Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/423

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Kriminaalipolitiikka muuttuvassa yhteiskunnassa


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: Kriminaalipolitiikka muuttuvassa yhteiskunnassa
  • Vuosi: 1969
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KRIMINAALIPOLITIIKKA MUUTTUVASSA YHTEISKUNNASSA

Hyväksytty SDP:n XXVIII puoluekokouksessa Turussa 6-9. 6. 1969

I NYKYTILANNE

Maassamme tuomitaan vuosittain yli 200.000 rangaistusta. Näistä noin 95% on sakkoja ja 5% vapausrangaistuksia.

Rangaistuslaitoksiin saapui vuoden 1967 kuluessa rangaistusta kärsimään 17.503 miestä ja 485 naista. Vankien päivittäinen keskimäärä v. 1967 oli 7.114. Vuonna 1938 oli rangaistuslaitoksissa päivittäin keskimäärin 5.971 henkeä. Maamme väkiluku oli vuoden 1938 lopussa 3.672.000 ja vuoden 1967 lopussa 4.675.000. Näiden lukujen mukaan laskettuna oli 100.000 asukasta kohti päivittäin v. 1938 162 ja v. 1967 152 vankia.

Paljon vapausrangaistuksia

Maassamme käytetään suhteellisen paljon vapausrangaistuksia. Jos verrataan viime vuosien vankilukuja, niin meillä on suhteellisesti laskien kolme kertaa enemmän vankeja kuin Norjassa, vaikkei rikollisuus Suomessa ole sen yleisempää tai törkeämpää. Kuvaavana yksityiskohtana voidaan todeta, että v. 1961 tuomittiin Norjassa ehdottomaan vapausrangaistukseen 183 alle 21-vuotiasta rikoksentekijää. Vastaava määrä Suomessa oli samana vuonna 946. Myös Ruotsin ja Tanskan suhteellinen vankiluku (60-70 100.000 asukasta kohti) on lähes samalla tasolla kuin Norjassa.

Suomen vankiluvun suuruus muihin pohjoismaihin verrattuna on maamme kriminaalipoliittisten ongelmien lähtökohtana ja osoittaja. Suomen erikoisaseman syyt eivät ole täysin selvillä. Tässä yhteydessä on pohjoismaisten asiantuntijoiden taholta viitattu Suomessa ilmeneviin yhteiskuntaluokkien eroihin, jotka eivät ole tasoittuneet täällä yhtä suuressa määrin kuin muissa pohjoismaissa. Epäilemättä myös rikollisuutta koskevat vanhoilliset asenteet ja jyrkät ennakkoluulot ovat vaikuttaneet Suomen erikoisaseman syntymiseen.

Vapausrangaistusten runsas käyttö muodostaa kriminaalipoliittisen ongelman kaikkien rikokseen liittyvien henkilötahojen ja intressien kannalta.

Suuret kustannukset

Yhteiskunnalle vapausrangaistusten täytäntöönpano on huomattava taloudellinen rasitus. Vuonna 1967 vankeinhoidon vankipäivää kohti lasketut nettomenot olivat 12,24 mk. Vankilamenoissa päästäisiin tuntuvaan vähenemiseen, jos vankimäärä pystyttäisiin alentamaan pohjoismaiselle tasolle.

Rikoksen uhrin mahdollisuudet saada korvausta kärsimistään vahingoista ovat pienemmät tekijän joutuessa vankilaan, koska vankityöstä ei makseta kohtuullista palkkaa.

Rikoksentekijän kannalta vapaudenriisto on todettu tulevaisuutta ajatellen huonoimmaksi mahdolliseksi rikoksen seuraamukseksi. Rikoksen uusiminen on todennäköisempää jos tekijä tuomitaan ehdottomaan vapausrangaistukseen kuin jos samassa tilanteessa seuraamuksena olisi toimenpide, johon ei liity vapaudenmenetystä. Yleensä parhaimmankin vankilan vaikutus rikoksentekijän yhteiskuntakelpoisuuteen on epäedullinen.

Rikoksen tosiasialliset seuraukset ulottuvat usein myös rikoksentekijän perhepiiriin. Jos rikoksentekijä on perheen huoltaja, ovat perheen inhimilliset ja taloudelliset kärsimykset sitä suuremmat, mitä pitemmäksi ajaksi rikoksentekijä joutuu vankilaan.

