Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/446

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n oikeusturvapoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n oikeusturvapoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1972
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SDP

LAKI- JA HALLINTOASIAT

Hyväksytty SDP:n XXIX puoluekokouksessa Tampereella 1-4.6.1972

SOSIALIDEMOKRAATTISEN PUOLUEEN OIKEUTURVAPOLIITTINEN OHJELMA

Viime aikojen yhteiskunnallisessa keskustelussa on yhä voimakkaammin tuotu esille kansalaisen oikeusturvan puutteita. Keskustelu on saanut pontta tutkimustuloksista, joiden mukaan selvä enemmistö kansasta ei luota lainkäytön tasapuolisuuteen. Pikemminkin luottamus on aikaisempiin vuosiin verrattuna heikkenemässä. Samalla on entistä painokkaammin kiinnitetty huomiota keskeisten lakien, kuten rikoslain, oikeudenkäymiskaaren ja holhouslain vanhentuneisuuteen. Oikeusturva on myös havaittu puutteelliseksi monilla tärkeillä elämänaloilla, esimerkiksi työsuhteessa, kuluttajan asemassa, oppilaitoksissa ja vuokrasuhteessa.

SDP ja oikeusturva

Tasa-arvo ja turvallisuus ovat SDP:n aatteellisia yleistavoitteita. Työväenliike tähtää yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien ja vääryyksien poistamiseen. Näihin tavoitteisiin sisältyy johdonmukaisesti yhtäläisen oikeusturvan toteuttaminen. Siihen on päästävä kaikilla elämän aloilla eikä vain suhteessa oikeuslaitokseen, kuten vanhan oikeusturvakäsityksen mukaan tähdennettiin. Yksilön oikeusturvan on ulotuttava koko hänen arkipäiväiseen elämäänsä. Sen on oltava riittävä koulussa, kotona, työpaikalla, liikkeiden asiakkaana ja eri laitoksissa. Esimerkiksi aiheeton ja väärä irtisanominen koskee ihmistä ja hänen tärkeimpiä etujaan huomattavasti enemmän kuin hänen sadetakkinsa varastaminen.

Yksilön oikeusturva merkitsee sitä, että häntä kohtaan voidaan ryhtyä vain sellaisiin toimenpiteisiin, jotka perustuvat voimassa olevaan lakiin. Tähän liittyy kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä. Se merkitsee, että samanlaisissa tilanteissa heidän asioitaan käsitellään samalla tavoin. Siten oikeusturva on mielivallan vastakohta. Oikeusturvan toteuttaminen edellyttää tehokkaan oikeusturvakoneiston luomista. Sen avulla on kyettävä valvomaan ja suojaamaan kansalaisten oikeuksia kaikilla elämän aloilla.

Oikeusturvan perimmäisenä tehtävänä on yksilön suojeleminen vallanpitäjien mielivaltaa vastaan. Tämä on välttämätöntä niin kauan, kuin vallanpitäjät muodostavat kansalaisista erillisen ryhmän. Kysymys oikeusturvan laajuudesta ja sisällöstä liittyy sen vuoksi yhteiskunnan konkreettisiin valtasuhteisiin. Yhteiskunnallista valtaa on tällä hetkellä toisaalta poliittisella, byrokraattisella ja oikeudellisella, toisaalta taloudellisella valtaryhmällä. Oikeusturva tähtää näiden ryhmien vallan käytön rajoittamiseen ja takaamaan yksityiselle kansalaiselle mahdollisuudet suojautua näiden mielivaltaa vastaan. Viime kädessä oikeusturvaongelmat voidaan kuitenkin ratkaista ainoastaan koko yhteiskunnan perinpohjaisella demokratisoinnilla.

Poliittinen, byrokraattinen ja oikeudellinen valtarakenne on säilynyt 1800-luvulta lähtien peruspiirteiltään muuttumattomana. Sen sijaan yhteiskunnan taloudellisella alalla on tapahtunut voimakas muutos, jonka seurauksena yhä suurempi osa kansasta on entistä riippuvaisempi talouselämän valtaryhmistä. Teollisen kehityksen seurauksena palkkatyöväen osuus on lisääntynyt itsenäisten yrittäjien osuuden kustannuksella. Nykyisessä yhteiskunnassa kotitaloudet tuottavat entistä vähäisemmän osuuden tarvitsemistaan hyödykkeistä ja ovat näin ollen entistä enemmän kuluttajina riippuvaisia liike-elämästä. Näiden muutosten seurauksena työelämän ja kuluttajan oikeusturvakysymykset ovat muodostuneet entistä keskeisemmiksi.

Taloudellisen toiminnan alueellinen keskittyminen on johtanut voimakkaaaseen kaupungistumiseen, jonka seurauksena puolestaan vuokra-asuminen on yleistynyt. Näin myös vuokralaisen oikeusturvaongelmien lisääntyminen on selvästi nähtävissä talouselämän rakenteessa tapahtuneiden muutosten seurauksena.

Yhä ilmeisemmäksi on käynyt se, että taloudellinen valta ja sen ylikorostunut perustuslain suoja muodostavat keskeisen esteen kansalaisten valtaenemmistön oikeusturvan laajamittaiselle toteuttamiselle. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ei pystytäkään poistamaan yksinomaan yksilön oikeusturvaa kehittämällä. Siihen tarvitaan työväenliikkeen johtamaa tasa-arvoon tähtäävää yhteiskunnallista uudistuspolitiikkaa, jonka tavoitteena on demokraattinen sosialismi.

Oikeusturvan puutteet

Valtaosa kansasta kokee oikeusturvan toteuttamisessa selviä puutteita. Tämän vahvistaa väitöskirja, jossa tutkittiin luottamusta oikeudenkäytön tasapuolisuuteen. Tutkimuksen mukaan 82 % väestöstä katsoi yhteiskunnallisen aseman, varallisuuden ja sosiaalisten suhteiden vaikuttavan saatuihin tuomioihin. Samasta tutkimuksesta ilmenee, että 95 % vastaajista piti yhdenvertaisuutta lain edessä tärkeänä, kun sitä vastoin vain 36 % vastaajista katsoi sen käytännössä toteutetuksi. Työläiskodeista lähtöisin olevat ja vasemmistoon samaistuvat luottavat muita vähemmän oikeuslaitokseen. Heikointa luottamus on työväenluokassa. Tulokset osoittavat, miten voimakkaasti sosiaalinen eriarvoisuus koetaan oikeusturvan toteuttamisessa.

Gallup-tutkimukset osoittavat, että luottamus oikeuslaitoksen tasapuolisuuteen on ollut koko ajan vähenemässä. Vuonna 1947 luotti oikeudenkäytön tasapuolisuuteen 64 % maamme asukkaista. Vuonna 1966 luottavien määrä oli laskenut 50 %:iin, vuonna 1968 luottavien osuus oli enää 36 %.

Kansalaisten käsityksiä tukevat eräät tällä alalla tehdyt tutkimukset. Tutkittaessa epäillyn henkilön sosiaaliryhmän vaikutusta pääkaupungin poliisi- ja syyttäjäviranomaisiin sekä tuomioistuinten toimintaan havaittiin, että kansalaisen varallisuusasema vaikuttaa näiden elinten toimintaan.

Tutkimus, joka käsitteli nuorten helsinkiläispoikien sosiaalista taustaa ja rikollisuutta, vahvistaa käsitystä kansalaisten oikeudellisesta eriarvoisuudesta. Sen mukaan eri yhteiskuntaluokkien tosiasiallisessa rikollisuudessa ei ole selviä eroja. Siitä huolimatta ylemmistä sosiaaliryhmistä lähtöisin olevilla ja paljon kouluja käyneillä on pienempi todennäköisyys joutua vastuuseen teoistaan.

Oikeudenkäytön eroja on käsitelty myös tutkimuksessa, jossa vertailtiin Helsingin raastuvanoikeuden eri osastojen samanlaisissa tapauksissa antamia tuomioita. Niiden todettiin selvästi poikkeavan toisistaan. Tämä johtuu siitä, että tuomarien arvostukset ja henkilökohtaiset mielipiteet voivat ratkaisevasti vaikuttaa tuomioiden sisältöön. Verrattaessa eri paikkakuntien tuomioistuimien ratkaisuja voidaan havaita vieläkin suurempia eroja.

Tuomareiden arvostuksiin vaikuttaa eräänä tekijänä heidän sosiaalinen taustansa. Selvitys, jossa luokittelun perustana on isän ammatti, kertoo, että lakimieskunnan sosiaalinen tausta poikkeaa huomattavasti muun väestön luokkarakenteesta. Vuonna 1958 oli 80 % maan kaikista lakimiehistä lähtöisin ylä- tai keskiluokan kodeista. Työväenluokasta oli samaan aikaan lähtöisin vain 7 %. Tilanne ei ole sanottavasti muuttunut tämän jälkeen.

