Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/425

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Sosialidemokraattisen puolueen Kulttuuripolitiikka


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: Sosialidemokraattisen puolueen Kulttuuripolitiikka
  • Vuosi: 1972
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SDP

Sosialidemokraattisen puolueen

KULTTUURIPOLITIIKKA

Hyväksytty SDP:n XXIX puoluekokouksessa Tampereella 1-4.6.1972

VALTION JA KIRKON SUHTEET

Uskonnonvapauden periaatteiden toteuttamiseksi on aiheellista pyrkiä siihen, että valtio mahdollisimman vähän puuttuu kansalaisten uskonnolliseen toimintaan ja harrastukseen. Myös teologian ja kirkon omien perustusten kannalta sen nykyistä liittoa valtion kanssa on vaikea puolustaa.

Valtion ja kirkkojen suhteet on eri maissa järjestetty eri tavoin. Esimerkiksi Skandinavian maissa yhteys on varsin kiinteä ja niiden kohdalla voidaan puhua valtiokirkoista. Ruotsissa on parhaillaan käynnissä perusteellinen työ uusien ratkaisujen löytämiseksi. Valtion ja kirkkojen selvä erottaminen on puolestaan toteutettu mm. Saksan liittotasavallassa, Ranskassa ja USA:ssa. Niissä on onnistuttu saavuttamaan sekä kirkkojen itsenäisyys että valtion uskonnollinen sitoutumattomuus. Tämä ohjelma pyrkii samaan päämäärään.

Valtion ja kirkon erottaminen merkitsee lainsäädännön muovaamista niin, että valtiosta tulee uskonnollisesti sitoutumaton ja kirkosta itsenäinen ilman valtion erityistä tukea tai sen asettamia poikkeuksellisia rajoituksia. Valtion saattaminen uskonnollisesti puolueettomaksi edellyttää kajoamista sekä valtion ja kirkon suhteisiin että eräisiin sellaisiin asioihin, jotka ovat yksinomaan valtion elinten toimipiiriin kuuluneita.

Sosialidemokraattinen Puolue pyrkii seuraaviin käytännöllisiin päämääriin:

1. Valtion ja kirkon suhteista on laadittava laki, johon kootaan kaikki tarvittavat säännökset. Nykyään on evankelisluterilaista kirkkoa koskevia säännöksiä perustuslaeissa, kirkkolaissa ja useissa muissa laeissa. Pääosa tässä ohjelmassa olevista muutosehdotuksista on sellaisia, että ne voidaan toteuttaa tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, mutta osa vaatii perustuslain säätämisjärjestystä. Monimutkaisin on kirkkolaki, jota voidaan muuttaa vain kirkolliskokouksen ehdotuksesta. Valtioneuvoston on uutta lakia valmisteltaessa otettava yhteys kirkon elimiin, jotta kirkolliskokouksen taholta saataisiin ne ehdotukset, jotka asiassa ovat tarpeen.

Kirkon omien säännösten yhteydessä ei ole enää säädettävä valtion ja kirkon suhteista, vaan niiden on rajoituttava yksinomaan kirkon sisäisiin asioihin. Niihin on myös sisällytettävä ne kirkon sisäisiä asioita koskevat säännökset, jotka nykyään ovat yleisissä laeissa. Yleisen lainsäädännön alaan ei tämän jälkeen enää kuulu kirkkolaki. Sen sijalle on laadittava kirkon sisäinen järjestyssääntö, jota kirkolliskokous säätää ja muuttaa. Järjestyssääntö ja sen muutokset on alistettava valtioneuvoston vahvistettaviksi.

Valtiopäiväjärjestyksen 61 §, jonka mukaan vain kirkkoon kuuluvat kansanedustajat saavat ottaa kirkkoa koskevien asioiden käsittelyyn on välittömästi kumottava.

2. Väestörekisterin pitäminen kuuluu yhteiskunnalle. Siinä on kuitenkin käytännöllisistä syistä jatkuvasti syytä säilyttää merkintä rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumisesta. Tätä tietoa ei saa merkitä annettaviin todistuksiin, mutta väestörekisterin pitäjän velvollisuutena on korvausta vastaa informoida rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia niiden jäseniä koskevista paikkakunnanmuutoista yms. muutoksista. Rekisteröidystä uskonnollisesta yhdyskunnasta eroaminen on suoritettava henkilökohtaisella käynnillä väestörekisterissä. Samaa menettelyä on noudatettava yhdyskuntaan liityttäessä, jolloin liittyjän kuitenkin on esitettävä todistus, että hänet hyväksytään yhdyskunnan jäseneksi. Aviokuulutukseen antaminen tai muu esteettömyyden toteaminen avioliittoa varten kuuluu väestörekisterille. Ainoastaan yhteiskunnan viranomaisen edessä solmittu avioliitto on laillinen. Uskonnollisilla yhdyskunnilla on oikeus sen jälkeen suorittaa halukkaille omat vihkimistoimituksensa. Siviilivihkimiseen ei saa liittää mitään elämänkatsomuksellisia lausumia tai symboleja.

3. Uskontorikoksia koskevassa lainsäädännössä ei mitään uskontoa saa asettaa erityisasemaan, vaan siinä on suojeltava ainoastaan yleistä järjestystä ja yksilön uskonnollisia tunteita sekä pidettävä silmällä kansalaisten oikeusturvaa.

4. Valtiolle ja kunnille on varattava mahdollisuus tehdä kirkkojen tai muiden laajojen yhteisöjen kanssa sopimuksia, joiden mukaan niiden omien tarkoitustensa toteuttamiseen keräämät maksut voidaan kantaa verojen ennakkoperinnän yhteydessä. Näiden yhteisöjen on osallistuttava tästä aiheutuviin kustannuksiin.

Kirkkojen oikeus verottaa yhtymiä, yhtiöitä yms. oikeushenkilöitä on lakkautettava.

5. Kunnat on velvoitettava huolehtimaan siitä, että kaikilla ihmisillä on oikeus ilmaiseen hautapaikkaan sekä asianmukainen paikka hautaustoimitusta varten. Tämä voidaan järjestää sopimuksella seurakunnan kanssa tai niin, että kunta hankkii oman hautausmaan tai hautaustoimituksiin sopivan rakennuksen tai molemmat.

6. Kirkoille ja rekisteröidyille uskonnollisille yhdyskunnille on varattava mahdollisuus uskonnollisten palvelusten tarjoamiseen siihen halukkaille puolustusvoimien, vankiloiden, sairaaloiden yms. laitosten piirissä oleville jäsenilleen. Tätä palvelua tarjoavat yhteisöt vastaavat itse toiminnan kustannuksista ja kaikki valtion palkkaamat papinvirat on siirrettävä asianomaisen kirkon kustannettavaksi.

7. Niissä yhteyksissä, joissa on käytetty valaa tai juhlallista vakuutusta ja joissa se edelleen katsotaan tarpeelliseksi, on tämä toimenpide tehtävä uskonnollisesti neutraaliksi.

8. Valtiovallan toimesta ei tule järjestää lakisääteisiä jumalanpalveluksia ja tapa, että valtion toimesta määrätään rukouspäivä, on lopetettava. Huvikiellot ym. pyhäpäivälainsäädäntö on tarkistettava niin, että siinä otetaan huomioon vain yhteiskunnan kannalta tärkeät näkökohdat.

9. Tuomiokapitulit ja niiden kustannukset on siirrettävä kokonaan kirkolle ja tasavallan presidentin oikeus nimittää piispat on lakkautettava.

10. Koulussa on annettava tarpeellineen tieto kristillisestä perinteestämme ja muista kirkoista sekä uskonnoista. Näitä asioita opettavalta opettajalta ei saa edellyttää mihinkään uskonnolliseen yhteisöön kuulumista, vaan ainoastaan ammattipätevyyttä.

Uskonnollisille yhteisöille tulee varata tilaisuus antaa omille jäsenille eri uskonnonopetusta koulun yhteydessä kuitenkin niin, ettei siitä aiheudu haittaa niille, jotka eivät siihen osallistu.

Yliopistoissa on muiden tieteiden ohella voitava harjoittaa myös Raamatun, uskontojen historian ja opinsisällön sekä kirkkojen tutkimista ja opintoja. Varsinaiseen pappiskoulutukseen kuuluvat käytännön harjoitukset on siirrettävä kirkkojen vastuulle.

11. Kaikki nykyisessä lainsäädännössä olevat määräykset kirkollisesta tuomiovallasta, kirkon elinten tekemien päätösten alistuksista sekä niitä koskevista valitusoikeuksista ynnä valtion elimille kuuluvista kirkollisten asioiden ratkaisuista on tarkistettava. Niitä uudelleen muotoiltaessa on pidettävä silmällä vain oikeusturvaa ja muita yhteiskunnan kannalta tärkeitä näkökohtia.

12. Kirkkolain säädös, jonka mukaan kirkon ylin hallitus koko maassa on valtakunnan hallituksen asia, on lainsäädäntöä uudistettaessa muutettava niin, että kirkon ylin hallitus kuuluu sen omille elimille.

13. Edellä olevista kohdista ilmeneviä periaatteita noudatetaan soveltuvin osin myös muihin kirkkoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin kuin evankelis-luterilaiseen kirkkoon nähden, vaikka näitä muita yhteisöjä ei olisi erikseen mainittukaan.

VIESTINTÄPOLIITTINEN 0HJELMA

JOHDANTO

Vapaa, taloudellisesta vallasta riippumaton ja kaikkien yhteiskuntaluokkien tarpeet huomioon ottava tiedonvälitys on demokratian toteutumisen välttämätön edellytys.

Perustuslaissa kansalaisilla taatun sananvapauden turvaaminen vaatii määrätietoista viestintäpolitiikkaa.

Kaikilla kansalaisilla ja kansalaisryhmillä on oltava yhtäläinen oikeus saada mielipiteitään ja kannanottojaan esitetyiksi viestintävälineiden kautta.

Yhteiskunnallisen päätöksenteon jatkuva demokraattinen kontrolli vaatii myös esteetöntä tietojen kulkua kaikille kansalaisryhmille varallisuudesta, asuinpaikasta, iästä yms. riippumatta. Jokaisella kansalaisella on oikeus muodostaa mielipiteensä monipuolisen informaation perusteella.

Viestintäpolitiikka on keino huolehtia näiden oikeuksien toteutumisesta. Työväenliikkeen viestintäpolitiikan tavoitteena on tasa-arvon saavuttaminen sekä tiedon välittämisessä että sen vastaanottamisessa. Osana yhteiskunnallista muutosliikettä se pyrkii edistämään sellaisen tiedon levittämistä ja vastaanottomahdollisuuksia, joka selvittää yhteiskunnan valtarakenteita ja tähtää niiden muuttamiseen. Työväenliikkeen viestintäpolitiikan tehtäviin kuuluu myös tiedonvälitysinstituutioiden rakenteen selvittäminen ja sen muuttaminen tasa-arvon takaavaan suuntaan yhteiskunnan toimenpitein.

Suomalainen joukkotiedotus on valtaosaltaan yksityisessä omistuksessa. Lähes 3/4 joukkotiedotusteollisuudesta on parlamentaarisen tai järjestöllisen valvonnan ulkopuolella. Joukkotiedotusteollisuus on ihmisten tajuntaan vaikuttavan merkityksensä lisäksi huomionarvoinen myös pääomia käsittelevänä teollisuuden alana. Joukkotiedotustuotanto on yli 2 prosenttia bruttokansantuotteestamme. Siitä noin 40 % maksaa mainonta, joka näin ollen ratkaisevalla tavalla vaikuttaa joukkotiedotuksen sisältöön.

Yhteiskunnallisesti merkittävin joukkotiedotuksen muoto, yleisradiotoiminta, on ainoa yhteiskunnan valvonnassa harjoitettava viestintämuoto maassamme. Yleisradiotoiminnan yleinen merkitys yhteiskunnalle onkin niin suuri, että tehtävän voi täyttää vain julkisen yksinoikeuden omaava Yleisradio, joka on riippumaton yksityisestä, kaupallisesta tai muusta eduntavoittelusta ja jonka toiminta rahoitetaan julkisin varoin ja jonka hallintoelimet julkinen valta asettaa. Julkinen yksinoikeus takaa suurimman sananvapauden tarjoamalla kaikille kansalaisryhmille tasaveroisen mahdollisuuden saada mielipiteitään ja kannanottojaan esitetyiksi.

Järjestöllinen valvonta antaa viestintävälineen omistavan järjestön jäsenille mahdollisuuden vaikuttaa viestintävälineen toimintaan. Suomalaisesta lehdistöstä on vain vähäinen osa järjestöllisen valvonnan ulottuvilla. Merkittävimmän tällaisen lehtiryhmän muodostavat työväenlehdet, joiden aseman parantaminen on työväenliikkeen viestintäpolitiikan keskeisiä tavoitteita.

Yksityisen edustavoittelun välikappaleena toimiva joukkotiedotus ei pysty tyydyttämään käyttäjiensä tiedollisia tarpeita. Kaupallinen lehdistö toimii omistavan luokan etujen puolustajana. Sen tulonmuodostuksen riippuvuus mainonnasta muodostaa vakavan uhkan sananvapauden toteuttamiselle.

Viestintätekniikan kehittyessä tulee jatkuvasti käyttöön uusia välineitä. Lähitulevaisuudessa saavat merkittävän sijan mm. kaapelitelevisio, tv-kasetit ja uudet audiovisuaaliset opetusvälineet. Tekniikan kehityksen vaatimiin lainsäädännöllisiin uudistuksiin on varauduttava riittävän ajoissa, jotta aikaisemmin tapahtuneet virheet eivät uusien välineiden kohdalla toistuisi.

Kirjastolaitos voidaan asiallisesti määritellä yhteiskunnan kustantamaksi viestintäorganisaatioksi. Samalla kun kirjastopalveluksiin kohdistuva kysyntä jatkuvasti kasvaa, syntyy uusien palvelumuotojen tarve viestintävälineiden kehittyessä. Myös tällä alalla on oltava valmiina ajamaan tasa-arvoon tähtäävää viestintäpolitiikkaa.

VALTIOVALTA JA VIESTINTÄPOLITIIKKA

Valtiovallan viestintäpoliittiset toimenpiteet ovat tähän asti olleet toisistaan erillisiä ja irrallisiin aloitteisiin enemmän kuin johdonmukaiseen viestintäpoliittiseen linjanvetoon perustuvia. Keskitetysti toimivan, viestintään erikoistuneen elimen puutteesta johtuen on mm. alan selvitys- ja tutkimustyö sekä viestintätekniikan kehityksen seuraaminen jäänyt puutteelliseksi. Myös yhteistyö toisaalta viestintäpoliittisia päätöksiä tekevien ministeriöiden, toisaalta valtion valvonnassa olevien laitosten kesken on jäänyt järjestämättä.

Tarvitaan pysyvä keskitetysti toimiva valtiovallan viestintään erikoistunut elin. Sen hoidettavaksi kuuluvia viestintäpoliittisia tehtäviä ovat mm.:

  • mielipidelehdistön tukemisen eri vaihtoehtojen vertailu ja käytännön järjestelyiden suunnittelu
  • Ruotsin mallin mukaisen ilmoitusveron tarpeellisuuden tutkiminen, sen käytännön vaikutusten seuraaminen Ruotsissa ja yleisen, kaikkea mainontaa koskevan verotuksen suunnittelu
  • viestintätekniikan kehityksen vaikutuksen erittely ja ennakointi sekä sellaisten toimenpiteiden suunnittelu, joilla uudet viestintävälineet voidaan saattaa kansanvaltaisen valvonnan piiriin
  • kansainvälisen tietoliikennekehityksen seuraaminen ja Suomen osuuden suunnittelu aaltoaluejaon, satelliittiliikenteen yms. kansainvälisen yhteistoiminnan piirissä
  • Suomen Tietotoimiston aseman selvittely, sen toiminnan saattaminen kansanvaltaisen valvonnan piiriin sekä STT:n lehdistölle tärkeiden palvelusten rahoituksen uudelleen järjestely
  • valtion eri laitosten välisen tehtävien jaon täsmentäminen ja yhteistyön kehittäminen.

Keskitetysti toimiva valtiovallan viestintään erikoistuneen elimen tulisi toimia neuvoa-antavana ja valmistelevana elimenä sekä avustaa eri ministeriöitä niiden viestintäpolitiikkaan liittyvissä tehtävissä.

Tällaisen elimen muotoa, toimivaltaa ja asemaa valtionhallinnossa selvittelemään on kiireisesti nimitettävä komitea, jonka toimeksiantoon samalla tulisi kuulua valtiovallan aloitteellisuutta vaativien viestintäpoliittisten ongelmien kartoittaminen ja suunnitelman laatiminen kiireellisimpien ratkaisemiseksi.

YLEISRADIOTOIMINTA

Yleisradiotoiminnan ensisijainen tehtävä on tiedonvälitys. Kansalaisille tulee välittää mahdollisimman paljon tosiasiatietoja yhteiskunnasta ja maailmasta sekä niistä mielipiteistä, joita kansalaisten keskuudessa esiintyy. Tiedonvälityksen ohella tulee radiossa ja televisiossa tarjota myös viihdettä.

Yleisradion on ohjelmatoiminnassaan kytkettävä ajankohtaiset tapahtumat laajempaan yhteyteensä, mutta annettava yleisölle mahdollisuus tulkita ne oman maailmankatsomuksensa valossa. Välittäessään tosiasioihin perustuvia tietoja Yleisradio ei saa karttaa suomalaisessa yhteiskunnassa sen enempää kuin koko maailmassakaan esiintyvien epäkohtien julki tuomista kaupallisesta, poliittisesta tai muusta painostuksesta riippumatta.

Pyrkiessään antamaan tosiasioihin nojaavan kuvan suomalaisesta yhteiskunnasta Yleisradion tulee ohjelmissaan tasapainoisesti antaa sijaa niille mielipiteille, joita kansalaisten keskuudessa esiintyy. Kaikilla kansalaisryhmillä on oikeus saada mielipiteensä kuuluville niiden muissa ryhmittymissä herättämästä vastustuksesta huolimatta. Ns. poliittisissa ohjelmissa, kuten vaaliohjelmissa, tulee kaikki mielipidesuunnat ottaa huomioon saman ohjelmakokonaisuuden, yksittäisen ohjelman tai ohjelmasarjan puitteissa. Ohjelmatoiminnan muilla alueilla tasapainoisuuden vaatimusta ei ole kohdistettava yksittäisiin ohjelmiin, vaan koko ohjelmiston muodostamaan kokonaisuuteen. Tasapuolisuuden vaatimus ei saa johtaa kaavamaiseen ohjelma-ajan jakoon eri intressipiireille. Viihdeohjelmiston tulee kokonaisuutena noudattaa samoja tasapainoisuuden vaatimuksia kuin muun ohjelmiston.

Yleisradion julkishallinnollinen asema

Yleisradiotoiminnan harjoittajan on oltava julkinen laitos, jonka valvontaan eri yhteiskuntaryhmät eduskunnan välityksellä osallistuvat. Laitoksella tulee olla julkinen yksinoikeus määrätä, mitä yleisradio-ohjelmaa - jakelutavasta riippumatta - maassamme lähetetään. Valtioneuvosto ja hallintoviranomaiset eivät saa osallistua yleisradiolaitoksen valvontaan, vaan vastuu siitä on annettava yksinomaan eduskunnan valitsemalle yleisradioneuvostolle, joka voi jakaa tehtäviään edelleen nimittämilleen elimille ja jonka tulee pitää huolta yleisradio-ohjelmien vastaanottajien näkemysten noudattamisesta. Yleisradioneuvostolla on oltava valta päättää yleisradio-ohjelman yleisistä suuntaviivoista, ottaa ja erottaa laitoksen hallitus ja päättää laitoksen talousarviosta. Yleisradioneuvoston toimikausi tulee sitoa eduskunnan toimintakauteen siten, että jokainen uusi eduskunta valitsee uuden yleisradioneuvoston. Laitoksen hallituksen, jonka jäsenet on valittava määräajaksi, tulee vastata yleisradiotoiminnan käytännön toteutuksesta.

Yleisradiolainsäädännön uudistamisen yhteydessä tulee Yleisradiota laissa kieltää luovuttamasta ohjelma-aikaa ulkopuolisten yksityisten ohjelmayhtiöiden itsenäiseen käyttöön.

Yleisradiotoiminnan rahoitus

Yleisradiolle tulee taata riittävät taloudelliset mahdollisuudet harjoittaa laajaa, monipuolista ja korkeatasoista ohjelmatoimintaa. Yleisradion rahoitus on järjestettävä tavalla, joka takaa sen, että Yleisradion harjoittamaa demokraattista tiedonvälitystä ei voida kaventaa taloudellisella painostuksella.

Yleisradiotoiminta on julkista palvelutoimintaa, jonka rahoituksessa asteittain on siirryttävä verovaroihin. Tällöin voidaan nykyistä lupamaksujärjestelmää paremmin ottaa huomioon eri kansalaisryhmien erilainen taloudellinen asema.

Niin kauan kuin vastaanottimien hallussapitoon perustuva maksujärjestelmä vielä on voimassa, on sen epäkohtia kuitenkin pyrittävä lieventämään eläkeläisten ja pysyvästi sairaiden osalta.

"Nykyisin kuuluu lupamaksuista päättäminen viime kädessä maan hallitukselle. Yleisradiolainsäädäntöä uudistettaessa tulee päätäntävalta siirtää yleisradioneuvostolle".

Suomen Tietotoimiston aseman yleisen selvittelyn yhteydessä on siirrettävä valtiovallan rahoitettavaksi se lehdistön tukeminen, mikä nyt tapahtuu Yleisradion maksaessa ylisuurta korvausta STT:lle siltä saamistaan palveluksista.

Mainonta

Kaupallinen mainonta on ristiriidassa yleisradiotoiminnalle asetettujen tavoitteiden kanssa. Mainonta ei koskaan tasapainoisesti erittele kaupattavien hyödykkeiden ja palvelusten hyviä ja huonoja puolia. Taloudellisesti yleisradiotoiminnan osittainenkin rahoittaminen mainonnan avulla on lyhytnäköistä, koska kuluttaja korvaa viime kädessä mainonnastakin aiheutuneet kulut.

Yleisradiotoiminnan rahoitusta uudelleen järjestettäessä on päämääränä pidettävä mainonnan lopettamista yleisradio-ohjelmassa. Siirtymävaiheen ajaksi on mainostoiminta otettava Yleisradion haltuun, jotta mainostulot kokonaisuudessaan voidaan käyttää yleisradiotoiminnan hyväksi ja jotta yleisradiotoiminnassa sovellettava kansanvaltainen valvonta voidaan käytännössä ulottaa myös televisiomainontaan. Tässä vaiheessa on vahvistettava aikataulu, jonka mukaan mainonnasta luovutaan. Ylimenokautena ennen mainonnan lopullista lopettamista ei televisiomainontaa saa lisätä eikä radiomainontaa aloittaa.

Yleisradion investoinnit

Suorittaessaan teknisiä investointeja Yleisradion on lähdettävä ohjelmatoiminnan tarpeista. Enemmän kuin tähän asti on investoitava kevyeen, liikkuvaan kalustoon, joka antaa ohjelmantekijöille mahdollisuuden tehdä ohjelmia eri ympäristöissä eri puolilla maata ja sen ulkopuolella. Tekniseen kalustoon kohdistetut tasovaatimukset on tarkistettava, jotta selvitettäisiin, hyödyttävätkö nykyiseen tekniseen huipputasoon sijoitetut lisäkustannukset vastavalla tavalla ohjelman vastaanottajaa.

Toista television ohjelmansiirtoverkkoa, nykyistä TV 2:n verkkoa, tulee edelleen laajentaa väestöpohjan mukaisesti lopullisena tavoitteena verkon ulottaminen koko maahan 1970-luvun puoliväliin mennessä. Kolmatta radioverkkoa ei sen sijaan tule lähitulevaisuudessa rakentaa, vaan radiossa tulee pääpaino panna ohjelmallisten palvelujen kehittämiseen nykyisten kahden radioverkon puitteissa.

