Koulu,- taide- ja sivistyspoliittinen ohjelma

Hyväksytty ylimääräisessä puoluekokouksessa Oulussa 7.5.1967

LIBERAALINEN KANSANPUOLUE

I KOULUTOIMI

Kohti koulutusyhteiskuntaa

Kansamme siirtyminen teollistuneeseen, kaupunkimaiseksi ja palveluselinkeinovaltaiseksi kehittyvään koulutusyhteiskuntaan edellyttää laajaa koulutusuudistusta. Tämän uudistuksen tulee sulkea piiriinsä kaikki koulutus niin hyvin yleissivistävä peruskoulutus kuin sille rakentuva eriasteinen ammatti- ja korkeakoulutus. Uudistuksen perustavoitteena tulee olla koulutuksen laajentaminen siten, että kaikki nuoret saavat yleissivistävän peruskoulutuksen sekä sen jälkeen ammatillisen koulutuksen taikka lukiokoulutuksen.

Uudistukselle luovat perustan toisaalta yhteiskuntarakenteessamme tapahtuvat nopeat muutokset sekä toisaalta lasten ja nuorten ominaisuuksia koskevan tiedon ja kokemuksen lisääntyminen. Yhteiskuntarakenteen muutos vaikuttaa koulutukseen siten,

- että yhä useammat ihmiset joutuvat suomalaisessa yhteiskunnassa hoitamaan tehtäviä, jotka edellyttävät ammattikoulutusta ja joiden tuottavuutta voidaan lisätä vain niiden hoitajain koulutuksella;

- että ammattikoulutus eri aloille edellyttää puolestaan entistä vankempaa yleissivistävää peruskoulutusta ja että erikoiskoulutuksen pohjaksi vaadittava yleissivistys on pääsisällöltään samankaltaista. Ei ole siis olemassa kahdenlaista peruskoulutustarvetta - teoreettista ja käytännöllistä - vaan yleissivistävä peruskoulutus on - nimensä mukaisesti - yleistä.

Yleissivistykseen kuuluvat keskikoulun keskeiset aineet sekä kansalaiskoulussamme kehitetty käytännön työopetus siinä määrin kuin se persoonallisuuden tasapainoisen kehityksen ammatinvalinnan selkiytymisen ja käytännön taitojen tuottaman yleisen hyödyn kannalta on tarpeellista. Käytännön opetuksen ei tule muodostaa mitään erityistä linjaa, vaan sen tulee kuulua osana kaikkien opetusohjelmaan. Oppilaille sallittavan persoonallisen valinnan vuoksi sitä voi kuitenkin toisten ohjelmassa olla enemmän, toisten vähemmän.

2. Peruskoulun uudistus

Lasten erilaisuus on peruskoulun yläasteella otettava joustavasti huomioon tarjoamalla niissä aineissa, joissa opetustilanteet sitä vaativat, mahdollisuus eri nopeudella etenevien kurssien valitsemiseen ja tarjoamalla osalla tuntimäärästä mahdollisuus ainevalintaan. Koska lapset eivät taipumustensa puolesta jakaudu vain kahteen ryhmään - jako on paljon monimuotoisempi - eriytyminen ei voi tapahtua kaavamaisella linjajaolla, vaan ryhmien muodostamisen on tapahduttava aineittain kurssivalintaisesti. Liberaalisen Kansanpuolueen ihmiskeskeistä näkemystä vastaa vaatimus) ettei kenenkään opintietä saa lopullisilla karsinnoilla katkoista lapsuus- ja nuoruusiässä, vaan eri tahdissa kypsyville yksilöille on annettava aikaa ja mahdollisuuksia itsensä löytämiseen. Koulun ja koululuokan työskentelyn sisäisellä uudistuksella on tehtävä mahdolliseksi kussakin aineessa lahjakkaimpien tavallista nopeampi eteneminen ja laajemmat tehtävät.

Peruskoulun tulee olla maksuton ja tarjota yleensä oppilaille kaikki nykyisen kansakoulun sosiaaliset edut. Vain tällä ehdolla se voi luoda kaikille samanarvoiset mahdollisuudet edetä koulunkäynnissään kykyjensä mukaisesti.

Yhtenäiseen peruskouluun siirtymisen tulee tapahtua kunkin kunnan tai suuremman alueen erikoisolosuhteiden ja tarpeiden pohjalta. Liian kaavamainen ratkaisu johtaa uudistukset vaikeuksiin, jotka joustavasti toimien voidaan välttää. Pääasia on, että yhtenäinen peruskoulu syntyy elimellisesti nykyisistä kansa-, kansalais- ja keskikouluista. Perinteellisen oppikouluopetuksen sisällyttämisen yhtenäiseen peruskouluun tulee tapahtua opetuksen tasoa ja tehokkuutta heikentämättä. Riittävän monipuolisen opetusohjelman organisoimiseen ja oppilaiden jakamiseen eritasoisiin ja -laatuisiin ryhmiin on kiinnitettävä erityistä huomiota, jotta koulun sosiaalinen ilmapiiri ei häiriydy. Näiden vaikeuksien voittamiseksi tarvitaan eri opettajaryhmien jatkuvaa yhteistyötä kunnallisissa ja alueellisissa puitteissa sekä alan tutkimisen ja kokeilutoiminnan jatkuvaa kehittämistä.

3. Peruskoulun demokraattinen itsehallinto ja vapaus

Peruskoulu-uudistuksessa on hallinnollisena periaatteena oltava peruskoulun kansanvaltaiseen itsehallintoon perustuva vapaus. Yksityiskoululaitokseen sisältyvää itsehallinnon periaatetta on uudistuksen yhteydessä edelleen kehitettävä ja tämä periaate on siirrettävä kunnalliseen kouluhallintoon. Peruskoulun itsenäisyys on taattava siten, että jokaisella peruskoulun yläasteen piirillä on oma vanhempien valitsema ja todellisella vallalla varustettu johtokunta. Useimmissa tapauksissa juuri nykyinen yksityiskoulu paikallisten kansakoulujen kanssa tulee muuttumaan tällaiseksi itsehallinnolliseksi yhtenäiskouluksi. Näin yksityiskoulun edustama paikallinen demokratia voi koulun kunnallistuessa tehostua ja laajentua. Kunnallisen peruskoulun itsehallintoa on pidettävä eräänä liberaalin koulupolitiikan kulmakivenä.

Vanhempien vapaasti valitsemalla johdolla on mahdollisuus antaa uudistushaluisen opettajakunnan toteuttaa yhtenäiskoulun opetuksellisia tavoitteita kaavamaisuudesta vapaina. Vanhempain valitsema johto voi valvoa koulun ajanmukaisuutta ja kuntoa sillä omakohtaisella intressillä, joko aina liittyy "omaan kouluun". Siksi on tuettava kunkin koulun omaleimaista kehitystä kansalaisten aktiivisuuteen perustuvalla vapaaehtoisella toiminnalla, kuten erilaisten kannatus-, tuki- ja senioriyhdistysten toiminnalla. Koska koulunuudistukseen varsinkin sen toteutuksen alkuvaiheissa sisältyy liiallisen kaavamaisuuden ja hallinnon politisoitumisen sekä byrokratisoitumisen vaara, lähtee Liberaalinen Kansanpuolue siitä, että kunnallisessa koulujärjestelmässä kullakin peruskoulupiirillä - tämä tarkoittaa siis peruskoulun ylä-asteen piiriä siihen kuuluvine ala-asteen kouluineen - on oma tämän piirin vanhempien yleisessä kokouksessa valitsema johtokuntansa, joka käyttää todellista valtaa oman peruskoulunsa asioissa. Yhä runsaamman osan väestöstämme muuttaessa suuriin kaupunkeihin, vähenevät demokratian harjoittamisen mahdollisuudet jo muutenkin. Suuren kaupungin kunnallinen kouluhallinto on jo nyt hyvin kaukana kunkin kaupunginosan kouluasioista ja siten usein yhtä byrokraattinen kuin valtionhallintokin. Peruskoulujen kaupungin osittainen itsehallinto merkitsisi nykyisen yksityiskoulujärjestelmän itsehallinnollisten piirteiden siirtymistä kunnalliseen järjestelmään ja demokratian vahvistumista ja selkiintymistä koulualalla. Se keräsi kaupunginosan koko kouluväen ja kaikki vanhemmat oman koulun ympärille. Koulujen kunnollisen itsehallintojärjestelmän lisäksi on annettava mahdollisuus myös siihen, että yksityiskoulu yksityisenäkin pysyen voi hoitaa kunnan omistamaa koulua korvaavana kouluna jonkin kaupunginosan yhtenäisen peruskoulun koko yläasteen. Tällainen järjestely on vannaan paikallaan edistämään koulunuudistuksen toteutumista.

