Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/LKP/179

Liberaalinen Kansanpuolue

Ympäristöpoliittisen ohjelman II osa


  • Puolue: Liberaalinen Kansanpuolue
  • Otsikko: Ympäristöpoliittisen ohjelman II osa
  • Vuosi: 1976
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Liberaalisen Kansanpuolueen

YMPÄRISTÖPOLIITTISEN OHJELMAN II OSA

5. ALKUPERÄISEN LUONNON SUOJELU
6. RAKENNETTU YMPÄRISTÖ
7. YMPÄRISTÖHALLINTO
7.1. YMPÄRISTÖMINISTERIÖ
7.2. LUPAMENETTELY

5. ALKUPERÄISEN LUONNON SUOJELU

Luonnon mekanismit ovat niin monimutkaisia, ettei ihminen kykene ennustamaan luotettavasti toimenpiteidensä kaikkia seurauksia. Tämän vuoksi on yleisesti pidättäydyttävä luonnontilan laajasta muuttamisesta sekä toimenpiteistä, joiden seuraukset ovat peruuttamattomia. Peruuttamatonta on esimerkiksi jonkin eläin- tai kasvilajin kuoleminen sukupuuttoon.

Suomi kuuluu Euroopan ainoisiin harvaan asuttuihin maihin, joissa on mahdollista säilyttää suhteellisen alkuperäistä luontoa. Maassamme on kuitenkin lähes kaikki suuret kosket valjastettu energian tuotantoon. Maamme ainutlaatuisia soraharjuja tuhotaan rakennustoiminnan hyväksi. Metsistä suurin osa kuuluu voimaperäisen puu-tuotannon palvelukseen. Soita ojitetaan jatkuvasti. Turpeenotto on tulossa uudeksi huomattavaksi soiden hävittäjäksi.

Riittävän laajojen alkuperäistä luontoa edustavien alueiden säilyttäminen niin koskemattomana kuin mahdollista on tärkeää, sillä kerran tuhottua luontoa ei saada takaisin. Suunnitellut kansallispuistohankkeet on pikaisesti toteutettava. Erityisen tärkeätä on saada kyllin laajoja kansallispuistoja myös Etelä-Suomeen, jonka luonto on tiheän asutuksen vuoksi suurimman paineen alainen. Jäljellä olevat kosket on säilytettävä luonnontilaisina. Luontoa tuhoava massaturismi tulee saattaa säännösten alaiseksi.

Paitsi alkuperäisen luonnon, myös historiallisen kulttuurimaiseman - esim. kaski- ja karjatalouden synnyttämien hakamaiden - säilyttäminen on tärkeätä. Tällaiset |"kulttuuriekosysteemit" rikastuttavat luontoamme, mutta ne häviävät, ellei niitä hoideta samalla tavoin kuin niitä on aikaisemmin hoidettu.

Toisinaan on tarpeen lunastaa alueita yhteiskunnan omistukseen alkuperäisluonnon tai kulttuurimaisemien säilyttämiseksi. Toisinaan taas riittää sopimus maanomistajien kanssa alueeseen kohdistuvista pysyvistä käyttörajoituksista tai hoitovelvollisuuksista. Pysyviä käyttörajoituksia voidaan saada aikaan rauhoituksina luonnonsuojelulain nojalla maanomistajien omasta hakemuksesta. Tällainen sopimusmenettely on usein helpommin toteutettavissa ja muutenkin tarkoituksenmukaisempi suojelukeino kuin varsinainen omistusoikeuden siirto.

Tarvittaessa yhteiskunnan tulee voida määrätä tilapäisiä johonkin alueeseen kohdistuvia käyttörajoituksia tai toimenpidekieltoja, jotta arvokkaat luonnonalueet ja maisemat voitaisiin turvata muutoksilta sinä aikana, kun pysyvän suojelun tarve, edellytykset ja ehdot selvitetään.

