Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/LKP/160

Liberaalinen Kansanpuolue

Opintopoliittinen ohjelma


  • Puolue: Liberaalinen Kansanpuolue
  • Otsikko: Opintopoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1969
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Opintopoliittinen ohjelma vuosien 1970-1975 merkitsemää koulu- ja korkeakoululaitoksen käännekohtaa varten.

Hyväksytty ylimääräisessä puoluekokouksessa Lahdessa 17.-18.5.1969

LIBERAALINEN KANSANPUOLUE

I 1970-LUVUN KÄÄNNEKOHTA:

KOULUTUSPOLITIIKASTA OPINTOPOLITIIKKAAN.

Koulu- ja korkeakoululaitoksemme on suurten aatteellisten ja käytännöllisten muutosvaatimusten ja muutossuunnitelmien kohteena. Nämä muutokset ylittivät voimakkuudellaan ja syvällisyydellään sen, mihin vielä muutama vuosi sitten osattiin uudistussuunnitelmissa varautua.

Koulutoimi on joutunut voimakkaaseen ristipaineeseen:

  • Tuottavuuden lisäämiseksi vaaditaan koululaitokselta yhä suurempaa tehokkuutta ja nuorison kykyreservien yhätarkempaa ohjelmointia koulutuksen kautta tuottavuuden palvelukseen;
  • Uusi yhteiskunnallisesti tietoinen nuoriso vaatii koululaitoksen vapauttamista tuottavuuden palvelijan asemasta ja sen saattamista vapaan itseilmaisun ja itsensä kehittämisen eli lyhyesti sanottuna ihmisen henkilökohtaisen henkisen vapauden välineeksi.

Näiden ristikkäisten vaatimusten välissä on koululaitosta ja korkeakoululaitosta voitava 1970-luvulla kehittää niin, että se johtaa yhteiskuntamme yhä suurempiin osallistumismahdollisuuksiin, pidemmälle vietyyn demokratiaan, mutta että se samalla takaa sen konkreettisen koulutuksen lisäyksen, jota taloudellinen kasvumme edellyttää. Ideologisen keskustelun voimakkaasti vilkastuessa ovat koululaitos ja korkeakoululaitos ensi kertaa vuosikymmeniin joutuneet poliittisen huomion keskipisteeseen. Kun samalla koulutettujen määrän lisääntyminen nopeasti lisää koulutuksessa olevien ja koulutusta saaneiden määrää muodostaen heistä poliittisesti vaikuttavia, yhtenäisiä yhteiskunnallisesti tietoisia ryhmiä, on tullut välttämättömäksi laatia Oulussa hyväksytyn koulu-, taide- ja sivistyspoliittisen ohjelman rinnalle erityinen opintopoliittinen ohjelma. Koulutuksella tulee olemaan ratkaiseva vaikutus seuraavien vuosikymmenien suomalaisen yhteiskunnan perussävyyn. Koulutuksen demokraattisuus tai epädemokraattisuus heijastuu myöhemmin itse yhteiskunnassa, koulutuksen kyky tai kyvyttömyys henkisten virikkeiden antamiseen vaikuttaa myöhemmin koko yhteiskuntamme henkiseen tilaan. Nämä kaksi näkökohtaa onkin voimakkaasti tuotava kolmannen ja tähän asti hallitsevassa asemassa olleen tehokkuusnäkökohdan rinnalle.