Uusia yhdyskuntia suunniteltaessa tulee käyttää hyväksi kaikki ne mahdollisuudet, jotka alueellinen kokonaissuunnittelu tarjoaa koulutoimen tarkoituksenmukaiselle järjestämiselle. Uusissa yhdyskunnissa tulee alusta alkaen luoda eri asteet ja suunnat käsittävä yhtenäinen peruskoulu. Yhdyskunnan asukkaiden valitsemalla johtokunnalla varustettu peruskoulu muodostaa arvokkaan itsehallinnollisen kokonaisuuden.

Sekä harvaan asutuilla seuduilla että liikenteellisesti vaikeissa asutuskeskuksissa on peruskoulun alimmat luokat pyrittävä irrottamaan erillisiksi pieniksi kouluyksiköiksi, lantenkouluiksi, joihin myös lastentarha voidaan joustavasti niveltää. Tällainen naapurusten lastenkoulu edistää kodin ja koulun yhteistoimintaa tärkeinä kasvuvuosina ja helpottaa kodista irroittautumista. Pedagogisesti ja hallinnollisesti lastenkoulut ovat kotien tuntumaan sijoitettuja peruskoulun luokkia,

4. Nuorisoasteen eli lukioasteen koulutoimi

Peruskoulun jatkon muodostaa nuoriso-eli lukioasteen opetus, joka käsittää ammattikoulut,-opistot ja lukiot. Nuorisoasteen koulutuksen tulee yhteensä olla niin laajaa, että kaikilla peruskoulun päättäneillä on aloituspaikka jossakin nuorisoasteen koulussa. Koulutuksen pituus taas riippuu alan luonteesta.

Myös nuorisoasteen koulutoimen kohdalla on pyrittävä siihen, ettei sen käyminen ole riippuvainen vanhempien taloudellisesta asemasta tai asuinpaikasta.

a) Lukio

Lukion oppilasmäärä on viime vuosina voimakkaasti kasvanut ja kasvaa edelleenkin. Lukion tulee säilyttää teoreettinen ja yleissivistyksellinen perusluonteensa, mutta sen täytyy kuitenkin nykyistä joustavammin ottaa huomioon oppilaiden harrastukset ja taipumukset sekti tarjota eri aineiden ja eritasoisten kurssien valintamahdollisuuksia. Joissakin lukioissa voidaan yleisen lukio-opetuksen lisäksi antaa myös jonkin alan erikoisopetusta. Myös ylioppilastutkinto on mukautettava tähän järjestelmään.

Muuttuvan yhteiskunnan ja yhteiskuntaelämän eri alojen nopean - niin kansallisen kuin kansainvälisenkin - kehityksen kannalta on koululaitoksemme kasvatusihanne liian tietokeskeinen: opetuksen Ja kasvatuksen tavoitteena pidetään usein mahdollisimman korkeaa tietomäärää sinänsä. Kasvatusta on kuitenkin jo lukioissa alettava kehittää myös ongelmakeskeiseen suuntaan, ajankohtaisten kansallisten ja kansainvälisten ongelmien ja keskustelukysymysten tajuamiseen ja kartoittamiseen. Yhteiskuntaopin opetuksessa ja kansalaiskasvatuksessa oppilaat tulee saattaa kosketuksiin ajankohtaisen talous-, sosiaali- ja sivistyspoliittisen kysymyksenasettelun kanssa, koska se auttaa heitä ymmärtämään kansallisen ja kansainvälisen kehityksen vuorovaikutusta. Alue- ja yhteiskuntasuunnittelun kysymyksillä tulee myös olla sijansa nuorisoasteen koulutuksessa.

Ongelmakeskeinen opetus ja kasvatus edellyttää opettajan ja oppilaan läheistä ja persoonallista vuorovaikutusta. Tällainen asennoituminen on myös omiaan edistämään jäykkien ja vanhoillisten kasvatusihanteiden muuttumista ja koulun sisäisen demokratian kehittymistä.

Koulutoimen alalla tulee pyrkiä myös siihen, että lisääntyvää vapaa-aikaa käytettäisiin mahdollisimman suuressa määrin opiskeluun. Tämä edellyttää sekä iltaoppilaitosten että vapaamuotoisempien kesälukioiden ja -opistojen lisäämistä ja niiden toiminnan tehokasta tukemista.

Lähiaikojen kiireellisiin tehtäviin kuuluu myös ylioppilaspohjaisen ammattikoulutuksen kehittäminen yhteistyössä työmarkkinaviranomaisten kanssa. Koska lukion käyneiden osuus tulee ilmeisesti kasvamaan huomattavasti nopeammin kuin korkeakouluihin otettavien määrä, on myös lukion käyneiden ammattikoulutusta tarkasteltava yhtenä ammattikoulutuksen laajentamisen osana.

b) Ammattikoulutus

Nykyaikaiseen yhteiskuntaan kuuluu yleinen ammattioppivelvollisuus. Tätä vaativat sekä yhteiskunnan etu että yksilölliset kasvatukselliset syyt. Ammattioppivelvollisuus voitaisiin suorittaa joko oppisopimuksen puitteissa tai ammattikoulussa tai opistossa sen pituisena kuin kunkin alan ammattivalmennus edellyttää. Lukion käyneiden ammattioppivelvollisuus tulee täytetyksi lukion jälkeen korkeakouluissa tai opistoissa.

Ammattikoulun käyneille tulee olla mahdollisuus jatkaa ammattiopistoissa. Lukion käyneillä tulee myös joko välittömästi tai tarpeelliseksi havaitun harjoittelun jälkeen olla tilaisuus päästä ammattiopistoihin. Opinnoissaan menestyneille ammattiopiston käyneille, jotka eivät olo suorittaneet lukion kurssia, tulee järjestää tilaisuus opintojen jatkamiseen joko alan korkeakouluissa tai vastaavassa yliopiston tiedekunnassa.

Yleissivistyksellisen peruskoulutuksen osuutta on ammattikoulujen opetusohjelmassa lisättävä, niin että ne nykyistä paremmin soveltuvat väyläksi myös opistoihin ja korkeakouluihin. Tuotantoelämän suuret ja nopeat rakennemuutokset sekä tekniikan jatkuva kehitys aiheuttavat. sen, että sekä uudelleenkoulutusta että jatkokoulutusta tarvitaan tulevaisuudessa nykyistä paljon enemmän. Hyvä teoreettinen pohjakoulutus on tältäkin kannalta välttämätön.

5. Opettajat

Suuren koulureformin toteuttaminen edellyttää, että opettajainvalmistusta kehitetään sen vaatimalla tavalla opettajien pätevyystasoa samalla korottaen.

Uudessa koulussa ei enää tule vallitsemaan entisenlaista jyrkkää eroa luokka- ja aineopettajien välillä. Siksi uusi opettajainvalmistus on rakennettava sille pohjalle, että kaikki seminaarikoulun opettajat saavat samantasoisen koulutuksen, kuitenkin niin, että kukin opettaja erikoistuu joihinkin aineisiin tai jollekin asteelle. Vanhan opettajakoulutuksen saaneille opettajille on järjestettävä palkallista virkavapautta, jotta he voivat pätevöityä peruskoulun luokka- tai aineopettajiksi. Ainekohtaiset opintonsa tulisi opettajiksi valmistuvien suorittaa korkeakoulussa, pedagoginen koulutus yliopiston yhteydessä toimivassa kasvatustieteellisessä korkeakoulussa.