Vanhentunut lainsäädäntö

Monet oikeusturvapoliittisesti keskeisistä laeistamme ovat vanhentuneita. Osa tuomioistuimia ja niissä tapahtuvaa menettelyä koskevista säännöksistä on peräisin jopa 1700-luvulta. Rikoslaki on suureksi osaksi vuodelta 1889. Säännökset rikoksen esitutkinnasta ovat pahasti vanhentuneet eivätkä läheskään vastaa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen edellyttämiä periaatteita eivätkä YK:n yleissopimusta kansalaisoikeuksista ja poliittisista oikeuksista (16.8.1966).

Näillä perinteellisillä oikeusturva-aloilla on kuitenkin hajanaisin uudistusyrityksin pyritty korjaamaan pahimpia puutteita. Sen sijaan uusi, laajempi oikeusturvakäsitys ei ole juuri lainkaan päässyt vaikuttamaan lainsäädäntöömme. Esimerkiksi työlainsäädännössä ei yksilön asemaa ja oikeusturvanäkökohtia ole sanottavasti otettu huomioon. Ammattientarkastuslaki on peräisin 1920-luvulta. Niinpä työntekijöitä suojaava työturvallisuuden valvonta onkin täysin puutteellista. Sama pätee monilla muilla tärkeillä aloilla, kuten kuluttajan asemassa. Esimerkiksi virheellisen kauppatavaran palauttamista koskevat säännökset ovat vuodelta 1734. Näiden epäkohtien vuoksi työntekijä tai kuluttaja usein jääkin sangen turvattomaan asemaan.

Oikeusturvan lisääminen

Yleisenä lähtökohtana oikeusturvan lisäämiselle on, että lakien ja oikeudenkäytön tehtävää yhteiskunnassa muutetaan. Tällä hetkellä säännökset tai niiden puuttuminen tekevät mahdolliseksi sen, että lakia ja oikeudenkäyttöä käytetään yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien ja toisten kansalaisten epäoikeudenmukaisen hyväksikäyttämisen välineinä. Jotta oikeusturva voitaisiin taata kaikille kansalaisille, lakien ja oikeudenkäytön tulee olla yhtäläisenä suojana kaikille kansalaisille sekä keino yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien kaventamisessa.

Tähän liittyy läheisesti oikeudellisen päätöksenteon saattaminen kansanvaltaiseksi. Yhteiskunnan alayksiköissä eri muodoissa tapahtuva lainkäyttö on saatettava demokraattiselle pohjalle. Tämä on tärkeätä myös kansalaisten luottamuksen saavuttamiseksi. Tämän periaatteen toteuttaminen edellyttää rakenteellisia muutoksia niissä elimissä, jotka suorittavat oikeudellista päätöksentekoa.

Oikeusturvan kehittämiseksi on kansalaisten oikeuksia monilla aloilla laajennettava tuntuvasti nykyisestä. Hallitusmuodon takaamiin perusoikeuksiin on lisättävä ainakin oikeus työhön ja toimeentuloon, koulutukseen, terveyteen, lepoon, virkistykseen ja saastumattomaan elinympäristöön. Myös kansalaisten mahdollisuuksia osallistua heitä läheisesti koskevien päätösten tekoon on huomattavasti laajennettava.

On lisäksi käytännössä huolehdittava siitä, että kansalaisilla on käytettävissään riittäviä keinoja oikeuksiensa turvaamiseksi. Siksi on kehitettävä oikeusturvakoneistoa ja laajennettava niitä järjestelyjä, joiden avulla yksityinen kansalainen voi valvoa oikeusasemaansa. Kansalaisten ulottuvilla olevia oikeusturvapalveluja, kuten lainopillista ohjausta ja neuvontaa sekä varsinaista oikeusavustusta, tulee olla kaikkien saatavilla joko maksutta tai kohtuullista, hakijan varallisuuden mukaista korvausta vastaan. Tavoitteena on, että mahdollisimman monissa yhteiskunnan tilanteissa toteutuvat oikeusturvan keskeiset tekijät, joina voidaan pitää kansalaisten yhdenvertaisuutta, päätöksenteon ennustettavuutta ja kansalaisten valvontamahdollisuuksia tehtyihin ratkaisuihin. Näihin pääsemiseksi on luotava sellaisia oikeusturvatakeita, jotka estävät mielivaltaisen vallankäytön. Tällaisia takeita ovat ainakin sen henkilön kuuleminen, jota asia koskee, menettelyn julkisuus, päätöksenteon tehokas julkinen valvonta päätösten perusteleminen ja muutoksenhakumahdollisuus puolueettomaan elimeen. Kansalaisille kuuluu myös oikeus saada asiansa viivytyksettä ratkaistuiksi. Nämä periaatteet pätevät hyvinkin erilaisilla elämän alueilla.

SDP:n oikeusturvapolitiikan tavoitteet

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue katsoo, että maamme hallitusmuodossa lausuttu periaate Suomen kansalaisten yhdenvertaisuudesta lain edessä on jokaisella yhteiskunnallisen elämän alalla toteutettava myös käytännössä.

Puolue toteaa, ettei yksilön oikeusturva ole tämän päivän Suomessa läheskään riittävä. Puutteellisin oikeusturva on usein niillä aloilla, jotka ovat ihmiselle kaikkein oleellisimpia hänen sosiaalisen onnistumisensa kannalta, kuten työelämässä, vuokramarkkinoilla ja liikemaailman asiakkaana.

Yksilön oikeusturvaa ei voida nykyajan maailmassa turvata ilman määrätietoista poliittista tahtoa. SDP tulee määrätietoisesti työskentelemään yksilön oikeusturvan lisäämiseksi tässä ohjelmassa lausuttujen periaatteiden mukaisesti.

Oikeusturva työpaikalla

Kapitalistisessa yhteiskunnassa teollistuminen ja kaupungistuminen merkitsevät muutosta, jossa yhä suurempi osa väestöstä luovuttaa työvoimansa pääomaa omistavan luokan käyttöön. Tämä merkitsee sitä, että jatkuvasti suureneva osa väestöstä tulee omistavan luokan vallankäytön alaiseksi. Työntekijän aseman järjestäminen tulee näin ollen yhä keskeisemmäksi kysymykseksi.

Työntekijän oikeusturva on tällä hetkellä riippuvainen hänen järjestövoimastaan. Oikeusturva on heikko varsinkin pienillä ja sellaisilla työpaikoilla, joissa järjestäytyminen on vähäistä. Työnantaja saattaa asettaa esteitä työntekijäin järjestäytymiselle. On sellaisiakin työpaikkoja, joissa ammattiosastojen toiminta ja työntekijäin järjestäytyminen on kielletty kokonaan.

Maamme työlainsäädäntö on monelta kohdaltaan vanhentunutta ja suosii enemmän työnantajaa kuin työntekijää. Työlakien noudattamista valvova koneisto on jäänyt tehottomaksi. Vaikka työturvallisuusmääräyksiä voidaankin pitää melko tiukkoina, tapahtuu maassamme siitä huolimatta 190.000 työtapaturmaa vuodessa. Tämä merkitsee sitä, että 13 tapaturmaa sattuu sataa työntekijää kohden. Työtapaturmista 350 johtaa vuosittain kuolemaan ja 1.800 pysyvään invaliditeettiin. Maassamme ilmenee tilastojen mukaan vuosittain yli 1.200 ammattitautitapausta, mutta todellisuudessa niitä on paljon enemmän. Työtä vastaan tehdyille rikoksille kuten työturvallisuusmääräysten rikkomiselle on säädettävä tuntuvat taloudelliset rangaistukset, jotka kohdistuvat yritykseen.

Ammattientarkastusta koskeva laki on vuodelta 1927. Ammattientarkastuksen käytössä ei ole riittävää työlainsäädännöllistä asiantuntemusta. Ammattientarkastuksen käytössä ei ole myöskään lääketieteellistä asiantuntemusta työpaikan terveydenhoidossa havaittujen puutteellisuuksien tutkimiseksi ja korjaamiseksi.

Työntekijän oikeusturva perustuu ennen kaikkea siihen, missä määrin hän voi vaikuttaa itseään ja työtään koskeviin päätöksiin. Tämän takia SDP pitää tavoitteenaan sitä, että yhteiskunnassa vallitseva työn ja pääoman ristiriita poistetaan ja että demokratia toteutetaan myös yrityksissä ja työpaikoilla.

Työntekijöiden järjestäytymistä on edistettävä ja ammattiosastojen toimintamahdollisuudet työpaikalla on turvattava. Lainsäädännöllä on turvattava tähänastista paremmin myös luottamusmiesten asema ja toimintamahdollisuudet.

Työntekijällä on oltava valitusoikeus kaikissa häntä koskevissa asioissa, ilman että hän joutuu painostamisen kohteeksi.

