Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/406

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n eläkepoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n eläkepoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1972
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Sosialidemokraattisen Puolueen

ELÄKEPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty SDP:n XXIX puoluekokouksessa Tampereella 1-4. 6. 1972

1. Yleistä

Nykyinen eläkejärjestelmämme jakautuu kahteen osaan: kansaneläkejärjestelmään ja ansioeläkejärjestelmään. Näistä ensin mainittu on suhteellisen yhtenäinen ja kokonaisvaltaisesti hallittu. Kansaneläkelaitoksella on kuitenkin kaksi rinnakkaista paikallisorganisaatiota, joista toinen hoitaa eläketurvaa ja toinen sairausvakuutuslain mukaisia tehtäviä. Ansioeläkejärjestelmä jakautuu työ-, virka- ja yrittäjäeläkkeisiin, joilla kaikilla on erillinen hallinto.

Molemmille pääjärjestelmille on vakiintunut oma eläkepoliittinen tehtävänsä. Kansaneläkejärjestelmä hoitaa kaikkien kansalaisten peruseläketurvan, kun taas ansioeläkejärjestelmän eri laitokset hoitavat kukin lohkollaan työ- tai virkasuhteeseen perustuvan ansioeläketurvan sekä yrittäjäeläketurvan.

Eläkejärjestelmämme kaksijakoisuuteen ja muutenkin laajaan eriytyneisyyteen on ollut monia historiallisia, taloudellisia ja poliittisia syitä. Näiden syiden ohella on eriytymiseen ollut vaikuttamassa tiedostettu pyrkimys päästä järjestelmään, jossa eri väestöryhmien ja ammattialojen erikoisolosuhteet voidaan ottaa eläketurvan kehittämisessä huomioon samalla kun asianomaiset ryhmät osallistuvat järjestelmän hallintoon.

Avustuskassalain mukaiset eläkekassat sekä valtion, kirkon ja osittain kuntien virkamiesten eläkejärjestelyt ovat järjestelmistä vanhimmat. Vuonna 1939 tuli voimaan koko kansaa koskeva kansaneläkelaki, joka antoi kuitenkin vielä lähes kaksikymmentä vuotta voimassa oltuaankin täysin riittämättömän eläketurvan. Vuonna 1956 toteutettu kansaneläkelain kokonaisuudistus loi pohjan vähimmäiseläketurvan kehittämiselle. Syntynyt järjestelmä ei kuitenkaan kyennyt tyydyttämään palkansaajien kasvavaa eläketurvan tarvetta.

Kansaneläkkeen epätyydyttävät kehitysnäkymät herättivät palkansaajajärjestöissä pyrkimyksen lisäeläketurvan järjestämiseen. Ensimmäinen työntekijäin eläkelaki - merimieseläkelaki - annettiin samana vuonna kuin kansaneläkelain suuri muutos suoritettiin. Vuonna 1961 hyväksyttiin työntekijäin eläkelaki (TEL) ja seuraavana vuonna lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelaki (LEL). Molemmat lait tulivat voimaan 1.7. 1962. Näiden järjestelmien hoito annettiin osittain poliittisista syistä ja osittain työmarkkinajärjestöjen vaatimuksesta yksityisten vakuutuslaitosten eikä kansaneläkelaitoksen tehtäväksi.

TEL- ja LEL -järjestelmien yhdyselimeksi ja yhteiseksi rekisteröintilaitokseksi perustettiin sosiaali- ja terveysministeriön valvonnassa toimiva eläketurvakeskus, jonka puitteissa työmarkkinaosapuolten osallistuminen järjestelmän hallintoon toteutettiin. Vastaava työntekijäin ja työnantajain yhtäläinen osallistuminen toteutettiin myös yksityisoikeudellisten LEL-kassojen hallinnossa.

Työeläkejärjestelmä syntyi työmarkkinajärjestöjen aloitteesta aikana, jolloin maassamme vallitsi laaja työttömyys. Katsottiin yleisesti, että täystyöllisyystavoitteen saavuttaminen edellyttää ripeätä teollisuuden ja palveluelinkeinojen laajentamista. Tuolloin lähdettiin siitä, että järjestelmän piirissä tapahtuva rahastoiminen palvelee teollisten elinkeinojen laajentumista ja työllisyyden parantumista. Tämä on tausta, jota vasten työeläkejärjestelmän syntyä on tarkasteltava.

Erikseen ovat myöhemmin syntyneet yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkejärjestelmät, jotka toiminnallisesti niveltyvät työeläkejärjestelmään ja kuuluvat eläketurvakeskuksen piiriin. Merimiesten eläketurva hoidetaan ETK:sta erillään, hallinnon jakaantuessa paritettiperiaatteen mukaisesti merimiesjärjestön ja alan työnantajien kesken.

