hoito, asuntojen rakentaminen ja asuntoalueiden kunnallistekniikka. Selvityksen mukaan muodostavat asuntojen käyttökustannukset vuosittain 25-30 % ja asuntojen korjaus- ja kunnossapitokustannukset 6-8 % kaikista asumisen kustannuksista. Asuntojen käyttöön ja kunnossapitoon käytetään näin ollen vuosittain varoja lähes 70 % uudisrakennustuotantoon sijoitetusta määrästä. Asuntojen käyttökustannuksia tarkasteltaessa kiinnittyy huomio kasvaviin lämmityskustannuksiin, jotka vuonna 1966 muodostivat kokonaista 65 % kaikista käyttökustannuksista ja 18,4 % asumisen kaikista kustannuksista. Lämmityksen suuri osuus johtuu maantieteellisestä sijainnistamme ja sen kasvu lämmöntarpeen yleisestä kasvutrendistä ja jatkuvasta kaupungistumisesta.

Esimerkkivuonna 1966 arvio em. tutkimus asumisen aiheuttamat kokonaiskustannukset n.3 100 Mmk:ksi, jolloinka näihin menoihin käytettiin n. 12 % kansantalouden voimavaroista.

Lisäksi on todettava, että asumisen kokonaishankintakustannuksista on varsinaisen asunnon rakentamiskustannukset vain 45 % yhdyskuntakustannusten osuuden ollessa 35 % ja lähiökustannusten 20 %. Yhdyskuntakustannuksiin on tällöin luettu mm. teollisuus- ja cityalueet, erikoiskoulut, viheralueet, sähkö- ja vesilaitokset jne. Lähiö-kustannuksiin on laskettu lähikaupat, lasten päiväkodit, kansa- ja keskikoulut, paikalliskadut yms. lähipalvelut.

Asuntotuotantoon sijoitetut varat aiheuttavat seurausvaikutuksina huomattavia muita rakennuskustannuksia sekä luonnollisesti lisäävät omalta osaltaan myöhemmin myös hoito- ja käyttökustannuksia. Asuntokysymyksen ohjelmoinnin tulee perustua kokonaisasumiskustannusten edullisimpaan suhteeseen tuotettuihin asumispalveluihin nähden.

Asuntojen käyttömenojen osuudella esim. lämmityskustannuksissa saavutettu säästö antaa mahdollisuuden lisätä uustuotannon osuutta vastaavasti. Hyvällä suunnittelulla saavutetaan säästöä.

Laatimalla vanhan asuntokannan uudenaikaistamisohjelma siten, että tarpeetonta poistumaa pystytään jarruttamaan tuotetaan huomattavasti uustuotantoa halvemmalla tavalla ajanmukaisia asuntoja.

Ruotsin esimerkkiin verraten voidaan arvioida mahdolliseksi rajoittaa nykyinen 16 000 asunnon poistuma 5 000 asunnon luonnolliseksi poistumaksi.

Asuntotuotanto

Uustuotannon määrää tulee lisätä kansantaloudellisesti järkevän sijoituspanoksen rajoissa.

Asuntorakentamista on kehitettävä kaikin keinoin paremmin tuottavaksi. Samalla pääomalla on pystyttävä tuottamaan enemmän ja halvempaa.

Erään ruotsalaisen tutkimuksen mukaan voidaan kustannussäästöjä saavuttaa prosentuaalisesti eri toimenpiteillä ilman, että rakennuksen käyttöarvoa muutetaan seuraavasti:

1. Rakennussuunnittelu 25 %
2. Työnsuunnittelu 23 %
3. Automatisointi 14 %
4. Kohteen suurentaminen 11 %
5. Standardisointi 7 %
6. Elementtirakentaminen 6 %
Muut

Asuntotuotannon tuottavuuden lisäämiseksi on valtiovallan, rakentajien ja rakennusaineteollisuuden yhteistoimin ryhdyttävä seuraaviin toimenpiteisiin:

• rakennusalan koulutusta ja tutkimusta on lisättävä ja siten kohotettava suunnittelutasoa
• tuotteen kehitysvastuu siirrettävä tuottajalle
• teollista rakentamista on kehitettävä ja teollinen ajatustapa on ulotettava rakentamisessa aina tuotesuunnittelusta tuotteen laadunvalvontaan asti
• rakennusalaa koskevaa lainsäädäntöä ja määräyksiä on uudenaikaitettava ja yhdenmukaistettava siten, että tulkinta saadaan yhdenmukaiseksi koko maassa ja että säädökset ovat keskenään johdonmukaiset
• asuinrakennusten tuotantoa rasittava voimakas kausivaihtelu on saatava tasaantumaan, jotta saavutetaan koneistuksen ja työvoiman jatkuva taloudellinen käyttö
• tuotantosarjoissa on päästävä riittävään pituuteen ja jatkuvuuteen. Tarkoituksenmukaisella maapolitiikalla ja asuntotuotanto-ohjelmoinnilla pystyvät kunnat takaamaan alueillaan rakentamisen jatkuvuuden
• valtion asuntolainoitusta on käytettävä keinona asuntotuotanto-kustannusten kohtuullisena pitämiseksi. Valtion asuntolainoitusta kehitetään siten, että lainan perustukiosa, joka voidaan laskea 25 %:ksi, myönnetään kaikille halukkaille rakennushankkeille, jotka täyttävät vaaditut hinta-, laatu- ja pinta-alaehdot.

Valtion lainan vapaan saantimahdollisuuden hillitsemä kustannustaso on asuikkaille merkittävämpi etu kuin korkoero käypää korkoon nähden.

Vanhan asuntokannan uudenaikaistaminen.

Asuntokanta Suomessa on keski-iältään Euroopan nuorimpia. Tämä asuntokanta edustaa erittäin suurta investointiarvoa, se on kansallisomaisuutta, jonka kuntoon on kiinnitettävä suurempaa huomiota kuin aikaisemmin.

Tämän asuntokannan varustetaso on kansainvälisesti katsoen alhainen. Se on jo hyvin pitkälle sähköistetty, mutta noin 40 % asunnoista on ilman vesijohtoja ja viemäriä, vähemmän kuin puolet asuntokannasta on varustettu WC:llä ja nykyaikaisella lämmityksellä. Ajanmukaisesti myös kylpyhuoneella varustettuja asuntoja on vain neljännes kokonaisasuntokannasta. Tähän asiantilaan sisältyy sosiaalisia ja terveydellisiä epäkohtia.

Nopeasti nouseva elintaso ja alhainen varustetaso asunnoissa ilmeisesti johtaa asuintalojen ennenaikaiseen purkamiseen, mitä asiaa on käsitelty edellä asuntopoistumakysymyksen yhteydessä. Tähän vakavaan ongelmaan on kiinnitettävä valtakunnallisissa puitteissa huomiota. On tutkittava mahdollisuuksia vanhan asuntokannan arvon pysyttämiselle ja sen kunnon kohottamiselle samoin kuin vanhojen taajamien tehtävään tässä yhteydessä.

Valtion asuntolainoja tulisi voida myöntää myös kerrostalojen uudenaikaistamiseen.

Myöskin tulisi erityistä huomiota kiinnittää vanhojen taajamien asemakaavallisiin erikoisongelmiin, kuten esim. pihamaiden yhteiskäyttömahdollisuuksiin. Näissä puitteissa on pantava vireille saneerauslainsäädännön valmistelut.

Asumisteknillisessä tutkimustoiminnassa on tämä pääkaista erikoisesti huomioitava. Tämän kautta voi tarjoutua halvempi ja nopeampi tie uudenaikaisten asuntojen kysynnän hiljentämiselle, tonttimaan puutteen vähentämiselle sekä asumiskustannusten kurissa pitämiselle.

Asumiskustannustaso ja asumistukitoimenpiteet

Kansantalouden tilinpidon mukaan ovat asumismenot olleet Suomessa viime vuosina yli 15 % yksityisten kulutusmenojen kokonaisarvosta, ollen 19 64 suoritetun vertailun mukaan suurempi Suomessa kuin muissa pohjoismaissa (taulukko asumistaso 69 s. 41).

Uuden suomalaisen tutkimuksen mukaan on osuus noussut koko maassa 19,3 %, ollen kaupungeissa 22,2 %, maaseudulla 15,4 % ja Helsingissä 24 %.

