Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/LKP/150

Liberaalinen Kansanpuolue

LKP:n koulutus- ja kulttuuripolitiikka


  • Puolue: Liberaalinen Kansanpuolue
  • Otsikko: LKP:n koulutus- ja kulttuuripolitiikka
  • Vuosi: 1973
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Liberaalisen Kansanpuolueen

KOULUTUS- JA KULTTUURIPOLITIIKKA

I LIBERAALINEN KULTTUURIPOLITIIKKA

Liberaalisen Kansanpuolueen aatteellisena perustana on sosiaalinen liberalismi, joka on merkinnyt ja tulee aina merkitsemään toimintaa köyhyyden ja luokkaerojen poistamiseksi sekä vapauden, kansanvaltaisuuden ja tasa-arvoisuuden toteuttamiseksi ihmisyksilöiden ja kansojen välisissä suhteissa. Ihmisten tulee olla vapaita ei vain rahan, vaan myös valtajärjestelmien sorrosta.

Kaikkien ihmisten on voitava syntyä yhteiskunnallisesti vapaiksi ja tasa-arvoisiksi. Ihmisillä on kuitenkin erilaisia yksilöllisiä lahjoja ja taipumuksia. Yhteiskunnan toiminnan vaatima työnjako edellyttää kykyjen erilaista käyttöä ja kehittämistä. Erilaisissa ja eriasteisissa tehtävissä toimiminen ei liberaalien mukaan saa kuitenkaan koskaan merkitä yhteiskunnallista eriarvoisuutta ihmisten kesken.

Ihmisten eriarvoisuuden poistamiseksi on heidän elämänsä ja toimeentulonsa turvattava riippumatta siitä, missä he asuvat, mitä sukupuolta, ikää, kieltä, kansallisuutta, rotua, uskontoa tai muuta vakaumusta he edustavat tai tekevätkö he vielä tai enää mitään ns. tuottavaa työtä. Vain tällä ehdolla ihmiset voivat vapaasti kouluttaa itseään omien kykyjensä, taipumustensa ja harrastustensa pohjalta, lausua vapaasti mielipiteensä ja hakeutua sellaiseen työhön, joka heille parhaiten sopii.

Liberaalien ajamien ihmisoikeuksien ja yleisinhimillisten arvojen puolustaminen sekä lisääminen ovat ajankohtaisia myös pitkälle kehittyneissä hyvinvointivaltioissa. Vielä esiintyvää erimuotoista henkistä, poliittista ja taloudellista harvainvaltaisuutta on kaikkialla vastustettava. Yksityisten ihmisten uhkaavasti kaventuneita vaikutusmahdollisuuksia on lisättävä. Yhteiskunnassa esiintyvä, eriarvoisuuteen perustuva sääty- ja luokka-ajattelu on osoitettava vanhoilliseksi.

Tasa-arvoa ja ihmiskeskeisyyttä ei voida toteuttaa ilman voimakkaita yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä.

Kansanvallan säilyttäminen ja kehittäminen sekä keskinäisen vastuun ja tasa-arvoisuuden periaatteiden vahvistaminen asettavat myös kulttuuripolitiikalle suuria vaatimuksia. Koulutuspoliittisin toimenpitein on pyrittävä poistamaan luokka-arvot. Tämä edellyttää demokratian toteuttamista koulutuksen rakenteessa, sisällössä ja hallinnossa. Koulutus- ja kulttuurielämän alueella liberaalit pyrkivät sellaiseen yhteiskuntaan, jossa luovan, aktiivisen ja kriittisen osallistumisen mahdollisuudet jatkuvasti lisääntyvät. Aktiivinen osallistuminen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämään tarjoaa vaihtoehdon kulutuskilpailulle, joka on omiaan johtamaan yksipuolisiin ja vääristyneisiin ihmissuhteisiin, mielenterveyshäiriöihin, sosiaalisen tietoisuuden kaventumiseen, eriarvoisuuden lisääntymiseen.

Koulutus, opiskelu ja sivistysmahdollisuuksiin osallistuminen eivät koske vain tiettyjä ikäluokkia, vaan maan kaikenikäistä väestöä. Ne palvelevat ihmisten viihtyvyyttä ja henkistä kasvua sekä yhteiskunnallista kehitystä. Niillä voidaan lisätä kansalaisten yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia. Yhteiskunnan rakenteen tullessa yhä monimutkaisemmaksi on kansanvallan laajentamisen edellytyksenä, että kaikille kansalaisille annetaan mahdollisuus yhteiskunnan ymmärtämiseen. Tämä edellyttää hyvää yhteiskunnallista perustietoutta ja yleissivistystä. Toisaalta eivät ihmiset voi kiinnostua omasta ympäristöstään ja sen taloudellisista, sosiaalisista, sivistyksellistä ja ekologisista ongelmista, ellei heillä ole reaalisia mahdollisuuksia osallistua elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tämä edellyttää lähidemokratiaa, yritysdemokratian toteuttamista, kunnallisen itsehallinnon kehittämistä ja maakuntaitsehallinnon voimaansaaattamista. Omassa kunnassa ja maakunnassa on voitava opiskella mahdollisimman pitkälle sekä ottaa osaa kunkin taipumuksia ja harrastuksia vastaaviin sivistysrientoihin.

II KULTTUURIPOLITIIKAN SUHDE MUUHUN YHTEISKUNTAPOLITIIKKAAN

Taloudellisen toiminnan puitteissa huolehditaan inhimillisen elämän perusedellytyksistä. Tässä mielessä taloudellinen tuotanto on muun toiminnan perusta. On kuitenkin selvästi nähtävä, ettei tuotannon jatkuva kasvu ilman muuta johda hyvinvoinnin lisääntymiseen. Tuotannon voimakas kasvu teollistuneissa maissa on johtanut luonnonvarojen kiihtyvään loppuunkäyttämiseen, luonnon saastumiseen sekä tulevien ihmissukupolvien elinmahdollisuuksien vaarantumiseen. Tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi ja ihmiskunnan elinmahdollisuuksien jatkuvuuden turvaamiseksi on vauraassa taloudellisessa asemassa olevien luovuttava ylellisestä kerskakulutuksesta, tuotannon kasvua teollistuneissa maissa hillittävä ja tuotantoa sopeutettava ekologiseen kiertokulkuun, tuotannon tulokset jaettava tasaisesti kaikkien kesken ja tuotanto suunnattava entistä enemmän maailman köyhien tarpeita tyydyttäväksi.

Tuotannon taso on myös meidän maassamme niin korkea, että päätavoitteeksi yhteiskuntapolitiikassa on asetettava elämisen perusedellytysten turvaaminen kaikille sekä kansalaisten onnellisuuden, henkisen terveyden ja hyvinvoinnin lisääminen. Tähän päämäärään pääsemiseksi on huomiota alettava yhä enemmän kiinnittää kulttuuripolitiikan mahdollisuuksiin. Talous- ja sosiaalipolitiikalla voidaan poistaa ainellista puutetta, mutta ei henkistä yksinäisyyttä ja hätää. Kulttuuripolitiikassa on kysymys elämisen tason nostamisesta.

Taloudellisen kilpailun nimissä on koululaitokselta vaadittu yhä suurempaa tehokkuutta ja nuorison kykyreservien yhä tarkempaa vetämistä, seulomista ja ohjelmointia tuottavuuden palvelukseen. Liberaalinen yhteiskuntanäkemys ei voi yhtyä tähän yksipuolisuuteen. Liberaalien mielestä osallistuminen työelämään on yksi osa ihmisen elämää, yhtä tärkeää ihmisen viihtymiselle ja onnellisuudelle on osallistuminen kansalaistoimintaan sekä lisääntyviin vapaa-ajan mahdollisuuksiin ja monipuolisiin ihmissuhteisiin. Luonnonvarojen vaaliminen ja hoito vaativat tuottavuuden alistamista siihen mihin se kuuluu, palvelijan asemaan. Koululaitoksen tulee antaa mahdollisuudet sellaisten ihmisten kehittymiselle, jotka eivät anna talouselämälle ja taloudelliselle kasvulle itsearvoa, vaan ymmärtävät taloudellisen toiminnan merkityksen kansakunnan aineellisen toimeentulon perustana.

Koulutus- ja opintopolitiikka on tästä eteenpäin suunnattava yhä määrätietoisemmin niin, ettei se päätavoitteellisesti palvele enää tuotannon ja talouselämän tarpeita, vaan entistä enemmän yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden ja ihmisten vapauden, kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän ja vapaa-ajan yhteiskunnan asettamia vaatimuksia. Ihmisiä ei pidä kouluttaa vain työntekijöinä, vaan myös kansalaisina, lähimmäisinä ja lisääntyvän vapaa-ajan käyttäjinä. Tämä edellyttää aivan uutta asennoitumista. Se asettaa vaatimuksia koulu- ja opintopolitiikalle ja etujärjestön toiminnalle. Ihmiset on entistä selvemmin nähtävä ihmisinä ja kansalaisina, ei työelämän rattaina ja kuluttajina.

Opiskelu on nähtävä koko elämän jatkuvana tapahtumana. Tällöin opiskelu on kuitenkin ymmärrettävä nykyistä laajemmin. Opiskelua voidaan harjoittaa paitsi kouluiksi nimitetyissä laitoksissa, myös työpaikoilla, opinto- ja keskustelupiireissä, aikuiskasvatusinstituuteissa, kirjojen ja kirjastojen sekä joukkotiedotusvälineiden välityksellä jne. Laajasti ymmärretty opiskelu ei tähtää vain formaalisen tiedon lisäämiseen, vaan myös sosiaalisen todellisuuden tiedostamiseen ja sen pohjalta lähtevään asenteiden muuttumiseen sekä uusien arvojen omaksumiseen ja luovan harrastustoiminnan elpymiseen. Näin ymmärrettynä opintopolitiikan tulee koskea kaikkia ikäkausia leikki-ikäisistä vanhuksiin ja eläkeläisiin, ja näin ymmärretty opintopolitiikka pyrkii löytämään kaikille ikäkausille sille soveltuvat opiskelutavoitteet ja -muodot. Opintopolitiikan on palveltava kaikkia kuntamuotoja ja maan kaikkia osia niin ettei alueellista eriarvoisuutta tässä suhteessa pääse syntymään. Opintopolitiikalla on turvattava jokaiselle ihmiselle mahdollisuus kehittää henkisiä kykyjään ja taipumuksiaan riippumatta omasta tai vanhempien varallisuudesta, kodin sijaintipaikasta taikka muista vastaavista tekijöistä.

Se ei saa piiskata yksilöitä täyttämään joitakin epämääräisiä "yhteiskunnan odotuksia". Yksilöille on jätettävä mahdollisuus oman rytminsä mukaiseen opiskeluun.

Vaatimus siitä, että opintopolitiikan tulee palvella ei vain tuotantoa ja talouselämää, vaan myös demokraattista kansalaiselämää ja vapaa-ajan yhteiskuntaa, asettaa uusia vaatimuksia koululaitokselle. Kehityksen suunta on se, että yleissivistävien perusaineiden ja valinnaisten aineiden osuus kasvaa ei vain peruskoulussa, vaan myös nuorisoasteen kouluissa: lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa. Varsinainen ammattiin kasvattaminen yleisen ammattikoulun jälkeen siirtyy yhä enemmän työpaikoilla ja erilaisilla ammatillisilla kursseilla tapahtuvaksi. Uudelleen-, jatko- ja täydennyskoulutuksen tulee muodostua ammattikurssitoiminnan pääasialliseksi tehtäväksi. Tämä johtuu ei vain siitä, että koulun tulee yhä enemmän kasvattaa oppilaita ihmisinä sekä perheen ja yhteiskunnan jäseninä, vaan myös siitä, että yritysten luonne ja talouselämän vaatimukset muuttuvat ja eriytyvät niin nopeasti, ettei enää ole mielekästä antaa kovin paljon ammattikasvatusta yleisissä ammattioppilaitoksissakaan. Tässä suhteessa muuttuvan demokraattisen yhteiskunnan vaatimukset käyvät yksiin. Ainakin perus- ja nuorisoasteen koulut voivat yhä enemmän omistautua ihmisen ja kansalaisen kasvattamiseen ja oppimisvalmiuden kehittämiseen.

Koulu- ja opintojärjestelmässä eri ikäryhmien tarpeet on huolellisesti tutkittava ja otettava järjestelmiä ja menetelmiä kehitettäessä huomioon. Vain tällä tavalla opiskelu saadaan koko elämän jatkuvaksi ja taataan samalla se, että ihmiset voivat invalideina, eläkeläisinä ja vielä vanhuksina elää rikasta elämää.

Kansalais- ja vapaa-aikakasvatukseen kuuluu kaikki se, mikä ei liity välittömästi varsinaisen ammatillisen tiedon, taidon ja valmiuden kehittämiseen, mikä kehittää demokraattista kansalaiselämää, saa ihmiset suhtautumaan kriittisesti informaatioon, osallistumaan omaehtoisesti taide-elämään ja sen edelleen kehittämiseen, pitämään huolta terveydestään ja kunnostaan sekä tuntemaan vastuuta toinen toisistaan.

Liberaalit vaativat eri ikä- ja väestöryhmien erityistarpeet sekä maan eri osien yleiset tarpeet ja erityismahdollisuudet huomioonottavaa opinto-, koulutus-, taide- ja yleensä kulttuuripolitiikkaa. Siihen voidaan päästä vain sillä ehdolla, että kulttuurihallintoa voimakkaasti kehitetään, hajautetaan ja kansanvaltaistetaan. Kulttuurielämän tarpeet on ilman muuta otettava huomioon yhdyskunta- ja yhteiskuntasuunnittelussa. Alueellisen tasa-arvoisuuden periaatteen tulisi käydä nykyistä selvemmin esille opinto-, koulutus-, taide- ja kulttuuripolitiikassa.

III PERUSKOULU

Peruskoulun toteutusta on liberaalien mielestä kiirehdittävä. Myös opettajien valmiudesta peruskoulun muutoksen vaatimiin tehtäviin on valtiovallan huolehdittava. Samalla on ryhdyttävä suunnittelemaan sellaista 10-12-vuotista peruskoulua, joka alkaa 6 vuoden iässä 1-vuotisella esikoululla.

Peruskoulu-uudistuksessa on nopeasti päästävä irti nk. puitelain luomasta väliaikaisuuden tilasta, jonka aikana ollaan sidottuja vanhaan kansakoululakiin. On säädettävä kokonaan uusi koululaki, joka antaa vapaat mahdollisuudet uuden koulun luomiselle.

Peruskoulua koskevissa säädöksissä on luotava pohja oppilaiden omatoimisuutta, aktiivisuutta ja yksilöllistä työskentelyä suosiville opetusmenetelmille sekä entistä vapaammalle ja läheisemmälle oppilas - opettaja suhteelle. Peruskoulun sekä opiskelua että järjestystä koskevat työskentely- ja yhteistoimintamuodot on pyrittävä järjestämään niin, että oppilaat, opettajat ja henkilökunta muodostavat koulun sisäistä elämää aktivoivan ja kehittävän työyhteisön. Vastuuta koulun vapaa-aika-, harrastus- ja juhlatoiminnan järjestämisestä on mahdollisimman laajasti siirrettävä oppilaiden kannettavaksi.

Suurten kouluyksikköjen etuja on selvästi liioiteltu ja niiden haitat jätetty liian vähälle huomiolle. Lasten viihtyvyys ja oppimishalukkuus perustuvat ratkaisevasti turvallisuuden tunteelle sekä myönteisille toveri- ja aikuissuhteille, joihin päästään parhaiten suhteellisen pienissä kouluyksiköissä.

Sitäpaitsi kylä- ja maaseutukoulujen säilyttämiseksi on kouluyksikköjen minimikokoja pienennettävä. Luokkien oppilasmäärät on alennettava 25:een. Ikäluokkien jyrkkä pieneneminen antaa tähän taloudelliset mahdollisuudet. Erityistä huomiota on kiinnitettävä esikoulun ja peruskoulun ala-asteen kehittämiseen.

