Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/462

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Sosialidemokratian suunta - SDP:n tienviitat 1980-luvulle


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: Sosialidemokratian suunta - SDP:n tienviitat 1980-luvulle
  • Vuosi: 1978
  • Ohjelmatyyppi: yleisohjelma

SOSIALIDEMOKRATIAN SUUNTA
SDP:n tienviitat 1980-luvulle

Hyväksytty SDP:n 31. puoluekokouksessa v. 1978 Espoossa

SISÄLTÖ

SDP:n ohjelmatyön kehittäminen
1. Sosialidemokratian lähtökohdat

1.1. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
1.2. Suomen työväenliikkeen järjestäytyminen ja toiminnan suunta
1.3. Kansanvallan laajentaminen, tie tasa-arvon ja sosialismin yhteiskuntaan
1.4. Yhteistyön ja solidaarisuuden maailma

2. Suomalaisen yhteiskunnan kehityspiirteitä
2.1. Tuotannollinen perusta
2.2. Uudistuspolitiikka
2.3. Aatteellinen kehitys
2.4. Julkisen vallan tehtävät

3. Sosialidemokraattinen vaihtoehto
3.1. Kansantalouden kehitys ja taloudellinen demokratia
Uudistustyön tavoitteet
3.2. Valtiollisen kansanvallan ja kansalaisoikeuksien laajentaminen
3.3. Oikeus työhön ja työelämän uudistaminen
3.4. Tiede ja teknologia
3.5. Maa- ja metsätalouspolitiikka
3.6. Veropolitiikka
3.7. Sosiaali- ja terveysturva
3.8. Elämänuran turvaaminen - tasa-arvoinen koulutus
3.9. Vapaa-aika ja kulttuuritoiminta
3.10. Asuminen, yhdyskunta, ympäristö
3.11. Liikennepolitiikka
3.12. Viestintäpolitiikka
3.13. Oikeuspolitiikka
3.14. Aluehallinto ja kunnallinen demokratia

4. Sosialidemokraattisen työväenliikkeen toiminnalliset lähtökohdat
4.1. Menettelytapana kansanvalta ja järjestöjen työ
4.2. Kansanvallan ja kansalaisten omakohtaisen vaikutuksen laajentaminen
4.3. Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen yhteistyö
4.4. Hallituspolitiikan lähtökohdat
4.5. Yhteiskunnallisen uudistustyön edellytys:
kestävä rauha

SDP:N OHJELMATYÖN KEHITTÄMINEN

SDP:n 31. puoluekokouksen päätös v. 1978

SDP:n XXX puoluekokous v. 1975 korosti, että puolueen ohjelmatyötä jatkettaessa on kiinnitettävä huomiota ohjelmista muodostuvaan kokonaiskuvaan. Nykyisessä kansainvälisen talousjärjestelmän murrosvaiheessa kansojen keskinäinen riippuvuus lisääntyy entisestään, ja muutokset heijastuvat herkästi myös Suomeen. Ohjelmatyössä on selvitettävä näitä vaikutussuhteita.

Yhteiskunnallinen kehitys on vahvistanut XXX puoluekokouksen päätöksessä omaksutun ohjelmatyön kehittämissuunnan tarkoituksenmukaisuuden. Ohjelmatyössä on edelleen etsittävä vastausta mm. seuraaviin kysymyksiin:

- pyrkimys täystyöllisyyden toteuttamiseen erilaisten rajoittavien tekijöiden valossa;
- luonnonvarojen tasapainoinen ja ympäristön suojeleva käyttö;
- suunnitelmatalouden tarve ja sosialistisen talouspolitiikan tavoitteet;
- ns. hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus ottaen huomioon verotuksen ja tulonjaon tasoittamisen ongelmat;
- tieteen ja teknologian merkitys yhteiskunnallisessa muutoksessa;
- demokratian laajentaminen työelämässä ja hallinnossa;
- tasapainoinen alueellinen kehitys;
- Suomen sopeutuminen kansainväliseen taloudelliseen yhteistyöhön;
- Suomen panos kehitysongelmien ratkaisemisessa.

Sosialidemokratian suunta-ohjelmatyö on ollut yhteiskunnallisen tilanteen kartoitusta ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen tavoitteista muodostuvan kokonaiskuvan täsmentämistä. Puoluekokous toteaa, että puolueen ohjelmatyön jatkamisessa tulee edetä seuraavasti:

1. Puoluekokouksen hyväksymää ohjelmaa on käsiteltävä myös puoluejärjestöjen opintokerhoissa. Opintokerhotoimintaa käytetään hyväksi Suunta-ohjelmaa ajankohtaisessa vuoden 1981 puoluekokousta varten.

2. Puolueen sisäiseen keskusteluun ja ohjelmatyön kehittymiseen perustuen puoluetoimikunnan on toimitettava tarpeellisella tavalla uudistettu ja täsmennetty esityksensä Sosialidemokratian Suunnasta järjestökäsittelyyn vuoden 1980 lopussa. Esitys käsitellään SDP:n XXXII puoluekokouksessa.

3. Poliittista suunnittelutyötä on kehitettävä myös puolueen piirijärjestöjen ja kunnallisjärjestöjen toimesta. Alkuunpantua piirijärjestöjen alueellisten ohjelmien laatimista on jatkettava. Puolueen ohjelmatyön ja piirijärjestöjen aluepoliittisen ohjelmatyön pohjalta piirijärjestöjen tulee täsmentää poliittisia tavoitteita alueellisiin olosuhteisiin soveltuviksi. Samalla tulee ottaa huomioon ohjelmatyön käyttökelpoisuus vaalitaistelussa. Piirijärjestöjen alueellisissa ohjelmissa on selvitettävä ko. alueen kehitysmahdollisuuksia 10-15 vuoden aikavälillä ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen keskeiset tavoitteet.

4. Huolehtiessaan puolueen ohjelmatyön kehittämisestä ja toteutumisen seurannasta on puoluetoimikunnan valmisteltava keskeisten erityisalojen ohjelmallisia kannanottoja puolueneuvoston päätöksentekoa varten ottaen myös huomioon XX-XI puoluekokoukselle tehdyt ohjelmatyötä koskevat aloitteet. Poliittisessa toiminnassa tarvittavia asiantuntijaselvityksiä tulee toimittaa järjestökäsittelyyn soveltuvassa muodossa puolue-järjestöille.

Puoluetoimikunnan nimittämät työryhmät toimivat sen alaisina asiantuntijaeliminä. Niiden tehtävänä on toimeksiantonsa mukaisesti puolueen ohjelmatyön ja yhteiskuntapoliittisen päätöksenteon valmistelu ja seuranta.

5. SDP:n periaateohjelma vuodelta 1952 muodostaa käyttökelpoisen perustan yhteiskunnan käytännölliseen uudistamiseen tähtäävälle ohjelmatyölle. Osana puolueen sisäistä aatteellista keskustelua puoluetoimikunnan tulee seurata periaateohjelman asemasta ja ajankohtaisuudesta esitettäviä näkökohtia.

1. SOSIALIDEMOKRATIAN LÄHTÖKOHDAT

1.1. SUOMEN SOSIALIDEMOKRAATTINEN PUOLUE

"Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tehtävänä on kansainvälisen sosialistisen työväenliikkeen parhaitten perinteitten hengessä koota työläiset, pienviljelijät ja henkisen työn tekijät sosialidemokratian tunnusten ympärille poliittiseen toimintaan, saattaa heidät tajuamaan yhteiskunnallisen asemansa, merkityksensä ja tehtävänsä sekä kehittää heistä toimintakykyisiä yhteiskunnallisen uudistustyön tekijöitä.

Puolue pyrkii työläisten, pienviljelijäin ja henkisen työn tekijäin taloudellista, yhteiskunnallista ja sivistyksellistä asemaa parantamalla sekä valtio-, talous- ja yhteiskuntajärjestelmää kehittämällä luomaan maahamme turvallisen ja elinkykyisen sosiaalisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan.

Puolueen perusperiaatteet kiteytyvät tunnuksiin: sosialismi ja demokratia, itsenäinen kansa ja yhteistyön maailma." (SDP:n periaateohjelma)

1.2. SUOMEN TYÖVÄENLIIKKEEN JÄRJESTÄYTYMINEN JA TOIMINNAN SUUNTA

Kapitalistisen yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset etuvastakohtaisuudet ja epäoikeudenmukaisuudet johtivat suomalaisen työväenluokan ammatilliseen järjestäytymiseen ja poliittisen työväenliikkeen, Sosialidemokraattisen puolueen perustamiseen. Poliittisen toiminnan keskeisin tavoite oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä salaisen vaalitavan toteuttaminen. Tämän tavoitteen saavuttaminen valtiollisella ja kunnallisella tasolla on leimannut sosialidemokraattisen työväenliikkeen menettelytapoja kautta vuosikymmenten sen kamppaillessa työväenliikkeen järjestäytymisen yhteydessä ja myöhemmin asetettujen poliittisten, taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten uudistusvaatimusten toteuttamiseksi. Työväen ammatillisen järjestäytymisen laajentuminen on merkinnyt korvaamatonta toimintamahdollisuuksien ja järjestövoimien kasvua.

Toimiessaan uudistusvaatimustensa toteuttamiseksi sosialidemokraattinen työväenliike on joutunut taistelemaan yhteiskuntaelämässä hallitsevassa asemassa olevien porvarillisten ryhmittymien vallankäyttöä ja henkistä ylivaltaa vastaan. Porvaristo on joutunut asteittain perääntymään tasa-arvovaatimusten edessä. Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen hellittämättömien ponnistelujen tuloksena suomalaisten hyvinvointi ja turvallisuus on kansainvälisesti vertailtaessa korkealla tasolla.

1.3. KANSANVALLAN LAAJENTAMINEN, TIE TASA-ARVOON JA SOSIALISMIN YHTEISKUNTAAN

Sosialidemokraattinen työväenliike on työtätekevien yhteiskuntaluokkien kansanliike, joka toimii kansanvaltaisen ja sosialistisen yhteiskunnan puolesta. Kansanvaltaa on puolustettava kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Kansanvallan periaatteiden ulottaminen taloudelliseen elämään - tuotantotoimintaan ja ihmisten työyhteisöihin - on ehto sosialistisen yhteiskunnan kehittymiselle. Tuotantovälineitten kapitalististen omistus- ja hallintasuhteiden syrjäyttämisen myötä lisääntyvät mahdollisuudet taata kaikille taloudellinen ja sosiaalinen turvallisuus sekä sivistyksellinen ja kulttuurillinen tasa-arvo. Kansanvaltaista ja sosialistista yhteiskuntaa on rakennettava määrätietoisesti tapahtuvin uudistuksin. Niitä toteutetaan sitä mukaa, kun kansan enemmistö ne hyväksyy.

Työväenliikkeen ponnisteluin saavutetut korvaamattomat kansalaisoikeudet määrittelevät suomalaisessa yhteiskunnassa sosialidemokratian toimintatavat. Sanan-, yhdistymisen ja kokoontumisen vapaus sekä painovapaus, oikeus valita asuinpaikkansa, lakko-oikeus ja uskonnon vapaus on turvattava ja niiden toteuttamista edistettävä. Yhteiskunnan uudistustyössä ei ole sellaisia vaiheita, jotka oikeuttaisivat rajoittamaan valtiollista demokratiaa ja kansalaisoikeuksia.