Tilastoissa vain osa rikoksista

Rikollisuuden koko kuva ei selviä rikostilastoista. Rangaistukseen tuomitut muodostavat vain osan rikollisten kokonaismäärästä. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan huomattavasti suurempi osa rikoksista jää rekisteröimättä kuin tulee tilastoihin.

Käytettävissä olevat pohjoismaiset piilorikollisuustutkimukset osoittavat esimerkiksi ettei rikollisuus nuorison keskuudessa ole poikkeuksellista vaan tilastollisesti pikemminkin enemmistö- käyttäytymiseen kuuluvaa. Ryhmänä rikoksentekijät eivät näytä muodostavan -niin kuin yleisesti on otaksuttu- luonteeltaan tai muilta ominaisuuksiltaan selvästi poikkeavaa ihmisryhmää. Myös kaikissa yhteiskuntaluokissa esiintyy rikollisuutta. Sen sijaan vankiloihin joutuvat rikoksentekijät muodostavat ilmeisesti poikkeavan ihmisryhmän. Tutkimuksissa on todettu, että sielulliset poikkeavuudet ja kuuluminen alempaan sosiaaliryhmään on yleisempää vankien kuin keskiväestön joukossa.

Yhteiskunnan rikollisiin kohdistamien toimenpiteiden piiriin joutuvat eivät valikoidu tasaisesti koko rikollisten joukosta, vaan joko inhimillisesti tai taloudellisesti vähempiosaiset ovat tässä joukossa yliedustettuina. Virallisista tuomioistuintilastoista voidaan myös saada selville, että vapausrangaistuksia käytetään suhteellisesti enemmän vähävaraisempien sosiaaliryhmien kohdalla.

Vanhat asenteet ja ennakkoluulot

Yhteiskunnan rikollisiin kohdistuvien toimenpiteiden perusteena on lainsäädäntö. Suomen rikoslaki on vuodelta 1889. Vaikka sitä on säätämisen jälkeen osittain muutettu ja lisäksi säädetty erityislakeja on rikoslainsäädäntömme monelta osin vanhentunutta. Se perustuu edelleen melko pitkälle 1800-luvun sääty-yhteiskunnan asenteisiin ja arvostuksiin. Sitä paitsi erityisesti 1930-luvulla toteutetut rikoslainsäädännön uudistukset, jotka suureksi osaksi ovat edelleen voimassa olevaa oikeutta, perustuvat tuon ajan Saksasta levinneeseen kriminaalipoliittiseen ideologiaan, joka on nyky-yhteiskunnalle vierasta.

Asenteiden ja ennakkoluulojen sijasta on nyt käytettävissä tutkimuksia, joiden hyväksikäyttö on tähän asti ollut varsin vierasta rikosoikeudellisia lakeja säädettäessä. Vanhentuneiden asenteiden ja ennakkoluulojen sijasta on tulevan rikosoikeudellisen lainsäädännön perustaksi otettava jatkuvasti etenevä kriminologinen tutkimus.

Yhteiskunta muuttuu -- rikosoikeus jäänyt jälkeen

Arvostusten muuttuminen perustuu yhteiskunnan muuttumiseen. Rikoslainsäädännöstä ilmenevä korostettu omaisuuden suoja voidaan ymmärtää viime vuosisadan oloissa, jolloin omaisuutta oli vähän ja siihen kohdistuvat rikokset siten saattoivat aiheuttaa suurta vahinkoa. Elintason nousu ja aineellisten hyödykkeiden vallankumouksellinen kasvu tällä vuosisadalla ovat muuttaneet tilanteen siten, ettei omaisuusrikosten erikoisasema esimerkiksi huomattavasti suurempia inhimillisiä kärsimyksiä aiheuttaviin väkivaltarikoksiin verrattuna ole perusteltua. Yhteiskunnan toimintamuotojen ja -piirin räjähdysmäinen laajentuminen tällä vuosisadalla on tuonut rikosoikeudellisena ongelmana esille yhteiskunnallisen vallan, erityisesti taloudellisen vallan, väärinkäytön. Rikoslainsäädännössämme ei tähän, ns. valkokaulusrikollisuuteen ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Esimerkiksi konkurssirikoksia koskevat säännökset ovat edelleen siinä muodossa, jonka ne saivat vuonna 1868 huolimatta olosuhteiden täydellisestä muuttumisesta.

