Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/402

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n asuntopoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n asuntopoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1982
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SDP:N ASUNTOPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty Puolueneuvoston kokouksessa 18.11.1982

Sisältö

Asumisen ongelmat

Asumisesta perusoikeus

Tukea tarpeen mukaan

Asuntoja riittävästi

Asumiskustannukset kohtuullisiksi
Asumistukea kehitettävä
Laina-aikoja pidennettävä
Tasapuolisuutta kustannuksiin
Vuokrat kohtuullisiksi
Uusia asuntoja ja peruskorjausta

Uustuotanto
Aravatuotantoa lisää
Peruskorjaus

Nuoria ja puutteellisesti asuvia autettava
Tasapuolisuutta alueellisesti
Asuntorahoitus turvattava
Inhimilliseen ympäristöön
Rakennusmaata kunnille
Asuntorakennuttaminen yleishyödylliseksi
Asunnonhankkijalle oikeusturvaa
Hallintoa kansanvaltaistettava

SDP:N ASUNTOPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty Puolueneuvoston kokouksessa 18.11.1982

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue pyrkii luomaan maastamme turvallisen, elinkykyisen ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Asuminen on ihmisten perustarpeita. Hyvä asunto on asetettava perusoikeudeksi, koska asunto-oloilla on suuri vaikutus yksilön hyvinvointiin ja kykyyn osallistua yhteiskuntaelämään. Meidän tulee huolehtia siitä, että jokaisella ihmisellä on tuloistaan, varallisuudestaan ja asuinpaikastaan riippumatta mahdollisuus kunnolliseen asuntoon.

Yhteiskunnan panos asunto-olojen kohentamiseen on tarpeen, koska kaikki ihmiset eivät kykene omin ponnistuksin hankkimaan kohtuullista asuntoa korkean hinnan vuoksi. Osa perheistä joutuu tyytymään asuntoon, joka ei vastaa heidän tarpeitaan. Asuntopolitiikkamme päätavoitteena on oltava puutteellisen asumisen poistaminen.

ASUMISEN ONGELMAT

Maamme asunto-olot ovat parantuneet nopeasti viime vuosikymmenien aikana. Asunnot ovat entistä tilavampia sekä kunnoltaan ja varusteiltaan aikaisempaa parempia. Vertailu eri väestöryhmien ja muiden vastaavalla taloudellisella kehitystasolla olevien eurooppalaisten maiden kesken kuitenkin osoittaa, että maamme työväestön, palkansaajien ja vähävaraisten asunto-oloissa on vielä paljon parantamistarvetta. Asuntotilanne vaihtelee kuitenkin eri paikkakunnilla; toisaalla esiintyy vuokra-asuntopulaa ja toisaalla tarve painottuu omistusasuntoihin.

Asunto-olojemme keskeisiä ongelmia ovat lapsiperheiden asuminen usein liian pienissä asunnoissa, vuokra-asuntojen puute ja suoranainen väheneminen. Monet vanhukset ja eläkeläiset joutuvat taas asumaan kunnoltaan ja varusteiltaan puutteellisissa asunnoissa.

Väestöryhmistä vaikein asuntotilanne on nuorilla. Nuoret eivät voi saada useinkaan aravavuokra-asuntoa, koska ne annetaan joko yksinhuoltajille tai pienille perheille. Perheen perustamisvaiheessa ei useinkaan ole mahdollisuutta hankkia omaa asuntoa.

Ongelmallinen on asuntotilanne niillä suurilla vähävaraisilla perheillä, joiden on vuokrien korkeuden ja vuokra-asuntojen puutteen vuoksi mahdotonta löytää sopivaa asuntoa. Korkeat asumiskustannukset ovat monella perheellä esteenä oman asunnon säästämiselle.

Asuntojen saantimahdollisuudet vaihtelevat eri paikkakunnilla; moni työläisperhe joutuu tyytymään kaupunkiseuduilla pieneen ja kalliiseen vuokra- asuntoon pitkän jonotuksen jälkeen, kun taas pienehköillä paikkakunnilla voi samantuloinen perhe rakentaa itselleen kohtuullisin ponnistuksin tilavan omakotitalon valtion tuella. Tällainen eriarvoisuus on lisääntynyt eri alueiden välillä viime vuosina, erityisesti pääkaupunkiseudun asukkaat ovat vaikeassa asemassa.

Asunto-olot vaihtelevat eri elinvaiheissa asumiskustannusten vuoksi liikaa, ja asuntopolitiikalla on tilannetta korjattu hitaasti. Varsinkin monet lapsiperheet ovat asumiskustannusten korkeuden vuoksi päässeet liian myöhään tilavaan asuntoon, mikä on johtanut perheitä koskevien useiden muiden ongelmien ohella mm. epäedulliseen väestökehitykseen. Puutteet asunto-oloissa ilmenevät siinä, että perheet ovat kooltaan hyvin pieniä varsinkin kaupungeissa ja että nuorilla on vaikeuksia perhe-elämässä.

Ympäristöhaittojen vuoksi ovat monet alueet epäviihtyisiä. Useat kaupunkikeskukset, teidenvarsialueet ja teollisuusalueiden lähiseudut ovat melu- ja ilmansaastehaittojen sekä piha-, leikki- ja puistoalueiden vähäisyyden vuoksi huonoja etenkin lapsiperheille. Pyrittäessä nopeasti poistamaan 1960- ja 1970-luvulla asuntopulaa pantiin pääpaino uusien asuntojen tuottamiselle. Siksi useat kaupunkien laitamille rakennetut uudet asuinalueet ovat ulkonäöltään ikävän yksitoikkoisia, palveluiltaan heikkoja, väestökoostumukseltaan yksipuolisia ja liian etäällä työpaikoista.

