Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/1281

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Kannanotto talous-, työllisyys- ja veropolitiikasta


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: Kannanotto talous-, työllisyys- ja veropolitiikasta
  • Vuosi: 1999
  • Ohjelmatyyppi: muu ohjelma

SDP:n XXXVIII puoluekokous
Turku 26.-30.5.1999

Kannanotto talous-, työllisyys- ja veropolitiikasta

Suomi on saatu kestävään kasvuun

Vuosina 1995-1998 harjoitetun talouspolitiikan tulokset ovat vakuuttavia. Talouden kasvu oli maassamme EU-maiden nopeimpia. Työllisyys kohentui vauhtia, jolle ei löydy vertaa muista maista. Inflaatio vakiintui alhaiselle tasolle. Inflaatiokierteen uhka torjuttiin ja talous vakautettiin aloittamalla pitkäjänteinen tulopoliittinen yhteistyö työmarkkinajärjestöjen kanssa. Valtion velkaantuminen saatiin hallintaan mittavin, mutta taloudellista nousua vaarantamattomin julkisten menojen säästöin. Työttömyyden alenemista vauhditettiin tehostamalla aktiivista työvoimapolitiikkaa ja toteuttamalla matalapalkkaisten työllistymisedellytyksiä parantavia uudistuksia verotuksessa ja sosiaaliturvassa.

Kansantaloutemme voi nyt suuntautua tulevaisuuteen paljon vahvempana kuin vielä 1990-luvun puolivälissä. Talouden rakenteet on saatu kestävälle perustalle. Valtiontalous on tasapainottunut. Veroasteen ja julkisten menojen välillä ei ole sellaista epätasapainoa, mikä edellyttäisi mittavia supistuksia julkisissa palveluissa tai sosiaaliturvassa.

1990-luvun loppuvuosien talouspolitiikan onnistuminen osoittaa, että laajapohjaisen yhteistyön, järjestäytyneiden työmarkkinoiden, kattavan sosiaaliturvan ja hyvin toimivien julkisten palvelujen perustalle rakentuva talouspolitiikan suomalainen malli toimii myös uudessa, entistä avoimemmassa ja kilpailullisemmassa ympäristössä. Lisääntyvä markkinaehtoistuminen, alttius maailmantalouden muutoksille ja entistä suurempi sopeutumis- ja joustavuustarve korostavat entisestään hyvän työmarkkinayhteistyön sekä toimivan, ympäristön muutoksiin liittyviltä riskeiltä suojaavan ja muutosvastarintaa pienentävän hyvinvointijärjestelmän merkitystä.

1990-luvun tapahtumat osoittavat myös pitkäjänteisen, taloudellista vakautta vaalivan talouspolitiikan tuloksellisuuden. Vuosikymmenen alun taloudellinen romahdus ja Esko Ahon hallituksen tempova talouspolitiikka loivat epävarmuuden ja tulevaisuuden pelon ilmapiirin, mikä haittasi pitkään kansantalouden toipumista. Paavo Lipposen hallituksen aikana talouden kehitys oli maassamme vakaata. Tämän myötä usko tulevaisuuteen palautui.

Perusta kunnossa - pitkäaikaistyöttömyys ja syrjäytyminen vakavia ongelmia

Talouspolitiikan onnistumisesta huolimatta jäljellä on paljon korjaamista odottavia epäkohtia. Työttömyys on yhä liian korkea. Pitkäaikaistyöttömyyden ja siihen liittyvän syrjäytymisen ongelmat ovat vakavia. Monien kansalaisten toimeentulohuolet ovat päivittäisiä. Köyhyys ja osattomuus ovat yleistyneet. Näitä ongelmia pahensi laman ohella 1990-luvulle ajoittuneet julkisen talouden säästötoimet. Myös tiivistyvä kansainvälinen yhdentyminen uhkaa kärjistää taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta.