Ammattientarkastuslaitos on uudistettava. Ammattientarkastuslaitoksen yhteyteen on järjestettävä lainopillista asiantuntemusta etenkin niitä työpaikkoja varten, joissa työntekijöillä ja näiden järjestöillä ei itsellään ole käytettävissään tämän alan asiantuntemusta. Samoin on kiireellisesti lisättävä lääketieteellistä asiantuntemusta.

Oikeusturva asumisessa

Lähes puolet suomalaisista asuu vuokralla. Vaikka vuoden 1971 alusta voimaan tulleet huoneenvuokralain muutokset ovat olennaisesti parantaneet vuokralaisten asumisturvaa, on vuokralaisten asema monessa suhteessa korjauksen tarpeessa.

Paras keino vuokralaisten aseman turvaamiseksi on vuokra-asuntojen tuotannon lisääminen niin, että vuokra-asuntopula poistuu. Voimakkaan muuttoliikkeen vuoksi pula näyttää kuitenkin jatkuvan vielä pitkään. Sen vuoksi on tärkeää kiinnittää edelleen huomiota asuntopulan vallitessa vuokralaisten asemaa turvaavien toimenpiteitten kehittämiseen.

Vaikeimpia epäkohtia aiheuttavat tällä hetkellä vuokra-asuntojen välityksen heikko taso, asumisriitojen selvittelyn kankeus, asumisdemokratian puuttuminen sekä vuokralaisten tiedonpuute turvatekijöistä.

Lisäksi asuminen tulee monessa tapauksessa kohtuuttoman kalliiksi korkean huoneenvuokran tai asuntomaanvuokran takia, mikä osaltaan on tulosta epäoikeudenmukaisista maanomistusoloista ja tonttikeinottelusta.

Tehokas tie poistaa vuokra-asuntojen välitystoiminnassa vallitsevat karkeat vääristymät ja väärinkäytökset on välitystoimen siirtäminen kuntien hoidettavaksi.

Oikeuksiensa turvaamiseksi vuokralainen ei helposti vetoa yleiseen tuomioistuimeen, koska se palvelee penseästi ja on kantajallekin vieraudessaan pelottava instituutti. Sitä paitsi tuomioistuin toimii hitaasti ja maksaa liikaa. Asumisriitoja selvittelemään tarvitaan näin ollen joustava, palveluhenkinen ja vuokralaiselle maksuton asuntotuomioistuin, jonka jäsenistössä myös vuokralaisten näkökannat ovat asiantuntevasti edustettuina.

Nykyisen lainsäädönnön mukaan vuokralaisella ei ole valtaa vaikuttaa hänen asumistaan välittömästi koskeviin päätöksiin. Niinpä asunto-osakeyhtiöissä kaikki päätösvalta talon hallinnoimisen suhteen kuuluu osakkeenomistajille eli vuokranantajille. Tämä ei ole oikein. Vuokralaisen tulee saada vaikuttaa asumisolosuhteitaan läheisesti koskevaan päätöksentekoon.

Vuokralainen, joka ei tiedä oikeuksistaan, ei niitä myöskään käytä. Usein hän ei arvaa edes kysyä neuvoa tahi pysty neuvosta maksamaan. Vuokralaisen auttamiseksi on käytettävissä montakin tietä. Eräs tehokkaimpia tapoja on järjestää vuokrakäytäntöön sellainen vuokrasopimuslomake, jossa on selkeästi ilmaistu vuokralaiselle tärkeät asiat, neuvoja erilaisten häiriötilanteiden varalta ja vuokra-asumista koskeva lakiteksti kokonaisuudessaan. Toinen tarkoituksenmukainen keino tukea vuokralaista on liittää kunnallisen asunnonvälityksen yhteyteen kunnallinen asuntoneuvota, josta vuokralainen voi hakea tarvitsemaansa opastusta.

Erittäin tärkeää vuokralaisten oikeusturvan kannalta on tehokas järjestäytyminen. Vuokralaisten joukkovoima on varteen otettava realiteetti yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, kunhan järjestäytymisaste kohoaa riittävästi. Voimakas keskusjärjestö saattaisi vähitellen pyrkiä vuokramarkkinasopimuksiin, jotka ohjaisivat julkisen vuokra-asuntotuotannon ulkopuolelle jäävää osaa vuokramarkkinoista. Edellytyksenä tälle tietysti on, että myös vuokranantajien puolella tapahtuu järjestäytymistä. Järjestäytymistä puolin ja toisin edistäisi, jos vuokramarkkinain keskusjärjestöille olisi vuosittain lähetettävä kiinteistökohtainen luettelo talon vuokralaisista ja vuokranantajista.

Uusien asuntoalueiden rakentaminen on lähes kokonaan yksityisten yritysten varassa. Tämän vuoksi yksityisellä asunnontarvitsijalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa asuntoalueen eikä tulevan asuntonsa suunnitteluun ja rakentamiseen. Koska pientalorakentaminen ei takaa riittäviä voittoja yksityisen pääoman varassa toimiville rakennusliikkeille, niiden edun mukaista on ollut pyrkiä rajoittamaan pientaloasutuksen leviämistä ja alueiden kaavoittamista niitä varten. Epäkohtana on myös se, että omakotitaloalueita uudelleen kaavoitettaessa niiden asukkaiden kannettavaksi asetetaan usein varsin ankaria rasituksia. On lisäksi osoittautunut, että asunto-osakkeen ostajan oikeudellinen asema on varsin heikosti suojattu.

Asumisen oikeusturvan kehittämiseksi jokaisella tulisi olla mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa asuntonsa ja asuma-alueensa suunnitteluun ja rakentamiseen. Kuntien olisi käytettävä kaavoitusmonopoliaan pientaloasutukseen tarkoitettujen riittävien alueiden varaamiseksi. Asemakaavoituksen yhteydessä olisi huolehdittava siitä, että jo olemassa olevan pientaloasutuksen kannettavaksi ei aseteta kohtuuttomia rasituksia. Kaavoitusta koskevien muistutusten ja valitusten kohdalla olisi menettelyä kehitettävä yksinkertaisemmaksi ja oikeusturvan vaatimuksia paremmin vastaavaksi. Samoin olisi lisättävä kuntien tiedotusvelvollisuuksia kaavasuunnitelmistaan. Asunto-osakkeen ostajalle on lailla taattava tehokas suoja.

Oikeusturva verotuksessa

Palkansaajan oikeusturvaa rajoittaa ensinnä verolainsäädännön vaikeaselkoisuus, joka käytännössä tekee melkein mahdottomaksi oman edun valvomisen. Veroviranomaisiin kohdistuvaa valvontaa, joka on oikeusturvan välttämätön ehto, vaikeuttaa veronmaksajien verotuspäätöksestä saama vähäinen informaatio. Myös korkeimpaan hallinto-oikeuteen tehtävää valitusta koskevat rajoitukset kaventavat oikeusturvaa.

Oikeusturvan lisäämiseksi on palkansaajien verotusta yksinkertaistettava. Tämä lisäisi mahdollisuuksia kansalaisten suorittamaan verotuksen valvontaan. Samaan suuntaan vaikuttaisi veroviranomaisten tiedottamisvelvollisuuden laajentaminen niissä tapauksissa, joissa verotuspäätös poikkeaa veroilmoituksesta. Olisi päästävä siihen, että aina kun veroilmoituksesta poiketaan, verolippuun olisi liitettävä tieto poikkeamisen syystä. Pienituloisten mahdollisuuteen saattaa asiansa tutkittavaksi kaikissa valitusasteissa olisi suhtauduttava nykyistä myönteisemmin. Pienituloisille olisi tarjottava mahdollisuus käyttää asiantuntevaa apua oikeutensa valvomisessa maksuttoman oikeudenkäynnin tapaan.

Yhteiskunta menettää vuosittain verorikosten kautta huomattavasti tuloja. On ilmeistä, että verotusjärjestelmän takia tulojen salaaminen on tuntuvasti laajempaa elinkeino- ja pääomatulojen kuin palkkatulojen kohdalla. Niinpä palkansaaja joutuu tällä hetkellä maksamaan osan niistä julkisista kustannuksista, jotka lain mukaan kuuluisi kattaa pääoma- ja elinkeinotulojen verotuksella.

Verovilpin vähentämiseksi on tuntuvasti tehostettava verotuksen tarkastustoimintaa. Nykyinen vähättelevä suhtautuminen verorikoksiin on saatava muuttumaan. Veronkavaltaminen on yhteiskunnalta kunnalta anastamista, joka kohdistuu välittömästi muihin veron maksajiin. Verorikokset on saatettava muiden rikosten kanssa samanveroiseen asemaan sekä valvonnan ja selvittämisen että rangaistusten määrien puolesta.

Lapsen oikeusturva

Yhteiskunnassamme käyttää valtaa aikuisväestö. Siksi päätöksenteossa turvataan ensi sijassa tämän ryhmän oikeudet. Kuitenkin alaikäisiä on noin kolmasosa koko väestöstä. Tämä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta tärkeä väestöryhmä ei ole läheskään tasa-arvoinen muuhun väestöön verrattuna. Eräänä seurauksena lapsen oikeuksien laiminlyömisestä yhdyskuntasuunnittelussa ovat suuret tapaturmaluvut. Vuonna 1968 joutui maassamme runsaat 2.000 alle 14-vuotiasta lasta liikennetapaturman uhriksi.