Kansainvälisesti pidetään asumismenojen ylärajana 1/5 osuutta perheen tulosta. Tavoitenormissa ei em. suhdelukua voitane pitää koska toimeentulorajoilla eläville perheille tuottaa asumiskustannuksiin 1/5 varaaminen ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kun taasen pohjoismaisen korkean varustetason asuntojen asumiskustannusosuutta 1/4 voidaan joissain tapauksissa pitää kohtuullisena.

Rakennusten ikärakenteen sijainnin ja varustetason vaihteluun perustuen muodostuvat asumiskustannukset eri tapauksissa varsin poikkeaviksi. (Taulukko Asumistaso 69 s. 60.)

Uusiin kallisvuokraisiin asuntoihin 2,5 % vuosituotanto-osuuteen joutuu yleensä sijoittumaan heikosti maksukykyinen aines: nuoret parit, häädetyt jne.

Asuntokiertoa kiihoittamalla ja saattamalla uudet kalliit asunnot maksukykyiselle asukkaalle houkuttelevaksi, esimerkiksi sopivin vero-keinoin, saatettaisiin asukkaat jakaantumaan tarkoituksenmukaisella tavalla eri asumiskustannustasoiseen asuntokenttään.

Asumiskustannuksia voidaan alentaa tuottamalla asuntoja halvemmalla. Käyttö- ja kunnossapitokustannuksia voidaan jossain määrin laskea tarkalla talon hoidolla ja taloudellisilla suunnitelmilla.

Pääomakustannukset rasittavat varsinkin uusia asuntoja vahvasti. Valtion halpakorkoinen lainoitus osin tasaa muun lainoituksen korkeaa korkokantaa. Erään ruotsalaisen tutkimuksen mukaan 1 % lasku korkokannassa merkitsisi 12 % laskua asumiskustannuksissa.

Asuntolainojen laina-aikaa tulisi pidentää huomattavasti pidemmäksi, vastaamaan rakennuksen normaalia kuoletusaikaa. Tällöin olisi kuoletusmaksujen rasitus paljon pienempi asukkaalle. Valtion asuntolainoitus perustuen osalta tulisi olla vapaasti saatavissa kaikille hakijoille, jotka ovat valmiit asumaan yleiset koko-, laatu- ja hintaehdot täyttävässä asunnossa.

Tämän yleisen asuntotuotannon edistämistä ja kustannustason vakauttamista palvelevan yleistuen ohella on yhteiskunnan huolehdittava sosiaalituen puitteissa niistä erityistukea tarvitsevista ryhmistä, joilla ei muutoin olisi mitään edellytyksiä ihmisen arvoiseen asumiseen. Erityistukea annetaan kunkin asunnontarvitsijan tarpeiden mukaan erikseen määritellyllä tavalla.

Erityistukea tarvitsevista ryhmistä tärkeimmät ovat vähävaraiset, suurperheet, nuoret parit sekä invalidit, vanhukset ja opiskelijat. Vähävaraisiin ja monilapsisiin perheisiin kohdistuvan perhekohtaisen tuen tavoitteena on vähätuloisten perheiden maksukyvyn vahvistaminen siten, että riittävän suuren ja laatutasoltaan kunnollisen asunnon hallussapito tulee mahdolliseksi. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi käytettäviä keinoja ovat mm. oman asunnon asuntoedun verotuksen poistaminen sekä laajennettu ja tehostettu asumistuki, joka kohdistuisi niin vuokra-asunnoissa kuin omissa asunnoissakin asuviin.

Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä varsinaisen asuntolainan lisäksi tulevan lisälainan merkitykseen eräänä erityistuen muotona, tällaista lisälainaa eli valtion toissijaista asuntolainaa olisi voitava myöntää suurperheisille ja avioliittonsa alussa oleville nuorille pareille. Vasta avioliiton solminut nuori pari on perhe jolla säästömahdollisuudet ovat vasta edessäpäin, mutta asuntotilan tarve pian suurimmillaan. Nuori pari tarvitsee toisenlaisen asuntolainan kuin perhe, jolla säästämismahdollisuudet ovat takanapäin ja asuntotilan tarve vähenemässä. Nuori perhe tarvitsee paljon lainaa pienellä - tai olemattomalla - omalla panoksella ja hidastetulla kuoletusaikataululla.