Koulun menestys rakentuu aina ratkaisevasti opettajien varaan. Uusi koulujärjestelmä saattaa aiheuttaa opettajille erilaisia vaikeuksia uudenlaiseen kouluyhteisöön sopeutumisessa. On huolehdittava siitä, että opettajien taloudellinen asema pidetään sellaisena, että ala kykenee kilpailemaan parhaasta työvoimasta ja että kaikkien nykyisten opettajaryhmien oikeudet siirtymävaiheessa turvataan.

Eri koulumuotojen opettajille on annettava korvaus suoritetuista korkeammista tutkinnoista. Rehtoreille tulee olla nykyistä enemmän mahdollisuuksia irtautua kanslia työstä koulun pedagogiseen johtamiseen ja heille on taattava työn vastuunalaisuutta vastaava korvaus. Opettajien ja rehtoreiden jatko- ja täydennyskoulutus on myös saatava kiireesti vakinaiselle kannalle.

6. Koulutoimen yleinen hallinto ja suunnittelu

Peruskoulu kuuluu luontevimmin kunnan hallintaan. Ammattikoulujen ja -opistojen sekä lukioiden ylläpitämiseen ovat maalaiskunnat yleensä liian pieniä, jolloin on pyrittävä muodostamaan kuntaryhmiä, nuorisoasteen koulutoimen kehittämiseksi.

Maakunnallisen koulusuunnittelun avulla on yhteistyössä seutusuunnittelun kanssa selvitettävä sellaisten nuorisoasteen koulukeskusten luomista, joihin keskitetään lukiot ja ammattiopistot niin, että niissä päästään erikoistilojen ja aineenopettajien tarkoituksemukaiseen, koulumuodoista riippumattomaan käyttöön ja jotka tyydyttävät henkisesti vireän ja aktiivisen nykynuorison toimintatarpeita. Niillä harvaanasutuilla seuduilla, joilla peruskoulun ylä-aste edellyttää asuntolaa, joudutaan tähän turvautumaan myös nuorisoasteella.

Opetuksen tehostaminen, oppilaiden erilaisten taipumusten ja harrastusten huomioon ottaminen sekä opettajavoimien, opetusvälineiden ja koulurakennusten tarkoituksenmukainen käyttäminen edellyttävät eri koulumuotojen yhteistyötä ei vain peruskoulutasolla, vaan myös lukio- ja opistotasolla. Tämä vaatimus yhdessä muuttoliikkeen sekä väestön ammattirakenteen muuttumisen kanssa edellyttää yhtenäistä kunnallista ja maakunnallista kouluhallintoa ja koulusuunnittelua. Jokaisessa maakunnassa tuleekin olla oma kouluhallitus ja koulusuunnitteluelin. Vain maakunnallinen koulusuunnittelu takaa joustavan, paikallisiin mahdollisuuksiin, tarpeisiin ja tilanteisiin perehtyneen pitkän tähtäyksen koulusuunnittelun. Niin kauan kuin ei ole maakuntaitsehallintoa, tulee suunnittelua suorittavien valtion viranomaisten rinnalla olla kuntien edustajien valitsema läänin kouluhallitus. Koulu-suunnittelussa tarvitaan myös eri opettajaryhmien sekä seutukaavatoimen ja elinkeinoelämän edustajien mukanaoloa.

Koulutoimen alueellisen kehittämisen takia tarvitaan meidänkin maassamme maakuntaitsehallintoa. Maakunnalliseen kouluhallintaan voivat kuulua mm. taidekasvatukseen erikoistuneet koulut sekä kokeilukoulut.

7. Tutkimustoiminta

Koululaitoksen tasaiseen kehittymiseen myös kuuluu, että kasvatuksen ja opetuksen tavoitteet asetetaan jatkuvasti tarkastelun ja kritiikin alaisiksi, että kaavamaisia ratkaisuja vältetään ja että paikallisia aloite- ja toimintamahdollisuuksia kehitetään.

Koulutoimi koskettaa tavalla tai toisella kaikkia kansalaisia. Siitä riippuu kansamme tulevaisuus monessa suhteessa ja sen sekä yksityisille että yhteiskunnalle aiheuttamat taloudelliset kustannukset ovat niin suuret, että sitä on pidettävä eräänä yhteiskunnan kaikkein tärkeimmistä toimialoista. Se huomio, joka on kohdistettu tämän toimialan tutkimiseen, on kuitenkin ollut aivan suhteettoman vähäistä. Koulutoimen piirissä tarvitaan pitkällä tähtäyksellä harjoitettavaa, määrätietoista ja hyvin organisoitua tutkimustoimintaa, joka pyrkii selvittämään, miten kasvatuksen tarkoitukset on yksityiskohdissaan asetettava ja miten ne parhaiten voidaan saavuttaa. On välttämätöntä luoda maahan kasvatustieteellisen tutkimuksen keskuselin ja antaa sille riittävästi varoja todella tehokkaan tutkimustyön aikaansaamiseksi.

II TAIDE

Taiteen piiri muodostaa ihmiselle ehtymättömän virkistyksen lähteen. Kansalaisten oikeuksiin kuuluu niin mahdollisuus taiteen vapaaseen harjoittamiseen kuin taidenautintoihin.

Kaikissa edistyneissä maissa katsotaan taide tieteen rinnalla osaksi korkeammanasteista yhteisöelämää. Julkisessa kulttuuripolitiikassa on taiteilijoiden, kuten muunkin luovan kärkiryhmän merkitys tunnustettava ja heidän asemansa yhteiskunnan henkisen rikkauden lisääjänä on turvattava.

Perusvaatimuksena on pidettävä, että taiteen harjoittajille järjestetään riittävät koulutus- ja työskentelymahdollisuudet. Valtion ja kuntien on otettava entistä suurempi vastuu taiteen taloudellisesta tukemisesta ja muutenkin eri tavoin lisättävä taiteen harrastusta ja arvostusta. Tämä tapahtuu mm. siten että edistetään lahjakkaimpien taiteilijoiden kehittymistä kansainväliset mitat täyttäviksi esikuviksi ja että lisätään taiteen tarjontaa mahdollisimman laajalle ulottuvaksi.

1. Taiteen hallinto

Yleisten puitteiden luominen kansakunnan taiteen edistämiselle on valtion tehtävä. Valtion taiteelle antaman tuen asiallinen hoito edellyttää erityisen taiteen osaston perustamista opetusministeriöön. Osaston tehtävänä on hoitaa taiteen koulutuslaitoksen kehittämistä, valtion kiinteitä tukitoimenpiteitä erilaisille taidelaitoksille ja valtion tukea yksityisille taiteenharjoittajille ja taiteilijayhteisöille.

Taiteen edistämisen aloitteenteko- ja asiantuntijaelimeksi on luotava tieteen toimikuntia vastaava järjestelmä: on perustettava yhteiselimeksi taiteen keskustoimikunta ja tarpeen vaatimat toimikunnat taiteen eri aloja varten. Maamme suuri pinta-ala edellyttää lisäksi alueellisia toimenpiteitä varten läänien taidelautakuntien perustamista. Tällaisena järjestelmä takaa sekä luovien lahjakkuuksien löytämisen että suotuisten työskentelyolosuhteiden järjestämisen, taiteen piirissä työskenteleville,

2. Taiteen koulutus

Taiteen eri alojen tarvitseman koulutuksen järjestämiseksi on luotava eriasteisten koulumuotojen verkko sekä perus- että jatkokoulutusta varten. Koulujen taloudellinen tukeminen on lainsäädännöllä vakinaistettava.

Etenkin sävel- ja kuvaamataiteiden peruskoulutus on turvattava valtakunnan eri puolilla. Taidekoulutuksen hoitaminen on kytkettävä valtakunnan yleisen koululaitoksen järjestelyyn: erityistä lahjakkuutta osoittaneille nuorille on annettava mahdollisuus opiskella taideluokissa ja -lukioissa, joissa yleisten aineiden kustannuksella lisätään taideopetusta. Päätoimisten taidepadagogien toimet on hoidettava palkkaukseltaan muiden opistojen ja korkeakoulujen opettajien tasolle.