Tasa-arvon toteuttamiseksi on myös taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset perusoikeudet turvattava kaikille kansalaisoikeuksina. Kansanvallan puolustaminen ja sen jokapäiväinen toteuttaminen edellyttävät, että eri kansalaispiireillä on tosiasialliset taloudelliset mahdollisuudet tuoda esiin omatoimisesti tiedonvälityksen eri keinoin aatteelliset lähtökohtansa ja toimintansa tavoitteet.

Kansanvallan ja tasa-arvon on toteuduttava myös kielellisten ja muiden kansallisten vähemmistöjen kohdalla. Niille tyypillisiä kulttuurillisia ja sosiaalisia erityispiirteitä tulee vaalia ja kehittää. Ne ovat merkittäviä suomalaisen yhteiskuntaelämän monipuolisuuden lisääjiä.

Järjestäytyneen työväenliikkeen perusvaatimuksiin kuuluu sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttaminen työelämässä, sivistys- ja kulttuuritoiminnassa sekä perheitten sisällä. On edelleen jatkettava ponnisteluja, jotta työelämän ja palkkauksen järjestelyt sekä koulutus- ja lastenhoitojärjestelmä saadaan tukemaan sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttamista. Myös yleisen asennekasvatuksen ja kotien sisäisen työnjaon on edistettävä tätä tavoitetta.

1.4. YHTEISTYÖN JA SOLIDAARISUUDEN MAAILMA

Suomalainen sosialidemokratia toimii Paasikiven-Kekkosen linjan nimellä tunnetun ulkopoliittisen perussuunnan johdonmukaisen toteuttamisen puolesta päämääränä rauhan ja kansainvälisen yhteistyön lujittaminen Suomen kansan ja koko ihmiskunnan eduksi.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisenä perustana on ystävyys-, yhteistoiminta- ja keskinäinen avunantosopimus, jonka noudattaminen takaa keskinäiseen luottamukseen perustuvan yhteistyön jatkuvan laajenemisen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Tämä on luonut hyvät edellytykset kehittää monenkeskistä- ja kahdenvälistä vuorovaikutusta puolueettomuuspolitiikan mukaisesti kansainvälistä turvallisuutta ja yhteistyötä lujittaen maamme lähialueilla, Euroopassa sekä Yhdistyneitten Kansakuntien puitteissa. Erityistä huomiota suomalainen sosialidemokratia kiinnittää Pohjoismaiden keskinäisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan edelleen laajentamiseen.

Kansainvälisen rauhantilan vakiinnuttamiseksi sekä sotien ja väkivallan uhan poistamiseksi on suurvaltojen välisen jännityksen lientymiskehityksen jatkuminen välttämätöntä. Varustelun hillitseminen ja siirtyminen aseidenriisuntaan lisäisi olennaisesti mahdollisuuksia rauhanomaiseen yhteistyöhön. Aseistukseen uhrattavien voimavarojen suuntaaminen kehitysongelmien voittamiseen on inhimillisesti ja poliittisesti suurimittainen tavoite. Määrätietoisen ja vastuuntuntoisen toiminnan kautta se on toteutettavissa.

Maapallolla on vielä lukuisia kansoja, joilla siirtomaavallan, sotilaallisen maahantunkeutumisen, fasistisen terrorin, poliittisen tai rotusorron olosuhteissa ei ole laillisia mahdollisuuksia toimintaan yhteiskunnallisten olosuhteidensa parantamiseksi. Kansainvälisen solidaarisuuden periaatteiden mukaisesti sosialidemokratia tukee yhteiskunnallisia uudistusliikkeitä niiden toimiessa imperialismia vastaan kansallisten itsemääräämisoikeuden, rauhan, demokratian sekä taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen puolesta.

Suomen kehitysyhteistyöpolitiikkaa on voimistettava, jotta saavutettaisiin Yhdistyneitten Kansakuntien asettamat määrälliset kehitysaputavoitteet. Kaupallista ja taloudellista yhteistyötä kehitysmaiden kanssa on lisättävä. Lähivuosina on välttämätöntä edistyä pyrkimyksissä uuden kansainvälisen talousjärjestyksen periaatteiden määrittelemiseksi ja niiden mukaisten toimenpiteiden aloittamiseksi. 1980-luvun tulee merkitä kansainvälisen solidaarisuuden voimistumisen aikaa jokaisen kansan itsemääräämisoikeuden ja tasavertaisuuden pohjalta.

SDP jatkaa ponnistelujaan Sosialistisen Internationaalin piirissä aseidenriisunnan ja kansainvälisen yhteistyön edistämiseksi. Tässä yhteydessä SDP tutkii myös edellytyksiä koko kansainvälisen työväenliikkeen yhteistoiminnan laajentamiseen.

2. SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN KEHITYSPIIRTEITÄ

2.1. TUOTANNOLLINEN PERUSTA

Nopean kasvun aika

Toista maailmansotaa on seurannut kapitalistisissa maissa pitkäaikainen, noin 25 vuotta kestänyt nopean taloudellisen kasvun kausi. Kapitalismille ominaiset suhdannevaihtelut ovat aiheuttaneet toistuvia kasvun nopeuden vaihteluita, mutta vain poikkeuksellisesti tuotannon määrän alentumista. Tosin maakohtaiset erot ovat olleet huomattavat. Taloudellisen kasvun vallitessa tieteellis-tekninen kehitys on tehnyt mahdolliseksi ottaa käyttöön entistä tehokkaampia tuotantomenetelmiä. Myös yhteiskuntien palveluvarustus on laajentunut ja monipuolistunut.

Suomessa talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisenä tavoitteena oli tuotantovälineistön uusiminen ja lisääminen erityisesti metalliteollisuuden alalla sekä laajamittaisen asuntotoiminnan toteuttaminen. Samanaikaisesti oli välttämätöntä vientimarkkinoiden avaaminen metsäteollisuudelle ja sen kilpailukyvyn turvaaminen. Tavoitteiden toteuttaminen edellytti huomattavaa rakennustuotannon kasvua. Tämän kehityksen myötä lisääntyivät työtilaisuudet jalostuselinkeinojen piirissä.

Metsäteollisuuden hallitseva asema ja devalvaatiot

Puunjalostuksen hallitseva asema teollisuudessa kuitenkin säilyi. Metsäteollisuuden työvoimakustannuksia on osaltaan vähentänyt 1960-luvun loppupuolelle saakka maaseudulla asuvien osa-aikaisten metsätyöntekijöiden suuri määrä. Kantorahatulojen huomattava merkitys yksityisille metsänomistajille on myös vahvistanut metsäteollisuuden asemaa. Markan ulkomaisen vaihtoarvon alentamisen avulla on toistuvasti parannettu lähinnä perinteisen vientiteollisuuden kannattavuutta ja kilpailukykyä.

Ulkomaankauppa

Ulkomaankaupan esteiden vähittäisellä poistamisella ja Suomen rajoitetulla osallistumisella taloudellis-kaupalliseen yhdentymiskehitykseen on pyritty turvaamaan suomalaisille yrityksille kansainvälisesti kilpailukykyiset toimintamahdollisuudet. Osallistumalla taloudelliseen yhdentymiskehitykseen on tavoiteltu samankaltaista elintasoa ja hyvinvointia kuin muissa Länsi-Euroopan maissa, ennen muuta Ruotsissa. Tuotannon laajentuminen, teollisuuden jalostusasteen kohottaminen ja kulutuskysynnän kasvu ovat lisänneet tuontia, jota kotimainen tuotanto ei ole kyennyt korvaamaan. Ulkomaankaupan merkityksen kasvaessa vaikuttavat kapitalististen maitten taloudellisen tilanteen muutokset ja kriisi-ilmiöt entistä välittömämmin ja voimakkaammin myös Suomeen.

Suhdanteiden tasausmahdollisuudet puuttuvat

Vientiteollisuuden, erityisesti metsäteollisuuden vientituloja ja kansainvälistä taloudellista yhteistyötä ei ole voitu käyttää järjestelmällisesti tuotannon rakenteen kehittämiseen ja yhteiskunnallisten palvelusten monipuolistamiseen. Taloudellisen kansanvallan laajentamiseen liittyvät tavoitteet pysyvän ja tehokkaan suhdannetasausjärjestelmän luomiseksi, uusien sijoitusten ohjaamiseksi ja teollisen perusrakenteen kehittämiseksi ovat toteutuneet vain pieneltä osin. Teollisen rakenteen kehittymättömyyden sekä talous- ja rakennepolitiikassa vallitsevan porvarillisen yliotteen seurauksena Suomen kansantalous on altis jyrkille suhdannevaihteluille ja kriiseille. Suhdannenousut ovat nopeasti lisänneet voittoja joillakin elinkeinoelämän aloilla, mutta myös suhdannelaskut ovat muodostuneet Suomessa syvemmiksi kuin kapitalistisissa maissa keskimäärin.

Yhteistyö Neuvostoliiton kanssa

Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Suomelle on ollut ominaista kansantalouden kokonaisuuteen verrattuna laajamittainen taloudellinen yhteistyö ja kaupankäynti sosialististen maitten, erityisesti Neuvostoliiton kanssa. Siihen tukeutuen on ollut mahdollista laajentaa huomattavasti varsinkin metalliteollisuutta ja luoda vientimahdollisuuksia kulutustavarateollisuudelle. Suuri osa energian tuontitarpeesta on täytetty toimituksilla Neuvostoliitosta.

Koska kaupankäynti ja taloudellinen yhteistyö sosialististen maitten kanssa perustuu pitkäaikaisiin yhteistyösopimuksiin ja vastavuoroisuuteen, se on vaikuttanut tasapainottavasti Suomen kansantalouden kehittymiseen.

Tieteen mahdollisuudet laiminlyöty

Yksityisen pääoman johdolla tapahtunut tuotannollisen toiminnan kehittäminen on ollut lyhytnäköistä ja vanhakantaista. Teknologian uudistamiseen ja muuhun tutkimustoimintaan käytetään Suomessa varoja vähemmän kuin kehittyneissä teollisuusmaissa keskimäärin. Perinteiset tuotannonalat ovat suotuisten suhdanteiden vallitessa turvanneet muutoinkin omistajille edullisen taloudellisen tuloksen.

Energiakustannusten jyrkkä kohoaminen ja ympäristönsuojelun korostuminen ovat tuoneet esiin pitkäjänteisen tutkimustoiminnan puuttumisesta aiheutuvia uusia tuotantojärjestelmän heikkouksia. On tullut välttämättömäksi pyrkiä nopeasti kehittämään tuotantomenetelmiä ja teknisiä järjestelyjä, jotka tukevat energian säästämistä eivätkä turmele luonnonvaroja. Aikaisemmista laiminlyönneistä johtuen tässä voidaan edistyä kuitenkin varsin hitaasti.

Työväestön kannalta erityisen suuria laiminlyöntejä on tapahtunut siten, että tuotantomenetelmien ja työjärjestelyjen ruumiillisesti ja henkisesti rampauttavista vaikutuksista ja niiden poistamismahdollisuuksista tiedetään liian vähän.