Alkuperäisen luonnon suojelussa ja hoidossa erityiskysymyksen muodostaa eri eläin- ja kasvilajien säilyttäminen. Jo nyt ihminen on toiminnallaan hävittänyt maailmasta lukuisia eläinlajeja sukupuuttoon. Tämä merkitsee luonnon köyhtymistä, sillä sukupuuttoon kuollut laji on menetetty ikuisiksi ajoiksi. Suurten petojen ja petolintujen häviäminen merkitsisi korvaamatonta tappiota Suomen luonnolle. Luonnon tasapaino ei säily ilman petoeläimiä. Maamme uhanalaisten eläinten ja kasvien suojeleminen on toteutettava kiireellisesti.

Soraharjujamme hävitetään ja pirstotaan lyhytnäköisesti. Teiden, rautateiden ja talojen rakentamisessa tarvitaan soraa, mutta sitä voitaisiin ottaa maisemallisesti vähemmän aroista kohdista. Se voitaisiin monesti korvata kivimurskeella, huonompilaatuisella moreenilla tai teollisuuden prosessijätteellä ja soran käytössä voitaisiin yleisesti noudattaa suurempaa säästäväisyyttä. Soranottoon ei tällä hetkellä liity yleisesti mitään jälkiensiivoamisvelvollisuutta, mikä epäkohta on pikaisesti korjattava.

Soranotto on heti tehtävä luvanvaraiseksi koko maassa. Lupia ei pidä myöntää maisemallisesti arkoihin kohteisiin eikä lähelle mahdollisia pohjavedenottamoita. Luvan myöntämisen ehdoksi on aina asetettava maisemanhoidollinen kunnostussuunnitelma ja takuut sen toteuttamisesta.

Jotta soranoton luvanvaraisuus ei johtaisi taloudellisiin kohtuuttomuuksiin, luvanvaraisuudesta koituvat hyödyt ja menetykset on tasattava soraesiintymien omistajien kesken.

Suot ovat monille linnuille, eläimille ja kasveille elinympäristönä välttämättömiä. Lisäksi ne pystyvät varastoimaan tehokkaasti vettä ja toimivat vedenjuoksun tasaajina yleisesti. Soiden ojittamisen seuraukset näkyvät mm. Pohjanmaan kevättulvien pahenemisena.

Soiden ojittamista on nyt rajoitettava. Valtion ei tule taloudellisesti tukea ilmeisen kannattamattomia ojitus-hankkeita. Riittävän laaja soiden suojeluohjelma, joka käsittää kaikki suotyypit, on toteutettava myös Etelä-Suomessa. Tällöin on erityisesti kiinnitettävä huomiota hillasoiden merkitykseen paikalliselle väestölle.

Luontaiselinkeinojen, kuten porotalouden ja kalastuksen, säilyminen on myös kulttuuriarvona tärkeätä. Niihin liittyy monia tietoja ja taitoja, jotka katoavat näiden elämänmuotojen katoamisen myötä. Lisäksi niiden merkitys valkuaisaineiden tuottajana on tärkeä. Kaupungistuneen yhteiskunnan ei tule huonosti harkitulla lainsäädännöllä, ympäristöolojen muuttamisella, matkailulla tai muulla tavoin tuhota sitä sosiaalista, taloudellista ja luonnontaloudellista järjestelmää, joka näihin elinkeinoihin liittyy. Yhteiskunnan on erityisesti huolehdittava luontaiselinkeinojen ja niihin liittyvien taitojen säilymisestä.

6. RAKENNETTU YMPÄRISTÖ

Rakennetun ympäristön ja maiseman miellyttävyys on tärkeä viihtyvyyteen vaikuttava seikka. Tuotantotoiminnan maisemahaittoja pitää vähentää, koska maisemasta hyvinvointitekijänä kannattaa maksaa. Usein rakentamisen suunnittelu maisemaan soveltuvaksi ei edes tee sitä kalliimmaksi.