Niin Suomen rikosoikeudellinen erikoisasema muihin pohjoismaihin verrattuna, yhteiskunnan rikollisiin kohdistuvissa toimenpiteissä todettu vähävaraisempien sosiaaliryhmien diskriminointi, kuin yhteiskunnan muuttumiseen perustuva lainsäädännön vanhentuminen perustelevat huomattavia kriminaalipoliittisia uudistuksia.

II SOSIALIDEMOKRAATTISEN KRIMINAALIPOLITIIKAN YLEISTAVOITE

Kriminaalipolitiikka muodostaa osan yhteiskunnan yleisestä sosiaalipolitiikasta. Siten yleisten sosiaalipoliittisten ongelmien ratkaiseminen ja asetettujen tavoitteiden saavuttaminen voi olen- naisesti vaikuttaa myös kriminaalipoliittisiin ongelmiin. Siten myös kriminaalipolitiikassa on pyrittävä tavoittelemaan samoja taloudellisia, sivistyksellisiä ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä arvoja kuin muissakin yhteiskuntapoliittisissa ratkaisuissa. Toisaalta rikollisuudesta ja siihen kohdistuvista toimenpiteistä aiheutuvat kärsimykset on pyrittävä pitämään mahdollisimman alhaisina. Toisaalta haittavaikutukset on pyrittävä jakamaan oikeudenmukaisesti eri osapuolten kesken.

Tämä merkitsee sitä, ettei päämääräksi voida asettaa rikollisuuden täydellistä lopettamista, johon pyrkiminenkin edellyttäisi suuren ja siten kalliiksi käyvän valvontakoneiston luomista ja nykyistäkin ankarampien rangaistusten käyttämistä. Tiukka valvonta ja ankarat rangaistukset ovat merkkejä muutenkin jäykästä ja uudistuksia pelkäävästä yhteiskunnasta. Sosialidemokraattisessa, ihmiskeskeisyyteen pyrkivässä kriminaalipolitiikassa tätä ei voida hyväksyä.

Tämä merkitsee myös sitä, ettei väistämättömästä vähimmäisrikollisuudesta aiheutuvia kärsimyksiä ole jätettävä vain rikoksen uhrin, rikoksentekijän ja näiden omaisten kannettavaksi. Muiden yhteiskunnan jäsenten on osallistuttava haittavaikutusten tasaamiseen.

Vuodelta 1962 olevan Pohjoismaiden neuvostossa hyväksytyn ns. Helsingin sopimuksen 5 artiklan mukaan pohjoismaat pyrkivät yhdenmukaistamaan rikosta ja rikoksen seuraamuksia koskevat säännöksensä. Tähän tavoitteeseen pyrkiminen edellyttää jo nyt muiden pohjoismaiden kriminaalipolitiikan seuraamista ja rikosoikeudellista lainsäädäntöä uudistettaessa muiden pohjoismaiden vastaavien säännösten huomioonottamista.

III SOSIALIDEMOKRAATTISEN KRIMINAALIPOLITIIKAN TOIMINTAOHJELMA

Rikosten ennakkotorjunnasta

Rikoksentekotilaisuuksien vähentäminen on monessa tapauksessa yksinkertainen ja halpa keino supistaa rikollisuutta. Omaisuuden suojaa voidaan lisätä erilaisilla lukitsemislaitteilla. Tavaratalovarkauksia voidaan estää tavaroiden säilyttämistä koskevilla järjestelyillä ja ehkäisevällä valvonnalla. Liikennerikoksia voidaan vähentää parantamalla teiden kuntoa ja järjestämällä uudelleen liikenteen kannalta vaarallisiksi osoittautuneita risteyksiä. Osa näistä tehtävistä kuuluu luonnostaan yhteiskunnalle osa yhteiskunnan yksityisille jäsenille. Rikoksia ennalta ehkäiseviin järjestelyihin on pyrittävä ensisijaisesti vapaaehtoisin toimin, mutta tarvittaessa rikosten ennakkotorjuntaa on kehitettävä myös lainsäädäntötoimenpitein.