Lasten oikeusturvan heikkous johtuu etupäässä siitä, että holhoojalle on maassamme annettu lähes rajattomat oikeudet. Lasta pidetään holhoojan tai huoltajan omaisuutena. Kasvatusilmapiiri suosii autoritaarisuutta ja hyväksyy kasvatusmenetelminä fyysisen ja psyykkisen väkivallan käytön.

Tärkeimmät lainsäännökset alalla ovat vanhentuneita. Holhouslaki on vuodelta 1898. Siinä on oikeastaan pyritty turvaamaan vain lapsen oikeus omaisuuteen. Sen sijaan holhooja voi lähes mielivaltaisesti rajoittaa lapsen sanan- ja uskonnonvapautta, kotirauhaa, kunniaa ja henkilökohtaista vapautta. Näitä väärinkäytöksiä on vallitsevan suljetun perhekäsityksen vuoksi lähes mahdotonta valvoa. Sama pätee vuodelta 1936 olevaan lastensuojelulakiin. Erityisiä oikeusturvaongelmia tämä laki aiheuttaa lasten laitoshuollon yhteydessä.

Lasten oikeusturvan kehittämiseksi on alan lainsäädäntöä, ensi sijassa holhouslaki ja lastensuojelulaki, pikaisesti uudistettava. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että lapsille turvataan samat inhimilliset perusoikeudet kuin muillekin kansalaisille. Erityisesti on lapsen oikeudet pyrittävä turvaamaan kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa. Ruumiillinen kuritus on nimenomaisesti laissa kiellettävä.

Koululaisen oikeusturva

Koululaisen oikeusturva riippuu varsin sattumanvaraisista tekijöistä.

Oikeusturvaa on lisättävä siten, että toiminta kouluissa järjestetään samanlaisten periaatteiden mukaisesti, kuin oikeusturva muussakin yhteiskunnassa edellyttää. On päästävä eroon käsityksestä, jonka mukaan koulu ikään kuin holhoojan asemassa jatkaa epämääräisin oikeuksin kodin kasvatustehtävää.

Koulun rangaistusvalta ei saa ulottua koulutoiminnan ulkopuolelle eikä sellaisiin tekoihin, joita yleiset oikeusviranomaiset käsittelevät. Rangaistusvaatimukset on käsiteltävä kollektiivisessa elimessä, jossa myös oppilailla tulee olla riittävä edustus. Opinnäytteiden arvostelu tulee perustella ja palauttaa oppilaalle. Oppilaalla on oltava oikeus saattaa arvosana joko kollektiivisen elimen tai kouluhallituksen tarkastettavaksi.

Oppilaille on koulussa taattava sanan-, yhdistys- ja kokoontumisvapaus. Oppilaiden muodostamille kerhoille ja yhdistyksille on turvattava itsenäinen toimivalta.

Oppilaan rankaisemisessa tulee ehdottomasti välttää sellaisia menettelymuotoja tai seuraamuksia, jotka oleellisesti vaikeuttavat hänen opiskeluaan.

Koululaisten oikeusturvaa tulee tasapuolisesti kehittää kaikkien erilaisten koululaitosten kohdalla.

Opiskelijan oikeusturva

Koulun jälkeisissä jatko-opinnoissa joutuu opiskelija yhtä lailla varsin oikeudettomaan asemaan ja autoritaarisen vallankäytön kohteeksi kuin kodin ja koulun piirissä. Opisto- ja korkeakoulutason oppilaitoksia koskevat säännökset eivät suo opiskelijalle läheskään samoja oikeuksia, kuin hänellä on esim. koko yhteiskuntaa koskevassa päätöksenteossa.

Keskeinen puute opiskelijan oikeudellisessa asemassa on se, että hänellä ei ole mahdollisuutta osallistumalla oppilaitoksensa päätöksentekoon parantaa tai valvoa oikeusasemaansa. Hallinto on järjestettävä henkilö ja ääni -periaatteella. Opiskelijoiden oikeusturvaa vähentää myös tutkintovaatimusten ja muiden vastaavien ohjeiden epäselvä tiedottaminen sekä kontrolloimattomasta arvostelusta johtuva sattumanvaraisuus.

Opiskelijan oikeusturvaa on lisättävä nykyistä selkeämmillä työohjeilla sekä tarjoamalla riittävästi ja kohtuullisesti oppikirjoja ja muita työvälineitä. Opinnäytteiden arvostelua varten on luotava yleiset oikeusturvaperiaatteet huomioon ottava kontrollikoneisto. Oppilaitokselle ei ole tarpeen myöntää erityistä kurinpitovaltaa.

Asevelvollisen oikeusturva

Vaikutusvallan ja oikeusturvan puute ilmenee yhteiskunnassamme ehkä selvimmin puolustuslaitoksessa. Oikeusturvan puute on seurausta pitkälle viedystä vallan keskittämisestä, ehdottoman käskyvallan periaatteesta ja tiukasta tehokkuusajattelusta. Tämä tarjoaa esimies- alainen -suhteessa runsaasti mahdollisuuksia mielivallalle.

Oikeusturvan kehittämiseksi puolustusvoimat on nivellettävä muuhun yhteiskuntaan siten, että ne toteuttavat samoja oikeusperiaatteita. Puolustusvoimien on myös oltava mukana yhteiskunnan yleisessä demokratisoitumiskehityksessä. Oikeusturvan lisäämiseksi on laajennettava mahdollisuuksia puolustusvoimien ulkopuolelta tulevaan kontrolliin.

Sotaväen rikoslaki on liitettävä yleiseen rikoslakiin. Samoin on sotilasrikosten käsittely ainakin rauhan aikana siirrettävä erikoistuomioistuimista yleisiin tuomioistuimiin. Niissä sotilasrikosasiat on käsiteltävä yleisen okeudenkäyntijärjestyksen mukaan. Syytetyn oikeusturva on taattava samoin kuin muissa rikosasioissa.

Sotatilannetta varten laadittavat erityissäännökset, jotka vähentävät oikeusturvaa, on rajoitettava välttämättömiin.

Varusmiesten ja kantahenkilökunnan osallistuminen poliittisten järjestöjen toimintaan sekä julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun on sallittava, palveluksen ulkopuolella.

Määrättäessä järjestysrangaistuksia on menettelyssä noudatettava sellaisia muotoja, jotka takaavat nykyistä tuntuvasti paremmin syytetyn oikeusturvan. Arestin tai vastaavan vapaudenriiston käyttöä järjestysrangaistuksena on huomattavasti vähennettävä.

Poliisi ja kansalaisen oikeusturva

Poliisin päätehtäviä on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassa pitäminen. Työssään poliisi joutuu useasti tekemisiin yksityisen kansalaisen kanssa. V. 1968 poliisi kuulusteli kansalaisia noin 260.000 rikosilmoituksen johdosta. V. 1967 pidätettiin rikoksesta epäiltynä lähes 45.000 henkilöä. Samana vuonna oli juopumuspidätyksiä yli 150.000.

Rikosten esitutkinnasta ei ole yhtenäistä lainsäädäntöä. Merkittävimmät epäkohdat esitutkintamenettelyssä aiheutuvat siitä, että poliisi toimii esitutkinnassa paitsi tutkijana myös lähes yksinomaisena päätöksentekijänä. Esitutkinnan yhteydessä käytetään meillä erittäin yleisesti vapaudenriistoa tutkintavankeuden muodossa. Tutkintavankien asemaa koskevat säännökset ja heidän tosiasiallinen asemansa eivät ole kansainvälisen vertailun kestävällä tasolla. Poliisitutkinnassa pidätettynä oleva ei yleensä saa käyttää avustajaa tai avustajan käyttäminen on käytännössä mahdotonta. Tutkittavan mahdollisuutta vaikuttaa esitutkinnan kulkuun on laajennettava. Syyttäjän tehtävät on kaikissa asteissa siirrettävä pois poliisiviranomaisilta.

Oikeusturvan kehittämiseksi on rikosprosessilain uudistukseen liitettävä yhtenäisen esitutkintaa koskevan lainsäädännön aikaansaaminen. Erityisesti pakkokeinoja koskeva päätösvalta on esitutkinnassa siirrettävä tuomioistuimelle tai ainakin olisi pakkokeinojen käyttöä koskevat päätökset mahdollisimman nopeasti saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi. Epäillylle on myönnettävä oikeus käyttää avustajaa esitutkinnan yhteydessä. Molemmilla on oltava oikeus tehdä kysymyksiä esitutkinnassa kuultaville henkilöille. Poliisilainsäädäntö on uudistettava pohjoismaista käytäntöä vastaavaksi. Erityisesti on pyrittävä täsmentämään poliisin valtuudet ja voimakeinojen käytön edellytykset.