Koulutusajattelussamme tapahtuvaa perustavan laatuista muutosta voidaan luonnehtia lyhyesti lauseella: koulutuspolitiikasta opintopolitiikkaan. Koulutus-sana itsessään merkitsee yhteiskunnan taholta yksilöön kohdistuvaa toimintaa, jossa yksilö on tehokkuuteen pyrkivän koulutuspolitiikan objekti. Opinto-sana sensijaan merkitsee yksilöstä itsestään lähtevää toimintaa, jossa yksilö on opiskeleva, tietoja hankkiva ja itseään kehittävä subjekti ja yhteiskunta instituutio joka pyrkii järjestämään yksilölle tähän toimintaan mahdollisimman vapaat mahdollisuudet. Vaikka nämä kaksi näkökantaa eivät käytännössä olekaan selvästi toisistaan erotettavia, eivätkä liioin läheskään aina vastakohtaisia, on kuitenkin välttämätöntä tuoda yksilökeskeinen opintopolitiikan käsite voimakkaasti yhteiskunta ja tuottavuuskeskeisen koulutusnäkökohdan rinnalle. Tämä on välttämätöntä juuri nyt, jolloin tehokkuusvaatimusten paine koululaitokseen on kasvamassa erittäin voimakkaasti ja jolloin on selvästi nähtävissä, että tämän näkökohdan yksipuolinen korostaminen ja sen yksipuolinen asettaminen koulu- ja korkeakoululaitoksen kehityksen pohjaksi johtaa helposti ristiriitaan nuorison omien syvästi inhimillisten ja demokraattisten pyrkimysten kanssa. Tämän vuoksi nimitämme tätä ajankohtaista ohjelmaamme opintopoliittiseksi ohjelmaksi.

Opintopoliittinen ohjelma etsii vastausta lähivuosien keskeisiin opintopoliittisiin kysymyksiin:

  • Miten peruskoulu voidaan järjestää sellaiseksi: että lasten yksilölliset taipumukset ja harrastukset voivat siellä kuvastua kaikessa monipuolisuudessaan niin, ettei lapsia peruskouluasteella vielä karsinoida mitään myöhempää opintietä varten, vaan että he saavat mahdollisimman hyvät pohjatiedot myöhempiä erikoisopintojaan varten ?
  • Miten voidaan taata peruskoulun jatkuva sisäinen uudistuminen ja kehittyminen opetusmenetelmiltään ja ennen kaikkea opetuksen hengeltään sekä oppilaiden ja opettajien välisten suhteiden jatkuva läheneminen ?
  • Miten voidaan peruskoulu järjestää niin, ettei kodin sosiaalisen taustan erot ja erot kodin antamissa henkisissä virikkeissä pääse vaikuttamaan lasten opiskelu- ja kehittymismahdollisuuksiin ?
  • Miten järjestetään peruskoulu alusta alkaen kouludemokratian pohjalle ?
  • Miten taataan peruskoulun ja sitä ympäröivän yhteiskunnan suhteissa demokratian toteutuminen myös jatkuvasti kasvavissa suurissa kaupungeissa, joissa kunnallishallinto etääntyy hyvin kauas peruskoulupiireistä ?

Peruskoulun jälkeisen koulutuksen avainkysymykset:

  • Miten peruskoulun jälkeinen koulutus muodostetaan opetuksellisesti yhdeksi koulutusasteeksi, joka tarjoaa jokaiselle Suomen nuorelle monipuoliset ja yksilöllisiä eroja huomioonottavat koulutusmahdollisuudet ?
  • Miten tässä peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa voidaan tehostaa yleissivistävän ja yleisesti ammattisivistävän opetuksen osuutta siten, ettei nuoria liian varhain kouluteta rajoitettuihin spesiaalitehtäviin, jotka kuitenkin nopeasti muuttuvat teknologisen kehityksen myötä ?
  • Miten peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa järjestetään nuorille mahdollisimman suuret valinnan mahdollisuudet ja mahdollisuudet oman opiskelutapansa ja opiskelunopeutensa valintaan ?
  • Miten peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa voidaan varata kaikille niin paljon yleissivistävää opetusta, etteivät yleissivistyksen väliset erot muodostu luokkaeroiksi tulevaisuuden yhteiskunnassa ja ettei yleissivistyksen puute rajoita ammattillisemman koulutuksen saaneiden mahdollisuuksia sivistykselliseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen ?
  • Miten peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa toteutetaan kouludemokratia ja todellinen elävä yhteiskunnallinen opetus niin, että nuoret juuri tässä ratkaisevassa iässä tottuvat demokraattiseen osallistumiseen ja yhteiskuntakriittiseen toimintaan?