2. Eläkepoliittiset yleistavoitteet

Eläketurvaa tarvitsevat:

  1. Ikänsä vuoksi työelämästä sivuun jääneet;
  2. työikäiset, jotka eivät voi työllään ansaita toimeentuloaan;
  3. huoltajansa menettäneet henkilöt.

Eläkepolitiikalla on kaksi perustavoitetta:

Kaikille edellä mainituille ryhmille on taattava kohtuullinen vähimmäistoimeentulo, joka on riippumaton aikaisemmasta osallistumisesta tuotantoon ja ansiotasosta.

Palkansaajien aktiivikautena saavuttama kulutustaso on kohtuullisesti turvattava myös ansiotulojen päätyttyä.

Tulotasoeroja on kavennettava ensisijaisesti palkkapoliittisin ja veropoliittisin keinoin. Koska kuitenkin eläkejärjestelmät ovat suuremmaasa määrin yhteiskunnan säädeltävissä kuin muut ansiot, myös eläkepolitiikassa on pyrittävä tuloerojen tasoittamiseen.

Vähimmäiseläketurva ei saa jäädä kohtuuttoman pieneksi keskimääräiseen eläkkeeseen verrattuna.

3. Eläketurvan kehittäminen

Eläkkeen määrä

Eläkkeellä olevalla henkilöllä ei katsota olevan yhtä suuria kulutustarpeita kuin työelämään aktiivisesti osallistuvalla. Tämä johtuu siitä, että eläkeläisillä ei ole työssäkäynnistä aiheutuvia kuluja. Säästöä saattaa syntyä myös siitä, että eläkkeellä oleva voi käyttää aikaansa sellaisiin toimintoihin, joihin työssä olevan aika ei riitä ja jotka siten on korvattava palveluksia tai tavaroita ostamalla. Tämän vuoksi eläketason katsotaan voivan olla selvästi aktiiviajan ansiotasoa alhaisemman.

Alhaisempien tuloryhmien osalta tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä ansiot ovat näillä ryhmillä niin pieniä, että niiden antamasta kulutustasosta tinkiminen eläkkeelle siirryttäessä on lähes mahdotonta ja ainakin kohtuuton vaatimus. Toisaalta ylimmissä tuloryhmissä ansiot ylittävät kulutukseen tarvittavien tulojen määrän niin, että myös eläke muodostuu kiinteitä eläkeprosentteja sovellettaessa eläkepolitiikan tavoitteen kannalta ylisuureksi.

Kiireellisesti pitäisi suorittaa perusteellinen tutkimus siitä, missä määrin työkyvyttömien ja vanhusten kulutusmahdollisuudet eri väestöryhmissä tällä hetkellä on turvattu ja miten kokonaiseläke olisi mitoitettava, jotta se turvaisi tarkoituksenmukaisen eläkkeen kaikissa tuloryhmissä.

Työeläkelakeja säädettäessä otettiin kansaneläkkeen ja työeläkkeiden yhteistavoitteeksi 60 prosentin eläketaso. Valtion virkamiesten eläke on 66 % palkasta. Työeläkejärjestelmässä eläketavoite on 42 % palkasta, joka vanhuuseläkkeiden osalta saavutetaan n. kolmen vuosikymmenen kuluttua. Kun kansaneläke on verovapaa ja kun eläkeläinen saa verohuojennuksia, eläkeläisen käytettävissä olevat tulot ovat jonkin verran suuremmat kuin mitä nämä prosenttiluvut osoittavat. Alhaisempien tulojen kohdella ei tältä pohjalta synny riittävää eläketurvaa, joten eläkeprosenttia on näille ryhmille nostettava. Suurimpien tulojen osalta prosentin alentaminen taas on perusteltua.

Kokonaiseläkkeen olisi taattava vähintään kulloinkin hyväksyttynä pidettävä vähimmäistoimeentulotaso, ellei asianomainen muiden tulojen kautta sitä saavuta. Minimipalkkaa saavan henkilön tulisi eläkkeelle siirtyessään saada puhtaana käteensä vähintään sama summa, minkä hän sai palkastaan puhtaana käteensä, kun verot oli otettu pois. Tulojen kasvaessa tulisi eläkkeen osuuden alentua niin, että suurituloinen saisi käteensä puolet siitä, mitä hän työssä ollessaan saisi, kun verot oli otettu huomioon. Koska tällaisessakin järjestelmässä eläkeläisten tulot saattavat muodostua kohtuuttoman erilaisiksi, olisi eläkkeille lisäksi määrättävä markkamääräinen enimmäistaso.

Porrastetun eläkeprosentin tulee kaikissa tapauksissa olla ehdoton siten, että siihen sisältyvät kaikki eläketulot, myös kansaneläke.