Huomispäivän Suomessa nuoriso opiskelee paljon ja ansaitsee vähän, mutta tarvitsee kuitenkin perheasunnon heti opiskelunsa päätettyään tai jo opiskelunsa aikana. Siksi ei nuorten parien asuntokysymystä ratkaista pelkästään suunnitelmilla nuorison asuntosäästämisestä.

Opiskelija-asuntojen, myös perheasuntojen rakentaminen on suoritettava korkeakoulujen, yliopistojen ja muiden oppilaitosten rakentamisen yhteydessä ja opiskelijain asunnot katsottava kuuluviksi em. oppilaitosten luonnollisiin varusteisiin. Koska tätä periaatetta ei ole noudatettu ja opiskelija-asuntojen vajaus on päässyt muodostumaan huolestuttavan suureksi, yhteiskunnan pikaisesti ryhdyttävä toimenpiteisiin opiskelija-asuntojen rakentamisen lisäämiseksi ja edistämiseksi nykyisilläkin korkeakoulupaikkakunnilla.

Asuntotuotannon rahoitus

Tavallisella yksityisellä kansalaisella on mahdollisuus rahoittaa oma asunto varoillaan yleensä vasta useita vuosia kestäneen säästämisen jälkeen eli ajankohtana, jolloin kipein asunnontarve useinkin on jo takanapäin. Koska ei kaikilla ole mahdollisuuksia riittävän pitkäaikaisen ensisijaisen lainan saantiin yksityisiltä rahamarkkinoilta asunnontarpeen ollessa suurimmillaan, on yhteiskunnan osuutta asuntojen lainoituksessa nykyisestään laajennettava. Valtion on sopivilla toimenpiteillä edistettävä luotonantolaitosten lainoitus-toimintaa ja samalla helpotettava yksityisten pääomien siirtymistä lisäämään asunnontuotantoa.

Valtion myöntämät toissijaiset, pitkäaikaiset ja halpakorkoiset lainat tekevät mahdolliseksi yksityisten rahalaitosten ensisijaisten lainojen saannin sekä kannustavat omatoimiseen asuntosäästötoimintaan.

Asuntotuotannon rahoitus onkin toteutettava sekä valtion myöntämin yleisin varoin että kannustamalla asunnontarvitsijoita säästämiseen ja muihin omakohtaisiin ponnistuksiin. Asuntosäästämistä on jatkuvasti edistettävä sallimalla verovapaus kohtuullisena pidettävän oman asunnon hankkimiseen käytettäville kuoletuksille ja koroille.

Asuntolainoitusta on kehitettävä siten, että myös omakotilainat ja asuinhuoneistojen hallintaan oikeuttavien osakkeiden lainat annetaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi. Valtion asuntolainojen korkokanta on määrättävä etukäteen kiinteäksi niin, että se on laina-ajan alussa vain 1-2 % nousten loppuaikana asteittain, mutta ei yli viiden prosentin. Asukkaiden on saatava varmuus asumisoikeutensa jatkumisesta ja taloudellisten rasitustensa suuruudesta. Henkilökohtaisen ansiotason paraneminen ja sen hyväksi tehdyt ponnistukset eivät saa johtaa lainojen kuoletusaikojen lyhentämiseen ja lainakoron mielivaltaiseen korottamiseen. Asuntolainoitettujen talojen asukkaille on suotava joustava mahdollisuus asunnon vaihtamiseen muuttuneita olosuhteita paremmin vastaaviksi.

Kun valtion asuntolainan tukiosa perusluottona on yhdenveroisesti kenen tahansa haettavissa ilman tulorajoja tai muita rajoituksia, johtaa se tilanteeseen, jolloin nyt asuntolainoitetuissa osakkeissa asuvat perheet voivat muuttaa tarpeitaan paremmin vastaaviin asuntoihin ilman, että tuloraja olisi esteenä uuden valtion lainoitetun osakkeen saamiseksi.

Nykyään löytyy perheitä, jotka asuvat pienessä asuntolainoitetussa huoneistossa, eivätkä tulorajojen vuoksi saa uutta asuntolainoitettua, huoneistoa enää eivätkä myöskään ansaitse niin paljoa, että pystyisivät muuttamaan kovanrahan asuntoon.