Tuotantomenetelmien uudistamisen vaikutuksia työllisyyteen ei ole otettu huomioon merkitystään vastaavalla tavalla. Yhteiskuntaelämän vahingollisten ja epäoikeudenmukaisten piirteiden tieteellinen tutkimus aiheuttaa jatkuvia poliittisia kiistoja.

Taloudellinen keskittyminen

Taloudellisen päätäntävallan keskittyminen on Suomessa ilmentynyt liikepankkien ja niihin yhteydessä olevien vakuutus- ja luottolaitosten sekä teollisuuden ja kaupan ristikkäisten omistus- ja hallintasuhteiden lisääntymisenä. Tosiasialliseen määräysvaltaan tarvittava omistuspohja on pienentynyt. Suuryritysten osuus teollisuuden jalostusarvosta on kasvanut nopeammin kuin niiden osuus teollisuuden työntekijämäärästä. Samanaikaisesti suuryritystenkin toiminnan rahoittamiseen on tarvittu lisääntyvästi valtion erilaisissa muodoissa antamaa tukea.

Pienten ja keskisuurten yritysten toiminta perustuu aikaisempaa enemmän suuryritysten alihankintoihin. Myös tämä on voimistanut suuryritysten vaikutusvallan kasvua. Pienyritysten rahoitusmahdollisuudet ovat kiristyneet erityisesti niiden pyrkiessä laajentumaan käynnistysvaiheen jälkeen.

Aluepolitiikan puutteellisuudet

Suomessa on jo luontaisesti suuria vaikeuksia maan eri osien kehitysehtojen tasoittamisessa. Aluepolitiikan puutteellisuudet ovat korostuneet taloudellisen keskittymisen johdosta tapahtuneissa äkkinäisissä tuotanto- ja väestörakenteen muutoksissa. Mahdollisuudet aluepolitiikan kannalta tarkoituksenmukaiseen yksityisten investointien ohjaamiseen ovat täysin riittämättömät. Samalla on poliittisista syistä ylikorostettu julkisten laitosten hajasijoittamisen merkityksestä. Yritystoiminnan keskittyminen alueellisten kehityserojen olennaisimpana syynä on haluttu jättää huomiotta.

Tuotanto- ja väestörakenteen muutos

Koneellistuminen vähensi jyrkästi 1960-luvulla työpaikkoja maa- ja metsätaloudessa. Ulkomaankaupan avoimuuden myötä on voimistunut tarve myös teollisuuden tuotantomenetelmien rationalisoimiseen.

Uutta suurtuotantoa on kehitetty pääasiassa valtiovallan toimin metallien perusteollisuuden, öljynjalostusteollisuuden ja eräillä kemian teollisuuden huomattavan pääomavaltaisilla aloilla. Yksityiselle teollisuudelle annetun julkisen tuen määrä on kasvanut. Teollisuuden laajentuminen ja julkisten hyvinvointi palvelusten sekä muiden palvelusten tuottamisen kasvu ei kuitenkaan ole ollut riittävää täystyöllisyyden saavuttamiseksi.

Uusien työpaikkojen niukkuus ja sosiaalisen turvan hidas kohentuminen voimistivat maastamuuttoa ja siirtymistä maan teollistuneimmille alueille. Teollisuuden työntekijämäärän kokonaiskasvu on kuitenkin ollut hidasta ja 1970-luvulla se on pysähtynyt. Työntekijöiden määrä palvelutuotannossa on kasvanut 1960-luvulta alkaen huomattavasti. Sen työllistämä osuus koko työvoimasta on kohonnut selvästi suuremmaksi kuin teollisuuden työvoimaosuus.

Palvelutuotannon laajentuminen ja tuotantomenetelmien uudistuminen myös teollisuudessa on johtanut muutoksiin työväenluokan ja työväenluokkaa lähestyvien sosiaalisten ryhmien koostumuksessa. Erityisesti palvelutuotannossa, mutta myös teollisuudessa on syntynyt uusia ammatteja. Entisten ammattien sisältö on muuttunut usein tehtävien pirstoutumisen ja työn vaiheistuksen johdosta.

Pitkän muodollisen koulutuksen saaneita työntekijöitä ei enää kyetä entisessä määrin irtaannuttamaan työnantajille täydellisen lojaaliksi ryhmäksi. Työttömyyden voimakas lisääntyminen 1970-luvun puolivälin jälkeen on vaikeuttanut myös tämän työntekijäryhmän asemaa.

Palvelutuotannossa ja teollisuuden uusien työntekijäryhmien keskuudessa on lisääntynyt niiden ihmisten määrä, jotka voivat saavuttaa yhteiskunnallisen turvallisuuden vain työväenliikkeen tavoitteiden toteutumisen kautta.

Määrällisestä vähentymisestään huolimatta on maaseudun pienituloinen väestönosa, pienviljelijät, maa- ja metsätalouden työntekijät sekä kalastajat, edelleenkin olennainen työväenliikkeen perusjoukko.

2.2. UUDISTUSPOLITIIKKA

Uudistustyön poliittiset edellytykset Suomessa

Sosialidemokraattinen työväenliike on johdonmukaisesti pyrkinyt laajentamaan kansantalouden perustaa, jotta tasa-arvon ja hyvinvoinnin taloudelliset edellytykset lisääntyisivät. Työväenliike on kyennyt käyttämään taloudellisen kasvun luomia mahdollisuuksia merkittävien sosiaalisten uudistusten toteuttamiseksi. Keskeisten tyotantovälineitten ja rahalaitosten kapitalistista omistusta ja hallintaa on voitu muuttaa kuitenkin vain poikkeustapauksissa.

Pitkäaikaisen taloudellisen kasvun seurauksena laajenivat uudistuspolitiikan mahdollisuudet myös Suomessa. Niiden käytännölliseen toteuttamiseen on vaikuttanut 1960-luvun puolivälistä alkaen ratkaisevasti sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen eheytyminen sekä työväenliikkeen voiman kasvu.

Sosialidemokratian keskeinen merkitys on tullut esille, kun Suomessa on laajennettu teollisuutta ja lisätty sosiaalista tasa-arvoa. Huomattavampia edistysaskeleita ovat olleet työelämän uudistaminen sekä koulutuksen, kansanterveystyön ja sosiaaliturvapolitiikan laajentaminen. Porvarilliset ryhmät ovat toistuvasti pyrkineet uudistusten siirtämiseen ja peruuttamiseen sekä vaikeuttaneet niiden joustavaa toimeenpanoa.

Tulot, tulonjako ja verotus

Teollisuuden ja palvelutuotannon piirissä syntyneitten uusien työpaikkojen ja tuottavuuden kasvun johdosta ovat kansalaisten reaaliansiot lisääntyneet. Uudistuspolitiikkaan liittyvien tulonsiirtojen ja sosiaalisten etuisuuksien kehittymisen myötä on voitu joissakin määrin tasoittaa eri väestöryhmien käytettävissä olevia kokonaistuloja. Taloudellisen keskittymiskehityksen johdosta merkittävät pääomatulot ja niihin verrattavat etuisuudet kohdistuvat entistä voimakkaammin suurpääoman omistajien ja haltijoiden suppealle ryhmälle.

Palkansaajien tuloverotuksen osuus on lisääntynyt. Rahanarvon heikentyessä ja nimellistulojen kasvaessa alkoi tuloverotuksen progressiivinen kiristyminen kohdistua 1970-luvulla entistä laajemmin myös suhteellisen pienituloiseen palkansaajaväestöön. Yritysten tuloverotuksen merkitys julkisen talouden tulolähteenä on 1970-luvulla vähentynyt.

Liikevaihtoveron korottamisen seurauksena on sen merkitys julkisten tulojen hankkimisessa 1970-luvun jälkipuoliskolla jälleen suurentunut. Sen tuloeroja kasvattavaa taipumusta on pyritty lieventämään korottamalla eräitä tulonsiirtoja, mikä puolestaan on lisännyt julkisia menoja. Liikevaihtoveron korottaminen on voimistanut vaatimuksia investointihyödykkeisiin sisältyvän liikevaihtoveron poistamisesta.

Verotuksen tavoitteena on julkisen varainhankinnan ja taloudellisen kehityksen tasapainottamisen lisäksi pyrkimys tulo- ja varallisuuserojen vähentämiseen. Eräät huomattavat tulolajit, ennen muuta omaisuuden arvonnoususta myytäessä saatava tulo, ovat joko kokonaan tai osittain verovapaita. Suuri osa metsätuloista on jäänyt tuloverotuksen ulkopuolelle. Voimakkaan aliarvostuksen seurauksena jäävät käytännössä verotuksen ulkopuolelle myös huomattavat metsäomaisuudet. Yliverotuksen puutteellisuuksien johdosta on ollut mahdollista välttää myös tuloverotusta.

Pyrkimys tulo- ja varallisuusverojen vähentämiseen verotuksen avulla on päässyt toteutumaan vain palkansaajaperheitten kohdalla. Verotuksen keinoin ei ole kyetty vähentämään suurten varallisuuserojen, pääomatulojen, edustusvarojen, luontaisetujen, alennusten hyväksikäytön ja niihin verrattavien etuisuuksien aiheuttamaa eriarvoisuutta.

Uudistuspolitiikan raja

Uudistustyön johdonmukaisuutta ja jatkuvuutta on olennaisesti heikentänyt se, että sosialidemokraattisen liikkeen tavoitteet taloudellisen kansanvallan ja yritysdemokratian osalta eivät ole toteutuneet. Tuotanto- ja rahoitustoiminta tapahtuu edelleenkin kapitalistiselta pohjalta ilman yhtenäistä ja kansanvaltaista suunnittelua ja ohjausta. Pyrittäessä laajentamaan uudistuspolitiikan taloudellista perustaa ja toiminta-alaa on toistuvasti törmätty vanhentuneeseen valtiosääntöön ja sen jyrkän porvarillisiin tulkintoihin.

2.3. AATTEELLINEN KEHITYS

Työväenliike, kansanvallan ja vapauden voimakkain tuki

Maaseudun ja kaupunkien työväestön järjestäytyminen poliittisesti ja ammatillisesti sekä työväenliikkeen kannatuksen kasvu oli ratkaisevin tekijä, joka aikanaan pakotti porvarillisen ajattelun suvaitsemaan valtiollisen demokratian ja poliittisen kansanvallan menetelmät. Keskeisiltä osin pohjoismaisen demokratian saavutukset ovat myös Suomessa tulosta sosialidemokratian toiminnasta.

Useimmat porvarilliset ryhmät ovat nyttemmin alkaneet suhtautua aikaisempaa myönteisemmin poliittisen kansanvallan ihanteisiin. Ne asettavat kuitenkin periaatteellisia esteitä tuotantojärjestelmän toimintaa koskevalle demokraattiselle päätöksenteolle. Tämä on johtanut siihen, että kapitalismiin tukeutuvat poliittiset ryhmät ovat joutuneet periaatteelliseen puolustusasemaan. Ihmisten yhteiskunnallinen ja henkinen vapautuminen toteutuu porvarillisen ideologian mukaan palkkatyöväen vapaan käyttämisen, yksityisyrittämisen vapauden sekä säätelemättömän yksityisen kulutuksen varassa. Inhimilliseksi ihanteeksi kohoaa omaa vaurauttaan lisäävä taloudellisen kilpailun voittaja.