Erilaisten väylien - maanteiden, rautateiden ja sähkölinjojen - linjauksesta päätettäessä on maisemallisille näkökohdille annettava suuri paino. Eri väylien linjauksen yhdistäminen on eräs keino vähentää maisemahaittojen määrää. Esimerkiksi suunnittelijoiden tulisi huomioida suuremmassa määrin paikallisten asukkaiden ja maanomistajien mielipide.

Liikenne vaikuttaa ympäristöön voimakkaasti. Tavoitteitamme liikenteen ympäristöhaittojen vähentämiseksi on käsitelty puolueen liikennepoliittisessa ohjelmassa.

Suomessa on kaupunkirakentamisessa suosittu poikkeuksellisen runsaasti kerrostaloja pientalojen kustannuksella. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa suomalaisista haluaisi asua pientaloissa. On perusteltua aihetta olettaa yksitoikkoisen, nopeasti rakennetun ja huonosti suunnitellun kerrostaloympäristön lisäävän ihmisten eristyneisyyttä, viihtymättömyyttä ja jopa mielenterveyden häiriöitä sekä väkivaltaista käyttäytymistä ja ilkivaltaa. Näin voi tapahtua varsinkin sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat toimeentuloon liittyvien syiden takia joutuneet muuttamaan vieraalle paikkakunnalle toisenlaisesta ympäristöstä. Samalla kun elinkeino- ja aluepoliittisin keinoin tulee pyrkiä poistamaan nopean muuttoliikkeen syitä, pitää uudisrakennustuotanto kääntää voittopuolisesti pientalolinjalle. Nopean taajamiin muuton ja kiireisen rakentamisen aikana tämä on erityisen tärkeää, sillä pientalo-ympäristö ei paikkakuntaa vaihtaneillekaan pääse muodostumaan yhtä yksitoikkoiseksi ja vieraaksi kuin kerrostalo-ympäristö huonoimmillaan. Pientaloja rakennettaessa on kuitenkin pidettävä silmällä mahdollisuuksia hyvän joukkoliikenteen ja muiden palvelujen järjestämiseen.

Vanhoilla rakennuksilla on usein suuri maisemallinen, kulttuurihistoriallinen ja yleensä viihtyvyyteen liittyvä arvo. Rakentamista ja sen rahoitusta koskevat lait ja määräykset on tehtävä sellaisiksi, että ne suosivat rakennusten säilyttämistä ja kunnossapitämistä sekä maaseudulla että kaupungeissa. Vanhoille rakennuksille, jotka antavat ympäristölleen omaleimaisuutta, tulee myöntää purkulupa vain erityisen painavista syistä.

Maaseudun kulttuurimaisema on kokenut voimakkaan muutoksen joka yhä jatkuu. Vanhoja, perinteiseen tyyliin rakennettuja taloja on purettu ja ne on korvattu ympäristöönsä varsin huonosti soveltuvilla tyyppitaloilla, jotka ovat osin tuhonneet maiseman paikallisen leimallisuuden. Osasyynä tähän on ollut lainoitusjärjestelmä, joka on suosinut uuden rakentamista vanhan korjaamisen sijasta. Vanhojen rakennusten kunnostamisesta ei myöskään ole riittävästi kokemuksia, jolloin korjaustöiden hinta saattaa muodostua tarpeettoman korkeaksi. Rahoituksen saanti vanhojen rakennusten korjaamiseen taataan, samalla kun yhteiskunnan on tuettava kokeilutoimintaa, jolla etsitään taloudellisesti edullisia menetelmiä vanhojen rakennusten kohentamiseksi ja kunnostamiseksi. Vanhojen kylien säilyttäminen on tärkeää: Rakennettaessa uusia teitä on tarkoin harkittava niiden linjausta, jottei kylien muodostama kulttuurimaisema rikkoonnu ja jotteivat asukkaiden liikenneyhteydet huonone. Uusia teitä rakennettaessa olisi myös vanha tie pyrittävä säilyttämään kulkukelpoisena, esimerkiksi kevyttä liikennettä varten. Muutoinkin uusia teitä suunniteltaessa on olemassaolevaa ympäristöä kohdeltava suuremmalla arvonannolla kuin tähän asti on yleensä tehty. Tarpeetonta puuston ja kasvillisuuden hävittämistä teiden vieriltä on vältettävä.