Nämä keskivarakkaat perheet ovat niitä, jotka pystyisivät sijoittamaan asumiseen omia varojaan lisää huoneen verran ja maksamaan uuden asunnon. Kalliimpaa vuokraa samalla kun luovuttaisivat seuraavalle vanhan halvemman asuntonsa. Nykyisellään juuri nämä perheet kuluttavat ylimääräiset rahansa ulkomaanmatkoihin ja hiukan parempiin autoihinsa, juuri tuo raha olisi muuhun taloustasapainoon pahemmin vaikuttamatta ohjattavissa asuntotuotantoon.

Asumisen arvostuksen asenteellinen kasvatus, kuluttajavalistus ohjaa kevyttä rahaa asumiseen.

Asuntojen rahoitus- ja omistusjärjestelmät on saatava monimuotoisemmaksi ja liukuvaan pääomatarpeeseen perustuviksi.

Oman alkupääoman puute ei saa olla esteenä omistusasunnon hankkimiselle. Uusia omistusasuntomuotoja ja hankintatapoja on kehitettävä siten, että pienellä alkupääomalla pääsee kiinni omaan asuntoon.

Asunto-osuuskuntamuodon lisäksi on kehitettävä vähittäismyyntiasuntotyyppi, jossa 10 vuoden kuluessa maksetaan sijoitusosuudet oman aikataulunsa mukaisesti. Vuokrassa hyvitetään maksetut osuudet. Tämä rahoitusmuoto soveltuu hyvin mm. nuorten parien ratkaisuksi. Kunnat tai rahoitusyhtiöt voisivat olla perustajina.

Vuokra-asuntojen tuotanto tulisi saada viriämään myös yksityisen tuotannon keskuudessa. Sijoitusvuokra-asunnon omistaja-vuokralaissuhdetta helpottamaan tulisi kehittää rahoitusmuoto, jolla yksityiset sijoittajat esimerkiksi pankkiobligaatioilla rahoittaisivat normaalein pääomatuottoperustein suunnitellun vuokrataloyrityksen. Tällöin ei synny yksilöityä omistussuhdetta tiettyyn huoneistoon eikä näin ollen vuokralainen joutuisi henkilökohtaiseen vuokrasuhteeseen omistajaan nähden vaan olisi turvatussa asemassa yhtiön vuokralaisena.

Kiinteistöyhtiöiden verotusta tulisi helpottaa siten, että sijoittajapääoma pystyisi tuottamaan vuokrataloja kohtuullisin pääomatuotoin.

Yhteiskunnallisen asuntopolitiikan kannalta omistusasunnon puolesta puhuvat monet käytännölliset näkökohdat. Tosiasia on, että asukkaan kannalta turvallisin yhteiskunnan varoilla rakennettu tai sen valvoma vuokra-asunto tulee niin kalliiksi, että tämän asumismuodon voimakas yleistäminen muodostuisi ylivoimaiseksi ja sen huomattava laajentaminenkin kaventaisi tuntuvasti asuntopolitiikan toiminta-aluetta ja samalla sen mahdollisuuksia koko maan asuntokysymyksen ratkaisuun. Asunnontarvitsijain oman pääomanmuodostamisen lisääminen ja sen suuntaaminen nimenomaan asuntotuotantoon on mahdollista vain omistusasuntomuodon puitteissa. Koska yhteiskunnalla ei ole mahdollisuutta jättää tätä pääomaa käyttämättä, on omistusasuntomuodon edistäminen ja sen kehittäminen - nykyisen asunto-osakeyhtiömuodon tai uusien välimuotojen puitteissa - koko maan asuntokysymyksen hoidon kannalta tarkoituksenmukaista.

Tämän päälinjan kehittämisen rinnalla tulee yhteiskunnan pitää huolta siitä, että muuttoliikkeen, vähävaraisuuden yms. tekijäin aiheuttamaa vuokra-asuntojen tarvetta varten on olemassa tietty kiintiö kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Näiden asuntojen hallinta-muotoa olisi kehitettävä siten, että niistä muodostettaisiin osuuskunta-asuntoja, joissa asukkailla on vankemmat oikeudet ja paremmat mahdollisuudet osallistua talon hallintaan kuin tavallisissa vuokrataloissa. Puolue näkeekin osuuskunta-asunnon nimenomaan vuokra-asunnon kehittyneempänä muotona eikä vaihtoehtona omistusasunnolle.