Asumiskustannus muodostaa eläkeläisten menoissa tekijän, jonka kohdalla vaihtelut ovat hyvin suuria asunnon omistamisesta ja vuokratasosta riippuen. Vain kansaneläkettä tai sen lisäksi pientä ansioeläkettä saava eläkeläinen ei ilman erityistukea selviä asumiskustannuksista, varsinkin jos hän joutuu asumaan vuokralla asutuskeskuksessa. Tämän vuoksi kansaneläkkeen asumistukijärjestelmää on edelleen kehitettävä. Samoin on kansaneläkkeeseen edelleen liitettävä tukilisä niille eläkkeensaajille, joilla ei ole mitään muita toimeentuloa parantavia tuloja.

Alhaiset eläkkeet muodostuvat riittämättömiksi erityisesti silloin kun eläkkeensaaja on aktiivi-iässä ja kun hänellä on perhe huollettavanaan. Tämä koskee nimenomaan työkyvyttömyyseläkkeensaajia, joille tulisi turvata taloudelliset mahdollisuudet ikäkauttaan vastaavaan kulutukseen. Siksi työkyvyttömyyseläkkeiden tavoiteprosenttien tulee olla korkeampia kuin vanhuuseläkkeiden. Sen lisäksi eläketurvaa olisi yleensä täydennettävä maksamalla eläkkeisiin kunnolliset huoltajakorotukset. Tällaiset korotukset soveltuvat periaatteessa huonosti ansioeläkkeisiin, joiden lähtökohtana on ansioilla saavutetun kulutustason säilyttäminen. Tämän vuoksi huoltajakorotukset on liitettävä kansaneläkkeeseen ja poistettava ne työeläkkeistä viimeistään silloin, kun työeläkkeet maksetaan täysimääräisinä.

Porrastetun eläkeprosentin mukaisesti toteutettua eläketuloa on kokonaisuutena pidettävä myös verotuksellisesti työtuloon verrattavana. Verotukseen on siirryttävä asteettain vasta kun eläkkeiden vähimmäistasoa nostetaan.

Työeläkkeen karttumista koskevia säännöksiä on kehitettävä siten, että työntekijä ehtii keskimääräisen työssäoloajan puitteissa hyvin ansaita täyden eläkkeen. Raskaissa ja terveydelle vaarallisissa ammateissa täyden eläkkeen ansaitsemisajan on oltava lyhyempi kuin muilla aloilla. Yleisenä eläkkeen ansaitsemisaikana on 30 vuotta katsottava oikeammaksi kuin nykyinen työeläkejärjestelmän 40 vuotta. Lisäksi eläkeoikeuden tulee kertyä kaikesta työstä riippumatta siitä, minkä ikäisenä työ on tehty.

Työeläkkeissä sovelletaan nykyisin kahta eläkkeen laskemistapaa. TEL:ssä eläke määräytyy työntekijän loppupalkan mukaan, kun taas LEL:n pohjana on keskipalkka, joka lasketaan koko työssäoloajalta. Tällaista kohtiajakoisuutta ei sinänsä voida pitää oikeana. Lisäksi TEL:ssä sovellettava laskemistapa usein johtaa työtehon heikkenemisen ja sairastelun vuoksi vanhenevalle työntekijälle epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Tässä suhteessa LEL:ssä sovellettu laskentaperuste on parempi, mutta toisaalta se ei ota riittävästi huomioon työntekijän edistymistä ammatissaan. Molempiin samanlaisena sovellettava laskentatapa on kehitettävä sellaiseksi, jossa nämä heikkoudet on poistettu. Sellainen on järjestelmä, joka eläkkeen määrää laskettaessa ottaa huomioon työntekijän tiettyjen parhaiden vuosien ansiot.

Tavoitteeksi on lisäksi otettava osaeläkejärjestelmän liittäminen eläketurvaan. Osaeläkkeen tarkoituksena on turvata saavutetun kulutustason säilyminen niille, joiden ansiot ovat heikentyneen työkyvyn vuoksi olennaisesti alentuneet tai jotka kuntoutuksella ja uudelleen koulutuksella palautetun työkyvyn saavutettuaan joutuvat sijoittumaan entistä ammattiaan selvästi huonommin palkattuun työhön. Osaeläkejärjestelmän toteuttaminen edellyttää kuitenkin, että työeläkejärjestelmässä on saavutettu nykyistä selvästi parempi eläketaso.