Yleisradion sisäinen organisaatio

Yleisradion sisäistä organisaatiota laadittaessa tulee lähtökohtana olla yhtiön toiminnan erikoisluonne. Organisaation tulee olla mahdollisimman joustava ja sallia laaja ajankohtainen ohjelmatoiminta. Eri työntekijäryhmien asiantuntemusta on käytettävä hyväksi yhtiön toimintaa koskevia kokonaisratkaisuja tehtäessä.

Yleisradion nykyinen sisäinen organisaatio tulee pikaisesti uusia. Yksiköiden pitkälle menevä itsenäisyys antaa suhteettoman paljon valtaa yksikön johtajalle. Yksiköiden välille kehittynyt kilpailu ei myöskään ole vastaanottajien etujen mukaista silloin, kun kilpailu kaventaa eri ohjelmatyyppien tarjontaa tai estää ohjelmien tarkoituksenmukaisen ajoituksen. Uudessa organisaatiossa yksiköiden itsenäisyyttä tulee rajoittaa ja yhtiön hallituksen toimia kollegiaalisesti.

Yleisradion tulee soveltaa organisaatiota, joka rakentuu työpaikkademokratian periaatteelle.

Alueellinen toiminta

Paine Yleisradion uutisvälitystä kohtaan kasvaa alueellisten lehtien määrän yhä vähetessä, samalla kun vasemmistolehtien suhteellinen osuus pienenee. Koko valtakunnan kattavissa lähetyksissään Yleisradio voi kuitenkin vain rajoitetusti käsitellä alueellisia erityisongelmia ja selostaa puhtaasti alueellisia tapahtumia. Siksi yleisradiotoiminnan kehityksessä on lähivuosina kiinnitettävä erityistä huomiota alueellisiin radio- ja tv-lähetyksiin.

Aluetoiminnan pääpainon on oltava ajankohtaisessa ja yhteiskunnallisessa ohjelmassa, jota tulee välittää tasapuolisesti kaikille alueella asuville väestöryhmille. Alueradion tulee välittää kunkin alueen asukkaille tietoa alueellisista tapahtumista, koko yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä alueellisine vaikutuksineen sekä välittää valtakunnalliseen ohjelmaan uutisia ja ohjelmia alueen tapahtumista.

Alueellista toimintaa tulee jatkuvasti kehittää tavoitteena ohjelmien määrällinen lisääminen ja toimintakeskusten pikainen loppuun rakentaminen. Samalla on myös asteettaisesti ryhdyttävä pienentämään lähetysalueita.

Alueellinen radiotoiminta tulee saattaa tyydyttävästi toimivaksi koko maassa ennen alueellisen televisiotoiminnan aloittamista.

ERÄITÄ UUSIA VIESTINTÄVÄLINEITÄ

Elektroniikan nopea kehitys tulee lähimpien vuosikymmenien kuluessa täysin mullistamaan perinteiset käsityksemme viestintävälineistä. 1970-luvulla tulevat kaapelitelevisio ja television kuvantoistolaitteet entisestäänkin laajentamaan ja täydentämään tärkeimmän viestintävälineemme television merkitystä muuttaen samalla sen luonnetta.

Kaapelitelevisio

Kaapelitelevisio yksinkertaisimmassa muodossaan, kerrostalojen yhteisantenni, on jo suhteellisen yleinen. Varsinaisella kaapelitelevisiolla ymmärretään kuitenkin järjestelmää, joka keskusverkkoa pitkin lähettää omia tai muualla tuotettuja ohjelmia. Samaa kaapelia pitkin voidaan lähettää ohjelmaa usealla kymmenellä kanavalla.

Valikoimattomalle yleisölle ohjelmia lähettävän kaapelitelevision on oltava yhteiskunnan valvonnassa ja yleisradiotoimintaa säätelevien lakien alainen. Liikeperiaatteella toimiva yksityinen kaapelitelevisio johtaisi kaupalliseen monopoliin, mikä ei olisi yleisen edun mukaista.

Ainoastaan yhteiskunnan rakentama kaapelitelevisiojärjestelmä pystyy palvelemaan tasapuolisesti eri alueita. Tästä syystä kaapelitelevisioverkon kuten kaiken tietoliikenneverkoston rakentamisen tulee tapahtua Posti- ja lennätinhallituksen toimesta.

Kaapelitelevisiotoiminta on periaatteessa rahoitettava verovaroista kuten muukin yleisradiotoiminta. Muita rahoitusmahdollisuuksia, esim. liittymismaksuja, voidaan kuitenkin harkita, mikäli nopea rakentaminen niin vaatii.

Kaapeliverkkoa voidaan käyttää myös muihin tarkoituksiin kuin yleisradio-ohjelman välittämiseen, mm. julkisten laitosten ja yksityisten yritysten eri toimintapisteiden väliseen viestintään sekä tietojen siirtämiseen. Tällaiset palvelukset ovat verrattavissa esim. puhelinverkon käyttöön, ja kuluttajien on maksettava niistä vastaavalla tavalla.

Kaapelitelevision ajankohtaisuuden vuoksi on välttämätöntä, että Yleisradio tekee mahdollisimman pian suunnitelman tämän toiminnan aloittamisesta Suomessa.

Koska kaapelin kautta voidaan samanaikaisesti lähettää jopa 30-80 eri ohjelmaa, voitaisiin kaapeliverkon rakentamisen jälkeen Yleisradion ohjelman puitteissa antaa eri kansalaispiireille mahdollisuus lähettää omaa ohjelmaansa.

Kasettitelevisio

Kasettitelevisio tarkoittaa sitä, että televisioon liitetään levysoittimen tapainen lisälaite, jonka avulla television omistaja voi koska tahansa katsoa ostamiaan tai vuokraamiaan kuvakasetteja tai kuvalevyjä. Arvioidaan, että jo vuosikymmenen lopussa kasettituotanto on suurempi kuin äänilevytuotanto.

Kauempana tulevaisuudessa on mm. kaapeli- ja kasettitelevision yhdistäminen niin, että television katsoja voisi esim. puhelimitse tilata kasettikeskuksesta haluamansa ohjelman, joka lähetetään hänelle kaapeliteitse.

Kasettien ja lisälaitteiden valmistus ja myynti on lähinnä verrattavissa äänilevytuotantoon, joka on pääasiassa yksityistä liiketoimintaa. Ohjelmien sisältö tulee olemaan ainoastaan samanlaisen jälkikontrollin alainen kuin kirjojen ja lehtien sisältö.

Kasettiohjelmat tulevat sekä muuttamaan television katselutottumuksia että vaikuttamaan mm. elokuvatuotantoon, äänilevyteollisuuteen ja muuhun kulttuurielämään, ja näihin vaikutuksiin on varauduttava ajoissa.

Kotimaisten kasettiohjelmien tuotannon aikaansaamiseksi ja niiden sisällön monipuolistamiseksi tarvitaan valtion toimenpiteitä.

Opetustoiminnassa kasetit tulevat saamaan tärkeän aseman. Näiden kasettien tuotanto ja jakelu on saatava yhteiskunnan valvontaan. Vain näin menetellen voidaan kontrolloida opetusmateriaalin sisältö. Opetusohjelmien yhteiskunnallinen tuotanto avaa mahdollisuudet myös muunlaiselle kasettiohjelmatuotannolle.

Kasettien jakelussa on erityisesti huomioitava yleiset kirjastot. Tekijänoikeuslakia on muutettava siten, että kirjastoilla on mahdollisuus hankkia ja edelleen lainata kasetteja.

Tekijänoikeuslakia on myös tarkistettava kasettien yleisen oikeudellisen aseman selvittämiseksi. Kasetit on tässä suhteessa rinnastettava äänilevyihin ja televisio-ohjelmaan ja säädettävä niille 25-vuoden suoja-aika julkaisupäivästä lukien.

AUDIOVISUAALISET OPETUSVÄLINEET

Audiovisuaalisilla opetusvälineillä tarkoitetaan sellaisia välineitä, joilla opetustilanteessa välitetään näkö- ja kuulohavaintoja. Tällaisia välineitä ovat mm. elokuva, radio, televisio, kasetti-tv, äänilevy, ääninauha, kielistudio, kuultokuvaheitin, raina- ja piirtoheitin sekä erilaiset kopiointilaitteet.

Varsinkin kuvaan ja ääneen samanaikaisesti perustuvien av-välineiden merkitys opetuksessa tulee lisääntymään. Kun halutaan nopeasti levittää tietoa ajankohtaisista ja uusista asioista, ovat radio ja televisio ja niiden yleisverkoston kautta lähetettävät ohjelmat etusijalla. Opetuksessa näiden välineiden merkitys kasvaa sitä mukaa, kuin kuvan ja äänen tallentaminen uusien keksintöjen myötä tulee mahdolliseksi, jolloin ei enää olla riippuvaisia lähetysajoista.

Valtiovallan on alun alkaen pidettävä huoli siitä, ettei opetusta valjasteta uusia välineitä käyttämällä kaupallisuuden palvelukseen. Siksi on näiden välineiden avulla jaettavan audiovisuaalisen opetusmateriaalin tuotanto ja jakelu saatava yhteiskunnan valvontaan. Koska riittävän av-laitteiston hankinta edellyttää huomattavia investointeja, av-välineiden kotimaista tuotantoa on monipuolistettava.

Audiovisuaalisen opetusmateriaalin tehtävät ja kehitys

Audiovisuaalisten välineiden käyttö opetuksessa laajenee nopeaa vauhtia. Tässä vaiheessa on vaarana se, että huomattavia rahamääriä saatetaan sijoittaa uusiin välineisiin ja aineistoihin tietämättä, miten ne edistävät opetuksen kokonaistavoitteita.

Valtiovallan tulee aikaansaada ja rahoittaa laaja tutkimus, jossa selvitetään audiovisuaalisen opetusmateriaalin käyttömahdollisuuksia ja määritellään, mihin suuntaan sen tuotantoa tulee kehittää. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, ettei audiovisuaalinen opetusmateriaali tee oppimista pinnalliseksi eikä estä oppilaiden omakohtaisen ajattelun kehittymistä ja kriittistä suhtautumista opetusainekseen.

Tuotanto

Tällä hetkellä on Suomessa tärkein av-materiaalin tuottaja Yleisradio. Varsinaista opetusmateriaalia tuottavat kouluradio, koulu-tv, kieltenopetus ja aikuisopetus, mutta myös hyvin monet tietopuoliset ohjelmat ovat soveliasta opetusmateriaalia, jos niiden tallentaminen ja jakelu tehdään tulevaisuudessa mahdolliseksi. Koska Yleisradio ja sen ohjelmatoiminta on parlamentaarisesti valvottua, tulee kehittää sitä av-toimintaa, mikä radiolle ja televisiolle on mahdollista. Opetusosaston toimintaedellytyksiä on parannettava nopeasti siten, että kouluradio ja koulu-tv heti rahoitetaan budjettivaroista riippumatta yleisradiotoiminnan rahoituksen kokonaisuudistuksesta. Tällöin kielten- ja aikuisopetukselle, joiden kautta Yleisradio palvelee suurta yleisöä, voitaisiin uhrata runsaammin varsinaisia lisenssivaroja niin kauan, kuin muu yleisradiotoiminta rahoitetaan niiden avulla.

Yleisradio huolehtii ohjelmamuotoon soveltuvan opetusmateriaalin tuotannosta. Muun audiovisuaalisen opetusmateriaalin tuotantoa varten valtion on perustettava laitos tai yhtiö, joka kustantaa myös oppikirjoja. Tämän laitoksen tai yhtiön hallintoelimissä ei saa antaa sananvaltaa yksityisille liikeyrityksille.

Jakelu

Jotta jo nyt tuotettavaa audiovisuaalista opetusmateriaalia voitaisiin tehokkaasti käyttää hyväksi, on ensi tilassa luotava koko maan kattava jakeluorganisaatio. Tämän on oltava keskitetty järjestelmä, jossa on ylimpänä valtion av-laitos ja sen alaisina alueelliset av-keskukset, jotka puolestaan palvelisivat paikallisia av-keskuksia ja nämä edelleen materiaalin käyttäjiä, kouluja, opistoja, järjestöjä, laitoksia ym.

Valtakunnallisen keskuksen, joka olisi lähinnä suunnittelua, jakelua ja koordinointia harjoittava laitos, on toimittava kiinteästi yhteistyössä kaikkien niiden laitosten kanssa, jotka opetusmateriaalia tuottavat ja valmistavat.

Paikallisen kirjaston tehtävänä tässä kokonaiskentässä on av-materiaalin välittäminen yksityisille opiskelijoille ja opintoryhmille sekä mahdollinen arkistoiminen koulujen paikallista tarvetta varten. Nauhojen kopioiminen ja muu tekninen toiminta ei kuulu paikallisille kirjastoille, vaan av-keskuksille.

Laajamittainen opetusohjelmien hyväksikäyttö kouluissa ja iltaopiskelijoiden piirissä edellyttää, että tekijänoikeuslaki kiireesti uusitaan, jotta ohjelmien nauhoittaminen ja jakelu opetustarkoituksiin on mahdollista.

KIRJASTOLAITOS

Kirjastojen tehtävät ja yhteiskunnallinen merkitys

Kirjaston tehtävänä on tiedonvälitys, tutkimuksen ja opiskelun tukeminen ja virkistysmahdollisuuksien tarjoaminen. Perinteellisesti kirjasto on toteuttanut näitä tehtäviään kirjallisuutta lainaamalla ja tallettamalla sekä huolehtimalla käsikirjasto- ja lukusalitoiminnasta. Uudempia työmuotoja ovat audiovisuaalisten välineiden käyttö kirjastoissa ja ns. laajennettu kirjastotoiminta (esim. esitelmät, kerhot, lasten satutunnit).

Tärkeintä, toteuttamistaan odottavia tehtäviä ovat televisiokasettien, äänilevyjen ja -nauhojen yms. audiovisuaalisten välineiden sekä tarkoitukseen sopivan taidemateriaalin lainaaminen.

Eri tavoin vammaiset (esim. sokeat) sekä erilaisissa suljetuissa laitoksissa (sairaalat, vanhainkodit, vankilat, armeija yms.) olevat kuuluvat myös kirjastotoiminnan piiriin.

Yhteiskunnan omistuksessa ja hallinnassa toimivien kirjastojen tarjonta voidaan tehdä suhteellisen monipuoliseksi, eikä kaupallinen ohjaus pääse välittömästi rajoittamaan kirjaston käyttäjien valinnanvapautta. Kirjastolaitoksemme muodostaa jo suhteellisen tiheän ja tasaisesti jakautuneen tiedonvälityksen ja kulttuuripalvelusten jakeluverkoston. Se tarjoaa näin ollen mahdollisuuden kaupallisista näkökohdista vapaaseen, yhteiskunnan tärkeänä pitämään viestintään ja muiden viestintävälineiden toiminnan tukemiseen. Tehokkaasti toimiva kirjastolaitos, jolla on käytettävissään riittävät resurssit, voi hankinnoillaan vaikuttaa kustannuspolitiikkaan tekemällä esim. muuten kannattamattomien perinteisten kustannustuotteiden ja televisiokasettien julkaisemisen mahdolliseksi.

Kirjasto toimintakeskuksena

Kulttuuripalvelusten suunnitelmallisen ja tehokkaan tarjonnan edistämiseksi on luotava monipuolisia toimintakeskuksia, joiden rungoksi kirjastolaitos laajentuvine palvelumuotoineen erittäin hyvin soveltuu. Sattumanvaraisuuden ja virheinvestointien välttämiseksi on toimintakeskuksia luotaessa päästävä valtakunnalliseen suunnitteluun, joka puolestaan niveltyisi muuhun yhteiskuntasuunnitteluun. Tällaisissa kunnallisissa kulttuurikeskuksissa on oltava tilat teatteri- ja elokuvaesityksiä, musiikki- ja aikuisopetustilaisuuksia sekä erilaista vapaata järjestötoimintaa varten.

Kulttuuripalveluksia tarjoavien tilojen yhteyteen on tarkoituksenmukaista sijoittaa myös liikuntaa ja puhdasta ajanvietettä varten varattuja tiloja.

Tällaisten toimintakeskusten tai kirjastojen on toimittava myös kunnallisina tiedotuskeskuksina, joissa ovat kaikkien saatavilla nykyisellään mahdollisesti julkiset, mutta vaikeasti tavoitettavat kunnallisten päättävien elimien esityslistat ja pöytäkirjat sekä muu julkinen tiedotusmateriaali.

Kirjastolainsäädäntö, -hallinto ja -koulutus

Nykyinen kirjastolainsäädäntö, joka astui voimaan 1962 ja on siten verraten uusi ja monessa suhteessa edistyksellinenkin, on kuitenkin alan nopean kehityksen ja kasvavan tiedon tarpeen vuoksi jo nyt osin vanhentunut ja sisältää puutteita, jotka olisi korjattava. Nämä puutteet ovat johtaneet siihen, että hallinnollisilla määräyksillä ja tulkinnoilla on asetettu perusteettomia ja haitallisia rajoituksia kirjastotoimen kehittymiselle. Useammat kunnat eivät nykyisellään voi järjestää sellaisia kirjastotoiminnan muotoja, jotka eräissä tapauksissa parhaiten soveltuisivat juuri eri kuntien yhdessä hoidettaviksi (esim. kirjastoautot ja -veneet). Riittävän suurten kirjastorakennusten ja -huoneistojen suunnittelulle ja rakentamiselle on asetettu rajoituksia siitä huolimatta, että kuntien on joka tapauksessa vastattava huomattavasta osasta kustannuksia. Kirjastohuoneistojen käyttöä vapaan sivistystyön ja aikuisopiskelun tarpeisiin on samoin rajoitettu, vaikka eri alojen yhteistyö ja tilojen yhteiskäyttö olisi tarkoituksenmukaista ja suotavaa. Samoin on kehitystä jarruttavia rajoituksia asetettu hallinnollisilla määräyksillä mm. teknisten apuvälineiden ja audiovisuaalisen materiaalin hankintaan nähden. Kaikilla kansalaisilla pitäisi olla asuin- tai satunnaisesta oleskelupaikastaan riippumaton oikeus käyttää maan kaikkia kirjastoja, mutta nykyinen lainsäädäntö sallii kuntien rajoittaa kirjastojensa käyttöoikeuden vain omiin asukkaisiinsa siitä huolimatta, että valtio vastaa merkittävästä kustannusten osasta. Vammaisten ja suljetuissa laitoksissa olevien henkilöiden kirjastopalvelusten järjestämiselle ei ole luotu tyydyttäviä edellytyksiä. Laki ja asetus velvoittavat tosin kunnat hankkimaan kirjastoihinsa "tarvittavan" määrän kirjallisuutta ja perustamaan "tarvittavan" määrän virkoja, mutta kun mitään täsmällisempiä vähimmäisvaatimuksia ei ole asetettu, on käytännössä jouduttu eri kuntien asukkaiden räikeään eriarvoisuuteen: esim. eräiden kuntien kirjastoissa on n. 9 kirjaa asukasta kohti, eräiden toisten kirjastoissa vain n. 1 kirja asukasta kohti; eräissä kunnissa käytetään kirjallisuuden hankintaan n. 4 mk vuodessa asukasta kohti, eräissä toisissa n. 30 penniä. Samankaltaista kirjavuutta on työvoimassa, mikä johtaa välittömästi palvelujen tason erilaisuuteen.

Eri kirjastotyyppien rajat ovat häviämässä siten, että jyrkkä jako toisaalta korkeakoulu- ja tutkimuskirjastoihin ja toisaalta yleisiin kirjastoihin ei enää ole tarkoituksenmukainen. Yleiset (kunnalliset) kirjastot palvelevat nykyisin huomattavassa määrin myös korkeampaa opetusta ja tutkimusta. Tästä syystä kirjastotointa olisi kehitettävä yhtenä kokonaisuutena ja sen hallinto yhdistettävä. Tämä tapahtuisi parhaiten keskittämällä alan yhteinen hallinto suoraan Opetusministeriöön, johon korkeakoulu- ja tutkimuskirjastojen hallinto jo nyt on sijoitettu. Kehittyvä maakuntakirjastoverkko, joka voisi entistä enemmän palvella etenkin uusien korkeakoulujen tarpeita, tarjoaisi samalla tehokkaimman ja luontevimman organisaation alan piirihallintoa varten ja liittäisi sen edellä mainittuun opetusministeriöön sijoitettuun keskushallintoon.

Kirjastonhoitajien koulutuksen uudistus on parhaillaan vireillä, mutta asiaan on liittynyt paljon alan kehitystä jarruttavaa epävarmuutta, minkä vuoksi koulutusuudistusta tulisi kiirehtiä. Opettajavoimat ovat täysin riittämättömät (esim. Tanskassa ja Ruotsissa on tällä hetkellä alan opetuksesta vastaavia henkilöitä yli kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna), joten niitä olisi pikaisesti lisättävä. Muulta kirjastohenkilökunnalta tällä hetkellä kokonaan puuttuva koulutus on järjestettävä.

Kirjastolaitoksen kehittäminen

Kirjastolaitos ei nykyisellään pysty tyydyttämään edes olemassa olevaa kysyntää eivätkä sen palvelukset tavoita yhdenveroisesti kaikkia kansalaisia. Kirjastojen pitäisi kyetä kilpailemaan tehokkaasti puhtaasti kaupallisen tiedonvälityksen ja ajanvietteen tarjonnan kanssa. Kirjastojen on etsittävä toimintansa kohteeksi myös sellaisia ryhmiä, jotka koulutuksensa, työnsä, tottumustensa tai sosiaalisten esteiden tähden eivät tätä nykyä käytä kirjastoa. Kirjastojen palvelukset on tuotava työpaikoille ja erilaisiin laitoksiin ja tieto kirjastojen tarjoamista mahdollisuuksista on välitettävä kaikille väestöryhmille. Kaikkien kansalaisten on saatava käyttää hyväkseen maan kaikkia kirjastoja asuinkunnastaan riippumatta, ja tätä oikeutta rajoittavat säännökset on kumottava. Kirjastojen aukioloaikoja on viipymättä lisättävä ja tehtävä mahdolliseksi kirjastojen käyttö myös viikonloppuisin. Näin saadaan kirjastoihin inventoitavista varoista myös nykyistä suurempi hyöty.

On tehtävä tutkimus kirjastopalvelusten nykytilasta ja kirjastojen nykyisten ja uusien palvelusten potentiaalisesta kysynnästä. On ryhdyttävä suunnittelemaan valtakunnallisesti järjestettyä tietokoneiden käyttöä kirjastoissa ja myöhemmin valtakunnallisen tietopankin välityksellä tapahtuvaa kytkentää kansainvälisiin tietopankkeihin.

Jotta kirjastot voisivat tehokkaasti toteuttaa tehtävänsä viestintäorganisaationa ja vaikuttaa tiedon saantiin sekä koulutustason nousuun esitetyllä tavalla, niiden kehittämiseen on sijoitettava riittävästi varoja. On laadittava kirjastolaitoksen lähiajan kehityssuunnitelma.

LEHDISTÖ

Suomen hallitusmuodon 10 pykälässä taataan kaikille kansalaisille sananvapaus. Jokaisella on julkaisuoikeus ilman ennakkosensuuria ja oikeus kokoontua lupaa hankkimatta. Sen lisäksi jokaisella kansalaisella tulee olla oikeus muodostaa mielipiteensä monipuolisen informaation pohjalta.

Lehdistön osalta tämä perustuslain takaama sananvapaus ei toteudu, koska historialliset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät rajoittavat lehden julkaisemiseen kykenevien kansalaisten piirin varsin suppeaksi. Kiihtyvä tekninen kehitys, joka vaatii suuria pääomia, vielä nopeuttaa lehtiteollisuuden keskittymistä suppeiden pääomapiirien käsiin.