Työväenliike on pyrkinyt tasaiseen taloudelliseen kehitykseen luomalla edellytykset tuotannon laajentumiselle ja kulutusmahdollisuuksien kasvulle myös tulonsiirtojen avulla. Tulonsiirtojen käyttö kulutusmahdollisuuksien tasoittamiseen on rajoitetusti hyväksytty porvarillisessakin ajattelussa.

Porvarillisten aatteiden tausta

Porvarillisen ideologian lähtökohtana on kapitalistisen tuotantotavan perusajatus - pyrkimys lisätä tuotantovälineitten omistajan omaa varallisuutta tuottamalla myyntiin tarkoitettuja tavaroita ja palveluksia. Porvarillisten aatteiden voimistuminen merkitsi aikanaan uusien mahdollisuuksien avautumista tieteelliselle ja teknologiselle kehitykselle, mikä oli välttämätöntä kapitalismin läpimurron toteutumiseksi. Porvarillinen ideologia pyrkii ylläpitämään ja kehittämään aatteellisia ja poliittisia edellytyksiä kapitalistisen tuotantotavan säilymiselle. Historiallisen, aatteellisen ja taloudellisen kehityksen eroavuuksien johdosta ovat porvarillisen ideologian muodot ja painotukset vaihdelleet eri maissa.

Porvarillisten aatteiden nousu Suomessa

Keisarillisen itsevaltiuden vastustaminen ja pyrkimys kansalliseen itsemääräämisoikeuteen synnyttävät myös porvarillisten aatteiden piirissä kansanvaltaista ajattelua ja halukkuutta valtiollisen demokratian toteuttamiseen. Itsenäisten tilallisten suuri määrä loi kehitysedellytykset omintakeiselle maa- ja metsätalouteen voimakkaasti tukeutuvalle porvarilliselle ajattelulle. Porvarilliset ryhmät ovat olennaisesti juuri sen turvin kyenneet säilyttämään johtovaltansa.

Maa- ja metsätalouteen sekä maaseutuväestön kannatukseen nojautuvat porvarilliset tahot ovat kyenneet toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kohoamaan poliittiseen johtoasemaan. Siihen tarvittava poliittinen joustavuus on ilmennyt myös siten, että keskustaporvariIlisten ryhmittymien valmiudet yhteistyöhön työväenliikkeen kanssa ovat lisääntyneet.

Porvarillisen ideologian ja politiikan yhteiskunnallinen perusta kapenee

Palkansaajaväestön suhteellisen osuuden kasvaessa voivat aikaisempaa harvempien ryhmien edut toteutua porvarillisten tavoitteiden kautta. Tuotannon tehokkuusvaatimusten korostuessa maa- ja metsätalous muuttuu teollisuus- ja liiketoiminnan kaltaiseksi yrittäjätoiminnaksi. Samalla sen työllistämä väestönosa pienenee. Keskittymisen seurauksena pienyrittäminen ja käsityö joutuvat entistä suoranaisemmin suuryrityksistä riippuvaisiksi. Elinkeinotoiminnan yhteiskunnalta saama tuki ja yritysverotus ovat kehittyneet taloudellisesti ja poliittisesti voimakkaampien tuotantoyksiköiden etujen mukaisesti.

Väestö- ja tuotantorakenteen muutosten seurauksena porvarillinen ideologia on suuntautunut yhä enemmän kuluttajaväestön houkutteluun. Elämisen laadun kohottaminen on entistä laajempien väestöryhmien kohdalla kuitenkin mahdotonta lisäämällä vain tavaroitten kulutusta ja sen edellyttämiä markkinointikiihokkeita.

Poliittista ja taloudellista ratkaisua vaativiksi kysymyksiksi ovat muodostuneet demokratian toteuttaminen työelämässä, luonnonvarojen kansantaloudellisesti ja ympäristön hoidon kannalta järkevä käyttäminen, julkisten palvelusten joustava toteuttaminen, kulutustavaroitten tarkoituksenmukaisuuden turvaaminen ja kansalaisten omakohtaisten vaikutusmahdollisuuksien laajentaminen jokapäiväisessä elämässä. Näitä kysymyksiä selvitettäessä törmätään entistä useammin kapitalistisen tuotannon peruslähtökohtiin.

Porvarillinen populismi

Äkkinäisesti tapahtunut tuotanto- ja väestörakenteen muutos on helposti johtanut vieraantumiseeen yhteiskunnallisesta toiminnasta niiden kohdalla, jotka ovat joutuneet kokemaan muutoksen turvattomina. Uudistuspolitiikan keinoin ei kehitystä ole kyetty riittävästi tasapainottamaan, sillä uudistuksista on pyritty poistamaan sellaiset piirteet, jotka saattavat johtaa porvariston valta-asemien heikkenemiseen ja kansalaisten yhteiskunnallisen tietoisuuden lisääntymiseen. Uudistusten virkavaltainen toteuttaminen ja niiden aiheuttamien kustannusten ylikorostaminen synnyttävät kansalaisten keskuudessa vastustusmielialaa.

Näistä seikoista sekä tuotannon ympäristöä vaurioittavien vaikutusten lisääntymisestä ovat erilaiset populistiset poliittiset ilmiöt ja kansanliikkeet saaneet perustan kehittymiselleen. Niille on ominaista, että merkittäviäkin sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia tarkastellaan yksittäisinä asioina irrallaan ja yhteiskunnan rakenteesta ja sen uudistamisen vaikeuksista.

Pienviljelijä- ja pienyrittäjäväestön taloudellisen ja sosiaalisen epävarmuuden lisääntyminen johti tavoitteiltaan epämääräisiin vastalauseliikkeisiin. Luonnonvarojen virheellinen käyttäminen ja kaupungistumisen kielteiset piirteet ovat aiheuttaneet vaatimuksia taloudellisen kasvun hylkäämisestä, jotta kehitys ohjautuisi takaisin maatalousvaltaisiin pienyhdyskuntiin. Inhimillisten ja omakohtaisten kulttuuri-harrastusten puuttuminen sekä ihmisten keskinäistä solidaarisuutta tähdentävän vuorovaikutuksen vähyys kärjistää kaupallisesta ajanviettotuotannosta johtuvia haittoja. Tämän lisäksi neuvottomuus väistämättömien muutosten edessä on laajentanut mahdollisuuksia käyttää uskonnollisia tunteita porvarillisen politiikan välikappaleena. Populististen ilmiöiden poliittisen merkityksen kasvaessa ne ovat vaikeuttaneet uudistuspolitiikkaa ja suunnanneet mielipiteitä jopa jyrkästi oikeistolaiseen suuntaan.

Markkinavoimien ehdoilla kehittyneen tuotantorakenteen muutoksen kielteiset seuraukset kuten ympäristön tuhoutuminen, ihmissuhteiden kaupallistuminen ja vieraantuminen - sekä toisaalta koulutustason nousun tuoma tietoisuus näiden ongelmien vakavuudesta - ovat nostattaneet kansanliikkeitä, jopa poliittisia puolueita vaatimaan perusteellisia muutoksia yhteiskunnan toiminnassa. Useat näistä liikkeistä ovat toimialallaan ajaneet sosialidemokraattien pyrkimysten kanssa samansuuntaisia tavoitteita. Kuitenkin ns. yhden asian liikkeille on usein ominaista yhteiskunnallisen kokonaisnäkemyksen puute. Siitä johtuen on toisinaan ollut mahdollista käyttää niitä porvarillisen tai kommunistisen propagandan välikappaleena.

Erityisesti taloudellisen taantuman aikana ovat voimistuneet sellaiset porvarilliset pyrkimykset, jotka korostavat kapitalistisen markkinatalouden toimintaperiaatteita ja vastustavat jyrkästi taloudellista kansanvaltaa ja julkisen vallan tehtävien lisäämistä. Tällöin syrjäytetään tulonsiirtojen avulla tapahtuva tulonjaon tasoittaminen ja sosiaalisen turvallisuuden parantaminen. Tämä oikeistolainen ajattelutapa ylläpitää osaltaan suomalaisen yhteiskunnan vastakohtaisuuksia.

Kommunistisen liikkeen kehityspiirteitä

Toisen maailmansodan jälkeen kiteytynyt marxilais-leniniläinen puolueideologia on olennaisilta osiltaan säilynyt kommunististen puolueitten aatteellispoliittisena perustana. Pitkälle kehittyneissä kapitalistisissa maissa ja poliittisen demokratian vallitessa on kommunistisen liikkeen vallankumouksellisen teorian merkitys kuitenkin vähentynyt käytännönpolitiikan reformististen vaatimusten korostuessa. Kommunistinen liike on useimmiten tukenut uudistuspolitiikan tavoitteiden vähittäistä toteutumista.

Kommunistisen liikkeen politiikkaa on pyritty ajankohtaistamaan kehittämällä "valtiomonopolistisen kapitalismin" teoriaa ja pyrkimällä sen pohjalta "suurpääoman vastaisen, antimonopolistisen rintaman" luomiseen. Valtiovallan ja yksityisen suurpääoman yhä lisääntyvä yhteenkietoutuminen suurpääoman eduksi ja palkansaajaväestön tappioksi on tämän teorian johtava ajatus. Tältä pohjalta tehtävät poliittiset johtopäätökset ovat kuitenkin ristiriitaisia ja ilmentävät myös itse teoriaan sisältyviä ristiriitaisuuksia. Erityisesti tämä tulee esiin arvioitaessa kommunistisen liikkeen lähtökohtia sen osallistuessa tai pyrkiessä osallistumaan kehittyneissä kapitalistisissa maissa hallitusten työskentelyyn.

"Antimonopolistiseen rintamaan" on haluttu sisällyttää myös merkittäviä ei-sosialistisia ryhmiä. Suurelta osalta antimonopolistisen rintaman tavoite on kommunistisen internationaalin piirissä jo 1930-lu-vulla ja toisen maailmansodan päättyessä muotoiltujen toimintapoliittisten näkemysten toistamista.

Kommunistisen liikkeen piirissä on vähitellen vakiintunut sosialidemokraattisten ja sosialististen puolueiden osuuden esiin tuominen myös yhteiskunnan sosialistisessa uudistamisessa. Samalla on kuitenkin korostettu jatkuvan aatteellisen kamppailun välttämättömyyttä.

Kommunistisen liikkeen aatteellisista ja poliittisista muutoksista huolimatta marxilais-leniniläisen ideologian, kehittyneissä kapitalistissa maissa ajankohtaisten uudistuspolitiikan tavoitteiden ja käytännön mahdollisuuksien yhteen sovittaminen on entistä hankalampaa. Vallankumouksellisen teorian mukaisesti uudistusten olisi edistettävä tavoitteena olevaa valtiollisen vallan valtaamista siten, että vallankumouksen jälkeen sosialistista yhteiskuntaa rakennettaisiin proletariaatin diktatuurin olosuhteissa kommunistisen puolueen johdolla. Tosin eräät kommunistiset puolueet ovat viime vuosina jättäneet proletariaatin diktatuurin käsitteen ohjelmistaan pois. On kuitenkin epävarmaa, kuinka olennaista muutosta tämä merkitsee.