Korkeakouluastetta koskevat ajankohtaiset opintopoliittiset kysymykset:

  • Miten saatetaan tasapainoon akateemisen koulutuksen laajentumiseen johtava voimakas koulutuspaine ja työmarkkinallinen koulutuksen kysyntä niin, ettei yksilön mahdollisuuksia korkeamman opetuksen hankkimiseen jouduta liian voimakkaasti rajoittamaan;
  • Miten korkeakouluyhteisöillemme voidaan järjestää sellainen demokraattinen sisäinen hallinto, joka vastaa demokraattisen yhteiskunnan olosuhteita ja samalla valmistaa opiskelijoita yhteiskunnallisesti osallistuviksi kansalaisiksi;
  • Miten voidaan korkeakoulujen sisäiset olot järjestää niin, että opiskelijat ja eritasoiset opettajat muodostavat tiiviin ja läheisen opintoyhteisön;
  • Miten saadaan tutkijan ja tiedemiehen ura normaaliksi elämänuraksi muiden ammattiurien rinnalla, jolle nuori tieteellisesti suuntautunut yksilö voi antautua luottavaisesti.

Aikuiskoulutusta koskevia opintopoliittisia kysymyksiä

  • Miten aikuiskoulutuksemme saadaan heräämään ja tajuamaan edessä olevat valtavat tehtävät ja mahdollisuudet ?
  • Miten aikuiskoulutus sekä yleissivistävältä että ammattisivistävältä osalta saadaan nivelletyksi muuhun koulutukseen niin, että se yhdessä tämän kanssa muodostaa elämänikäisen koulutusprosessin johon yksilö aina uudelleen palaa joko puhtaasta tiedon ja sivistyksen halusta tai lisätäkseen ja ajanmukaistaakseen ammatillista pätevyyttä?
  • Miten voidaan hoitaa 1970-luvun ammattikoulutuksen pääongelma, jonka muodostavat noin miljoona työiässä olevaa ammattikouluttamatonta kansalaista, jotka tarvitsisivat koulutusta voidakseen joustavasti siirtyä uusille aloille nopeasti kehittyvässä tuotantoelämässä.

Seuraavassa esitetään eräitä lähivuosien opintopolitiikan suuntaviivoja ja vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin.

II AVOIMET MAHDOLLISUUDET JATKUVALLE PERUSKOULUUUDISTUKSELLE JA KOKEILULLE.

Peruskoulu-uudistuksessa on nopeasti päästävä irti vanhojen säännösten ja vanhan rinnakkaiskoulu-ajattelun painolastista. Kun kerran on päätetty siirtyä kokonaan uuteen koulumuotoon, jossa oppilaille tarjotaan yksilölliset mahdollisuudet omien edellytystensä ja harrastustensa mukaiseen opiskeluun, on tästä päätöksestä vedettävä täydet johtopäätökset myös uuden koulun yksityiskohtaisessa suunnittelussa. Tämä tarkoittaa sitä, että peruskoulutus on suunniteltava nimenomaan uuden koulun sisäisiä tavoitteita palvelevaksi eivätkä vanhan lainsäädännön kahleet saa rajoittaa uudistumista. Mahdollisimman pian olisi päästävä irti nk. puitelain luomasta väliaikaisuuden tilasta, jonka aikana ollaan sidottuja vanhaan kansakoululakiin, ja säädettävä kokonaan uusi koululaki, joka antaa vapaat mahdollisuudet uuden koulun luomiselle.

Peruskoulua koskevissa säädöksissä on luotava pohja oppilaiden omatoimisuutta, aktiivisuutta ja yksilöllistä työskentelyä suosiville opetusmenetelmille sekä entistä vapaammalle ja läheisemmälle oppilas-opettajasuhteelle.

Säännösten on myös tehtävä mahdolliseksi hyvinkin pitkälle menevä pedagoginen ja didaktinen kokeilu, jonka avulla voidaan ennakkoluulottomasti etsiä uusia teitä yksilölliseen ja oppilaan aktiivisuuteen perustuvan pedagogiikan toteutumiselle.

Opetusteknologian kehittämistä siten, että opettaja vapautetaan rutiininomaisesta työstä opintojen ohjaukseen ja henkilökohtaiseen kosketukseen ja että oppilaiden itse kontrolliin perustuva yksilöllisellä etenemisvauhdilla tapahtuva opiskelu tehdään mahdolliseksi. Opettajakoulutuksen uudistussuunnitelmat on nopeasti toteutettava.

III DEMOKRATIA TOTEUTETTAVA PERUSKOULUN SISÄISESSÄ JA ULKOISESSA HALLINNOSSA.