Poliisikoulutusta ja -toimintaa kehittämällä voidaan myös vaikuttaa ennakolta ehkäisevästi rikollisuuteen. Erityisesti on pyrit- tävä poliisivoiman tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Työvoimaa on vapautettava vähämerkityksellisten rikosten estämisestä ja selvittämisestä. Sen sijaan rikospoliisin toimintaa on tehostettava esimerkiksi piiloon jäävän valkokaulusrikollisuuden vähentämiseksi. Tällä hetkellä ei poliisilla ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia taitavasti kirjanpidon avulla suoritettujen rikosten paljastamiseksi.

Rikostyyppien määritteleminen

Mitään ikuisia rikoksia ei tunneta. Rikos on tässä mielessä suhteellinen, ajasta ja paikasta riippuva käsite. Nykyinen rikosten määrittely pohjautuu edelleen paljolti viime vuosisadalla vallinneisiin porvarillisiin arvostuksiin ja asenteisiin. Yhteiskunnan muuttuminen on siten osittain luonnollisella tavalla aiheuttanut rikosmäärittelyjen vanhentumisen.

Jokainen kriminalisointi on yhteiskunnallinen tarkoituksenmukaisuuskysymys. Nyky-yhteiskunnassa kriminalisointiin liittyy niin monia haittavaikutuksia, että sitä on käytettävä harkiten ja viimesijaisena keinona muiden toimenpiteiden ollessa riittämättömiä. Rangaistavaksi julistamista on käytettävä vain siinä tapauksessa, että jonkin intressin suojaaminen myös rikosoikeudellisiin keinoin on tarkoituksenmukaista verrattaessa siitä aiheutuvia kustannuksia ja kärsimyksiä muihin kysymykseen tuleviin vaihtoehtoihin. Vuonna 1889 vahvistetun rikoslain alaisuudesta on vihdoinkin poistettava teot, jotka eivät loukkaa tai vaaranna toisten yksilöiden tai yhteiskunnan suojaa tarvitsevia etuja, vaikka ovatkin ehkä joissakin yhteiskuntaluokissa vallitsevien moraalisääntöjen vastaisia.

Oikeusturva oikeudenkäynnissä

Rikosoikeudellisten toimenpiteiden kohteeksi joutuminen saattaa kohtalokkaalla tavalla vaikuttaa yksilön tulevaan kehitykseen. Sen vuoksi on rikoksen ilmitulosta alkaen kiinnitettävä erityistä huomiota rikoksesta epäillyn oikeusturvaan.

Oikeusturvan nostamiseksi oikeusvaltioissa nykyisin hyväksytylle tasolle on esitutkintaa muutettava siten, että syytetyn sallitaan ennen kuulusteluun ryhtymistä ja kuulustelun aikana käyttää avustajaa. Tämä oikeus on turvattava myös asianomistajalle.

Oikeudenkäyntiä ja lopullista päätöstä edeltävää vapaudenriistoa koskevat aikamääräykset on tarkistettava ja lyhennettävä muissa pohjoismaissa noudatettavia pidätysaikoja vastaaviksi.

Syytetyn mielentutkimusta on nopeutettava. Oikeusturvan ja tasapuolisuuden takaamiseksi mielentilatutkimukset on keskitettävä mahdollisimman harvojen erikoislääkäreiden suoritettavaksi.

Syytetyn julkinen puolustus on järjestettävä myös oikeudenkäynnissä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen edellyttämällä tavalla.

Tuomioistuinten toimintaa on kehitettävä siten, että syytetyn oi- keusturvan kannalta tärkeimmät kysymykset, jutussa esitetyn näytön arvostelu ja seuraamusten määrääminen saavat enemmän huomiota osakseen. Epäasiallisten seikkojen vaikutuksen eliminoimiseksi on todistelumenettely ja syyllisyyskysymyksen ratkaisu pyrittävä selvästi erottamaan seuraamusten määräämisestä. Muutoksenhakuasteessa tapahtuva näytön arvostelu on oikeusturvan kannalta epätyydyttävästi järjestetty. On päästävä siihen, että joko muutoksenhakuasteessa järjestetään uusi suullinen todistelumenettely tai alemmassa oikeudessa tapahtuva todistelumenettely viedään pöytäkirjaan täydellisemmin lähinnä teknillisten laitteiden avulla.