Arvokkaan kulttuurimaiseman säilyttämiseksi kunnan tulee voida tarvittaessa määrätä tilapäisiä rakentamis-, purkamis-, puidenkaato- ym. kieltoja, jotta maiseman suojelun edellytyksiä voitaisiin tutkia ja sen ehdoista sopia. Tyylillisesti yhtenäisiä rakennetun ympäristön kokonaisuuksia - kaupunginosia ja perinteisiä kylämaisemia - on suojattava niihin sopimattomalta rakentamiselta.

Jos arvokkaan rakennuksen säilyttäminen tai kunnostaminen aiheuttaa omistajalleen kohtuuttoman raskaita velvoitteita, yhteiskunnan on joko avustettava rakennuksen säilyttämisessä tai hankittava se omistukseensa maksamalla omistajalle korvaus.

On kiireesti säädettävä laki ranta-alueiden ja vesistö-maisemien suojelusta. Ranta-alueella rakennusluvan epäämisen perustana on voitava pitää maisemansuojelullisia seikkoja. Rakennusten sijoittaminen tulee saattaa tapauskohtaiseen harkintaan. Kaavamaiset määräykset, joilla rakennuksille esimerkiksi vaaditaan tietty kiinteä etäisyys rantaviivasta, saattavat joissakin tapauksissa johtaa huonoihin ratkaisuihin. Nykyistä rantakaavaa koskevia määräyksiä on muutettava siten, että rannan lähelle rakentaminen voidaan maisemallisista syistä kokonaan kieltää ja että tietyllä alueella sallittava rantarakentaminen voidaan sijoittaa ja keskittää tarkoituksenmukaisesti maanomistussuhteiden estämättä. Jotta omistajat eivät joutuisi keskenään eriarvoiseen asemaan, on luotava arvontasausjärjestelmä rantakaavoituksen yhteyteen.

7. YMPÄRISTÖHALLINTO

"Ympäristöhallinto" käsitteenä sisältää sekä ympäristönsuojelun ja luonnonsuojelun että ympäristön ja luonnonvarojen tarkoituksenmukaisen hyväksikäytön suunnittelun. Ympäristö ja sen tarjoamat luonnonvarat muodostavat inhimillisen toiminnan välttämättömät ja ylittämättömät puitteet. Ympäristöhallinto ja sen mukana myös ympäristönsuojelu on keskushallinnossa jakautunut usean eri ministeriön vastuualueelle. Yhtä sekava on tilanne alueellisessa hallinnossa. Hallinnon pirstoutuneisuus yhdessä yhtenäisen ympäristöä koskevan lainsäädännön puuttumisen kanssa on heikentänyt ympäristönsuojelunäkökohtien huomioonottamista kaikentasoisessa päätöksenteossa.

Eräät ympäristönkäyttö- ja ympäristönsuojelukysymykset ovat luonteeltaan paikallisia, eräät seudullisia ja eräät valtakunnallisia; ja niistä tulisi siksi päättää ensisijaisesti sillä hallinnontasolla, joka kulloinkin parhaiten sopii käsittelemään kyseistä ongelmaa. Toisinaan kuitenkin paikalliset ja valtakunnalliset pyrkimykset menevät keskenään ristiin. Tällaisissa tilanteissa pitäisi suojelupyrkimys aina asettaa etusijalle ympäristön muuttamispyrkimyksiin nähden, ainakin siihen asti kunnes asia on perinpohjin selvitetty. Yksityisten ihmisten ja väestöryhmien oikeutetut edut on voitava tarvittaessa turvata muullakin tavoin kuin turmelemalla korvaamattomia luonnonarvoja lyhytaikaisten hyötyjen takia.