Asuntoalueemme ovat rakennetut vain tavallisten, terveiden ihmisten tarpeiden mukaan, jolloin liikuntavammaisten ja vanhusten eläminen saattaa olla vaikeata. Alueet ovat monesti ilmapiiriltään ja sosiaaliselta rakenteeltaan tasapainottomia.

Asunto-ongelmiemme syynä on suurelta osalta asumisen kaupallisuus. Valtion asuntolainoitus, asumisen verotusetuudet ja yksityinen rahoitus eivät perustu läheskään kokonaisuudessaan tuen tarpeeseen. Niitä ohjaavat maksuvalmiin ja varakkaamman väestönosan sekä rahalaitosten tavoitteet. Rahalaitosten ja niiden ohjauksessa olevien rakennuttajien tuotanto perustuu yksityiseen maanomistukseen. Myös vanhojen asuntojen kauppa on tiukasti pankkien käsissä.

Maassamme ei ole kyetty hoitamaan asuntoasioita samalla tavalla kuin ihmisten muita perustarpeita, kuten sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluita. Huolestuttavinta on se, että valtion lainoitusta supistamalla asuntopolitiikkaa suunnataan entistä kaupallisemmaksi. Tämä jarruttaa asumisolojen parantumista juuri niissä väestöryhmissä, joille tuki olisi kaikkein tarpeellisinta.

Maamme asuntopolitiikassa ei ole määritelty riittävän tarkasti yhteiskunnan eri tukitoimenpiteiden sisältöä ja keskinäistä suhdetta. Kaupallisuus sekä yhteiskunnan tuen riittämättömyys ja väärä suuntautuminen ovat kasvattaneet asumistasoeroja eri väestöryhmien välillä. Kuntien heikon asuntopoliittisen aseman vuoksi ei tavallisella asunnontarvitsijalla ole riittävän voimakasta puolustajaa, joka voisi auttaa häntä asunnonhankinnassa ja -vaihdossa ja turvata asunnon saannin.

ASUMISESTA PERUSOIKEUS

Sosialidemokraattien asuntopolitiikan lähtökohtana on se, että jokaisella maassa vakituisesti asuvalla on oikeus terveydelliset ja sosiaaliset mitat täyttävään, kohtuuhintaiseen asuntoon asuinpaikasta riippumatta. Jokaisen tulee halutessaan saada erillinen asunto, ja jokaisella perheen jäsenellä tulee olla oma huone keittiötä huoneeksi lukematta. Asuntojen määrää on lisättävä ja asuntojen jakoa on hoidettava siten, että kohtuullinen asunto voidaan tarjota jokaiselle sen tarpeessa. olevalle. Näiden tavoitteiden toteuttaminen on turvattava yhteiskunnan tuen ja lainsäädännön avulla. Turhan korkeatasoista asumista ja rakentamista tulee välttää, jotta varoja riittäisi kohtuutasoiseen asunto-olojen parantamiseen kaikille ja jotta asumistasoerot maassa kaventuisivat.

Jokaisen vakituisesti asutun asunnon tulee olla riittävä tiloiltaan ja perusvarustukseltaan. Tämä on saavutettavissa edistämällä peruskorjausta koko laajuudessaan ja pitämällä rakennettavien asuntojen laatutaso nykyisellään.

Asumisen perusoikeuksista ja tavoitteista on säädettävä lailla.

TUKEA TARPEEN MUKAAN

Yhteiskunnan asumiseen antama tuki kohdistuu sekä uusien asuntojen tuottamiseen että asumiskustannusten alentamiseen. Asuntopulan aikana tukea jouduttiin suuntaamaan eniten uusien asuntojen rakentamiseen. Kun pahin asuntopula alkaa olla voitettu, painottuvat tukitoimet asumiskustannusten alentamiseen ja asumisen laadun parantamiseen. Asumisen tuesta osa on asuntoviranomaisten ohjauksessa, osa taas menee muiden kuin asuntopoliittisten tavoitteiden mukaisesti.

Valtion asuntolainat edullisine lainaehtoineen ja asumistuki ovat tarveharkintaisia ja perhepoliittisiin tavoitteisiin pyrkiviä tukikeinoja. Näitä voidaan suunnata hyvin tarpeiden mukaisesti, ja niiden tulee olla keskeisellä sijalla yhteiskunnan asuntopoliittista tukea kehitettäessä.

Asumiskustannusten alentamiseksi on jouduttu antamaan verotusetuuksia mm. lyhyiden laina-aikojen vuoksi. Näiden etuuksien muodossa tulevaa tukea suuntaavat pelkästään tulo- ja varallisuuserot, ilman että tuen tarvetta harkittaisiin. Verotusetuuksia ovat asuntolainojen korkovähennykset, asuntojen myynnistä saatavan voiton verovapaus, verohuojennukset asuntojen omaisuusverotuksessa ja omassa asunnossa saadun asuntoedun lähes täysi verovapaus.

Viime vuosina on aravalainoituksen määrä alentunut. Verotukseen liittyvä tuki on puolestaan voimakkaasti kasvanut. Siten valtion lainoituksen varassa olevien pieni- ja keskituloisten sekä erityisesti nuorten asunto-olojen parantaminen on käynyt yhä vaikeammaksi. Sen sijaan hyvätuloisten ja jo kohtuullisen hyvin asuvien tilanne on parantunut verotusetuuksien kasvun ansiosta. Tämä ei luo edellytyksiä asunto-olojen tasapuoliselle kehittämiselle; se on päinvastoin kasvattanut-asumistasoeroja eri väestöryhmien välillä. Verotusetuuksien lisääntyminen jättää yhä vähemmän varoja aravalainoituksen ja asumistuen laajentamiselle.