Lehdistön rakenne

Yksityinen pääoma keskitti ilmoituksensa poliittisista syistä jo kymmeniä vuosia sitten porvarilehdille. Ilmoitustuloja saaneiden lehtien levikki on noussut ja tämä tuo taas lisää ilmoituksia. Samalla porvarilehdet ovat pystyneet luomaan tehokkaampia toimituksia.

Samalla kun lehdistön kokonaislevikki on lisääntynyt, lehtien lukumäärä on vähentynyt. Näin on syntynyt alueellinen porvarillinen monopolilehdistö. Kaikkien maan 19 ns. markkinointialueen valtalehdet ovat porvarillisia. Porvarillisten lehtien levikki oli v. 1970 89 % sanomalehtien kokonaislevikistä.

Viimeaikaiselle aikakauslehdistön kehitykselle on ominaista kustannustoiminnan keskittyminen, ja kehitys etenee kohti muutamaa suurta perheyhtiötä, samalla kun kansainvälinen pääoma lisää vaikutustaan. Seitsemän suurimman lehtiyhtiön osuus kaupallisen massa- ja viihdelehdistön noin viiden miljoonan kappaleen kokonaislevikistä on noin neljä miljoonaa.

Lisäksi porvarilliset eturyhmät saavat mielipiteensä esille kaupallisissa asiakas- ja ilmaisjakelulehdissä, joiden kokonaislevikki on noin 4,5 miljoonaa. Runsas paikallislehdistö on osa kaupallista lehdistöä, joka edustaa ilmoittajien tahtoa.

Yksityiselle pääomalle sanomalehti on paitsi propagandaväline myös väline välittömän taloudellisen voiton tavoittelussa. Sanoma- ja aikakauslehtiteollisuuden vuosittaiset tulot 1970-luvun alkupuolella ovat yli 500 miljoonaa markkaa vuodessa. Sanomalehdistön vuosituloista yksityinen pääoma saa 90 prosenttia ja aikakauslehdistön vuosituloista 80 prosenttia.

Kansalaisten maailmankuvan ja mielipiteiden muodostumisen kannalta tällainen keskittyminen ja siitä johtuva yksipuolisuus ei ole oikein. Yksipuolisuutta lisää se, että yli 90 % ulkomailta tulevasta uutisaineistosta on länsimaisten uutistoimistojen välittämää.

Lehdistön ensisijaisena tehtävänä tulisi olla tiedon välittäminen. Kaupallisille lehdille uutinen on nykyisin pelkkä kauppatavara. Usein pelkkiin tunteisiin vetoavien uutisten ensisijainen tehtävä on myydä lehteä.

Valtion toimenpiteet

Koska demokratia ei toimi ilman laajaa sananvapautta, on yhteiskunnan nykyistä tehokkaammin turvattava sananvapauden säilyminen ja laajentaminen. Nykyisen kehityksen kärjistyminen kohti täydellistä porvarillista tiedotusmonopolia tulee estää lainsäädännöllisin toimenpitein.

Valtio tukee lehdistöä kuljetus- ja tietoliikennemaksujen osalta. Valtio on myös alkanut taloudellisesti tukea mielipidelehtiä. Suurin osa valtion tukitoimista koituu kuitenkin oikeistolehdistön hyväksi, koska muu tuki jakautuu levikin mukaan.

Mielipidelehdistön ja pienilevikkisen aatteellisen lehdistön tukemiseksi on luotava pysyvä tukijärjestelmä, jonka rahoitusta suunniteltaessa on yhtenä mahdollisuutena tutkittava erityistä laajalevikkisimmiltä lehdiltä perittävää ilmoitusveroa. Ns. hyvään lehtimiestapaan kuuluvia kysymyksiä käsittelemään on perustettava parlamentaarisesti valittu elin.

Väärien tietojen julkaiseminen, jota yhä suuremmassa määrin esiintyy ja jonka motiivina on taloudellisen edun tavoittelu, on saatettava vastaavan taloudellisen riskin alaiseksi korottamalla sakkoja ja korvauksia.

Yhteiskunnan edun mukaista ei ole se, että kansalaiset saavat tiedon tärkeistä yhteiskunnallisista päätöksistä enimmäkseen porvarillisten lehtien tulkitsemana. Valtiovallan tulee entistä enemmän pyrkiä suoraan lehdistöön suuntautuvaan tiedottamiseen myös ilmoitusten muodossa. Näin voidaan taata kansalaisille perusta oman mielipiteen muodostamiselle ilman vääristelyä, vaikenemista ja väärää painottamista.

Kouluihin, kirjastoihin, puolustuslaitoksen tiloihin, sairaaloihin, hoitolaitoksiin ja valtion virastoihin tulee tilata kaikkien mielipidesuuntien lehtiä.

Toimitusdemokratia

Lehtien toimituksille ja muille osastoille on luotava nykyistä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omaan työskentelyynsä.

Työväenlehdistö

SDP:llä on 11 sanomalehteä, jotka muiden työväenlehtien tavoin ovat pääomien ja ilmoitustulojen puutteessa joutuneet ilmestymispaikkakunnillaan porvarillista lehdistöä heikompaan taloudelliseen asemaan.

SDP:n sanomalehtien aseman parantamiseksi on suunniteltava tehokkaita toimia. On tutkittava, voitaisiinko esim. lehtiä yhdistämällä ja niiden yhteistoimintaa kehittämällä saada aikaan tehokkaampia ja nykyistä mielenkiintoisempia sanomalehtiä.

Puolueen elimille on yhdenmukaisesti puolueen sääntöjen kanssa annettava suurempi tosiasiallinen vaikutusvalta puolueen lehtiin sen takaamiseksi, että puoluelehdistö säännönmukaisesti tuo esille puolueen tavoitteet ja puoltaa niitä.

Puoluelehdistön, jossa puolueen sisässä esiintyville erilaisille katsantokannoille on annettava tasapuolisesti tilaa, tulee toimia yhteiskunnallisen muutoksen johdonmukaisena esitaistelijana.

MAINONTA JA TIEDOTUSVÄLINEET

Mainonta muodosti v. 1970 kokonaiskustannuksiltaan noin 500 miljoonan markan suuruisen kansantaloudellisen panoksen. Mainonnan tosiasiallinen vaikutus kansantaloudessa on kuitenkin siihen käytettyä rahamäärää tuntuvasti suurempi. Mainonnan rahoittaa viime kädessä kuluttaja maksamalla mainostetusta tuotteesta korkeamman hinnan.

Mainonnalla rahoitetaan lähes 40 % joukkotiedotuksen kokonaiskustannuksista. Sanomalehdistön kohdalla mainonnan rahoitusosuus on 50 %, aikakauslehtien 30 % ja radio- ja televisiotoiminnan 30 %.

Mainostajat pystyvät taloudellisen valtansa ansiosta vaikuttamaan joukkotiedotuksen sisältöön sekä suoraan että epäsuorasti. Suomalaisessa lehdistössä mainostajat ovat ilmoitteluaan porvarillisiin lehtiin keskittämällä jouduttaneet lehdistön valtakunnallista ja alueellista monopolisoitumista ja siten heikentäneet työväenlehdistön kilpailumahdollisuuksia.

Mainostajien ja mainosalan perustama yksityinen televisioyhtiö Oy Mainos-TV-Reklam Ab täyttää ohjelmillaan lähes 25 % television ohjelma-ajasta. Televisiomainonta vaikuttaa myös ns. taustaohjelmiin, joiden sisältö mainostajien etujen mukaisesti on yhteiskunnallisia muutoksia vastustava ja informatiiviselta arvoltaan kyseenalainen.

Perustettavan valtion viestintäelimen on tutkittava ratkaisuja, joiden avulla tiedonvälityksen riippuvuutta mainostajista voidaan vähentää. Erityisen mainosveron periminen kaikissa tiedotusvälineissä harjoitetusta mainonnasta on yksi mainonnan valtaa vähentävä toimenpidemahdollisuus.

Televisiomainonta on lopetettava.

Mainonnan valvonta

Mainosten sisältö on lähes kokonaan kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella. Mainosala on perustanut oman valvontaelimensä. Myynnin ja mainonnan tiedotuskeskuksen, joka toimii alan itsensä säätelemien normien mukaisesti. Lainsäädäntöteitse ei mainontaa ole asetettu demokraattisesti valittujen elinten kontrolliin, eikä kilpailulakien suoja ulotu kuluttajien ja mainostajien väliseen suhteeseen, vaan ainoastaan tuottajien välisiin kilpailusuhteisiin.

Suunniteltavaan elinkeinohallitukseen on perustettava osasto, jonka tehtävänä tulevat olemaan mainonnan valvonta sekä kuluttajavalistus ja -suojelu. On saatava aikaan mainonta- ja kuluttajalainsäädäntö.

Kaikkien tuotteiden mainonnan salliminen ei ole yhteiskunnan edun mukaista. Ainakin eräiden tuotteiden, kuten lääkeaineiden ja nautintoaineiden mainostaminen on kiellettävä.

TIEDEPOLITIIKAN SUUNTAVIIVAT

I TYÖVÄENLIIKE JA TIEDEPOLITIIKKA

Tieteellisen tutkimus- ja kehitystyön yhteiskunnallisen merkityksen jatkuvasti lisääntyessä on tiedepolitiikka osa demokraattisen sosialismin puolesta käytävää taistelua.

Sosialidemokraattisen tiedepolitiikan yleistavoitteena on tieteellisen tutkimustyön suuntaaminen työväenluokan etujen ja tavoitteiden mukaiseksi. Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen harjoittaman tutkimustoiminnan tukeminen ja edelleen kehittämineen ovat luonnollisia tavoitteita tässä tutkimuksen suuntaamistoiminnassa. Tieteellisen tutkimustyön hallinto, suunnittelu ja sen tulosten hyväksikäyttö on saatettava kansanvaltaiseen valvontaan, jotta luotaisiin edellytykset totuudenmukaisen tiedon hankkimiselle. Olennaisena osana työväen tiedepolitiikkaan kuuluu rauhaa edistävän ja kansainvälistä yhteistyötä kehittävän tutkimustoiminnan edistäminen ja lujittaminen.

Tiede tuotantovoimana

Toisen maailmansodan jälkeinen tieteellis-tekninen vallankumous on oleellisesti muuttanut tieteellisen tutkimustyön ja tuotannon suhteita. Uuden tiedon ja tieteellisten keksintöjen, erityisesti automaation, osuus tuottavuuden kasvusta on lisääntynyt nopeasti. Sijoitukset tutkimus- ja kehitystyöhön on todettu yleensä kannattavammiksi kuin sijoitukset tuotantovälineisiin. Uuden tiedon ja sen tuotannollisen soveltamisen välinen aika on jatkuvasti supistunut. Tuotannon ja tieteen suhteita on alettu tietoisesti suunnitella ja järjestää. Tieteestä on tullut elimellinen osa tuotantovoimia, ja tiedepolitiikka on tämän kehityksen myötä noussut keskeiseksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja sosiaaliseksi kysymykseksi.

Tiede ja yhteiskunta

Tuotannollisen tehtävän lisäksi tieteellä on yhteiskunnassa myös poliittista merkitystä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa tieteen menetelmiä ja tuloksia käytetään mm. ihmisen henkisen alistamisen ja riiston välikappaleina. Porvarillisella yhteiskuntatieteellä tuetaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää ja vallitsevia valtasuhteita, pyritään säätelemään ristiriitoja ja sopeuttamaan ihmisiä oleviin oloihin muutosten sijasta. Tiedettä voidaan käyttää myös työväenluokan poliittisessa ja aatteellisessa taistelussa. Materialistinen historiankäsitys jäsentää yhteiskunnallisen kehityksen lainalaisuuksia ja osoittaa tieteellisen tutkimustyön hyväksikäytön mahdollisuudet yhteiskunnan muuttamiseksi ja ihmisen vapauttamiseksi.

Uuden tiedon tuotanto-olosuhteet ovat yhteiskunnallistuneet, ja samanaikaisesti yhteiskunnallisia suhteita säädellään yhä suuremmassa määrin tieteen menetelmiä ja tuloksia hyväksikäyttäen. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä yksityinen pääoma sitoo tieteen kehitystä ohjaamalla ongelmien valintaa ja tulosten hyväksikäyttöä kansan enemmistön - työväenluokan ja pienviljelijäväestön - tarpeiden ja tuottavuuden järkiperäisen kasvun vastaisesti.

Tiede voi olla merkittävänä apuna työn inhimillistämisessä sekä eriarvoisuuden ja turvattomuuden poistamisessa. Valtaosa maailman tieteeseen sijoitetuista varoista on kuitenkin kytketty sotateknologian kehittämiseen. Markkinataloudessa ja sen edellyttämässä tavaratuotannossa tiedettä käytetään keinotekoisten ja ihmiselle vahingollisten tarpeiden luomiseen ja työn voimaperäistämiseen työläisten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kustannuksella. Tieteen yhteiskunnallisen luonteen ja sitä ohjaavien tarkoitusperien välillä vallitsee ristiriita. Tämä johtuu siitä, ettei tieteellistä tutkimustoimintaa ole alistettu kansan enemmistön etujen palvelukseen. Vasta työväenliikkeen tarkoitusperien toteutuminen mahdollistaa tieteen saavutusten järkiperäisen hyväksikäytön koko kansan palvelukseen.

Tiede ja kansainvälinen pääoma

Tuotantovoimien kehitystä hyödyttävä tutkimus vaatii yhä suurempia sijoituksia. Tämä on johtanut siihen, että eturivin tieteellinen työ on keskittynyt maihin, joihin myös pääomat ovat keskittyneet. Tieteellinen tutkimus jakautuu kansainvälisesti taloudellisten valtasuhteiden mukaisesti, ja ne vahvistavat toisiaan. Eräänä tämän kehityksen ilmentymänä siirtyy kehitysmaista pitkälle koulutettua työvoimaa - kuten tutkijoita - kehittyneisiin kapitalistisiin maihin. Suurpääoma hyötyy kehitysmaiden kustannuksella myös uuden tiedon salassapitosopimuksista ja patenttilainsäädännöstä.

Tieteellisen tutkimustyön suuntaaminen tapahtuu teollistuneiden maiden tarpeiden mukaisesti. Kehitysmaiden kannalta tärkeät ongelmat kuten uusien ravintolähteiden etsiminen, kulkutautien torjuminen ja väestönkasvu jäävät liian vähäiselle huomiolle. Kehitysmaiden luonnonolosuhteisiin ja kansallisiin erikoispiirteisiin soveltuvien tuotannollisten, taloudellisten ja sosiaalisten ratkaisujen tutkiminen syrjäytyy. Sosialidemokraattisen tiedepolitiikan tärkeänä osatavoitteena on antaa solidaarista tukea kehitysmaiden kansalliselle kehitys- ja rakennustyölle.

Tiede ja yksityinen pääoma Suomessa

Suomessa tieteellis-teknisen vallankumouksen vaikutukset alkoivat näkyä selvästi vasta 1960-luvulla, jolloin tutkimus- ja tuotekehitystyöntarve lisääntyi voimakkaasti. Yritykset ovat erikseen tai yhteistyössä perustaneet omia tutkimuslaitoksia ja -osastoja. Yksityinen pääoma on alkanut kohdistaa valtiovaltaan vaatimuksia varsinkin riskialttiin tutkimuksen suorittamiseksi valtion varoilla. Sen etujen mukaista on, että myös korkeakouluissa, tutkimuslaitoksissa ja valtion rahastojen, kuten SITRAn tuella suoritettava tutkimus palvelee välittömästi liiketaloudellisia tarkoitusperiä. Yksityisen pääoman valta ulottuu säätiöiden, rahastojen, korkeakoulujen, tilaustutkimusten ja virkamiessuhteiden avulla suurimpaan osaan Suomessa tehtävää tutkimusta. Tällaisessa tilanteessa tutkimuksen tavoiteasettelussa ja tulosten hyväksikäytössä kansantaloudelliset ja sosiaaliset tavoitteet syrjäytyvät liiketaloudellisten tavoitteiden tieltä.

Tieteellinen tutkimustyö ja koulutusjärjestelmä

Historiallisen kehityksen seurauksena ovat korkeakoulut Suomessa saaneet laajan itsemääräämisoikeuden suhteessaan poliittiseen vallankäyttöön. Ne ovat voineet ylläpitää tätä muodollista autonomiaansa jatkuvasti. Tilanteen säilyttämiseksi korkeakouluja yksinvaltiaasti hallitseva professorikunta on vedonnut kuvaan tieteen sitoutumattomuudesta, puolueettomuudesta ja objektiivisuudesta. Sen suojassa ovat opetusta ja tutkimusta leimanneet porvarillisen yhteiskunnan arvot. Korkeakoulujen opetus ja tutkimus ovat loitonneet yhteiskunnallisen kehityksen todellisista ristiriidoista ja ongelmista. Jos korkeakouluilla on ylipäänsä ollut minkäänlaista tiedepolitiikkaa, se on tähdännyt tieteenharjoittajien oman arvovallan lujittamiseen.

Suurpääomalle on tullut tärkeäksi saada koulutusjärjestelmä palvelemaan välittömästi omia tuotannollisia päämääriään. Näin on jo tapahtunut ammattikorkeakouluissa ja -oppilaitoksissa, ja samansuuntaisia vaatimuksia on kohdistettu myös yliopistoihin. Päämääränä on laajapohjaisen tieteellisen koulutuksen muuttaminen ahtaasti erikoistuneeksi ja suppea-alaiseksi. Näiden vaatimusten toteutuminen merkitsee tuotantovoimien kehityksen hidastumista sekä tuotantosuhteiden ja muiden yhteiskunnallisesti tärkeiden ongelmien tutkimuksen syrjäytymistä. Sen seurauksena opiskelusta tulee ammattirutiineihin ohjelmoivaa, ja tieteelliseen koulutukseen olennaisena osana kuuluvan kokonaisvaltaisen ja kriittisen ajattelutavan kehittyminen estyy.

Kaikessa opetuksessa on korostettava yhteiskunnallisuutta, omaperäisyyttä ja kriittisyyttä. Tutkiminen on oleellinen osa kaikkea oppimista, ja siksi koulutusjärjestelmän kaikilla tasoilla ja alueilla on luotava mahdollisuudet opetuksen ja tutkimuksen yhteydelle. Myös luonnontieteelliseen ja tekniseen ammattikoulutukseen on sisällytettävä yhteiskuntakriittistä aineistoa. Opetukselle ja tutkimukselle on luotava yhteydet yhteiskunnalliseen käytäntöön ja työväen kokemusmaailmaan.

Yhteiskunnan etujen ja tarpeiden valvonta korkeakouluissa tapahtuu parhaiten tieteen keskushallinnon suunnittelu- ja päätöselinten kautta. Korkeakouluille ja tutkimuslaitoksille on taattava toiminnallinen itsenäisyys, jonka edellytyksenä on niiden sisäisen hallinnon demokratisoiminen. Vasta se luo edellytykset suunnitelmalliselle ja itsenäiselle tutkimuspolitiikalle tuomalla päätöksentekoon yhteiskunnassa vaikuttavia erilaisia arvostuksia ja ajattelutapoja. Suunnitelmallinen koulutus- ja tutkimuspolitiikka edellyttää sitä, että korkeakouluissa harjoitetaan jatkuvasti tiedettä ja koulutusta koskevaa tutkimustoimintaa.

II SDP:n TIEDEPOLITIIKAN TAVOITTEET

Tieteen suuntaaminen

Tieteen voimavarojen niukkuus pakottaa Suomen kaltaisessa pienessä maassa määrätietoiseen ja suunnitelmalliseen tieteen ohjaamiseen ja voimavarojen jakoon. On investoitava riittävästi tieteellisiä teorioita luovaan ja kriittisesti tarkastelevaan perustutkimukseen. Teoreettinen tutkimus luo edellytykset tehokkaasti seurata muualla tehtävää tutkimustyötä sekä nähdä oleelliset uudet soveltavan tutkimuksen alueet. On kuitenkin vältettävä kaavamaista erottelua soveltavaan ja perustutkimukseen ja luotava kaikelle tutkimukselle yhteyksiä käytäntöön. Varsinkin on huolehdittava tiedonvälityksestä käytännöstä tieteeseen, jotta esim. terveydenhuollon, yhdyskuntasuunnittelun ja oikeuslaitoksen käytännön ongelmat tulevat jatkuvan tieteellisen tarkastelun kohteiksi.

Tieteen suuntaamista ei tule ohjata maksukykyisen kysynnän vaan tiedon todellisen tarpeen mukaan. On aloitettava laajojen tieteidenvälisten ongelmien tutkiminen ja pitkälle tähtäävä yhteiskunnallinen suunnittelu.

Teknisessä tutkimuksessa tulee tutkimusmäärärahat suunnata tuotantovoimien kehittämisen kannalta keskeisiin kohteisiin. On laadittava perusteellinen suunnitelma teknisen tutkimuksen painopistealoista. Painopistealoja ei tule määrittää pelkästään taloudellisin ja teknisin perustein, vaan on pyrittävä käyttämään tutkimuspolitiikkaa teollisuuspoliittisena keinona, jolla voidaan ohjata ja säädellä koko tuotantojärjestelmää ja teknologista kehitystä. On esim. selvitettävä, onko tarkoituksenmukaista pyrkiä teknisellä tutkimuksella voimakkaasti nostamaan puunjalostusteollisuuden jalostusastetta vai sen sijaan pyrkiä monipuolistamaan vientiteollisuuttamme ja näin vähentämään riippuvuuttamme kapitalistisen talousjärjestelmän suhdannevaihteluista. Yhteiskunnan on valvottava, että kaiken teknisen tutkimuksen yhteydessä otetaan huomioon tutkimuksen soveltamisen sosiaaliset vaikutukset, ja tutkimusmäärärahoja suunnataan riittävästi luonnon ja ympäristön suojeluun, yhdyskuntasuunnitteluun, työturvallisuuteen ja työterveyden tutkimiseen. Automaatiota on käytettävä työn helpottamiseksi eikä vain tuottavuuden kohottamiseksi ja työnantajien palkkakustannusten vähentämiseksi.

Yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle on luotava suhteellisesti yhtä hyvät toimintaedellytykset kuin teknis-luonnontieteelliselle tutkimukselle, koska yhteiskuntatieteet luovat pohjan yhteiskunnan tietoiselle kehittämiselle. On pyrittävä kriittiseen, kokonaisvaltaiseen ja muutokseen tähtäävään käsitykseen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja sen lainalaisuuksista. Tämä edellyttää, että marxilaiselle tieteelle ja kirjallisuudelle taataan oikeudenmukainen asema tutkimuksessa ja korkeakouluopetuksessa. Tutkimus on suunnattava yhteiskuntajärjestelmämme perusteisiin ja niistä johtuviin ristiriitoihin. On selvitettävä yhteiskunnallisen suunnittelun tavoitteet, tutkittava ihmisen ja työn välistä vuorovaikutussuhdetta ja tarkasteltava ennakkoluulottomasti eri yhteiskuntajärjestelmissä tehtyjä ratkaisuja. Niin ikään on tutkittava yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja sosiaalisten etuisuuksien jakautumista sekä ympäristön suojelun yhteiskunnallisia tavoitteita ja ympäristönsuojelutoimenpiteiden yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Taloudellisessa tutkimuksessa on selvitettävä, kuinka kansantalouden voimavarojen jakamisen demokraattinen valvonta on toteutettavissa. On kartoitettava talousjärjestelmän rahavirrat ja pankkien asema niiden ohjaamisessa. On selvitettävä verolakien, erikoisesti elinkeinoverolain, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ja luovuttava käyttämästä taloudellista kasvua yksipuolisesti talousjärjestelmien tehon mittana. Lisäksi on tutkittava pääoman keskittymistä, taloudellista yhdentymistä, riistoa, taloudellista valtaa ja työllisyyttä. Lainsäädäntöä on muutettava niin, että taloudelliseen tutkimukseen tarvittavat tiedo ovat saatavissa. Eri elinkeinojen kansantaloudellista ja maailmantaloudellista merkitystä on tutkittava luonnonvarojen riittävyys- ja niiden käytöstä saatavan hyödyn nykyistä oikeudenmukaisempi jakautuma huomioon ottaen.