Oikeusturvan kannalta arveluttavaa on myös se, etteivät tuomioistuimet nykyisin perustele todistuskysymyksiä ja seuraamusten määräämistä koskevia ratkaisujaan. Luottamuksen säilyttäminen tuomioistuinten puolueettomuuteen ja oikeudenmukaisuuteen edellyttää ratkaisujen perusteiden ilmaisemista.

Seuraamusjärjestelmän kehittäminen

Vapausrangaistusten käyttö

Vapausrangaistusten käyttö on edelleen tarkoituksenmukaista, koska se on yhä eräs keskeinen uusien rikosten tekemistä ehkäisevä keino. Ei ole kuitenkaan mitään syytä antaa vapausrangaistusten käytön yleisestävyydelle olennaisesti toisenlaista merkitystä kuin muissa pohjoismaissa. Siten yleisestävyydenkään takia ei Suomessa ole aiheita käyttää enemmän ja ankarampia vapausrangaistuksia kuin muissa pohjoismaissa.

Pohjoismaisen vapausrangaistusten käyttötason saavuttaminen edellyttää toisaalta vapausrangaistusten käytön vähentämistä toisaalta muiden, vapausrangaistusten sijasta käytettävien seuraamusten kehittämistä.

Perinteellisten ominaisuusrikosten rangaistukset näyttävät, meillä suhteettoman ankarilta. Rangaistusten muodostumiseen erityisen ankariksi juuri perinteellisten omaisuusrikosten yhteydessä vaikuttavat olennaisesti rikosten uusimista ja yhtymistä koskevat rikoslain 6 ja 7 luvun säännökset. Rikoslain 6 luvun säännösten mukaan on uudesta rikoksesta tuomittava sitä ankarampi rangaistus, mitä enemmän tekijä on aikaisemmin kärsinyt vapausrangaistusta. Nykyisen lain mukaan uuden rikoksen tekeminen vapausrangaistuksen kärsimisen jälkeen osoittaa suurempaa syyllisyyttä. Kuitenkin suoritettujen tutkimusten mukaan on uuden rikoksen tekeminen sitä todennäköisempää, mitä kauemmin henkilö on kärsinyt vapausrangaistusta.

Ensikertalaisen rikokseen on sovellttava lievempiä seuraamuksia kuin uusijan rikokseen. Tämän on kuitenkin tapahduttava käyttämällä ensikertalaisen kohdalla ehdollista tuomiota, tuomitsematta jättämistä ja vastaavia seuraamuksia. Uusiminen voidaan ottaa huomioon lisäksi normaalin rangaistusasteikon puitteissa. Sen sijaan tutkimusten mukaan väärille edellytyksille perustuva rikoslain 6 luku on kumottava.

Rikoslain 7 luvussa säädetään rangaistuksen määräämisestä siinä tapauksessa, että sama tekijä on yhdellä tai useammalla teolla tehnyt useampia rikoksia. Nykyiset säännökset ja niiden kaavamainen soveltaminen johtavat monessa tapauksessa olennaiset ankarampaan lopputulokseen kuin muissa pohjoismaissa käytössä oleva yhtenäisrangaistusjärjestelmä. Rikoslain 7 luku on muutettava samanlaiseksi kuin muissa pohjoismaissa.

Pakkolaitos

Nykyiseen seuraamusjärjestelmään liittyy myös ns. vaarallisen rikoksen uusijan eristäminen pakkolaitokseen. Pakkolaitokseen eristäminen tapahtuu nykyisin varsin muodollisin perustein, lähinnä kärsityn vapausrangaistusmäärän ylitettyä tietyn kynnyksen. Tästä ja rikoslain 6 luvun säännöksistä johtuen suurin osa (70-80%) pakkolaitoksessa säilytetyistä on pieniin omaisuusrikoksiin syyllistyneitä henkilöitä. Ei ole asiallista nimittää tätä ryhmää vaarallisiksi rikoksenuusijoiksi. Eristämisestä päättää nykyisin tuomioistuimen sijasta epäasiallisesti vankilaoikeudeksi kutsuttu hallintoviranomainen. Pitkäaikaista vapaudenriistoa koskevan päätösvallan myöntäminen hallintoviranomaiselle on oikeusturvan kannalta vaarallista. Nykyistä pakkolaitokseen eristämistä on kehitettävä siten, että todella vaikeasti käsiteltävä vankiaines sijoitetaan vankilaan, jonka henkilökunta on valmennettu työskentelemään tällaisen aineksen kanssa. Eristämiselle on asetettava enimmäisaika.