Verotusetuudet menevät markkinatalouden lakien mukaisesti. Omaisuutta hankkivat ja helposti asuntolainoja saavat hyötyvät kaikkein eniten. Tulojen ja omaisuuden kasvaessa etu lisääntyy myös suhteellisesti: mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat huojennukset. Asuntolainojen korkovähennyksessä tuki kasvaa tulojen lisääntyessä, vaikka maksetut korot voivat olla yhtä suuret. Tämä ei ole mitenkään perusteltua eikä oikeudenmukaista. Asumisen verotusetuudet lisäävät ihmisten varallisuuseroja enemmän kuin pelkät tuloerot ja korottavat asuntojen hintoja sekä aiheuttavat turhan ylellistä asumista ja asuntorakentamista.

Sosialidemokraattien mielestä asumista on yleisten veroetuuksien sijasta tuettava yhä enemmän tarveharkinnan mukaan. Verotusetuuksia ei tarvitse poistaa, mutta ne tulee rajata koskemaan vain kohtuullista asumistasoa. Ne on annettava perhepoliittisten tavoitteiden mukaisesti ja ensiasunnon hankkijain tarvetta painottaen.

Verotusetuuksien kasvun rajoittaminen tuo valtiolle ja kunnille vastaisuudessa lisää tuloja. Näin kertyneillä varoilla tulee kohentaa nuorten ja puutteellisesti asuvien asunto-oloja tarveharkintaan perustuvien tukimuotojen kautta.

ASUNTOJA RIITTÄVÄSTI

Erilaisia asuntoja tulee olla tarjolla siten, että ihmiset voisivat vapaasti valita asumisen muotonsa. Tavoitteena on parantaa erityisesti vuokraasuntojen saantia, koska niistä on puutetta useimmilla paikkakunnilla.

Jatkuva vuokra-asuntopula on johtanut vähävaraisen väestön asuntoolojen huononemiseen. Tyydyttävä vuokra-asuntokanta on koko asuntopolitiikan perusta. Se on tärkein edellytys nuorten asunto-olojen parantamiselle, puutteellisen asumisen poistamiselle ja väestön luonnolliselle muuttoliikkeelle. Nykyinen vuokra-asuntojen määrä ei riitä asuntopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseen ja tilanteen tasapainottamiseen. Vuokra-asuntojen tuotantoa on näistä syistä lisättävä. Samaan aikaan on turvattava vuokra-asuntokannan ylläpito ja säilyminen.

Koska monet ihmiset tavoittelevat omistusasuntoa, on niiden saatavuutta myös helpotettava. Yhteiskunnan tulee tukea jo säästövaiheessa nuoria ja muita ensiasunnon hankkijoita tarvetta vastaavasti. Ensiasunnon hankkijoiden omarahoitusosuutta on alennettava, ja omarahoitusosuus on suhteutettava maksukyvyn mukaan kaikkien asunnonhankkijoiden osalta. On pidettävä huolta myös siitä, että saatavilla on kohtuuhintaisia vanhoja omistusasuntoja. Yhteiskunnan tukitoimin tulee huolehtia siitä, että matala tulotaso ei muodosta estettä tällaisen asunnon hankkimiselle.

ASUMISKUSTANNUKSET KOHTUULLISIKSI

Asumiskustannukset jakautuvat maassamme epäoikeudenmukaisesti. Pienituloiset käyttävät asumiseen tuloistaan 25-35 prosenttia, vaikka asumistaso saattaa olla huono. Sen sijaan hyvätuloisilta kuluu asumiseen 10- 20 prosenttia tuloistaan, ja asumistaso on usein korkealuokkaista. Osuuksiin vaikuttaa tulo- ja varallisuuserojen ohella keskeisesti asuntopoliittinen tuki. Pienituloisten kohdalla on asumistuella ja valtion halpakorkoisin lainoin alennettu asumiskustannuksia. Sosialidemokraattien mielestä kohtuullista tavoitetta ei kuitenkaan ole saavutettu. Tuki ei riitä pienituloisille, kun taas hyvätuloiset hyötyvät asumiskustannuksia huojentavista verotusetuuksista.

Asumiskustannukset tulee saada sellaisiksi, että terveydelliset ja sosiaaliset vaatimukset täyttävän asunnon kustannukset ovat keskiansiotasolla enintään 20 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Tulojen pienentyessä tulee osuuden olla tätä alempi. Yhteiskunnan tukitoimet tulee suunnata niin, että tämä tavoite voidaan saavuttaa. Ylellisen asumisen kustannuksia ei pitäisi alentaa verotusetuuksilla. Asumiskustannuksia alentavassa tuessa on painotettava perhekohtaista ja tarveharkintaista tukea.

Paras tapa tasata asumiskuluja on asumistuen kehittäminen ja asuntolainoituksen uudistaminen. Samalla on verotusetuuksia muutettava siten, että ne alentavat vain kohtuutasoisen asumisen kustannuksia.