Peruskoulun sisäisessä hallinnossa on kouludemokratiaa toteutettava niin pitkälle kuin se kullakin asteella on mahdollista oppilaiden ikäkauden suhteen. Ainakin peruskoulun yläasteella tulee olla pysyvänä elimenä kouluneuvosto tai oppilasneuvosto, jossa oppilaiden vapaasti valitsemat edustajat osallistuvat koulun sisäistä elämää koskevien asioiden käsittelyyn. Myös luokan sisäisessä työjärjestyksessä on mahdollisimman pitkälle toteuttava omavastuisuuden ja demokraattisen itsehallinnon periaatteita. Kouludemokratiaa koskevat säännökset on sisällytettävä jo peruskouluasetukseen - tarvittaessa muuttaen kansakoululakia - ja niihin on kiinnitettävä erityistä huomiota ryhdyttäessä laatimaan kokonaan uutta koululakia.

Oppilaiden oikeusturva on järjestettävä sekä peruskoulussa että muissa oppilaitoksissa. Rankaistaessa oppilasta rikkomuksesta on päätöstä tekevän elimen oltava puolueeton, oppilasta itseään on kuultava ja hänellä on oltava valitusmahdollisuus. Koulusta erottamista on voimakkaasti rajoitettava ja sitä käytettäessä on tarkkaan verrattava rikkomuksen suuruuden suhdetta erottamisen aiheuttamiin koko oppilaan myöhempää elämää koskeviin seurauksiin. Oppilaiden oikeusturvaa valvomaan ja heidän sosiaalisia vaikeuksiaan käsittelemään on palkattava sosiaalikuraattoreita.

Jo peruskoulussa tulee varsinaisen opetuksen rinnalla olla monipuolista vapaata oppilastoimintaa, joka muodostaa oleellisen osan kouluelämää ja jossa oppilaat löytävät ilmaisumahdollisuuksia mm. taiteellisille ja sosiaalisille harrastuksille.

Peruskoulun ulkoisen hallinnon tulee rakentua demokratian periaatteelle siten, että jokaista peruskoulua (eli siis yläasteen piiriä) kohden on piirin asukkaiden suoraan valitsema peruskoulun johtokunta, jolla on todellista sananvaltaa koulun asioihin. Demokraattiset johtokunnat ovat erittäin välttämättömiä nimenomaan suurissa kaupungeissa, jotka sisältävät kymmeniäkin peruskoulupiirejä ja joissa kunnan hallinto ilman johtokuntaa helposti muuttuu mekaaniseksi byrokratiaksi. Demokraattisia johtokuntia varten tarvittavat muutokset kunnallislakiin olisi kiireemmiten pantava vireille.

Siirryttäessä maakunnalliseen kouluhallintoon on maakunnan väestölle taattava mahdollisuus saada äänensä kuuluviin maakunnan kouluhallintoon kuuluvassa asukkaiden toimesta valitussa maakunnan koululautakunnassa. Viranomaisten nimittämä neuvoa-antava lautakunta ei ole demokraattinen elin, vaan edustaa tsaarin aikaista byrokraattista ajankohtaa. Demokraattinen edustus maakunnallisessa kouluhallinnossa olisi luontevimmin aikaansaatavissa maakuntaitsehallinnon yhteydessä. Mikäli maakuntaitsehallinto kuitenkin lykkääntyy myöhemmäksi olisi demokraattiseen kouluhallintoon päästävä jo sitä ennen erityisjärjestelyin.

IV AVOIMET VÄYLÄT JA OPETUKSEN INTEGRAATIO PERUSKOULUN JÄLKEEN

Peruskoulun jälkeinen koulutus (lukiot ja ammatilliset oppilaitokset) on määrällisesti laajentunut niin voimakkaasti, että meillä on hyvät mahdollisuudet tarjota jokaiselle nuorelle 1970-luvulla 11-12 -vuotinen yhtäjaksoinen koulutus nuoruusiässä. Pääpaino peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa ei tulekaan olemaan sen määrällisessä laajentamisessa, vaan sen sisäisessä kehittämisessä monipuolisia valinnanmahdollisuuksia tarjoavaksi koulutusasteeksi.