Selvittäessään aatteellispoliittisten lähtökohtiensa oikeutusta ja käyttökelpoisuutta nykypäivän yhteiskunnassa joutuvat kommunistinen liike ja sen kanssa kiinteässä yhteydessä olevat poliittiset ryhmittymät väistämättä määrittelemään suhtautumisensa vapaaseen puoluemuodostukseen, yleisiin ja yhtäläisiin vaaleihin, saavutettuihin kansalaisoikeuksiin sekä kommunistisen puolueen asemaan uudistusliikkeessä ja sosialistisessa yhteiskunnassa. Näiden kysymysten selvittely on osaltaan johtanut ristiriitoihin myös kansainvälisen kommunistisen liikkeen keskuudessa.

2.4. JULKISEN VALLAN TEHTÄVÄT

Tehtävien kasvu

Suomalaisen teollisesti kehittyneen yhteiskunnan syntyminen on ollut mahdollista vain siten, että julkinen valta on huolehtinut lisääntyvässä määrin keskeisten perusedellytysten runsaasti pääomia vaativasta rakentamisesta ja ylläpidosta. Myös sosiaalisen turvallisuuden parantaminen ja koulutuksen laajentaminen ovat lisänneet julkisen vallan tehtäviä.

Julkisen vallan tuotannollinen toiminta on laajentunut pääasiallisesti siitä syystä, että yksityinen elinkeinotoiminta ei ole kyennyt vastaavaan tuotannon ylläpitämiseen tai laajentamiseen tai siihen ei ole ollut nopean ja varman voittomahdollisuuden tuomaa kiihotinta. Eräillä aloilla vain julkisen yritystoiminnan avulla on voitu ehkäistä määräysvallan joutuminen ulkomaisille yrityksille. Julkista taloudellista vallankäyttöä ei Suomessa ole toisen maailmansodan jälkeen laajennettu siirtämällä joitakin elinkeinotoiminnan aloja tai yrityksiä valtion omistukseen kuten eräissä muissa kapitalistisissa teollisuusmaissa.

Kilpailutilanteen kiristyessä on ollut välttämätöntä ottaa käyttöön uusia suoranaisia tai välillisiä elinkeinotoiminnan tukimuotoja. Niiden avulla osa tuotantokustannuksista on siirretty julkisen vallan kannettavaksi. Tämä on kuitenkin tapahtunut ilman pitkäjänteistä suunnittelua ja siten, että julkinen valta on asetettu useimmiten jo tapahtuneitten tosiasioitten eteen.

Julkisen vallankäytön poliittinen sisältö

Valtiollisten ja muitten julkisten tehtävien laajentuminen ei ole johtanut hallituksen välittömien talouspoliittisten toimintamahdollisuuksien monipuolistumiseen. Talouspolitiikan ja elinkeinotoiminnan oikeudelliset puitteet ovat olennaisilta osin säilyneet sellaisina, kuin ne valtiosääntöä laadittaessa määriteltiin.

Porvarillisten ryhmien perusasennoituminen on puolustuksellinen. Ne pyrkivät säilyttämään vallankäytön myös julkisen hallinnon puitteissa itselleen edullisena. Sosialidemokratian perusasennoituminen on uudistusmielinen. Sosialidemokraattisen työväenliikkeen tavoitteiden toteutuessa lisääntyvät julkisen vallan tehtävät. Tätä edellyttävät taloudellisen demokratian vaatimukset, sosiaalisen turvallisuuden parantaminen ja kansanvaltaista päätöksentekoa edeltävä suunnittelu- ja valmistelutyö sekä tehtyjen päätösten toteuttaminen. Kansalaisten välittömän vaikutusvallan tarve tulee entistä tärkeämmäksi julkiseen hallintoon sisältyvien porvarillisten vaikutusten ja virkavaltaisuuden vastapainona.

Julkisen vallan tehtävien lisääntyminen korostaa sen suhteellista itsenäisyyttä poliittisena koneistona. Sen johdosta erityisesti valtiovallan merkitys on kasvanut työnantaja-, tuottaja- ja pienyrittäjäryhmien keskinäisten sekä näiden ryhmittymien ja toisaalta palkanansaitsijoiden välisten suhteiden sovittelijana.

Julkisen vallan tehtävien lisääntyessä tulee entistä selvemmin esille julkisen hallintokoneiston ristiriitainen luonne. Toisaalta sen avulla pyritään säilyttämään porvarillista ylivaltaa ja kapitalismia tuotantojärjestelmänä. Toisaalta työväenliike vaikuttaa sen kautta taloudellisten, poliittisten ja sosiaalisten tavoitteidensa toteuttamiseksi. Julkisen vallan tehtävien lisääntyminen ei omalla painollaan merkitse sosialidemokratian tavoitteiden toteutumista. Tähän vaikuttaa olennaisesti se, miten kulloinkin kyetään tietoisesti vaikuttamaan paitsi lisääntyvien tehtävien sisältöön ja toteuttamismuotoihin myös itse hallintokoneistoon.

Virkavaltaisuus

Hallintokoneisto on laajentunut siltä rakenne- ja asenneperustalta, joka vallitsi suomalaisen kansallisvaltion muodostumisen aikaan ja kiinteytyi suojaamaan porvariston johtovaltaa. Huomattavilta osin tämän johdosta on virkavaltaisuus laajentunut julkisen hallinnon tehtävien kasvaessa. Yhteiskunnallisia uudistuksia suoritettaessa julkinen valta kansalaisten palvelijana ei ole toteutunut riittävästi. Virasto-demokratian toteuttamisen myöhäinen liikkeellelähtö on osaltaan tehnyt mahdolliseksi säilyttää vanhentuneet hallintorakenteet.

Tasa-arvoisuuden ja ihmisläheisyyden toteuttaminen julkisessa hallinnossa edellyttää siihen kohdistuvien eriarvoistavien taloudellisten ja poliittisten etupyyteiden poistamista. Virkavaltaisuuden hävittämiseksi on myös koulutuksen ja tiedonvälityksen tuettava kasvamista omatoimisuuteen ja yhteisvastuulliseen päätöksentekoon.

3. SOSIALIDEMOKRAATTINEN VAIHTOEHTO

3.1. KANSANTALOUDEN KEHITYS JA TALOUDELLINEN DEMOKRATIA

3.1.1. Taloudellisen kehityksen kriisi

Kasvukausi

Sodanjälkeisen ajan nopean taloudellisen kehityksen perustekijöitä ovat olleet jälleenrakennus, ulkomaankaupan laajentuminen, raaka-aineiden ja energian halpuus ja niiden varma saatavuus, teknologinen kehitys, koulutustason nousu sekä eri maiden hallitusten kasvua suosinut talouspolitiikka.
Suomen taloudellinen kehitys on ollut nopeaa mutta epätasaista.

Maatalousvaltaisen yhteiskunnan rakennemuutos teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi tapahtui poikkeuksellisen lyhyessä ajassa. Tuotantorakenne monipuolistui, mutta se on edelleenkin kilpailijamaita yksipuolisempi.

Lama

Kapitalistiset maat ajautuivat 1970-luvun puolivälissä vaikeaan taloudelliseen lamaan. Neljännesvuosisadan kestänyt taloudellinen kasvu pysähtyi. Seurauksena oli joukkotyöttömyys.

Elpyminen lamasta on alkanut epätasaisena. Kasvu on jäänyt aikaisempaa hitaammaksi ja työttömyys on laajaa. Myös sosialistiset maat ovat joutuneet tinkimään kasvutavoitteistaan.

Neljään vuoteen ei kokonaistuotanto ole Suomessa kasvanut. Työttömyys on maassamme laajempaa kuin milloinkaan aikaisemmin.

Laman syyt

Kansainvälisen laman aiheuttivat useat syyt. Yhdysvalloissa kiihtyi inflaatio 1960-luvun jälkipuoliskolla siten, että se horjutti dollarin asemaa ja kansainvälistä valuuttajärjestelmää. Useiden maiden löysä raha- ja finanssipolitiikka kiihdytti inflaatiota edelleen 1970-luvun alussa. Varasto- ja pörssikeinottelu lisääntyi. Monikansalliset yritykset lisäsivät voittojaan ennätysmäisesti. Heikot sadot johtivat perushyödykkeiden hintojen nousuun. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä ei ole kyennyt vastaamaan ajan haasteeseen eikä hallitsemaan muuttuneita taloudellisia olosuhteita.

Taloudellisen nousun ylikuumentuminen kapitalistisissa maissa oli jo aiheuttanut talouspolitiikan muuttumisen rajoittavaksi, kun öljyntuottajamaat nostivat lyhyessä ajassa vuosina 1973-1974 raakaöljyn hinnan nelinkertaiseksi. Energian hinnan nousu johti niin voimakkaaseen taloudellisen aktiviteetin vähentymiseen, että tuotanto jopa supistui eräissä maissa. Hintatason nousun hillitseminen ja vaihtotaseen parantaminen tulivat useissa kapitalistisissa maissa talouspolitiikan tärkeimmiksi tavoitteiksi täystyöllisyystavoitteen kustannuksella. Konservatiivisen talouspoliittisen ajattelun mukaisesti täystyöllisyys on pyritty jättämään talous- ja yhteiskuntapolitiikan tavoitteena pysyvästi toissijaiseksi. Julkisen talouden kehittämistä vastaan kohdistuneet hyökkäykset ovat voimistuneet. Tilannetta on pyritty käyttämään hyväksi myös ammattiyhdistysliikkeen aseman heikentämiseksi.

Öljykriisin jälkeinen elpyminen ei ole ollut riittävää työllisyyden parantamiseksi, vaan työttömyys on laajentunut. Samalla on kuitenkin myös inflaatio jatkunut voimakkaana. Vaihtotaseiden vajauksen ja inflaation pelko ehkäisevät elvyttävän politiikan omaksumista. Useat hallitukset ovat ryhtyneet mittaviin vientituotannon tukitoimiin. Samalla on ryhdytty estämään tuontia, mikä on vaikeuttanut maailmankaupan elpymistä.

Suomen lama

Suomi ajautui lamaan osittain edellä kuvatusta kehityslinjasta poiketen. Laman alkamista viivytti laaja luotonotto ulkomailta, valtion finanssipolitiikan aktivoiminen 1970-luvun puolivälissä, Neuvostoliittoon suuntautuvan viennin voimakas kasvu sekä puujalosteiden maailmanmarkkinahintojen nousu. Aluksi nämä tekijät estivät kriisin vakavuuden havaitsemisen. Puutteellisen suhdannelainsäädännön ja porvarillisten puolueitten vastustuksen takia vientitulojen nopean kasvun aiheuttamaa kysyntää ei kyetty hallitsemaan. Se ylitti tuntuvasti kotimaiset tuotantomahdollisuudet. Valuuttakurssipolitiikkaa ei sopeutettu ehkäisemään ulkomaisten hintapaineiden siirtymistä Suomeen. Lisäksi puuraaka-aineen hinta kohosi sellaiselle tasolle, että se osoittautui vakavaksi häiriöksi tasapainoiselle kehitykselle. Näiden tekijöiden johdosta vakiintui Suomen kustannus- ja hintataso liian korkeaksi.

Inflaation kiihtymisen ja ulkomaankaupan vajauksen lisääntymisen johdosta siirryttiin vuosikymmenen puolivälin jälkeen Suomen talouspolitiikassa kasvua rajoittavalle linjalle. Voimakkaasti laajentunut tuotantokapasiteetti joutui vajaakäyttöön, mikä kärjisti yritysten kannattavuusongelmia. Kasvukaudella työntekijöistä kilpailleet yritykset alkoivat vähentää työvoimaa. Alentunut kapasiteetin käyttöaste, heikot kysyntänäkymät ja vaikeutunut rahoitustilanne johtivat investointien tuntuvaan alentumiseen ja työttömyyden kasvuun.