Asumistukea kehitettävä

Asumistuki on henkilö- ja perhekohtaista tukea, jolla pyritään pienentämään epäsuhtaa asumismenojen ja asukkaan maksukyvyn välillä. Sosialidemokraattien mielestä asumistukea tulee 1980-luvulla laajentaa nykyisestään huomattavasti erityisesti vuokralaisten ongelmien poistamiseksi. Asumistuki on ulotettava myös keskituloisten perheiden, varsinkin nuorten lapsiperheiden avuksi. Mikäli asumistuki ei laajena riittävästi, on harkittava verotukseen liittyvän vuokrakuluvähennyksen käyttöönottoa.

Asumistuki jakautuu kolmeen erilliseen osaan: yleiseen, eläkeläisten ja opiskelijoiden asumistukeen. Kahta viimemainittua ohjaavat muut kuin asuntoviranomaiset, ja perusteet poikkeavat toisistaan. Asumistukea olisi kehitettävä siihen suuntaan, että kaikkien väestöryhmien tukimuotona toimisi yksi ja yhtenäinen järjestelmä.

Laina-aikoja pidennettävä

Asumiskustannukset omistuasunnossa riippuvat lainoituksesta, ja kustannukset jakautuvat epätasaisesti lyhyiden laina-aikojen vuoksi. Kun velat on maksettu, asumiskulut putoavat yleensä puoleen vastaavan asunnon vuokrista. Tämä ajallisesti epätasainen jakautuminen ei ole perhepoliittisesti perusteltua. Laina-ajat ovat Suomessa noin puolet siitä, mitä ne ovat yleensä muissa teollistuneissa maissa. Lyhyitä laina-aikoja ylläpitää osaltaan korkojen vähennysoikeus verotuksessa. Sillä alennetaan lainanhoitokuluja. Tämän tekevät mahdolliseksi lyhyet laina-ajat, jotka ovat pankeille edullisia. Yhteiskunnan varat vaikuttavat siis käytännössä laina-aikoja lyhentävästi vastoin asuntopoliittisia tavoitteita.

Sosialidemokraattien tavoitteena on korjata asuntolainoitusta sellaiseksi, että laina-ajat ovat nykyistä olennaisesti pidemmät ja että lainojen maksut painottuvat tasaisesti koko laina-ajalle. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun kyseessä on ensiasunnon hankkija ja kun pyritään tasaamaan vanhojen ja uusien asuntojen välisiä asumiskustannusten eroja. Erityisesti rahalaitosten antamien luottojen laina-aikojen pidentäminen on lähiajan keskeisiä asuntopoliittisia tehtäviä. Tähän näyttää olevan tilaa kansantaloudessa.

Tasapuolisuutta kustannuksiin

Asumiskustannusten välisiä eroja vuokra- ja omistusasunnoissa tulee asuntopoliittisin keinoin kaventaa. Omistusasunnossa asuminen on lainojen tultua maksetuiksi huomattavasti halvempaa kuin vuokra-asunnossa. Yhteiskunnan tuesta suuntautuu yhä suurempi osa omistusasuntoihin. Tukipolitiikkaa on muutettava, jotta asumiskulujen erot kaventuvat. Tuen tulee olla suurempaa vuokra-asunnoissa kuin omistusasunnoissa, jotta vuokralla asujan mahdollisuudet säästää omaa asuntoa voitaisiin paremmin turvata.

Vuokrat kohtuullisiksi

Aravavuokrataloissa on parannettava sekä valtion antamien että pankkien lainojen lainaehtoja. Eri-ikäisten aravavuokratalojen pääomamenoissa on asuntojen tasoon nähden liian suuria eroja. Uusissa vuokraasunnoissa ovat pääomamenot suhteettoman korkeat. Eräänä keinona, on harkittava pääomamenoihin tasausta, jossa pääomavuokra riippuu asunnon laadusta ja kunnosta eikä lainoitusvuodesta. Näin voidaan luoda oikeudenmukainen pääomavuokra eri-ikäisiin aravavuokrataloihin.

Valtiovallan tulee huolehtia siitä, että aravavuokriin sisältyy sosiaalisuuden periaate. Aravavuokrien tulee olla matalampia kuin säännellyt ja kohtuulliset vuokrat muissa vuokra-asunnoissa. Vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa tulee vuokrien sääntelyä jatkaa vuokratason pitämiseksi kohtuullisena. Vuokriin vaikuttavat kustannukset on otettava kokonaan huomioon sääntelyssä. Kohtuullinen tuotto vuokra-asuntoon sijoitetulle pääomalle on myös hyväksyttävä, mutta tämän tuoton on oltava selvästi alhaisempi kuin riskipitoisista sijoituksista saatava tuotto.

UUSIA ASUNTOJA JA PERUSKORJAUSTA

Asuntopoliittisten tavoitteiden varmistamiseksi on uusien asuntojen tuotantoa pidettävä vielä 1980-luvulla suhteellisen korkealla tasolla. Samalla tulee asuntojen ja asuinympäristöjen korjaamista voimakkaasti edistää.

Asuntojen rakentamisen ja korjaamisen sekä asuinympäristön parantamisen määrällä tulee olemaan entistä suurempi vaikutus myös työllisyyskysymysten hoidossa.

Uustuotanto

Elinkeinorakenteen muutoksen hidastumisen ja asunto-olojen kohentumisen vuoksi vähenee uusien asuntojen tuotanto 1970-luvun tasosta. Uustuotannon määrä ei saa kuitenkaan laskea liian nopeasti, koska asuntojen tarve ei muutu äkillisesti.