Opetusteknologiaa on kehitettävä ja opettajien avuksi on hankittava assistentteja sekä toimistotyövoimaa, jotta opettajat voitaisiin vapauttaa rutiininomaisesta työstä opintojen ohjaukseen ja henkilökohtaiseen kosketukseen oppilaiden kanssa. Vain tätä tietä voidaan tehdä mahdolliseksi yksilöllisellä etenemisvauhdilla tapahtuva opiskelu. Koska nykyisessä, toisaalta taloudelliseen kilpailuun, toisaalta ideologisesti ja arvoiltaan ristiriitaisessa yhteiskunnassa perheet ja sen kautta koulujen oppilaat joutuvat kokemaan yhä enemmän sosiaalisia ristiriitoja ja mielenterveyshäiriöitä on peruskoulun sosiaalikuraattori- ja koulupsykologitoimintaa voimakkaasti kehitettävä. Pienellä kansalla ei ole varaa jättää myöskään erityislahjakkuuksia hoitamatta, joten heille olisi järjestettävä heidän taipumuksiensa mukaiset opiskelu- ja kehittymismahdollisuudet. Niinikään on tehostettava opinto-ohjausta, jotta oppilaille ja heidän holhoojilleen annettaisiin riittävät mahdollisuudet tarkoituksenmukaisten opintovalintojen suorittamiseen.

Päämääränä on, että jokaista koulupiiriä kohti on sosiaalikuraattori, jonka tehtäviin kuuluu auttaa oppilaita heidän opinto- ja sosiaalisissa ongelmissaan sekä kehittää kodin ja koulun yhteistyötä. Koulupsykologin palveluksia täytyy olla myös jokaisen niitä tarvitsevan oppilaan ulottuvilla. Tässä suhteessa ei eroja saa syntyä maalais- ja kaupunkikuntien kesken. Sosiaalikuraattori- ja koulupsykologitoiminnan suunnittelu ja johto kuuluvat luonnollisesti lääninhallituksen kouluosastolle, jolla tulee olla sitä varten ammattitaitoista työvoimaa. Tätä edellyttää sekin, että sosiaaliset ongelmat ovat hyvin erilaisia eri puolilla maata.

Peruskoulun opetusohjelmassa tulee olla tärkeä sija oppilaiden tutustuttamisella paikallisiin ja maakunnallisiin olosuhteisiin. Vain tällä tavoin voidaan oppilaat riittävän havainnollisesti perehdyttää esimerkiksi elinkeinoelämän, luonnonhoidon ja ekologian ongelmiin, yhdyskunta- ja seutusuunnitteluun, paikallishallintoon, harrastustoimintaan ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksiin. Tällaisen opetusohjelman suunnittelu ja valmistelu on jätettävä koulun oppilaiden, opettajien ja johtokunnan yhteiseksi tehtäväksi.

Peruskoulun tulee olla niin väljä, että sen piiriin mahtuu sekä koulukokeilua että kokeilukouluja. Kaikkea peruskoulun piirissä tapahtuvaa kokeellista toimintaa ohjaa ja valvoo lähinnä läänien kouluosastot, joissa tulee olla sitä varten tarpeellista työvoimaa. On itsestään selvää, että tämän toiminnan on oltava läheisessä yhteydessä myös eri korkeakoulujen pedagogisen ja psykologisen tutkimuksen kanssa.

Opintososiaaliset kysymykset

Kouluhallituksen yhteyteen on kiireesti perustettava oppikirjarekisteri, jossa on tiiviit tiedot kaikista eri koulumuotoja, asteita ja oppiaineita varten olevista oppikirjoista ja muusta oppimismateriaalista.

Koulunuudistus edellyttää, että oppikirjojen ja muun oppimismateriaalin tuotanto on nopeaa, joustavaa ja laadullisesti korkeatasoista. Tämän saavuttamiseksi on kouluviranomaisten ja kustantamojen yhteistoimintaa tehostettava ja oppikirjojen tarkastusmenettelyä kehitettävä. On myös harkittava, missä laajuudessa oppikirjojen ennakkotarkastusta voidaan poistaa, sillä koulujen ja opettajienhan tulisi olla sidottuja opetuksen tavoitteisiin eikä oppikirjoihin.

Liberaalit pitävät tärkeänä valtion opetusmateriaalikustantamon perustamista, jotta nykyistä paremmin pystyttäisiin tuottamaan esimerkiksi vähemmistöryhmiä ja erilaista kokeilutoimintaa palvelevaa opetusmateriaalia. Valtion opetusmateriaalikustantamo tulisi perustaa Ouluun tai Jyväskylään, jotta se voisi toimia läheisessä yhteydessä yliopistolliseen pedagogiseen tutkimukseen. Mitään koulumuotoa ei kuitenkaan tule velvoittaa hankkimaan kaikkea tarvitsemaansa opetusmateriaalia valtion opetusmateriaalikustantamolta. Kouluille, oppilaille, kunnille sekä lääneille tulee luoda taloudelliset ja toiminnalliset mahdollisuudet koulukohtaisen tai alueellisia tarkoituksia palvelevan opetusmateriaalin laatimiseen. Tämä edellyttää alueellisten opetusmateriaalikeskusten toiminnan tukemista ja suunnittelua osana alueellista pedagogista koulusuunnittelua.

Peruskoulun hallinto

Peruskoulun sisäisessä hallinnossa on toteutettava nuorisoasteen koulutuksen kouludemokratian periaate. Peruskoulussa tulee olla pysyvänä elimenä kouluneuvosto, jossa opettajien ja oppilaiden edustajat käsittelevät sisäiseen hallintoon ja opetuksen suunnitteluun liittyviä asioita. Myös luokan sisäisessä työjärjestyksessä on mahdollisimman pitkälle toteutettava omavastuisuuden ja demokraattisen itsehallinnon periaatteita. Kouludemokratiaa koskevat säännökset on sisällytettävä jo peruskouluasetukseen - tarvittaessa muuttaen kansakoululakia - ja niihin on kiinnitettävä erityistä huomiota ryhdyttäessä laatimaan kokonaan uutta koululakia. Peruskoulun sisäisen hallinnon kehittämiseksi on myös ryhdyttävä soveltamaan hallintoportaan työnjakoa siten, että rehtorin avuksi palkataan apulaisrehtoreita sekä eri oppiaineita edustavia pääopettajia.

Oppilaiden ja opettajien oikeusturva on järjestettävä sekä peruskoulussa että muissa oppilaitoksissa lainsäädäntöteitse. Myös opettajien oikeusturva on järjestettävä. Opettajalla täytyy olla takeet siitä, että hän voi ilman häiriötä suorittaa opetussuunnitelman mukaista työtänsä. Oppilaiden ja opettajien oikeusturvan valvomisen tulee kuulua kouluneuvoston tehtäviin.

Peruskoulun ulkoisen hallinnon tulee rakentua demokratian periaatteelle siten, että suurissa kunnissa kuten Helsingissä, Espoossa jne., jokaista peruskoulun yläasteen piiriä kohden on piirin asukkaiden suoraan valitsema peruskoulun johtokunta, jolla on todellista sananvaltaa koulun asioissa. Demokraattiset johtokunnat ovat välttämättömiä nimenomaan suurissa kaupungeissa, jotka sisältävät kymmeniäkin peruskoulupiirejä ja joissa kunnallinen kouluhallinto ilman peruskoulukohtaista johtokuntaa helposti muuttuu mekaaniseksi byrokratiaksi.

Peruskoulupiirin vanhempien valitsema koulun johtokunta voi valvoa koulun ajanmukaisuutta ja kuntoa sillä omakohtaisella intressillä, joka aina liittyy "omaan kouluun". Siksi on tuettava kunkin koulun omaleimaista kehitystä kansalaisten aktiivisuuteen perustuvalla vapaaehtoisella toiminnalla, kuten erilaisten kannatus-, tuki- ja senioriyhdistysten toiminnalla. Tällainen lähidemokratia kouluhallinnossa on omiaan vähentämään byrokratiaan aina liittyvää kaavamaisuutta, tutustuttamaan eri väestöpiirit toistensa ongelmiin, lisäämään sosiaalista tietoisuutta ja vastuuntuntoa ja tekemään yhteiskunnan inhimillisemmäksi. Peruskoulun pedagoginen taso ei kuitenkaan saa joutua riippuvuuteen peruskoulupiirin tulotasosta.

Myös läänin kouluhallinto on kansanvaltaistettava. Tämä voi tapahtua joko niin, että itse lääninhallinto demokratisoidaan yleisillä vaaleilla valitun lääninparlamentin kautta, jonka alaisena lääninhallitus eri osastoineen toimisi, tai saattamalla voimaan erityinen maakuntaitsehallinto, jonka tehtäväpiiriin mm. lääninhallituksen kouluosasto siirrettäisiin. Lääninhallituksen tai maakuntahallituksen kouluosasto toimisi yleisillä vaaleilla valitun edustuselimen (läänin- tai maakunnanvaltuuston) valitseman lautakunnan antamien ohjeiden ja suuntaviivojen mukaan. Läänin tai maakunnan koululautakunnan tehtävät ja toimivallan rajat asetettaisiin luonnollisesti valtakunnallisen kouluhallinnon säädöksissä ja ohjeissa.

Mikäli läänindemokratian tai maakuntaitsehallinnon voimaan saattaminen lykkääntyy myöhemmäksi, olisi demokraattiseen kouluhallintoon päästävä väliportaassa jo sitä ennen erikoisjärjestelyin.

Uusia yhdyskuntia suunniteltaessa tulee käyttää hyväksi kaikki ne mahdollisuudet, jotka alueellinen kokonaissuunnittelu tarjoaa koulutoimen tarkoituksenmukaiselle järjestämiselle. Uusissa yhdyskunnissa tulee alusta alkaen luoda eri asteet ja suunnat käsittävä yhtenäinen peruskoulu. Harvaan asutuilla seuduilla ja liikenteellisesti vaikeissa asutuskeskuksissa on peruskoulun alimmat luokat pyrittävä irroittamaan erillisiksi pieniksi kouluyksiköiksi, lastenkouluiksi, joihin myös esikoulu voidaan joustavasti niveltää. Tällainen kyläkoulu tai naapuriston lastenkoulu edistää kodin ja koulun yhteistoimintaa tärkeinä kasvuvuosina ja helpottaa kodista irroittautumista. Pedagogisesti ja hallinnollisesti lastenkoulut ovat kotien tuntumaan sijoitettuja peruskoulun luokkia.

Esikoulut

Monissa maissa koulunkäynti alkaa kuusivuotiaana, jopa viisivuotiaana. Suomessa oppivelvollisuuskoulun käyminen alkaa sen kalenterivuoden syksyllä, jona lapsi täyttää seitsemän vuotta. Poikkeuksellisesti koulunkäynti voidaan alkaa riittävillä perusteilla aikaisemmin tai lykätä sen alkamista. Puitelaki tekee mahdolliseksi lastentarhojen liittämisen kunnan koululaitokseen.

Ennen pitkää Suomessa päädytään siihen, että oppivelvollisuus alkaa kuusivuotiaana vuoden pituisen esikoulun käymisellä. Tällöin on pidettävä huolta siitä, ettei esikoulusta muodostu jonkinlaista peruskoulun laajentumaa tai valmistavaa luokkaa. Esikoulu on toisin sanoen suunniteltava vastaamaan kuusivuotiaiden lasten omaa luonnetta. On ymmärrettävä, että leikki-ikä on ihmisen kehitykselle psykologis-biologisesti tärkeä kehitysvaihe, jonka sisäistä rytmiä ei saa "ylhäältä" annetuilla yleisillä ja abstraktisilla oppimistavoitteilla häiritä. Esikoulun on siis rakennuttava kuusivuotiaiden omista tarpeista, ei yhteiskunnan "vaatimuksista" käsin. Päämääränä ei siis saa olla se, että peruskoulun luonne ja sen oppimistavoitteet ja pedagogis-didaktiiviset keinot vaikuttavat esikouluun, vaan pikemminkin se, että esikoulun välitön, vapaa, luova ilmapiiri ja sille ominaiset työmuodot vaikuttavat peruskouluun. Esikoulun ehkä tärkein merkitys on siinä, että sen on kyettävä poistamaan lasten viriketaustan erilaisuudesta johtuvia eroja heidän oppimiskyvystään ja -valmiudestaan. Maaseudun pitkien etäisyyksien vuoksi riittävä koulutiheys on edellytys myös esikouluille.

Esikoulun opettajilta vaaditaan korkeaa tiedollista ja taidollista tasoa, ja esikoulunopettajien valmistukseen onkin kiinnitettävä paljon huomiota. Tähänastisesta lastentarha- ja esikoulukokeilusta on koottava kaikki arvokas tieto ja kokemus yleisen esikoulun käyttöön. Samalla on seurattava tiiviisti sitä keskustelua, jota parhaillaan esikoulusta ja ns. luovasta toiminnasta monissa maissa käydään. Tätä tietoa on alettava levittää kouluviranomaisten ja päättävien elinten tietoon kaikilla tasoilla.

Erityisopetus

Erityisopetusta ei voida järjestää riittävän tehokkaasti ellei sitä siirretä pääasiassa väliportaan tason, läänin tai maakunnan, kouluhallinnon ja koulupolitiikan vastuulle.

Hitaammin kehittyneille tarkoitettujen linjojen lisäksi tarvitaan terapeuttista tai muuta erityisopetusta henkisesti häiriintyneille, kehitys-, aisti- ja liikuntavammaisille. Tällaista opetusta järjestettäessä on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan irti laitoksista ja järjestettävä opetus kotipaikkakunnalla peruskoulun ja nuorisoasteen koulujen yhteydessä. Tämä on oikea linja ei vain erityisopetusta tarvitsevien lasten ja nuorten oman kehityksen ja elämään sopeuttamisen kannalta, vaan myös "terveiden" sosiaalisen tietoisuuden ja vastuuntunnon kehittymiseksi. Milloin erityiset syyt vaativat, on yhteiskunnan kustannettava erilaisille vammautuneille kotiopetusta. Milloin laitoshoitoa ja -opetusta tarvitaan, on laitokset rakennettava ja järjestettävä mahdollisimman kodinomaisiksi ja niiden henkilökunnan valintaan ja koulutukseen on kiinnitettävä suurta huomiota.

Samalla kun kaikille henkisesti tai fyysisesti vammautuneille järjestetään perusopetus kunnan ja läänin (maakunnan) yleisen koulujärjestelmän piirissä, on huolehdittava siitä, että heidän ammattikoulutuksestaankin huolehditaan. Päämääränä on, että vammautuneet mahdollisuuksien mukaan kehittyvät työ- ja yhteiskuntaelämään osaaottaviksi, omalla työllään toimeentuleviksi kansalaisiksi.

Luku-, kirjoitus- ja puhehäiriöisille on pystyttävä tarjoamaan kuntamuodosta riippumatta tehokasta ja säännöllistä neuvolaopetusta.

Koulurakennustoiminta

Eri aikakausien käsitykset lapsista ja nuorisosta sekä sen mukaisesti koulu- ja kasvatustyöstä vaihtelevat suuresti. Suomessa on vielä paljon vanhoja ja uudempiakin koulutaloja, jotka on suunniteltu ja rakennettu 1800-luvun pedagogisten käsitysten mukaan.

Uuden koulun luonteen, sen kasvatuksellisten päämäärien ja työmuotojen sekä sen sisäisen hengen tulee ilmetä koulurakennuksissa. Kun koulupolitiikka on yleisen yhteiskuntapolitiikan tärkeimpiä haaroja, on myös koulurakentaminen tärkeimpiä ellei tärkein osa julkista rakentamista. Siihen on ehdottomasti kiinnitettävä asiaankuuluvaa huomiota niin arkkitehti- ja muussa rakentajakoulutuksessa kuin myös kouluhallinnossa. Koulurakentamisen on oltava läheisessä yhteydessä pedagogiseen tutkimukseen ja käytännölliseen koulutyöhön. Tästä syystä on kouluarkkitehdin toimi saatava jokaiseen lääninhallituksen kouluosastoon. Läänin kouluarkkitehdin tulee ohjata ei vain uusien koulutalojen koulukeskusten suunnittelua, vaan myös vanhojen korjaamista ja saneeraamista.

Itsestään selvää on, että koulurakennusten on palveltava ei vain koulutyötä, vaan myös paikkakunnan yleisiä harrastus- ja sivistystyön tarpeita. Koulurakennusten tulee muodostaa monitoimikeskuksia uimahalleineen, kirjastoineen, aikuiskasvatus- ja kerhotiloineen jne.

On pyrittävä siihen, että opiskelu voi tilojen ja varusteiden puolesta tapahtua oppilaitoksissa ja että riittävästä varustetasosta huolehditaan.