Eläkkeiden ostovoiman säilyminen on turvattava ei ainoastaan suhteessa hintatason muuttumiseen vaan myös suhteessa palkkatason kehitykseen. Ansioeläkkeiden osalta tämä on toteutettu sitomalla ne palkkaindeksiin, kun taas kansaneläke on sidottu elinkustannusindeksiin. Molempiin järjestelmiin on saatava sama indeksisidonnaisuus. Toisaalta eläkkeissä tulee indeksikorotuksissa noudattaa solidaarista eläkepolitiikkaa.

Eläkeikä

Koska kansaneläkkeen toisaalta ja työ-, virka- ja yrittäjäeläkkeiden toisaalta tulee jokaisessa tapauksessa yhdessä muodostaa eläketurva, eläkeikämääräysten tulee kaikkien osalta olla yhdenmukaiset. Eläkeiän yleiseen alentamiseen voidaan pyrkiä sitä mukaa kuin kansantaloudelliset edellytykset siihen ovat olemassa. Ensi tilassa on pyrittävä ottamaan käyttöön erilaisia valikoivia eläkeiän alentamisen perusteita. Tavoitteena on järjestelmä, joka ottaa huomioon sekä ammattiin liittyvät että yksilön henkilökohtaiset edellytykset.

Tämä merkitsee sitä, että rasittavuudeltaan erilaisille työaloille ja ammateille on tutkimusten perusteella määriteltävä oma eläkeikänsä, mikä edellyttää myös eläkkeen ansaintaperusteiden tarkistamista. Liiallisen kirjavuuden välttämiseksi on käytännössä syytä pyrkiä muutamiin harvoihin, esimerkiksi kolmeen ryhmään, joissa kussakin on eläkeiän ohella myös erilainen eläkkeen kertymisperuste.

Järjestelmän tulee suoda mahdollisuus myös henkilökohtaiseen valintaan, jolloin kansalaisilla on oikeus niin halutessaan poiketa normaalista eläkkeelle siirtymisen ajankohdasta joko alas- tai ylöspäin. Eläkkeelle siirtymisen ajankohta tulee tällöin ottaa huomioon eläkkeen määrässä.

Ennenaikaiseläke

Eläkejärjestelmän on oltava sellainen, että eläkkeen saa jokainen joka ei kykene työllä ansaitsemaan toimeentuloaan. Tämän vuoksi työkyvyttömyyseläkkeen käsitettä on määrätietoisesti laajennettava ennenaikaiseläkkeeksi, jonka myöntämisessä otetaan huomioon lääketieteellisten tekijäin ohella myös ammatilliset ja sosiaaliset näkökohdat. Ratkaisun perustana on pidettävä sekä henkilön kykyä että hänen mahdollisuuksiaan tehdä työtä siinä tilanteessa, missä hän on eläkettä hakiessaan.

Ammatilliset näkökohdat kytkeytyvät henkilön mahdollisuuksiin jatkaa työskentelyä siinä ammatissa, johon hän on tottunut ja kouliintunut. Ikä ja alentunut kunto saattavat muodostua jatkamisen esteiksi siitä huolimatta, että lääketieteellisessä mielessä kysymys ei varsinaisesti ole työkyvyttömyydestä. Sosiaaliset tekijät taas liittyvät henkilön asuinpaikkaan ja mahdollisuuteen sieltä käsin saada hänelle soveltuvaa työtä. Vanhenevan henkilön kohdalla ei vaikeuksien kohdatessa ole kohtuullista eikä usein mahdollistakaan edellyttää siirtymistä uuteen ammattiin tai muuttamista toiselle paikkakunnalle, vaan oikeana ratkaisuna on pidettävä ennenaikaiseläkkeen myöntämistä. Tällainen ratkaisu on tehtävä mahdolliseksi ainakin 55 vuoden iästä alkaen.

Perhe-eläkejärjestelmään liittyvää leskeneläkettä on pidettävä ennenaikaiseläkkeeseen rinnastettavana toimeentuloturvan muotona niille leskeksi jääneille henkilöille, joiden toimeentulo on joko kokonaan tai olennaisilta osin ollut kuolleen aviopuolison tuloista riippuvainen. Tämän vuoksi yleisestä leskeneläkkeestä on poistettava ne aukot, joita siinä edelleen on ilman huoltovelvollisuutta olevien leskien kohdalta. Samalla ansioeläkkeisiin liittyvää perhe-eläkettä on kehitettävä siten, että leskeneläkettä myönnettäessä pyritään välttämään kohtuuttomien kokonaistulojen muodostumista niille, joilla eläkkeen lisäksi on huomattavia ansiotuloja.

Eri eläkejärjestelmissä on työkyvyttömyyden käsitettä sovellettu epäyhtenäisesti säännösten periaatteellisesta yhdenmukaisuudesta huolimatta. Eläkejärjestelmien ohella tämä koskee myös sairausvakuutusta. Tämän vuoksi sekä työkyvyttömyyden että yleensä ennenaikaiseläkkeiden perusteiden yksilöllisessä ratkaisemisessa on päästävä yhtenäiseen käytäntöön, mikä voidaan toteuttaa vain perustamalla tätä varten eläkejärjestelmien ja sairausvakuutuksen yhteinen muutoksenhakuaste.