Biotieteellisessä tutkimuksessa ovat tärkeimpiä tutkimuskohteita ekologiset järjestelmät, luonnonvarojen käytön valvonta, uusien ravintolähteiden kehittäminen, elintarviketuotannon ja ravitsemuksen optimointi ja kuluttajien suojelu ala-arvoisilta ja terveydelle vaarallisilta elintarvikkeilta sekä lisä- ja torjunta-aineilta. Tutkimusmäärärahoja on suunnattava myös vanhenemisen, lisääntymisen säätelyn ja elämänilmiöiden molekyylitason tutkimiseen.

Lääketieteellisessä tutkimustyössä on painopisteen oltava maassamme yleisten kansantautien syiden ja ennalta ehkäisyn selvittelyssä. Tutkimusta ei pidä rajoittaa vain sairauksien biologisen pohjan tarkasteluun, vaan sairauksia synnyttävät ja ylläpitävät sosiaaliset syyt on otettava myös lääketieteellisen tutkimuksen kohteiksi. Terveyden ja sairauden luokkaluonne ja keinojen etsiminen sen hävittämiseen on sosiaalilääketieteen tärkeä tutkimuskohde. Sairaanhoidon ja terveyskasvatuksen menetelmien teho on saatettava jatkuvan tieteellisen tarkkailun alaiseksi.

Työn vaikutus työntekijän henkiseen ja ruumiilliseen kehitykseen kuuluu myös lääketieteen tutkittaviin ongelmiin, työhygieniset normit ja niiden valvonta on annettava valtion tutkijoiden toimitettavaksi.

Humanistinen tutkimus on suunnattava porvarillisen ja talonpoikaiskulttuurin tutkimisesta myös työväenkulttuuriin. On tutkittava tuotannollisten suhteiden vaikutusta kulttuuriin ja sen merkitystä yhteiskunnallisissa muutoksissa. Historian tutkimus on suunnattava suppeista hallitsevista luokista suuriin joukkoihin, ja kaikki menneisyyden valinnat ja päätökset on asetettava jatkuvan arvokritiikin alaisiksi. On selvitettävä, missä määrin humanistista tutkimusta voidaan käyttää kulttuuripoliittisten ongelmien ratkaisemiseen ja ympäristön suunnittelun inhimillistämiseksi. Taiteentutkimuksen on luovuttava eriarvoisuutta tukevasta ja korostavasta taidekäsityksestä, ja sen yhteydessä on kiinnitettävä huomiota taidepalvelusten jakelupolitiikkaan.

Tieteen rahoitus

Tutkimusmäärärahojen osuus bruttokansantuotteesta on nostettava muiden teollisuusmaiden tasolle eli noin 2 %:iin vuoteen 1980 mennessä. Sekä valtion että yksityisen pääoman tulee tämän saavuttamiseksi lisätä rahoitustaan. Tieteen voimavarojen hyväksikäyttöä on kehitettävä tehostamalla tiedehallintoa ja -suunnittelua, tiedonvälitystä, kansainvälistä yhteistyötä ja jo olemassa olevien tutkimuslaitteistojen ja -tilojen käyttöä.

Valtion ei tule tukea teollisuuden tutkimustoimintaa verohelpotuksin, vaan myöntää tutkimusavustuksia ja -lainoja, joiden suuntaamista ja käyttöä se voi ohjata ja valvoa. Tämän tutkimustuen ehdoksi tulee asettaa tulosten julkisuus ja tutkijoiden vapaus valita tutkimusmenetelmänsä.

On harkittava mahdollisuuksia verottamalla kerätä teollisuudelta varoja tutkimusrahastoon, josta voitaisiin valtion tiedepoliittisen organisaation välityksellä suunnitelmallisesti tukea kansantaloudellisesti tärkeitä kohteita.

Tieteen hallinto

Suunnitelmallinen tiedepolitiikka edellyttää keskitettyä tiedehallintoa. Eduskunnan on määriteltävä tiedepolitiikan yleiset tavoitteet. Tiedeneuvosto on valtion tiedehallinnon keskeisin elin, minkä takia sen tulee olla eduskunnan nimittämä. Tutkimusmäärärahat tulee ohjata ensisijaisesti tieteen keskustoimikunnan ja tieteellisten toimikuntien kautta, joiden jäsenten valinta on suoritettava poliittisin perustein. Määrärahojen jakoa koskevat päätökset on aina perusteltava julkisesti.

Opetusministeriön mahdollisuuksia suorittaa tiedepoliittista suunnittelu- ja valmistelutyötä on lisättävä. Tämä edellyttää tutkimus- ja tutkijatilastojen kehittämistä. Tieteen tutkimusta harjoittavan laitoksen perustamista opetusministeriön alaisuuteen on harkittava.

Valtaosa valtion nykyisistä tutkimusmäärärahoista kulkee korkeakouluneuvoston kautta. Tämän takia se on liitettävä yleiseen tiedepoliittiseen organisaatioon, ja sen jäsenet on valittava poliittisten voimasuhteiden mukaisesti. Suomen Akatemia-järjestelmää tulee kehittää lisäämällä sen tutkijatoimia ja suuntaamalla ne kansanvaltaisen tiedepolitiikan määrittelemille tieteen painopistealoille.

Kehittämällä lainsäädäntöä on luotava mahdollisuudet valvoa säätiöiden ja tieteellisten seurojen toimintaa, niin että ne noudattavat tiedepolitiikan yleisiä tavoitteita. Valtion yhtiöiden säätiöt on liitettävä suoraan yleiseen tiedepoliittiseen organisaatioon.

Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset

Korkeakoulujen tulo- ja menoarviossa tulee eritellä tutkimusmäärärahat. Laitos- ja oppilasmäärään perustuvista tutkimusbudjeteista on ohjattava kehitystä määräaikaisiin projekteihin.

Tieteen keskushallinnon tulee asettaa korkeakoulututkimuksen yleiset suuntaviivat, mutta tutkijaryhmille tulee suoda mahdollisuudet itsenäisesti kehittää tutkimusaiheitaan. Perustutkimus ja tieteellisten teorioiden kehittely on erityisesti suunnattava korkeakouluihin.

Korkeakoulujen ja teollisuuden välistä yhteistyötä ja tutkimussopimuksia varten on luotava selvä normisto, joka takaa korkeakoulututkimuksen tieteelliset ja opetukselliset vaatimukset. Korkeakoulujen tutkimuskapasiteettia ei tule alistaa teollisuuden lyhytaikaisten projektien toteuttamiselle. Teollista tavoitetutkimusta tulee hajasijoittaa itse teollisuuslaitoksiin, joissa yhteydet käytännöstä tieteeseen ja päinvastoin ovat tehokkaimmin hoidettavissa. Työntekijöiden on päästävä yritysdemokratian kautta osallistumaan teollisen tutkimuksen tavoitteiden asetteluun ja rajaa tuotantoprosessin ja tutkimus- ja kehitystyön välillä on muutenkin lievitettävä. Myös valtion ja kuntien hallintoon ja laitoksiin tulee sijoittaa tavoitetutkimusta harjoittavia yksiköitä.

Korkeakoulujen ja valtion tutkimuslaitosten työnjakoa tulee kehittää. Valtion tutkimuslaitosten päättäviä elimiä koottaessa on otettava huomioon yhteiskunnalliset voimasuhteet, minkä ohella tutkimuslaitoksissa toimiville tutkijoille on taattava mahdollisuus osallistua niiden päätöksentekoon. Soveltavan tutkimuksen ja tuotekehitystyön lisäksi on valtion teknillisen tutkimuskeskuksen aloitettava teknologian haittavaikutusten ja kuluttajien suojeluun liittyvien kysymysten tutkiminen.

Työn aiheuttamien terveydellisten vaikutusten sitoutumaton tutkiminen ei ole mahdollista, ilman että Työterveyslaitos otetaan yhteiskunnan haltuun.

Tutkijakoulutus

Järjestelmällinen tutkijakoulutus on aloitettava. Sen tulee antaa tieteellisten metodien ja muiden erityisvalmiuksien lisäksi kokonaisvaltainen käsitys ihmisestä ja tieteen yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Lisensiaattitutkinto tulee asteettain poistaa ja tohtorin tutkinto muuttaa osaksi suunnitelmallista jatkokoulutusta. Väitöskirja on opinnäyte, ja sen painatuspakosta tulee sen vuoksi luopua. Koulutustutkimusaiheiden tulee liittyä tavoitteelliseen tutkimuskokonaisuuteen. On muodostettava tutkijaryhmiä, jotka tutkivat tieteidenvälisiä ongelmia. Nämä ryhmät on koottava opintojensa eri vaiheissa olevista opiskelijoista, tutkijoista ja muusta tutkimushenkilökunnasta. Niiden työskentelyssä on noudatettava muodollisesta pätevyydestä riippumatonta tasa-arvoisuutta.

Tutkimusta ja korkeakouluopetusta ei tule erottaa toisistaan. Opetustehtävät on jaettava tasaisesti kaikkien tutkijoiden kesken. Vuodesta toiseen samoina säilyvät harjoitustyöt on korvatta itsenäisillä tutkimustehtävillä.

Tutkijoiden välistä yhteistyötä on tuettava mm. hyväksymällä ryhmäopinnäytteet ja -väitöskirjat. Tutkijoiden pätevyyden mittaamiseen on käytettävä muitakin ansioita kuin ainoastaan painettuja julkaisuja.

Suomalaisten tutkijoiden kouluttamista ulkomailla on tehostettava valtion varoin. Tätä koulutusta on suunnattava myös sosialistisiin maihin. Matka-apurahalla on tuettava nuorten tutkijoiden pitempiaikaisia tutkimus- ja opintomatkoja.

Tutkijakoulutusta on sisällytettävä teknillisten opistojen ja koulujen ohjelmaan. Korkeakoulujen ja valtion tutkimuslaitosten koko tutkimushenkilökunnan jatkokoulutusmahdollisuuksiin on kiinnitettävä huomiota.

Työväenliikkeen tutkimustoiminta

Historiallisen materialismin ja muun sosialidemokraattisen työväenliikkeen aatteellisen ja poliittisen perustan jatkuva tieteellinen kehittäminen on välttämätöntä. Sosialismin tieteellisten teorioiden opiskelun kautta opiskelijat ja tutkijat liittyvät mukaan työväenluokan poliittiseen toimintaan ja näkevät yhteiskunnallisten ristiriitojen vaikutuksen omassa tutkimustyössään.

Sosialidemokraattisen Puolueen järjestämän tutkimustoiminnan tarkoituksena on selvittää, miten talousjärjestelmää voidaan asteettain muuttaa niin, että tuotantosuhteet vastaavat tuotantovoimien kehitystasoa. On ennakkoluulottomasti tutkittava demokraattisen sosialismin asteettaisen toteuttamisen muotoja ja niiden vaatimia poliittisia toimenpiteitä.

Ammattiyhdistysliikkeen taloudellista ja sosiaalipoliittista tutkimustoimintaa on kehitettävä. Sille on luotava mahdollisuudet työturvallisuuteen ja työterveyteen kohdistuvaan tarkkailuun ja niihin liittyvään itsenäiseen tutkimukseen.

Valtion tutkimusmäärärahoja on ohjattava työväenliikkeen tutkimustoiminnalle. Työväenluokan ongelmien välittymistä korkeakoulussa ja tutkimuslaitoksissa toimivien tutkijoiden tutkimuskohteiksi on tehostettava.

Tiedonvälitys

Tieteen voimavarojen niukkuuden takia on tehokkaan tiedonvälitysjärjestelmän luominen Suomessa erikoisen tärkeää. Tiedonvälityksen tulee olla yhteiskunnan valvonnassa ja tutkimustulosten vapaasti kansalaisten saatavissa. On vastustettava tiedon kasaantumista harvoille ja pyrittävä sen mahdollisimman demokraattiseen jakautumiseen.

Tilastotiede on tärkeä osa tiedonvälitystä. Tilastojen merkitys yhteiskunnan tavoiteasettelulle, tutkimukselle ja hallinnolle tulee jatkuvasti kasvamaan. Yhteiskunnallisten tarpeiden tulee nykyistä selvemmin ohjata yhteiskuntaoloja koskevien tilastojen tuotantoa, ja tilastoja tulee tuottaa myös työväenliikkeen tärkeistä kohteista.

Tieteen saavutusten välittämiseksi kaikille työtätekeville on valtion varoin ryhdyttävä julkaisemaan korkeatasoisia kansantajuisia tieteellisiä teoksia ja aikakauslehtiä. Maamme on osallistuttava kansainvälisten tieteellisten julkaisujen toimittamiseen ja kustantamiseen sekä tuettava erikoisesti yhteispohjoismaisia julkaisuja. Valtion tuen antaminen heikkotasoisille kotimaisille julkaisusarjoille tulee lopettaa.

Tiedonvälitystä sosialististen maiden tiedepolitiikasta ja tieteellisestä tutkimustoiminnasta sekä sen käytännön sovellutuksista tulee tehostaa.

Kaikkien kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittämiseen tarvittavien tietojen tulee olla julkisia. Sen sijaan salassapitomääräyksiä tulee kehittää siten, että yksilön oikeusturvaa parannetaan.

Kansainvälinen yhteistyö

Kansainvälisessä tieteellisessä yhteistyössä on tuettava kehitysmaiden tiedepoliittisia tavoitteita ja vastustettava tieteen imperialismia. Suomen tulee osallistua sellaisiin kansainvälisiin tutkimusprojekteihin, jotka tutkivat kriittisesti maailmanlaajuisia ongelmia ja joilla voidaan luoda vastapaino kansainvälisen pääoman harjoittaman tutkimuksen vinoutumiselle. Maamme ulkopolitiikan yhtenä tavoitteena tulee olla kansainvälisen tieteellisen yhteistyön luominen ja kehittäminen.

Kehitysmaiden opiskelijoita ja tutkijoita tulee kouluttaa entistä enemmän Suomessa, eikä heidän kohdallaan tule tiukasti noudattaa tutkintosääntöjä ja opetusohjelmia, vaan pyrkiä antamaan sellaista opetusta, josta heille on myöhemmin omassa maassaan hyötyä. Lisäksi maamme tulee tehdä aloitteita kehitysmaihin perustettavista korkeakouluista ja tutkimuskeskuksista ja osallistua niiden käyntiin saattamiseen.

TAIDEPOLITIIKAN SUUNTAVIIVAT

Periaatteet

Kulttuuripolitiikassa on taide tähän asti nähty tiettynä itsearvona, ja käsitys taiteesta on usein ollut kapea. Nyt on syytä pitää ja käyttää taidetta elimellisenä osana kulttuuri- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Taidepolitiikan tehtävänä on täten toteuttaa niitä päämääriä, joita tämän hetken yhteiskunnan pyrkimykset syvään kansanvaltaan ilmentävät ja jotka työväenliike muilla alueilla on hyväksynyt. Taide on aktiivi yhteiskuntaa muuttava alue, johon sisältyvät kaikki kunakin aikana yhteiskunnassa ilmenevät rakenteet.

Luovana toimintana taidepolitiikka ottaa myös kantaa niihin materiaalisiin edellytyksiin, jotka kulloinkin ovat olemassa. Taloudelliset edellytykset on muutettava tasa-arvoa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta suosiviksi ja toteuttaviksi. Tästä syystä taidepolitiikan olemukseen kuuluu yhteiskunnan talous-, valta- ja luokkarakenteiden jatkuva selvittäminen ja niiden muuttaminen sosialismin ja demokratian arvoja toteuttaviksi.

Taidepolitiikan tehtävänä on:

  • aktiivinen osallistuminen yhteiskunnassa tapahtuvaan toimintaan;
  • selvittää yhteiskunnan valtarakenteet yleisesti ja taidealueen valtarakenteet erityisesti;
  • ottaa selville ja saattaa tiedoksi, mikä osuus taloudellisilla suhteilla on taidepolitiikkaan;
  • ottaa selville ja saattaa tiedoksi, mikä osuus taidepolitiikalla on taloudellisiin suhteisiin;
  • järjestää taidehallintoa siten, että se edistää yhteisöjen ja yksilöiden omaehtoista toimintaa varallisuudesta, asuinpaikasta ja taiteen eri alueiden perinnäisistä arvostuksista riippumatta;
  • rakentaa edellytykset ihmisen luovalle toiminnalle: ilmaisulle ja vastaanottamiselle, niin että se on osa jokapäiväistä ympäristöä;
  • vaikuttaa yhteiskunnan päätöksentekijöihin siten, että rahan käytöstä päätettäessä taidepoliittiset tarkoitukset tulevat yhdenvertaisiksi muiden yhteiskuntapolitiikan tavoitteiden kanssa;
  • edistää ennakkoluulotonta kulttuurillista, taiteellista ja aatteellista vaihdantaa kansojen kesken.

Taidehallinto

Opetusministeriön tehtäväkenttä on jatkuvasti laajentunut ja laajenee. Sen vuoksi tarvitaan pysyvästi kaksi opetusministeriä, joista toinen on mm. taideministeri.

Taideasioista vastaavan opetusministerin alaisuuteen on nykyisen taidetoimiston tilalle perustettava taideosasto, jonka tulee kyetä hoitamaan paitsi yleistä taidepolitiikkaa myös taiteen alan ammattikoulutus. Taiteen keskustoimikunnan ja valtion taidetoimikuntien työskentelyedellytyksiä on ratkaisevasti parannettava mm. järjestämällä niiden käyttöön tutkimus- ja suunnittelutyövoimaa. Taidetoimikuntien kokoonpanoa ja tehtäväjakoa on harkittava uudelleen siten, että kaikki taidemuodot ja yhteiskunnalliset näkemykset tulevat tasapuolisesti huomioon otetuiksi.

Valtakunnallisessa sekä alue- ja paikallishallinnossa on huolehdittava siitä, että taide, sen harjoittajien, harrastajien ja vastaanottajien tarpeet otetaan huomioon yhteiskuntasuunnittelussa ja että hallintokoneistossa on taidetta koskevilla kysymyksillä vastuunalaiset hoitajansa.

Tehtävät jakautuvat luontevasti siten, että valtio ensi sijassa vastaa taidepalvelusten tuotannosta ja kunta jakelusta eli palvelusten perille saattamisesta. Merkittävä määrä näistä palveluksista on luonteeltaan alueellisia. Valtio voi valtionhallinnon lääninportaan kautta huolehtia näistä osaksi, mutta paikallista, alueellista, myös ns. maakunnallista aloitteellisuutta edistämään tarvitaan valtiollisen ja kunnallisen vallankäytön välille asettuva kansanvaltainen hallinto.

Valtion on saatava rahoitusosuuttaan vastaava päätäntävalta sellaisten taidelaitosten ja -tapahtumien hallinnossa, jotka ovat muodollisesti itsenäisiä, mutta pääosiltaan valtion rahoittamia.

Alueellinen taidehallinto

Huomattava osa taidepalveluksista koskee kuntaa suurempaa aluetta. Luomalla maakuntakirjastoja sekä kokeilemalla alueteattereita yhteiskunta pyrkiikin tyydyttämään alueellisia tarpeita. Tämän tyyppistä toimintaa on edelleen kehitettävä ja tarkoituksenmukaisesti laajennettava. Tällöin on läänien taidetoimikuntien työhön kiinnitettävä erityistä huomiota ja pyrittävä aktiivisesti vaikuttamaan siihen, että näihin toimikuntiin saadaan paitsi alueellisesti asianmukainen myös työväen voimasuhteita vastaava edustus. On nimenomaan myös edellytettävä, että taidetoimikuntien jaettavaksi saamilla varoilla tuetaan ensi sijassa heikoimmassa asemassa olevaa yksityistä taiteilijaa, ryhmää tai taiteen alaa.

Taidetoimikunnilta on niin ikään voitava vaatia määrätietoisia aloitteita, joilla tähdätään alueellisten taidepalvelusten suunnitelmalliseen kokonaisjärjestelyyn ja tehokkaaseen käyttöön. Erikoisesti tämä on tärkeätä silloin, kun luodaan taloudellisesti vaativia taiteen produktioita. Vireille saatua läänin kirjailijatoimintaa on tuettava ja pyrittävä ennakkoluulottomasti laajentamaan ja vakinaistamaan läänin taiteilijajärjestelmä kaikille taiteen aloille.

Koska läänin taidetoimikuntien merkitys taiteelle myönnettyjen varojen jakajana ja taide-elämän suunnittelijana ja järjestelijänä kasvaa jatkuvasti on pidettävä välttämättömänä, että toimikunnilla on käytettävissään päätoiminen sihteeri.

Taiteen rahoitus

Taiteellisen toiminnan harjoittajia valtio tukee nykyisin mm. taiteilija-apurahojen nimikkeellä. Tämän lisäksi on olemassa pieni määrä taiteilijan virkoja, joita nykyinen lainsäädäntö nimittää taiteilijaprofessorin viroiksi. Määräajoiksi annettavien taiteilija-apurahojen tilalle on luotava taiteilijanvirkojen järjestelmä. Tiettyihin kohteisiin suunnattavien avustusten ja tietystä suorituksesta annettavien palkintojen määrää tulee kuitenkin lisätä.

Yhteiskunnan tukea jaettaessa on otettava huomioon taiteen eri alueiden hyvin erilaiset rahoitustarpeet. Taiteen tekijälle on sen vuoksi taattava riittävä toimeentulo ja sosiaaliturva.

Verotuksessa on kaikki taiteellisesta toiminnasta saadut tulot rinnastettava muihin tuloihin.

Olennainen osa taiteellisesta toiminnasta tulee jatkuvasti tapahtumaan yhteiskunnan rahoittamien taidelaitosten ja taiteilijanvirkojen ulkopuolella. Yhteiskunnalla tulee kuitenkin olemaan kasvava tehtäväkenttä myös näiden taidepalvelusten jakelussa ja kuluttajavalistuksessa.

Kunnallinen taidepolitiikka

Kunnan tehtäväksi on yleensä katsottu sellaisten taidepalvelusten järjestäminen tai tukeminen, joita pidetään arvokkaina, mutta jotka eivät menesty puhtaasti liiketaloudellisella pohjalla. Kunnan tuki on useimpien maan teattereiden ja sinfoniaorkestereiden elinedellytys. Kuntien tuki ei kuitenkaan ole kohdistunut esim. elokuvateatteritoimintaan sellaisillakaan paikkakunnilla, joilla ainoa elokuvateatteri on joutunut lopettamaan toimintansa. Hyvin usein kunnan alueella saattaa esiintyä kiinnostusta joitakin taidemuotoja kohtaan, mutta tilaisuuksia ei järjestetä, koska yleisömäärä tai yleisön maksukyky ei ole riittävä takaamaan kaupalliselle yrittäjälle voittoa. Kuitenkin tällaisia tilaisuuksia voitaisiin kunnan toimesta järjestää usein hyvin pienellä tappiolla.

Lukuunottamatta vakiintuneita kulttuurityön muotoja kuten teattereita, orkestereita ja kulttuuripäiviä riippuu kunnallinen kulttuuritoiminta suurelta osalta kunnan alueella toimivien järjestöjen aktiivisuudesta. Kuntien onkin pyrittävä tukemaan vapaata kansalaistoimintaa taiteen alalla. Toisaalta ei voida olettaa, että järjestöt pystyvät kokonaan huolehtimaan taidepalveluista kunnan alueella.

Kunnallisen taidehallinnon on oltava kiinteä osa kunnan muuta hallintoa. Kunnallisen taidepolitiikan eri lohkojen (mm. teatteri-, kirjasto- ja musiikkitoimi) keskinäinen koordinaatio ja toimeenpano on järjestettävä esimerkiksi luomalla kunnallista sosiaalihallintoa vastaava elin.