Asuntojen tuotannossa tulee siirtyä entistä enemmän pienten kerrostalojen ja rivitalojen rakentamiseen. Myös kaupunkiseuduilla on luotava edellytykset riittävään omakotitalojen rakentamiseen. Tässä suhteessa ovat monien suurten yhdyskuntien asukkaat muita alueita heikommassa asemassa. Rakentamisessa on pyrittävä taloudellisiin ratkaisuihin sekä taloissa että asunnoissa.

Aravatuotantoa lisää

Asunto-olojen parantamisessa on tärkein tekijä aravatuotannon lisääminen nykyisestään. Valtion lainoittamia asuntoja on tuotettava riittävästi etenkin nuoria ja ahtaasti asuvia perheitä varten. Myös puutteellisesti asuvien vanhusten ja eläkeläisten tilanne edellyttää lisää aravatuotantoa. Tämän vuoksi valtion lainoitusta on lisättävä siten, että uusien asuntojen tuotannosta on nykyisen noin puolen sijasta arava-asuntoja 75 prosenttia. Muutoin uusia asuntoja ei voida ohjata heikoimmin asuville väestöryhmille. Aravatuotannon lisääminen on välttämätöntä myös asuntotuotannon kustannusten pitämiseksi kohtuullisina, asuntojen laadun parantamiseksi ja yhdyskuntarakenteen kehittämiseksi.

Aravavuokra-asuntojen tuotantoa on lisättävä yleisesti ja erityisesti kunnallista vuokra-asuntotuotantoa. Kuntien omaa asuntolainoitusta on lisättävä aravalainoituksen ohella. Käyttökelpoisena muotona voidaan pitää ns. puolikunnallista asuntotuotantoa.

Arava-asuntojen jaossa tulee ottaa lähtökohdaksi ensisijaisesti asunnontarve ja luopua nykyisestä liian kaavamaisesta tulorajojen käytöstä. Nykykäytäntö aiheuttaa sen, että monet teollisuus- ja toimihenkilöryhmät, nuoret ja nuoret parit eivät voi saada arava-asuntoa, mutta eivät toisaalta kykene hankkimaan vapaarahoitteista asuntoa.

Peruskorjaus

Asunnon korjaus ja laajentaminen ovat usein luonnollisin ja taloudellisin keino asumistason parantamisessa. Tämän vuoksi on lisättävä korjausja laajennustoimintaa. Valtion asuntolainoitus ei luo riittäviä ja tasapuolisia edellytyksiä korjaustoiminnalle. Asuntolainoitus onkin viipymättä ulotettava omakoti- ja vuokratalojen lisäksi myös asunto-osakeyhtiöihin. Peruskorjauksen lisäämiseksi on saatava riittävästi pankkirahoitusta ja on poistettava lainsäädännölliset esteet mm. asunto-osakeyhtiöistä.

Lainoja on saatava rakennusten ja asuntojen lisäksi ympäristön kohentamiseen. Näin voidaan parantaa alueiden ulkonäköä, lisätä palveluksia sekä toteuttaa piha-alueiden istutukset ja rakenteet. Ympäristöä parannettaessa on pantava erityistä painoa väestön eri ikäryhmien erilaisille tarpeille ja liikuntavammaisten vaatimuksille.

Vanhusten ja eläkeläisten asuntojen korjaamiseen on myönnettävä valtion avustuksia riittävästi ja tasapuolisesti maan eri alueilla.

NUORIA JA PUUTTEELLISESTI ASUVIA AUTETTAVA

Monet suomalaiset asuvat vielä varusteiltaan ja kunnoltaan huonoissa tai ahtaissa asunnoissa tai ovat laitoksessa ja tilapäissuojissa asunnon puutteen vuoksi.

Asunnottomuus käy yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin kohtuutasoisen asumisen turvaaminen. Asunnottomalle asunnon saanti on inhimillisesti välttämätöntä, mutta se on myös edullista kansantaloudelle.

Monet itsenäistä elämäänsä aloittavat nuoret joutuvat vuokra-asuntojen puutteen vuoksi hakeutumaan ahtaisiin, varusteiltaan ja kunnoltaan huonoihin asuntoihin. Vuokra saattaa olla tästä huolimatta korkea. Vuokrasuhteen jatkuminen voi puolestaan olla epävarmaa, ja siihen voi liittyä ehtoja, jotka ovat vastoin itsenäiselle asumiselle yleisesti asetettuja vaatimuksia. Myös opiskelijoiden asuntotilanne on monilla paikkakunnilla vaikea. Asuntopolitiikan kiireisin tehtävä on parantaa juuri nuorten asunto-oloja. Aravalainoitettujen vuokra- ja omistusasuntojen lisäämisen ohella on sosialidemokraattien mielestä käynnistettävä vanhojen asuntojen oston lainoitus ensi vaiheessa kunnille vuokra-asuntojen hankkimiseksi nuoria ja puutteellisesti asuvia varten. Heidän asemansa parantaminen edellyttää myös asumistuen lisäämistä.

Valtion asuntolainat ja korkotuki vanhojen asuntojen ostoon ovat monille paras keino ratkaista asunto-ongelmat. Vanhat asunnot sijaitsevat usein sellaisessa ympäristössä, jonka säilyttäminen, on tärkeää. Puutteellisesti asuvien tai asuntoa vailla olevien asunnonhankintaa näin tukemalla voidaan vanhojen alueiden väestörakennetta monipuolistaa ja siten varmistaa jo rakennettujen palvelulaitosten tasainen käyttö. Vanhojen asuntojen lainoitus luo myös tasapuoliset edellytykset viihtyisien pientaloalueiden jatkuvalle kehittämiselle.