4. Kuntoutus

Nykyaikaiseen eläkepolitiikkaan kuuluu työkyvyttömyyden ennalta ehkäisy ja toisaalta työkyvyttömien ja leskien ammatillinen kuntoutus ja uudelleen koulutus. Lääketieteellinen kuntoutus kuuluu periaatteessa terveyspolitiikan tehtäviin.

Kuntoutustoiminnalla ei ole maassamme yhtenäistä lainsäädäntöä eikä keskitettyä hallintoa. Sosiaalivakuutusjärjestelmissä lakisääteinen kuntoutustoiminta sisältyy kansaneläkelakiin, sairausvakuutuslakiin, työeläkelakeihin sekä lakeihin tapaturmavakuutusta ja liikennevakuutusta saavien invalidihuollosta. Lisäksi valtio vastaa invaliidihuoltolain mukaisesta kuntoutuksesta. Invaliidihuoltolain samoin kuin tapaturmavakuutusta saavien invaliidihuoltolain ja liikennevakuutusta saavien invaliidihuoltolain mukainen kuntoutus on vammautuneen oikeus. Muut lait sisältävät vain kuntoutuksen mahdollisuuden ja tällöin kuntoutuksen rahoituksen myöntäminen jää ko. sosiaalivakuutuslaitosten viranomaisten harkintaan, jolloin päätöksistä ei ole valitusoikeutta.

Kuntoutustoiminnan pirstoutuminen usean eri lain alaisuuteen ja monen eri organisaation hoidettavaksi on aiheuttanut sen, että kuntoutusta tarvitsevan samoin kuin terveydenhuolto- ja sosiaalialan henkilöstön on kussakin tapauksessa vaikea löytää oikeat väylät kuntoutuspalvelujen saamiseksi. Tämän vuoksi jää monia mahdollisuuksia käyttämättä. Huolimatta kuntoutusjärjestelmien lukuisuudesta ja kuntoutusorganisaatioiden toiminnan osittaisesta päällekkyydestä, on myös sellaisia vajaakuntoisia, jotka eivät saa kuntoutuspalveluja minkään lain nojalla. Ne, joille kuntoutusta myönnetään, saavat huomattavastikin eritasoisia taloudellisia etuuksia kuntoutusaikanaan riippuen siitä, minkä sosiaalivakuutusjärjestelmän piiriin he kuuluvat.

Kokonaisuutena ottaen ammatillinen kuntoutus on siten tällä hetkellä hajanaista, sattumanvaraista ja ohjelmoimatonta. Tilanteen parantamiseksi koko kuntoutustoiminta on viipymättä saatettava yhtenäisen lainsäädännön piiriin. Eläke- ja vakuutuslaitosten on edelleen osallistuttava kuntoutustoiminnan rahoittamiseen; sen sijaan kuntoutuspalvelusten tuotanto ja yksilökohtaisten kuntoutuspäätösten tekeminen on erotettava eläke- ja vakuutuslaitoksista, sillä näiden laitosten ja vakuutettujen edut saattavat olla ristiriitaisia.

5. Eläkeorganisaatioiden tehtävät

Sekä yhteiskunnan että eläkeläisten kannalta on olennaista, että eläkejärjestelmä niveltyy tarkoituksenmukaisesti ja koko yhteiskuntaa palvelevalla tavalla yhteiskunnan muuhun koneistoon, ja että yhteiskunnalla on todelliset mahdollisuudet valvoa eläkejärjestelmien hallintoa ja toimintaa.

Sikäli kuin eläkejärjestelmistä sinänsä on kysymys, niiden tarjoamia etuja on jatkuvasti pyrittävä lisäämään: samalla on varmistettava, ettei kukaan eläketurvaan oikeutettu ahtaan tulkinnan tai lainsäädännön puutteiden vuoksi jää eläketurvan ulkopuolelle. Eri järjestelmien on taattava riittävä oikeusturva sen piiriin kuuluville kansalaisille, ja yhdenmukainen kohtelu on varmistettava riippumatta siitä, minkä järjestelmän piiriin ao. henkilö kuuluu.

Eläkejärjestelmien käytännön toiminnalta on edellytettävä tarkoituksenmukaisuutta ja taloudellisuutta. Luonnollisina niille kuuluvina tehtävinä on pidettävä mm. eläkkeiden myöntämistä varten tarpeellisten tietojen keräämistä, eläkkeiden myöntämistä ja maksamista, eläkkeenhakijoiden ja eläkkeensaajien neuvontaa ja palvelua, eläketurvaa koskevien tutkimusten suorittamista sekä eläkkeiden rahoitusta varten tarpeellisten varojen keräämistä, hoitoa ja liikenevien varojen sijoittamista.