Rakennekriisi

Suhdannetekijöiden ohella 1970-luvun kansainvälisessä taloudellisessa lamassa on sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, joiden perusteella sitä voidaan pitää rakennekriisinä. Energian ja eräiden raaka-aineiden hintojen noususta johtuvat hintasuhteiden muutokset ovat pysyväisluonteisia.

Taloudelliset rakenneongelmat ilmenevät selvimmin laivanrakennuksen, terästeollisuuden sekä tekstiili- ja vaatetusteollisuuden kaltaisten keskeisten toimialojen kriisinä ja kannattavuusvaikeuksina. Ne johtuvat 1970-luvun alkupuolella tapahtuneesta tuotantokapasiteetin liiallisesta laajentamisesta ja kysynnän heikentymisestä sekä eräitten kehitysmaissa toimivien tai kehitysmaita alihankkijoinaan käyttävien ylikansallisten yritysten lisääntyneestä kilpailukyvystä. Samanaikaisesti kehitysmaiden keskinäiset erot taloudellisten ja sosiaalisten kehitysmahdollisuuksien suhteen ovat suurentuneet. Erityisen vaikeassa asemassa ovat ne kehitysmaat, joiden omat energiavarat ovat niukat ja maatalous yksipuolisesti suuntautunutta.

Kansainvälisen talouden kriisi-ilmiöiden ja niihin liittyvien uusien poliittisten kehityslinjojen kautta on maailman taloudellisissa suhteissa tapahtumassa syvällinen muutos. Uutta työvaltaista teollisuustuotantoa syntyy kehitysmaissa. Kehittyneissä maissa sen liiketaloudellinen kannattavuus heikkenee.

Täystyöllisyyden saavuttaminen edellyttäisi teollistuneissa maissa poikkeuksellisen nopeata ja pitkäaikaista taloudellista kasvua. Kasvu jää kuitenkin rakenteellisten ongelmien johdosta hitaaksi. Tuotannon pääomavaltaistuminen ja teknologinen kehitys kohottaa tuottavuutta ja hidastaa työvoiman kysynnän kasvua. Ammattitaitoisia työntekijöitä työllistävää, pitkälle kehittyneeseen teknologiaan perustuvaa tuotantoa ei ole syntynyt riittävästi.

Haaste

Taloudellisen kehityksen kriisi on haaste työväenliikkeelle ja koko yhteiskunnalle. Sopeutuminen maailmantalouden kehittymiseen, täystyöllisyyden palauttaminen ja pienituloisten kansalaisten toimeentulon parantaminen heidän reaalista tulotasoaan kohottamalla edellyttää pitkäaikaista ja määrätietoista kansallista ponnistelua.

Tuotannon pääomavaltaistumisesta ja tuotantorakenteen muutoksesta huolimatta tavoitteeksi on asetettava kansallisten voimavarojen kannalta oikein mitoitettu taloudellinen kasvu. Tähän voidaan päästä tehostamalla teollisuus- ja rakennepoliittista suunnittelua ja kehittämällä rahoituksen ja investointien ohjausta. Taloudellisen kehityksen turvaamiseksi ja myös tasa-arvotavoitteiden saavuttamiseksi julkisen palvelutuotannon laajentaminen on keskeisessä asemassa.

Suomen kansantalouden kehittämismahdollisuudet 10-15 vuoden tähtäyksellä ovat monessa suhteessa suotuisat. Työikäisen väestön osuus on suurempi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Koulutuksen laajentamisen myötä työntekijöiden ammattitaito on jatkuvasti parantumassa. Kotimaiset luonnonvarat, ennen muuta puu, antavat perustan tuotannon kehittämiselle. Tärkeitä mineraaleja on saatavissa kotimaasta, joskin rajoitetusti. Kotimaisten energialähteiden käyttöä voidaan laajentaa.

Hyvinvoinnin kohottaminen ja taloudellisten voimavarojen tarkoituksenmukainen hyväksikäyttö edellyttää mahdollisuutta hyödyntää suunnitelmallisesti kansainvälisen työnjaon etuja. Tämä toteutuu sellaisen avoimen talouden olosuhteissa, joissa voidaan ottaa huomioon tasapuolisesti etujen vastavuoroisuus. Ulkomaankaupan haitallisten vaikutusten, erityisesti voimakkaiden suhdannevaihteluiden ja markkinahäiriöiden torjumiseksi on suunnitelmallisesti monipuolistettava tuotannon rakennetta, turvattava riittävä kilpailukyky ja tarvittaessa ryhdyttävä kotimaisen tuotannon suojaamistoimiin.

Taloudellinen kasvu kehittyneissä maissa ei voi perustua entisessä määrin tavaratuotannon lisäämiseen. Uuden kansainvälisen talousjärjestyksen toteuttaminen edellyttää voimavarojen käytön entistä huolellisempaa suunnittelua. Voimavaroja on suunnattava tavaratuotannon laajentumisesta tasa-arvoa lisäävään julkiseen palvelutuotantoon sekä ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja kulttuurillisesti monipuolisen elinympäristön rakentamiseen.

Kansainvälinen solidaarisuus

Tasapainoisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaansaaminen edellyttää laajaa kansainvälistä yhteistyötä. Taloudellinen ja poliittinen kriisi on välitön uhka köyhimmille kehitysmaille, joiden elintaso heikkenee jatkuvasti suhteessa kehittyneisiin teollisuusmaihin.

Uuden kansainvälisen talousjärjestyksen luomisella on turvattava kehitysmaiden etujen toteutuminen. Oikein suunniteltuna se tarjoaa myös kehittyneille teollisuusmaille mahdollisuuksia työllisyyden ylläpitämiseen. Laajeneva solidaarisuudelle rakentuva kansainvälinen yhteistyö on ainoa kestävä kehittämisvaihtoehto.

Kehittyneiden maiden työllisyysvaikeudet on pyrittävä voittamaan sellaisen kansainvälisen työnjaon avulla, joka turvaa kehitysmaiden kansallisen tuotannon kasvun. Rauhanomaisen rinnakkainolon ja jännityksen lieventymisen kautta voidaan asetuotantoon käytettäviä voimavaroja vähitellen suunnata kehitysongelmien ratkaisuun.

Kansainvälisen sosialidemokraattisen työväenliikkeen on tehostettava yhteistyötä täystyöllisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ja kansainvälisen solidaarisuuden huomioon ottamiseksi maailman taloudellisissa suhteissa.

3.1.2. Sosialidemokratian tavoitteet: täystyöllisyys ja tasa-arvo

Suunnitelmatalouden välttämättömyys

Tuotantovälineiden yksityisomistukseen perustuva markkinatalous on suoranaisten kriisien lisäksi altis myös muille häiriöille. Yksityisen voitonpyynnin ollessa sijoitustoiminnan liikkeellepaneva voima ei talousjärjestelmä pysty täyttämään tasapainoisen kasvun, täystyöllisyyden ja taloudellisen tasa-arvon vaatimuksia.

Sosialidemokratian tavoitteena on talousjärjestelmän muuttaminen siten, että yksityiseen voitontavoitteluun perustuvien markkinavoimien sijasta talouden kehitystä ohjaa inhimilliseen tahtoon ja väestön tarpeiden tyydyttämiseen perustuva suunnitelmallisuus. Sen saavuttamiseksi on tuotantopääoman ja luonnonvarojen yksityisomistukseen perustuvaa valtaa rajoitettava.

Suunnitelmataloutta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa toteutettaessa on otettava huomioon taloudellisen ja tieteellisen kehityksen avaamat mahdollisuudet, mutta myös sen muodostamat puitteet. Yhteiskunnan sosialistinen kehittäminen ei saa johtaa sellaiseen keskittämiseen ja virkavaltaisuuteen, joka vaarantaisi kansanvaltaa ja kansalaisoikeuksia.

Suunnitelmataloutta ja taloudellista kansanvaltaa rakennettaessa on markkinataloutta mukautettava ja muutettava jatkuvasti suuntana demokraattinen sosialismi.

Täystyöllisyyteen

Kaikilla kansalaisilla tulee olla oikeus työhön. Tämän perustuslaillisen oikeuden toteuttamisesta on vastuu kansanvaltaisesti valituilla valtion elimillä. Niille on turvattava riittävät vaikutusmahdollisuudet kehityksen ohjaamiseen. Taloudellista vallankäyttöä on myös hajautettava siten, että työntekijät saavat vaikutusmahdollisuudet pääomien ohjauksessa ja osallisuuden varallisuuden kasvusta.

Täystyöllisyyden saavuttamiseksi on harjoitettava määrätietoista talous-, rakenne- ja työvoimapolitiikkaa. Tavoitteena on oltava tasapainoinen taloudellinen kasvu, joka turvaa sopusointuisen kehityksen maan eri osissa ja yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla. Täystyöllisyys tulee turvata taloudellisesta kehityksestä riippumatta.

Tasaisen ja riittävän nopean kasvun saavuttamiseksi ei viennin lisääntymisestä ole odotettavissa yleistä tehokasta kasvuvetoa. Maamme kasvupolitiikka on rakennettava ennen muuta kansallisen talouspolitiikan varaan. Työllisyyden parantaminen ja eteneminen täystyöllisyyteen ei ole mahdollista ilman pitkäjänteistä ja suunnitelmallista tavoitteiden asettamista.

Investointitoiminnan voimistuminen ei edes suhteellisen nopean kasvun vallitessa tuota riittävää työllisyysvaikutusta, koska investoinnit suuntautuvat suurelta osin tuottavuuden nostamiseen. Tämän vuoksi valtiovallan toimesta on jatkuvasti edistettävä uusia tuotannollisia ja julkisia palveluksia laajentavia investointeja.

Taloudellisesta kehityksestä ylläpitävän kulutuskysynnän parantamiseksi on palkansaajien käytettävissä olevien tulojen turvaaminen välttämätöntä. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on voitava hillitä myös hintojen ja kustannusten nousupaineita.

Aktiiviseen rakennepolitiikkaan

Tuotannon välttämätön rakennemuutos työllisyyttä turvaavalla tavalla edellyttää valtiovallan, elinkeinoelämän ja työntekijäjärjestöjen yhteistä vaikuttamista. Keskeisiä toimialoja varten on laadittava sopeuttamis- ja kehittämisohjelmat, joiden toteuttamisen avulla tuotantorakennetta voidaan muuttaa kansainvälisen työnjaon kehitystä vastaavasti. Monien toimialojen ja yritysten sopeuttaminen vaatii valtiovallan aktiivista osallistumista. Tämä korostuu silloin, kun on turvattava kansantalouden ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta tärkeiden alojen jatkuvuus tai paikkakuntakohtainen työllisyys.

Yritystoiminnalle annettavan tuen vastineeksi valtiovallan on saatava lisää vaikutusmahdollisuuksia tuettavissa yrityksissä.

Valtion omaa yritystoimintaa on laajennettava joko yksin valtion toimesta tai yhdessä osuustoiminnallisten tai yksityisten yritysten kanssa voimakkaaseen teknologiseen kehitykseen perustuvilla, tuottavilla, uusilla ja nopeasti kasvavilla aloilla.