IV NUORISOASTEEN KOULUTOIMI

Peruskoulun jälkeinen koulutus (lukiot ja ammatilliset oppilaitokset) on laajentunut meillä voimakkaasti. Sosiaaliset ja alueelliset erot peruskoulun jälkeisissä koulutusmahdollisuuksissa ovat silti vielä liian suuret. Periaatteena peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa tulee olla, että oppilas valitsee vain alan, ei tasoa. Tästä seuraa, että lukiota ja ammatillisia oppilaitoksia kehitetään rinnakkaisina ja tasa-arvoisina opintoväylinä.

Pääpaino peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa tulee kuitenkin olemaan sen sisäisessä kehittämisessä monipuolisia valinnanmahdollisuuksia tarjoavaksi koulutusasteeksi. Ne periaatteet jotka koskevat peruskoulun yksilöllisiä valintamahdollisuuksia, on siis saatettava voimaan myös nuorisoasteen koulutuksessa.

Jokaisella peruskoulun käyneellä tulee olla mahdollisuus jatkaa opintojaan jossain peruskoulun jälkeisessä oppilaitoksessa. Oppilaitoksen valinnan ei tule riippua oppilaan kurssivalinnoista peruskoulussa, vaan tästä siirtymävaiheen ilmiöstä on vähitellen päästävä eroon. Oppilaalla on oltava mahdollisuus myös peruskoulun jälkeen korottaa peruskoulusuorituksiaan ja siten avata itselleen uusia jatkomahdollisuuksia. Peruskoulun ja sitä seuraavien oppilaitosten on nivellyttävä toisiinsa mahdollisimman joustavasti.

Peruskoulun jälkeistä koulutusta ei pidä jyrkästi jakaa yleissivistävään ja ammatilliseen opintiehen, vaan näitä koulutushaaroja on pyrittävä voimakkaasti lähentämään toisiinsa. Nuorilla on oltava mahdollisuus edetä korkeampiin ammatillisiin opintoihin sekä lukion että saman alan alemmanasteisen ammattikoulun kautta eikä kumpaakaan opintietä saa tehdä ainoaksi mahdolliseksi, vaan on jopa harkittava ammattikoulujen asettamista eräillä aloilla ensisijaiseksi korkeakouluihin johtavaksi väyläksi. Ammatilliseen koulutukseen on sisällytettävä nykyistä runsaammin yleissivistävää ainesta ja varsinainen pitkälle spesialisoitunut tehtäväkoulutus on siirrettävä työpaikalla tai kursseilla tapahtuvaksi, jolloin se saadaan vastaamaan paremmin kehittyvän teknologian ja työelämän vaatimuksia. Ammatillisten koulujen oppilaille on avattava mahdollisuudet myös muiden kuin oman alan korkeampiin opintoihin - tarvittaessa selvästi määriteltyjen täydennyssuoritusten jälkeen.

Suoritettaessa jatko-opintoja korkeakouluissa on huomioitava ammatillisen tutkinnon suorituksen yhteydessä saavutettu taso. Jo saavutetuista tiedoista on suoritettava hyvitystä, niin etteivät opinnot tarpeettomasti pitkity. Mm. oppisopimuskoulutus voi tarjota mahdollisuuksia ammatillisen koulutuksen kehittämisessä.

Peruskoulun jälkeisten oppilaitosten välisten raja-aitojen madaltaminen edellyttää siis yhteisten opettajien ja erikoistilojen käyttöä, yhteisiä valinnaisryhmiä, sekä aineyhdistelmiä yli oppilaitosrajojen. Tällä tavalla nykyään erillisistä oppilaitoksista muodostuu opetuksellisesti integroitunut peruskoulun jälkeinen koulutusaste.

Kaikkeen peruskoulun jälkeiseen koulutukseen on ryhdyttävä soveltamaan oppilaiden ikäkautta vastaavia itsenäisen ja omavastuisen opiskelun menetelmiä ja luovuttava mahdollisimman suuressa määrin vanhasta pitkälle viedystä "koulumaisuudesta". Ylioppilastutkinnon tilalle on luotava joustava tutkintojärjestelmä, jonka puitteissa erilaisten peruskoulun jälkeisten oppilaitosten oppilaat voivat osoittaa tärkeimmissä yleistiedoissa ja erikoistiedoissa saavuttamansa tietojen laajuuden ja aineen hallinnan tason. Tähän samaan järjestelmään on voitava niveltää myös aikuiskoulutuksen suoritukset. Järjestelmän on alapäässään liityttävä saumattomasti peruskoulun kurssivalintaan ja yläpäässään alimpiin akateemisiin suorituksiin.

Nuorisoasteen kouluhallinto

Kouluneuvostot on otettava käytäntöön kaikissa nuorisoasteen kouluissa. Niiden toimintaa ja koulujen sisäistä elämää on kehitettävä samojen periaatteiden mukaan, jotka edellä on esitetty peruskoulusta ottamalla samalla huomioon, että kouludemokratia voidaan viedä nuorisoasteen kouluissa huomattavasti pitemmälle. Koululaisten ja opiskelijoiden aloitteellisuuteen ja vastuuseen perustuva sisäinen demokratia on kuitenkin meillä niin uutta, että siinä on syytä varautua epäonnistumisiin ja taka-askeliin - joudutaan kulkemaan yrityksen ja erehdyksen tietä. Mutta sen toteuttaminen on ei vain koulun sisäisen elämän aktivoitumisen ja opettajien ja oppilaiden yhteistyön kehittymisen, vaan myös yleisen poliittisen ja yhteiskunnallisen kasvatuksen kannalta mitä tärkeintä.

Kouluneuvostojen päätösten valvonta ja niiden toiminnan edelleen kehittäminen kuuluu lähinnä kunnan ja läänin kouluviranomaisille.

Perus- ja nuorisoasteen koulutuksen kunta- ja maakuntahallinnon on oltava tehokas, yhtenäinen ja kansanvaltainen, kuten edellä on jo todettu.

Valtakunnallisessa kouluhallinnossa on kiireellisesti selvitettävä tuleeko yhtenäistyvä nuorisoasteen koulutus olemaan hallinnoltaan kunnallista vai maakunnallista. Mikäli peruskunnat ovat kuntauudistuksen jälkeenkin monipuolisen nuorisoasteen koulutuksen järjestämiseen, ylläpitämiseen ja kehittämiseen liian pieniä, sen tulee liberaalien mielestä kuulua maakunnille. Tämä tarkoittaa, että ne voidaan ja tulee siirtää joko maakuntaitsehallinnon voimaan saattamisen jälkeen maakuntien omistukseen ja vastuulle, tai lääninhallinnon kansanvaltaistamisen (kunnallistamisen) jälkeen läänien vastuulle.

Tällöin läänien (maakunnan) kouluhallinnon alaisuuteen siirtyisivät luonnollisesti myös ammatilliset oppilaitokset, jotka toistaiseksi ovat suoraan ammattikasvatushallituksen alaisia ja joilta siis vielä puuttuu väliportaan hallinto. Kun nuorisoasteen koulutoimen tehokkaaseen uudelleenjärjestelyyn todella ryhdytään, tämä puute tulee ilmeiseksi.

Ylimmässä hallinnossakin tarvittaneen aikaa myöten kouluhallituksen ja ammattikasvatushallituksen (yleiskoulutuksen) yhdistäminen. On mahdotonta päästä yhtenäistyvään nuorisoasteen koulutukseen ilman tätä toimenpidettä.

V NUORISOTYÖ JA AIKUISOPINNOT

Nuorisopolitiikka

Nuorisopolitiikka on toimintaa, jonka päämääränä on nuorten toimeentulon ja viihtyvyyden takaaminen. Nuoriksi katsotaan nuorisopolitiikasta puhuttaessa alle 30-vuotiaat kansalaiset ja sanalla politiikka käsitetään yhteisten asioiden hoitamista. Nuorisopolitiikka on täten alle 30-vuotiaiden kansalaisten yhteisten asioiden hoitamista.

Nuorisotoiminnalla tarkoitetaan nuorten vapaata kansalaistoimintaa.

Nuorisotyöllä tarkoitetaan nuorten vapaan kansalaistoiminnan eli nuorisotoiminnan tukemista.

Nuorisopolitiikka käsittää kaikki nuorisoon kohdistuvat erityiskysymykset. Se pyrkii toimenpiteisiin päämääränään nuorison omien erillisongelmien ratkaiseminen. Nuorisopolitiikan avulla liberaalit pyrkivät siirtämään perinteisesti vapaa-aikapolitiikkaan pitäytyneen nuorisotyön laajemmille alueille. Keskeisimmät nuorisopolitiikan ongelma-alueet ovat koulutus-, asunto-, työhönsijoitus-, kontrolli- ja vapaa-ajanpolitiikka.

Nuorisopolitiikan tehtävänä on pyrkiä ratkaisemaan nuorison erityisongelmat nuorten itsensä kannalta. Liberaalien mielestä nuorisopolitiikka yhteiskunnan keskeisenä toiminta-alueena on tunnustettava. Päätöksenteossa on nykyistä käytäntöä enemmän annettava päätösvaltaa nuorten itsensä käsiin.

Julkisessa elämässä nuorisopolitiikan harjoittajia ovat valtio, kunnat ja nuorisojärjestöt. Yhteiskunnan tehtävä on antaa nuorisopolitiikkaa harjoittaville eri organisaatioille riittävät taloudelliset mahdollisuudet toimintaan. Tärkeimmät nuorisopolitiikkaan liittyvät vaatimukset ovat nuorten sosiaalisen aseman kysymykset. Nuoret on tunnustettava asunto- ja sosiaalipolitiikassa erillisryhmäksi, joka vaatii nopeita toimenpiteitä yhteiskunnan taholta. Asuntopolitiikassa on luotava kodinperustamislainajärjestelmä, jonka puitteissa on mahdollisuus oman kodin perustamiseen pienellä pääomalla ja pitkällä maksuajalla yhteiskunnan tuen turvin. Sosiaalipolitiikan alalla on turvattava mahdollisuudet tehokkaaseen, nuorisoon kohdistuvaan neuvontatyöhön ja tehokkaaseen kontrollipolitiikkaan, jota harjoitetaan nuorison ongelmaryhmien, kuten päihteiden väärinkäyttäjien, keskuudessa ongelmien ratkaisemiseksi.

Kunnallisessa nuorisopolitiikassa on nuorisolautakuntien asemaa entisestään vahvistettava. Kunnallisvaltuustojen on laadittava yhteistoimintaohjeet nuorisopolitiikkaa harjoittavien eri lautakuntien työn koordinoimiseksi. Kunnallisella sektorilla on tuntuvasti entistä voimakkaammin annettava tukea nuorten omille järjestöille ja nähtävä nuorisopolitiikka kokonaisuutena eikä osana vapaa-aikapolitiikkaa.

Aikuisopinnot

Opiskelu on nähtävä koko elämän jatkuvana tapahtumana. Paitsi ammattitaitoa ja -tietoa, on aikuisopiskelun tehtävänä ennen kaikkea luoda mahdollisuudet yksilön mielenkiinnon ja harrastusten suuntaisen tiedon hankintaan. Se on välttämätöntä myös yhteiskunnan kansanvaltaistamisen ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi.

Aikuiskasvatus jakautuu yleissivistävään, kouluopintoja täydentävään ja ammatilliseen aikuiskasvatukseen. Yleissivistävän aikuiskasvatuksen laitoksia ovat iltaoppikoulut ja oppikoulujen iltalinjat, kansanopistot sekä kansalais- ja työväenopistot. Kansanopistojen tulee tarjota varttuneille nuorille sellaista kansalaiskasvatusta, jota ammatillisten jatko-opintojen harjoittaminen tai työelämään siirtyminen edellyttää, sekä jo työssä oleville ja eläkkeelle siirtyneille sellaista lyhytkurssitoimintaa, joka auttaa heidän kehitystään ihmisinä ja kansalaisina. Tämän edellytyksenä on, että kansanopistot kehittävät uusia yhteistyömuotoja kuntien, yritysten ja järjestöjen kanssa.

Kansalais- ja työväenopistoista tulee kehittää mahdollisimman laajalle ulottuva vapaa-aikoina opiskelumahdollisuuksia tarjoava verkosto, kuitenkin on vältettävä liian pieniä ja toimintakyvyttömiä yksiköitä. Kansalais- ja työväenopistot on nivellettävä kunnallisen koulujärjestelmän elimelliseksi osaksi.

Opistomuotoisen aikuiskasvatuksen lisäksi on kansansivistysjärjestöjen harjoittamaa opintokerho-, luento-, kurssi- ja muuta sivistystoimintaa edelleen kehitettävä ja taloudellisesti tuettava. Kirjeopiskelun asemaa ja merkitystä koskevaa selvitystyötä on jatkettava ja sen pohjalta on kirjeopistolaitosta yhteiskunnan toimesta kehitettävä.

Kirjastolaitos palvelee niin nuorten kuin aikuistenkin sekä opiskelu- että muuta lukuharrastusta. Kirjastotoiminta on pyrittävä niveltämään läheisesti muuhun kunnalliseen kulttuuri- ja taidetoimintaan sekä aikuiskasvatukseen. Kirjastoilla on mahdollisuus kehittyä kunnallisen kulttuuritoiminnan keskuksiksi, mikäli myös niiden valtionapumääräyksiä tarkistetaan tätä vastaaviksi.

Nykyinen kirjastolaki, jonka mukaan valtionapua jaetaan maalaiskunnille 2/3 ja kauppaloille ja kaupungeille 1/3 kirjaston todellisista menoista, ei suo vähävaraisille kauppaloille ja kaupungeille mahdollisuuksia kehittää kirjastoja kuntalaisten todellisia tarpeita vastaaviksi. Monella paikkakunnalla on kirjasto ainoa ilmaispalvelu, mikäli ei oteta huomioon peruskoululaitosta. Kirjastojen valtionapu olisi määrättävä kuntien kantokykyluokitusten mukaisesti siten, että vähävaraiset kunnat saisivat 2/3 ja varakkaimmat kunnat 1/3 valtionapua kirjaston todellisista menoista.

Kouluopintoja täydentävä aikuiskasvatus on järjestettävä niin, että kouluikänsä sivuuttaneilla kansalaisilla on tilaisuus koulututkintojen suorittamiseen. Sitä varten on opistomuotoisen aikuiskasvatuksen kehittämisen lisäksi perustettava iltaoppilaitoksia ja kesälukioita, järjestettävä oppi- ja ammattikouluihin iltalinjoja sekä opetusta ja ohjausta yksityisoppilaina koulututkintoja suorittaville. Edelleen on ryhdyttävä toimenpiteisiin ns. avoimien yliopistojen perustamiseksi.

Ammatillinen aikuiskasvatus tulee teollisten ja palveluelinkeinojen lisääntyessä yhä tärkeämmäksi. On pyrittävä siihen, että palkallista koulutusvapaata voitaisiin järjestää 2 viikkoa vuodessa. Ammatillista peruskoulutusta vailla oleville aikuisille tulee järjestää lisääntyneinä vapaa-aikoina tarpeellista koulutusta ja koulutuksen saaneille jatko- sekä aiheelliseksi osoittautuvassa määrin uudelleenkoulutusta.

VI KORKEAKOULUPOLITIIKKA

Korkeakoulujen tehtävänä on suorittaa tieteellistä tutkimusta ja antaa korkeinta opetusta. Yhteiskuntaelämän kehittyessä ja monipuolistuessa vaaditaan eri aloilla ja eri tehtävissä yhä parempaa koulutusta. Tutkinto-opetuksen ja opiskelun aloittainen jakautuminen ja työvoiman kysyntä eivät kuitenkaan ole kehittyneet yhdessä. Täten on korkeakoululaitoksen määrällinen laajentuminen johtanut myös akateemisen työvoiman liikatarjontaan.

Yhteiskunnassa, jossa vallitsee korkea aineellinen hyvinvointi ja jonka koulutusjärjestelmä perustuu yleiselle yhdeksänvuotiselle oppivelvollisuudelle, kasvaa toisen ja kolmannen asteen koulutus määrällisesti kaiken aikaa. Liberaalit katsovat, että koulutusjärjestelmän umpiperät on poistettava ja myös korkein koulutus on tuotava kaikkien ulottuville. Tiedon on oltava yhteistä eikä yhteiskunnassa tiedontaso voi olla koskaan liian korkea. Erityisesti on kehitettävä mahdollisuuksia opiskeluun työn ohella, jotta koulutuksen mekaaninen sitominen työmarkkinoihin ei aiheuttaisi kasautuvia opintososiaalisia vaikeuksia.