Monet ympäristökysymykset ovat luonteeltaan valtakunnan rajat ylittäviä. Sitovan kansainvälisen päätöksentekojärjestelmän puuttuessa tällaisten kysymysten ratkaiseminen riippuu suuresti yksittäisten valtioiden vastuuntunnosta. Suomen on pyrittävä näyttämään esimerkkiä vastuullisesta suhtautumisesta.

7.1. Ympäristöministeriö

On ainakin pitkällä aikavälillä tarpeellista perustaa ympäristöministeriö - joko laajempana ("ympäristönkäyttöministeriö") tai suppeampana ("ympäristönsuojelu-ministeriö"). Olipa ministeriön toimiala sitten laaja tai suppea, tai vaikkapa sen perustaminen viipyisi, on joka tapauksessa tärkeätä, että on olemassa jokin riittävän vahva ja toimintakykyinen valtionhallinnon osa, jonka tehtävänä on ympäristönsuojelun edistäminen ja valvominen.

Ympäristöministeriön toimialaa ei voida tehdä niin laajaksi, ettei läheistä yhteistyötä ja yhteydenpitoa sen ja monen muun hallinnonalan välillä tarvittaisi. Esimerkiksi kansanterveystyö, myrkkyvalvonta, työsuojelu, kuluttajiensuojelu sekä luonnonvarojen järkevän käytön suunnittelu ja luontaiselinkeinojen edistäminen liittyvät kaikki läheisesti ympäristönsuojeluun. Alueiden käytön suunnittelu eli kaavoitus liittyy myös läheisesti ympäristöhallintoon; ja niinpä rakennus-, kaavoitus- ja asuntoasioita onkin ehdotettu sisällytettäviksi ympäristöministeriön toimialaan. Tämä olisi todennäköisesti hyvä ratkaisu, mutta ellei se toteudu nopeasti, on parempi perustaa toimialaltaan suppea ympäristönsuojeluministeriö kuin ei mitään. Ja ellei minkäänlaista ympäristöministeriötä voida perustaa nopeasti, on ainakin ryhdyttävä viivyttelemättä kehittämään toimivia yhteyksiä niiden hallintoelinten välille, joiden alaan ympäristönsuojelu liittyy. Ympäristönsuojelussa tarvittavan lainsäädännön kehittämistä ei saa enää lykätä sen takia, että odotetaan ratkaisua ministeriö-kiistaan.

Ympäristönsuojelu- ja hyväksikäyttönäkökohdat ovat usein ainakin lyhyellä tähtäyksellä keskenään ristiriitaisia. Tarkasteltaessa asioita pitkällä tähtäyksellä ja laajasti tämä ristiriita lieventyy, koska silloin suojelunäkökohdat osoittautuvat yleensä myös kestävän tuotannon kannalta perustelluiksi.

Usein kuitenkin ympäristön hyödyntämisessä (luonnonvarojen käytössä, rakentamisessa jne.) tehdään tarpeettomia virheitä sen takia, että suojeluasiantuntemusta ei ole saatavissa tai sitä ei käytetä. On tärkeätä, että suojelunäkökohdat tunnetaan ja otetaan huomioon jo ympäristöä hyödyntävien tai muuttavien hankkeiden alkuvaiheessa. Se, että ympäristönsuojelun perustiedot sisällytetään yhä useampien ammattialojen koulutukseen, auttaa tässä osaltaan. Lisäksi ympäristönsuojelu on pyrittävä "rakentamaan sisään" ympäristön hyödyntämistä suunnitteleviin laitoksiin - niinpä esim. vesihallituksella, metsähallituksella, TVH:lla jne. on oltava perusteellisen ympäristönsuojelukoulutuksen saanutta henkilöstöä huolehtimassa siitä, että suojelunäkökohdat otetaan alusta alkaen huomioon ja ettei ainakaan tietämättömyydestä johtuvia virheitä tehdä. Ympäristönsuojelu on halvinta, kun se on ennalta ehkäisevää.