Uusia koulumuotoja on luotava. On perustettava erityisluokkia mm. teknillistä näyttämöväkeä, tieteellisen tekstin kuvittajia ja soitin-rakennusta varten.

Taiteen eri alojen korkeakouluopetuksen kehittämiseen on osoitettava riittävästi varoja ja opetustyön tehostamisesta on laadittava suunnitelmat, joissa otetaan huomioon yhä kasvava jatkokoulutuksen tarve.

3. Taiteen laitokset

On luotava valtakunnallinen kirjastojen, teattereiden, orkestereiden ja taidemuseoiden verkko. Maamme laajuus edellyttää, että pääkaupungin taidelaitosten rinnalla ylläpidetään maakunnallisia laitoksia. Tällainen perusinstituutioiden verkko on omiaan korkeatasoisella taidetarjonnallaan tyydyttämään alueensa taidekoulutuksen vaatimukset sekä virittämään ja elvyttämään alansa harrastustoimintaa. Alueellisiin keskuksiin tulee rakentaa erityiset tilat pysyviä ja kiertäviä näyttelyjä varten. Tällöin on pyrittävä kaikin tavoin joustavuuteen ja monikäyttöisyyteen. Useissa tapauksissa saattaa olla edullista sijoittaa ne esim. talouselämän tai koululaitoksen tarvitsemien suurtilojen yhteyteen.

Taiteen arkisto- ja museolaitoksen järjestämisestä ja kehittämisestä on huolehdittava. Valtion tehtäviin kuuluu järjestää pikaisesti elokuva-, äänilevy-, radio-, televisio- ja teatterituotannon arkistot ja tutkimuslaitokset. Maahamme on myös saatava arkkitehtuuri- ja taideteollisuusmuseot.

4. Taiteen talous

Luovan taiteellisen työn aineellinen perusta on turvattava, Asian joustava hoito edellyttää menetelmien moninaisuutta. On ennakkoluulottomasti perustuttava toimia, joista taiteilijat voivat nauttia säännöllistä tuloa ja kuitenkin omistaa pääosan ajastaan taiteelliselle työnkentelylle. Hyvin käytännöllinen taiteen tukemistapa on työtilojen tarjoaminen luovan taiteen edustajille, ja valtion onkin yhteistoiminnassa kuntien kanssa pyrittävä luomaan taiteilijakoteja sekä varaamaan muulla tavoin asuntoja ja työhuoneita taiteilijoille. Kuntien ja muiden julkisyhteisöjen tukea taiteelle voidaan merkittävällä tavalla antaa myös taideostojen muodossa. Taiteen vapaita apurahoja on lisättävä ja niitä on jaettava erisuuruisina ja eripituisina. On tärkeätä että etenkin alansa huipuille on tarjolla useampivuotisia apurahoja takaamaan pitkäjänteisten suurtöiden valmistumisen. Nuorten nousua kansainväliselle tasolle on helpotettava tarjoamalla kotimaisten opintojen päätyttyä lahjakkaimmille oppilaille mahdollisuus harjoittaa systemaattisin pitkäaikaisia opintoja ulkomaiden taidekeskuksissa. Samassa tarkoituksessa tulee kotimaisia ja ulkomaalaisia taiteilijoita kutsua antamaan opetusta alueellisissa taidekeskuksissa. Taiteilijaeläkkeiden tulee vastata tutkijan- ja opetustoimessa työskennelleiden eläkkeitä. Näiden välittömien tukitoimenpiteiden lisäksi voidaan välillisesti tukea taiteilijoita edistämällä kansalaisten ja yhteisöjen samaan päämäärään tähtäävää toimintaa.

5. Viihde

Kansainvälisesti korkea elintasomme heijastuu myös kansalaisten kasvavana vapaa-aikana. Tämän vuoksi keskitason ihminen käyttää yhä enenevässä määrin hyväkseen viihdeteollisuuden palveluksia. Siksi tähän taiteen haaraan onkin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. On pyrittävä kehittämään tervehenkistä, omatoimista ja omaleimaista viihdetuotantoa, jossa oi ole aina pidettävä silmällä taloudellisesti halvimpia ratkaisuja, sillä sellaiset usein tuo epäaitoo, jopa henkisesti vahingollista ainesta viihteeseen. Tämä koskee erityisesti televisiota, jonka merkitys viihdetuotannossa on yhä kasvamassa.Kotimaista viihdeteollisuutta ja sen taiteilijoita on suosittava ja tuettava ulkolaisten asemasta. Viihdeteollisuuden taiteilijoiden pitää päästä osallisiksi samoista eduista kuin muidenkin taiteilijoiden. On myös tuettava kansanperinteeseen kuuluvia viihdemuotoja ja koetatteva niiden pohjalta luoda ajanmukaista, kansallista viihdettä.

III NUORISOTYÖ JA AIKUISKASVATUS

1. Nuorisotyö

Nuorisotyöllä on entuudestaan merkittävä asema kodin ja koulun rinnalla kasvatustyössä. Kaupunkimaistuva yhteiskuntakehitys edellyttää nuorisotyön jatkuvaa tehostamista, Jotta kasvuympäristö tarjoaisi riittävästi kehittäviä harrastus- ja toimintamahdollisuuksia nuorisolle.

Nuorisotyön harjoittajia ovat ensi sijassa nuorisojärjestöt. Nuorten ikäkautisia harrastus- ja toimintaterpeita tyydyttäen ne luovat samalla pohjaa demokraattisessa yhteiskunnassa välttämättömälle kansalaistoiminnalle. Kunnallisen nuorisotyön tehtävänä on ensi kädessä tukea ja luoda sekä aineellisia että henkisiä edellytyksiä nuorisojärjestöjen toiminnalle, mutta samalla siinä on kiinnitettävä huomiota nuorisojärjestöjen toiminnan ulkopuolelle jäävään nuorisoon, joka muodostaa nuorisotyön ydinongelman.

On suoritettava tutkimus lääni- tai maakuntaportaan nuoriso- ja kansansivistystyön tarpeista ja toteutettava sen osoittamat tarpeelliset kehittämistoimenpiteet.

Valtion on tuettava sekä nuorisotyöjärjestöjen, kuntien että läänien nuorisotyötä sekä huolehdittava nuorisotyöntekijäin riittävästä ja tarkoituksenmukaisesta kouluttamisesta.

Nuorisotyössä on pyrittävä kotien, koulujen, järjestöjen ja nuorisoviranomaisten nykyistä läheisempään yhteistyöhön ja yhteisvastuuseen.

2. Aikuiskasvatus

Koulun nuorisotyön elimelliseksi ja läheisesti nivoutuvaksi jatkoksi on kehitettävä järjestelmällinen aikuiskasvatus. Erityisen tärkeäksi se on muodostunut nykyaikaisessa koulutusyhteiskunnassa, jossa koulutukselliset ja kasvatukselliset vaatimukset jatkuvasti lisääntyvät ja muuttuvat. Aikuiskasvatus jakautuu yleissivistävään, kouluopintoja täydentävään ja ammatilliseen aikuiskasvatukseen.

Yleissivistävän aikuiskasvatuksen laitoksia ovat kansanopistot sekä kansalais- ja työväenopistot. Kansanopistojen tulee tarjota varttuneille nuorille sellaista kansalaiskasvatusta, jota ammatillisten jatko-opintojen harjoittaminen tai työelämään siirtyminen edellyttää. Kansalais- ja työväenopistoista tulee kehittää mahdollisimman laajalle ulottuva vapaa-aikoina opiskelumahdollisuuksia tarjoava verkosto, kuitenkin on vältettävä liian pieniä Ja toimintakyvyttömiä yksiköitä. Valtion ja kuntien on taattava näille laitoksille riittävät taloudelliset toimintaedellytykset.

Opistomuotoisen aikuiskasvatuksen lisäksi on kansansivistysjärjestöjen harjoittamaa opintokerho-, luento-,kurssi- ja muuta sivistystoimintaa edelleen kehitettävä ja taloudellisesti tuettava.