Jokaisella peruskoulun käyneellä tulee olla mahdollisuus jatkaa opintojaan jossain peruskoulun jälkeisessä oppilaitoksessa. Oppilaitoksen valinta riippuu jossain määrin oppilaan kurssivalinnoista peruskoulussa kuitenkin niin, ettei tämä vaikutus saa olla lopullinen. Oppilaalla on oltava mahdollisuus myös peruskoulun jälkeen korottaa peruskoulusuorituksiaan ja siten avata itselleen uusia jatkomahdollisuuksia. Peruskoulun ja sitä seuraavien oppilaitosten onkin nivellyttävä toisiinsa niin joustavasti, että oppilas voi suoraan jatkaa tavallista korkeammalta peruskoulun kurssilta omaa vauhtiaan mutta myös täydentää tavallista suppeampaa kurssiaan peruskoulun jälkeen.

Peruskoulun jälkeistä koulutusta ei pidä jyrkästi jakaa yleissivistävään ammatilliseen opintiehen vaan on näitä koulutushaaroja pyrittävä voimakkaasti lähentämään toisiinsa, niin että muodostuu moninaisesti risteilevien opinteiden verkosto. Nuorilla on oltava mahdollisuus edetä korkeampiin ammatillisiin opintoihin sekä lukion kautta että saman alan ammatillisia opintoja harjoittaen eikä kumpaakaan opintietä saa tehdä ainoaksi mahdolliseksi. Ammatilliseen koulutukseen on sisällytettävä nykyistä runsaammin yleissivistävää ainesta ja varsinainen pitkälle spesialisoitunut tehtäväkoulutus on siirrettävä työpaikalla tai kursseilla tapahtuvaksi. Ammatillisten koulujen oppilaille on avattava mahdollisuudet myös muiden kuin oman alan korkeampiin opintoihin - tarvittaessa selvästi määriteltyjen täydennyssuoritusten jälkeen.

Kaikkeen peruskoulun jälkeiseen koulutukseen on ryhdyttävä soveltamaan oppilaiden ikäkautta vastaavia itsenäisen ja omavastuisen opiskelun menetelmiä ja luovuttava mahdollisimman suuressa määrin nykyisestä pitkälle viedystä koulumaisuudesta. Ylioppilastutkinnon tilalle on luotava joustava tutkintojärjestelmä, jonka puitteissa erilaisten peruskoulun jälkeisten oppilaitosten oppilaat voivat osoittaa tärkeimmissä yleistiedoissa ja erikoistiedoissa saavuttamaansa tietojen laajuuden ja aineen hallinnon tason. Tähän samaan systeemiin on voitava niveltää myös aikuiskoulutuksen suoritukset. Systeemin on alapäässään liityttävä saumattomasti peruskoulun kurssivalintaan ja yläpäässään alimpiin akateemisiin suorituksiin.

Peruskoulun jälkeisten oppilaitosten välisiä raja-aitoja on madallettava tekemällä mahdolliseksi yhteisten opettajien ja erikoistilojen käyttö, yhteiset valinnaisryhmät, sekä ainekombinaatiot yli oppilaitos-rajojen. Tällä tavalla nykyään erillisistä oppilaitoksista muodostuu opetuksellisesti integroitunut peruskoulun jälkeinen koulutusaste. Käytännön kehitys osoittaa myöhemmin onko tarpeellista liittää tähän opetukselliseen integraatioon myös hallinnollinen yhdentyminen.

Peruskoulun jälkeisen koulutuksen kehittäminen yhtenä kokonaisuutena on saatava tehokkaan valmistelun kohteeksi opetusministeriössä jo ensi syksynä jolloin ministeriön käytössä ovat tätä asiaa keskeisesti koskevien komiteoiden mietinnöt.

V KORKEAKOULUOPETUKSESSA OPETUKSEN SISÄLLÖN PAINOPISTETTÄ TARKISTETTAVA ALOITTAIN OPPILAIDEN JA OPETTAJIEN VUORO-VAIKUTUSTA TEHOSTETTAVA.