Oikeusturva riippuu paitsi säännöksistä myös niitä soveltavista henkilöistä. Siksi on oikeusturvan takaamiseksi jatkuvasti kiinnitettävä huomiota poliisikoulutuksen ajanmukaisuuteen. Samoin on huolehdittava poliisin teknillisen toimintavälineistön riittävyydestä. Tämä on tärkeätä sen vuoksi, etteivät teknilliset puutteet anna mahdollisuuksia järjestäytyneen ja muun vastaavan vaarallisen rikollisuuden lisääntymiselle.

Suojelupoliisiin suhtaudutaan maassamme epäluuloisesti kuten sen edeltäjiinkin. Kun 1960-luvulla tuomittiin vain 19 henkeä maanpetoksesta eikä ketään valtiopetoksesta, on suojelupoliisin arkistossa julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan kuitenkin tietoja yli 100.000 henkilöstä. Suojelupoliisi suorittaa ammattiyhdistysliikkeen, kansalaisjärjestöjen ja mielenosoitusten valvontaa, mitä ei voida pitää demokraattisen yhteiskunnan periaatteiden mukaisena. Erillinen suojelupoliisi on lakkautettava ja sen nykyisestä toiminnasta tarpeellinen osa, kuten valtiovieraiden turvallisuuden takaaminen, rajaselkkausten tutkiminen ja valtiopetosten selvittely, on siirrettävä muille poliisiviranomaisille.

Oikeusturva tuomioistuimessa

Tuomioistuinlaitoksella on merkittävä yhteiskunnallinen palvelutehtävä samalla kun se toimii vallankäytön välikappaleena. Sen on ratkaistava oikeudelliset riita-asiat sekä määrättävä rikosten seuraamukset. Varsinaisen oikeudellisen vallankäytön ohella tuomioistuimet huolehtivat esimerkiksi avioliiton purkamiseen, lainhuudatukseen ja kiinnitykseen liittyvistä tehtävistä. Toiminnan laajuutta kuvaa se, että vuonna 1968 käsiteltiin alioikeuksissa 425.000 asiaa, joista oli riitajuttuja noin 23.000, rikosjuttuja 222.000 ja muita juttuja 180.000.

Tuomioistuinlaitoksen rakenne ja toiminnan pääperiaatteet periytyvät vuosisatojen takaa. Mielipidetutkimusten osoittama yleisen luottamuksen väheneminen on selvä näyttö tuomioistuinlaitoksen vieraantumisesta kansasta.

Yleisten alioikeuksien jakoa raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksiin ei voi enää pitää perusteltuna. Lisäksi kihlakunnanoikeuksiin liittyy oikeusturvan kannalta nykymuodossaan vaaralliseksi todettu nuorten lakimiesten auskultointi- ja koulutusjärjestelmä. Oikeusavun saamisessa varattomat henkilöt ovat muita huonommassa asemassa maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain kapean sovellutusalan takia.

Juttujen käsittelyn viivästyminen aiheuttaa kansalaisille tuntuvasti epävarmuutta ja tarpeettomia kärsimyksiä. Riita-asiat lykkääntyvät usein sen vuoksi, että ne on valmisteltu oikeudenkäyntiä varten puutteellisesti. Rikosjuttujen käsittely viivästyy, koska asiat ruuhkautuvat tuomioistuimiin. Tuomioistuinten ratkaisut laaditaan kielellä, josta tavallisen kansalaisen on vaikea saada selkoa. Lisäksi ne perusteellaan etenkin todistuskysymysten osalta aivan riittämättömästi. Pelkästään kirjallinen menettely hovioikeuksissa uhkaa kansalaisten oikeusturvaa, koska näyttökysymysten ratkaisu tällä tavoin on lähes poikkeuksetta epävarmempaa kuin suullisen todistusmenettelyn avulla.

Oikeuslaitoksen kehittäminen on aloitettava alioikeuksien yhtenäistämisestä. Samalla on muiden kuin lakimiesten osuutta tuomioistuimissa tuntuvasti lisättävä. On ilmeistä, ettei pelkkä lautakuntana toimiva maallikkoedustus riitä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Siksi onkin vakavasti harkittava mahdollisuuksia siirtyä sellaiseen järjestelmään, jossa kolmijäsenisessä tuomioistuimessa vain puheenjohtaja on saanut lakimieskoulutuksen, kun sitävastoin muut jäsenet valittaisiin yhteiskunnallisen kokemuksen perusteella. Tämä johtaisi osaltaan tuomioistuinlaitoksen demokratisoitumiseen ja samalla sitä kohtaan tunnetun luottamuksen lisääntymiseen.

Tuomioistuinten palvelutehtävän sekä niiden käyttämän huomattavan vallan kannalta on toteutettava välttämättä sellaista nimityspolitiikkaa, että näiden elinten jäsenet kaikissa oikeusasteissa edustavat erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä. Pitkää virkauraa tuomioistuinlaitoksessa ei tällöin pidettäisi ainoana meriittinä kuten nykyään. Tämän vaatimuksen toteuttaminen käytännössä merkitsee, että nimenomaan vasemmistolaista yhteiskunnallista näkemystä edustavien henkilöiden osuutta tuomioistuimissa nykyisestä tuntuvasti lisätään. Puolueettomuus yksittäistapausten ratkaisemisessa olisi turvattava ja säilytettävä tuomioistuinten riippumattomuus siinä mielessä, etteivät ulkopuoliset viranomaiset, yhteisöt tai yksityishenkilöt yksittäistapauksissa pääse vaikuttamaan ratkaisun lopputulokseen. Tuomareiden erottamista ja eläkeikää koskevat säännökset olisi muutettava samanlaisiksi, kuin muidenkin valtion palveluksessa olevien kohdalta on voimassa. Tuomareitten virkasivutulojärjestelmä olisi välittömästi poistettava ja siirryttävä kokonaispalkkausjärjestelmään.

Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tulisi toimia kansalaisten perusoikeuksia koskevissa asioissa nykyisen järjestelmän kehittäjänä eikä vain säilyttäjänä. Tämä on välttämätöntä, koska yhteiskunnan monimutkaistuminen on merkinnyt tosiasiallisen oikeudellisen päätösvallan siirtymistä lainsäätäjältä lainkäyttäjälle. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden asema ennakkopäätösten tekijöinä ja lainsäätäjän työn jatkajina edellyttää, että nimitysoikeus niiden jäsenten valinnassa siirretään eduskunnalle.

Oikeudenkäyntimenettelyä on pyrittävä yksinkertaistamaan. Tämä on välttämätöntä, jotta kansalaiset nykyistä paremmin voisivat valvoa oikeuksiaan. Tuomioistuinlaitoksen yleisönpalvelua, erityisesti neuvovaa toimintaa, olisi tietoisesti kehitettävä. Mahdollisuutta käyttää oikeudenkäyntiasiamiestä tai oikeusavustajaa on lisättävä sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseksi. Tärkeätä olisi nopeasti laajentaa oikeusaputoimintaa siten, että kansalaiset saisivat erilaista lainopillista neuvontaa aina sitä tarvitessaan. Tämän vuoksi olisi kiireellisesti valtion tuella perustettava oikeusaputoimistoja, joiden puoleen kansalaisilla olisi mahdollisuus kääntyä kaikissa oikeusasioissa.

Oikeudenkäyntien viivästymisten estämiseksi olisi riita-asioille määrättävä pakollinen esivalmistelu. Tuomioistuinten olisi suhtauduttava kielteisesti asianosaisten asiamiesten pyrkimyksiin tarpeettomasti pitkittää oikeudenkäyntiä. Rikosjuttujen ruuhkaantuminen voidaan selvittää juttuja vähentämällä. Niinpä olisi selvitettävä mahdollisuuksia siirtää yksinkertaisia jutturyhmiä ratkaistavaksi rangaistusmääräysmenettelyssä tai muussa yksinkertaistetussa menettelyssä. Liikennevahinkojuttujen käsittelyn rationalisointia on jatkettava. Lisäksi on tutkittava mahdollisuuksia asettaa yleisesti sellainen lyhyt määräaika, jonka kuluessa jutut alioikeudessa on otettava esille ja ratkaistava. Myös muutoksenhakuasteissa on estettävä asioiden viivästyminen.

Hallinnollisen lainkäytön merkitys on lisääntymässä. Sen piirissä ratkaistaan esimerkiksi sosiaalihuoltoon, verotukseen ja rakentamiseen liittyviä asioita. Hallinnollisen lainkäytön alalla oikeudenkäyntimenettelyä koskevat säännökset ovat niukkoja ja sisältyvät eri lakeihin. Vähäisten ja hajanaisten säännösten takia oikeusturvan valvominen on vaikeaa jopa menettelystä jonkin verran perillä olevalle henkilölle, saati sitten yksityiselle kansalaiselle. Tämän vuoksi erityisen hallinnollista lainkäyttöä koskevan oikeudenkäyntilain säätäminen on merkittävä tavoite, joka olisi pyrittävä saavuttamaan mahdollisimman pian.