Tämän vaaran torjumiseksi tai lieventämiseksi on ylimmän opetuksen tehtävät nähtävä entistä laajemmasta näkökulmasta, on luovuttava "korkeakoulun" käsittämisestä muusta koulutuksesta erilliseksi.

Ensiksi raja korkeakoulujen ja ammattiopistojen välillä on nykyisellään liian jyrkkä. Opistoista voitaisiin alkaa kehittää maakuntatason korkeakouluja, joista siirtymisen varsinaisiin yliopistoihin ja korkeakouluihin on oltava yhtä luonnollista kuin lukioistakin. Työmarkkinoilla olisi taas päästävä siihen, että akateemisen loppututkinnon suorittaneille ei anneta etusijaa toimia täytettäessä, vaan että myös vanhat työntekijät voisivat täydennys- ja muulla lisäkoulutuksella lisätä koko ajan tiedollista ja taidollista pätevyyttään. Tämä edellyttää, että työntekijöille järjestetään opiskelu- ja jatkokoulutusmahdollisuuksia ja että luodaan korkeakoululaitoksen sekä Yleisradion yhteistyöllä avoin korkeakoulu. Korkeakoululaitoksen laajeneminen on ilmeisesti johtamassa kehitystä siihen suuntaan, etteivät akateemisen loppututkinnon suorittaneet voi välittömästi saada "koulutustaan vastaavaa" työpaikkaa. Mutta sitä ei itsearvoisesta koulutustavoitteesta lähtien tarvitse pitää kielteisenä ilmiönä. Työelämässä on akateeminen koulutus joka tapauksessa arvokas pohja.

Ylimmän opetuksen kehittäminen 1970-luvulla

Korkeakoululaitoksen pääongelmana ei 1970-luvulla ole - avoimen korkeakoulun perustamista lukuunottamatta - määrällinen laajentuminen vaan opetuksen sisäinen kehittäminen ja perustettujen yksikköjen monipuolistaminen. Tosin korkeakouluihin tulee pyrkimään entistä enemmän opiskelijoita muualta kuin lukiosta - nuorisoasteen kouluista ja suoraan työelämästä, ja tätä kehitystä on korkeakoulupolitiikalla autettava.

Sen sijaan on todettava, että määrällisen ja laadullisen laajentumisen tarvitsemat aineelliset edellytykset puuttuvat lähes kokonaan. Tästä syystä on olemassa suuria vaikeuksia opiskelun käytännöllisessä järjestämisessä ja sisällön ja työtapojen jatkuvassa kehittämisessä. Lähivuosina korkeakoulupolitiikan pääpaino onkin suunnattava tehtyjen laajennuspäätösten tehokkaan ja tuloksellisen toteuttamisen varmistamiseen siten, että eri aloilla on riittävästi akateemista työvoimaa.

Vanhojen yliopistojen ja korkeakoulujen tilat ja välineet on saatettava oppilasmäärien ja opetuksen kehitystä vastaavalle tasolle. Uudet yliopistot ja korkeakoulut on alusta alkaen varustettava riittävillä materiaalisilla edellytyksillä ja niistä on myös tehtävä alusta alkaen tarpeellisen monipuolisia. 1960-luvun korkeakoulupoliittiset lupaukset on lunastettava 1970-luvulla eikä jätettävä uusia korkeakouluja kitumaan alkuvaikeuksiinsa.

Opettajavoimien lisääminen

Korkeakoulujen opiskelijamäärien kasvaessa voimakkaasti viime vuosikymmeninä on opettajavoimien määrällinen kehitys jäänyt pahasti jälkeen. Opetus- ja tutkimustyö on kärsinyt tästä suuresti, eikä yksilöllisestä opetuksesta ole enää juuri voinut puhua.

Tästä eteenpäin on opettajakunnan määrää sekä vanhoissa että uusissa korkeakouluissa voimakkaasti lisättävä. Nuoria tieteenharjoittajia varten on perustettava päätoimisia opetus- ja tutkimusvirkoja, joiden palkkaus ja eläke-edut on järjestettävä sellaisiksi, että ne tarjoavat riittävän toimeentulon ja sosiaaliturvan. Tämä on välttämätöntä erityisesti niillä aloilla, joilla tutkijantointen vähyys estää kohtuullisen eteenpäin pääsyn tutkijanuralla. Yliopistollista lehtorilaitosta on myös voimakkaasti kehitettävä. Korkeakouluihin on voitava kutsua eriasteisiksi opettajiksi sellaisiakin henkilöitä, esimerkiksi politiikan, talouselämän ja etujärjestöjen asiantuntijoita sekä eri alojen taiteilijoita, joilla ei varsinaisesti ole "vanhan mallin" mukaista muodollista pätevyyttä akateemiseen opettajanvirkaan.

Professorinvirkojen täyttämistä on tehostettava mahdollistamalla mm. entistä laajemman kutsumismenettelyn käyttäminen. Ulkomailta on myös alettava kutsua järjestelmällisesti vierailevia opettajavoimia. Kaikki tämä on välttämätöntä opiskelijoiden ja opettajien sosiaalisen ja kansainvälisen tietoisuuden avartamiseksi ja kehittämiseksi.

Kesäyliopistotoiminta

Korkeakoululaitoksen kapasiteettia voidaan tehostaa lisäämällä kesäopiskelua. Tämä voidaan toteuttaa sekä kehittämällä kesäyliopistojen toimintaa että siirtymällä kolmen lukukauden järjestelmään.

Kolmen lukukauden käyttöönottoa on ryhdyttävä kehittämään kaikilla aloilla, kuitenkin siten, että harjoittelun ja ammatillisen kokemuksen turvaamiseen kiinnitetään erityistä huomiota. Samassa yhteydessä on toteutettava opettajien vapaavuosi- ja luennoitsijoiden vaihtojärjestelmä. Tarvittavaa opettajavoimien lisäystä varten on perustettava uusia opettajanvirkoja.

Kesäyliopistojen on, vaikka niistä kehittyisikin korkeakoulujen kesälukukausia, säilytettävä myös nykyinen luonteensa jatko- ja täydennyskoulutuksen antajana ja erilaisia tarkoituksia palvelevan seminaaritoiminnan järjestäjänä. Ne muodostavat myös hyvän rungon avoimen yliopiston aluekeskuksille.

Opintososiaaliset kysymykset

Opintososiaaliselta kannalta peruskoulunuudistus merkitsee, että kaikki Suomen lapset saavat yhdeksänvuotisen ilmaisen koulutuksen ja mm. ilmaisen perusterveydenhoidon. Tällä on tavattoman suuri merkitys asuinpaikasta ja perheiden varallisuudesta johtuvien sosiaalisten eriarvoisuuksien poistajana.

Vanhempien asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumattoman opiskelun tulee koskea sekä nuorisoasteen koulutusta että korkeakoulutusta. Tavoitteena tulee olla opintososiaalisten olosuhteiden kehittäminen siten, että kaikilla on mahdollisuus sosiaalisista, taloudellisista ja alueellisista tekijöistä riippumatta kouluttaa itsensä sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Opintotukijärjestelmää kehittämällä tuo tavoite voidaan saavuttaa siten, että koulutuskustannuksista entistä suurempi osa siirretään koulutettavilta ja heidän vanhemmiltaan yhteiskunnalle. Opintotuen lopullisena päämääränä pidetään opiskelijapalkkaa, eli todelliset opiskelukustannukset peittävää opintorahajärjestelmää.

Ensimmäisenä askeleena sosiaalisen valikoitumisen estämisessä voidaan pitää opintotukilakia, jonka perusteella peruskoulun jälkeisiä opintoja harjoittavat normaalisti edistyneet vähätuloiset opiskelijat voivat saada opintolainoilleen valtiontakauksen ja korkotuen. Lisäksi noin joka viidennellä opiskelijalla on mahdollisuus saada opintorahaa, jota ei tarvitse maksaa takaisin.

Opintotukea on kehitettävä siten, että opintolainamuotoisesta tuesta nopeasti siirrytään opintorahavaltaiseen tukeen. Opintorahan osuutta on ensisijaisesti lisättävä lukioissa ja muissa nuorisoasteen koulutusmuodoissa. Periaatteena tulee olla että lainan osuus voi olla sitä suurempi mitä välittömämmin opiskelija saavuttaa hyvän takaisinmaksukyvyn opintojen päätyttyä. Lainojen takaisinmaksuehdot on suhteutettava takaisinmaksukykyyn ja takaisinmaksuaikoja pidennettävä.

Kaiken päätoimisen opiskelun on oltava ilmaista sekä opiskelutilojen ja -välineiden oltava riittävät ja turvalliset. Lisäksi opintotuen avulla tulee kattaa todelliset toimeentulokustannukset. Erityisen tärkeää on iltaopiskelijoiden aseman parantaminen, sillä peruskoulun toteutuessa ja muun opintotuen kehittyessä heidän asemansa on suhteellisesti heikentynyt. Opintotuen tulee taata kaikille peruskoulun käyneille jatkokoulutusmahdollisuus jo 1970-luvulla.

Opintotuen rahoitus on järjestettävä oikeudenmukaisesti siten, ettei se rasita vähävaraisia.

Kaiken ikäisten oppilaiden asuntokysymys on ratkaistava tehokkaasti yhteiskunnan tuella tai toimesta. Ratkaisu on eri ikäkausissa ja oppilaitosryhmissä erilainen.

Maahan olisi muutaman vuoden kuluessa rakennettava n. 20 000 opiskelija-asuntoa. Niiden rahoittaminen on ennen kaikkea valtion tehtävä. Opiskelija-asunnot on suunniteltava ja rakennettava niin, että ne edistävät opiskelijain elämistä muun yhteiskunnan jäseninä. Campukset on siis hylättävä, eivätkä erilliset opiskelija-asuntolat ole muutoinkaan suositeltavia.

Samanaikaisesti kun yhteiskunnan muilla aloilla pyritään kansalaisten vapaa-aikaa lisäämään ja työtaakkaa keventämään, kulkee kehitys opiskelijoiden kohdalla päinvastaiseen suuntaan. Heidän työtaakkansa kasvaa ja vapaa-aikansa vähenee. Lisäksi heidän elämäänsä varjostaa huoli huomisesta tavalla, jolle ei löydy vertailukohtia aikaisempien vuosikymmenien opiskelijoiden elämästä. Heitä painaa huoli vaatimustason jatkuvasta noususta ja työttömyyden uhka.

Opintojärjestelmän suunnittelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota sen välittömien mielenterveysriskien poistamiseen ja suunnittelun sekä kehittelyn kansainvaltaistamiseen. Opiskelijoiden terveydenhoidon tehtäväkenttää on laajennettava yhä enemmän sekä fyysisten että psyykkisten sairauksien ja mielenterveyshäiriöiden ennaltaehkäisevän toiminnan suuntaan. Opiskelijoiden terveydenhoitojärjestelmää tulisi kehittää lähinnä työpaikkaterveydenhoitona.

Kaikille opiskelijoille tulee taata sanan-, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus poliittisesti ja ammatillisesti. Opiskeluun liittyvissä kysymyksissä opiskelijoilla tulee olla mahdollisuus hakea muutosta häntä itseään sekä hänen opintosuorituksiaan koskeviin päätöksiin erityisissä valituselimissä. Opiskelijoiden oikeusturvaa tulee kehittää muun yhteiskunnan suhteen siten, etteivät yhteiskunnan huomattavat rangaistukset kertaudu oppilaitoksissa.

Opettajien asema ja vastuu

Opettajakoulutuksessa on kiinnitettävä huomiota siihen, että opettajille annetaan sellaisia tietoja ja taitoja, jotka valmistavat yhteistyöhön oppilaiden kanssa mm. koulun sisäistä elämää ja hallintoa sekä oppimismateriaalia suunniteltaessa.

Opettajien yhteyksiä kunnalliseen ja muuhun kouluhallintoon on kehitettävä niin, että käytännön opetustyötä tekevien asiantuntemus otetaan entistä enemmän huomioon. Tämän on tapahduttava siten, ettei ilman lisäkorvausta tehtävä työmäärä heidän kohdallaan samalla lisäänny.

Koulun kehittämisen yhteydessä on huolehdittava siitä, ettei minkään opettajaryhmän ansiotaso laske, ja että tarvittava lisäkoulutus tapahtuu täysimääräisesti yhteiskunnan kustantamana.

Lisääntyvän työpaineen kohteeksi joutuvien opettajien oikeusturvasta ja mielenterveydestä on huolehdittava.

Kun lähdetään kehittämään demokratiaa koulujärjestelmän eri asteilla, on samalla määriteltävä selvästi opettajien vastuu ja tehtävien rajat. Kouludemokratia ei saa johtaa siihen, että opettajat eivät enää viihdy työpaikoillaan. Kouludemokratian tulee kehittää opettajien ja oppilaiden yhteistyötä niin, että molemmat osapuolet viihtyvät työyhteisössään entistä paremmin.

Koulu- ja kasvatustutkimus

Koululaitoksen tasaiseen kehittymiseen kuuluu, että kasvatuksen ja opetuksen tavoitteet asetetaan jatkuvasti tarkastelun ja kritiikin alaiseksi, että kaavamaisia ratkaisuja vältetään ja että paikallisia aloite- ja toimintamahdollisuuksia kehitetään.

Koulutoimi koskettaa tavalla tai toisella kaikkia kansalaisia. Siitä riippuu kansamme tulevaisuus monessa suhteessa. Samalla sen sekä yksityisille että yhteiskunnalle aiheuttamat taloudelliset kustannukset ovat niin suuret, että sitä on pidettävä eräänä yhteiskunnan kaikkein tärkeimmistä toimialoista. Se huomio, joka on kohdistettu tämän toimialan tutkimiseen, on kuitenkin ollut aivan suhteettoman vähäistä. Koulutoimen piirissä tarvitaan pitkällä tähtäyksellä harjoitettavaa, määrätietoista ja hyvin organisoitua tutkimustoimintaa, joka pyrkii selvittämään, miten kasvatuksen tavoitteet on yksityiskohdissaan asetettava, miten oppilaita niihin voidaan tehokkaasti motivoida ja miten tavoitteet parhaiten voidaan saavuttaa. On välttämätöntä kehittää edelleen Jyväskylän kasvatustieteellistä tutkimuslaitosta siten, että se palvelee koko koulutusjärjestelmän kehittämistyötä koordinoimalla alan hajautettua tutkimustyötä.

Korkeakoululaitoksen hallinto

Korkeakoululaitoksen laajentuminen useiksi eri puolilla maata sijaitseviksi yksiköiksi vaatii kehityksen säätelyä ja kokonaisvaltaista tutkimusta ja suunnittelua. Korkeakouluneuvoston asema koordinoivana ja suunnittelevana elimenä on vielä heikko. Myös tiedeneuvoston asema on heikko ja irrallinen. Opetusministeriön yhteydessä toimiva korkeakoululaitoksen keskushallinto korkeakoulu- ja tiedeneuvostoineen on saatava nykyistä voimakkaammaksi ja toimintakykyisemmäksi ja se on paremmin liitettävä yhteiskunnalliseen tavoiteasetteluun.

Ylimmän korkeakouluhallinnon vahvistaminen ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että valtion virkakoneisto yksityiskohtaisesti määrää kunkin korkeakoulun kehittämisestä. Tieteen nopean kehityksen edellyttämä joustavuus voidaan saavuttaa vain siten, että jokaiselle korkeakoululle annetaan vapaus päättää opetuksestaan, virkanimityksistään ja osittain varainkäytöstään.

Korkeakoululaitoksen kehittämisen edellytyksenä on yliopistojen ja korkeakoulujen sisäisen hallinnon uudistaminen ja tehostaminen. Niissä on oleellisesti lisättävä sekä suunnittelu- ja toimeenpanotehtäviä hoitavia virkamiehiä että erilaista teknillistä ja kansliahenkilökuntaa.