Lisää mahdollisuuksia pienelle ja keskisuurelle yritystoiminnalle

Työllisyyden parantamiseksi on pienen ja keskisuuren yritystoiminnan laajentaminen entistä tärkeämpää. Sen avulla voidaan kysynnän muutoksia seuraten joustavasti tyydyttää tavara- ja palvelutuotannon tarpeita ja edistää ulkomaankaupan tasapainottamista. Aktiivisella elvytys- ja rakennepolitiikalla on kannustettava näiden yritysten toimintaa erityisesti markkinoinnin ja tuotekehittelyn alalla.

Luonnonvarat ja teollisuus

Suomen taloudellisen kehityksen sekä työllisyyden turvaamisen perustan muodostavat tulevaisuudessakin luonnonvarat ja niitä jalostava teollisuus. Elintärkeän merkityksensä vuoksi metsiä ja metsäteollisuutta on pidettävä kansallisomaisuutena. Suhdannevaihteluiden tasoittaminen ja tuotannon rakenteen kehittäminen työllisyyttä kestävästi parantavalla tavalla kytkeytyy ratkaisevasti metsiä ja metsäteollisuutta koskevaan päätöksentekoon. Siinä on laajennettava julkisen vallan toimintamahdollisuuksia. Valtion osuutta metsäteollisuudessa on lisättävä kehittämällä nykyisten valtionyritysten toimintaa ja hankkimalla valtion omistukseen yksityistä metsäteollisuutta.

Puuraaka-aineen saatavuus ja hinta on pidettävä sellaisella tasolla, että se tukee metsäteollisuuden kilpailukykyistä kehittämistä. Tämän vuoksi on ryhdyttävä toimiin julkisen vallan ohjauksen lisäämiseksi kansallisen perusraaka-aineen käyttämisessä.

Luonnonvarojen hoito ja käyttö on saatava suunnitelmallisen taloudenhoidon piiriin. Tämä on välttämätöntä sekä teollisen kehityksen että ympäristön hoidon kannalta. Maan ja vesivarojen käyttöä on säänneltävä. Uusien mineraalien etsintää ja hyväksikäyttöä on tehostettava.

Energiapolitiikka

Energiahuollon riittävän varmuuden ja omavaraisuusasteen ylläpitämiseksi on edistettävä energian säästämistä, lisättävä kotimaisten energialähteiden käyttöönottoa sekä kehitettävä energiatalouden hoitoa ja suunnittelua. Energiatalouden tutkimusta on lisättävä ja otettava huomioon myös uudet energialähteet. Ennen uusinvestointien toteuttamista on tehtävä eri vaihtoehdot sisältävä sekä teknillinen että taloudellinen selvitys, jotta voidaan varmistaa, että kotimaisia laitteita ja polttoaineita käyttävät hankkeet tulevat tasavertaisiksi ulkomaisten kanssa.

Energian saatavuuden vaikeutuminen lähivuosikymmeninä ja sen suhteellisen hinnan kohoaminen pakottavat energian säästöön. Energiatuotannon ja -kulutuksen haitallisten ympäristövaikutusten torjuminen ja lieventäminen aiheuttavat entistä suurempia kustannuksia. Energian säästämiseen on pyrittävä eri kulutuslohkoille suuntautuvan lainsäädännön avulla sekä kehittämällä vähän energiaa kuluttavia tuotannonmenetelmiä. Voimalaitoskapasiteettia laajennettaessa ja uudistettaessa on pyrittävä yhdistettyyn sähkön ja lämmön tuotantoon.

Energiapolitiikan päämääriä toteutettaessa kotimaisen energiatuotannon lisäämisellä on keskeinen merkitys. Kotimaisten energialähteiden käyttöönottoa tehostettaessa on kiinnitettävä huomiota ympäristönsuojelunäkökohtiin sekä luonnonvarojen kansantaloudellisesti mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen hyödyntämiseen.

Energian säästötoimien tehostamisesta ja kotimaisten energialähteiden lisääntyvästä käytöstä huolimatta on Suomi tulevaisuudessakin ratkaisevasti riippuvainen ulkomailta tuotavista energiatalouden raaka-aineista. Öljyn ja kivihiilen rinnalla muodostuu maakaasu merkittäväksi energialähteeksi. Näiden energialähteiden käytössä on otettava tarkoin huomioon ympäristönsuojelulliset ja kansantaloudelliset näkökohdat.

Ydinenergiaa tuotettaessa on korkea-aktiivisten jätteiden säilyttäminen ratkaistava siten, että kansalaisten turvallisuus taataan. Vastuu pitkäikäisen ydinjätteen hoitamisesta edellyttää uutta lainsäädäntöä ja valvontaorganisaatiota. Vastuukysymysten ratkaisemiseksi on pyrittävä myös riittävän sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin.

Energiahuolto on koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä koskeva talouselämän lohko. Tavoitteeksi on asetettava, että energian tuotantolaitokset ovat julkisen vallan omistamia ja että energian jakelu, tuonti ja vienti tapahtuu julkisen vallan toimesta.

Suunnitelmallisuus ja vaatimus työllisyyden edistämisestä on ulotettava myös ulkomaankauppaan. Samalla kun Suomen on sopeuduttava kansainvälisen taloudellisen yhteistyön ja kaupan muutoksiin, on ulkomaankaupassa korostettava etujen vastavuoroisuutta ja kansallisen talouspolitiikan asettamia tarpeita.

Markkinointiponnisteluja on tehostettava voimakkaasti kaikilla markkina-alueilla. Työllisyyden ylläpitämisen kannalta merkittävää taloudellista yhteistyötä ja kauppaa Neuvostoliiton kanssa on laajennettava pitkän ajanjakson yhteistyöohjelman tarjoamat mahdollisuudet hyväksi käyttäen. Viennin lisäämiseksi on aktiivisesti selvitettävä uusia mahdollisuuksia Neuvostoliitosta tapahtuvalle tuonnille.

Kauppaa ja taloudellista yhteistyötä kehitysmaiden kanssa on lisättävä aktiivisesti ja pitkäjänteisesti. Samalla kun kehitysyhteistyössä tulee saavuttaa kansainvälisten velvoitteiden edellyttämä taso, on siinä otettava huomioon kotimaan työllisyysnäkökohdat.

Lisääntyvä vapaakauppa saattaa Suomen talouselämän entistä alttiimmaksi myös kapitalistisen maailmantalouden suhdannevaihteluille. Tämä korostaa nykyistä laajempien yhteiskunnallisten säätelyvaltuuksien tarvetta tasaisen taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Kansainvälisen vapaakaupan vaikutusta Suomen talouselämään tulee tarkoin seurata ja tutkia.

Ylikansalliset valvontaan

Ylikansallisten yritysten osuus eri maiden ulkomaankaupassa ja muissa taloudellisissa suhteissa on jatkuvasti lisääntynyt. Valtioiden väliset rajat ylittävää ja samanaikaisesti useissa maissa tapahtuvaa yritysten toimintaa koskevat kansalliset ja kansainväliset säädökset ovat kuitenkin erittäin puutteellisia.

Kehittyneestä kaupallisesta ja teknologisesta tiedosta saatava hyöty puoltaa yhteistoimintamahdollisuuksien etsimistä ylikansallisten yritysten kanssa. Kotimaisen tuotannon ja teknologisen tiedon markkinoinnin tehostamiseksi on suomalaisillekin yrityksille turvattava mahdollisuudet kansainväliseen toimintaan. Sen on tapahduttava julkisen vallan harjoittaman talous- ja kauppapoliittisen suunnittelun pohjalta ja otettava tarkoin huomioon kotimaisen työllisyyden turvaaminen. Sen on myös noudatettava Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan suuntaviivoja.

Kansallisen itsemääräämisoikeuden turvaamiseksi ja taloudellisen demokratian edistämiseksi on ylikansallista yritystoimintaa koskevaa julkisen vallan valvonta- ja päätösoikeutta olennaisesti lisättävä lainsäädännön avulla. Samalla on parannettava ammattiyhdistysliikkeen mahdollisuuksia vaikuttaa kansainvälisellä ja kansallisella tasolla ylikansallisten yritysten toimintaa koskevaan päätöksentekoon.

Ylikansallisen yritystoiminnan vakavien kielteisten piirteiden poistamiseksi on edellytettävä kansainvälisellä tasolla tehokasta valvontajärjestelmää. Tämän toteuttamiseksi on Yhdistyneitten Kansakuntien puitteissa pikaisesti valmisteltava ja hyväksyttävä ylikansallisten yritysten toimintaa varten käyttäytymissäännöstö. Erityisen tärkeätä on velvoittaa ylikansalliset yritykset antamaan kansallisille ja kansainvälisille viranomaisille ja ammattiyhdistysliikkeelle toiminnastaan tarpeellisia tietoja. On pyrittävä eri suuntauksia edustavien kansainvälisten ammatillisten järjestöjen yhteistyön vahvistamiseen Kansainvälisessä työjärjestössä ILOssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä erityisesti lisäämällä keskinäistä tiedonvaihtoa ja yhteistyötä työehtojen parantamiseksi.

Suomi tukee kansainvälisissä järjestöissä toimintaa, joka tähtää ns. mukavuuslippujärjestelmän lopettamiseen ja tasa-arvoisten edellytysten luomiseen kaikkien maiden, erityisesti kehitysmaiden, merenkulun kehittämiseksi.

Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan

Työvoimapolitiikan tehostaminen on välttämätöntä, sillä vain tuotantoa elvyttävin toimenpitein ei lähivuosina kyetä saavuttamaan täystyöllisyyttä. Sen vuoksi on välttämätöntä ryhtyä myös toimiin, joilla työmarkkinat sopeutetaan uuteen tilanteeseen mahdollisimman vähäisin haittavaikutuksin. Tämä on toteutettava tavalla, joka kohdistuu tasapuolisesti eri työntekijäryhmiin ja ottaa erityisesti huomioon vaikeimmin työttömyydestä kärsivät.

Työvoimapoliittiset näkökohdat tulevat entistä merkittävimmiksi työmarkkinakysymyksiksi. Niiden ratkaisemisessa on välttämätöntä turvata ammattiyhdistysliikkeen näkemysten huomioon ottaminen.

Työvoiman tarjontaa vähentävinä toimenpiteinä tulee selvittää koulutusajan ja vanhempainloman pidentämisen sekä eläkeiän alentamisen vaikutukset. Kansalaisten hyvinvoinnin parantamisen ja henkilökohtaisen elämän rikastuttamisen kannalta on tarpeellista pyrkiä pitkällä tähtäimellä työajan lyhentämiseen. Selvitettäessä sen toteuttamisvaihtoehtoja ja aikataulua on otettava huomioon siitä aiheutuvat työvoimapoliittiset seuraukset.

Tasapainoiseen aluepolitiikkaan

Täystyöllisyyden saavuttamiseksi tarvitaan työvoima- ja aluepolitiikan yhteen sovittamista. Työn saanti on turvattava ensisijaisesti työnhakijan omalla asuinalueella. Tässä tarkoituksessa on kehitettävä koko maan kattavaa aluepolitiikkaa ja siihen osana sisältyvää kehitysaluepolitiikkaa, jolloin tasapuolisesti otetaan huomioon kehitysedellytyksiltään heikoimpien syrjäseutujen, taantuvien teollisuusalueiden sekä kasvavien alueiden erityisongelmat.