Kirjastolaitos palvelee niin nuorten kuin aikuistenkin sekä opiskelu- että muuta lukuharrastusta. Kirjastotoiminta on pyrittävä niveltämään läheisesti muuhun aikuiskasvatukseen.

Kansalaistemme suurta lukuhalua tyydyttävän kirjallisuuden tuottajana on kustannustoiminnalla suuri merkitys. Kun varsinkin arvokkaan tietopuolisen kirjallisuuden kustantaminen niin, ettei sen hankkiminen ole varallisuudesta riippuvainen, on yleisen sivistystyön kannalta tärkeää, yhteiskunnan tulee ryhtyä tukemaan tällaisen kirjallisuuden julkaisemista.

Kouluopintoja täydentävä aikuiskasvatus on järjestettävä niin, että kouluikänsä sivuuttaneilla kansalaisilla on tilaisuus koulututkintojen suorittamiseen. Sitä varten on perustettava iltaoppilaitoksia ja kesälukioita, järjestettävä oppikouluihin iltalinjoja sekä opetusta ja ohjausta yksityisoppilaina koulu tutkintoja suorittaville.

Ammatillinen aikuiskasvatus tulee teollisten ja palveluelinkeinojen lisääntyessä yhä tärkeämmäksi. Ammatillista peruskoulutusta vailla oleville aikuisille tulee järjestää lisääntyvinä vapaa-aikoina tarpeellista koulutusta ja koulutuksen saaneille jatko- sekä aiheelliseksi osoittautuvassa määrin uudelleenkoulutusta,

IV VAPAA-AIKA, TIEDOTUSTOIMINTA JA YMPÄRISTÖKULTTUURI

1. Vapaa-aika

Nuorisotyö ja aikuiskasvatus perustuvat suurimmaksi osaksi vapaa-ajan hyväksikäyttöön. Sen vuoksi lisääntyvä vapaa-aika edellyttää niiden tehostamista. Mutta vapaa-aikaa käytetään myös muunlaiseen kulttuuri- ja virkistystoimintaan, minkä vuoksi siihen on luotava tarpeelliset edellytykset. On hyödytöntä pidentää vapaa-aikaa, ellei samalla lisätä mahdollisuuksia käyttää sitä kehittävästi ja virkistävästi. Sen vuoksi on vapaa-ajan viettotapoja ja muita siihen liittyviä kysymyksiä ryhdyttävä huolellisesti tutkimaan. Alue- ja yhdyskuntasuunnittelussa sekä kaupungeissa että maaseudulla on kiinnitettävä huomiota niin nuorten, aikuisten kuin vanhustenkin vapaa-ajan viettomahdollisuuksiin. Erityisesti on tällöin otettava huomioon erilaiset harrastukset, ulkoilu, lomanvietto ja vapaan kansalaistoiminnan tarpeet. Viimeksi mainittua varten pitäisi jokaisessa asumalähiössä kaupungeissa ja yhdyskunnassa maaseudulla olla tarpeelliset kokoontumis- ja toimitilat.

2. Tiedotustoiminta

Tiedotusvälineiden merkitys kasvaa sitä mukaa kuin vapaa-aika lisääntyy, hyvinvointi leviää sekä koulutus- ja sivistystaso nousee. Ne välittävät ajankohtaisia uutisia ja monipuolista tiedollista ainesta sekä viihdeohjelmaa suoraan kotoihin, joten niiden kehittämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Tiedotusvälineiden tulee kansanvaltaisessa yhteiskunnassa olla vapaita ilmentämään kansalaisten ja kansalaisryhmien erilaisia käsityksiä ja mielipiteitä. Tämän vuoksi on lehdistön jakautuminen alueellisesti, aloittain ja puoluekantojen mukaisesti suurimerkityksellinen asia. Sivistyspolitiikan kannalta on tärkeää, että maassa ilmestyy korkeatasoisia kulttuurilehtiä ja että vapaan pohtivan keskustelulehdistön perustamista kannustetaan.

Yleisradiotoiminnan monopoli maassamme asettaa radioyhtiön erilaiseen asemaan muihin tiedotusvälineisiin nähden: yleisöllä ei ole yleisradioviestintään nähden valinnan vapautta. Kansanvallan säilymisen ja kansalaisten valinnanvapauden kannalta on tällöin välttämätöntä varjella yleisradiotoiminnan puolueettomuutta. Eduskunnan valvonnassa olevalla yhtiöllä ei voi ilman muuta olla samoja oikeuksia kuin vapailla tiedotusvälineillä, joiden välillä yleisöllä on valinnan-vapaus. Jos yleisradiotoiminnassa poiketaan puolueettomuudesta, niin se tapahtuu jonkin aatesuunnan hyväksi ja vastakkaista mielipidettä edustavien on vaikeata saada samassa tiedotusvälineessä mielipidettään esille. Poliittisen tilanteen vaihtelut saattavat sitä paitsi vaikuttaa kulloinkin vallitsevaan ohjelmapolitiikkaan.

Kansanvallan mukaista on antaa yleisölle selvästi toisistaan erottuvia, omaleimaisia ohjelmatyyppejä, joiden välillä kansalaiset saisivat itse valita. Yleisradiolle kiistattomasti kuuluvan kansansivistystehtävää olisi näissä puitteissa toteutettava sanoman muokkaamisella.

Televisio on saavuttamassa tiedotusvälineiden maailmassa poikkeuksellisen vaikuttavan aseman. Sen viestintä on erittäin tehokasta ja ohjelmaa seurataan säännöllisesti päivittäin. Television avulla voidaan myös samanaikaisesti tavoittaa niin suuret katselijajoukot, että saman levikin saamiseksi tarvitaan kymmeniä sanomalehtiä eri puolilla maata.

Valtion valvonnassa olevan yleisradioyhtiön päätehtävä on ohjelman lähettäminen ja muiden tehtävien tulee olla toissijaisia. Koska kyseessä on koko maata palveleva monopoli, on palvelukseen hankittava mahdollisimman pätevää toimittajakuntaa. Yhtiöllä on oltava edellytykset tasavertaiseen kilpailuun maan parhaasta työvoimasta ja yhtiön sisällä on henkilökuntapolitiikan oltava mahdollisimman joustavaa ja vapaata tavanmukaisesta vakanssiajattelusta. Toimittajien valinnassa on ammattitaidon oltava ensisijaisena valintaperusteena eikä yhtiötä saa pitää poliittisena palkintopaikkana kuuntelijoiden ja katselijoiden vahingoksi.

Välittömän kansanvallan osuutta Oy Yleisradio Ab:n hallintoneuvostossa on kaikin tavoin lisättävä. Siten olisi ohjelmaneuvostojen merkitystä lisättävä ja kaikille ohjelmaryhmille olisi saatava omat, erilliset ohjelmaneuvostonsa. Olisi lisäksi harkittava, voitaisiinko yhtiön hallintoneuvosto valita kuuntelu- ja katseluluvan maksajien välittömillä vaaleilla eduskunnan suorittaman vaalin sijasta.

Tiedotustoiminnalle on yhteiskunnassamme sallittava suuri vapaus. Mutta samalla kun tiedotusvälineiden vaikutuskenttä jatkuvasti laajenee, lisääntyy myös näiden välineiden käyttäjien vastuu. Parhaiten tämän vastuun valvominen ja korostaminen tapahtuu vapaaehtoisuuden pohjalla, mutta myös erilaisilla kansalaisjärjestöillä on tässä tärkeä tehtävä.

3. Ympäristökulttuuri

Suomalaisen kulttuurin arvostus ei riipu yksinomaan eikä aina edes pääasiassa tieteemme ja taiteemme kansainvälisestä kilpailukyvystä, vaan myös siitä yleiskuvasta, joka maastamme, kansastamme ja elintavoistamme saadaan. Yhdyskuntiemme luonne, luonnonvaraisten ja kulttuurimaisemiemme hoito, historiallisten rakennusmuistomerkkiemme suojelu, rantojemme ja vesistöjemme tila sekä kansalliset erikoispiirteemme kuuluvat olennaisena osana esteettiseen kulttuuriimme. Yksipuolinen teknillis-taloudellinen maankäyttö ei saa sanella niitä tuloksia, joihin ympäristökulttuurimme kehittämisessä pyritään. Ympäristökulttuuri kuuluu tärkeänä osana koulukasvatuksen ja nykyaikaisen yhdyskuntasuunnittelun piiriin.