Tämän kunnallisen elimen on pää- tai sivutoimisen kulttuurisihteerin avulla huolehdittava taidetoiminnan suunnittelusta. Suunnitteluun tulee sisällyttää kuntalaisten taideharrastuksien tutkiminen, kunnan alueella järjestetyn, myös kaupallisen, taiteen tarjonnan seuraaminen sekä taidetoiminnan käytännön suunnittelu. Kulttuuritilojen sijoittelu on otettava huomioon jo kaavoitusvaiheessa.

Monet taidetoiminnat on luonnollisinta järjestää kuntaa suuremman alueellisen yksikön puitteissa. Tällaisia ovat mm. sinfoniaorkesterit, alueteatterit, maakuntakirjastot, av-keskukset, näyttelytilat ja maakunnalliset elokuvakiertueet.

Viime vuosina järjestetyt festivaalit ja juhlaviikot ovat olleet osoituksena uudentyyppisen kunnallisen taidetoiminnan tarpeellisuudesta ja sitä kohtaan tunnetusta kiinnostuksesta. Tällaista toimintaa on kuitenkin järjestettävä vaatimattomammissa puitteissa ympäri vuoden. Kaikkien kuntien on ryhdyttävä aktiivisesti järjestämään uudentyyppistä taidetoimintaa kunnan voimavarojen sallimissa puitteissa. Tähän kuuluisivat mm. monipuoliset konserttisarjat, teatterivierailut, elokuvaesitykset, kirjallisuusillat, keskustelut, kansanjuhlat ja niin varsinaiset taidenäyttelyt kuin yleensä ympäristökulttuuria valaisevat näyttelyt. Näissä tilaisuuksissa olisi ulkopuolisten esiintyjien lisäksi tarjottava esiintymistilaisuuksia paikkakunnalla toimiville ja kunnan avustusta saaville kuoroille, näyttämöille jne.

Tällaisen toiminnan pitkäaikaisena tavoitteena tulee olla kunnallisen toimintakeskuksen perustaminen, mutta tilaisuuksia voidaan järjestää monenlaisissa tiloissa esim. väestönsuojissa, riippumatta erityisen kulttuurirakennuksen olemassaolosta. Muodollisesti katsoen järjestäjänä voi olla itse kunta tai järjestelyt voidaan antaa järjestöjen tehtäväksi kunnan toimiessa takaajana. Tällaiseen toimintaan on voitava saada valtionapua. Useissa tapauksissa toiminta voi tapahtua kansalais- tai työväenopistojen puitteissa tai yhteistyössä niiden kanssa.

Kuntien taidetoimintaa kehitettäessä on suuremmissa kunnissa perustettava nykyisten kunnallisten muusikonvirkojen ja näyttelijäkiinnitysten rinnalle myös kunnankirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden toimia. On tutkittava, missä määrin kunnat voivat tarvittaessa yhteistyössä valtion kanssa, perustaa toimia myös muiden taiteiden harjoittajien työedellytysten turvaamiseksi.

Sekä kuntien kulttuurisihteerien virkaan että kunnallisten taiteilijantoimien perustamiseen on saatava valtion apua samoin perustein kuin kirjastohenkilökunnan palkkaukseen.

Kuntien on saatava enemmän sananvaltaa sellaisten taidelaitosten hallinnossa, jotka ovat muodollisesti itsenäisiä, mutta joiden rahoitus perustuu pääosaltaan kunnan avustukseen.

Taidekasvatus

Taidekasvatuksen tavoitteena on jokaisessa ihmisessä piilevien luovien kykyjen kehittäminen. Taidekasvatusta on sijoitettava kaikkeen kouluopetukseen, mutta etenkin äidinkielen, kuvaamataidon, musiikin, liikunnan ja käsityön oppitunneilla tulee käyttää luovan työn menetelmiä. Ilmaisuaineille on varattava riittävä tuntimäärä, jotta muissa aineissa saatuja tietoja voidaan soveltaa aktiiviseen, omaehtoiseen tulkintaan ja ryhmätyöhön esim. kouluteatterin muodossa.

Taidekasvattajan työkenttä on nähtävä lähes koko yhteiskunnan laajuisena. Luovaa kasvatusta ei tule aloittaa vain määrätystä ikäkaudesta alkaen, vaan sen tulee sisältyä kasvatukseen varhaislapsuudesta lähtien. Tästä syystä kaikkien opettajien koulutukselle - lastentarhanopettajista lukion aineopettajiin - on pantava yhtä suuri paino.

Taidekasvatuksen tavoitteena on kulttuuritarpeiden herättäminen omakohtaisen kokemisen kautta. Taide kuuluu kaikille, eikä luova työ ole kenenkään erikoisoikeus. Taidekasvattajan tehtävä on olla muutoksen rakennustyöläinen.

Harrastajataide

Taiteesta puhuttaessa vedetään usein jyrkkä raja taitelijoiden ja yleisön välille: ammattitaiteilijat luovat taidetta, jonka yleisö passiivisesti vastaanottaa. Kuitenkin jokainen ihminen on jossakin määrin itse taiteilija, ja varsinkin nuoremmissa ikäryhmissä suuri osa ihmisistä harrastaa aktiivisesti taiteen tekemistä. Kuusikymmenluvulla toteutetut uudistukset taiteen edistämiseksi ovat kohdistuneet yksinomaan ammattimaiseen taiteenharjoitukseen. Harrastajataiteelle on myönnetty pieniä avustuksia mm. taide- ja nuorisomäärärahoista, mutta selvittämättä on jäänyt, mille valtion elimelle vastuu harrastajataiteen edistämisestä kuuluu.

Harrastajataiteen edistämiseksi on ryhdyttävä seuraaviin toimenpiteisiin:

  • on järjestettävä eri valtionelinten yhteistoiminta ja vastuu harrastajataiteen alalla;
  • valtiollisten ja kunnallisten taidetoimikuntien ja -lautakuntien on kiinnitettävä enemmän huomiota harrastajataiteeseen;
  • on ryhdyttävä lisäämään kaikilla taiteen aloilla harrastajataiteilijoille tarkoitettuja palveluja kuten kunnallisia tai alueellisia ohjaajia, kursseja ja kirjeellistä ohjausta;
  • on luotava harrastajataiteilijoille enemmän mahdollisuuksia saada töitään julkisuuteen;
  • harrastajataiteilijoiden käyttöön on järjestettävä riittävästi harrastustiloja ja -välineitä;
  • luottamushenkilöiden ja lehdistön on kiinnitettävä taiteeseen huomiota enemmänkin kansalaistoimintana kuin huippusuorituksina.

Ympäristötaide

Ympäristö, jossa elämme, vaikuttaa meihin ja meihin voidaan vaikuttaa sen kautta. Tuotteet ja arkkitehtuuri ovat yhteiskunnan kuva. Meillä niiden tuotanto on etupäässä yksityisten teollisuuslaitosten ja rakennuttajien käsissä, eikä kuluttajilla ole riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa tähän tuotantoon, joka määrää meidän elämänmuotomme.

Myyntikilpailuun perustuva tuotanto edellyttää suunnittelijakulttia. Arkkitehtuurin ja tuotesuunnittelun käsittäminen pelkkinä taiteina on johtanut nykyiseen suunnittelijaan kohdistuvaan yksilönpalvontaan. Suunnittelu on suunnittelijoiden keskinäistä kilpailua, jonka kustannukset kuluttaja viime kädessä maksaa.

Kuluttajien osuutta esineiden, rakennusten ja koko ympäristön suunnittelussa on ratkaisevasti lisättävä. Suunnittelijoiden on oltava kuluttajien eikä tuottajien tai rakennuttajien luottamushenkilöitä.

Yhdyskunnat pitää rakentaa sosiaalisesti oikeudenmukaisiksi, ja siksi niiden asukkaiden mielipiteen on vaikutettava ratkaisevasti niiden muotoon ja palvelutasoon. Suunnitteludemokratia on toteutettava. Asukkaiden informointi ympäristöä koskevista suunnitelmista ei yksin riitä, heille on varattava mahdollisuus osallistua myös päätöksentekoon omaa ympäristöään koskevissa asioissa. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että asukkailla on omakohtaisempi tieto ympäristöstään ja siihen kohdistuvista tarpeistaan kuin suunnittelijoilla, ja siksi on luotava kiinteä yhteistyö suunnittelijoiden ja ympäristön käyttäjien välille.

Erityisiä suunnittelijoita on käytettävä vain asiantuntijakoulutusta vaativissa tehtävissä. Jotta eriytynyttä suunnittelu- ja päätöksentekoteknokratiaa ei pääsisi syntymään, kaupungeissa ja taajamissa on kansanvaltaisiksi kontrollielimiksi luotava talo-, kortteli- ja kaupunginosaneuvostoja tai -ryhmiä. Näille on annettava oikeus päättää niistä omia alueitaan koskevista asioista, joissa ei synny ristiriitaa toisten alueiden asukkaiden kanssa. Nykyään rakennuttajat ja osakkeenomistajat määräävät ympäristön laadun. Tämä oikeus on annettava tasa-arvoisesti kaikille asukkaille, myös vuokralaisille.

Maaseudun taajamien ja asumusten suunnittelu ja rakentaminen on nähtävä yhtä tärkeänä kuin kaupunkien suunnittelu. Lisäämällä urbaaneja palveluja maaseudulle helpotetaan samalla kaupunkeihin kohdistuvaa painetta.

Ympäristön suunnittelun ohella on huomiota kiinnitettävä myös olemassa olevan ympäristön - niin luonnonympäristön kuin rakennetun ympäristön - suojeluun. Olemassa olevien rakennusten tarpeeton ja yhteiskuntataloudellisesti tuhlaileva purkaminen on lopetettava.

Viihtyisyys on olennainen tekijä ympäristötaiteen kentässä. Siihen liittyy kiinteästi turvallisuus, jonka nykyinen kasvava ajoneuvoliikenne kohtalokkaalla tavalla vaarantaa. Erityistä huomiota on tässä suhteessa kiinnitettävä lasten ympäristöön. Lapset ovat liikenteessä kaikkein heikoimmassa asemassa, ja heidän turvallisuutensa edellyttää mm. autojen poistamista heidän pääasiallisilta leikkipaikoiltaan pihoilta sekä koulutien rauhoittamista ajoneuvoliikenteeltä.

Pihoille ja puistoihin on järjestettävä lapsia aktivoivia kalusteita ja tarvikkeita. Näistä on neuvoteltava lasten itsensä kanssa.

Ihmisten on saatava vaikuttaa työympäristönsä luomiseen. Poikkeuksellista huomiota vaativat suunnittelussa erilaiset laitokset, joissa asuvat ovat muita enemmän ympäristönsä armoilla.

Tuotesuunnittelijoiden koulutus palvelee omistavan luokan etua. Jos pienituloisten elinehtojen parantaminen on suunnittelun tavoite, se on ristiriidassa liikevoiton kanssa. Suunnittelijakoulutuksen tulee tähdätä siihen, että suunnittelija osallistuu paitsi tuotteiden myös tuotannon suunnitteluun.

Suunnittelijan tulee lähestyä työntekijää, joka toteuttaa hänen suunnitelmansa. Tästä syystä suunnittelijakoulutuksen tulee olla yhtä kiinteässä yhteydessä ammattikoulutukseen kuin muiden alojen suunnittelijakoulutukseen. Myös työolosuhteiden suunnittelussa, ergonomiassa, on katsottava, että parannukset palvelevat työläisen etua eikä vain tuotannon lisäystä.

Elokuva

Elokuvan asema on muuttumassa, ja sen tehtäväkenttä on selvästi järjestymässä uudelleen. Kehittyvä tekniikka ja television pitkään jatkunut vaikutus toisaalta antavat elokuvalle mahdollisuuden, toisaalta pakottavat sen etsimään uusia valmistus-, levitys- ja esitysmuotoja.

Elokuvan käyttömahdollisuudet ovat uudistumassa. Tämä tulee voimakkaasti muuttamaan tähänastisen elokuvatoiminnan luonteen ja alan rakenteen ja kohdistamaan yhä painokkaampia vaatimuksia yhteiskunnan vallankäyttöön, valtioon ja kuntiin.

Elokuvan painopiste on siirtymässä liiketoiminnasta kulttuuritoimintaan, josta tiedonvälitys on olennainen osa. Tämän myötä ovat demokraattiset vaikutusmahdollisuudet kasvaneet. Keskeisinä tavoitteina on pidettävä elokuvantekijöille otollisen, vapaan ilmapiirin luomista ja laajan, kaikki ikä- ja väestöryhmän käsittävän kuluttajakunnan osallistumis- ja valintamahdollisuuksien parantumista. Sekä elokuvantekijä että -katsoja on vapautettava ahtaan liiketaloudellisen toiminnan vallasta.

Valtion elokuvalle nykyisin antaman sekalaisen tuen tilalle on rakennettava selkeä ja johdonmukainen elokuvapoliittinen järjestelmä. Suomen Elokuvasäätiö on mitoiltaan riittämätön, hallinnoltaan epädemokraattinen ja vaikutukseltaan entistä liiketaloudelliskeskeistä järjestelmää säilyttävä. Elokuvalle jaettava laatutuki ei myöskään aktivoi elokuvantekijöitä tarkoitetulla tavalla, vaan johtaa toisaalta kaupalliseen, toisaalta näennäistaiteelliseen laskelmointiin. Yksityinen elokuvanvalmistus ei ratkaisevasti irtoa sille ominaisesta liiketaloudellisesta asennoitumisesta eikä salli elokuvantekijöitten ja kuluttajien vaikutusvallan kasvua myöskään yhteiskunnan tuen lisääntyessä. Siksi valtion oma elokuvatoiminta on nähtävä ainoana mielekkäänä teollisena ratkaisuna.

On perustettava parlamentaarisesti hallittu valtion elokuvalaitos. Valtion elokuvatuotannon tulee palvella muita valtion laitoksia, mm. Yleisradiota, johon sen on oltava riittävässä alihankintasuhteessa. Täten syntyvä turvallisuus muodostaa pitkäjänteisen suunnittelun ja lahjakkuuksien monipuolisen esillepääsyn.

Perustettavan yhtiön tai laitoksen tulee tarjota keskitettyä teknistä palvelua myös vapaan elokuvan tekijöille koko maassa. Tämän palvelun kustannukset ovat korvattavissa apurahoihin verrattavan menettelyn tietä.

Pitkäjänteinen suunnittelu on tärkeä myös elokuvien levitys- ja esitystoiminnalle. Ulkomaisen elokuvan maahantuonnissa voi valtion toimesta tapahtuva elokuvien hankinta ja levitys täyttää ne aukot, jotka yksityinen, liiketaloudellisiin perusteisiin nojautuva toiminta jättää. Valtion yhtiön haltuun on uskottava myös kotimaisten elokuvien ulkomaanmyynti ja tiedotustoiminta.

Tärkeänä toimintamuotona on nähtävä vapaan elokuvan levityksen järjestäminen ja tukeminen. Tässä avautuu tehtäviä työväenliikkeen, erityisesti ammattiyhdistysliikkeen, järjestöille, joiden on oltava yhteistoiminnassa kaupallisesta järjestelmästä riippumattomien, poliittista ja yhteiskunnallista elokuvaa valmistavien elokuvantekijöitten kanssa ja luotava näille elokuville koko maan kattava levitysverkko.

Tavoitteeksi on asetettava yhteiskunnan tukeman elokuvateatteritoiminnan kehittäminen. Suuremmilla paikkakunnilla se merkitsee kunnallisen elokuvateatterin perustamista, pienemmillä paikkakunnilla muita muotoja kuten säännöllisen esitystoiminnan kytkemistä muun kulttuuritoiminnan yhteyteen, syntyviin toimintakeskuksiin tai kansalais- ja työväenopistoihin. Kaikkein pienimpiä paikkakuntia varten on läänien taidetoimikuntien tai niitä vastaavien käyttöön saatava yhteiskunnan kustantamia elokuvakiertueita. Rakennettaviin kulttuuri- ja toimintakeskuksiin sekä niitä vastaaviin tiloihin on hankittava ainakin 16 mm ja 8 mm esityslaitteet.

Tärkeässä asemassa tulee olemaan kasettielokuva, jonka levitys on kohdistettava myös pienryhmille. Samalla on aikaansaatava kirjastotoimintaan rinnastettavaa lainaus- ja katselutoimintaa. Katselutilat uusiin kirjastorakennuksiin on varattava alun perin, jo olemassa oleviin rakennuksiin sellaiset on järjestettävä.

Valtion elokuvapolitiikan hoitamiseksi on opetusministeriön alaisuuteen luotava valtion elokuvahallinto. Sen korkein päättävä elin on valittava demokraattisin perustein elokuvakulttuurin eri intressipiireistä ja poliittisten puolueiden edustajista.

Elokuvien säilyttämisestä on säädettävä laki, ja Suomen Elokuva-arkisto on muutettava valtion laitokseksi.

Elokuvakerholiikettä on tuettava siten, ettei se jää kaupallisesta elokuvaeatteriverkostosta riippuvaiseksi. Erityisesti siirryttäessä yhteiskunnan tukemaan teatteritoimintaan on elokuvakerholiikkeen merkitystä korostettava alueellisen omatoimisuuden aktivoijana.

Elokuvantekijöitten koulutus on järjestettävä vastaamaan todellista työvoiman tarvetta, ja ensisijainen huomio on kiinnitettävä peruskoulutukseen ja alalla jo työskentelevien jatkokoulutukseen. Korkeakoulutasolle on luotava edellytykset elokuvan sekä taiteelliseen että yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen.

Ennakkotarkastuksesta on luovuttava elokuva-arkiston, elokuvakerholiikkeen ja elokuvajuhlien tms. näytännöissä esitettävien elokuvien osalta. Samoin on moraalisiin näkökohtiin nojaavasta aikuissensuurista vapaudutta ja lasten kohdalla ikärajoja tarkistettava.

Työväenliikkeen on erityisesti painotettava kuluttajan valinta- ja osallistumismahdollisuuksien lisäämistä sekä kaikkien ikä- ja väestöryhmien saamista elokuvan piiriin. Työväenliikkeelle ja työväen kulttuurille on myös elokuvan alueella saatava laaja ja elävä kosketus omiin joukkoihin ja koko kansaan.

Kirjallisuus

Kansanvaltaista kirjallisuuspolitiikkaa voidaan toteuttaa vain lisäämällä yhteiskunnan osuutta kaikilla kirjallisuuden piiriin kuuluvilla alueilla. Tämän pohjana täytyy olla kirjallisuuden tuotannon ja kulutuksen perusteellinen analyysi. On selvitettävä kirjallisuuden kysynnän ja tarjonnan suhteet. On tiedettävä, millä tavoin yksityinen kustannustoiminta määrää kirjallisuuden sisältöä, lajia ja laatua. On tutkittava, millä tavoin kirjallisuuden arvostelu ja tiedotus suuntaa kirjallisuutta ja lukemista. On selvitettävä lukemisen ja elinympäristön suhde, koulun, kirjaston ja kirjakaupan vaikutus. Tämä edellyttää perusteellisia kirjallisuuden välitystä, levitystä ja lukemistapaa koskevia tutkimuksia.

Tähänastisten tietojen mukaan kirjallisuuden käyttö riippuu koulutustasosta ja varallisuudesta. Kirjallisuus vaatiikin muuhun viestintään - radion ja television ohjelmiin ja lehtiin - nähden suurempaa tietoa ja oma-aloitteisuutta. Kirjallisuuden kohdalla ihmisten eriarvoisuus alkaa varhain. Lapsi, jolle ei ole kotona annettu lukuvirikkeitä, tulee kouluun kielellisesti köyhempänä ja siis niukemmin oppimisedellytyksin varustettuna kuin toverinsa. Sen tähden on tärkeää, että jo kunnallisiin päivähoitolaitoksiin hankitaan riittävästi kirjoja ja alusta pitäen ohjataan lasta kirjallisuuteen. Samasta syystä on peruskoulun ala-asteella kiinnitettävä erityistä huomiota kirjallisuuden opetukseen. Koulun on toimittava kunnallisen kirjaston kanssa yhteistyössä siten, että lapsi perehtyy runsaaseen ja monipuoliseen kehitysvaihettaan vastaavaan kirjallisuuteen ja sen eri käyttömahdollisuuksiin. Koulun on myös entistä paljon tehokkaammin edistettävä lapsen omaa kielellistä ilmaisua, niin kirjallista kuin suullista. Peruskoulun yläasteella ja lukiossa perusopetusta on tuettava valinnaisella lisäopetuksella, jonka tarkoituksena on lukuvirikkeiden lisääminen ja oppilaiden kielellisen ilmaisukyvyn kehittäminen. Peruskoulun hyväksyttäviin menoihin on luettava myös ulkopuolisen työvoiman, kuten kirjailijoiden, käyttäminen opetuksessa. Kunnalliset kirjastot on varustettava lasten kannalta riittävästi, ja niihin on järjestettävä runsaasti toimintaa, kuten satutunteja, nukketeattereita, lasten elokuvia ja lukemis- ja kirjoittamispiirejä.

Kirjastot on myös aikuisten osalta kehitettävä passiivisista jakelupaikoista toimintakeskuksiksi, joissa on keskustelu- ja kahvilatiloja, säännöllistä tiedotustoimintaa ja kirjoittamisen ja lukemisen ohjausta. Aikuisten kirjoittamisen ohjaus ja koulutus on tarpeeseen nähden maassamme perin puutteellisesti järjestetty. Siksi kansalais- ja työväenopistoihin, yliopistoihin ja suuriin kirjastoihin on järjestettävä vakinaista kirjoittamisen ja lukemisen ohjausta, josta voisi huolehtia kirjailija tai muu pätevä henkilö. Sama koskee myös kääntäjäkoulutusta.

Vuoden 1971 alussa toimeenpannun kirjan hintajärjestelmän muutoksen ennustetaan koituvan vaaraksi vähälevikkiselle kirjallisuudelle: mielipidekirjoille, osalle tietokirjoja ja tutkimuksia, lyriikalle, novelleille ja kotimaisille esikoisteoksille. Halventamalla suurlevikkisten ja nostamalla vähälevikkisten kirjojen hintoja sekä rajoittamalla saatavilla olevien kirjojen valikoimaa varsinkin maaseudulla uusi hintajärjestelmä keskittää myynnin entistä harvempiin tuotteisiin. Kustantajat tulevat yhä enemmän suuntautumaan lyhyen myyntiajan menekkikirjoihin. Yhteiskunnan on turvattava kirjallisuuden elinmahdollisuudet kirjastojen määrärahojen tuntuvalla korottamisella, valvotuilla ja suunnitelluilla kirjasto-ostoilla, valtion kustantamolla tai muulla tutkitulla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Yhteiskunnan on edistettävä ja valvottava myös käännöspolitiikkaa, sekä ulkomaisen kirjallisuuden tuonnin että kotimaisen viennin osalta. Hintajärjestelmän muutos vaarantaa myös vanhan kirjallisuuden julkaisemisen; sen pysyminen lukijain ulottuvilla on taattava kirjastolaitoksen ja yhteiskunnan tukeman kirjallisuuden keskusvaraston avulla.

Kirjallisuuden jatkuvuus edellyttää myös kirjailijain ja kääntäjäin taloudellisen aseman turvaamista: stipendien lisäämistä, kirjailijanvirkojen perustamista ja sosiaaliturvaa. Läänien ja kuntien on tuettava alueensa kirjallisuutta perustamalla kunnan- ja lääninkirjailijain virkoja ja edistämällä harrastustoimintaa. Sillä tavoin voidaan lujittaa kirjailijain sosiaalisia yhteyksiä ja vaikuttaa aihealueen monipuolisuuteen. Näytelmäkirjailijan asemaa tulee vahvistaa erityisellä kotimaisten näytelmien peruspalkkioilla, ja kääntäjien tekijäinoikeudellinen asema tulee turvata. Kirjallisuuden tukemisen yhteydessä on valvottava ja edistettävä oikeudenmukaista jakautumista kirjallisuuden lajien ja maan alueiden kesken.