Korkeakoululaitoksen elävyys, sen opetus- ja tutkimustyön sopeutuminen teknisen ja yhteiskunnallisen kehityksen mukaan tuomiin muutosvaatimuksiin ja sen kansainvälisten yhteyksien monipuolisuus riippuvat suuresti sen sisäisen hallinnon luonteesta. Mikäli korkeakoulujen hallinto jäisi yksinomaan professorien toimikunta- ja kokoustyön varaan, kärsisivät siitä sekä tutkimus ja opetus että hallinto.

Kukin korkeakoulu on nähtävä opettajien ja oppilaiden muodostamana yhteisönä, jonka piirissä työskenteleville on taattava yhtäläinen oikeus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon.

Korkeakoululaitokselle asetettavat tavoitteet voidaan toteuttaa vain todelliselle demokratialle rakentuvassa ilmapiirissä. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaate on toteutettava korkeakoulujen hallinnon kaikilla tasoilla.

Liberaalit kannattavat siis ehdottomasti demokratian toteuttamista korkeakouluissa siten, että osastoittain järjestetään demokraattiset puitteet opiskelijain ja opettajain yhteistyölle. Toteuttamalla tämä uudistus voidaan elähdyttävästi vaikuttaa korkeakoulujen opetus- ja tutkimustyöhön. Keskeisimpänä tehtävänä on pidettävä demokratian toteuttamista opetustilanteen tasolla. Tämä edellyttää sitä, että opetuksen kohteilla tulee olla säännelty ja demokraattinen mahdollisuus vaikuttaa opetuksen sisältöön, muotoon ja rakenteeseen. Tällainen järjestely vaatii ehdottomasti tuekseen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteen toteuttamista nimenomaan alihallintotasolla.

Vaikka valtiovallan onkin saatava määritellä korkeakoulupolitiikan pääsuuntaviivat, on samalla yhteiskunnan oman edun mukaista, että korkeakouluille annetaan mahdollisimman suuri henkinen ja sen pohjaksi tarvittava taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys. Tähän saakka tuo itsenäisyys on ollut pelkästään professorikunnan varassa, mutta demokratian toteuduttua se nojaa koko opettajakunnan ja kaikkien opiskelijoiden sekä toimihenkilöiden muodostamaan itsehallinnolliseen yhteisöön. Korkeakouludemokratia on sopusoinnussa sekä yliopistojen omien vanhojen traditioiden että kansanvaltaisen yhteiskunnan vaatimusten kanssa.

Demokraattisesti johdetussa korkeakouluyhteisössä opiskelijoiden henkinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus kehittyvät paljon pitemmälle kuin professorivaltaisesti johdetussa korkeakoulussa. Myös tiedollinen ja yhteiskunnallinen kriittisyys kehittyy pitemmälle. Korkeakoulun muodostamista eläväksi, monipuolisia virikkeitä antavaksi miljööksi auttavat myös riippumattomat ylioppilasjärjestöt, jotka kuuluvat olennaisena osana korkeakoulujen maailmaan.

Jatko-, täydennys- ja tutkijakoulutus

Korkeakoulujen sekä oppilaitosten antamaa jatko- ja täydennyskoulutusta on tuettava. Huomiota on kiinnitettävä myös niiden perheenemäntien koulutukseen, jotka ovat palaamassa takaisin työelämään. Tieteen nopeasti edistyessä opiskeluaikana saavutetut tiedot vanhenevat nopeasti. Valtion toimenpitein on tuettava vapaiden järjestöjen ja yhteisöjen jatko- ja täydennyskoulutustoimintaa. Huomiota on kiinnitettävä mm. niiden akateemisen tutkinnon suorittaneiden naisten täydennyskoulutukseen, jotka tutkinnon suoritettuaan perheenäidin tehtävien vuoksi ovat olleet ammattitehtävistä poissa. Heille on annettava mahdollisuus akateemisten opintojen täydentämiseen erityisjärjestelyin.

Jatko-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksen tarpeet ovat osaksi yhteiskunnalliset, osaksi yksilölliset. Tutkimuksen edistyessä tieto vanhenee, jotkin ammattialat surkastuvat ja uusia syntyy. Mutta kansalaiset saattavat myös aivan omista yksilöllisistä syistään haluta täydennys-, vieläpä uudelleenkoulutusta. Tämäkin on otettava huomioon.

Tiedepolitiikka

Korkeakouluopetusta ja tieteellistä tutkimusta ei harjoiteta vain ammattiuraa varten. Korkeakoulu- ja tiedelaitos palvelee liberaalisen näkemyksen mukaan ihmisen persoonallisuuden kehitystä, kansallista ja yhteiskunnallista edistystä sekä kansojen lähentymistä ja kansainvälistä yhteistyötä. Tämän mukaisesti pienenkin maan korkeakoulu- ja tiedelaitoksen tulee olla mahdollisimman monipuolinen, sen täytyy tarjota mahdollisuudet perehtyä aivan vieraisiinkin kulttuureihin. Tämän monipuolisuuden turvaamiseksi täytyy korkeakoulu- ja tiedelaitoksen olla toisaalta tehokkaassa järjestetyssä vuorovaikutuksessa poliittisiin päätöksentekijöihin. Toisaalta sillä on oltava laaja sisäinen, korkeakoulukohtainen itsehallinto. Liberaalit ovat sitä mieltä, että opiskelijoiden osallistuminen tähän itsehallintoon takaa korkeakoulujen opetus- ja tutkimustyön elävyyden ja uudistumisen. Lisäksi jokaisella korkeakoululla tulee olla omia kansainvälisiä yhteyksiä ja tutkimusprojekteja.

Kandidaattitutkinnon suorittaneita varten on luotava jatko- ja täydennyskoulutuksen aikana toimeentuloturva.

Professoreille ja muille varttuneemmille opettajille, joilla on halua omistautua pitempiaikaiseen tieteelliseen työhön, on järjestettävä siihen mahdollisuus. Tämä voi taphtua vapauttamalla heidät määrävuosiksi hallinnollisista tehtävistä sekä myöntämällä heille palkallista virkavapautta ns. tutkimusvuosijärjestelmän puitteissa. Sen sijaan ei ole suotavaa, että korkeakoulujen professorit tai vastaavassa asemassa olevat opettajat ja tutkijat kilpailevat apurahoista nuorten tutkijoiden kanssa. Heidän mahdollisuutensa omistautua tieteelliseen työhön on järjestettävä muulla tavoin.

Nuorten tieteenharjoittajien mahdollisuuksia omistautua tieteelliseen työhön voidaan parantaa perustamalla uusia tutkijantoimia sekä kehittämällä työnjakoa professorien ja nuorten tutkijoiden välille esim. yliopistojen ja korkeakoulujen laitoksissa.

Opiskeluun liittyvää käytännöllistä harjoittelua on lisättävä ja sen järjestäminen nykyistä joustavammin on tehtävä mahdolliseksi oppilaitosten, valtiovallan ja työmarkkinajärjestöjen yhteistoiminnalla.

Opiskelun ja tutkimustyön luonne

Opiskelu ja tutkimustyö on Suomessa ollut aivan liian yksilökeskeistä. Opiskelijat on jätetty liian suuressa määrin yksin kulkemaan yrityksen ja erehdyksen tietä, ja tutkimustyötä on tehty hyvin individualistisesti päämääränä ehkä väitöskirjan aikaansaaminen.

Tätä vanhaa yksilökeskeisyyttä on lähdettävä muuttamaan yhteistoiminnan, ryhmätyön ja projektitutkimuksen suuntaan. Tätä vaatii yksilön kasvaminen yhteiskunnan aktiiviseksi, yhteistoimintaan kykeneväksi mutta samalla kriittiseksi jäseneksi, sekä tutkimuksen ja yhteiskunnan etu. Opettajavoimien, ennen kaikkea ala- ja keskiasteisen opettajiston lisääminen tekevät mahdolliseksi sen, että opiskelijoita alusta alkaen ohjataan ja opastetaan paremmin kuin tähän asti. Opiskelijan opintojen jatkuvuuden turvaamiseksi on professorijohtoinen opiskelu korvattava kollegiaalisella ohjausryhmällä.

Yksilökeskeisestä tutkimustyöstä on yhä enemmän siirryttävä ryhmä- ja projektitutkimukseen. Tämä on välttämätöntä tärkeiden, eri tieteenaloja yhdistävien tutkimuskohteiden selvittämiseksi ja eteenpäin viemiseksi. Yleisesti on yhä enemmän kiinnitettävä huomiota siihen, että erillisetkin, yhtä ainoata tieteenalaa koskevat tutkimukset muodostavat keskenään tutkimusprojekteja.

Samalla kun nuoria tutkijoita ohjataan suorittamaan tutkimusryhmien jäseninä tieteiden välistä tutkimusta ja toteuttamaan laaja-alaisia tutkimusprojekteja, on päästävä sellaiseen järjestelmään, että menestyksellinen ja monipuolinen osallistuminen tällaisiin työryhmiin voi johtaa aina tohtorinarvoon saakka. Tällaisen kehityksen esteet tutkintojen rakenteessa tulee poistaa.

Yleensäkin tohtorinarvon saavuttamiseksi on päästävä nykyistä joustavampaan, erilaista tutkijantyötä arvostavaan järjestelmään. Tämä ei tietenkään saa tapahtua tutkijan työn arvostuksen kustannuksella, pikemminkin sen arvostusta on uusin järjestelyin pyrittävä nostamaan.

Tutkijankoulutuksen laajentamiseksi ja sen tason nostamiseksi on julkisista varoista osoitettava yhä enemmän tukea väitöskirjatöiden tai vastaavantasoisten, useamman tutkijan suorittamien tutkimusprojektien tekemiseen.

VII TIEDEPOLITIIKKA

Tutkimuskohteet ja yhteiskunnan tarpeet

Tieteen ja tieteellisesti koulutetun henkilöstön tehokas ylläpitäminen kuuluu jokaisen kulttuuriyhteiskunnan päämääriin. Nyky-yhteiskunnissa tieteellisellä toiminnalla on ollut myös suuri merkitys kehityksen materiaalisen voiman lisääjänä, sillä täyden tai miltei täyden työllisyyden maissa tuotannon lisäys riippuu ratkaisevasti tieteen kehitystasosta ja nimenomaan luonnontieteellisen, teknisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tulosten nopeasta soveltamisesta käytäntöön.

Yhteiskunnan materiaalisen voiman lisäämistä, mikäli sillä tarkoitetaan taloudellista kasvua, ei enää voida eikä saa pitää päämääränä. Päämääränä on oltava elämisen tason kohottaminen, ja materiaalisen pohjan vahvistaminen on nähtävä vain keinona saavuttaa tämä päämäärä. Tämän muuttuneen näkemyksen on heijastuttava myös tiedepolitiikassa ja tieteellisessä tutkimuksessa.

Informaatiotutkimukseen ja -toimintaan sekä alueelliseen tutkimukseen on myös kohdistettava lisääntyvää huomiota. Kansalaisten on saatava entistä enemmän ja entistä nopeammin tietoja sekä taloudellisesta että poliittis-hallinnollisesta päätöksenteosta ja sen suunnittelusta.

Kansallisten tieteiden edistämiseen on kiinnitettävä suurta huomiota. Yleinen sivistystason nousu, kulttuuripalvelusten kysynnän lisääntyminen ja kansainvälinen kulttuurivuorovaikutus lisäävät humanististen opintojen tarvetta.

Tieteen tulosten tunnetuksi tekoon ja kansantajuistamiseen on kiinnitettävä suurta huomiota.

Suomi käyttää vuosittain n. 0,6 % bruttokansantuotteesta tutkimukseen. Suomi jää tässä suhteessa OECD-maiden loppupäähän. Liberaalisen Kansanpuolueen mielestä valtion tutkimusrahoitusta olisi vuosittain lisättävä vähintään 15 % vuodessa, jolloin Suomen tutkimuspanos kasvaisi vuoteen 1980 mennessä 1 100 miljoonaan markkaan.

Mutta yhtä tärkeää kuin on lisätä valtion tutkimusrahoitusta, yhtä tärkeää on suunnitella sitä, mihin tutkimukset suunnataan.

Tutkimuslaitokset ja niiden yhteistyö

Tutkimustyötä harjoitetaan meillä sekä korkeakouluissa että valtion ja yksityisten tutkimuslaitoksissa. Useiden alojen perustutkimukselle muodostavat korkeakoulut sopivan miljöön. Toisten alojen perustutkimus olisi keskitettävä erityisiin tutkimuslaitoksiin. On kuitenkin pidettävä huolta siitä, ettei perustutkimuksen, sovelletun ja tavoitetutkimuksen välille aseteta jyrkkää rajaa, sillä tavoitetutkimus tarvitsee säännöllisesti perustutkimusta.

Tutkimuksen ja opetuksen yhteys on pyrittävä säilyttämään silloinkin, kun tutkimustyö tapahtuu erityisissä tai korkeakoulujen yhteydessä olevissa tutkimuslaitoksissa. Näiden tulisi huolehtia järjestetystä tutkijakoulutuksesta.

Valtion tutkimuslaitosten tulee muodostaa riittävän suuria tutkimusyksikköjä. Tämä on välttämätöntä varsinkin rajatieteiden alueilla, missä toimintaa on määrätietoisesti ohjattava ryhmä- ja projektitutkimukseen.

Eri alojen valtava tutkimustarve on kansantaloudellisten ja yhteiskunnallisten seikkojen ja tutkimukseen investoitavien varojen perusteella asetettava tärkeysjärjestykseen. Tämä tehtävä on yhtä kiireellinen kun koko ylemmänasteen opetuksen ja korkeakoululaitoksen kehittäminen. Erityistä huomiota on kiinnitettävä aloihin, joilla muualla saavutettuja tutkimustuloksia ei voida soveltaa maassamme vallitseviin oloihin.

Tieteellisen tutkimuksen painopistettä olisi suunnattava yhä enemmän luonnonvarojen säädellyn hyväksikäytön ja teollisuuden välisiin suhteisiin, ympäristönsuojelututkimukseen, terveydenhuoltoon sekä yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Tieteellisen tutkimuksen sekä käytännöllisen lääkärintiedon ja -taidon on 1970-luvulla käytävä vakavasti käsiksi suomalaisen yhteiskunnan poikkeuksellisen suureen sairastavuuteen ja sen työikäisten jäsenten suureen kuolleisuuteen. Yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvaa tutkimusta taas tarvitaan suomalaisen demokratian kehittämiseksi sekä rakenteista riippuvan ihmisten eriarvoisuuden pienentämiseksi.

Teollisuuden ja elinkeinoelämän piirissä suoritettavaa tutkimustoimintaa on tuettava myös valtion toimesta. Sopivilla aloilla on syytä harjoittaa kansanvaltaisesti kontrolloitua valtion ja elinkeinoelämän yhteistä tutkimustoimintaa.

Tiedehallinto

Valtion tiedeneuvoston ja tieteellisten toimikuntien järjestämän uudistamisen tultua toteutetuksi maahan on luotu organisatorisesti kehityskelpoinen tieteen hallintojärjestelmä.

Tiedepoliittista suunnittelua on voimistettava vahvistamalla tiedeneuvoston asemaa. Polittisesti vastuunalainen tiedeneuvosto tarvitsee avukseen tieteen suunnittelutoimiston, joka voidaan kehittää Suomen Akatemian yhteyteen.

Tiedeneuvoston toimintaa tulee kehittää siten, että se voisi nykyistä paremmin toimia eri ministeriöiden harjoittaman tutkimustyön koordinoijana.

Tutkijain asema

Tieteelliselle tutkimukselle asetettavien vaatimusten kasvaminen on tuonut mukanaan sen, että tutkimustyötä täytyy voida harjoittaa päätoimisena. Valtiovalta on tunnustanut tämän ja perustanut tutkijanvirkoja. Mutta täydennyksekseen tämä järjestelmä edellyttää ylimääräisten professorinvirkojen lisäämistä, jotta tutkijan virassa menestyksellisesti toiminut henkilö voitaisiin kiinnittää korkeakouluun. Yleensäkin on lisättävä tutkijain toimissa olevien henkilöiden mahdollisuuksia toimia korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten piirissä. Tieteellisen tutkimustyön tuloksia on arvioitava kansainvälisen mittapuun mukaan.

Maan tiede- ja korkeakoulupolitiikan ehdoton edellytys on tutkijakoulutuksen tehostaminen. Se taas vaatii tutkijanuralle antautuvien taloudellisen aseman parantamista. Periaatteena on pidettävä, että tutkijanura tarjoaa väitöskirjatyöhön ryhtyvälle suurin piirtein asianomaisen alan äskettäin tutkintonsa suorittaneen keskimääräisen palkkatason.