Tonttipolitiikka.

Eräs tehokkaan asuntopolitiikan perusedellytyksiä on huokean asuntotonttimaan riittävä saanti. Mikäli asuntotonttien hinnat jäävät riippumaan yksinomaan vapaasta hintakehityksestä, on tästä seurauksena tonttimaan hinnan nousu taajama-alueilla, joihin ihmiset hakeutuvat etsimään parempia työmahdollisuuksia ja parempia palveluksia. Tonttimaan hinnan nousu heikentää huomattavasti kansalaisten mahdollisuuksia asumistasonsa nostamiseen ja on sen vuoksi yhteiskunnallinen epäkohta, jonka poistamiseen kunnille on annettava riittävät mahdollisuudet.

Asutuskeskuksiin kohdistunut ja jatkuvasti kohdistuva väestönkehityksen paine on nostanut kohtuuttomasti asuntokohteiksi sopivan maan hintaa. Taajamatonttien hintojen kohoaminen on vuodesta 1949 lähtien jatkuvasti ylittänyt yleisen hintatason kasvun niin, että maan arvo on verraten lyhyessä ajassa kohonnut moninkertaiseksi ja usein jopa monikymmenkertaiseksi. Kuntien pyrkimykset harjoittaa määrätietoista tonttipolitiikkaa ovat tämän vuoksi tyrehtyneet.

Väestökeskusten maakysymys onkin ratkaistavissa vain kaukonäköisellä ja tehokkaalla tonttipolitiikalla. Asuntotuotantoon tarvittavat alueet on ensisijaisesti pyrittävä saamaan kuntien käytettäväksi vapaaehtoisilla kaupoilla hyvissä ajoin ennen kaavoituksen alkamista.

Koska kuitenkaan yksin tällä tavoin ei voida hankkia riittävästi maata kyllin halvalla sopivilta alueilta, on turvauduttava myös muihin keinoihin.

Asuntotarkoituksiin tarvittavan maan pakkolunastamismahdollisuuksia on kehitettävä siten, että kunnilla on mahdollisuus hankkia nopeasti käyttöönsä ennen kaavoitusta riittävän suuret alueet raakamaata kohtuullisella hinnalla. Tätä hintaa määrättäessä on lähtökohtana pidettävä paikallisten olosuhteiden muotoamaa maatalousmaan arvoa. Ansioton maan arvon nousu sekä kunnallistekniikan kustannukset voidaan kunnalle korvata ns. rakennusoikeuden myyntimenetelmällä. Maan omistajille kuuluu tietty perusoikeudellinen rakennusoikeus (esim. 0,1), sen lisäksi tulevasta rakennusoikeudesta joutuu maanomistaja maksamaan kunnalle kaavoituksen yhteydessä.

Kunnat kantavat pääasiallisen vastuun yhdyskunnan rakentamisen suuntauksesta valtiovallan luodessa lainsäädännölliset keinot kunnallisille elimille rakennustoiminnan ohjaamiseksi laadittujen ohjelmien mukaisesti. Valtiovallan on erityisesti tuettava kaupunkien, kauppalain ja muiden taajamien asuntoalueiden hankintaa myöntämällä niille asuntolainoja ja sallimalla ulkomaisten luottojen ottamisen, mikäli sellaiset osoittautuvat tarkoituksenmukaisiksi.

Kuntien on luovutettava hankkimansa tonttimaa asunnontarvitsijoille tai heidän muodostamille yhteisöille tai asuntojen tuottajille joko myymällä tai vuokraamalla sitä kohtuulliseen hintaan. Tavoitteena on pidettävä sitä, että sijoitetut varat yhä uudelleen saataisiin palvelemaan uusia asunnonhakijoita.