TASAPUOLISUUTTA ALUEELLISESTI

Ihmisillä tulee olla elinpaikastaan riippumatta yhtäläiset edellytykset kohtuutasoiseen asumiseen. Tähän on pyrittävä siten, että asuntopoliittista tukea käytetään eri alueilla samoin periaattein.

Suurten kaupunkien asunto-ongelmat ilmenevät edelleen asuntopulana, vuokra-asuntojen puutteena, asumisahtautena ja korkeina asumiskustannuksina, kun taas pienissä kaupungeissa ja maaseudulla pulmana ovat usein puutteellinen varustetaso ja huonokuntoiset asunnot.

Pääkaupunkiseudulla on asunto-ongelmien luonne erilainen kuin muualla maassa ja asuntotilanne kärjistynyt. Rakennuskustannusten voimakkaan nousun myötä ovat aravatuotannon osuus ja määrä laskeneet romahduksesti. Näistä syistä ovat asuntojen hinnat nousseet erittäin nopeasti, ja keski- ja pienituloisten asuntojen-olojen parantaminen on vaikeutunut. Kun pääkaupunkiseudun korkea hintataso heijastuu myös maan muihin osiin, on sosialidemokraattien mielestä ryhdyttävä erityistoimiin asuntojen hintojen sääntelemiseksi ja aravatuotannon lisäämiseksi tällä alueella.

Samaan aikaan kun valtion asuntotuotantoon suuntaama rahoitus on reaalisesti laskenut, on varoja suunnattu entistä enemmän alueille, missä asunto-ongelmat eivät ole pahimpia. Tämä on aiheuttanut suuren asuntojen poistuman ja tyhjilleen jäämisen. Samalla maamme taloudellisen kehityksen kannalta tärkeiden alueiden asumistaso on jäänyt jälkeen yleisestä kehityksestä.

Asuntotuotanto ja peruskorjaus on suunnattava alueellisesti siten, että valtion asuntolainoitusta ei käytetä erillisenä aluepoliittisena keinona. Elinkeinotoimintojen laajentuminen ja työpaikkojen synty käynnistävät alueellisen kehityksen. Asuntorakentaminen on tästä johdannainen, ja sen tulee tukea näkyvissä olevaa alueellista kehitystä. Työpaikkojen ja asuntojen lukumäärän tulee kehittyä rinta rinnan.

Asuntopoliittiset keinot on eriytettävä alueitten ongelmien mukaan. Uusien asuntojen tuotantotarve ja asumiskustannusten korkeus ovat ongelmina suurimmissa kaupungeissa. Muilla alueilla on uustuotannon ohella peruskorjauksen tarve yhä kasvava. Tukea alueellisesti suunnattaessa on otettava huomioon valtakunnan eri osien erot asumis- ja rakentamiskustannuksissa.

Maatalousväestön asunto-olojen parantaminen on elinkeinoon liittyvä asia, johon on käytettävissä omat varat valtionhallinnossa. Maatalousväestön asuinoloja tulee kehittää yhtäläisin periaattein muiden väestöryhmien kanssa ja tasapuolisesti maan eri alueilla.

ASUNTORAHOITUS TURVATTAVA

Asuntorahoituksen ongelmana on jatkuva riittämättömyys. Rahoitus ei ole kohdistunut läheskään aina asuntotarpeen mukaan. Valtion reaaliset budjettimenot asumiseen ovat supistuneet 1970-luvun puolivälin jälkeen varsin voimakkaasti. Budjettivaroja on siirretty toisille valtionhallinnon aloille.

Asunto-olojen kohentamisen edellyttämä rahoitus on turvattava 1980-luvulla. Osaksi tavoitteisiin on mahdollista päästä suuntaamalla tukea uudella tavalla. Asuntopoliittiset uudistukset vaativat kuitenkin välttämättä sitä, että asumiseen saadaan 1980-luvulla lisää varoja. Valtion budjettimenoja asumiseen tulee reaalisesti lisätä ja varoja hankkia entistä enemmän myös muista rahoituslähteistä.

Pankkien ja vakuutuslaitosten osuutta asuntorahoituksessa on lisättävä ja laina-aikoja pidennettävä pääomarasituksen keventämiseksi.

Rahoituslaitokset ovat mukana asuntorahoituksen lakisääteisessä neuvottelujärjestelmässä. Tällä tavoin on pystytty parantamaan rahoitusedellytyksiä, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Neuvottelujärjestelmän kehittäminen tai sen vaihtoehtojen selvittäminen on aikaansaatava. Vaihtoehtoina tulisi selvittää aravarahaston tai valtakunnallisen asuntopankin luominen sekä asunto-obligaatioiden tai työeläke- ja vakuutusvarojen lisäämismahdollisuudet asuntorahoituksessa.

Rahoituslaitosten tulee lainoja antaessaan ottaa entistä enemmän huomioon ihmisten asunnontarve. Tämän tulee koskea varsinkin vapaarahoitteista tuotantoa ja asunnon vaihtoa. Aravalainaa saaville on aina turvattava tarpeelliset pankkilainat.

INHIMILLISEEN YMPÄRISTÖÖN

Asuinympäristön kehittämiselle on asetettava yhteiskunnallista tasaarvoa edistäviä tavoitteita. Asuntoalueiden eriytymistä hyviin ja huonoihin alueisiin tulee välttää, jolloin voidaan estää sosiaalisten ongelmien syntymistä ja niiden kärjistymistä. Yhteiskunnan tulisi tukea jo olemassa olevien heikosti toimivien yhdyskuntien parantamista.