Nykyisiä nuorten tieteenharjoittajien apurahoja on huomattavasti korotettava ja määrää lisättävä.

Suomen Akatemian olemassaolo merkitsee, että yhteiskunta tunnustaa mahdolliseksi tieteellisellä uralla edetä sen korkeimmin arvostamiin asemiin saakka.

Tieteen kustannustoiminta

On luotava riittävät edellytykset sille, että tieteellisen tutkimuksen tulokset pääsevät myös julkisuuteen. Useat tieteelliset seurat, jotka harjoittavat kustannustoimintaa, ovat taloudellisissa vaikeuksissa. Tieteen keskushallinnon tulee pitää huolta siitä, että niiden organisaatiota kohennetaan ja että niiden suorittama julkaisutoiminta turvataan. Samoin on esim. väitöskirjojen osalta taattava taloudellisesti niiden kääntäminen vieraille kielille, kielentarkastus sekä painatuskulut. Yhtä suurta huomiota on kiinnitettävä tutkimustulosten julkaisemiseen ja popularisointiin suomen kielellä.

VIII TAIDEPOLITIIKKA

Liberaalisen yhteiskuntanäkemyksen mukaan taide, viihde, henkinen virkistys, taiteellinen työ ja taidepalvelukset, taide-elämyksiin osallistuminen - kuuluvat ihmisen normaaliin elämään. Taide ei voi virkistää ihmistä eikä kehittää hänen kokonaispersoonallisuuttaan, jos siitä tehdään "kulttuuri-ihmisen velvollisuus" ja jos sen "vastaanottaminen" sijoitetaan juhlapäiviin, museoihin ja laitoksiin. Taide kuuluu kaikkialle, kuten koteihin, kouluihin, työpaikoille, toreille ja puistoihin, asuinrakennuksiin ja julkisiin tiloihin, lastenkoteihin, vanhainkoteihin ja vankiloihin.

Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen tarvitsisi myös juhlia ja juhlakulttuuria. Juhlakin kuuluu ihmisyhteisön tarpeisiin, mutta juhlakulttuurin ei välttämättä tarvitse olla juhlallista kulttuuria.

Kansankulttuuriin kuuluu aina leikkimieli, huumori, lämpö, inhimillisyys. Liberaalit haluavat lisätä näitä ominaisuuksia suomalaiseen kulttuuriin ja juhlaan akateemisen juhlallisuuden kustannuksella.

Taiteella on yksilöllinen ja yhteiskunnallinen puolensa. Taiteen yksilöllinen tehtävä johtuu ihmisten erilaisuudesta, heidän erilaisista taipumuksistaan, harrastuksistaan ja kyvyistään. Ihmisten erilaisten harrastusten ja kykyjen täytyy päästä esille, niitä täytyy voida kehittää ja viljellä. Taiteiden yhteiskunnallinen tehtävä on se, että ne syventävät ja rikastuttavat inhimillisen yhteisön elämää. Yksilöiden ja yhteiskunnan henkisen terveyden kannalta monipuolinen taide-elämä on välttämätön.

Suomalaisen taide-elämän kehittämisen ja monipuolistamisen tarve ei siis johdu ensisijaisesti "kansainvälisestä kilpailusta" tai hyvinvoivan keski- ja yläluokan "sivistystaidosta". Se on sosiaalinen perusvaatimus. Taiteiden sosiaalinen tehtävä määrää taidepolitiikan tavoitteet. Se asettaa vaatimukset taidehallinnolle sekä taidekasvatukselle ja -koulutukselle.

Taiteet kuuluvat sinne, missä ihmiset asuvat. Mutta kuten tieteiden, on taiteidenkin voitava edetä maan arvostetuimpiin sosiaalisiin asemiin, ja kestäviin tuloksiin yltäneille taiteilijoille on yhteiskunnan taattava heille kuuluva tunnustus. Uraansa aloittavalle taiteilijalle on taattava taloudelliset mahdollisuudet kehittää kykyjään.

Taidekasvatus ja -koulutus

Taidekasvatus kohdistuu yleisöön, taidekoulutus taas taiteenharjoittajiin. Niiden välillä ei saa olla mitään jyrkkää rajaa. Mitä alhaisemmasta kouluasteesta on kysymys, sitä selvemmin taidekasvatus ja -koulutus yhtyvät.

Taiteen kasvatus- ja koulutusjärjestelmän on muodostettava yhtäjaksoinen kasvatusuoma esikoulusta korkeakouluihin ja aikuisopiskeluun saakka. Esikoulussa on kasvatuksen pääpainon oltava luovassa toiminnallisuudessa ja monipuolisen virikeympäristön luomisessa. Rytmillinen liikunta, musiikki, piirtäminen ja maalaaminen ovat esikoulussa osittain päällekkäistä ja samanaikaista toimintaa, osittain ne taas vaihtelevat niin, että lasten toimintatarmo säilyy vireänä. Myös puheilmaisun kehittäminen kuuluu esikouluun.

Samat periaatteet kuuluvat eriytyneemmässä muodossa peruskouluun. Myös peruskoululaisten on jatkuvasti pysyttävä yhteydessä taiteen eri lajeihin: rytmillisen liikunnan ja musiikin eri muotoihin, kirjallisuuteen ja suulliseen esitystaitoon, kuvataiteisiin ja visuaaliseen tiedotukseen kamera- ja elokuvataiteeseen ja näyttämötaiteeseen. Tässä suhteessa ei millään asteella saa tapahtua keskeytystä. Taidekasvatus siten ymmärrettynä, että se perehdyttää ihmiset yhteiskunnallisen taide-elämän muotoihin, taiteiden inhimillistä elämää rikastuttavaan merkitykseen, taiteiden tarjontaan ja taide-elämyksiin osallistumisen mahdollisuuksiin koululaisten asuinympäristössä, kuuluu peruskoulun kaikkien luokkien kaikille oppilaille. Jos tätä periaatetta ei noudateta, kasvatetaan eriarvoisia ihmisiä, sillä yhteiskunnan hyväosaisimmat, sivistysperinteitä omistavat väestöpiirit hankkivat lapsilleen taidekasvatusta joka tapauksessa.

Peruskouluikäisten kohdalla muodostuu vaikea ongelma siitä, miten taiteellisesti lahjakkaiden ja kehityskykyisten oppilaiden taidekoulutus järjestetään. Heitä on useinkin kouluyksiköissä vain muutama kutakin taiteenalaa kohti, joten tässä on päästävä koulujen väliseen yhteistyöhön. Useamman peruskoulun kunnissa on voitava muodostaa koulujen yhteisiä musiikki- ja kuvataideluokkia erityisopettajineen. Tällä tavoin voidaan myös sävel- ja kuvataiteilijoille tarjota mahdollisuus antaa opetusta ja saada lisätuloja. Myös musiikkiopistojen tulee osallistua taiteellisesti lahjakkaiden peruskouluikäisten koulutukseen, samoin piirustus- ja taidekoulujen, milloin paikkakunnalla sellainen on. Kunnallisen peruskoulun on voitava järjestää musikaalisesti ja kuvataiteellisesti lahjakkaille tarvittaessa myös yksityisopetusta. Jos kunta on pieni ja syrjäinen, on taiteellisesti lahjakkaiden lasten silti saatava ainakin kerran viikossa nauttia erityisopetusta.

Olisi kiireellisesti saatava laki kunnanopettajista, so. opettajista, jotka suoraan kunnan palkkaamina aineopettajina, esim. musiikin, kuvaamataiteen ja tanssitaiteen opettajina voisivat opettaa kaikissa kunnallisissa kouluissa peruskoulusta työväenopistoihin saakka.

Nuorisoasteella voidaan erityislahjakkaiden taidekoulutuksen jatkuvuus turvata taiteen iltaoppilaitosten, musiikkiopistojen ja taidekoulujen kautta. Ilmeistä tarvetta on olemassa myös monipuolisten maakunnallisten musiikki- sekä taidelukioiden ja -opistojen perustamiseen. Taidelukioiden opetusohjelmaan tulee kuulua myös kamerataide, visuaalinen tiedotus, teollinen muotoilu ja taidekäsityö, musiikkilukioiden ohjelmaan eri alojen lisäksi tanssitaide. Taidelukiossa on voitava käyttää opettajina taiteilijoita.

Korkeammanasteista taidekoulutusta on hajautettava kansanvaltaisten maakuntien ja kuntien omistamiin taideopistoihin. Erikoistunut korkeakoulutus tulee sijoittaa valtion omistamaan kaikkien alojen korkeinta opetusta tarjoavaan taiteen korkeakouluun. Sen tulee tarjota jatko- ja täydennyskoulutus yleissivistävän taidekoulutuksen jälkeen. Maan parhaiden opettajavoimien johdolla tapahtuvan jatko- ja täydennyskoulutuksen mahdollisuuksia on laajennettava myös luomalla kaikentasoisia opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. Opetusministeriön järjestämää taidealojen stipendinvaihtoa on tuntuvasti laajennettava.

Kaikenasteinen taidekoulutus ja taidekoulujen taloudellinen tukeminen on lainsäädännöllä vakinaistettava.

Taidehallinto

Yleisten puitteiden luominen taiteen edistämiselle on valtion tehtävä.

Opetusministeriön alaisena toimivan taideosaston toimintaedellytyksiä on parannettava ja organisaatiota kehitettävä. Osaston tehtävänä on koordinoida ja kehittää taiteen koulutusjärjestelmää, yhteiskunnan tukitoimenpiteitä yksityisille taiteilijoille ja erilaisille taidelaitoksille sekä läänien taidetoimikuntien toimintaa. Taideosastolle kuuluu myös auttaa taiteilijajärjestöjä ulkomaisten suhteiden hoidossa.

Suomen taide- ja kulttuurielämän tunnetuksi tekemistä varten on perustettava kulttuuriattashean virkoja.

Taiteen keskustoimikunnan tehtäviin kuuluu koordinoida taiteen tarjontaan ja kysyntään kohdistuvaa sekä muuta taiteita koskevaa tutkimusta, osoittaa kohteita ryhmä- ja projektitutkimukselle, tehdä taidepoliittisia aloitteita. Taiteen keskustoimikunnan tai opetusministeriön tulisi vuosittain julkaista myös maan taide-elämää ja taiteen tarjontaa esittelevä hakemisto.

Taiteen keskustoimikunnan tehtäviin kuuluu nykyisin jakaa taiteen eri alojen edustajille yksi- tai useampivuotisia kohdeapurahoja. Tämä tehtävä soveltuu ilmeisesti parhaiten juuri keskustoimikunnalle ainakin niin kauan kuin tällaisten apurahojen määrä on pieni.

Taiteen toimikunnat taas jakavat apurahoja kukin oman alansa taiteilijoille. Ne voivat myös tehdä taidepoliittisia aloitteita oman alansa taide-elämän kehittämiseksi.

Läänien taidetoimikunnat tekevät taidepoliittisia aloitteita ja pyrkivät taide-elämän vilkastuttamiseen kukin läänissään. Ne voivat myös jakaa apurahoja ja antaa tukea sekä yksityisille taiteenharjoittajille, työryhmille ja taiteilijayhdistyksille ja taidelaitoksille. Vuosittain ne tekevät opetusministeriölle osoitetun anomuksen tarvitsemastaan määrärahasta. Läänien taidetoimikuntien toiminta on järjestelmän voimaan tullessa haparoivaa, mutta se on vuosi vuodelta vilkastunut ja varmistunut. On käynyt selväksi, että taide-elämän alueellisen vilkastuttamisen ja kehittämisen kannalta läänien taidetoimikuntien perustaminen oli onnistunut toimenpide.

Taide-elämän hajauttaminen on kuitenkin vasta alullaan. Liberaalien mielestä taide-elämän ja taidepolitiikan tulee olla myös kunta- ja maakuntakeskeistä mutta valtakunnallinen taiteen tukemisjärjestelmä on syytä säilyttää ja sitä kaikin mahdollisin tavoin kehittää. Kaikkien taiteen tukemis- ja taiteilijapalkkajärjestelmien tulee olla myös valtakunnallisia ja kunnallisia. Näin taide tavoittaa kaikki ihmiset heidän iästään, asuinpaikastaan ja varallisuudestaan riippumatta. Tällä tavoin voidaan saada entistä laajempien väestöpiirien mielenkiinto taiteita kohtaan heräämään. Tällä tavoin voidaan estää taiteen ideologinen yhdenmukaistuminen ylhäältä alas ja turvata samalla valtakunnan eri osien kielellisen, sosiaalisen, historiallisen ja ekologisen erilaisuuden esillepääsy taiteissa.

Läänien taidetoimikuntien toiminta on kansanvaltaistettava päämääränä liittää se myöhemmin elimelliseksi osaksi kansanvaltaista maakuntahallintoa. Läänien taidetoimikunnan toiminta-alueen taidejärjestöjen jäsenet valitsevat taidetoimikunnan jäsenet kolmivuotiskausiksi kerrallaan.

Samalla kun läänin taidetoimikunta-järjestelmä kansanvaltaistetaan, on alettava perustaa eri alojen läänintaiteilijoiden toimia 3-vuotiskausiksi. Päämääränä tulee aluksi olla, että kullakin maakunnalla (läänillä) on vähintään kolme taiteilijan tointa.

Kaukaisena mutta tärkeänä taidepoliittisena päämääränä on, että kaikki taiteilijantoimet ovat ensikädessä kunnallisia. Tämä tarkoittaa että taiteilijat saavat asuinkuntansa budjetin välityksellä perustoimeentulonsa. Tähän suuntaan on kehitystä määrätietoisesti ohjattava kuntien ja valtion (läänien, myöhemmin maakuntien taidetoimikuntien) yhteistyöllä. Aloitteen teko kuuluu lähinnä kunnille.

Kunnallisen tason taidehallinnon tehostamiseksi olisi jokaiseen kaupunkikuntaan saatava päätoiminen taidesihteeri taide- tai kulttuurilautakunnan käyttöön. Hän johtaisi ja kehittäisi taidepolitiikkaa taidelautakunnan päättämien suuntaviivojen mukaan. Maalaiskunnissakin olisi oltava taide- tai kulttuurilautakunta sivutoimisine sihteereineen.

Taiteilijoiden sosiaalinen asema

Liberaalien päämääränä ovat siis kunnalliset ja maakunnalliset taiteilijaintoimet, jotka turvaavat kaikille työkykyisille esittäville ja luoville taiteilijoille perustoimeentulon taiteilijanpalkan muodossa.

Tällä hetkellä - päämäärää unohtamatta - on ennen kaikkea läänitasolla taiteen vapaita apurahoja lisättävä ja niitä on jaettava erisuuruisina ja eripituisina. On tärkeää, että kehittyneille taiteilijoille on riittävästi tarjolla 1-3-vuotisia apurahoja takaamaan pitkäjännitteisen työskentelyn mahdollisuuden ja vapauttamaan anomusten kirjoittamisen ja sivuansioiden hankkimisen kierteestä.

Käytännöllinen taiteen tukemistapa on asuntojen ja työtilojen tarjoaminen luovan taiteen edustajille ja taiteen työryhmille. Tämän toiminnan ideoiminen ja eteenpäin vieminen kuuluu lähinnä läänien taidetoimikunnille ja peruskunnille.

Kuntien ja muiden julkisyhteisöjen tukea kuvataiteille voidaan merkittävällä tavalla antaa myös taideostojen muodossa.

Taideteosten lainausjärjestelmää on myös kehitettävä ja siitä saatuja kokemuksia läänien taidetoimikuntien toimesta koottava ja julkistettava. Taideteosten lainausjärjestelmän hoito soveltuu yleisesti kirjastoille, joskin myös taidemuseot voivat kaupungeissa tulla kysymykseen.

Nuorten kehittymistä on helpotettava tarjoamalla kotimaisten opintojen päätyttyä lahjakkaimmille oppilaille systemaattisia opintoja ulkomaiden taidekeskuksissa. Samassa tarkoituksessa tulee kotimaisia ja ulkomaalaisia taiteilijoita kutsua antamaan opetusta alueellisissa taidekeskuksissa.