Korkeakoululaitoksen pääongelma ei 1970- luvulla ole niinkään määrällinen laajentuminen kuin opetuksen sisäinen kehittäminen. Opetuksen määrällistä laajentumista koskevat suunnitelmat takaavat ilmeisesti riittävän akateemisen työvoimareservin ja tyydyttävät melko pitkälle myös työmarkkinoista riippumatonta opiskeluhalukkuutta. Sensijaan on todettava, että määrällisen laajentumisen tarvitsemat materiaaliset edellytykset puuttuvat lähes kokonaan, minkä vuoksi on uhkaamassa suuria vaikeuksia opiskelun käytännöllisessä järjestämisessä ja sen sisällön jatkuvassa kehittämisessä, 1970-luvulla onkin korkeakoulupolitiikan pääpaino suunnattava edellytysten luomiseen tehtyjen laajennuspäätösten täysipainoiselle toteuttamiselle.

Vanhojen yliopistojen ja korkeakoulujen tilat ja välineet on saatettava oppilasmäärien ja opetuksen kehitystä vastaavalle tasolle. Uudet yliopistot on alusta alkaen varustettava riittävillä materiaalisilla edellytyksillä ja niistä on myös tehtävä alusta alkaen tarpeeksi monipuolisia, 1960-luvun korkeakoulupoliittiset lupaukset on lunastettava 1970-luvulla eikä jätettävä uusia korkeakouluja kitumaan alkuvaikeuksiinsa.

Sekä uusissa että vanhoissa korkeakouluissa on opettajakunnan määrää lisättävä niin, että voidaan taata jatkuva henkilökohtainen kosketus opettajien ja oppilaiden välillä ja että keskeisimmäksi opetusmuodoksi voidaan omaksua pienryhmätyöskentely.

VI DEMOKRATIA TOTEUTETTAVA ROHKEASTI KORKEAKOULULAITOKSESSA.

Korkeakoulu muodostaa sellaisen osayhteisön suomalaisessa yhteiskunnassa, jonka sisäiseen toimintaan on sovellettava valtion ja kunnan puitteissa jo kauan sitten toteutettua demokraattisen itsehallinnon periaatetta. Tämän vuoksi on korkeakouludemokratiaa koskeviin vaatimuksiin suhtauduttava täysin vakavasti ja pyrittävä löytämään järkevät käytännölliset muodot näiden vaatimusten toteutumiselle.

Kukin korkeakoulu on nähtävä opettajien ja oppilaiden muodostamana yhteisönä jossa vallitsee luonnollisesti tietty työnjako ja tähän työnjakoon perustuva johtajuus, mutta jonka on voitava suurissa yhteisissä sisäisissä asioissa toimia täysin demokraattisesti. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden soveltamisen kouluhallintoon ei suinkaan tarvitse johtaa opettajien pätevyystason laskuun tai kaaokseen.

Asetumme siis periaatteessa kannattamaan demokratian toteuttamista korkeakouluissa siten, että kunkin korkeakoulun ylin päättävä elin valitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella ja että tämän lisäksi osastoittain järjestetään demokraattiset puitteet opiskelijan ja opettajien yhteistyöhön. Tätä uudistusta toteutettaessa on tarkkaan tutkittava miten toisaalta korkeakoulun jokapäiväinen hallinto ja toisaalta sen opetus ja tutkimustyö järjestetään siten, että korkeakouludemokratia vaikuttaa siihen elähdyttävästi eikä lamauttavasti tai häiritsevästi.

Korkeakouludemokratian toteutuessa on myös pidettävä huoli siitä, että se lisää korkeakoulujen itsenäisyyttä valtioon nähden eikä suinkaan vähennä sitä. Vaikka valtiovallan onkin saatava määritellä korkeakoulupolitiikan pääsuuntaviivat, on kuitenkin yhteiskunnan oman edun mukaista, että korkeakouluille annetaan mahdollisimman suuri henkinen ja sen pohjaksi tarvittava taloudellinen ja hallinnollinen itsenäisyys. Tähän saakka on tuo itsenäisyys ollut pelkästään professorikunnan varassa mutta demokratian toteuduttua se tukeutuu koko opettajakunnan ja kaikkien opiskelijoiden muodostamaan itsehallinnolliseen yhteisöön. Näin ollen voidaankin katsoa korkeakouludemokratian olevan sopusoinnussa sekä yliopistojen arvokkaimpien traditioiden että kansanvaltaisen yhteiskunnan vaatimusten kanssa.