Kansalaisten eläkeasioissa tarvitsemien palvelujen parantamiseksi on luotava sosiaalivakuutuksen koko alan kattavien paikallisten palvelutoimistojen verkko. Toimistojen tehtäviin tulee kuulua neuvonta, opastus ja oikeusapupalvelu. Kansalaisten asioiden hoidon helpottamiseksi on pikaisesti yhtenäistettävä eläkkeisiin liittyvää palvelua, neuvontaa, maksatusta ja muutoksenhakua.

6. Eläkkeiden rahoitus

Väestön ikärakenteessa parhaillaan tapahtuva muutos johtaa siihen, että eläkeikäisten suhteellinen osuus tulee olemaan vielä huomattavasti tämänhetkistä korkeampi. Tästä johtuen aktiiviväestö joutuu rahoittamaan eläkemenot, joiden määrä suhteessa aktiiviväestön omiin ansioihin tulee olemaan huomattavan suuri. Tämä seikka on mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon eläkejärjestelmärahoitusta suunniteltaessa siten, että rahoitukseen varaudutaan ennakolta.

Kansaneläke rakentui sen perustamisvaiheessa kokonaan rahastointiperiaatteelle, mutta järjestelmä ei tällaisena muodostunut eläkepoliittisesti riittävän tehokkaaksi. Järjestelmää tarkistettaessa rahasotintiperiaatteesta luovuttiin. Nykyinen kansaneläkejärjestelmä pohjautuu jakoperiaatteelle, jota tuetaan aikaisemmin koottujen rahastojen avulla.

Virkaeläkkeet on alun perin katsottu julkisten yhteisöjen normaaleiksi menoiksi, jotka katetaan vuotuisilla tuloilla ilman rahastointia. Sen sijaan työ- ja yrittäjäeläkkeet on muodostettu rahastointipohjalle, josta on kuitenkin osittain luovuttu eräitä eläke-etuja lisättäessä. Eläkemenojen kasvaessa rahastoiminen vähitellen supistuu ja tapahtuu siirtymistä jakoperiaatteeseen.

Rahastointi merkitsee paitsi varautumista myöhempien vuosikymmenien eläkemenoihin myös sitä, että nyt eläkeiässä olevan väestön eläketurvaa alennetaan ja eläkelakien pohjalla kerättyjä varoja käytetään tuotannollisiin investointeihin. Kansantaloudellisista syistä rahastointia on toistaiseksi jatkettava. Tavoitteena on kuitenkin pidettävä, että kansantaloudelle välttämättömät investoinnit rahoitetaan sellaisella tavalla, jonka rasitus jakaantuu tasaisesti sekä aktiivi- että eläkeikäisen väestön kannettavaksi.

Eläkerahastojen käyttöön kytkeytyy huomattava taloudellinen valta. On tärkeätä varmistaa, että eläkerahastojen varat sijoitetaan yhteiskuntapoliittisesti tarkoituksenmukaisesti. Vallitsevan käytännön mukaan työnantajat saavat lainata takaisin tilittämiään varoja, ilman että niiden käyttö niveltyisi talouspoliittiseen kokonaissuunnitteluun. Jotta varat voitaisiin sijoittaa palvelemaan suunnitelmallista rakenne- ja suhdannepolitiikkaa, rahastojen käytön valvonta on demokratisoitava. Lopullista tavoitetta asetettaessa on huomattava, että pakollisten työeläkkeiden perusteella kertyvien rahastojen käyttöön liittyy huomattava taloudellinen valta. Suunnitelmallisen rakenne- ja suhdannepolitiikan mahdollistamiseksi on välttämätöntä, että nämä merkittävät lakisääteiset koottavat varat saadaan demokratian julkiseen valvontaan.

7. Organisaation kehittäminen

Nykyinen kansaneläkejärjestelmä

Kaikki Suomessa asuvat henkilöt kuuluvat kansaneläkejärjestelmän piiriin. Heidän kansaneläkeasioitaan ja sairausvakuutustaan koskevat tehtävät on keskitetty Kansaneläkelaitokselle. Kansaneläkelaitos on eduskunnan valvonnan alainen itsenäinen julkisoikeudellinen laitos. Sen hallintoelimiä ovat eduskunnan nimeämät kansaneläkelaitoksen valtuutetut, lisätty hallitus, joka muodostuu KELA:n hallituksesta ja valtioneuvoston nimeämistä lisäjäsenistä sekä presidentin nimittämistä johtajista muodostuva hallitus. Käytännössä valtuutettujen ja lisätyn hallituksen toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajoitetut, ja päätäntävalta onkin siirtynyt yhä selvemmin suppealle johtajistolle. Täten voidaan laitoksen kansanvaltaisuutta pitää riittämättömänä. Lisäksi on huomattava, että eri hallintoelinten väliset suhteet ja vastuunjako on epäselvä ja että laitoksen suhteet valtiovaltaan sekä sosiaaliturvan hallintoon ja suunnitteluun ovat vähäiset.