Taiteilijaeläkkeiden tulee vastata tutkijan- ja opetustoimessa työskennelleiden eläkkeitä. Yrittäjäeläkejärjestelmä ei sovi taiteilijoille, heitä varten on luotava aivan oma järjestelmä, joka ottaa huomioon taiteenharjoittamisen erityispiirteet ja luo pohjan riittävälle vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Ansioituneille, pitkän päivätyön tehneille taiteilijoille on voitava edelleen myöntää eläke suoraan valtion varoista.

Kirjastolaitos ja taiteet

Kirjastojen mahdollisuuksia taide-elämän kehittämiseen ja vilkastuttamiseen ei ole käytetty riittävästi hyväksi. Kirjastojen päätehtävää, kirjalainaustoimintaa, on kehitettävä ja monipuolistettava. Se onnistuu parhaiten luomalla sellaisia kunnallisia monipalveluksia, joihin kuuluu ainakin kirjasto musiikki- ja kuvataideosastoineen sekä uimahalli saunoineen. Päämääränä tulee olla lähentää taiteen eri puolia toisiinsa sekä ns. fyysistä kulttuuria henkiseen kulttuuriin.

Kirjastoihin on perustettava musiikkiosastoja musiikin kuuntelemista ja musiikkikulttuuriin perehtymistä varten. Uusia kirjastoja suunniteltaessa pitää ottaa huomioon myös - mikäli kunnissa ei ole erityistä taidemuseota - kuvataiteen ja pienelokuvatoiminnan - kaitafilmauksen ja lyhytelokuvan - tarpeet. Kirjaston tiloissa on pienissä kunnissa voitava järjestää taidenäyttelyitä sekä pienelokuvaesityksiä. Kirjastot voisivat toimia taiteenharrastajien ja eri alojen taiteilijoiden kohtaamispaikkoina ja keskusteluforumeina. Kirjastojen tulee harjoittaa tehokasta informaatiota palveluksistaan, paikkakunnan taidetapahtumista ja maakunnan omien kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden työstä. Kirjastojen tulee myös harjoittaa kirjallisuuden ja muiden taiteiden harrastusten vilkastuttamiseksi yhteistyötä taide- ja kansansivistysjärjestöjen sekä koulujen ja työväenopistojen kanssa. Paikallisten tarpeiden mukaan kirjastoihin on järjestettävä kielistudiotoimintaa.

Maakuntakirjastojärjestelmää on edelleen kehitettävä. Mitä kunnankirjastot tekevät kuntatasolla, sitä maakuntakirjastot voivat tehdä maakuntatasolla. Maakuntakirjastojen tulee järjestää maakunnan kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden keskustelutilaisuuksia, niin myös koulutustilaisuuksia aloitteleville kirjailijoille.

Kirjastonhoitajien ja virkailijoiden koulutusta ja sosiaalista asemaa on parannettava.

Yhdyskuntasuunnittelu

Pitkällä tähtäyksellä on yhdyskuntasuunnittelulla perustava merkitys ihmisen henkiselle kasvulle, sosiaalisen elämän kehitymiselle ja taidepalvelusten viemiselle sinne, missä ihmiset asuvat. Alueellisten kulttuuriperinteiden kannalta on tärkeintä, että ihmiset voivat saada koulutuksen, toimeentulon sekä tarvitsemansa kulttuuri- ja muut palvelut tasavertaisesti kaikkialla maassa.

Syrjäseutujen tyhjentyminen ja teollisuus-Suomen ruuhkautuminen on estettävä ohjaamalla määrätietoisesti työpaikkojen sijoittumista sekä tukemalla syrjäseutujen kulttuuri- ja liikennepalveluja.

Liberaalien mielestä eivät teknis-taloudellinen maankäyttö ja maapohjan omistusjärjestelmä saa sanella niitä tuloksia, joihin yhdyskuntasuunnittelussa ja ympäristökulttuurin kehittämisessä päästään.

Suomen sana "kunta" on alunperin tarkoittanut toimivaa ihmisryhmää. Kaupunki ei ole vain talojen, katujen ja puistojen muodostama kokonaisuus, vaan se on ennen kaikkea monipuoliseen yhteistoimintaan kykenevä, itselleen päämääriä asettava, elämisen tasoa nostamaan pyrkivä ihmisyhteisö, kaupunkikunta. Arkkitehtuurin on otettava hallinnonuudistajien kanssa Suomessakin päämääräkseen sellainen yhdyskuntasuunnittelu, joka edistää erilaisten ihmisten ja eri sosiaaliryhmien vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa. Yhdyskuntasuunnittelussa on otettava huomioon myös eri ikäryhmien tarpeet. Yhdyskunnan kriteeri on se, ovatko siinä kaikki ikäluokat ja sosiaaliset ryhmät vuorovaikutuksessa keskenään ja pystyvätkö siinä asukkaat hoitamaan yhteisiä asioitaan, asettamaan itselleen päämääriä ja löytämään keinoja niiden saavuttamiseksi.

Suomen oloissa pienissä ja keskikokoisissa kunnissa ja kaupungeissa, joissa on yksi peruskoulupiiri, riittää yksi toiminnallinen keskus taloudellisine, sosiaalisine, hallinnollisine ja taide-elämän palvelupisteineen tai -taloineen. Mutta suuremmat kunnat muodostuvat useammasta yhdyskunnasta, joista kussakin tulee olla monipuolista yhdessäoloa ja yhteistoimintaa edistävä keskus. Näillä yhdyskunnilla tulee olla myös poliittiset päätöksentekoelimet. Tätä kunnallista lähidemokratiaa on lähdettävä toteuttamaan uudistamalla kunnallislaki.

Suurten kaupunkien pääkeskusten rakentaminen ei saa olla niin suurellista, että se imee voimavarat sivukeskuksilta. Myös julkisen liikenteen sekä katu- ja tieverkoston rakentamisen on palveltava suurissa kaupungeissa elävien ja kehityskykyisten yhdyskuntien muodostusta. Tämä on välttämätöntä elämän massoittumisen hallitsemiseksi ja sen mukanaan tuomien vaikeiden sosiaalisten sairauksien ja häiriöiden hallitsemiseksi ja parantamiseksi.

Pientalorakentamista on tuettava. Liberaalit arvostavat omatoimista pientalorakentamista suomalaisiin olosuhteisiin ja suomalaiseen kansanluonteeseen sopivana. Omakotitalorakentamisen on oltava tavoitteellisessa sopusoinnussa yhdyskuntasuunnittelun ja -muodostuksen kanssa, jota myös kunnallisen ja yksityisliiketaloudellisen ja sosiaalisen aluerakentamisen on palveltava. Kunta kantaa päävastuun asuntorakennustoiminnasta ja yhdyskuntasuunnittelusta ja siksi sen toimivaltaa on yhdyskuntasuunnittelussa vahvistettava ja laajennettava. Samalla on kuitenkin suunnittelun demokraattisuutta lisättävä, niin että kaikki rakennusprojektit saatetaan jo suunnitteluvaiheessa kuntalaisten tietoon. Tästä aiheutuvat epäkohdat, esimerkiksi keinottelumahdollisuuksien lisääntyminen, on eliminoitava.

Aluerakennustoiminnan on sopeuduttava kunnalliseen suunnitteluun siten, että se ei vaikeuta tuloksellista yhdyskuntasuunnittelua, so. inhimillisten, monipuolisten ja "toimivien" yhdyskuntien muodostusta.

Arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun on ulotettava toimintansa myös suomalaisen maaseudun ja luonnonmaiseman suunnitteluun. Päämääränä tulee olla sellainen maaseutu, jossa rakentaminen ja muu inhimillinen toiminta sopeutuu mahdollisimman hyvin suomalaisen luonnon erikoispiirteisiin.

Yleiseen taidekasvatukseen kuuluu myös yhdyskunta- ja miljöönsuunnittelun perusteiden opettaminen. Kansalaiset on kasvatettava suhtautumaan kriittisesti elinympäristöönsä ja vaatimaan siltä entistä korkeampaa tasoa. On myös kanavoitava kansalaisten mielipiteet suunnittelijoiden tietoon.

Kirjallisuus

Suomalaisen yleisön lukuharrastuksesta yhä kasvavassa määrin vastaa kioskikirjallisuus sekä viikko- ja sensaatiolehdistö. Se on jo nyt johtanut yhteiskunnallisen ja kansallisen tietoisuuden heikentymiseen ja henkisen elämän köyhtymiseen. Tätä inhimilliseltä ja kansalliselta näkökannalta vahingollista kehitystä voi tehokkaimmin vastustaa tieto- ja kaunokirjallisuus, mutta vain sillä ehdolla, että kirjallinen elämä maassamme voimakkaasti desentralisoidaan ja kirjallisuuden opetus uudistetaan. On kiireesti saatava eri puolille maata sellaisia kunnallisia ja maakunnallisia (läänin-) kirjailijoita, jotka voivat organisoida luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden opetusta ja siten aktivoida ja vahvistaa kirjallisuuden harrastusta.

Tietokirjallisuuden tärkein tehtävä on tietenkin tulosten popularisointi. Mutta hyvän tietokirjallisuuden merkitys ulottuu pitemmälle. Se voi liikkua tieteen raja-alueilla tai tiedon eturintamassa vapaammin kuin mitä varsinainen tieteellinen tutkimus voi tehdä. Se voi myös käyttää hyväkseen eri tieteenaloilla saavutettuja tutkimustuloksia ja luoda niistä synteesejä, sillä on merkitystä jopa uusia tutkimuskohteita etsittäessä.

Parhaimmillaan kauno- ja tietokirjallisuus on eräänlaista oivaltavaa "esitiedettä", jota varsinainen empiirinen tutkimus seuraa.

Koulujen ja kansansivistyslaitosten kirjallisuusopetusta on siirrettävä kirjallisuuteen. Nykykirjallisuudesta käsin on opetettava kirjallisuushistoriaa, ei päinvastoin. Oppilaita on opastettava persoonalliseen, heidän omasta kehitystasostaan liikkeelle lähtevään lukemiseen.

Kirjojen painosmäärät ovat Suomessa alhaisia, mutta harrastusta lisäämällä niitä voidaan nostaa. Pienilevikkisen kirjallisuuden, runojen, novellien, esseiden, kustantamista on tuettava valtion varoin ja läänien taidetoimikuntien kautta. Tämä tapahtuu kirjallisen elämän hajautumisen kannalta parhaiten siten, että tuetaan maakunnallisten kirjailijayhdistysten kustannustoimintaa. Tätä tietä voidaan parhaiten tukea myös maan vähemmistökielten kirjallisuutta. Sen sijaan suomalaisen kirjallisuuden kääntämiseksi vieraille kielille on luotava monipuolisesti kirjallisuuden kentän kattava järjestelmä.

Joukkotiedotusvälineiden, lehdistön ja radion sekä television yhteistyötä kirjailijoiden kanssa on kehitettävä. Tässä on käytettävä myös aluelehdistöä ja alueradiota hyväksi.

Teattereiden on entistä enemmän pyrittävä yhteistyöhön kirjailijoiden kanssa ajankohtaisen kotimaisen näytelmäkirjallisuuden aikaansaamiseksi, koska se tuo teattereihin uusia katselijaryhmiä.

Musiikki

Aktiivinen ja monipuolinen musiikinharrastus maan kaikissa osissa takaa parhaiten myös musiikkikulttuurin laadullisen kehityksen. Niinpä musiikkiopetusta peruskoulussa olisi tehostettava ja musiikillisesti lahjakkaille oppilaille järjestettävä heidän taipumustensa mukaiset kehitysmahdollisuudet. Musiikkikulttuurinkin pohjan vahvistamisessa ja monipuolistamisessa ovat - koulun musiikinopetuksen ohella - läänien taidetoimikunnat ja kunnallinen musiikkipolitiikka avainasemassa.

Musiikkielämän eri aloja ei saa jakaa julkisessa musiikkipolitiikassa arvoluokkiin - niitä kaikkia tarvitaan. Nuorison on annettava harrastaa sitä musiikkia, jota se haluaa. Nuorisomusiikin laadullista kehitystä voidaan edesauttaa muutenkin kuin erilaisin kilpailuin ja palkinnoin, esimerkiksi järjestämällä esiintymistilaisuuksia ja mahdollisuuksia monenlaisen musiikin opiskeluun.

Musiikkiopistojen valtiontuki on vakinaistettava ja sitä on lisättävä. Ne kunnat, jotka ovat liian pieniä musiikkiopistojen perustamiseen ja ylläpitämiseen, voivat perustaa yhdessä musiikkiopistoja, jotka voivat toimia useammassa pisteessä. Musiikkileirejä ja seminaareja olisi nykyistä enemmän tuettava.

Kodit ovat tärkeässä asemassa musiikkiharrastuksen laajentamiseksi. Eri puolilla maata pitäisi järjestää kotimusiikkipäiviä. Joukkotiedotusvälineiden tulisi kiinnittää kotimusiikkiin nykyistä enemmän huomiota.

Erilaisille levy- ja musiikkikerhoille on annettava mahdollisuus toimia kirjastojen musiikkiosastoissa. Musiikkiosastojen tulisi harjoittaa yhteistoimintaa koulujen, opistojen ja järjestöjen kanssa.

Pienten ja keskikokoisten kaupunkien konserttielämän tason nostamiseksi on perustettava alue- tai maakuntaorkestereita ja harjoitettava lähikaupunkien orkestereiden kesken yhteistoimintaa. Musiikkitaiteilijoille olisi myös luotava kohtuullisen korvauksen varmistava takuujärjestelmä, jonka avulla olisi mahdollista järjestää musiikkitilaisuuksia pienilläkin maaseutupaikkakunnilla.

Kamarimusiikkia voivat kunnat elvyttää ja kehittää muodostamalla omia yhtyeitä. Niissä maakuntakeskuksissa joissa on virinnyt oopperatoimintaa tulisi teattereiden ja oopperayhdistysten harjoittaa yhteistoimintaa.

Säveltäjän työskentelymahdollisuuksien parantamiseksi olisi löydettävä uusia keinoja. Kunnat ja maakunnat voivat tilata musiikkia suoraan säveltäjältä.

Läänien taidetoimikuntien tulee suorittaa läänissä musiikkielämän tasosta, muodoista, laajuudesta ja tarpeista peruskartoitus, jonka pohjalta voidaan musiikkipoliittisia toimenpiteitä suunnitella.

Tanssitaide

Tanssitaiteen aseman parantamiseksi tarvitaan sen edustajille uusia työmahdollisuuksia. Koska elävä teatteri tarvitsee tanssia, on paikallis- ja alueteattereihin perustettava tanssitaiteilijoille toimia. Niitä samoin kuin koreografin virkoja voivat useammat teatterit perustaa yhteisvoiminkin jos omat voimavarat eivät riitä.

Eri puolille maata syntyneiden, tasoltaan luotettavien tanssikoulujen ja -opistojen toimintaa on tuettava. Missä tanssiopistoja ei vielä ole, voidaan ajatella alueellisen tanssiopiston perustamista. Koulutuksessa on kiinnitettävä huomiota niin klassisen kuin modernin tanssitaiteen kehittämiseen. LKP vaatii perustettavaksi tanssi-instituutin joka taidekorkeakoulun osastona tulee vastaamaan maan korkeimmasta koulutuksesta. Koulutuksessa on kiinnitettävä huomiota niin klassisen kuin modernin sekä kansantanssin kehittämiseen. Huomiota on kiinnitettävä myös kaiken rytmisen liikunnan harrastustoiminnan kannustamiseen.

Teatteri

Maan taloudellinen, yhteiskunnallinen ja henkinen kehitys on johtanut siihen, että myös teatterilaitoksen on löydettävä uusia tavoitteita ja työmuotoja. Vanha klassikkokeskeinen laitosteatteri ja amatöörinäytännöt eivät enää riitä tyydyttämään monipuolistuvia teatteritarpeita ja hoitamaan erilaisia teatterille kuuluvia tehtäviä.

Alueteatterilaitosta kehitettäessä muodostuu niiden "väliin" jäävien pienten valtionaputeattereiden ja vapaiden teatteriryhmien asema vaikeaksi. Periaatteena on pidettävä sitä, ettei alueteattereiden perustaminen ja niiden toiminnan kehittäminen saa johtaa oman teatteritoiminnan lakkaamiseen.

Toisaalta on pienten kuntien syytä etsiä uusia ratkaisuja teatteritoiminnan ylläpitämiseen. Hyvään tulokseen voidaan päästä jonkin järjestön tai muun yhteisön piirissä syntyneen harrastaja- tai koululaisteatterin tukemisella tai perustamalla tai vetämällä paikkakunnalle ryhmäteatteri.