Edellä sanotusta huolimatta tarvitaan myös tehokasta ja toiminnassaan itsenäistä ympäristönsuojeluhallintoa, sillä ei voida kieltää, että käytännössä hyödyntämis- ja suojelupyrkimykset ovat vielä useinkin pahasti ristiriidassa toisiinsa nähden.

On pidettävä huolta siitä, ettei eri hankkeisiin liittyviä ristikkäisiä näkökohtia haudata hallintokoneiston sisälle, vaan että ne voidaan esteittä tuoda esille julkisessa keskustelussa. Erityisen tärkeätä on että suojelunäkökohdat pääsevät vaikuttamaan päätöksiin riittävällä painolla ja niin, ettei niitä salata lyhytnäköisten ja yksipuolisten hyötypyrkimysten takia. Tämän vuoksi ympäristönsuojelusta vastaavien viranomaisten - silloinkin kun ne muodostavat osan laajemmasta ministeriöstä tms. - tulee olla asemaltaan mahdollisimman itsenäisiä. Suojeluviranomaisten on voitava tuoda kantansa julki minkään estämättä.

Sen tarkastaminen, että erilaiset tuotteet ja tuotantomenetelmät ovat riittävän turvallisia (työntekijöiden, kuluttajien sekä luonnontalouden kannalta), on tällä hetkellä hajanaista ja puutteellista ja on jakautunut eri viranomaisten vastuulle. Vaikka ei voidakaan välttää sitä, että tällainen tarkastustoiminta käytännössä jakautuu kohteen mukaan eri viranomaisten tehtäväksi, on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että tarkastustoiminta on kaikilta näkökannoilta riittävää ja että turhat päällekkäisyydet vältetään. On varmistettava, että tarpeelliset tiedot saadaan kootuiksi ympäristönsuojeluviranomaisille ja että nämä tiedot ovat myös tutkimuslaitosten, mm. korkeakoulujen, käytettävissä.

7.2. Lupamenettely

Erilaisten lupien myöntäminen on osa ympäristöhallintoa. Jotta ympäristöä voitaisiin tehokkaasti suojella, ympäristöä suuresti pilaavat toiminnat tulee saattaa lupajärjestelmän piiriin. Vaarana on tällöin kuitenkin asioiden käsittelyn vaatiman virkakoneiston kohtuuton kasvu sekä päätöksenteon hidastuminen ja kangistuminen. Toisena vaarana on luvanhakijoiden tasa-arvoisuuden ja ratkaisujen oikeudenmukaisuuden vaarantuminen.

Tavoitteena on pidettävä, että lupamenettely on hallintokuluiltaan halpa, päätöksissään oikeudenmukainen ja ratkaisuissaan nopea. Tämän lisäksi ratkaisujen on tietenkin oltava päteviä ja riittävän "tiukkoja" ympäristönsuojelumielessä. Päätösten perustana on pidettävä ennenkaikkea luonnontaloudellisia näkökohtia, sekä niiden asettamissa rajoissa oikeudenmukaisuutta ja yleistä etua.

Ympäristön hyväksikäyttö- ja suojelunäkökohtien yhteensovittaminen ei ole itsestään selvä asia vaan riippuu päättäjien arvostuksista. Tämän vuoksi lupakysymyksissä ei ratkaisuvaltaa tule antaa virkamiehille, vaan tarkoitukseen on perustettava luottamusmiespohjainen lupalautakuntajärjestelmä.

Tuomioistuimet eivät suomalaisen oikeuskäsityksen mukaan ole toimistaan poliittisessa vastuussa, eikä niiltä edes edellytetä samanlaista laajaa näkemystä kuin luottamusmieselimiltä. Tämän vuoksi ne eivät ole oikeita elimiä ratkaisemaan, miten ympäristönhyväksikäyttö- ja suojelunäkökohdat sovitetaan yhteen. Tuomioistuinten tehtäväksi ympäristöhallinnossa tulisi jäädä sen ratkaiseminen, milloin ympäristölainsäädäntöä on rikottu tai milloin esimerkiksi lupalautakunnat ovat ylittäneet harkintavaltansa.