Rikoksen uhrin oikeusturva

Rikoksen uhriksi joutuminen ei ole tutkimusten valossa täysin sattumanvaraista. Esimerkiksi huomattava osa törkeimmistä väkivaltarikoksista liittyy alkoholin väärinkäyttötilanteisiin, joissa ei ole ollut etukäteen selvää, kuka ristiriitatilanteessa joutuu uhriksi, kuka rikoksentekijäksi. Monesti törkeä rikos kuitenkin kohdistuu täysin sivulliseen, viattomaan henkilöön. Varsinkin täysin omatta syyttään rikoksen kohteiksi joutuneiden kannalta on kohtuutonta, ettei heidän asemaansa vieläkään ole yhteiskunnan toimesta riittävästi turvattu.

Rikoksen uhrin oikeusturvan merkittävimmät puutteet kohdistuvat mahdollisuuteen saada korvausta rikoksen aiheuttamista vahingoista. Koko ajan on tietysti kaikin mahdollisin keinoin pyrittävä estämään esimerkiksi juuri täysin sivullisiin henkilöihin kohdistuvien rikosten esiintymistä. Yhteiskunnassa esiintyvän kokonaisväkivallan vähentämistä ajatellen tosin on syytä todeta, että mahdollisuus joutua väkivallan kohteeksi rikoksen kautta on nykyisin olennaisesti pienempi kuin esimerkiksi liikenneonnettomuuden tai työtapaturman yhteydessä.

Periaatteessa rikokseen syyllinen aina velvoitetaan suorittamaan korvaus kaikesta aiheuttamastaan vahingosta. Käytännössä tällä tuomioistuimen päätökseen sisältyvällä velvoituksella ei ole kuitenkaan merkitystä, jos rikoksentekijä on kykenemätön suorittamaan vahingonkorvausta. Korvausta ei tällöin saada edes pakkotoimin perityksi.

Rikoksista aiheutuvien vahinkojen korvaamista on pyrittävä kehittämään siten, että korvauksen saaminen yhä vähemmän jää riippumaan rikoksentekijän maksukyvystä. Osaksi tähän voidaan päästä kehittämällä vakuutusjärjestelmää siten, että riskialttiille omaisuudelle aiheutuvat vahingot ensisijaisesti jaetaan kaikkien omaisuudenhaltijain kesken vakuutusjärjestelmää kehittämällä. Sosiaalisista syistä on omaisuusrikoksen kohteeksi joutuvan mahdollisuus vahingonkorvauksen saamiseen turvattava silloinkin, kun asianomainen ei ole turvannut asemaansa vakuutuksen avulla. Osaksi on tutkittava, miten henkeen tai terveyteen kohdistuvista rikoksista aiheutuvat henkilövahingot ja ansionmenetykset kaikissa tapauksissa voitaisiin korvata. Lähinnä tällöin tulee kysymykseen korvausturvan järjestäminen sosiaalivakuutuslakien tai erityisen tätä tarkoitusta varten asetettavan määrärahan puitteissa. Erityisen tärkeänä on pidettävä perheen toimeentulon turvaamista silloin, kun perheen huoltaja on joutunut rikoksen uhriksi.

Oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies

Oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies harjoittavat laillisuusvalvontaa, jonka tehtävänä on ensi sijassa suojata yksityisiä kansalaisia oikeudenvastaisilta virkatoimilta. Oikeuskansleri on lisäksi valtioneuvoston lainopillinen neuvonantaja sekä maan ylin syyttäjäviranomainen.

Käytännössä oikeuskansleri on pääasiassa toiminut valtioneuvoston juristina, ja sen lisäksi hänen virastonsa toimesta on suoritettu rutiininomaisia joukkotutkimuksia viranomaisten, lähinnä tuomioistuinten toiminnasta. Oma-aloitteista laillisuusvalvontaa hän ei ole juurikaan harjoittanut, vaan on lähinnä tutkinut vain satunnaisten kantelujen esiintuomat tapaukset. On tutkittava, miten oikeuskanslerin tehtävät valtioneuvoston lainopillisena neuvonantajana, ja ylimpänä syyttäjänä erotettaisiin eri viranomaisille. Myöskään oikeusasiamiehen suorittama laillisuusvalvonta ei ole ollut täysitehoista, koska hänen toimintaedellytyksensä ovat olleet riittämättömät lähinnä työvoiman vähyyden vuoksi.

Kansalaisen oikeusturvan lisäämiseksi olisi laillisuusvalvonta keskitettävä oikeusasiamiehelle, jolloin oikeuskanslerin tehtäväksi jäisi vain hallituksen lainopillisena neuvonantajana ja syyttäjälaitoksen esimiehenä toimiminen. Samalla olisi oikeusasiamiehen viraston toimintaedellytyksiä oleellisesti kehitettävä. Tämä edellyttää paitsi esittelijä- ja kansliatyövoiman lisäämistä myös päätöksentekijöiden määrän vahvistamista. Oikeusasiamiehen tehtävät olisi jaettava kahdelle rinnakkain toimivalle oikeusasiamiehelle, ja tarpeen mukaan olisi lisäksi perustettava apulaisoikeusasiamiesten virkoja.

Oikeusasiamiehen tehtäviä ja toimivaltaa olisi lisättävä. Hänelle olisi suotava mahdollisuus vaatia oikaisua kaikkien virkamiesten lainvastaisiin virkatoimiin. Lisäksi hänelle olisi myönnettävä oikeus käyttää ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja tapauksissa, joissa lainvoimainen päätös on lainvastainen tai riittämättömästi perusteltu.

Oikeusasiamiehen toimintaa olisi tehtävä tunnetuksi kansalaisten keskuudessa. Tässä tarvitaan yhteistyötä julkisen sanan kanssa. Se on tarpeen myös kehitettäessä edelleen ja tehostettaessa oikeusasiamiehen asioihin puuttumista julkisen sanan antamien viitteiden pohjalta.

Oikeusturva ja tiedotusvälineet

Tiedotusvälineiden valtavan kehityksen johdosta on yksilön yksityiselämän suojasta tullut eräs keskeisimmistä oikeusturvaongelmista. Tietynlaisen, lähinnä sensaatioita tavoittelevan lehtityypin ansiosta mahdollisuudet yksilön yksityiselämän loukkaamiseen ovat entisestään lisääntyneet. Toisaalta sopivien keinojen löytäminen yksilön suojaamiseksi ilman että samanaikaisesti joitetaan sanan- ja painovapautta, on havaittu vaikeaksi.

Painovapauslain mukaisen oikeussuojajärjestelmän ehkä pahin puute on, että sen perusteella voi vaatia korvauksia lehtikirjoituksen aiheuttamista taloudellisista vahingoista, mutta ei usein sangen suurista henkisistä kärsimyksistä. Koska nykyiset säädetyt rangaistusseuraamukset eivät muodosta riittävää pakotetta, olisi yksilönsuojan loukkaamisesta seurattava nykyistä huomattavasti suuremmat taloudelliset korvaukset. Yleisradiotoimintaa koskeva vanhentunut lainsäädäntö on uudistettava.

Kansalaisen oikeusturvan parantamiseksi olisi henkiset kärsimykset otettava tuomioistuimissa korvauskäytännön piiriin. Samoin olisi tiedotusvälineiden omassa piirissä pyrittävä luomaan takeet yksityiselämän suojaamiselle. Julkisen Sanan Neuvoston käytettävissä olevia seuraamuksia olisi tehostettava, mutta sen toiminta ei saisi kuitenkaan olla vaihtoehtoista tuomioistuimien kanssa. Loukatulla pitäisi aina olla oikeus saattaa asia oikeuden tutkittavaksi neuvoston päätöksestä huolimatta.

Tiedotusvälineiden on itsensä tehokkaasti informoitava yleisöä tiedotustoiminnan eettisistä säännöistä ja siitä, miten oikeuden oikeudenloukkauksiin voidaan vaatia oikaisu.

Oikeusturva ja luettelointi

Kansalaisia rekisteröidään monella tavalla. Eri rekistereistä saattaa ilmetä kansalaisten poliittinen kanta, taloudellinen asema, rikokset tai asosiaalinen elämäntapa. Yksilön oikeusturvan kannalta tällaiset rekisterit ovat erittäin arveluttavia, sillä niihin sisältyy usein sellaisia tietoja, jotka pitkänkin ajan kuluttua voivat vaikuttaa haitallisesti rekisteröidyn elämään.