Laman jälkeensä jättämät ongelmat sekä yhdentymisen ja kansainvälisen talouden epävarmuuden tuomat haasteet voidaan parhaiten hoitaa laajapohjaiseen yhteistyöhön ja pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon perustuvan suomalaisen mallin pohjalta. Kestävien vastausten löytäminen ratkaisuaan odottaviin ongelmiin edellyttää tämän mallin kehittämistä, ei sen romuttamista.

Suomalaisen mallin yksi lähtökohta on säilyttää sellainen suojaverkko, joka takaa toisaalta kaikille sosiaalisen turvan ja tukee toisaalta laajaa työhön osallistuvuutta. Tällainen työlinjan mukainen hyvinvointimalli vahvistaa samalla sosiaaliturvan rahoitusperustaa. Se ei merkitse rajoittumista vain työssä käyvien sosiaalisten oikeuksien ajamiseen vaan pyrkimystä varmistaa kaikkien kansalaisten toimeentulo.

Sitoutuminen suomalaiseen hyvinvointimalliin merkitsee sitoutumista myös siihen, että sen arvolähtökohtia kuin sen aineellista perustaa vaalitaan sekä sen moraalisia ja ideologisia lähtökohtia pidetään esillä jatkuvasti. Näiden tulee näkyä talouspolitiikassa. Julkisen talouden suuntaa ja finanssipolitiikkaa ei voi irrottaa hyvinvointipolitiikan peruskysymyksistä.

Talouspolitiikalla vakautta talouteen

Talouspolitiikan tärkein tehtävä on kokonaistaloudellisesta vakaudesta huolehtiminen. Kansainvälisen talouden lisääntynyt epävarmuus tekee erityisen tärkeäksi sen, että meillä harjoitetaan pitkäjänteistä, vakautta tukevaa talouspolitiikkaa. Myös talous- ja rahaliiton jäsenyys korostaa tällaisen kansallisen vakauspolitiikan merkitystä. Kansallisten suhdannehäiriöiden torjunnassa ovat avainasemassa finanssipolitiikka ja tulopolitiikka.

Sekä finanssipolitiikan - julkisten menojen ja verotuksen tason säätelyn - että tulopolitiikan mitoituksessa on otettava huomioon suomalaisen kustannustason kehitys verrattuna muuhun euroalueeseen. Markan ulkoisen arvon muutoksilla ei enää voida säädellä hintakilpailukykyä ja suomalaisen työn suhteellista hintaa. Tulopolitiikassa on tähdättävä siihen, että kansantalouden tuottavuuden kasvu määrää reaalipalkkojen nousutahdin. Finanssipolitiikalla on huolehdittava, ettei kokonaiskysynnän ja tarjonnan välille pääse syntymään hintavakautta jäytävää epätasapainoa.

Julkista taloutta on hoidettava niin, että siihen syntyy lähivuosina rakenteellista ylijäämää. Valtiontalouden on oltava riittävän vahva finanssipoliittisen pelivaran turvaamiseksi. Nousukausina ylijäämää on kasvatettava, jotta se voisi laskukausina vastaavasti pienentyä ja siten tukea kotimaista kysyntää. Finanssipolitiikan linja merkitsee varsin ahtaita raameja valtion meno- ja veropolitiikalle, koska valtiontalouden tasapaino ollaan juuri saavuttamassa ja valtion velan määrä on 1990-luvun jäljiltä korkea.

Julkisen talouden koko on poliittinen arvovalinta. Perusteltu lähtökohta on, että nykyinen sosiaaliturvan taso ja laadukkaat julkiset palvelut turvataan jatkossakin.

Valtiontalous vahvistuu vastaisuudessakin osaltaan myös valtionyhtiöiden yksityistämisestä saatavien myyntitulojen ansiosta. Yksityistämisessä, samoin kuin myyntitulojen käytössä, on käytettävä tapauskohtaista harkintaa pitäen silmämääränä kansantalouden toimivuuden parantamista sekä eri vaihtoehtojen sosiaalista kokonaistuottoa. Julkisen talouden kestävyyden turvaamiseksi on erityisesti pidettävä huoli, että omaisuudenmyyntituloja ei käytetä perusteena verotuksen tason alentamiseen tai julkisten menojen pysyvään lisäämiseen muutoin kuin siltä osin, kuin näiden ansiosta saavutettava julkisen velan supistuminen vähentää valtion korkomenoja.