Luvanhaku- ja harkintamenettelyn yleistäminen koskemaan liian monia tapauksia johtaisi kohtuuttomaan hallintokulujen ja byrokratian kasvuun. Tämän vuoksi valtakunnantasolla on määrättävä ympäristön likaamiselle tietyt ehdottomat enimmäisrajat ja jätettävä valtakunnallisen lupaharkinnan piiriin vain sellaiset kohteet, joiden merkitys on tavalla tai toisella valtakunnallinen. Alueellisen ja kunnallisen itsehallinnon tulee puolestaan voida tiukentaa valtakunnallisia normeja sekä ehdottomien likaamisrajojen että luvanvaraisuusrajan suhteen.

Koska yhteiskunnan on myönnettävä lupia ympäristöä likaavaan toimintaan, tulee lupien saajien maksaa aiheutuvaa haittaa vastaavaa likaamisveroa tai -korvausta. Jätepäästöjen suhteen vero tai korvaus tulisi määrätä joko mitattujen (jatkuvasti muuttuvien) päästöjen tai suuremman sallitun päästön mukaan. Jälkimmäisessä tapauksessa luvanhakija voisi itse pyytää lupaehtojensa tiukentamista päästörajojen osalta ja siten maksuvelvollisuutensa alentamista, mikäli parannetulla tekniikalla päästään vähempään ympäristön likaamiseen. Lupaehtojen rikkomisesta tulee rankaista niin ankarasti, ettei tahallinen lupaehtojen rikkominen kannata.

'Likaamiskorvaus' ei poista ehdottomien likaamisen enimmäisrajojen tarvetta. Yhteiskunnalle maksettavia likaamisveroja tulee pitää verotuksen muotona, joka osaltaan alentaa muuta verotusta ja samalla ohjaa taloudellista toimintaa järkevään suuntaan.

Kun yhteiskunta lupaharkintamenettelyllä nimenomaisesti sallii tietyn likaamisen ja siitä aiheutuvat haitat sillä perusteella, että kyseisestä toiminnasta saatava yleinen etu arvioidaan haittaa suuremmaksi, yhteiskunta ottaa samalla vastuun tästä haitasta itselleen, joskin lupaehdoissa voidaan - ja yleensä tuleekin - vaatia luvanhakijaa korvaamaan aiheuttamansa haitta yhteiskunnalle tai yksityisille haitankärsijöille.

Kuitenkaan yhteiskunnan ei pidä ottaa vastuuta sellaisista ympäristöhaitoista, joita ei osata ennakoida ja joita ei ole otettu huomioon lupaa myönnettäessä. Tällaisista odottamattomista haitoista tulee säilyttää ns. objektiivinen vastuu toiminnan harjoittajalla. Ympäristölle mahdollisesti vaarallisen toiminnan harjoittajan tulee pyrkiä selvittämään omalla kustannuksellaan ne haitat, jotka toiminnasta voivat aiheutua. Lupaehdoissa tulee voida vaatia luvanhakijalta vastuuvakuutus odottamattomien haittaseurausten varalta.

Luvanvaraisesta toiminnasta yksityisille kansalaisille tai yhteisöille aiheutuvat haitat ja vahingot on korvattava täysimääräisinä ja riittävän nopeasti.

- Hyväksytty 5. varsinaisessa puoluekokouksessa 18-20.6.1976 Turussa. -

Ympäristöpoliittinen ohjelmatyöryhmä:
Osmo Soininvaara, puheenjohtaja
Eeva Heimonen
Ilppo Kangas
Jorma Hemmi (kirjeenvaihtajajäsen)
Aapo Pietiläinen (kirjeenvaihtajajäsen)
Erkki Teirilä (kirjeenvaihtajajäsen)