Asuntoalueiden tulee olla monipuolisia, eri vaihtoehtoja sisältäviä kokonaisuuksia; vuokra- ja omistusasumista, pientalo- ja kerrostaloasumista, vapaarahoitteista ja arava-asumista. Näin vältetään asuinalueiden sosiaalinen yksipuolistuminen.

Asuinympäristön rakentaminen on sovitettava jo olemassa olevan alueen vaatimuksiin ja ihmisten sosiaalista kanssakäymistä edistäviin ratkaisuihin.

Teollisten rakennusmenetelmien ylikorostamisesta sekä tehokkuuden ja määrällisten tavoitteiden ylipainottamisesta on luovuttava. Asuinalueen suunnittelun tavoitteena tulee olla ihmisten asumistapaa eri elämänvaiheissa korostava ympäristö. Siten voidaan saavuttaa sosiaalisesti tasapainoinen asuinympäristö, missä asuminen, työ ja vapaa-aika voidaan kytkeä toisiinsa. Asukkaille on turvattava vaikutusmahdollisuudet oman asuinympäristönsä kehittämisessä ja heidän asumistaan koskevassa päätöksenteossa.

Painopiste on pantava kaupunkikeskustojen ja huonojen, osin keskeneräisten lähiöiden parantamiseen. Kohentamista on tuettava valtion lainoin ja avustuksin. Ulkonäön, meluhaittojen torjunnan ja istutusten lisäksi on saatava aikaan tarpeelliset ja riittävät palvelut. Kaikessa asuinympäristön parantamisessa on otettava huomioon erityisesti ne väestöryhmät, mm. lapset, vammaiset ja vanhukset, jotka ovat heikoimmassa asemassa. Asukkaiden omatoimista asuinympäristön parantamista on tuettava taloudellisesti.

Asuntoja on pyrittävä rakentamaan yhdyskuntaa täydentäen ja asuinympäristöä parantaen. Yhdyskuntien ja kyläkeskusten hyvällä ja ympäristöasioita painottavalla suunnittelulla on pyrittävä estämään hajaasutusalueiden tarpeetonta rakentamista. Ne ovat mm. palvelusten hankinnassa kalliita sekä yhteiskunnalle että perheille ja eristävät ihmisiä toisistaan. Rakentamistarvetta selvitettäessä on otettava huomioon tyhjillään seisovien asuntojen käyttömahdollisuudet.

RAKENNUSMAATA KUNNILLE

Maapolitiikka vaikuttaa keskeisesti uusien asuntojen määrään ja laatuun. Yksityinenmaanomistulon tehnyt monien yhdyskuntien rakentamisesta liiketaloudellisin perustein yksipuolista. Maan ansioton arvonnousu on vaikuttanut asumiskustannuksiin.

Taloudellinen asuntoalueiden rakentaminen edellyttää, että kunnat ohjaavat yhdyskuntien kehitystä maapolitiikalla. Tämä on entistä tärkeämpää energiakustannusten nousun ja lisääntyvän pientalorakentamisen vuoksi. Kuntien maapolitiikan hoidolle on luotava yhä paremmat mahdollisuudet. Tavoitteena tulee olla se, että kaikki kaavoitettava maa on kuntien omistuksessa.

Kuntien taloudelliset mahdollisuudet maanhankinnassa vaihtelevat huomattavasti. Erojen tasoittamiseksi valtion tukea kuntien maanhankintaan tulee lisätä. Kunnan maanomistus antaa mahdollisuuden yhdyskuntarakenteen kannalta taloudellisimpaan kaavoitukseen. Suunnitelmien toteuttaminen oikeaan aikaan ja asuntoalueiden rakentaminen loppuun suunnitellulla tavalla voidaan Parhaiten turvata siten, että valtion lainoittamaa asuntotuotantoa ohjataan etupäässä kuntien omistamille maille.

Kunnat luovuttavat maata joko vuokraamalla tai myymällä. Tarkoituksenmukaisinta olisi, että tontit luovutetaan pääasiassa vuokraamalla, jolloin maankäyttöä voi myöhemminkin ohjata muuttuvia tarpeita vastaavasti. Tonttien vuokrausehdot on saatettava sellaisiksi, että tarvetta tonttien lunastamiseen ei ole ja että vuokrataso hillitsee yleistä maan arvon nousua. Kuntien luovuttaman maan tulee olla asunnontarvitsilan vaihtoehtona, ja sillä tulee olla asuntojen hintojen nousua hillitsevä vaikutus.

ASUNTORAKENNUTTAMINEN YLEISHYÖDYLLISEKSI

Asuntojen rakentaminen Suomessa perustuu paljolti liiketaloudellisen voiton tavoitteisiin. Nopea yhteiskunnan rakennemuutos ja asunto-osakeyhtiölaki ovat luoneet perustan poikkeuksellisen laajalle asuntojen perustajaurakoinnille. Siinä asuntojen hinta perustuu mahdollisimman suureen voittoon usein asuntojen laatutason ja asunnonhankkijan oikeusturvan kustannuksella.

Suomi on harvoja teollistunelta maita, missä asuntorakennuttamista ei ole järjestetty lainsäädännöllä, asukkaiden eduista lähteväksi, yleishyödylliseksi ja osuustoiminnalliseksi rakentamiseksi. Sosialidemokraattien mielestä tulee yleishyödyllistä asuntorakennuttamista edistää tarvittavin lainsäädäntötoimin.