Takaisin täystyöllisyyteen

Työttömyys ja siihen liittyvä syrjäytyminen jäytävät talouden, työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan toimivuutta. Työttömyyden nopea alentaminen kohti täystyöllisyyttä on lähivuosien keskeisin haaste. Täystyöllisyyteen ei tule pyrkiä työn tarjontaa supistamalla. Tavoitteena on työllisten määrän lisääminen ja kansantalouden työllisyysasteen kohottaminen. Kaikkien panosta tarvitaan hyvinvointimme ylläpitämiseksi. Kaikille on annettava mahdollisuus olla tässä hyödyksi. Näin rakentuu työlinjan mukainen hyvinvointimalli.

Aktiivi, korkean työllisyysasteen yhteiskunta pystyy tarjoamaan korkeatasoiset julkiset palvelut sekä hyvän sosiaaliturvan kohtuullisella veroasteella. Täystyöllisyyden saavuttaminen edellyttää, että niin julkiset palvelut kuin sosiaaliturvakin myötävaikuttavat tehokkaasti työllisyysasteen kohoamiseen. Työlinjan tavoitteena on aktivoiva hyvinvointijärjestelmä. Lasten ja lähimmäisten hoiva on järjestettävä siten, että niin naiset kuin miehetkin voivat osallistua työelämään tasavertaisesti.

Täystyöllisyyden saavuttaminen työllisyysastetta korottamalla edellyttää hyvin toimivia työmarkkinoita. Suomalaisen työn hinta on pidettävä sen laatuun ja tuottavuuteen nähden kilpailukykyisenä. Työllisyyden kasvu käy rinnan alueellisen ja ammatillisen liikkuvuuden lisääntymisen kanssa. Talous-, sosiaali- ja asuntopolitiikalla on luotava edellytyksiä maan alueellisesti tasapainoiselle työllisyyskehitykselle. Taantuvia alueita varten on kehitettävä uusia työvoimapolitiikan malleja tarjoamaan työttömille mielekkään toiminnan väyliä; mahdollisuuksia olla hyödyksi ja hankkia siten toimeentulo.

Lähtökohtana on, että työllä on tultava toimeen. Matalampien palkkojen polkeminen on väärää politiikkaa. Se vahvistaisi työmarkkinoiden eriytymistä sekä lisäisi riskiä, että puutteellinen ammattitaito ja heikko toimeentulo juurtuvat pysyviksi ongelmiksi. Erityisesti työelämässä heikoimmassa asemassa olevat tarvitsevat kattavan ja hyvin toimivan neuvottelujärjestelmän tarjoamaa suojaa. Palkkaerojen kasvun torjuminen edellyttää myös kasvavia panostuksia koko väestön koulutukseen ja ammatillisten valmiuksien edistämiseen.

Täystyöllisyyden palauttaminen edellyttää reaalisesta kilpailukyvystä huolehtimista. Suomen kehittymistä huipputeknologian maaksi täytyy jatkaa huolehtimalla riittävistä tutkimusvoimavaroista ja osallistumiskeskittymien säilymisestä Suomessa. Tämä edellyttää julkiselta vallalta huolehtimista yritystoiminnan perusedellytysten, mm talouden infrastruktuurin ja koulutuksen ajanmukaisuudesta.

Työllisyyttä tukevaa verolinjaa jatkettava

Myös Euroopan unioni suosittelee verotuksen rakenteen muuttamista työllisyyttä suosivaan suuntaan siirtämällä verotuksen painopistettä työn verottamisesta varallisuuden, pääomatulojen sekä ympäristöverojen suuntaan. Suomessa tällaista linjaa on jo toteutettu Lipposen hallituksen aikana.