4. Kansainväliset kulttuurisuhteet

Ulkomaisten kulttuurisuhteiden hoidon organisaatiota on tehostettava. Pohjoismaista yhteistyötä varten perustettujen elimien toimintaan on kiinnitettävä tähänastista enemmän yleistä huomiota. Kulttuurin ulkopolitiikan ja talouselämänkin kannalta olisi edullista perustaa maamme ulkomaisiin lähetystöihin kulttuuriavustajien virkoja. Heidän tehtävänään olisi seurata kulttuurin eri alojen kehitystä sekä edistää kulttuurivaihtoa Suomen ja ulkomaiden välillä. Yleensäkin olisi pyrittävä murtamaan kielimuurin luomaa kulttuurin eristyneisyyttä. Paitsi vieraiden kielten opetusta suomalaisille tulisi myös järjestää tehokasta suomen kielen opetusta maassamme oleskeleville ulkomaalaisille sekä suomen kielen lehtoraatteja ulkomaisiin yliopistoihin. Yhteiskunnan olisi tuettava niin tieteellisen kirjallisuutemme kuin myös kaunokirjallisuutemme kääntämistä maailman valtakielille. Erillisten käännöskeskusten aikaansaamiseen olisi aihetta,

V. KORKEAKOULU- JA TIEDEPOLITIIKKA

Koulutusyhteiskunnassa on sekä tieteellisen tutkimuksen että korkeakoululaitoksen laajentaminen välttämätöntä. Sivistyksen demokratia edellyttää, että jokaisella yksilöllä tulee olla mahdollisuus kehittää henkisiä kykyjään ja taipumuksiaan sosiaalisesta lähtökohdastaan riippumatta. Laajentamistoimenpiteet ovat välttämättömiä myös maan kansainvälisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun kannalta, sillä teollisuuden ja koko talouselämän kehitys riippuu olennaisesti tutkimuksen tasosta. Edellytykset toimenpiteille ovat olemassa, sillä lisääntyvä varallisuus tekee yhteiskunnalle mahdolliseksi antaa yhä suuremmalle osalle väestöstä entistä monipuolisemman ja syvemmän, mutta samalla myös entistä pitemmän ja kalliimman koulutuksen. Tämä ei koske vain suoranaisesti ammatinharjoittamiseen tähtääviä opintoja vaan myös sitä henkisen työn tulosten omaksumista, joka tähtää yksilöiden oman persoonallisuuden kehittämiseen.

A. Korkeakoulupolitiikka.

1. Korkeakouluaitoksen laajentaminen

Opiskelupaikkoja on yliopistoissa ja korkeakouluissa lisättävä perusteellisten työmarkkinatutkimusten osoittamalla tavalla. Tällöinkin luodaan opiskelumahdollisuudet vasta kahdelle kolmasosalle oppikoulun päättötutkinnon vuosittain suorittavista. Jäljelle jäävälle osalle on annettava jatko-opintomahdollisuus muissa oppilaitoksissa. Huomattava osa oppikoulun päättötutkinnon suorittaneista sijoittuu nyky-yhteiskunnassa nopeasti laajeneville palvelun alueille, joilla tarvitaan kipeästi korkeatasoista työvoimaa, mutta joiden koulutustoiminta on toistaiseksi ollut vähäistä tai kokonaan olematonta. Tätä suoraan ammattiin johtavaa koulutuskanavaa on sekä alan elinkeinoelämän että valtion laajennettava voimakkaasti ja toteuttava sitä varten jo laaditut suunnitelmat välittömästi.

Uusien opiskelupaikkojen luominen on parhaiten toteuttavissa siten, että toteutetaan Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistojen laajentamissuunnitelmat ja annetaan niille mahdollisuudet jatkuvaan kasvuun. Näin saadaan maahan samalla luoduksi useita voimakkaita korkeakoulukeskuksia. Tämä on erittäin tärkeää tieteen kehityksen kannalta, koska täten lisätään mahdollisuuksia yhä tärkeämmäksi tulevaan eri tieteenalojen keskinäiseen yhteistyöhön ja samalla yhä pitemmälle menevään erikoistumiseen sekä luodaan edellytykset suurten tutkimusohjelmien toteuttamiselle. Samalla maahan syntyy useita tasa-arvoisia korkealla tasolla olevia tieteellisiä keskuksia, mikä estää jotakin korkeakoulua tai yksityistä tiedemiestä yksin määräämästä alansa suuntauksesta, Opiskelijamäärältään suureksi paisuneessa Helsingin yliopistossa on huomio kiinnitettävä toistaiseksi nimenomaan opetus- ja tutkimusmahdolliuuksien parantamiseen.

Maan korkeamman kulttuurielämän alueellisesti tasapainoinen kehitys vaatii kuitenkin, että myös Itä-Suomeen sijoitetaan korkeakouluopetusta. Tavoitteena korkeakoulupolitiikassa on pidettävä, että sama tutkinto - riippumatta siitä, missä korkeakoulussa se on suoritettu - antaa yhtäläisen pätevyyden ja mikäli mahdollista samanlaisen arvostuksen. Tämä edellyttää, että jo perustetuissa, lähivuosina toimintansa aloittavissa korkeakouluissa annettava opetus on tieteellisesti yhtä korkealla tasolla kuin maan muissa vastaavissa oppilaitoksissa. Uusien korkeakoulujen arvovallan kannalta on myös tärkeää, että niihin heti alusta lähtien saadaan opettajiksi riittävän korkeatasoisia tiedemiehiä. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on uudet korkeakoulut suunniteltava huolellisesti pitkällä tähtäyksellä, niille on annettava hyvät taloudelliset kehitysedellytykset ja tarvittaessa mahdollisuus hankkia opettajakuntaa erityisiä etuja antamalla. Koska tieteen nykyinen kehitysvaihe vaatii yhteistoimintaa monien aikaisemmin toisilleen etäiseksi katsottujen tutkimusalojen välillä ja koska opiskelijain tasapainoisen kehityksen kannalta on edullisin useita eri koulutussuuntia käsittävä korkeakoulu, uusia korkeakouluja perustettaessa on pyrittävä monipuolisten korkeakoulu-keskusten luomiseen.

Sekä Itä-Suomen kulttuurielämän että sinne perustettavissa korkeakouluissa opiskelevien kannalta on välttämätöntä, että siellä toimivat korkeakoulut saavuttavat arvostetun ja muihin vastaaviin laitoksiin nähden tasavertaisen aseman maan korkeakoululaitoksen piirissä. Koska sinne perustetut korkeakoulut suppeita erikoisaloja edustavina eivät tule nauttimaan suuren korkeakoulukeskuksen mukanaan tuomista eduista, niiden suunnittelu ja kehittäminen vaatii valtiovallalta erityistä suunnittelua ja huolenpitoa.