Edistämällä asuntorakennuttamista vaikutetaan paitsi asunnon hankkijan kuluttajansuojaan - olipa kyseessä yksittäinen ihminen tai yhteisö - myös asuntojen laatutasoon. Siten asuntorakennuttamisen edistäminen on myös kansantaloudellisesti tärkeätä toimintaa.

Yleishyödylliset rakennuttajayhteisöt tulee saattaa kunnan ja asuntoviranomaisten valvonnan alaiseksi, ja yleishyödyllisyyden tunnusmerkkinä ovat asukkaiden ehdoista lähtevä, voittoa tavoittelematon asuntorakentaminen, kuntien osallistuminen sekä täysi riippumattomuus rahoituslaitoksista ja rakennusalan teollisuudesta. Samojen vaatimusten tulisi koskea myös muita rakennuttajia. Valtion asuntolainoja tulee vastaisuudessa myöntää pääasiassa vain yleishyödyllisille rakennuttajille lukuunottamatta omatoimiseen rakentamiseen annettavia lainoja.

Hartiapankkirakentaminen ja omatoiminen rakennuttaminen ovat Suomessa perinteistä toimintaa. Tätä rakentamista tulee edistää järjestämällä kunnissa neuvontaa rakentamisen eri vaiheissa.

ASUNNONHANKKIJALLE OIKEUSTURVAA

Oman asunnon osto on ihmisen tärkein elinaikainen hankinta. Se on säästökohde ja monissa tapauksissa myös myöhemmin taloudellisen turvan lähde. Asunnon ostoon ei sen merkittävyydestä huolimatta ole järjestetty oikeusturvaa edes samalla tavalla kuin vähemmän tärkeiden kulutustavarain hankinnassa. Asunnonostajan kuluttajansuoja on järjestettävä lainsäädännöllä.

Tärkeä kuluttajansuojaa parantava keino on rakentamiseen kohdistuva valvonta. Asuntojen rakennusaikaista valvontaa on parannettava tehostamalla mm. kunnallista rakennustarkastusta sekä lisäämällä rakennuttajien ja toimittajien vastuuta. Sen tehostaminen parantaa kuluttajansuojaa ja tuottaa kansantaloudellista etua, kun mm. rakennusvauriot vähenevät ja energiataloudellisuus paranee.

Asuntojen välittämisessä on kunnille annettava keskeinen asema, mikä tuo kuluttajansuojan myös vanhojen asuntojen kauppoihin. Yksityiselle kiinteistö- ja huoneistovälitykselle on luotava tarkat kuluttajansuojaa koskevat ehdot, ja välittäjien ammatillisia vaatimuksia on entisestään tiukennettava.

HALLINTOA KANSANVALTAISTETTAVA

Asuntopolitiikan hallintoa on Suomessa vaivannut lyhytjänteisyys. Tärkeätkin päätökset tehdään vuosittain budjetin yhteydessä ilman pitempiaikaista suunnitelmaa. Asuntopolitiikkaa tulee ohjata määräajoin tehtävän koko maata koskevan asunto-ohjelman avulla. Tämän ohjelman laadinnassa tulee käyttää hyväksi myös kuntien asunto-ohjelmia. Valtakunnallinen asunto-ohjelma tulee saattaa eduskunnan käsittelyyn.

Paikallistason merkitys asuntopolitiikan tavoitteiden asettelussa ja hallinnossa on meillä perinteisesti vähäinen. Hallinnon hajanaisuus on osaltaan päästänyt myös liiketaloudelliset edut näkymään asuntopolitiikassa liian voimakkaina. Kunnat eivät ole pystyneet vastaamaan asunnontarvitsijain ja rakentajien esittämiin haasteisiin.

Sosialidemokraattien mielestä on asuntohallintoa kansanvaltaistettava siten, että päätökset tehdään mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita asiat koskevat. Päätöksentekoa on siirrettävä ensisijaisesti kunnille.

Kuntien asunto-organisaatiota on kehitettävä vastaamaan muuttuvia tarpeita. Asuntolainsäädäntöä on muutettava siten, että kuntiin on perustettava asuntolautakunta. Tälle lautakunnalle on pyrittävä keskittämään kaikki asuntoasiat kuntalaisten palvelutason ja asumisturvallisuuden parantamiseksi. Kuntalaisten tulee saada kunnan asuntoorganisaatiosta vastaukset kaikkiin asumista koskeviin kysymyksiin. Kunnan asuntohallinnon lähtökohtana täytyy olla ihmisten auttaminen ja palvelu heidän asuntoasioissaan.

Valtionhallinnossa on otettava huomioon asuntoasioiden yhteydet muiden hallinnonhaarojen kanssa. Ympäristö- ja maankäyttönäkökohtia on painotettava. On perustettava asunto- ja ympäristöministeriö, jonka toimialaan kuuluvat asuntopolitiikan lisäksi maankäyttö- ja kaavoitusasiat sekä ympäristöpolitiikka.

Asukkaiden osallistumista on edistettävä kaikin keinoin asumiseen liittyvissä asioissa. Tavoitteena tulee olla, että ihmiset voivat itse osallistua omaa asumistaan koskeviin tärkeisiin ja periaatteellisiin päätöksiin. Asukkaiden osallistuminen on myös kustannuksia säästävä ja asumista motivoiva tekijä. Erityisesti vuokralaisdemokratiassa tulee tosiasiallista valtaa ja vastuuta asumiseen liittyvissä kysymyksissä siirtää asukkaille. Vuokralaisten asumisturvaa on parannettava entisestään.

Hajanainen ja päällekkäinen asuntolainsäädäntö olisi rakenteeltaan ja sisällöltään selkeytettävä.