Rikosrekisteri ja poliisirekisteri on luotu palvelemaan ensisijaisesti oikeudenhoitoa ja rikosten selvittämistä. Kuitenkin niistä annetaan tietoja mm. valtion viranomaisille työhön pyrkijöistä. On myös lukuisia yksityisiä yrityksiä, jotka keräävät tietoja ihmisten poliittisista kannoista tai taloudellisista olosuhteista ja myyvät niitä edelleen. Nämä rekisterit ovat yleensä salaisia, joten kukaan ei varmuudella voi tietää, onko hänestä olemassa tietoja. Näin ollen hänellä ei ole mahdollisuutta tarkistaa tietojen todenmukaisuutta eikä oikaista vääriä tietoja. Koska on mahdotonta tietää, ketkä tietoja käyttävät ja milloin ne ovat aiheuttaneet oikeudenmenetyksiä, ei kansalaisella ole myöskään mahdollisuutta vaatia korvausta ilmenneistä vahingoista.

Yksilön oikeusturva luettelointia vastaan voidaan taata ainoastaan rajoittamalla rekisterien määrää ja niiden käyttöä. Yksityisten yritysten suorittama rekisteröinti ja tietojen myynti pitäisi tarkoin säännöstellä. Yksityisellä kansalaisella tulisi aina olla oikeus tarkistaa häntä itseään koskevat tiedot ainakin niiden luetteloiden osalta, joita voidaan luovuttaa ulkopuolisten käyttöön. Luetteloiden pitäminen työntekijöiden poliittisista mielipiteistä on lailla kiellettävä työntekijöiden turvallisuuden lisäämiseksi. Lisäksi rikos- ja poliisirekistereiden käyttö pitäisi rajoittaa ainoastaan lainkäytön ja rikosten selvittämisen piiriin.

Potilaan oikeusturva

Potilaan oikeusturvan kannalta on oleellisinta oikeus asiantuntevaan hoitoon asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Käytännössä tätä ei ole meillä kuitenkaan kyetty takaamaan. Esteenä on ollut taloudellinen tasa-arvon puute, palvelusten epätasainen jakaantuminen ja niiden kalleus.

Kansalaisella tulee kaikissa olosuhteissa olla selko hänen omasta terveydentilastaan sekä hänelle suoritetuista hoito- ja tutkimustoimenpiteistä. Tiedot tulee antaa sellaisessa muodossa, että potilas voi ne vaikeuksitta ymmärtää.

Potilaita koskevia tietoja ei saa luvatta antaa ulkopuolisille.

Keskeinen asia potilaan oikeusturvan kannalta on valitusoikeuden kehittäminen. Lääkintöhallituksen yhteyteen on perustettava erillinen lääkintöoikeus tai vastaava elin käsittelemään valituksia. Lääkintöoikeudelle tulisi kuulua myös abortti- ja sterilointiasioiden sekä eräiden muiden oikeuslääketieteellisten kysymysten käsittely.

Mielisairaaloihin toimitetaan edelleen lähes puolet tapauksista pakkoon perustuen. Vapaudenriistoa on kiireesti vähennettävä kehittämällä tehokas avohoitokoneisto, vähentämällä vapaudenriistoon oikeuttavan lääkärintodistuksen voimassaoloaikaa ja luomalla yhteiskuntaan läheisemmin liittyviä sairaaloita.

Mielentilatutkimusjärjestelmässä on olennaisia puutteita. On luotava mahdollisuus polikliinisiin mielentilatutkimuksiin ja tutkimuskäytäntöä on yhtenäistettävä. Vähentyneesti syyntakeisten luokka olisi rikoslaista poistettava. Syyntakeettomina tuomitsematta jätettyjen eristämisessä olisi noudatettava ohjeellisia kattoaikoja, jonka jälkeen päätettäisiin, mihin potilas siirretään.

Kuluttajan oikeusturva

Kuluttajan oikeusturvasta ei tällä hetkellä huolehdi oikeastaan kukaan. Osa kuluttajan taloutta ja terveyttä varjelevasta lainsäädännöstä on vanhentunutta eikä vastaa tarkoitustaan, osa on uudempaa, mutta jäänyt vain kirjaimeksi valvonnan puuttuessa.

Valtioneuvosto asetti 1965 Kuluttajaneuvoston kuluttajapolitiikan ohjaajaksi, tutkijaksi ja toteuttajaksi. Kokoonpanonsa takia neuvosto on harvoin voinut ottaa selvää kantaa sellaisissa kysymyksissä, joissa toisaalta kuluttajan ja toisaalta kaupan, teollisuuden tai maatalouden edut ovat vastakkaisia. Neuvoston otettua selvän kuluttajaa suojelevan kannan johonkin kysymykseen eivät päättävät viranomaiset ole yleensä piitanneet neuvoston lausunnosta. Neuvoston tehtävät on määrättävä asetuksella, se on tehtävä oikeustoimikelpoiseksi ja sen kokoonpano on muutettava todella kuluttajia edustavaksi. Varsinaisen kaupan ohella myös erilaisten palvelusten myynti olisi saatettava tehokkaan, puolueettoman valvonnan piiriin.

Mainontaan uhrattujen varojen määrässä asukasta kohti Suomi on maailman johtavia maita. Mainonta houkuttelee kuluttajaa hyödykkeiden hankkimiseen muillakin kuin asiallisilla perusteilla ja pyrkii muovaamaan kuluttajan arvomaailmaa ja tarpeita. Teollisuuden ja kaupan sekä kuluttajan välille tarvitaan tiedotuskanava, jollaisena mainonta nyt epätyydyttävästi toimii. Koska muuta keinoa ei ole käytettävissä, ei mainontaa voida vielä kieltää, mutta sen epäkohtia tulee poistaa ja liiallisia vaikutusmahdollisuuksia rajoittaa.

Mainonnan ja markkinoinnin menetelmiä olisi rajoitettava. Kylkiäisten käyttö on kiellettävä. Televisiomainonta on pyrittävä mahdollisimman pian lopettamaan. Turhan ja liiallisen mainonnan vähentämiseksi on mainoskulujen poisto-oikeus verotuksessa lopetettava. Kuluttajaa harhaan johtava mainonta on saatettava yleisen syyteen alaiseksi rikokseksi ja samalla luotava riittävä valvonta.

Suomessa on elinkeinonharjoittajien välistä kilpailua pyritty edistämään lainsäädäntöteitse. Todellisen kilpailun säilymisen mahdollisuudet ovat talouskehityksemme nykyisessä vaiheessa joka tapauksessa verraten niukat. Kuluttajan suojan kannalta olisikin päähuomio kiinnitettävä elinkeinonharjoittajien keskinäisten suhteiden asemasta tehokkaan kuluttajasuojelulainsäädännön luomiseen. Sen osina voisivat olla osamaksukauppaa, jakelukauppaa sekä kuluttaja-asiamiestä koskevat säännöstöt. Erityisen tärkeää on, että kuluttaja-asiamies, jonka tehtävänä olisi toisaalta elinkeinonharjoittajien toiminnan ja toisaalta kuluttajasuojelua hoitavien viranomaisten valvonta, saa voimakkaan aseman ja riittävän henkilökunnan käyttöönsä.

Kuluttajaneuvoston teettämän selvityksen mukaan oli osamaksukaupan korko televisiokaupassa keskimäärin 38 prosenttia korkeimman tavatun koron kiivetessä 130 prosenttiin. Lakia osamaksukaupasta olisi muutettava siten, että kuluttaja aina voi varmuudella tietää, mitä hän joutuu maksamaan tuotteesta käteiskaupassa, mitä osamaksulla ostaessaan.

Osamaksukaupan rahoittajien velvollisuudeksi olisi asetettava sen valvominen, ettei kuluttajalta osamaksukaupassa peritä ylimääräisiä lisiä. Mikäli nämä eivät pysty valvontaa tehokkaasti järjestämään, olisi osamaksukaupan rahoitus otettava yhteiskunnan haltuun. Pitkällä maksuajalla toimiva korottomaksi ilmoitettu osamaksukauppa olisi kuluttajaa harhaan johtavana kiellettävä. Tällaisessa tapauksessa osallistuvat osamaksukaupan kustannuksiin myös käteisostajat. Osamaksukauppa olisi sallittava ainoastaan kalliimpien kestokulutushyödykkeiden kohdalla.

Hevoskaupassa on kuluttajalla vuonna 1734 säädetyn kauppakaaren 1 luvun 1 §:n mukaan kolmen vuorokauden katumisaika, jonka kuluessa hän voi perua tekemänsä kaupan. Oikeutta kaupan purkamiseen olisi eri suhteissa laajennettava. Samalla on välttämättä tehostettava kuluttajan mahdollisuuksia saada tieto oikeuksistaan kaupan kohteen osoittautuessa virheelliseksi, sopimattomaksi tai hintaansa vastaamattomaksi.

Kuluttajan turvallisuuden kannalta on merkittävää, että kuluttaja tietää, mitä hänelle milloinkin syötetään. Tämän vuoksi on kaikki elintarvikkeiden lisäaineet saatettava ilmoituspakon alaisiksi. Lisäaineluetteloa laadittaessa on ensisijaisesti otettava huomioon kuluttajan terveys eikä elintarviketeollisuuden valmistusprosessin helpottaminen tai nopeuttaminen. Lisäaineiden määrää on voimakkaasti supistettava.