Kaupunkien, kauppalain ja sellaisten maalaiskuntien, joiden alueella on taajama-asutusta, on asuntotuotanto-ohjelmiensa puitteissa selvitettävä ne keinot ja mahdollisuudet joita niillä on uuden asutuksen synnyttämiseksi, mm. aluerakentamisen avulla. Kuntia on myös autettava hankkimaan itselleen maata asuntoalueita varten etukäteen 5-10 vuoden tarvetta silmällä pitäen.

Rakennusmaan saamista vapaaehtoisin kaupoin olisi tuettava myös veropoliittisesti mm. luopumalla monesti kyseenalaisesta tulkinnasta "ammattimaisesta tontinmyynnistä" ja siten, että kunnalle rakennusmaaksi maata myytäessä voitaisiin verovapaus todeta.

Puolueen linja asuntojen tuotantosuunnan suhteen: kerros- ja rivitalotyyppien rinnalle tiivistä omakotiasutusta.

Kysymys asuntotyypistä liittyy läheisesti suomalaisten perheiden elämäntavan kehitykseen. Nykyinen kerros- ja rivitalovaltainen suuntaus sisältää monia etuja, mutta sen suurena varjopuolena on kaavamaisuus ja asuntotyypin joustamattomuus erilaisten tarpeiden mukaan sekä vähäiset mahdollisuudet oman vapaa-ajan käyttämiseen asumistason parantamiseksi.

Omakotitalomuotoinen asuntotyyppi on viime vuosikymmeninä vähitellen joutunut syrjään kerrostalo- ja rivitalovaltaisen asuntotuotannon tieltä. Tämä on osittain johtunut tähänastisen omakotiasutuksen vaatimista laajoista tonttialueista ja tonttien laajuuden aiheuttamista korkeista kunnallisteknillisistä kustannuksista sekä liikenneyhteyksien pitenemisestä. Myös tonttikustannusten nousu sekä rakennustoiminnan teknillinen ja liiketaloudellinen rationalisointi ovat suosineet kerros- ja rivitalomuotoja. Tilanne on nyt kuitenkin eräissä suhteissa ratkaisevasti muuttumassa ja siksi omakotitalon asema asuntotuotannossa olisi ennakkoluulottomasti arvioitava uudelleen. Viisipäiväiseen työviikkoon siirtyminen lisää kansalaisten vapaa-aikaa, ja heille on myös annettava mahdollisuus asumistasonsa parantamiseen oman asuintalon kunnostamisella, huoltamisella ja laajentamisella kokonaan tai osittain omien käsien työllä. Oman talon rakentaminen ja kunnossapito on useissa perheissä kuulunut perinnäiseen elämäntapaan eikä tätä tyypillisesti suomalaista perinnettä ole syytä heikentää, vaan vapaa-ajan lisääntyessä sitä tulee päin vastoin vahvistaa. Omakotitalon rakentaminen ja vaaliminen on eräs kaikkein tehokkaimpia koko perheen yhdessäolon muotoja ja perhettä koossapitäviä voimia. Omakotivaltaisen asumismuodon edistäminen onkin eräs osa politiikkaa, joka pyrkii kodin aseman vahvistamiseen suomalaisen yhteiskunnan perusalueena.

Omakotitalomuodon taloudellisuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että omakotitalojen tehdasmainen valmistaminen ja aluerakentaminen tulevat alentamaan omakotitalojen kustannuksia kerrostaloasuntojen kustannuksiin verrattuna. Viimeaikaiset laskelmat ovat myös osoittaneet, että mikäli luovutaan liian laajoista omakotitonteista ja siirrytään tiiviiseen omakotiasutukseen, ei kunnallistekniikka pientaloalueilla tule suhteettoman kalliiksi nykyajan vaatimukset täyttävään kerrostaloalueeseen verrattuna.

Puolueen linja yhteiskuntasuunnittelussa: asuntotuotanto keskitettävä elinvoimaisiksi yhdyskunniksi.

Yhteiskuntamme kehityksen hallitsevia piirteitä on muuttoliike haja-asutuksesta taaja-asutukseen. Tämän muuttoliikkeen takia tullaan seuraavina vuosikymmeninä rakentamaan taaja-asutuksessa uudet asunnot n. miljoonalle ihmiselle vastaten siis n. kahdeksan Turun kokoista tai n. viittäkymmentä Kouvolan kokoista kaupunkia. Väestön lasketaan nimittäin kaupungeissa ja kauppaloissa kasvavan vuoteen 199 0 mennessä noin 1 350 000 asukkaalla. Lisäksi on otettava huomioon, että myös varsinaisella maaseudulla asutus keskittyy yhä enemmän taajamiin.