Kansaneläkelaitoksen alue- ja paikallishallintoa hoitavat eläkevakuutuksen osalta piiritarkastajat ja piiriasiamiehet toimistoineen. Paikallisina asiantuntijaeliminä ovat eläketoimikunnat. Sairausvakuutuslain voimaantultua perustettiin sen toimeenpanoa varten kokonaan erillinen kenttäorganisaatio.

Valitusviranomaisena kansaneläkeasioissa on tarkastuslautakunta, jonka päätöksiin voi edelleen hakea muutosta vakuutusoikeudelta.

Kansaneläkejärjestelmän kehittäminen

Ne syyt, jotka aikanaan johtivat kansaneläkelaitoksen muodostamiseen valtiosta erilliseksi laitokseksi, ovat toiminnan luonteen muutosten myötä poistuneet. Sen sijaan tarve kansaneläke- ja sairausvakuutuksen hallinnon liittämiseen nykyistä kiinteämmin sosiaaliturvan muuhun hallintoon on käynyt yhä ilmeisemmäksi. Sen vuoksi on tutkittava mahdollisuuksia muodostaa sosiaali- ja terveysministeriön alainen demokraattisesti valvottu valtion keskusvirasto.

Kansaneläkelaitoksen nykyiset erilliset eläke- ja sairausvakuutuksen kenttärganisaatiot on yhdistettävä. Yhteistä organisaatiota luotaessa on tasapuolisesti turvattava molemmissa järjestelmissä nyt palvelevien toimihenkilöiden edut ja kiinnitettävä riittävästi huomiota laitoksen piiriasiamies- ja piiritarkastajakunnan pitkään kokemukseen.

Kokonaiseläketurvan mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi järjestämiseksi on kansaneläke-, perhe- ja rintamamieseläkejärjestelmien sisällölliseen kehittämiseen syytä ryhtyä pikaisesti.

Nykyinen ansioeläkejärjestelmä

Ansioeläkelakien toimeenpano on uskottu lukuisien erillisten eläkelaitosten hoidettavaksi ja järjestelmän hallinto on muutenkin varsin epäyhtenäinen. Eräänlaisen kokonaisuuden muodostavat kuitenkin TEL- ja LEL-vakuutusta sekä maatalous- ja muiden yrittäjien eläkevakuutusta hoitavat eläkelaitokset, joiden yhteisenä keskuselimenä on eläketurvakeskus. Tämän piirin ulkopuolella ovat merimiesten eläkekassa sekä julkisoikeudellisten yhteisöjen valtion, kuntien ja kirkon eläkejärjestelmät.

TEL-vakuutusta hoitavat vakuutusyhtiöt, avustuskassalain mukaiset eläkekassat ja eläkesäätiöt. Vakuutusyhtiöt ovat itsenäisiä ja niille myöntää toimiluvan sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosasto. Eläkekassat ovat työnantajien perustamia, ne toimivat yritysten piirissä tai määrätyillä aloilla ja niiden hallintoon osallistuvat myös työntekijät. Eläkesäätiöt ovat työnantajien perustamia ja kokonaan heidän hallinnassaan.

LEL-vakuutuksesta on huolehtimassa neljä työeläkekassaa, joiden hallintoa hoitavat lähinnä asianomaisten työmarkkinajärjestöjen edustajat pariteettiperiaatteen mukaisesti. Maatalousyrittäjillä on oma eläkelaitos, jonka hallinnossa ovat mukana yrittäjäjärjestöt ja valtion edustajat. Muiden yrittäjien eläkevakuutusta hoitavat TEL-eläkelaitokset ja yrittäjäeläkekassat.

Työeläkelaitosten keskuselimenä toimii eläketurvakeskus. Sen päätösvaltaa käyttävän edustajiston jäsenet sekä hallituksen puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan määrää sosiaali- ja terveysministeriö. Enemmistönä molemmissa hallintoelimissä ovat työmarkkinajärjestöjen edustajat, jotka varsinaisten työeläkejärjestelmien osalta valitaan pariteettiperiaatteen mukaisesti. Eläketurvakeskuksen ja sen piiriin kuuluvien eläkelaitosten toimintaa valvoo sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosasto. Valitusviranomaisena näissä eläkejärjestelmissä on eläkelautakunta, jonka päätöksiin voi edelleen hakea muutosta vakuutusoikeudelta.