Elintarvikevalvonta on riittävän valvontakoneiston puuttuessa nimellistä. Elintarviketutkimusta ja -valvontaa on kuluttajan suojaamiseksi huomattavasti tehostettava.

SDP:N KANNANOTTO PERUSTUSLAKIUUDISTUKSEN PERIAATTEISTA

I SDP ja perustuslaki

SDP:n ensimmäisiä tärkeitä valtiollisia tavoitteita olivat yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä yksikamarinen eduskunta. Niitä koskevat tavoitteet saavutettiin vuonna 1906.

Tätä vaihetta seuranneina vuosikymmeninä ovat sosiaaliset olot vähitellen parantuneet työväenliikkeen toiminnan ansiosta ja kansallisvarallisuuden lisääntymisen turvin. Taloudellinen eriarvoisuus ei silti ole poistunut. Kansanvalta on Suomessa edelleen epätäydellinen ja kehityksenalainen, koska kansan valitsemalla eduskunnalla ja maan hallituksella ei vieläkään ole riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa taloudellisen vallan käyttöön. Taloudellisen vallan avulla voidaan vaikuttaa joukkotiedotukseen ja siten henkisen vallan käyttöön.

Nykyisten perustuslakien syntyvaihe määrää niiden luonteen: ne pyrkivät turvaamaan omistavan luokan edut ja yhteiskunnallisen ylivallan. Perustuslakien muuttaminen niin, että yhteiskunnallisten valtasuhteiden muuttaminen kansaneduskunnan enemmistön toimesta ja kehittyvän yhteiskunnan vaatimukset huomioon ottaen tulee mahdolliseksi, on Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tehtävä 1970-luvulla.

II SDP:n tavoitteet perustuslakiuudistuksessa

SDP:n keskeiset tavoitteet perustuslakiuudistuksessa ovat kansanvallan lisääminen ja yhteiskunnallisen uudistuspolitiikan edellytysten parantaminen. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi on SDP:n käsityksen mukaan saatava aikaan muutoksia yhteiskunnallisen päätöksenteon kaikilla tasoilla.

Nykyisten perustuslakien mukaan eduskunnan valta on rajoitettu. Aikaa myöten on valtaa tosiasiassa yhä enemmän siirtynyt eduskunnan ulkopuolelle. Yhteiskunnan kansanvaltainen kehittäminen kohti suurempaa tasa-arvoisuutta järkiperäisen suunnittelun pohjalta edellyttää, että kansan valitsemasta eduskunnasta kehitetään keskeinen valtionelin, jonka rinnalla ei ole muita sen kanssa kilpailevia valtionelimiä. Rinnan tämän kanssa on kansanvallan lisäämiseksi sekä virkavaltaisuuden ja liiallisen keskusjohtoisuuden välttämiseksi kansalaisille jo perustuslaissa turvattava mahdollisuus osalistua eduskunnan säätämissä puitteissa heitä lähinnä olevaan vallankäyttöön kunnallisen-, yritys-, laitos- ym. demokratian avulla. Virkamiesvaltaa on kavennettava luottamusmiesvallan hyväksi sekä keskushallinnossa että tuomioistuinlaitoksessa.

Demokratia ei toimi, ellei kansalaisten yleinen valvonta pääse kohdistumaan kaikkeen vallankäyttöön. Valvontaa tehostaa se, että viranomaisten toiminta on mahdollisimman julkista ja että yhteiskunnassa käydään monipuolista ja vapaata julkista keskustelua. Nykyisin ei tuollaista keskustelua riittävästi ole olemassa, eivätkä erilaiset käsitykset pääse tasapuolisesti esille, ellei tiedonvälitystä oppilaitoksissa ja joukkotiedotuksessa organisoida siten, että siinä voidaan voimakkaasti lisätä työväenliikkeen katsomusten osuutta.

Sosialidemokraattien mielestä kansalaiset eivät nykyisessä yhteiskunnassa ole yhdenvertaisia vallankäytössä. Kun se valta, minkä tuotantovälineiden omistus antaa, on harvojen yksityisten käsissä eikä kansan valvonnassa, ei kansalaisilla ole yhtäläistä mahdollisuutta määrätä, miten valtaa yhteiskunnassa käytetään. Niin kauan kun tuotantovälineiden yksityisomistukseen voidaan eduskunnassa kajota vain korkean määräenemmistön turvin, ei työväenluokan riistoa ja ihmisten eriarvoisuutta saada loppumaan. Kansalaisten henkilökohtainen omaisuus tulee turvata perustuslainvoimaisesti, mutta tähän ei pidä kytkeä suojaa kapitalistiselle järjestelmälle ja ihmisten eriarvoisuudelle.

SDP vaatii kielellisten, kansallisten, uskonnollisten, mielipide- ja muiden vähemmistöjen oikeuksien perustuslaillisen suojan lisäämistä sekä kaikille ihmisille tärkeiden perusasioiden, kuten hengen, kunnian, maineen, ruumiillisen koskemattomuuden, henkilökohtaisen vapauden ja henkilökohtaisen omaisuuden suojan tehostamista nykyisestään.

Yhteiskunnan kehityksen kannalta tärkeiden tuotantovälineiden kuten perusteollisuuden yksityisomistus ei sitä vastoin ole vähemmistölle turvattava oikeus eikä kaikille ihmisille yhteinen perusarvo, vaan epädemokraattinen etuoikeus, joka antaa valtaa harvoille. SDP:n periaateohjelmassa todetaan, että elinkeinoelämän aloja ja yrityksiä on siirrettävä yhteiskunnan omistukseen ja hallintaan, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi, omistussuhteista johtuvien epäoikeudenmukaisuuksien hävittämiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnitelmataloudelle. SDP edellyttää, ettei tällaisten toimenpiteiden suorittamista vaikeuteta perustuslain säännöksin.

Eduskunnan vallan ja vaikutusmahdollisuuksien lisääminen edellyttää tasavallan presidentin ja valtioneuvoston asettamista, asemaa ja toimivaltaa koskevien säädösten tarkastamista enemmistöparlamentarismin periaatteiden mukaisesti. Presidentin aseman uudelleen muotoamisen yhteydessä tulee presidentin valitseminen ja virasta vapauttaminen luontevimmin kuulumaan kansaneduskunnalle.

Ministeriön asettamista ja tehtävästä vapauttamista koskevat säännökset on siten uudistettava, että ratkaiseva valta näissä toimissa kuuluu yksinomaan eduskunnan enemmistölle. Eduskunnan hajoitusvaltaa ei saa antaa sen ulkopuolisille toimielimille.

Eduskunnan asemaa lainsäädäntövallan käyttäjänä on vahvistettava siirtämällä valmisteluvaltaa näissä asioissa eduskunnan välittömään alaisuuteen ja valvontaan. Eduskunnan aloitevaltaa on kehitettävä. Eduskunnalle on perustuslaissa taattava mahdollisuus tehokkaasti valvoa hallituksen asetuksenantovallan käyttöä. Perustuslain vaikeutettu säätämisjärjestys on olennaisessa yhteydessä perustuslain asialliseen sisältöön. Sellaisille perustuslain säännöksille, joiden poikkeuksellisen suuren arvon ja merkityksen kaikki kansalaiset tunnustavat, kuten eduskunnan keskeinen asema, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, poliittisen toiminnan vapaus, hengen, henkilökohtaisen vapauden ja ruumiillisen koskemattomuuden turva, vähemmistöjen oikeudet, voidaan säätää vaikea muuttamisjärjestys. Mutta SDP:n käsityksen mukaan ei ole estettä sille, että vähemmän tärkeät perustuslain säännökset voidaan muuttaa eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä, kuitenkin siten, että muutoksen lopullinen hyväksyminen vaatii vaalien jälkeen kokoontuvan eduskunnan hyväksymisen.

Eduskunnan enemmistön mahdollisuuksia suorittaa yhteiskunnallista uudistustyötä vähemmistön estämättä on tehostettava.

Valtiosääntöön on ihmisoikeuksia koskevien kansainvälisten yleissopimusten mukaisesti otettava uusina perusoikeuksina ns. taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset perusoikeudet, kuten oikeus työhön ja kohtuulliseen toimeentuloon, oikeus asuntoon ja sivistykseen/koulutukseen sekä oikeus lepoon ja virkistykseen.

Kuolemanrangaistuksen ehdoton käyttämiskielto on nimenomaisena otettava perustuslakiin. Sanan-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä yleensäkin poliittisen ja ammattiyhdistystoiminnan perustuslaillista turvaa on täsmennettävä ja tehostettava. Yksilön henkilökohtaista turvaa kaupallista hyväksikäyttöä vastaan on lisättävä.