Kirjallisuuden tutkimus ja opetus on saatava nykyistä tiukemmin yhteyteen kirjallisuuden elävän tapahtumisen ja yhteiskunnan tarpeiden kanssa. Tutkimus ja opetus on perinteen elävöittämisen ohella ulotettava myös ajankohtaiseen kirjallisuuteen ja kirjallisuuspolitiikkaan sekä kritiikkiin.

Työväenluokan piirissä kirjallisuus on vanhastaan tajuttu yhteiskunnallisen tietoisuuden parhaaksi herättäjäksi ja yksilön kokemuksen rikastajaksi ja jäsentäjäksi. Luova kirjallisuus suuntautuu eteenpäin ja etsii yhä uusia elämänalueita ja ilmaisumuotoja. Sen tähden demokraattinen kirjallisuuspolitiikka ei koskaan ole sensuurimielistä.

Kuvataide

Teknillistyvän yhteiskunnan tulee arvioida uudelleen suhteensa kuvataiteisiin. Suosittavaa on taiteellinen toiminta, joka tukeutuu yhteiskunnan yleisiin uudistuspyrkimyksiin. Tällöin taiteilijoilla on tilaisuus toimia yhteiskunnan vaikuttavana jäsenenä myös työssään.

Koska silmä välittää noin 80 % ihmisen aistimuksista, koko visuaalisen kentän ja siinä myös kuvataiteen merkitys sille tavalle, millä ihminen kokee ympäristönsä, on paljon tärkeämpi kuin yleisesti tiedostetaan. Kuvataiteen ensisijainen paikka on julkisissa tiloissa, kaduilla, puistoissa, ts. jokaisen kansalaisen ulottuvilla. Nämä ympäristöä muodostavat tilat ovat nykyisin suurimmalta osin kaupallisen mainonnan käytössä. Sen tilalle on saatava kansanvaltaisesti toimiva yhdyskunnan kuvallinen tiedotusverkosto, jolloin kuva palvelee yhteiskunnassa elävien ihmisten tarpeita sekä pyrkimyksiä ja toimii jokapäiväistä elämää rikastuttavana tekijänä.

Kuvataiteen nykyinen sidonnaisuus kulutusyhteiskunnan kaupallisiin lakeihin rajoittaa sen vaikutusmahdollisuuden laajenemista yhteiskunnan kaikkiin osiin ja jäseniin, sillä vain kulutusyhteiskunnan kunkinhetkisistä arvostuksista riippumattomana kuvataide voi parhaiten vaikuttaa jäykistyneiden asenteiden ja näkemysten muuttumiseen ja täten aktivoida sekä hyödyttää sen jäsenistön kautta koko yhteiskuntaa.

Kansanvallassa taiteilijan työnantaja on yhteiskunta. Työstään taiteilijan tulee saada yhteiskunnalta rahallinen korvaus, joka takaa mahdollisuuden edistykselliselle taiteelliselle toiminnalle. Taiteilijanpalkkajärjestelmään on siirryttävä huomioon ottaen nykyisen ns. vuosiapurahajärjestelmän antamat kokemukset sekä taloudelliset mahdollisuulet.

Kuvataiteilijan työskentelylle elintärkeä työhuonekysymys pitää ratkaista ottaen huomioon työn luonteen näille tiloille asettamat erityisvaatimukset, jo olemassa olevat käyttöön soveltuvat tilat, tarpeiden sekä mahdollisuuksien sanelemat sijaintipaikat. Lisäksi on pyrittävä löytämään mahdollisesti uudelta pohjalta toimivia ratkaisuja, mm. nuorille taiteilijoille tarveperiaatteella toimivia muuntelukelpoisia yhteisateljeita työvälineineen.

Näyttelytilojen järjestäminen on hoidettava käytännön tarpeiden mukaan ja erityisesti kuntatasolla yhteydessä muihin kulttuuripalveluksiin.

On luotava toimiva nykytaiteen keskus palvelemaan koko maan tarpeita. Tämän tulee vireästi olla yhteydessä ulkomaisiin taidelaitoksiin ja järjestää vaihtonäyttelyitä eri maiden kanssa siten, että suppeahkot informatiiviset näyttelyt ovat etusijalla.

Kuvataiteilijoiden tulee saada julkistamiskorvaus töiden näytteillepanosta, julkaistuista kuvista ja filmeistä.

Taiteen tarjonnan demokratisoitumisen sekä yleisen viihtymisen kannalta on tärkeää sijoittaa julkisiin tiloihin taidetta, joka mielekkäästi liittyy kansalaisten arkipäivään. Julkisten teosten hankinnassa ei ole pitäydyttävä vain ns. muistomerkkiajatteluun, vaan on löydettävä monimuotoisia ratkaisuja.

Yhteiskunnan toimesta on järjestettävä taidelainaamotoiminta.

Valtion rahoittamat laitokset kuten Ateneumin taidemuseo. Taideakatemian koulu ja Taideakatemian valistusosasto on irroitettava Suomen Taideakatemian Säätiön hallinnosta suoraan opetusministeriön alaiseksi demokraattisesti hallituksi laitokseksi.

Harrastustoiminta on nivellettävä työväenopistojen ja toimintakeskusten yhteyteen, jossa harrastajat voivat nähdä sekä saada asiantuntevaa opastusta taiteen tekemisessä ja tuntemuksessa.

Kuvataiteen kulutus on demokratisoitava varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumattomaksi siten, että kaikilla on mahdollisuus taidepalvelusten hyväksikäyttöön ja kokemiseen, tilaisuus koulutuksen saamiseen sekä aineellisten ja henkisten tarpeiden tasapuoliseen tyydyttämiseen.

Valokuva

Valokuvan mahdollisuudet yhteiskunnallisena palveluna, käyttökulttuurina, ovat suuret. Tämä on mahdollista vasta kun valokuvaajille on taattu riittävät edellytykset itsenäiseen työskentelyyn.

On luotava kunnallinen näyttelytilaverkosto, joka mahdollistaa kaiken kuvataiteen levityksen siten, että sen kautta levitetyistä näyttelyistä maksetaan korvaus. Epäkaupallisten valokuvateosten valmistamista ja kustantamista on tuettava yhteiskunnan toimesta. Valokuvataiteella on oltava valtion omistama museo.

Lääneihin on perustettava valokuvaajan virkoja. Näiden yhteiskunnan palkkaamien valokuvaajien tehtävä olisi dokumentoida toimialuettaan sekä tyydyttää julkinen kuvan tarve. Lisäksi läänien valokuvaajat toimisivat alan harrastustoiminnan ohjaajina alueellaan.

Valokuvausalan työvoiman tarve on tutkittava ja ryhdyttävä antamaan sitä vastaavaa koulutusta. Alan opiskelijoille on peruskoulutuksen yhteydessä annettava tietoja yhteiskuntatieteissä. Alan jatko- ja täydennyskoulutus on saatava pikaisesti käyntiin. Lisäksi on korkeakoulutasolle luotava edellytykset valokuvan sekä taiteelliseen että yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen.

Musiikki

Musiikkikoulutuksen uudistaminen on kiireellinen tehtävä. Tämä koskee niin kouluissa annettavaa perus- ja yleissivistävää opetusta kuin ammatillista ja korkeampaa opetusta. Musiikkiopistojen palveluksia on lisättävä ja niiden palveluksia tulee kehittää niin, että jokainen saa mahdollisuuden haluamaansa musiikkiopetukseen varallisuudesta riippumatta. Peruskoulussa on opetuksen sisältö ja tavoitteet tarkistettava ja luotava mahdollisuudet ammattipätevän opettajakunnan käyttämiseen ammattimuusikoita unohtamatta. Koululaitoksen ja Yleisradion yhteistoimintaa musiikinopetuksessa on lisättävä. Vähävaraisia soittajia varten on muodostettava valtion tai kunnan soitinvarastoja, joista voi lainata korkealuokkaisia harjoitus- ja esityssoittimia.

Viihde-, kansan-, pop- ja jazzmusiikin opetus on kokonaan järjestämättä. Se tosiasia, että muillakaan aloilla ei vielä ole pystytty järjestämään riittävän laajaa opetusta, ei ole riittävä peruste näiden alojen laiminlyömiselle. Valtion ja kunnan avustusta saavat musiikkioppilaitokset on velvoitettava sisällyttämään nämä musiikin alat opetusohjelmiinsa.

Ulkomaisten ravintola- ja viihdemuusikkojen määrä muodostaa työvoimapoliittisen ongelman. Kotimaisten viihdemuusikkojen asema ei korjaannu lopullisesti, ennen kuin heillä on riittävä koulutus, niin että he pystyvät tässä suhteessa kilpailemaan ulkomaisten kanssa ja korvaamaan heidät. Muusikkokoulutuksen kiireellisin tehtävä onkin näiden alojen ammattiopetuksen aloittaminen.

Kokonaistilanteen selvittämiseksi on asetettava toimikunta laatimaan ehdotus musiikkikoulutuksen järjestelyistä. Toimikunnan tehtäväksi on annettava hallinnollisten ja taloudellisten kysymysten selvittelyn lisäksi myös musiikkiopetuksen tavoitteiden ja sisällön määrittely huomioonottaen musiikin koko kenttä.

Oopperataidetta on sen kalleudesta huolimatta tuettava kulttuuritarjonnan monipuolisuuden säilyttämiseksi. Oopperataiteen kokonaistuesta on kuitenkin nykyistä suurempi osa suunnattava alueelliseen oopperatoimintaan. Tämä ei silti saa merkitä Kansallisoopperan tuen vähenemistä.

Alueteattereiden tapaan on perustettava alueorkestereita, jotka palvelevat laajempaa aluetta. Ainoastaan alueorkestereista on pyrittävä kehittämään suuria sinfoniaorkestereita. Taloudellinen tuki tulee toisaalta keskittää ammattilaisorkestereille, ja toisaalta on tuettava puhdasta amatööriorkesteritoimintaa, toisaalta perustettava pienempiä ammattilaisyhtyeitä, kuten jousikvartetteja, nykymusiikkiyhtyeitä, jazzyhtyeitä jne.

Musiikin harrastustoimintaan, so. soitto- ja lauluharrastukseen, on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Tarvitaan kunnallisia harrastus- ja harjoittelutiloja, jollaisia voidaan järjestää esim. perustettaviin toimintakeskuksiin tai kansalais- ja työväenopistoihin.

Kuntien on perustettava kunnallisen musiikinohjaajan toimia. Musiikinohjaajan tehtävänä tulee olla nimenomaan ohjata kaikkea musiikin harrastustoimintaa. Valtion säveltaidetoimikunnan on laadittava selvitys tästä; toisaalta tarvitaan yksityisten kuntien aktiivisuutta uranuurtajina.

Musiikkikirjastotoiminta tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden musiikinharrastuksen edistämiseen. Nuotti- ja levyosastoja on ajan mittaan saatava joka kuntaan. Valtionapusäännöksiä on tarkistettava siten, että riittävän laajat kalustohankinnat tulevat mahdollisiksi. Tulevaisuuden tavoitteeksi on asetettava levyjen tai ainakin musiikkikasettien lainaus myös kotiin. Levyjen ja nuottien hankinnassa on otettava tasapuolisesti huomioon musiikin eri alat.

Kaupallinen liiketoiminta ei pysty yksinään ylläpitämään riittävän monipuolista nuottien ja levyjen julkaisutoimintaa Suomessa toisaalta sellaisten vähemmistöryhmien harrastamien musiikinlajien kuin konserttimusiikin tai jazzin, toisaalta esim. lastenmusiikin alalla. On tutkittava, tarvitaanko valtion laatutukea kuten esim. elokuvatuotannossa. On perustettava valtion musiikkikustantamo.

Yleisradio toimii merkittävänä musiikkipalvelusten demokratisoijana saattamalla kaikenlaista musiikkia kaikkien kuultavaksi. Yleisradion musiikkitoimintaa on kuitenkin demokraattisessa mielessä kehitettävä siten, että ns. kevyen musiikin kohdalla on painopiste siirrettävä länsimaisen kaupallisen viihdeteollisuuden alueelta kohti niitä musiikin lajeja, jotka ovat lähellä mm. sellaisia suuria kansanosia kuin vanhempaa maalais- ja työläisväestöä. Tämä merkitsee nykyistä suuremman huomion kohdistamista mm. kotimaiseen kansanmusiikkiin, vanhaan tanssimusiikkiin ja yhteiskunnalliseen sekä työväenhenkiseen musiikkiin. Yleisradion omaa musiikkituotantoa tällä alalla on voimakkaasti tehostettava.

Erityistä huomiota on kiinnitettävä työväen musiikkiperinteen vaalimiseen. Tämä merkitsee sekä perinteellisen työväenmusiikin vaalimista että ajankohtaisen uuden työväenhenkisen musiikin kehittämistä ja Työväen Musiikkiliiton tehtävien uudelleenarviointia.

Näyttämötaide

Teatterijärjestelmämme rungon muodostavat ns. laitosteatterit. Näiden valtion-, alue- ja kaupunginteattereiden toiminta on täysin riippuvainen yhteiskunnan niille myöntämästä taloudellisesta tuesta. Tämän tuen jatkuvasti lisääntyessä on luonnollista, että yhteiskunnan vaikutusvalta teattereiden hallintoelimissä myös vahvistuu.

Kunnallisia teattereita työväenliikkeen voimin muodostettaessa oli tarkoitus, ettei teatterin perimmäinen pyrkimys olla aktiivinen työntekijä yhteiskunnassa hämärry puhtaasti kaupallisen ohjelmiston alle. Tästä periaatteesta on pidettävä entistä tiukemmin kiinni ja ohjelmistoja valittaessa pidettävä huolta siitä, että kansanteatterin perinteellinen henki säilyy uudistuvassa myös työväenluokkaa koskevassa ja kiinnostavassa teatterissa. Siinä mielessä on pyrittävä tukemaan työväenluokan asioita ja ongelmia käsittelevää näytelmäkirjallisuutta, ohjaaja- ja näyttelijätyötä.

Alueteatterikokeilu on suunnittelun puutteista huolimatta osoittanut, että lakisääteisen alueteatterijärjestelmän luomiseen on riittävät perusteet. Alueteattereiden hallintoa kehitettäessä on kyettävä yhdistämään valtion, sijaintikaupungin, ympäröivän maakunnan ja teatterityöntekijöiden oikeudenmukainen edustus teatterin hallintoelimissä. Tämä edellyttää näiden teattereiden hallinnon täydellistä uudelleenjärjestämistä.

Suunniteltu valtionavun lakisääteistäminen on antamassa Suomen Kansallisteatterille, Suomen Kansallisoopperalle ja Svenska Teaternille valtion teatterin aseman. Ennen kuin tällaiseen uudistukseen mennään, on teatterijärjestelmämme otettava kokonaisuutena tutkittavaksi ja ratkaisut on tehtävä koko teatteritoiminta huomioon ottaen. Julkisen tuen suuruus jo nyt edellyttää, että teattereiden hallinto kansanvaltaistetaan. Erityisesti on lisättävä yhteiskunnan mahdollisuuksia teattereiden toiminnan valvomiseen. Teatterien sisäisessä hallinnossa on toteutettava työpaikkademokratia.

Tämänhetkiset teatteriuudistukset kohdistuvat melkein poikkeuksetta laitosteatterin hyväksi. Tämän järjestelmän ulkopuolelle on syntynyt merkittäviä vakinaisesti toimivia ammatillisia teatteriryhmiä, joiden työkenttään kuuluvat mm. lapsille ja nuorisolle suunnatut teatteriesitykset sekä esitysten vieminen sairaaloihin, kouluihin, vankiloihin, yhdistyksiin ja alueellisesti kautta valtakunnan sijoittuviin kohteisiin, joihin laitosteatterin vaikutus ei ulotu. Nämä ryhmät voivat myös vapaammin ja rohkeammin kuin laitosteatterit etsiä uusia ilmaisumuotoja, elvyttää vanhoja kuten nukketeatteria ja pantomiimia ja täten toimia vaihtoehtona laitosteattereille. Yhteiskunnan teattereille antamasta taloudellisesta tuesta on nykyistä huomattavasti suurempi osa suunnattava näille teatteriryhmille.

Harrastajateatteritoimintaa yleensä ja erityisesti kouluissa ja nuorisotoiminnan piirissä sekä kansalais- ja työväenopistoissa on edistettävä ja näin luotava entistä laajempi ja kansanvaltaisempi pohja koko teatteritoiminnalle. Elinvoimaiset harrastajateatterit voivat osittain täyttää myös ammattiteatteritoiminnassa syntyvät tyhjiöt. Harrastajateatteritoiminnan on saatava omat määrärahansa sekä esitys- että kurssitoimintaa varten.

Teatterikoulutuksen kokonaisuudistus on ollut vireillä jo useita vuosia. Tätä koulutuksen alaa varten tarvitaan valtion teatterikorkeakoulu, joka toimii avoimen korkeakoulun periaatteella. Korkeakoulun koko on määritettävä teatterin laajenevan työvoimatarpeen mukaisesti. Teaterikorkeakoulun ja muiden taiteen alojen oppilaitosten välille on luotava tarkoituksenmukainen yh-

Teatterikoulutuksen kokonaisuudistus on ollut vireillä jo useita vuosia. Tätä koulutuksen alaa varten tarvitaan valtion teatterikorkeakoulu, joka toimii avoimen korkeakoulun periaatteella. Korkeakoulun koko on määritettävä teatterin laajenevan työvoimatarpeen mukaisesti. Teaterikorkeakoulun ja muiden taiteen alojen oppilaitosten välille on luotava tarkoituksenmukainen yhteistyö ja työnjako. Teatterikoulutukselle on järjestettävä kunnolliset opetus- ja harjoitustilat. Opettajakoulutus ja teatterialan jatkokoulutus on järjestettävä. Teatterikorkeakoulun hallinto on suunniteltava sisäisen demokratian pohjalle.

Elävä näyttämö tarvitsee jatkuvasti uutta kotimaista esitysaineistoa. Näytelmien kirjoittamista on edistettävä siten, että esitettäväksi hyväksytystä tekstistä maksetaan peruspalkkio jo ennen esittämistä. Teatterit ja teatteriryhmät voivat tekstejä tilaamalla ratkaisevasti vaikuttaa uusien näytelmien syntymiseen. Tällöin kirjoittajaa on pidettävä ohjaajan, lavastajan, säveltäjän ja näyttelijäin työryhmän jäsenenä.

Teattereiden on muodostuttava yhteiskuntaamme aktiivisiksi tekijöiksi, jotka tarjoavat monipuolisia henkisiä virikkeitä, elävät välittömässä kosketuksessa ympäröivään maailmaan ja ottavat huomioon sekä yksilöiden että yhteiskunnan eri ryhmien tarpeet.

Teatteritoiminnan kustannukset on hoidettava niin, ettei pääsylippujen hinta muodostu kenellekään teaterissakäynnin esteeksi.

Tanssitaide

Valtion tuki tanssitaiteelle on tähän asti keskitetty yhteen laitokseen, Suomen Kansallisoopperaan, ja yhteen tanssitaiteen suuntaukseen, klassiseen balettiin. Kansallisooppera on monopoliasemallaan ja ohjelmistonsa valinnalla luonut klassiselle baletille virallisen aseman ja antanut yleisölle yksipuolisen kuvan tanssitaiteen ilmaisukeinoista ja tanssitaiteellisen välittämisen mahdollisuuksista. Tanssin avulla voidaan valaista inhimillisen kokemuspiirin ja jokapäiväisen elämän piirteitä monipuolisesti ja omaperäisesti: ei ole syytä rajoittua klassiseen balettiin, joka sääntöineen ja "pakollisine kuvioineen" on tanssitaiteen sulkeutunein muoto.

Kansallisoopperan valtionavun ehtona tulee olla vaatimus, että se tuottaa perinteisen klassisen baletin rinnalla myös muuta tanssitaidetta. Jotta tanssijat pystyisivät välittämään sanomaansa, heidän on hallittava mahdollisimman monia tanssitaiteen suuntauksia.

Tanssitaiteen ammattikoulutus on järjestettävä suunnitellun valtion teatterikorkeakoulun yhteyteen. Sen tulee antaa tanssitaiteen eri suuntauksien opetusta näyttelijäoppilaille sekä teoreettista ja käytännön teatteriopetusta laulajiksi ja tanssijoiksi aikoville. Tanssimiseen erikoistuvien oppilaiden pääasiallista koulutusta varten on teatterikorkeakouluun liitettävä joko erityinen osasto tai perustettava erillinen tanssitaiteen oppilaitos, jossa annetaan tasapuolisesti tanssitaiteen eri suuntausten opetusta. Klassisen baletin opetus on siirrettävä Suomen Kansallisoopperasta tämän korkeakoulun yhteyteen. Alan opettajien ja koreografien koulutus on nopeasti järjestettävä ulkomailla.

Helsingin ulkopuolella tanssitaiteen koulutus ja harrrastusmahdollisuudet voidaan liittää sekä alueteattereiden että toisaalta musiikkiopistojen yhteyteen. Alueteattereihin on pyrittävä kiinnittämään päätoimisia tanssijoita sekä ainakin yksi päätoiminen balettimestarikoreografi, jonka tehtävänä on huolehtia sekä teatterin oman henkilökunnan tanssikoulutuksesta että alueellisen harrastustoiminnan kehittämisestä. Maassamme toimii suuri määrä yksityisiä kaupallisia tanssi- ja liikuntakouluja, joiden opettajista valtaosa on epäpäteviä ja joita ei voida valvoa. Tanssitaiteellinen harrastustoiminta on liitettävä valtionapua nauttivien musiikkiopistojen yhteyteen, joissa niin muodoin tulee olla päätoiminen tanssinopettaja.

Kansantanssiperinteen jatkumisesta on huolehdittava ja sen taiteellista kehittämistä ja opetusta on valvottava tanssitaiteen oppilaitoksen toimesta.

Kansallisoopperan tarjoaman yksipuolisen tanssitaiteen rinnalle on tuotettava suurempia yleisöryhmiä kiinnostavia ja tavoittavia vaihtoehtoja, joita valtion on tuettava. On edistettävä sitä, että suurimpiin teattereihin ja alueteattereihin kiinnitetään tanssijoita, joille taataan työskentelymahdollisuudet. Myös televisioon on tanssitaiteelle saatava pysyvä sija. Niin ikään on tuettava vapaitten teatteriryhmien tapaan järjestäytyneitä pieniä tanssiryhmiä, jotka pystyvät pienen kokonsa ja liikkuvuutensa vuoksi tavoittamaan sellaisia yleisöpiirejä, jotka eivät käy laitoksissa. Pienryhmät voivat keskittyä uusiin ilmaisumuotoihin ja samoin erikoistua tanssitaiteen eri suuntauksiin. Tanssitaiteelle välttämättömien tilojen puute on suuri ongelma; kunnallisten elinten tulee ottaa huomioon tanssitaiteen tarpeet suunnitellessaan mm. koulujen voimistelutiloja.

VAPAA-AIKAPOLITIIKAN SUUNTAVIIVAT

SDP:n vapaa-aikapoliittisen ohjelman keskeiset periaatteet voidaan kiteyttää seuraavasti:

Ohjelmassa ei aseteta työtä ja vapaa-aikaa lopullisesti vastakkaisiksi ilmiöiksi.

Tavoitteena on muuttaa tuotantosuhteita niin, että omaehtoinen työ ja toiminta korvaavat pakkoon perustuvan työn ja työvoiman myynnin välttämättömyyteen pohjautuneet tuotantosuhteet.