Alempia tutkintoja käsittävien korkeakoulujen perustamistarvetta ja -mahdollisuuksia on tutkittava. Lähimpinä vuosina on kuitenkin keskityttävä yllä hamotellun ohjelman toteuttamiseen, sillä se vaatii tarkoin käytettävissä olevat opettajavoimat. Näyttää ilmeiseltä, että lähivuosina emme pääse tilanteeseen, jossa Jokainen nuorisoasteen päättötutkinnon suorittanut voisi vapaasti valita opintosuuntansa. Karsinta tulee jäämään ongelmaksi. Tällä kilpailulla on omat hyvät puolensa. Se varmistanee opiskelijain korkean tason. Mutta samalla se tuo mukanaan kielteisiä piirteitä: se suosii sattumanvaraisia tekijöitä alalle pääsyssä, perustuessaan koulusaavutuksiin se suosii hyvien koulujen ja edullisen koulumiljöön oppilaita asettaen näin syrjäseutujen ja usein myös alempien sosiaaliryhmien lapset muita epäedullisempaan asemaan ja vaikeuttaa täten akateemisen sivistyksen demokratisoitumista; se aiheuttaa monelle pettymyksen tunteen ja saattaa lisätä eriarvoisuuden tunnetta eri ihmisryhmien kesken. Karsinnan perusteella syntyy helposti toisarvoisiin muotinäkökohtiin perustuvia arvostuseroja eri ammattien välille, mikä puolestaan saattaa heijastua näiden alojen erilaisessa palkkauksessa. Karsinta saattaa näin aiheuttaa vaarallista vinosuuntausta kulttuurielämässä: on varottava, ettei sen pohjalta nouse uusia eriasteiseen suorituskykyyn perustuvia luokkarajoja. Koska koulutusyhteiskunta pyrkii sivistyksen demokratiaan, karsinnan haittojen poistamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

5. Korkeakoulujen sisäinen kehittäminen

Opiskelijamäärien kasvu sinänsä edellyttää korkeakoulujen opettajiston lisäämistä. Mutta jo tällä hetkellä on opiskelijain ja opettajien lukumääräsuhde aivan epätyydyttävä, sen tulosta on massaopetus, joka on kaukana siitä ihanteesta, mihin korkeakouluopetus pyrkii. Korkeakoulujen kehittämisestä annettua lakia täydentävässä asetuksessa hyväksytyn ohjelman toteuttaminen tulee kuitenkin olennaisesti parantamaan tilannetta. Mutta sen läpi viemiseksi on tutkijakoulutusta tehostettava huomattavasti.

Korkeakoululaitoksen kapasiteettia voidaan tehostaa lisäämällä kesäopiskelua. Tämä voidaan toteuttaa joko kehittämällä kesäyliopistojen toimintaa tai siirtymällä kolmen lukukauden järjestelmään.

Mikäli kahden lukukauden järjestelmä säilytetään, kesäyliopistoja olisi kehitettävä aiten, että yhä useampien alojen opiskelijat voisivat suorittaa niissä osan opinnoistaan. Korkeakoulujen olisi lisäksi järjestettävä kesäisin kaikissa aineissa ainakin yksi tenttitilaisuus. Kolmen lukukauden järjestelmää on ryhdyttävä toteuttamaan niillä aloilla, joilla se opetuksen luonteen ja opetusolosuhteet huomioonottaen on mahdollista. Se on Järjestettävä siten, että opettaja saa valita vuodessa kaksi lukukautta, jolloin hän antaa opetusta. Tarvittavaa opettajavoimien lisäystä varten on perustettava uusia opettajanvirkoja.

Korkeakoululaitosta on kehitettävä kaikilla sektoreilla. Talouselämän kehitys edellyttää luonnontieteiden ja tekniikan opetuksen laajentamista. Yhteiskunnan moninaistuminen ja yhteiskuntatieteiden sovellutusmahdollisuuksien lisääntyminen vaativat taas viimeksi mainitun alueen ja opetuksen laajentamista. Yleinen sivistystason nousu, kulttuuripalvelusten kysynnän lisääntyminen ja kansainvälisen kulttuurivuorovaikutuksen vilkastuminen lisäävät puolestaan humanististen opintojen tarvetta. Nimenomaan pienelle kansalle ja pienelle kieliryhmälle kansallisten tieteiden viljely on tärkeää.

Korkeakoulutuksessa on otettava huomioon myös jatko- ja täydennyskoulutuksen vaatimukset. Tieteen nopeasti edistyessä opiskeluaikana saavutetut tiedot vanhenevat nopeasti. Valtion toimenpitein on tuettava vapaiden järjestöjen ja yhteisöjen jatko- ja täydennyskoulutustoimintaa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä niiden akateemisen tutkinnon suorittaneiden naisten täydennyskoulutukseen, jotka tutkinnon suoritettuaan perheenäidin tehtävien vuoksi ovat olleet ammattitehtävistä poissa. Heille on annettava mahdollisuus akateemisten opintojensa täydentämiseen erityisjärjestelyin.

3. Korkeakoululaitoksen hallinto

Korkeakoululaitoksen laajentaminen useiksi eri puolilla maita sijaitseviksi yksiköiksi vaatii sen kehityksen säätelyä ja kokonaisvaltaista suunnittelua. Tämän ja erityisesti eri korkeakoulujen tekemien kehitys-ehdotusten toteuttamisjärjestyksen määräämistä varten tarvitaan erityinen hallintoviranomainen. Maan tiede- ja korkeakoulupolitiikan johtamista varten olisi asetettava toinen opetusministeri, joka samalla toimisi tiedeneuvoston puheenjohtajana. Opetusministeriön yhteyteen olisi korkeakoulujen mielipiteitä edustamaan asetettava erityinen korkeakoulujen edustajista kokoonpantu neuvottelukunta, jonka tulisi käsitellä korkeakoulusuunnitteluun ja korkeakoulujen määrärahoihin liittyviä kysymyksiä.

Ylimmän korkeakouluhallinnon luominen ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että valtion virkakoneisto yksityiskohtaisesti määrää kunkin korkeakoulun kehittämisestä. Tieteen nopean kehityksen edellyttämä joustavuus voidaan saavuttaa vain siten, että jokaiselle korkeakoululle annetaan laaja vapaus päättää opetuksestaan, varainkäytöstään ja virkanimityksistään.

Korkeakoululaitoksen kehittämisen edellytyksenä on yliopistojen ja korkeakoulujen sisäisen hallinnon uudistaminen ja tehostaminen. Niissä on oleellisesti lisättävä sekä suunnittelu- ja toimeenpanotehtäviä hoitavia virkamiehiä että erilaista teknillistä ja kansliahenkilökuntaa. Mikäli korkeakoulujen hallinto jää yksinomaan professorien toimikunta- ja kokoustyön varaan, kärsivät sekä tutkimus että hallinto. Demokraattisten hallintoperiaatteiden mukaan tulee myös opiskelijoilla olla mahdollisuus osallistua korkeakoulunsa yleiseen hallintoon ja suunnitteluun ja etenkin heidän osallistumisensa opetuksen tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen on toteutettava.

4. Opiskelijain asema

Korkeakouluopiskelijain taloudellinen asema on järjestettävä siten, että jokainen opiskelija voi suorittaa opintonsa täysipäiväisesti opiskellen tarvitsematta taloudellisista syistä turvautua opiskeluaikanaan ansiotyöhön. Tätä vaativat jo kansantaloudelliset näkökohdat: toisaalta näin voidaan korkeakoulujen opetuskapasiteettia lisätä, ja toisaalta koska tilapäistä ja usein toisarvoista ansiotyötä suorittavan opiskelijan työpanos jää paljon vähäisemmäksi kuin tutkintonsa suorittaneen. Koska valtion varoista suoritettava palkanluontoinen tuki kaikille opiskelijoille merkitsisi valtion taloudelle suurta rasitusta vaiheessa, jolloin korkeakoulu- ja tiedepolitiikka vaativat suuria investointeja, puolue katsoo, että opintojen rahoitus olisi suoritettava yhteiskunnan tukemalla lainoituksella.

Jokaisen opiskelijan tulisi saada asianomaisen opiskelukaupungin ja opintoalan keskimääräisiä opintokustannuksia vastaava opintolaina. Opiskelun kestäessä se olisi korotonta, myöhemmin halpakorkoista. Lainan myöntäisivät eri rahalaitokset, mutta valtion varoista maksettaisiin alhaisesta korosta aiheutuvat kustannukset. Takaisinmaksuaika olisi mukautettava lainansaajan henkilökohtaisiin tuloihin siten, ettei se kohtuuttomasti rasittaisi normaalia elämää, nimenomaan kodinperustamista. Samanaikaisesti olisi myös stipendijärjestelmää kehitettävä.