Merimieseläkelain toimeenpanosta huolehtii eläketurvakeskuksen ulkopuolella oleva erillinen eläkekassa, jonka toimintaa valvoo sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosasto. Merimieseläkekassan hallintoa hoitavat työntekijäin ja työnantajien edustajat. Ainoana valitusviranomaisena on vakuutusoikeus.

Valtion eläkelain toimeenpano on uskottu valtionkonttorille, joka toimii keskusviraston tapaan. Valitusviranomaisena on korkein hallinto-oikeus. Kunnallisen eläkelain toimeenpanosta huolehtii kunnallinen eläkelaitos, joka on sisäasianministeriön valvonnassa. Hallintoelimissä on kuntien edustajien lisäksi myös viranhaltija- ja työntekijäjärjestöillä vähäinen edustus. Valituseliminä ovat kunnallisen eläkelaitoksen eläkelautakunta ja edelleen korkein hallinto-oikeus. Evankelisluterilaisen kirkon piirissä huolehtii eläketurvasta asianomaisen lain puitteissa kirkon keskusrahasto ja valituselimenä on korkein hallinto-oikeus.

Ansioeläkejärjestelmän kehittäminen

Pitkän aikavälin yleisenä tavoitteena tulee olla palkanansaitsijain kaikkien ansioeläkejärjestelmien lainsäädännöllinen yhdistäminen. Sitä silmällä pitäen on järjestelmien sisäistä yhtenäisyyttä asteittain lisättävä ja etuja yhtenäistettävä kohdistamalla parannukset painottuneesti pienempien etujen järjestelmiin.

Kun eläketurvakeskuksen piiriin kuuluvat työeläkelaitokset jo nyt muodostavat verraten yhtenäisen kokonaisuuden, on yhtenäistämistä niiden osalta edelleen kehitettävä. Eläkelaitosten lukumäärää on pyrittävä vähentämään sekä TEL- että LEL-eläkelaitosten osalta.

Eläkevakuutusyhtiöistä on säädettävä erillinen eläkevakuutusyhtiölaki, joka ottaa huomioon niiden erikoisluonteen muiden vakuutusyhtiöiden joukossa. Eläkevakuutusyhtiöiden toimiluvan saamisen edellytykseksi on asetettava vähimmäisvaatimukset toiminnan laajuuteen ja tason nähden. Eläkevakuutusyhtiöissä tulee hallinto järjestää niin, että vakuutetut työntekijät saavat työmarkkinajärjestöjensä välityksellä riittävän edustuksen niiden hallinnossa. Tämä edustus tulee ulottaa myös yhtiöiden johtokuntaan. Eläkesääntöihin liittyvien verotuksellisten näkökohtien ja hallinnon kokoonpanon yksipuolisuuden vuoksi on harkittava mahdollisuuksia niitä koskevan lainsäädännön purkamiseksi ja toimilupien lakkauttamiseksi. Eläkesäätiöiden piirissä olevat työnantajat voivat siirtää eläkesäätiöihin rekisteröidyn eläkekantansa perustettavalle avustuskassalain mukaiselle eläkekassalle tai liittyä vakuutuksen kautta johonkin eläkevakuutusyhtiöön.

Kaikkien ansioeläkejärjestelmien koordinointi ja rekisteröinti on keskitettävä eläketurvakeskukselle. Sen asemaa sosiaalihallinnossa on selvennettävä ja vahvistettava. Valvonta on kaikkien järjestelmien osalta keskitettävä sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosastolle. Muutoksenhakumenettely on yhtenäistettävä.

Työmarkkinajärjestöjen edustusta ja vaikutusmahdollisuuksia on lisättävä kaikissa eläkelaitoksissa ja niiden keskuselimessä pariteettiperiaatteen pohjalta. Tämä periaate on ulotettava myös eläkevakuutusyhtiöihin.

Kunkin työeläkelaitoksen piiriin on perustettava työmarkkinajärjestöjen edustajista ja asiantuntijoista koottu eläkeasioiden ratkaisuelin, joka käsittelee periaatteessa kaikki eläkehakemukset ja kohdistaa huomionsa erityisesti työkyvyttömyystapauksiin.

Työntekijöille on annettava työpaikkakohtaisesti oikeus itse valita se työeläkelaitos, jossa työnantajan tulee järjestää heidän eläketurvansa.

Valtionkonttorin toimintaa on kehitettävä niin, että eläkehakemusten käsittely nopeutuu ja ratkaisut yhdenmukaistuvat muiden eläkelaitosten noudattaman eläkepolitiikan kanssa.