Palkkaverotuksessa ja veroasteen keventämisessä tulee jatkaa Lipposen hallituksen aikana aloitettua linjaa. Kokonaisveroaste on palautettava lamaa edeltäneelle tasolle, jolloin se asettuisi lähelle euromaiden keski-arvoa. Lamaa edeltäneen veroasteen saavuttaminen edellyttäisi 10-15 miljardin markan suuruista kevennystä verotukseen vaalikauden aikana. Tästä noin viisi miljardia toteutuu veroharmonisoinnin seurauksena. Loput liikkumavarasta täytyy käyttää palkkaverotuksen alentamiseen.

Pienipalkkaisten verotuksen keventämistä täytyy jatkaa nostamalla edelleen ansiotulovähennystä ja kohdentamalla se selkeämmin alempiin tuloluokkiin. Ansiotulovähennyksen korotus pienentää kuntien verotuloja. Lähtökohtana on, että kunnille täytyy korvata menetetyt verotulot ja kuntien täytyy saada uusia verotulolähteitä. Kunnat voivat osin korvata veromenetyksiään korottamalla kiinteistöveroa nykyisen kiinteistöverolain puitteissa. Verokertymään voidaan vaikuttaa myös tarkistamalla kiinteistöjen arvojen oikeellisuus. Kunnille täytyy luoda mahdollisuus verottaa myös maa- ja metsätalousmaata. Tämä edellyttää kiinteistöverolain muutosta.

Verokevennysten painottaminen pieni- ja keskipalkkaisiin ryhmiin tuo parhaat työllisyysvaikutukset. Työttömyyden alentaminen edellyttää verotuksen rakenteen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen jatkamista. Pienipalkkaisen työvoiman kysyntää voidaan lisätä mm muuttamalla verotuksen ja sosiaaliturvamaksujen määräytymisperusteita siten, että tietyn tason alittavista palkoista ei koota sosiaaliturvamaksuja. Myös palveluihin kohdistuvan arvonlisäverorasituksen alentaminen lisää alhaisen ammattitaidon työvoiman kysyntää. Verotusta keventämällä on pyrittävä lisäämään myös eläkeläisten käytössä olevia tuloja.

Taloudellista toimintaa vääristäviä seurauksia aiheutuu verotuksessa myös siitä, että pääoma- ja palkkaverotuksen ero on liian suuri. Eron kaventamiseksi on palkkaverotuksen keventämisen lisäksi perusteltua arvioida uudelleen myös pääomaverotuksen taso.

Monet verorakenteen muutokset, kuten arvonlisäverotuksen, korko- ja muiden pääomatulojen sekä ympäristöverojen uudistaminen, edellyttävät eurooppalaista yhteistyötä. Suomen tulee näiltä osin toimia aktiivisesti minimiverokantojen saamiseksi niillekin verotuksen osa-alueille, joista ne toistaiseksi puuttuvat.

Talous-, työllisyys- ja veropolitiikan tavoitteet voidaan kiteyttää seuraavasti:

1. Työttömyyden nopea alentaminen kohti täystyöllisyyttä on lähivuosien keskeisin haaste. Tavoitteena on työllisten määrän lisääminen ja kansantalouden työllisyysasteen kohottaminen. Hyvinvointimme ylläpitämiseksi tarvitaan kaikkien panosta, joten kaikille on annettava mahdollisuus tehdä kokoaikatyötä tai osallistua työelämään omaan elämäntilanteeseen sopivalla tavalla. Näin rakentuu työlinjan mukainen hyvinvointimalli.

2. Talouspolitiikan tärkein tehtävä on kokonaistaloudellisesta vakaudesta huolehtiminen. Kansainvälisen talouden lisääntynyt epävarmuus tekee erityisen tärkeäksi sen, että meillä harjoitetaan pitkäjänteistä ja vakautta tukevaa talouspolitiikkaa. Tällaisen talouspolitiikan keskeisenä edellytyksenä on toimiva yhteistyö hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välillä.