Korkeakouluopiskelijain vaikean asuntotilanteen parantamiseksi maahan olisi vuoteen 1975 mennessä rakennettava aluksi 25 000 opiskelija-asuntoa. Näiden rakentaminen on ennen kaikkea valtion tehtävä. Samalla tulisi harkita mahdollisuuksia niveltää opiskelijat asuntoloiden tarjoamaa tapaa paremmin ympäröivän yhteiskunnan elämään.

Samanaikaisesti kun yhteiskunnan muilla aloilla pyritään kansalaisten työtaakkaa helpottamaan kaikin tavoin, joudutaan opiskelevien kohdalla vaatimuksia jatkuvasti lisäämään. Tämä tosiasia edellyttää välttämättä toimenpiteitä mielenterveystyön ja monimuotoisen virkistystoiminnan kehittämiseksi opiskelijain piirissä. Ennen kaikkea on ylioppilaitten terveydenhoidon toimialaa kyettävä avartamaan yhä enemmän sekä mielenterveydellisiä sairauksia ennaltaehkäisevän että niitä hoitavan toiminnon suuntaan.

Korkeakoululaitoksen suuri kasvamistapahtuma ohjattakoon siten, että akateemisen opetuksen parhaat perinteet säilyvät tehostuneessa organisaatiossa. Opettajalle kuuluva opetuksen vapaus ja opiskelijalle kuuluva valinnan ja oppimisen vapaus ovat koulutusysteemimme peruskiviä, joista ei mitenkään voida luopua. Koulutustavoitteet on alunperin asetettava siten, että taataan riittävän monipuoliset ainoiden yhdistämismahdollisuudet. Koulutuksen tulee ottaa huomioon koulutettava kokonaisuutena: hänen kehitykseensä kuuluu ammattiopintojen ohessa itsenäiseksi, kriittiseksi kansalaiseksi kasvaminen ja kyky omakohtaisiin kannanottoihin eri aatteiden ja ideologioiden taistelussa. Tämän vuoksi riippumattomat ylioppilasjärjestöt kuuluvat olennaisena osana korkeakoulujen maailmaan.

B. Tiedepolitiikka

Tieteen ja tieteellisesti koulutetun henkilöstön tehokas ylläpitäminen kuuluu jo sinänsä jokaisen kulttuuriyhteiskunnan yleispäämääriin. Nyky-yhteiskunnassa tieteellisellä toiminnalla on myös suuri merkitys kehityksen materiaalisen voiman lisääjänä, sillä täyden tai miltei täyden työllisyyden maassa tuotannon lisäys riippuu ratkaisevasti tieteen kehitystasosta ja nimenomaan luonnontieteellisen, teknisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tulosten nopeasta soveltamisesta käytäntöön. Nykyisin pyritäänkin eri maissa yhteiskunnan toimenpitein määrätietoisesti tutkimuksen määrän ja laadun lisäämiseen. Suomessa näihin tarkoituksiin käytetään kuitenkin bruttokansantuotteeseen verraten olennaisesti vähemmän varoja kuin Euroopassa yleensä - vain puolet Norjan ja neljännes Ruotsin määristä. Suomessa onkin lisättävä tutkimustoimintaan käytettävien varojen määrää ainakin näiden maiden tasolle. Se on edullista myös taloudellisen kasvun kannalta.

Tutkimustyötä harjoitetaan meillä sekä korkeakouluissa että valtion ja yksityisten tutkimuslaitoksissa. Useiden alojen perustutkimukselle muodostavat korkeakoulut sopivan miljöön. Toisten alojen perustutkimus olisi keskitettävä erityisiin tutkimuslaitoksiin. Erityisesti on pidettävä huolta siitä, ettei perustutkimuksen, sovelletun ja tavoitetutkimuksen välille aseteta jyrkkää rajaa, sillä tavoitotutkimus tarvitsee säännöllisesti perustutkimusta. Kansallisten tieteiden edistämiseen on kiinnitettävä suurta huomiota samoin kuin yleensä tieteen tulosten tunnetuksi tekoon ja kansantajuistamiseen.

Tutkimuksen ja opetuksen yhteys on pyrittävä säilyttämään silloinkin, kun tutkimustyö tapahtuu erityisissä tai korkeakoulujen yhteydessä olevissa tutkimuslaitoksissa. Näiden tulisi huolehtia ainakin järjestetystä tutkijakoulutuksesta.

Valtion tutkimuslaitosten tulee muodostaa riittävän suuria tutkimusyksikköjä. Tämä on välttämätöntä varsinkin rajatieteiden alueilla, missä toimintaa on määrätietoisesti ohjattava ryhmätutkimukseen. Tutkimuslaitosten perustamisessa voidaan varsin pitkälle pitää organisatorisena esikuvana olemassa olevia valtion tutkimuslaitoksin.

Eri alojen valtava tutkimustarve on kansantaloudellisten ja yhteiskunnallisten seikkojen ja tutkimukseen investoitavien varojen perusteella asetettava tärkeysjärjestykseen. Tämä tehtävä on nähtävä yhtä kiireellisenä kuin koko ylemmän asteen opetuksen ja korkeakoululaitoksen kehittäminen. Erityistä huomiota on kiinnitettävä aloihin, joilla muualla saavutettuja tutkimustuloksia ei voida soveltaa maassamme vallitseviin oloihin. Näitä ovat ennen muita oman yhteiskuntamme ja luonnonvaroihimme ja niiden käyttöön kohdistuvat tutkimukset. Jälkimmäisellä alueella on vesientutkimuksen järjestäminen kaikkein kiireellisin tehtävä. Se on välittömässä yhteydessä koko yhteiskunnan kehittymiseen.

Teollisuuden ja elinkeinoelämän piirissä suoritettavaa tutkimustoimintaa on tuettava myös valtion toimesta. Sopivilla oloilla on syytä nykyistä enemmän harjoittaa myös valtion ja elinkeinoelämän yhteistä tutkimustoimintaa.

Valtion tiedeneuvoston ja tieteellisten toimikuntien järjestelmän uudistamisen tultua toteutetuksi maahan on luotu organisatorisesti ajanmukainen tieteen hallintojärjestelmä. Mutta tarvitaan päätoimista toimeenpano- ja suunnitteluhenkilökuntaa, jotta tämä järjestelmä voisi tehokkaasti johtaa maan tiedepolitiikkaa.

Tieteelliselle tutkimukselle asetettavien vaatimusten kasvaminen on tuonut mukanaan sen, että tutkimustyötä täytyy voida harjoittaa päätoimena. Valtiovalta on tunnustanut tämän ja perustanut tutkijanvirkoja. Mutta täydennyksekseen tämä järjestelmä edellyttää ylimääräisten professorinvirkojen lisäämistä, jotta tutkijan virassa menestyksellisesti toiminut henkilö voitaisiin kiinnittää korkeakouluun. Yleensäkin on lisättävä tutkijain toimissa olevien henkilöiden mahdollisuuksia toimia korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten piirissä. Tieteellisen tutkimustyön tuloksia on arvioitava kansainvälisen mittapuun mukaan.

Suomen Akatemian olemassaolo merkitsee, että yhteiskunta tunnustaa mahdolliseksi tieteellisellä uralla edetä sen korkeimmin arvostamiin asemiin. Siksi Akatemia on säilytettävä ja sen jäsenten tutkimusmahdollisuuksia parannettava. Samalla on heille annettava nykyistä paremmat mahdollisuudet säilyttää yhteytensä korkeakouluihin.

Maan tiede- ja korkeakoulupolitiikan kehittämisen ehdoton edellytys on tutkijakoulutuksen tehostaminen. Se taas vaatii tutkijanuralle antautuvien taloudellisen aseman parantamista. Periaatteena on pidettävä, että tutkijanura tarjoaa väitöskirjatyöhön ryhtyvälle suurin piirtein asianomaisen alan äskettäin tutkintonsa suorittaneen keskimääräisen palkkatason.

Valtion tieteellisten toimikuntien kautta olisi järjestettävä sadan tohtorintutkinnon rahoitus vuodessa. Samalla on nykyisiä nuorten tieteenharjoittajien apurahoja huomattavasti korotettava.