Kuritushuone - vankeus

Nykyisin on käytössä kaksi vapausrangaistusten lajia, kuritushuone ja vankeus. Rangaistusten täytäntöönpanossa kahden rangaistuslajin järjestelmän on todettu aiheuttavan haittoja ja rangaistuslajien erot jäävät käytännössä pakostakin vähäisiksi. Kuritushuoneeseen liittyy vangin tulevaisuutta ajatellen vahingollinen häpeärangaistuksen luonne. Kuritushuonerangaistuksen käytön yleisestävä vaikutus ei näytä niin suurelta, että kaksilajisen järjestelmän käyttö siihen liittyvistä haitoista huolimatta olisi edelleen tarkoituksenmukaista. Sen vuoksi on syytä siirtyä yksilajiseen vapausrangaistukseen.

Suljetut ja avolaitokset

Vapausrangaistusten täytäntöönpano tapahtuu nykyisin osaksi perinteellisissä suljetuissa vankiloissa osaksi ns. avolaitoksissa, joissa tärkein on työsiirtola. Avolaitoksiin on sijoitettu viime vuosina n. 15% koko vankiluvusta. Vielä vuonna 1964 vastaava määrä oli 20.9% ja v. 1963 23.3%. Avolaitokset tulevat valtiolle huomattavasti halvemmiksi kuin suljetut laitokset. Tämän osoittaa jo henkilökunnan ja vankiluvun suhde, joka on suljetuissa vankiloissa n. 1:3 ja avolaitoksissa 1:25. Huolimatta laitosten välisistä eroista ei ole voitu havaita, että kummastakaan laitostyypistä vapautuvien rikollisten uusimisessa olisi olennaisia eroja. Yleisestävyyden ratkaisevasti vähenemättä voidaan tavoitteeksi asettaa rangaistuslaitoksiin joutuvien jakautuminen suunnilleen tasan suljettujen ja avolaitosten välillä.

Vankiloiden sisäinen kehittäminen

Vankiloiden sisäinen kehittäminen on keskeinen tehtävä pyrittäessä välttämään pitkäaikaiseen laitoksessa säilyttämiseen liittyviä haittavaikutuksia. Tavoitteeksi on asetettava vähintään YK:n I rikollisuuden vastustamista ja vankeinhoitoa tutkineessa maailmankongresissa vuonna 1955 hyväksyttyjen vankikäsittelyn yleisten vähimmäissääntöjen toteuttaminen.

Erityisesti on pyrittävä vankilayhteisön demokratisoimiseen siten, että myös vangeille annetaan mahdollisuus heitä koskevien päätösten tekemiseen. Myös vankiloissa on mahdollisimman pitkälle kunnioitettava hallitusmuodon takaamia perusoikeuksia.

Vankiloissa suoritettavan työn tuottavuuden edistäminen on järkevää paitsi taloudelliselta kannalta myös vankien mielenterveyden ja säännölliseen työelämään sopeuttamisen kannalta. Vankiloissa tehdystä työstä on maksettava käyvän palkkatason mukainen palkka YK:n II rikollisuuden vastustamista ja vankeinhoitoa tutkineen kongressin suosituksen mukaisesti.

Jokaisella vangilla olisi laitoksesta lähtiessään oltava tiedossaan kohtuullinen asunto ja työpaikka sekä käytettävissä riittävä rahamäärä normaalielämän alkuun pääsemistä varten.

Vankeinhoitohenkilökunnan koulutus ja asema

Vankeinhoitotyössä on vartijakunnalla keskeinen merkitys. Siksi on tämän henkilökunnan koulutukseen ja työolosuhteiden kehittämiseen kiinnitettävä riittävää huomiota. Vartijahenkilökunnan peruskoulutus on vietävä ainakin poliisin miehistötasoa vastaavalle pohjalle ja jatkokoulutusta on tuntuvasti tehostettava ottaen huomioon alalla tapahtuvan nopean kehityksen ja henkilökunnan jatkokoulutusta kohtaan ilmaiseman kiinnostuksen. Tämä ilmeisesti edellyttää vankeinhoito-opiston perustamista. Uudistuksissa on myös huomioitava henkilökunnan muut sosiaaliset tarpeet ja viihtyvyyttä työssä lisäävät tekijät. Näitä ovat ennen kaikkea työpaikkademokratian toteuttaminen ja terveydenhuolto-olojen parantaminen.