3. Kansallisten suhdannehäiriöiden torjunnassa ovat avainasemassa finanssi- ja tulopolitiikka. Niiden mitoituksessa on otettava huomioon suomalaisen kustannustason kehitys verrattuna muuhun euroalueeseen. Finanssipolitiikalla on huolehdittava siitä, ettei kokonaiskysynnän ja tarjonnan välille pääse syntymään hintavakautta jäytävää epätasapainoa.

4. Julkista taloutta on hoidettava niin, että talouskasvu jatkuu ja näin julkiseen talouteen syntyy lähivuosina rakenteellista ylijäämää. Finanssipolitiikan linja merkitsee varsin ahtaita raameja valtion lähivuosien meno- ja veropolitiikalle. Valtiontaloutta voidaan vahvistaa myös valtionyhtiöiden yksityistämisestä saatavien myyntitulojen ansiosta eduskunnan myöntämien myyntivaltuuksien rajoissa. Yksityistämisessä samoin kuin myyntitulojen käytössä on käytettävä tapauskohtaista harkintaa, pitäen silmämääränä kansantalouden toimivuuden parantamista sekä eri vaihtoehtojen sosiaalista kokonaistuottoa.

5. Täystyöllisyyden palauttaminen edellyttää reaalisesta kilpailukyvystä huolehtimista. Suomen kehittymistä huipputeknologian maaksi täytyy jatkaa huolehtimalla riittävistä tutkimusvoimavaroista ja osaamiskeskittymien säilymisestä Suomessa. Tämä edellyttää julkiselta vallalta huolehtimista yritystoiminnan perusedellytysten mm. talouden, infrastruktuurin ja koulutuksen ajanmukaisuudesta. Myös julkisten palvelujen kehittämisessä on pidettävä huolta työllisyydestä.

6. Palkkaverotuksessa ja veroasteen keventämisessä tulee jatkaa vuosina 1995-1998 aikana aloitettua linjaa. Kokonaisveroaste on palautettava lamaa edeltäneelle tasolle, jolloin se asettuisi lähelle euromaiden keskiarvoa. Verokevennykset tulee painottaa pieni- ja keskituloisiin ryhmiin, mikä tuo parhaat työllisyysvaikutukset. Varallisuuteen kohdistuvaa verotusta tulisi vastaavasti kiristää.

7. Kiinteistöverolainsäädäntöä on muutettava siten, että kunnilla on mahdollisuus verottaa myös maa- ja metsätalousmaata.

8. Vapaaehtoisia eläkevakuutuksia koskevaa lainsäädäntöä on tarkennettava siten, että pääsääntöisesti vakuutuksen ottaja voi vähentää vain henkilökohtaisia ostoeläkkeen eläkemaksuja. Vähennysoikeuden saisi vain, jos kokonaiseläkkeen tavoitetaso on 60 prosenttia ja eläkkeelle jäätäisiin 60-vuotiaina.

9. Pääoma- ja palkkaverotuksen ero on nykyisellään liian suuri. Eron kaventamiseksi on palkkaverotuksen keventämisen lisäksi perusteltua arvioida uudelleen myös pääomaverotuksen tasoa ja rakennetta.

10. Monet verorakenteen muutokset edellyttävät eurooppalaista yhteistyötä. Suomen tulee näiltä osin toimia aktiivisesti veropohjan yhtenäistämiseksi sekä minimiverokantojen saamiseksi niille verotuksen osa-alueille, jotka ovat herkkiä epäterveelle verokilpailulle.

11. Globaalit markkinat tarvitsevat poliittisesti määriteltyjä pelisääntöjä toimiakseen kilpailun kannalta tasapuolisesti sekä sosiaalisesti ja ekologisesti vastuullisesti. Asteittain on luotava yhtenäinen globaali pääomien verotusjärjestelmä, joka estää veroparatiisien käytön ja hillitsee lyhytaikaisten spekulatiivisten pääomaliikkeiden vahingollisia vaikutuksia. Myös kansainvälistä kauppaa sääteleviin sopimuksiin tulee liittää ekologiset, sosiaaliset ja ihmisoikeuksia koskevat miniminormit sekä vahvistaa kansainvälisten järjestöjen avoimuutta ja demokraattisuutta.