Lisääntyvä vapaa-aika koetaan ohjelmassa myönteiseksi seikaksi. Sen sisältöä on kehitettävä suuntaan, joka mahdollistaa lisääntyvän omaehtoisuuden, kuntoutumisen ja voimien palautumisen. Vapaa-aikapolitiikan joustava hoitaminen edellyttää yhteiskunnan kaikkiin toiminta-alueisiin ulottuvan hallintoratkaisun toteuttamista.

On vastustettava kansalaisten vapaa-ajan muodostumista rajoittamattoman kaupallisen riiston kohteeksi.

Siirtyminen 40-tuntiseen työviikkoon, vuosilomauudistukset, vapaa-ajan viettoon liittyvien palvelusten tarjonnan lisääntyminen sekä uusien vapaa-ajankäyttötottumusten vähittäinen kehittyminen korostavat vapaa-aikapoliittisen tutkimuksen, suunnittelun ja toteutuksen tärkeyttä.

Vapaa-aikapolitiikka ei ole irrallinen yhteiskuntapolitiikan alue; niinpä sen piirissä suoritettavien ratkaisujen tulee olla sopusoinnussa muun yhteiskuntapolitiikan kanssa. Sosialidemokraattien tavoite on rakenteellisilla yhteiskunnallisilla uudistuksilla varmistaa yksilön omista ehdoista kasvava ajattelu, tunne-elämä ja toiminta. Vapaa-aikapoliittinen tavoiteasettelu on kuitenkin välttämätöntä siksi, että vapaa-ajan viettoon ja nykyiseen vapaa-aikapolitiikkaan sisältyy runsaasti kielteisiä ilmiöitä, joten yhteiskunnan on pystyttävä ajoissa toimimaan tällä alueella esiintyvien epäkohtien poistamiseksi ja uusien ongelmien muodostumisen estämiseksi.

Yhteiskunta, joka hyväksyy vapaan kilpailun ja rajoittamattoman voitontavoittelun eikä luo suotuisia elinolosuhteita ja vapaa-aikaa, muodostaa viime kädessä kaikkien vapaa-ajan viettoon liittyvien kielteisten ilmiöiden perusongelman.

Vapaa-aika jakautuu nykyisin eri väestöryhmien kesken epätasaisesti: paremmissa oloissa elävien vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat huomattavasti monipuolisemmat kuin alemmissa sosiaaliryhmissä elävien. Perheenäidin työpäivä on edelleen pitkä ja vapaa-aika tulee usein käytettyä yksipuolisesti. Työssä käyvän äidin vapaa-aika jää vielä lyhyemmäksi. Koululaisten vapaa-aika saattaa kotitehtävien vuoksi olla lyhyempi kuin hänen vanhempiensa. Eläkeläisiltä puuttuu käytännön mahdollisuuksia vapaa-ajan toiminnalliseen viettämiseen. Näiden eriarvoisuuksien poistaminen ja riittävän omaehtoisen vapaa-ajan varmistaminen kaikille on ensiarvoinen tavoite. Lähtökohtana on kuitenkin oltava tietoisuus siitä, että nykyiset epäkohdat ovat seurausta taloudellisesta eriarvoisuudesta.

Yhteiskunnan taholla ei ole varauduttu vapaa-ajan muodostamaan haasteeseen, vaikka erilaisten yhteisöjen mm. kaupunkien toimesta suoritetaan tutkimuksia kansalaisten vapaa-ajankäytöstä, sen määrästä, sisällöstä ja jakautumisesta väestöryhmien kesken. On edellytettävä, että päätöksentekijät ja toimihenkilöt sekä yhteiskunnan palveluksessa että muilla vapaa-ajanvieton alueilla omaavat riittävät perustiedot suunnitellessaan vastaista vapaa-aikapolitiikkaa ja tehdessään sitä koskevia päätöksiä.

Kaupallinen teollisuus on lähtenyt liikkeelle kanavoimaan lisääntyvän vapaa-ajan mahdollisuuksia kaupallisten harrastusten käyttöön. Sen verkosto ulottuu jo nyt tehokkaasti monille vapaa-aika-alueille. Kaupallisuuden takana on kaupallinen mielipideteollisuus, joka lehdistöä, elokuvaa, kaupallista musiikintuotantoa muotia, televisiota ja radiota, kirjallisuutta ja muita joukkotiedotusvälineitä hyväksikäyttäen muokkaa mielipiteitä otollisiksi kaupalliselle vapaa-ajanvietolle. Kysymys on laajamittaisesta riistosta, jolla on vaikutus sekä yhteiskuntakehitykseen että ihmisen persoonallisuuden tuhoutumiseen, koska kaupallisuus toimii tehokkaasti vapaa-aikana värittäen yleisiä toiveita ja odotuksia. Tästä seuraa, että vapaa-ajan vietosta suoritetutt tutkimukset suosivat vahvasti juuri kaupallisen vapaa-ajan vieton lisäämistä, kun taas perustavaa laatua olevat tavoitteet (liikunta, kulttuuri jne.) jäävät usein taka-alalle.

Kapitalistisen talousjärjestelmän - jolle on luonteenomaista, että työntekijä myy työvoimansa työnantajalle - nykyisessä vaiheessa tapahtuu voimakasta koneellistumista, automaatiota ja kaupungistumista. Tästä seuraa, että ihmisen fyysisten ponnistusten määrä vähentyy sekä työssä että vapaa-aikana. Tällä on yhtymäkohtansa tämänpäivän kansanterveydellisiin ongelmiin, mikä korostaa urheilu- ja liikuntamahdollisuuksien lisäämisen välttämättömyyttä niin, että kaikilla kansalaisilla on riittävät mahdollisuudet urheilun ja liikunnan harjoittamiseen. Työsuoritusten yksitoikkoutumisella on yksilöä henkisesti vaurioittava vaikutuksensa; lisäksi on todettava, että henkiset syyt ovat usein ruumiillisen tautitapauksen taustalla.

Sosialidemokraattisen vapaa-aikapolitiikan tavoite on lisätä johdonmukaisesti kansalaisten vapaa-aikaa, jakaa se tasa-arvoisesti ja luoda edellytyksiä sen monipuoliseen ja täysipainoiseen käyttämiseen. Samalla kun sosialidemokratia korostaa, ettei sen tavoittelemassa yhteiskunnassa vallitse jyrkkää työn ja vapaa-ajan vastakohtaa, se korostaa ihmisen vapautta valita heille mieluiset vapaa-ajan vieton muodot. Keskeisenä on pidettävä kuitenkin sitä, että kupallisen vapaa-aikateollisuuden vastapainoksi kansalaisille luodaan todelliset edellytykset ei-kaupalliseen vapaa-ajanviettoon.

VAPAA-AIKAPOLIITTISET YLEISTAVOITTEET

Yhteiskuntarakenne ja vapaa-aika

Vapaa-aikaan liittyvien sosialidemokraattisten yleistavoitteiden toteutuminen on kiinteässä riippuvuussuhteessa yhteiskunnan perusrakenteisiin ja sen taloudellisiin valtasuhteisiin. Kansalaisten vapauttaminen omaehtoiseen toimintaan ei voi olla mahdollista yhteiskunnassa, joka perustuu rajoittamattomaan kilpailuun ja voitontavoitteluun, luonnonvarojen hillittömään riistoon tuotannossa ja yksilön pakottamiseen jatkuvasti lisääntyvään, usein tarpeettomaankin kulutukseen. Monet vapaa-aikapoliittiset näkökohdat puhuvat laajan kansallistamisen puolesta ja myös siitä, että sosialidemokraattisen yhteiskunnan arvopäämäärät tulee jatkuvasti pitää tärkeänä keskustelun ja poliittisen ohjelmoinnin kohteena.

Tavoitteena on ihmisen vapauttaminen

Vapaa-aikapolitiikan tehtävänä tulee olla yksilön vapauttaminen omaehtoiseen, luovaan toimintaan, ajatteluun ja tunne-elämään. Aineellisen riiston poistamisen ohella on jatkuvasti pidettävä huolta siitä, että yksilön ja kansalaisryhmien laaja toimintavapaus säilytetään. Tekninen kehitys antaa perustan uusiin rohkeisiin tavoitteisiin yksilön vapauttamisprosessin jatkamiseksi elämän eri aloilla. Samalla on toimittava sitkeästi ja johdonmukaisesti sellaisia yhteiskuntarakenteita ja tottumuksia vastaan, jotka aiheuttavat vieraantumista ja estävät sosialidemokratian tavoitteen toteutumisen.

Työ ja vapaa-aika

Vapaa-aikapoliittisen tehtävänasettelun keskeisenä tavoitteena on työlle asetettavien uusien vaatimusten toteuttaminen. Mikäli näin ei tehtäisi, johtaisi työn ja vapaa-ajan vastakkainasettelu osittain puutteellisiin, osittain jopa virheellisiin johtopäätöksiin.

Sosialidemokratian on pyrittävä uudistuspolitiikallaan siihen, että perustuslain sanonta "kansalaisten työvoima on valtiovalllan erityisessä suojeluksessa" saa sekä sisältöä että totetutusmuotoja. Olennaista kaiken vapaa-aikapolitiikan kannalta on, että kansalaisilla on mahdollisuus työhön ja kohtuulliseen toimeentuloon. Tämä edellyttää toimenpiteitä, joilla yhteiskunta vastaa toimeentulosta, työmahdollisuuksista sekä sen määrän ja laadun kehittämisestä.

Teknillisen kehityksen ansiosta jo nyt on huomattavat mahdollisuudet raskaan ja epämiellyttävän työn poistamiseen ja sen korvaamiseen teknillisillä ratkaisuilla. Vapaa-ajan lisääminen ei kuitenkaan saa perustua työtahdin kiristymiselle ja työn aiheuttamien rasitusten lisääntymiselle. Vapaa-ajan lisäämisen rinnalla on vaadittava laadullisia muutoksia myös työajan sisältöön. Työn rasituksista elpymiselle on järjestettävä riittäviä taukoja työaikana.

Vapaa-aikapolitiikan kannalta on siis tehtävä ero pakkoon perustuvan työn ja omaehtoisen työn välillä. Poliittisten toimenpiteiden tulee johdonmukaisesti suuntautua pakkoon perustuvia työolosuhteita vastaan ja varmistaa toisaalta vieraantumattoman työn mahdollisuuksia. Työn sisältöä on muutettava siten, että työntekijällä on mahdollisuus itse säädellä työmenetelmiään ja työtapojaan. On vastustettava sellaista työn rationalisointia, joka pakottaa ihmisen suorittamaan konemaisesti toistuvia yksitoikkoisia ja ulkopuolelta normitettuja työvaiheita.

Tältä osin vapaa-aikapoliittinen suunnittelu ja ohjelmointi ovat yhteydessä sosialidemokraattien ammattiyhdistyspoliittiseen toimintaan. Ammattiyhdistysliikkeen joukkovoimalla voidaan saavuttaa asteittain työn yhteiskunnallista merkitystä ja laadullista luonnetta edelläkuvattuun suuntaan ohjaavia uudistuksia.

Vapaa-aika ja taide

Vieraantumattoman elämäntavan eräänä edellytyksenä omaehtoisen ajattelun ja työn rinnalla on pidettävä myös monipuolista tunne-elämän kehittymistä.

Meidän yhteiskunnallisissa oloissamme omaehtoisen tunneilmaisun hyväksyminen, suosiminen tai toteuttaminen on perinteellisestikin harvinaista ja voimakkaasti rajoittunutta. Kaupallisuuden mukanaan tuoma mielipideteollisuus (kaupalliset lehdet, musiikki, elokuva, mainonta yms.) vaikuttaa turruttavasti ja harhaanjohtaa kansalaisten tunne-elämän. Tarvitaan rohkeita toimenpiteitä kansalaisten yksityiselämän turvaamiseksi ja sen kaltaisen kulttuuripolitiikan toteuttamiseksi, joka rohkaisee omaehtoisen tunne-elämän kehittämiseen, suojelee sen kasvumahdollisuuksia ja sallii tältä pohjalta kasvavien uudentyyppisten elämäntoimintojen kehittymisen ja ilmentämisen. Myös vapaa-aikapolitiikassa on ymmärrettävä luovan tunnesuhtautumisen merkitys ja pyrittävä luomaan sille edellytyksiä ja hyväksymällä aluksi oudoltakin tuntuvia ilmenemismuotoja.

Luova taiteellinen harrastus on tehtävä mahdolliseksi jokaiselle: samalla on syytä korostaa sitä, että taideilmaisu välittää arvokasta tietoa tekijöiden suhtautumisesta itseensä, kanssaihmisiinsä ja yhteiskuntaan ja että sillä saattaa vastaisuudessa inhimillisen vapauden kehittämisen kannalta olla merkitystä. Siksi sen erilaatuisia ilmauksia tulee suosia.

Yksityiselämän turvaaminen

Erityisesti liike-elämän ja joukkotiedotuksen uusilla toimintamuodoilla rajoitetaan jatkuvasti kansalaisten mahdollisuuksia yksityisen ja omista ehdoista lähtevän elämän viettämiseen. Vallitseva yhteiskuntarakenne rajoittaa valintamahdollisuudet tässä suhteessa vähimpään mahdolliseen ja yksilöllisiä piirteitä sallitaan vain asioissa, jotka eivät aiheuta kitkaa järjestelmän toiminnalle. Viime kädessä yksityiselämän turvaaminen liittyy kaikkiin olennaisiin elämänoloihin ja siksi sen mahdollistaminen on yhteiskunnallinen kysymys. Kaikkein selvimmin juuri mainonta ja joukkotiedotuksen kaupalliset muodot rajoittavat yksityiselämää, manipuloivat hänen kulutustottumuksiaan ja riistävät henkisesti. Vapaa-aikapolitiikan kannalta on tärkeää huolehtia kansalaisten koskemattomuudesta, hänen "ruumiistaan, hengestään ja kunniastaan".

Vapaa-aika ja kansalaisjärjestöt

Kansalaisjärjestöillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys arvojen muodostajana, yhteisyyden ja toimintamahdollisuuksien luojana sekä yhteiskunnalliseen vastuunottoon kasvattajana ja sen toteuttajana. Kansalaisjärjestöt edustavat yhteiskunnan järjestämän koulutuksen rinnalla toista merkittävää sivistystietä, joiden toimintamahdollisuuksia tulee yhteiskunnan toimesta jatkuvasti kehittää. Niiden toiminta tulee huomioida yhteiskuntasuunnittelussa maa-alueiden varaamisena, toimintapaikkojen järjestämisenä ja taloudellisen toimintatuen antamisena. Tukemisen perustana tulee olla kansan valitsemien päätäntäelinten tahto kehittää tätä kasvukanavaa tietoisena sen merkityksestä. Järjestöjen itsenäisyyttä tulee suojella eikä yhteiskunnan tule puuttua niiden toimintaan. Enemmälti kuin se on avustusten käytön tarkistamisen kannalta välttämätöntä.

Tähän saakka on järjestön poliittisuus ollut esteenä yhteiskunnan avustusten saamiseen. Poliittisten puolueiden tunnustaminen valtakunnallisella tasolla on merkki välttämättömästä suunnanmuutoksesta. On tärkeää nähdä myös poliittisten järjestöjen suuri periaatteellinen ja käytännöllinen merkitys yhteiskunnallisten tehtävien hoitamisessa, niihin aktivoimisessa ja kouluttamisessa. Poliittiset järjestöt on tunnustettava merkityksellisimmäksi kansalaisjärjestöryhmäksi ja niiden kansallinen ja kansainvälinen toiminta on myös suhteellisuusperiaatteen mukaan taloudellisesti mahdollistettava.

Kansalaisjärjestöt toimivat keskeisesti juuri kansalaisten vapaa-aikana. Tässä yhteydessä voidaan mainita mm. sosiaali- ja terveysjärjestöt, lomatoiminta, matkailu, nuorisotyö, aikuiskasvatus, urheilu ja liikunta, eläkeläisten järjestöt yms., joille erityisesti tulee hankkia lisääntyviä toimintamahdollisuuksia.

Periaatteessa myös osuustoiminta edustaa vapaa-aikapoliittiselta kannalta kansalaisjärjestöä, jonka toiminnalla on huomattava merkitys kulutustottumuksien kannalta, kaupallisen riiston paljastajana ja vapaa-aikaan liittyvien osuustoiminnallisten palvelusten rakentajana. Tästä syystä on tärkeää erityisesti korostaa osuuskauppaliikkeen tehtäväkentän vastuullisuutta ei-kaupallisten vapaa-aikatoimintojen ja niiden edellytysten luojana.

Yhteiskunnan tehtävä vapaa-aikapolitiikan toteutuksessa

Vapaa-aikapolitiikan tehtäväkenttä on vasta muotoutumassa, mistä osittain johtuu, ettei se ole vielä löytänyt lopullisesti paikkaansa yhteiskunnallisten tehtävien kentässä. Jos vapaa-aikapolitiikka ymmärretään kansalaisten syvälliseen vapauttamiseen tähtäävänä toimenpideohjelmana, se ulottuu viime kädessä kaikille yhteiskuntaelämän sektoreille. Kun kysymys on luovan työn, ajattelun ja tunneilmaisun mahdollistamisesta, on vapaa-aikapolitiikalla kosketuskohtia sellaisiin tärkeisiin yhteiskunnalliten toimintojen alueisiin kuin asuntopolitiikka, terveydenhoito, luonnonsuojelu, liikennepolitiikka, sosiaalipolitikka, työvoimapolitiikka, nuorisotyö, aikuiskoulutus, koulutoimi, kulttuuritoiminta, suunnittelu jne.

Kuntatasolla

Vapaa-aikatoiminnassa on kysymys laajasta toiminta-alueesta, josta päävastuu kuuluu kunnalle. Kunnan tuottamien vapaa-aikapalvelusten ohella kunnan on tarvittaessa toimittava myös järjestöjen vapaa-aikatoimenpiteiden tukemiseksi ja kartoittamiseksi. Kunnan vapaa-aikaohjelman on oltava osa muuta kuntasuunnittelua.

Kun vapaa-ajan tehtävät kunnallishallinonssa ulottuvat useille kunnallispolitiikan lohkoille, myös kuntatason hallinto-organisaatiossa on pyrittävä keskitykseen. Kunnan koosta ja muista paikallisista tekijöistä riippuen voi tapahtua vapaa-aikalautakunnan perustamisen tai erillisten lautakuntien yhteisen vapaa-aikaelimen aikaansaamisen avulla. Täten luodaan mahdollisuudet eri hallinnonalojen välttämättömään yhteistoimintaan kunnan tehokkaan vapaa-aikapolitiikan ja -toiminnan aikaansaamiseksi. Jotta kuntatasoinen organisaatio voidaan luoda riittävän joustavaksi ja tehokkaaksi kunnallishallinnon kannalta, olisi välttämätöntä jättää harkintavalta vapaa-aika-alueen lautakuntien perustamisesta kunnille. Tästä syystä lainsäädännön ei tulisi sisältää määräyksiä lakisääteisestä lautakunnasta.

Aluepoliittisesti

Kansalaisjärjestöjen tilaisuudet, tanssitilaisuudet, urheilu- ja liikuntatapahtumat osoittavat, että vapaa-aikatoiminnot ovat suuruusluokaltaan merkittäviä myös kuntayksikköä suuremmilla talousalueilla. Sen myönteisten puolien rinnalla on huomattava liikevoittoihin pyrkivän ja laajentumista osoittavan kaupallisen vapaa-aikatoiminnan nopeatoimisuus, maanostossa, motellien ja lomakylien rakentamisessa jne. Toisaalta monet kuntayksikköä suuremmat kansalaisjärjestöt tarvitsevat sosiaaliseen, kasvatukselliseen tai muuhun toimintaansa lisääntyvässä määrin yhteiskunnan tukea. Kunnallispolitiikassa ja valtakunnallisessa päätöksenteossa on nopeasti ja päättäväisesti rajoitettava kaupallisen vapaa-aikatoiminnan riistomahdollisuuksia sekä sen vastapainoksi rohkeasti tuettava kansalaisjärjestöjä sekä kuntien ja valtion omia aluepoliittisia vapaa-aikatoiminnan suunnitelmia. Lääninhallituksissa tulee kiinnittää huomiota seutusuunnitteluun ja yleensä vapaa-aikapolitiikan alueelliseen kehittymiseen.

Valtakunnallisesti

Myös valtakunnallisella tasolla vapaa-aikapolitiikan tehtävät ulottuvat laajemmalle kuin mitä eräiden komiteamietintöjen rajaamat tehtäväalueet ovat antaneet ymmärtää. Kysymys on laajasta, valtakunnan hallinnon kaikille osa-alueille ulottuvasta tehtävänasettelusta ja valvonnasta. Sen tarkoituksena tulee olla se, että kansalaisten vapaa-aikaa ja vapautta johdonmukaisesti lisätään ja että sen määrää tai laadullista tasoa ei heikennetä virheellisillä päätöksillä ja lain säädännöllä. Opetusministeriön alaisuudessa aloitettua kartoitusta tulee laajentaa vapaa-aikatoimistoksi, jonka tehtäväkenttä ulottuu kaikille oleellisille valtionhallinnon sektoreille.

Tyypillistä keskeisille vapaa-aikapoliittisille toimenpiteille - koskivatpa ne sitten taloudellisen tuen antamista, koulutuksen järjestämistä tai uusien toiminta-alojen mahdollistamista - on ollut se, että vaatimuksia on asetettu yksityisille kansalaisille, kansalaisryhmille ja järjestöille. Yhteiskunnalle on asetettu itse asiassa varsin vähän mitään sitovia velvoitteita. Tämä henki loukkaa järjestöjen itsemääräämisoikeutta ja rajoittaa sekä vapautta että vapaa-aikaa. Periatteessa vaatimukset tulee siis asettaa yhteiskunnalle eikä esim. kansalaisjärjestöille.

Yhteiskunnan eri hallintohaarojen kautta tuleva tuki vapaa-aikatoimintaan on jo nyt laajaa. Samalla kun yhteiskunta lisää toimenpiteitään vapaa-aikapolitiikan alueella sen tulee johdonmukaisesti lisätä tukeaan mitä erilaisimpiin vapaa-aikatarpeisiin yksityisille kansalaisille, kansalaisryhmille ja vapaa-aikatoimintoja hoitaville hallinnon alueille. Valtiovallan on tuettava lakisääteisesti läänejä ja kuntia tavoitteena poistaa niiden välillä esiintyviä vapaa-aikapoliittisia tarjontaeroja. Varojen käytöstä tulee päättää joko eduskunnan budjetin yhteydessä tai eduskunnan nimeämien, yhteiskunnan poliittisia voimasuhteita vastaavien elimien avulla.

Raha-automaattiyhdistyksestä on muodostunut järjestö, jonka kautta mm. vapaa-aikaan työnsä suuntaavien järjestöjen avustuksia jaetaan. Tällä yhdistyksellä on laaja yleishyödyllinen merkitys, jonka hallinnon ja varainjaon on vastattava yhteiskunnallisia voimasuhteita. Siksi on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotka johtavat Raha-automaattiyhdistyksen toiminnan saattamiseen entistä perusteellisemmin eduskunnan päätöksenteon piiriin. Vastaavanlainen tilanne on myös veikkaus- ja lotto-yhtiön kohdalla, jonka toiminta tulee olla yhteiskunnan poliittisia voimasuhteita vastaavan elimen päätettävissä.