Avohuolto

Vapaudessa tapahtuvaa rikollishuoltoa on kehitettävä yhteis- kunnan toimesta. Sekä ehdollisesti tuomitut että ehdonalaisesti vapautetut on saatettava saman valvontajärjestelmän piiriin. Lähitavoitteena on pyrittävä avohuollon siirtämiseen pois poliisiviranomaisilta. Avohuoltoa on kehitettävä realistisesti pyrkimällä välttämään tarpeetonta hoivausta ja ohjausta, mihin välittömästi liittyy uuden ristiriitatilanteen ja siihen liittyvän rikkomuksen vaara. Järjestelmä on kehitettävä joustavaksi siten, että tarpeettomaksi osoittautunut valvonta voidaan lopettaa. On pyrittävä valvontaa koskevien virallismääräysten riittävään mukautumiskykyyn ottaen huomioon huollon kohteena olevan ryhmän erityislaadun.

Avohuollon järjestämisestä aiheutuvat lisäkustannukset ovat katettavissa vankilamenojen pienentymisellä. Laitoksista vapautuvasta henkilökunnasta on lisäkoulutuksella saatavissa avohuoltoon soveltuvaa henkilökuntaa.

Sakkorangaistus

Sakkorangaistus on varallisuuteen kohdistuvana nykyaikainen rikoksen seuraamus, jonka käyttöä vapausrangaistuksen vaihtoehtona on tarkoituksenmukaista kehittää. Sen sijaan sakon muuttuminen varojen puuttuessa vapausrangaistukseksi (sakon muuntorangaistus) ei ole mielekästä koska tällöin ankaramman seuraamuksen käyttämisen perusteena on ihmisen varattomuus. Sakon muuntorangaistusta sovittamaan saapuneita on viime vuosina ollut 6000-7000 eli n. 3% sakkoon tuomituista. Esimerkiksi Ruotsissa vastaavat luvut ovat 300- 400 eli n. 0.2% sakkoon tuomituista.

Vapausrangaistusten ohella käytettävien seuraamusten kehittäminen

Suomen rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän suurimpia heikkouksia on vapausrangaistusten ohella ja sijasta käytettävien seuraamusmuotojen kehittymättömyys. Kehitettäessä tuomitsematta ja syyttämättä jättämistä, ehdollista tuomiota ja vastaavia toimenpiteitä koskevia säännöksiä on tarkoituksenmukaista pyrkiä kokonaisvaltaiseen järjestelmään. Samassa yhteydessä on myös harkittava, voitaisiinko meilläkin ottaa käyttöön ns. puoliavoimia laitosmuotoja, joiden piirissä vapausrangaistusten täytäntöönpano voi tapahtua antamalla rangaistulle mahdollisuus säilyttää työpaikkansa, jatkaa opiskelua ja pitää yllä suhteet perheeseensä.

Seuraamusten kasautuminen

Erittäin vaikeasti järjestettävän kysymyksen seuraamusjärjestelmän kehittämisessä muodostaa rikoksen rikosoikeudellisten ja muiden seuraamusten kasautuminen. On epäoikeudenmukaista, että hyvinkin vähäiseen rikokseen voi liittyä työpaikan menetys, kun taas varsinkin johtavassa asemassa olevan henkilön törkeäänkin rikoksen ei liity vastaavaa seuraamusta.

Epäoikeudenmukaisuutta on pyrittävä vähentämään mahdollisimman pitkälle järjestämällä esimerkiksi rikokseen liittyvä työpaikan menetys joko lainsäädännöllä tai työmarkkinajärjestöjen sopimuksella.

Rikoksentekijän nimen julkaisemisessa sanomalehdissä, mikä usein on välittömänä syynä ei-rikosoikeudellisten seuraamusten käyttämiseen, olisi päästävä yhtenäiseen käytäntöön.

Tavoitteeksi on asetettava, että rikokosoikeudellinen seuraamus jää aina rikoksen ankarimmaksi seuraamukseksi.