Kaupunkimme ja kauppalamme kasvavat ja kehittyvät nykyisin liian suuressa määrin sattumanvaraisesti eikä näin jatkaen voida aikaa myöten välttyä pahoilta ja kalliiksi käyviltä virheiltä. Kaupunkien ja erisuuruisten taajamien tähänastinen rakentamistapa ei ole myöskään läheskään kaikissa suhteissa omiaan antamaan väestökeskusten asukkaille sellaista inhimillistä elämänympäristöä, mikä on välttämätöntä nykyajan ja tulevaisuuden yhteiskunnalle.

Kunnallisteknillisten töiden suorittamisessa on varsin huomattavia vajauksia. Siten ovat katujen ja pysäköintialueiden rakentaminen, viemäreiden ja vesijohtojen vetäminen, istutusten järjestäminen, viemäriveden puhdistus ja monet muut näihin liittyvät seikat monesti pahasti myöhässä varsinkin uusilla asuntoalueilla. Erityisenä puutteena on myös meikäläisissä oloissa pidettävä sitä, ettei asunnontarvitsijain etuja ja oikeuksia ole uudisrakennusten rakentamisaikana riittävästi turvattu.

Nykyaikaisen tehokkaan yhteiskuntasuunnittelun onkin kuljettava rinnan asuntotuotannon lisäämisen kanssa. Kaupunkiyhdyskuntien ja taajamien suunnittelu, kaavoitus ja rakentamistapa on uudistettava inhimillisten näkökohtien, teknillisen kehityksen ja nykyaikaisen liikenteen vaatimalla tavalla.

Päämääränä on pidettävä sellaisten elinkelpoisten yhdyskuntakokonaisuuksien luomista, jotka ovat väkiluvultaan riittävän suuria voidakseen tarjota asukkailleen hyvät kulttuuri- ja sosiaalipalvelukset sekä kunnollisen vähittäiskaupan ja palveluelinkeinojen palveluvarustukseen. Perusedellytys uusien yhdyskuntien elinkelpoisuudelle on asunto- ja työpaikkasuunnittelun koordinointi.

Elinkelpoisen yhdyskunnan on tarjottava myös suurimmalle osalle asukkaistaan työpaikat yhdyskunnan välittömästä läheisyydestä kohtuullisen työmatkan päästä. Asunnonrakennustoiminnan jatkuvasti kiihtyessä on meillä olemassa kaikki mahdollisuudet siirtyä tähänastisesta esikaupunki- ja asumalähiörakentelusta todelliseen yhdyskuntarakentamiseen: viihtyisien ja tarkoituksenmukaisten, asukkailleen niin asunnot kuin työpaikatkin ja riittävän monipuoliset palvelukset tarjoavien alakeskusten tai tytärkaupunkien luomiseen.

Puolueen mielestä nämä mahdollisuudet on tehokkaasti ja ennakkoluulottomasti käytettävä hyväksi.

Asema- ja rakennuskaavoituksen tulee perustua kokonaisvaltaiseen seutu- ja yleiskaavoitukseen ja kaikessa kaavoituksessa on maan käytön suunnittelun nojauduttava erilaisten toimintojen suunnitteluun. Ennen maan käytön suunnittelua on tutkittava ja selvitettävä hallinnolliset, sivistykselliset, sosiaaliset ja taloudelliset toiminnat, selvitettävä kuinka kukin niistä organisoituu ja jäsentyy tulevaisuudessa. Toimintojen suunnittelu on primäärinen suunnittelu-muoto ja kaavoitus sen ilmentymä.

Erityistä huomiota on kiinnitettävä vapaa-ajan viettoon sopivien alueiden suunnitteluun ja hankkimiseen.

Asuntoviranomaiset

Asuntohallintoa on ohjelmointi- ja koordinointitehtävien hoitamiseksi tehostettava. Asuntohallituksesta olisi muodostettava ministeriö, jotta asunto-ohjelman johto olisi valtioneuvostolla.