Kansainvälisesti

Vapaa-aikapolitiikan ongelmakenttään kuuluvat asiat ovat luonteeltaan myös kansainvälisiä. Lisääntyvä matkailu ja matkailijoiden määrän kasvu edistää eri maiden ja kansojen välistä kulttuurisuhteiden hoitoa ja kansainvälistä yhteisymmärrystä sekä toimii kulttuurin ja tiedonvaihdon välineenä. Lisääntyvä matkailu ja matkailijoiden määrän kasvu on nostanut esille välttämättömyyden suojella matkailijoita kohtuuttomalta riistolta. Samalla on tiedostettava matkailulla olevan poliittista merkitystä, ja siksi on tärkeätä jakaa matkailijoille tietoa matkailun kohteena olevista maista. Luonnonsuojelu liittyy läheisesti kansalaisten kaikkiin elämänalueisiin. Sen ongelmien ratkaiseminen on maailmanlaajuinen kysymys. Kehitysmaiden ongelmat ovat eri tyyppisiä kuin kehittyneen maailmanosan, mutta yhtäkaikki nekin muodostavat kohtalokkaan esteen yksilön täyden produktiviteetin, toiminnallisuuden toteuttamiselle. Vapautta ei ole ilman solidaarisuutta. Siksi vapaa-aikapolitiikankin tehtävänä on luoda edellytyksiä herkemmälle tiedostamiselle ja inhimillisten voimien vapauttamiselle maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen.

LYHYEN TÄHTÄIMEN TAVOITTEITA

Hallinto

Vapaa-aikapoliittista hallintoa on yhtenäistettävä valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla. Valtiolliselle tasolle on luotava eri ministeriöiden (mm. sisäministeriö, opetusministeriö, sosiaaliministeriö, valtiovarainministeriö ja kauppaministeriö) tiivis yhteistoiminta esim. neuvottelukunnan muodossa koordinoimaan vapaa-aikapoliittisten päätösten tekoa. Tämän elimen on oltava opetusministeriön alainen ja sen tulee suorittaa suunnittelu-, tutkimus- ja tiedotustoimintaa sekä ylläpitää yhteyttä suunnittelutoimeen, asuntoviranomaisiin, matkailualan järjestöihin ja yrityksiin, taidejärjestöihin ja -laitoksiin, lääneihin, kuntiin jne.

Alueelliselle tasolle on järjestettävä vapaa-ajan hallinto niin, että se sopeutuu uudistettavaan läänien kokonaishallintoon. Tämän hallinnon puitteissa tulee tapahtua eri toimintojen keskinäinen koordinaatio.

Koska tehokkaassa vapaa-aikapolitiikassa on pyrittävä kunnan ja sen alueella toimivien yhteisöjen vapaa-aikatoimintojen kiinteään vuorovaikutukseen, varsinkin niissä kunnissa, joissa ei ole keskitettyä vapaa-aikalautakuntaa, olisi perustettava vapaa-ajan neuvottelukunta. Siinä tulisi olla edustettuna kunnan eri hallinnonaloja sekä ulkopuolisia yhteisöjä. Kunnan toimesta on luotava sellainen keskitetty informaatiopalvelu, jonka avulla kuntalainen saa tiedon tarjolla olevista vapaa-aikapalveluksista ja joka voi välittää palveluksiaan myös toimintatilavarauksia, välineistöä yms.

Yhdyskuntasuunnittelu

Yhdyskuntien suunnittelussa on lähdettävä asukkaiden tarpeista ja toiveista. Elinympäristö on suunniteltava siten, että ihmiset voivat valita itseään parhaiten tyydyttävät vapaa-ajanviettomahdollisuudet mahdollisimman lähellä kotiaan. Kun eri ikäryhmien harrastukset usein porrastuvat myös vuorokauden eri aikoihin, toimintakeskukset tarjoavat yhteiskuntataloudellisesti hyviä ratkaisuja. Kun tutkimustenkin mukaan liikuntaharrasteet ovat vapaa-ajan käyttömuotoina yleisimmät, yhdyskuntien suunnittelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota ulkoilumahdollisuuksien turvaamiseen. Ulkoilureitit on saatava yhtenäisiksi liikenneväylien niitä rikkomatta ja merkittävä ja hoidettava huolella kuntien toimesta. Kun vapaa ja puhdas luonto merkitsee useille vapaa-ajan vieton keskeistä ympäristöä, on ympäristönsuojeluun ja myös luonnontilassa olevien alueiden säilyttämiseen kaikessa suunnittelussa kiinnitettävä vakavaa huomiota.

Kansalaisten oikeutta esteettömään luonnossa liikkumiseen, johon kuuluu mm. telttailu, on vahvistettava saattamalla voimaan tätä tarkoittava lainsäädäntö. liikenneyhteyksiä ulkoilualueille on parannettava.

Ihmiset viettävät suurimman osan vapaa-ajastaan asunnossaan ja tämän vuoksi on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että asunnot suunnitellaan riittävän tilaviksi, viihtyisiksi ja monimuotoisia toimintoja salliviksi. Asuintaloihin on suunniteltava asukkaiden yhteisiä toimintatiloja sekä yhteispalveluja. Kortteli- ja talokohtaisille puisto- ja piha-alueille on varattava rakentamisvaiheessa riittävät tilat.

Lomat

Vuosiloman aikaa on jatkuvasti pidennetävä: tavoitteeksi on otettava 6 lomaviikon saavuttaminen vuonna 1980. Siirryttäessä tähän tavoitteeseen on ryhdyttävä toimenpiteisiin lomankäytön edistämiseksi muina kuin kesäaikoina ja maksettava erityistä lomapalkkaa. Samanaikaisesti yhteiskunnan on luotava edellytyksiä lomanvietolle tukemalla sosiaalista lomanviettoa ja järjestämällä ilmaisia lomia niille, joiden mahdollisuudet olisivat muutoin vähäiset.

Erityisesti maaseudulla ja monilapsisissa perheissä vanhempien, erityisesti perheenäidin, on vaikea irroittautua tehtävistään lomanviettoon. Siksi on luotava ns. lomittajajärjestelmä.

Nykyisin on mahdollisuus olla pois koulusta tai työstä todetun sairauden perusteella. Samanaikaisesti on kuitenkin selvää, että koulu- ja työympäristössä joutuu usein henkisen paineen alaiseksi, jolloin sekä asianomaisen itsensä että hänen ympäristönsä kannalta olisi edullisinta rajoitettu vapaa-ajan vietto silloin kun haluaa: esim. kuukausittain tällaista >>kyllästymislomaa>> 1-2 päivän verran.

Lomien myöntämisessä tulee ottaa huomioon perhekeskeisen loman mahdollisuus.

Kansalaisjärjestöt

Vapaa-aikapolitiikassa on kansalaisjärjestöjen osuus keskeinen. Kun valtiovalta tukee valtakunnallisia kansalaisjärjestöjä, olisi vain luonnollista, että tukea saisivat myös alueelliset ja paikalliset kansalaisjärjestöt. Kuntien on varmistettava erilaisille kansalaisjärjestöille (puolueet, nuoriso- ja varhaisnuorisojärjestöt, urheilu- ja liikuntajärjestöt, harrastusjärjestöt, eläkeläisjärjestöt jne.) niiden tarvitsemat toimitilat, välineet, ohjaajat ja taloudellinen tuki.

Toimintakeskukset

Uusia toimitiloja suunniteltaessa tulisi kuntien varata käyttöön riittävän suuri maa-alue, jossa kansalais- ja työväenopistojen ja kunnallisen kirjaston rinnalle voidaan sijoittaa myös audiovisuaalisen toiminnan muodot (kunnallinen elokuvateatteri, musiikkiosasto), erilaisia toiminta- ja harrastustiloja mukaan lukien liikunnalliset tilat nimenomaan lapsille, nuorille ja vanhuksille, joilta usein puuttuvat taloudelliset mahdollisuudet. Lisäksi näiden toimintakeskusten tulisi esim. aineistoa valmistamalla palvella vähemmistöryhmiä, kuten sokeita, kuuroja, kielellisiä vähemmistöryhmiä, liikuntavammaisia ja eri syistä syrjään joutuneita.

Niiden palvelukset on saatava mahdollisimman monen ulottuville oikeudenmukaisen hintapolitiikan keinoin toteuttamalla soveltuvin osin ilmaisperiaatetta. Ylimenokautena on koulurakennukset saatava tehokkaasti vapaa-aikatoiminnan käyttöön.

LIIKUNTAPOLITIIKAN LINJAT

Teollistuva ja kaupungistuva yhteiskuntakehitys lisää ihmisten liikunnan tarvetta ja siten liikuntapalvelusten kysyntä kasvaa. Jokaisella kansalaisella tulee olla riittävät ja tasapuoliset mahdollisuudet liikunnan harjoittamiseen ikään, sukupuoleen, varallisuuteen tai asuinpaikkaan katsomatta.

Vain yhteiskunnalla, valtiolla ja kunnilla, on tarvittavat taloudelliset edellytykset turvata liikuntapalvelusten riittävä ja tasapuolinen tarjonta. Sen vuoksi yhteiskunnalle tulee antaa käytännössä mahdollisuus vastata liikuntapolitiikan suunnittelusta ja suhtautumisesta muuhun yhteiskuntapolitiikkaan sekä edellytysten luomisesta liikunnan harjoittamiselle. Tällä tavoin taataan myös päätösten demokraattisuus. Kaikilla kansalaispiireillä on oltava mahdollisuus olla mukana liikunta-asioista päättämässä yhteiskunnassa vallitsevien voimasuhteitten mukaisesti.

Vapaaehtoisilla järjestöillä tulee jatkuvasti olemaan tärkeä merkitys maamme liikuntatoiminnan edistämisessä. Liikunnallisten tavoitteiden lisäksi työväenurheilun järjestötoiminnan tehtävänä on nuorison kasvattaminen työväenliikkeen hengessä aktiivisiksi ja kelvollisiksi jäseniksi yhteiskuntaan. Sosialidemokraattinen Puolue pitää suotavana, että työväen urheiluliikkeen piirissä kiinnitetään huomiota myös muiden työväenliikkeen toimintamuotojen merkitykseen sekä jäsenten henkiseen kasvatukseen ja valistustoimintaan, jotta kansalaisten ja myös julkisen sanan suhtautuminen esim. huippu-urheilun tapahtumiin saataisiin asiallisemmaksi.

KUNTOLIIKUNTA

Kansalaisten fyysisen kunnon ja mielenterveyden kannalta ei ole ratkaisevaa, kuinka paljon maassamme on kilpaurheilijoita tai millaisiin saavutuksiin huippu-urheilijamme pystyvät. Tärkeämpää on saada mahdollisimman monet ihmiset säännöllisesti harjoittamaan liikuntaa ja sen avulla huolehtimaan kunnostaan.

Liikunnallisesti aktiivisella elämäntavalla on mahdollisuus ennalta ehkäistä liikunnan puutteesta aiheutuvia fyysisiä rappeutumisilmiöitä. Mielenterveydellisten ongelmien ennalta ehkäisemisessä ja hoitamisessa liikunnalla voi olla tärkeä merkitys. Ihmisen suorituskyvyn ja työtehon kohentamisessa liikunta on merkittävä osatekijä.

Liikunnan virkistysarvo on suuri. Siinä mielessä siirtyminen viisipäiväiseen työviikkoon antaa liikuntatoiminnalle uusia mahdollisuuksia ja velvoitteita.

Sosialidemokraattinen Puolue pitää kuntoliikuntaa ja sen edellytysten parantamista liikuntapolitiikan tärkeimpänä kohteena. Kuntoliikuntatoiminnan on ulotuttuva kaikkiin ikä- ja kansalaisryhmiin, joille on kehitettävä sopivat kuntoliikunnan muodot tieteellisten tutkimustulosten ja käytännön kokemusten pohjalta.

II KILPAURHEILU

Lapsissa ja nuorissa vaikuttava liikunnan tarve ohjaa heitä urheiluun, jonka luonteeseen kilpailu kuuluu olennaisena osana. Kilpaurheilu onkin se liikuntatoiminnan muoto, joka nuoria ihmisiä eniten vetää puoleensa.

Kilpaurheilua toteuttavat urheiluliitot, urheiluseurat, niiden vapaaehtoisella pohjalla toimivat ohjaajat ja urheilutoimitsijat, jotka kaikki tekevät ansiokasta nuorisotyötä. Seurojen ja liittojen toimintaan osallistuu suurempi joukko kansalaisia kuin ehkä mihinkään muuhun harrastukseen maassamme. Tämä tosiasia on otettava huomioon yhteiskunnan suhtautumisessa kilpaurheiluun.

III HUIPPU-URHEILU

Huippu-urheilusta on kehittynyt merkittävä kansallisen ja kansainvälisen kanssakäymisen muoto. Suurissa urheilujuhlissa tapaavat eri yhteiskuntajärjestelmiä edustavat urheilijat toisiaan.

Monet nuoret valitsevat esikuvansa huippu-urheilijoista, joten nämä voivat osaltaan lisätä nuorten liikunnanharrastusta. Huippu-urheilijat voivat olla merkittäviä maansa tunnetuksitekijöinä. Sekä kilpa- että huippu-urheilulla on myös huomattava viihdearvo.

Huippu-urheilun harrastamisen laajennuttua lähes kaikkiin maihin ovat Suomen kaltaisen pienen kansakunnan mahdollisuudet menestyä pienentyneet. Sen takia on yhteiskunnan tukea huippu-urheilun alalla osoitettava erityisesti niille lajeille, joissa voidaan saavuttaa kansainvälistä menestystä.

Urheilijan asema

Varallisuutta vailla olevan huippu-urheilijan mahdollisuudet opiskeluun ja työansioon ovat huonommat kuin muilla ihmisillä, mitkä seikat yhdessä vanhentuneiden amatöörisääntöjen kanssa johtavat helposti sala-ammattilaisuuteen. Tämä on sekä urheilijan itsensä että yhteiskunnan kannalta epäterve ilmiö. Tosin tämä koskee maassamme vain harvoja lajeja ja pientä joukkoa urheilijoita. Vanhat amatöörimääräykset on uudistettava. Kilpailemisesta ja valmentautumisesta aiheutuneet työansioiden menetykset on pyrittävä riittävässä määrin korvaamaan.

Stipendin avulla yhteiskunnalla on mahdollisuus auttaa huippu-urheilijaa ammatin hankkimisessa, jotta tämä urheilu-uransa lopetettuaan voisi kykyjensä mukaisesti sijoittua työelämään.

Kansainvälinen urheiluliike

Olympiakisat ovat kansainvälisen urheilutoiminnan keskeisin tapahtuma. Kisojen perusperiaatteisiin tulee kuulua kaiken rodullisen, kansallisen ja poliittisen diskriminoinnin tuomitseminen. Näiden periaatteiden loukkaamattomuutta on myös Suomen aktiivisesti valvottava.

Kansainvälisen urheiluliikkeen korkeimpana elimenä toimivan Kansainvälisen Olympiakomitean jäseniä ei valita demokraattisin menetelmin, vaan komitea täydentää itse itseään. Sen vuoksi on olympiakisoja koskevat kysymykset siirrettävä Kansallisten olympiakomiteoiden liiton ja kansainvälisten erikoisliittojen yhteistyössä ratkaistaviksi. KOK:ssa toimivien suomalaisten tulee ottaa huomioon myös Suomen kansallisen olympiakomitean mielipiteet.

Suomen tulee ylläpitää urheilusuhteita tasapuolisesti mahdollisimman monen eri maan kanssa. Työväen urheiluliikkeen tulee erityisesti huolehtia perinteellisistä suhteistaan eri maiden työväen urheilujärjestöihin.

IV LIIKUNTAKASVATUS

Fyysinen kasvatus on tärkeä osatekijä nuoren ihmisen tasapainoisen kehityksen kannalta. Olipa yksilön lopullinen tehtävä yhteiskunnassa mikä tahansa, hän tarvitsee kasvuiässä tasapainoa fyysisen, henkisen ja esteettisen kasvatuksen kesken. Tämä tasapaino on tultava ilmi oppilaitosten opetussuunnitelmissa ja eri aineiden välisessä tuntijaossa. Koska tehokas liikuntakasvatus parantaa oppimistuloksia myös muissa aineissa, olisi tuntisuunnitelmissa varattava riittävä osuus fyysiseen aktiviteettiin. Kaikki oppilaitokset lastentarhoista yliopistoihin saakka on saatava tehokkaan liikuntakasvatustyön alueeksi.

Liikunnan tulee vaikuttaa edullisesti oppilaiden kehitykseen jo kouluaikana, mutta samalla on kuitenkin tärkeää, että oppilaisiin luodaan elävä liikunnanharrastus, joka säilyy koulun päätyttyäkin. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on luotava sellaiset menetelmät, joiden avulla oppilaiden oma-aloitteisuutta ja yksilöllisyyttä voidaan kehittää. Vanhoista sotilaalliseen järjestelmään kuuluvista menetelmistä on päästävä eroon. Kilpailuhengen liiallinen korostaminen ei kuulu koulun liikuntakasvatukseen. Kilpaurheilusta kiinnostuneille ja siinä menestyville oppilaille voidaan järjestää liikuntamahdollisuuksia lisää valinnaisten ja vapaaehtoisten tuntien sekä kerhotyön muodossa. Liikuntakasvatuksen erityistavoitteiden tulee olla sopusoinnussa koulun yleisten kasvatustavoitteiden kanssa.

Jotta liikuntakasvatusta voitaisiin tehokkaasti uudistaa, on opetus jo hyvin varhaisessa vaiheessa annettava alan erikoisopettajien hoidettavaksi.

V OPETTAJA-, OHJAAJA- JA VALMENTAJAKOULUTUS

Liikunnan opettajakoulutus keskitetään yliopistoihin. Opettajakoulutuksessa on entistä enemmän kiinnitettävä huomiota liikuntakasvatuksen päämäärä- ja tavoitekysymyksiin.

Opettajakoulutuksen lisäksi tulee yliopistoissa sekä urheiluopistoissa huolehtia kuntoliikunnan ohjaajakoulutuksesta sekä kilpa- ja huippu-urheilun valmentajakoulutuksesta. On oltava mahdollisuus erikoistumiseen. Urheiluopistojen kurssin muuttuessa kaksivuotiseksi toisena lukuvuotena voidaan yleislinjan lisäksi erikoistua eri alojen valmennuksen ja kuntoliikunnan ohjauksen linjoille. Korkeampi valmentajakoulutus ja kuntoliikunnan johtajakoulutus tapahtuu yliopistoissa.

VI LIIKUNNAN TUTKIMUS

Ainakin niihin yliopistoihin, joissa tapahtuu liikunnanopettajain valmistusta, on perustettava liikuntatieteellisiä tutkimuslaitoksia. Tutkimuksen on kohdistuttava liikunnan kaikille alueille ja tutkijoilla tulee olla käytettävissään tarpeelliset nykyaikaiset laitteet. Tutkimustulokset on pyrittävä saamaan julkisuuteen sellaisessa muodossa, että niistä hyötyvät kaikki liikunnan parissa toimivat henkilöt.

VII URHEILUPAIKKOJEN RAKENTAMINEN

Yhteiskunnan on jatkettava urheilulaitosten rakentamista pitäen tavoitteena sitä, että laitokset ovat pääasiallisesti yhteiskunnan omistuksessa ja kaikkien käytettävissä kohtuullisin kustannuksin. Oppilaitosten liikuntatilojen on oltava myös ulkopuolisten käytettävissä.

Urheilupaikkojen rakentamisessa on pyrittävä siihen, että rakennetaan sellaisia laitoksia, joiden käyttäjämäärä on mahdollisimman suuri. Rakentamisessa on myös otettava huomioon, että urheilulaitokset ovat ensisijaisesti liikunnan harrastajia varten ja vasta toissijaisesti katsojia varten. Kuntoliikunnan, kilpa- ja huippu-urheilun sekä liikuntakasvatuksen tarpeet on valtakunnallisessa ja alueellisessa pitkän tähtäyksen suunnittelussa otettava oikeassa suhteessa huomioon. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota kuntoliikunnan ja ulkoilun tarvitsemien maa-alueiden varaamiseen.

VIII YHTEISKUNNAN TUKI LIIKUNTATOIMINNALLE

Liikuntatoiminnan rahoitus kuuluu pääasiallisesti yhteiskunnalle, valtiolle ja kunnille, joiden tulee tukea liikuntatyötä tekeviä vapaaehtoisia järjestöjä sekä liikuntaa palvelevaa tutkimusta ja laitosten rakentamista tässä ohjelmassa hahmoteltujen periaatteiden pohjalta.

Valtion taloudellisen tuen suuruutta ei pidä sitoa veikkausvoittovarojen määrään, vaan eduskunnan on vuosittain valtion tulo- ja menoarvioissa osoitettava määräraha liikuntatoiminnan tukemiseen yleisistä varoista. Veikkaustoiminnalla kerätyt varat luovutetaan siten valtiolle ilman asetuksella ennakolta tapahtuvaa urheilun, tieteen, taiteen ja nuorisotyön prosentuaalisen osuuden määräämistä.

IX URHEILUN ORGANISAATIO

Maamme liikuntatoimintaa ei ole keskitetysti organisoitu. Siksi olisi valtion toimesta kartoitettava liikuntatoimintamme kokonaistila. Ennen kaikkea on selvitettävä yhteiskunnan ja järjestöjen tehtävät ja työnjako liikuntakysymyksissä.

Urheiluhallinto

Korkein päätöksentekovalta liikuntaa koskevissa asioissa tulee kuulua yhteiskunnalle, koska se vastaa liikuntatoiminnan rahoituksesta. Samalla myös julkisten varojen käytön valvonta tehostuu.

Liikunta-asioita hoitavina eliminä toimivat valtion urheiluneuvosto sekä läänien ja kuntien lautakunnat. Valtion urheiluneuvoston asemaa maan korkeimpana liikunta-asioista päättävänä elimenä on vahvistettava. On myös harkittava keskusviraston perustamista, jolle liikuntaan liittyvien asioiden suunnittelu ja johto keskitettäisiin.

Läänien urheilulautakuntien jäsenten valinnan tulee perustua läänin alueella vallitseviin yhteiskunnallisiin voimasuhteisiin. Liikuntapalvelusten lisääntyneen kysynnän vuoksi kaikkiin kuntiin on saatava lautakunnat, joille liikunta-asioiden hoito kunnallisissa puitteissa keskitetään. Päätoimisten työntekijäin tarve kunnissa tulee tulevaisuudessa olemaan entistä suurempi.

Järjestöt

Kuntoliikunnan alalla on tavoitteena pidettävä yhden yhteisen ja nykyisistä keskusjärjestöistä riippumattoman liiton muodostamista. Eri kansalaispiireillä tulee tässä keskusjärjestössä olla mahdollisuus osallistua päätöksentekoon yhteiskunnallisten voimasuhteitten mukaisesti.

Kansainvälisen urheiluliikkeen rakenteesta johtuen eri urheilunaloja edustavilla erikoisliitoilla on yksinoikeus viralliseen kansainväliseen kilpailutoimintaan. Sen vuoksi ainoa mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon virallisessa kansainvälisten liittojen alaisessa urheilutoiminnassa on olla jäsenenä kansallisissa erikoisliitoissa. Siksi laajan, demokraattisen päätöksenteon toteuttamiseksi kaikkien kilpa- ja huippu-urheilua harrastavien urheiluseurojen tulee kuulua täysivaltaisina jäseninä kansallisiin erikoisliittoihin. Niiden on puolestaan oltava itsenäisiä ja toimittava nykyisiin keskusjärjestöihin kuulumattomina.

Keskusjärjestöt toimivat jäsenseurojensa aatteellisina yhdyssiteinä hoitaen niitä liikuntatehtäviä, kuten naisten liikuntatoimintaa, valistus-, nuoriso- ja järjestötyötä, erilaista koulutus- ja kilpailutoimintaa, jotka eivät suoranaisesti kuulu erikoisliittojen toimialueeseen.

Kun eri keskusjärjestöihin kuuluvat urheiluseurat ovat jäseninä kansallisissa erikoisliitoissa, työväen urheiluliikkeessä avautuvat edellytykset voimien kokoamiselle. Tavoitteeksi on tällöin otettava työläisurheilun eheyttäminen ja yhteisen organisaation luominen.

Pitkällä tähtäyksellä on urheilun alalla pyrittävä valtakunnallisen keskusorganisaation luomiseen. Kaikessa urheilun järjestötoiminnassa on pyrittävä laajaan demokratian toteuttamiseen mm. suhteellisten vaalien avulla.