Kriminaalihuolto-organisaation kehittäminen

Seuraamusjärjestelmän uudistamiseen liittyy myös kysymys täytäntöönpanosta huolehtivien viranomaisorganisaation kehittämisestä. Laitostäytäntöönpanon ja vapaudessa tapahtuvan valvonnan johdon keskittäminen vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta näiden eri täytäntöönpanomuotojen keskinäisen yhteenkuuluuvuuden perusteella.

Täytäntöönpanosta huolehtivan keskushallinnon luonnollisia tehtäviä on rikollisuuden ennakkoehkäisemisen ja seuraamusjärjestelmän kehittäminen. Näiden tehtävien menestyksellinen suorittaminen edellyttää toimintakykyistä kriminologista tutkimuslaitosta.

Keskushallinnon puitteissa olisi järjestettävä myös laitostäytäntöönpanosta ja avohuollosta huolehtivan henkilökunnan koulutus.

Näiden lisääntyvien tehtävien hoitamiseksi on perustettava kriminaalihuoltohallitus.

Nuorisorikollisuus

Nuorisorikollisuus on viime vuosikymmeninä osoittanut kasvua. Nuorisorikollisuustoimikunnan mietintöön sisältyvä selvitys syytteeseen asetettujen 15-20 vuotiaitten määrästä vastaavaa keskiväkiluvun 100 000 asukasta kohti vuosina 1951-1953 ja 1961-1963 antaa jonkinlaisen kuvan kehityksestä.

[taulukko poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

Nuorisorikollisuuden kehitys on ollut hyvin erilainen eri rikosryhmissä. Omaisuus- ja liikennerikosten voimakas lisääntyminen on seurausta yhteiskunnan muuttumisesta. Kaupunkimaistumiseen liittyvä rikoksentekotilaisuuksien lisääntyminen, nuorison aikaisempaa varhaisempi itsenäistyminen, suurempi liikkuvuus ja vastaavat seikat ovat omiaan enentämään rikollisuutta. Suomalaisen yhteiskunnan voimakas kaupunkimaistuminen juuri toisen maailmansodan jälkeen on heijastunut nuorisorikollisuuden kasvuna. Yhteiskuntarakenteen muutosten nyt alkaessa tasaantua on odotettavissa yhteiskunnan rakennemuutoksiin liittyvän nuorisorikollisuuden kasvun tyrehtyminen. Tähän viittaa sekin, että viime vuosina nuorisorikollisuus on kasvanut suhteellisesti enemmän maalaiskunnissa kuin kaupungeissa, joissa yhteiskuntarakenteen muuttuminen ei ole enää niin voimakasta kuin maaseudulla.

Nuorisorikollisuuteen kohdistuvia erityistoimenpiteitä on kehitettävä nuorisorikollisuustoimikunnan periaatemietinnön pohjalta.

Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota rikosoikeudellisen vastuuikärajan keinotekoisuuteen. Nykyisin tämä raja on 15 vuotta. Tätä nuoremmat eivät kuulu rikoslainsäädännön piiriin vaan joutuvat lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi. Seuraamusjärjestelmän erilaisuudesta johtuen käytännön lopputulokset muodostuvat helposti toisistaan poikkeaviksi, vaikka niiden perusteena olisi samanlainen teko. Lainsäädäntöä on kehitettävä siten, että samanlaiseen rikokseen perustuvat seuraamukset vastaavat toisiaan, eikä eri järjestelmien mukaan määräytyviä seuraamuksia käytetä rinnakkain.

Rikoksen uhrien asema

Rikoksista aiheutuvien vahinkojen korvaamista on pyrittävä kehittämään siten, että korvauksen saaminen yhä vähemmän jää riippumaan rikoksentekijän maksukyvystä. Tähän voidaan päästä osaksi kehittämällä vakuutusjärjestelmää siten, että riskialttiille omaisuudelle aiheutuvat vahingot ensisijaisesti jaetaan kaikkien omaisuudenhaltijain kesken. Osaksi on tutkittava, miten rikoksista aiheutuvat henkilövahingot ja ansionmenetykset kaikissa tapauksissa voitaisiin korvata sosiaalivakuutuslakien perusteella.

Erityisen tärkeänä on pidettävä perheen toimeentulon turvaamista silloin kun perheen huoltaja on joutunut rikoksen uhriksi.