Pääasia on, ettei teatteritoiminnan anneta sammua, sillä teatterilla on lisääntyviä tehtäviä vapaa-aikaistuvassa yhteiskunnassa. Teatterin on palveltava koko väestöä. Tämä laajeneva tehtäväkenttä edellyttää sitä, että teatteri pyrkii suuntautumaan entistä enemmän ulospäin, hakemaan yhteyksiä erilaisiin laitoksiin, järjestöihin, väestöryhmiin sekä tehostaa tiedotustoimintaansa. Pitäisi pyrkiä siihen, että jokaisella teatterilla on käytettävissään oma tai toisten teattereiden kanssa yhteinen teatteriasiamies. Teatterilehtien sisältöä on parannettava ja monipuolistettava sekä levikkiä lisättävä.

Laitosteattereiden lisäksi tarvitaan teatteriryhmiä. Ne voivat laitosteattereita joustavammin ottaa ohjelmistoonsa ajankohtaisia yhteiskunallisia aiheita ja palvella erilaisia sosiaaliryhmiä. Ne voivat myös saada kontaktin yleisöön paremmin kuin mikään muu taidemuoto. Juuri tässä on niiden etu samoin kuin siinä, etteivät ne ole sidottuja kiinteään toimitaloon ja raskaaseen kalustoon. Ne voivat myös joustavasti olla yhteistyössä kirjailijoiden kanssa. Niiden kokeileva luonne antaa uusia virikkeitä myös kiinteille laitosteattereille.

Maaseudun on päästävä entistä paremmin osalliseksi teatterielämästä. Tämä voi tapahtua sekä ryhmä- ja laitosteattereiden kiertuetoiminnan muodossa että järjestämällä yleisölle kuljetuksia ja organisoimalla yhteisiä teatterimatkoja. Tätäkin toimintaa varten tarvitaan teatteriasiamiehiä.

Teattereiden pääsylippujen on oltava niin halpoja, etteivät ne muodostu kenellekään teatterissakäynnin esteeksi.

Maan teatteri- ja näyttelijäkoulutusta varten tarvitaan valtakunnallinen teatteri-instituutti joka myöhemmin muodostetaan taidekorkeakoulun osastoksi. Instituutin tulee hoitaa myös amatöörinäyttämöiden kurssitoiminnan tarve sekä kehittää teatterin teknisen ja hallinnollisen henkilökunnan koulutustoimintaa. Instituutin yhteyteen on siirrettävä teatterialan keskuskirjasto ja arkisto.

Elokuvataide

Kirjallisuuden ohella elokuvataide pystyy ilmentämään aikamme henkistä ja yhteiskunnallista elämää ja siinä tapahtuvia muutoksia hyvin joustavasti. Elokuva ei ole maamme kulttuurielämässä saanut sille kuuluvaa arvostusta. Vasta äskettäin on elokuvataide alkanut saada huomiota julkisessa taidepolitiikassamme.

Liberaalisen Kansanpuolueen mielestä on maamme elokuvataiteenkin kehittyminen pitkällä tähtäyksellä riippuvainen sen pohjan vahvistamisesta ja laajentamisesta. Elokuvaharrastusta on toisin sanoen viritettävä ja syvennettävä koko maassa. Tämä voi tapahtua vain siten, että kunnat, läänien taidetoimikunnat, maakuntaliitot ja -rahastot sekä muut alueelliset kulttuurielimet kiinnittävät lisääntyvää huomiota pienelokuvatoiminnan edistämiseen.

Merkittävän kasvupohjan elokuvalle tarjoaa vapaa-ajan lisääntymisen ja elintason nousun mukanaan tuoma kaitafilmiharrastuksen yleistyminen. Lääneittäin tai maakunnittain olisi päästävä vuosittain toistuviin pienelokuvan - erilaisten lyhyt- ja kaitafilmien - päiviin, joissa amatöörit voivat esittää tuotteitaan. Tämä olisi omiaan kohottamaan kaitafilmauksen tasoa kautta maan ja nostaisi kehityskykyisimmät kaitafilmaajat maakunnalliseen ja valtakunnalliseen tietoisuuteen. Kaitafilmaus voi palvella kunnallista ja maakunnallista kulttuurielämää monin tavoin: se voi hyödyttää kotiseututyötä, matkailua, talouselämää, liikuntakasvatusta, nuorisotyötä jne.

Pienelokuvan harrastuksen laajentaminen on eräs keino nostaa elokuvateattereiden katsojamäärät siitä aallonpohjasta, johon ne television yleistyessä laskivat. Muitakin toimenpiteitä tarvitaan. On harkittava missä laajuudessa maassamme tarvitaan kunnallisia elokuvateattereita. Julkisen elokuvapolitiikan on kuitenkin etsittävä sopivia muotoja tukea elokuvateattereita sellaisilla paikkakunnilla joilla ainoa elokuvateatteri on vaarassa lopettaa kannattamattomuuden vuoksi toimintansa. Eräissä tapauksissa voisivat kunnat tukea elokuvateattereiden toimintaa niiden ohjelmiston monipuolistamiseksi.

Päävastuu maan elokuvakulttuurin kehittämisestä kuuluu Elokuvasäätiölle, jonka valtio ja elokuva-alan yrittäjät yhdessä perustivat vuonna 1969. Tämän säätiön toiminnassa havaitut puutteet on poistettava ja sen toimintaa edelleen kehitettävä. Säätiön hallintoa on demokratisoitava ja sen kotimaisen elokuvan tukemisjärjestelmää kehitettävä. Useimmissa maissa elokuvataide nauttii valtion suoranaista tukea. Suomen valtion nykyinen elokuvataiteen tukijärjestelmä on korjattava. Valmistettujen elokuvien pohjalta suoraan tuottajia tukeva järjestelmä kärjistää ketjuuntumiskehitystä ja pienyrittäjien mahdollisuudet toimia elokuvataiteen hyväksi ovat estyneet. Tuki suuntautuu vailla todellista suunnitelmallisuutta ja palvelee ennen muuta kaupallisen elokuvatuotannon etuja. Tuki tulisi suunnata tuottajille tuotantolainojen avulla, kriteereinä tulisi olla elokuvan taiteelliset arvot. Nykyistä palkitsemisjärjestelmää tulee kehittää ja suunnata ohjaajien, käsikirjoitusten laatijoiden, säveltäjien, kuvaajien ja näyttelijöiden sekä muun valmistushenkilökunnan hyväksi palvelemaan elokuvataiteen kehittämistä ja vapaata ilmaisua.

Lyhytfilmituotantoa on erityisesti tuettava sekä lainoin että apurahoin.

Television elokuvatoimintaa on kehitettävä niin, että mahdollisimman moni Yleisradion palvelukseen kuulumaton ohjaaja ja työryhmä pääsee kokeilemaan voimiaan ja kykyjään.

Elokuva-arkisto, kuten muutkin valtakunnalliset museolaitokset, on otettava valtion haltuun. Elokuvan arkistoiminen on saatava sellaiselle kannalle, että vanhat, kulttuurihistoriallisesti korvaamattomat kotimaiset filmit saadaan pelastettua tuholta ja että uusien elokuvien säilyttäminen turvataan.

Elokuvakerhotoimintaa on tuettava ja kehitettävä. Elokuvakerhojen keskusjärjestöjen elokuvakerholiiton hallintaa on kansanvaltaistettava ja samalla sen tukea lisättävä.

Elokuva-alan koulutustoimintaa on hoidettava keskitetysti niin, että se on mittasuhteiltaan sopusoinnussa alan työntekijätarpeen kanssa.

Elokuva-alan kansainväliset suhteet on pyrittävä hoitamaan niin että kaikissa maissa saadaan hyvää ohjelmistoa maan elokuvateattereihin ja televisioon ja että kotimaisia elokuvia pystytään markkinoimaan ulkomaille. Kotimaisten elokuvien myynti tietenkin edellyttää korkeaa laatua, mutta sen lisäksi tarvitaan alan edustajilta ja valtiovallalta aktiivisia toimenpiteitä. Ulkomailla olevien lähetystöjen mahdollisuuksia suomalaisen taide- ja lyhytelokuvan tunnetuksi tekemiseen on käytettävä hyväksi.

Elokuvasäätiön tulee tukea myös elokuva-alan julkaisu- ja tutkimustoimintaa. Suomen kielellä tulee olla kunnollinen elokuva-alan peruskirjasto ja monipuolinen elokuva-alan aikakauslehti. Kotimaisen ja kansainvälisen elokuvan tutkimusta on kehitettävä. On kehitettävä riittävät tutkimustilat tieteenharjoittamisen vapaaseen käyttöön tarpeellisine tukimusvälineineen.

Kuvaamataiteet

Kuvaamataiteella on muiden taiteiden rinnalla tärkeä merkitys ajatuskaavojen ja -tottumusten paljastajana, mielikuvituksen elävöittäjänä, tunne-elämän ja huumorintajun kehittäjänä, sosiaalisen elämän rikastuttajana. Kuvaamataide viihtyy ja uudistuu vain vapauden ilmapiirissä. Yhdenmukaistava paine, olipa se laadultaan moraalista, uskonnollista tai poliittis-ideologista, on kokeilevan kuvaamataiteen vihollinen.

Kuvaamataiteessa pätee sama kuin taiteissa yleensä: sen henkinen rikastuminen ja luova uudistuminen edellyttää hajautettua kuvataidehallintoa ja -politiikkaa. Tähän päästään vain vahvistamalla läänien taidepolitiikan asemaa. Taidepolitiikassa kuuluu keskushallinnolle lähinnä valtakunnallinen koordinointi, ei missään tapauksessa ideologinen johto, joka on omiaan johtamaan yhdenmukaistumiseen ja epäoikeudenmukaisuuteen apurahojen jaossa.

Läänien taidetoimikuntien vahvistaminen merkitsee kuvaamataiteessakin paikallisten ja alueellisten taiteilijajärjestöjen aseman vahvistamista ja toimintaedellytysten parantamista. Vuosittain olisi lääneissä järjestettävä kuvaamataiteen katselmus. Se edellyttää, että jokaisessa läänissä on oltava ainakin yksi tilava toimintakykyinen taidemuseo ja -galleria riittävine toimihenkilökuntineen. Lisäksi jokaisessa kunnassa tulee olla näyttelyhuoneisto jonka kunnosta ja ylläpidosta kunta huolehtii. Useissa tapauksissa se on jo onnistuneesti sijoitettu kirjaston yhteyteen.

Kuvaamataiteiden sekä aktiivisen että vastaanottavan harrastuksen elvyttämiseksi on pyrittävä löytämään uusia muotoja.

Maassamme on jo eräillä paikkakunnilla aloitettu taiteen lainausjärjestelmä. Sen järjestäminen soveltunee parhaiten kirjastolle, mutta tietysti myös taidemuseolle, jos sellainen toimihenkilöineen kunnassa on. Taidemuseon on huolehdittava hyvin tiedotustoiminnasta sekä pyrittävä yhteistyöhön koulujen ja opistojen sekä muiden sopivien yhteisöjen kanssa.

Taidetta on nykyistä ennakkoluulottomammin esitettävä kaduilla, toreilla, puistoissa ja julkisissa rakennuksissa ja huoneistoissa. Hankittaessa taidetta julkisiin tiloihin tai teetettäessä monumentaalitöitä on taidekäsityön harjoittajat otettava myös huomioon. Yleensäkin on Suomessa - päin vastoin kuin monissa vanhoissa kulttuurimaissa - "taide" ja "taidekäsityö" erotettu liian jyrkästi toisistaan.

Maassa tulee olla ainakin yksi monipuolinen kuvaamataiteelle omistautunut määräaikaisjulkaisu.

Maahamme on perustettava nykytaiteen keskus jonka tehtävä on palvella myös maakuntien taide-elämää. Yksityisten taidemuseoiden toimintaa on myös tuettava.

Television mahdollisuuksia kasvattaa uutta yleisöä kuvaamataiteelle ei ole vielä riittävästi käytetty hyväksi.

Taideteollisuus ja taidekäsityö

Taideteollisuuteen kuuluu lähinnä teollinen muotoilu, jota harjoitetaan suurissa tuotantoyksiköissä. Taidekäsityönä voidaan pitää yksilöllistä, tavallisesti omassa yrityksessä ja omaan laskuun harjoitettua käsityötä, joka pyrkii esteettisesti korkeatasoisiin käyttö- ja koriste-esineisiin.

Teollisen muotoilun merkitystä ei Suomessa ole vielä riittävästi oivallettu. Kuitenkin sen kehityksestä riippuu paljon suomalaisen koti- ja yhdyskuntaympäristön taso sekä teollisuuden kansainvälinen kilpailukyky. Valtion taideteollinen oppilaitos on saatettava nykyaikaiselle kannalle ja varustettava riittävin opettajavoimin ja muin resurssein.

Teollisen muotoilun opetusta on annettava myös taidelukioissa ja -opistoissa, joita on jo perustettu joitakin maakuntiin. Kotiteollisuuskoulujen tehtävät on kartoitettava uudelleen. Monessa tapauksessa ne voisivat toimia peruskoulupohjaisina taideteollisuuden ja taidekäsityön opistoina. Sekä taideteollisuuden että taidekäsityön korkeinta opetusta on annettava taidekorkeakoulussa.

Eri puolilla maatamme toimii lukuisia taidekäsityön harjoittajia, jotka kansallisista käsityöperinteistä käsin tai nykyaikaisen taideteollisuuskoulutuksen saaneina ovat yltäneet korkealuokkaiseen tuotantoon. Usein heidän tuotteillaan on myös hyvä menekki sekä koti- että varsinkin ulkomaisilla markkinoilla. Heidän toimintansa pullonkaulana on kuitenkin se, että heiltä puuttuu yhteistoimintaa: he tekevät kaiken itse raaka-aineiden hankkimisesta myynti- ja markkinointitoimintaan saakka. Taidekäsityön harjoittajat tarvitsisivatkin maakunnallisia osuuskuntia tai osakeyhtiöitä, jotka voisivat toimia raaka-aineiden hankkimisessa, koulutustoiminnassa sekä markkinoimisessa taidekäsityön harjoittajien apuna ja yhteiseliminä. Niiden toiminta olisi organisoitava niin, että taiteilijat voivat luottaa niihin ja että ne eivät pyri omaan voittoon.

IX LIIKUNTAKULTTUURI

Liikuntakulttuuri on kulttuuripolitiikan laaja-alaisimpia osa-alueita. Liikuntakulttuurin piiriin luetaan liikunnallisesti aktiivinen elämänmuoto kunto- ja virkistysliikunnasta huippu-urheiluun. Suomalaisessa yhteiskunnassa liikuntakulttuurilla on erittäin suuri merkitys myös vapaa-aika- ja terveyspoliittisista syistä.

Liikuntakulttuurin hallinto on hajanainen. Liikunta-asioissa tehtäviä päätöksiä ei nykyisin voida tehdä yhtenäisen viitekehyksen avulla. Liikuntatoiminnan kulttuuriarvojen vuoksi on liikuntakulttuurin hallintoa kehitettävä siten, että ylin suunnittelu ja valvonta sijoitetaan opetusministeriöön tavoitteena mahdollisimman itsenäinen hallinnollinen yksikkö.

Liikuntakulttuurin hallinnon ja toiminnan kiinteyttämiseksi on säädettävä liikuntalaki. Liikuntakulttuurille annettavaa valtion tukea on entistä enemmän suunnattava terveys- ja virkistysliikuntatoimintaan. Huippu-urheilijan sosiaalinen asema on turvattava sekä hänen urheilu-uransa aikana että sen jälkeen.

Liikuntakulttuurin keskeisenä tavoitteena tulee olla pysyvien liikuntaedellytysten luominen kaikille kansalaisille ja kriittisen tiedon jakaminen liikunnan vaikutuksista. Koululaitoksella tulee olla entistä keskeisempi tehtävä perustiedon jakajana liikuntakulttuurin olemuksesta ja ongelmista. Virkistys- ja terveysliikuntaneuvonta tulee järjestää kunnallisesti terveyskeskusten yhteyteen.

Hyväksytty Liberaalisen Kansanpuolueen ylimääräisessä puoluekokouksessa Kuopiossa 16-17.6.1973