Alueellisen kehityksen tasapainoisuutta ja kansalaisten turvallisuutta on välttämättömien muutosten aikana tuettava yhteiskuntapolitiikan kaikkien lohkojen toimenpiteillä. Tuotantorakenteen kehittämisessä ja toimintojen sijoittamisessa on otettava huomioon eri alueiden luontaiset kehitysedellytykset, kansalaisten tarpeet ja tuotannon kansantaloudellinen tehokkuus. Teollisuus- ja kasvukeskusten kehittyminen on tarpeellista taloudellisen toiminnan liikkeelle saamiseksi. Sen vuoksi on ensi sijassa paneuduttava niiden ongelmien ratkaisemiseen.

Tuotantorakenteen muuttamiseksi ja työllisyyden edistämiseksi on käytettävä suunnitelmallisesti yksityisen teollisuuden ja palvelutuotannon sijainnin ohjausta, valtion yritystoiminnan sijoittamista, kuntien elinkeinotoiminnan mahdollistamista, julkisten palvelujen sijoittamista, tehtävien jaon kehittämistä keskushallinnon, aluehallinnon ja paikallishallinnon kesken sekä maa- ja metsätalouden alueellista erikoistumista.

3.1.3. Kohti taloudellista demokratiaa

Investointien ohjaus

Vakaan työllisyyden ja tasapainoisen taloudellisen kehityksen edellytyksenä ovat uusia työtilaisuuksia luovat ja palkansaajien ansiokehitystä tukevat investoinnit. Kansantalouden kehittämisen perustaksi tulee laatia investointisuunnitelmia, joissa käsitellään investointien kokonaismäärää, elinkeinoittaista, toimialoittaista ja alueellista jakaumaa, suurimpia yksittäisiä investointeja sekä investointien rahoitusta.

Suomen Pankki ja valtion rahalaitokset

Talouspolitiikan johtaminen on hallituksen tehtävä. Tämä edellyttää hallituksen talouspoliittisten toimintamahdollisuuksien tuntuvaa laajentamista. Eduskunnalle vastuunalainen poliittisen hallituksen asemaa on vahvistettava suhteessa Suomen Pankkiin.

Hallituksella tulee olla käytössään monipuoliset lainanottomahdollisuudet, joiden avulla voidaan välttää tilapäiset maksuvalmiusongelmat ja parantaa edellytyksiä pitkäjänteisen talouspolitiikan harjoittamiselle.

Valtiolla tulee olla tuntuva osuus kotimaisilla obligaatiomarkkinoilla ja ulkomaisessa luotonotossa myös silloin, kun valtion välitön rahoitustarve suhdannetilanteesta johtuen ei sitä edellytä.

Valtion luottolaitosten toimintaa tulee olennaisesti yhtenäistää. Erityisesti valtion investointirahaston toimintamahdollisuuksia on laajennettava. Pienen ja keskisuuren yritystoiminnan julkinen rahoitus tulee keskittää yhdelle valtion luottolaitokselle.

Liikepankit ja vakuutuslaitokset

Liikepankkien saattamiseksi yhteiskunnan hallintaan on toteutettava järjestelmä, jossa valtioneuvosto nimittää enemmistön liikepankkien hallintoneuvostojen jäsenistä. Samalla hallintoneuvostojen toimialaa tulee laajentaa. Niihin tulee valita myös pankin työntekijöiden edustus. Nämä muutokset lisäisivät tuntuvasti julkisen vallan vaikutusta liikepankkien toiminnassa vähentämättä osakkaiden osinko-oikeutta.

Vakuutuslaitosten hallintoelimissä tulee suorittaa vastaavanlainen uudistus. Vakuutustoiminnan hallinnon demokratisointi aloitetaan pakollisista vakuutuksista niin, että toteutetaan julkisen vallan ja ammattiyhdistysliikkeen hallinto-osuuden laajentaminen tavoitteena pakollisten vakuutusten hoitaminen valtion omistamassa vakuutuslaitoksessa. Työväenliikkeen vakuutusyhtiöiden asemaa parannetaan.

Työeläkelaitokset

Työeläkejärjestelmän rahastoiva luonne on säilytettävä. On edistettävä työeläkelaitosten yhdistämistä. Työeläkevakuutusmaksujen automaattinen takaisinlainausoikeus tulee nykyisessä muodossa lopettaa, jotta rahoituspääomat voitaisiin suunnata yhteiskunnallisesti tärkeisiin investointeihin. Työeläkelaitosten johtokunnissa tulee lisätä ammattiyhdistysliikkeen edustusta. Myös valtiovallalla tulee olla edustus johtokunnassa.

Palkansaajarahastot

Omaisuuden jakautuminen on Suomessa pysynyt epätasaisena. Työväestö ei ole päässyt osalliseksi varallisuuden kasvusta, joka sen toimesta on luotu yrityksissä. Varallisuuteen perustuva valta on keskittynyt työnantajille ja suuromistajille.

Taloudellisen kansanvallan toteuttamiseen liittyvä vaikutusvallan ja vastuun uusjako edellyttää muutoksia yritysten omistuksessa ja päätöksenteossa. Lähivuosien aikana on luotava järjestelmä, joka pysyvästi siirtää omistukseen perustuvaa päätäntävaltaa työntekijöiden hallitsemille ns. palkansaajarahastoille. Rahastojen hallitsemia varoja tulee käyttää vain tuotantotoiminnan rahoitukseen.

Palkansaajarahastojärjestelmän luomiseksi tarvittavia selvityksiä on ryhdyttävä laatimaan pikaisesti, jotta järjestelmän toteuttaminen voisi alkaa 1980-lu-vun alkupuolella.

Osuustoiminta

Osuustoiminnallinen kauppa ja tuotanto syntyivät pienituloisen väestönosan taloudellisten ja kuluttajapoliittisten etujen edistäjiksi. Osuustoiminta antaa järjestysmuotonsa perusteella mahdollisuuden kansanvaltaisten menettelytapojen käyttämiseen elinkeinotoiminnassa.

Osuustoiminnallisen tuotannon ja kaupan on lisääntyvässä määrin turvattava kansalaisten jokapäiväisessä kulutuksessa tarpeellisten hyödykkeiden saanti. Hyödykkeiden tulee olla kuluttajalle hinnaltaan ja laadultaan mahdollisimman edullisia.

Osuustoiminnan on toiminnallaan edistettävä myös kuluttaja- ja elinkeinopoliittisia tavoitteita. Osuustoiminnallisten yritysten kehittymisedellytysten turvaamiseksi on lainsäädäntöä uudistettava siten, että niille taataan liiketaloudellisesti tasavertaiset kehittymismahdollisuudet osakeyhtiömuotoiseen ja muuhun yksityisomistukseen pohjautuvaan yritystoimintaan verrattuna. Erityisesti on turvattava osuuskuntamuotoisen yritystoiminnan rahoitusedellytykset.

Osuuskuntamuotoisten yritysten demokraattista hallintomuotoa ja toimintaedellytyksiä on parannettava. Osuuskuntien jäsenten vaaleilla valitsemien päätöksentekoelinten toimintamahdollisuuksia on laajennettava kaikkien osuuskuntien kohdalla. Osuuskuntien työntekijöille on jäsendemokratian puitteissa annettava mahdollisuus tulla valituksi hallintoelimiin.

Kuluttajapolitiikka

Kuluttajan perusturvan parantaminen edellyttää palkansaajien ja kuluttajien järjestäytymistä ja painostustoimintaa, kulutusosuustoimintaliikkeen voimistamista sekä tarvittavan lainsäädännön ja hallinnon kehittämistä.

Kuluttajalla on oltava oikeudellinen suoja markkinoinnin ja kaupanteon epäkohtia vastaan sekä tuotteiden virheellisten ja haitallisten ominaisuuksien varalta. Kuluttajansuojan kehittämiseen tulee liittyä myös tuotteiden laadulle, käyttökelpoisuudelle ja kestävyydelle asetettavien vaatimusten määrittely.

Viime kädessä kuluttajapolitiikan avulla on pyrittävä kansalaisten hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvallisuuden parantamiseen. Uudet tieteen ja tekniikan keinot lisäävät mahdollisuuksia tuottaa kestäviä ja korkealaatuisia tuotteita. Samalla ne vapauttavat voimavaroja entistä korkeammanasteisten sosiaalisten, sivistyksellisten ja kulttuurillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Kuluttajien oikeuksien turvaaminen tässä kehityksessä edellyttää mahdollisuutta vaikuttaa myös hyödykkeiden tuotantoon. Näin voidaan ehkäistä liikevoiton tavoittelun haitallisten vaikutusten heijastuminen tavaroitten ja palvelusten laatuun, mainontaan ja hinnoitteluun.

UUDISTUSTYÖN TAVOITTEET

Kansantalouden kehitys muodostaa puitteet yhteiskunnan sosiaaliselle ja sivistykselliselle uudistamiselle. Uudistuspolitiikan toteuttaminen on samalla olennainen osa täystyöllisyyttä tavoitteena pitävässä talouspolitiikassa. Kansantalouden kehittymiseen sopeutuvia uudistuksia on toteutettava sitä mukaa, kun niiden toimeenpanon poliittiset ja hallinnolliset edellytykset muodostuvat riittäviksi.

Erityinen paino on asetettava pienituloisen kansanosan elinoloja parantavien ja taloudellista kansanvaltaa tukevien uudistusten toteuttamiseen sekä työelämän uudistamiseen.

3.2. VALTIOLLISEN KANSANVALLAN JA KANSALAISOIKEUKSIEN LAAJENTAMINEN

Perustuslakien asema

Perustuslakien sisällöstä ja luonteesta riippuu merkittävällä tavalla valtiojärjestelmän kansanvaltaisuus. Perustuslakien tulee taata kansanvaltaisen yhteiskuntamuodon toteutuminen sekä kansalaisten turvallisuus ja kansalaisjärjestöjen toimintavapaus.

Perustuslakeja laadittaessa työväenliikkeen vaikutus oli varsin vähäinen. Niiden tulkinta ja soveltuminen suosivat nykyisin taloudellisen vallan omistajia ja käyttäjiä. Tutkinnoilla on vahvistettu omistusoikeuden merkitystä, mutta kansalaisten perusturvallisuuden lisääminen on laiminlyöty eikä kansalaisjärjestöjen toimintavapautta ole riittävästi tuettu.

Perustuslakien määräenemmistösäännökset estävät työväenliikettä vaikuttamasta yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen toimintaan siinä määrin, kuin sen kannatus edellyttäisi. Määräenemmistösäännösten ainoana etuna työväenliikkeelle on ollut se, että kaikkein haitallisimmat, porvarillisten eduskuntaenemmistöjen suunnittelemat lainsäädäntömuutokset on kyetty torjumaan.

Määräenemmistösäännökset ovat olennaisesti vaikeuttaneet ja jarruttaneet yhteiskunnan uudistamista. Tämä on johtunut erityisesti mahdollisuudesta siirtää laki yli vaalien eduskunnan vähemmistön päätöksellä sekä omaisuudensuojasäännöksen tulkinnoista, jotka ovat vahvistaneet omistajan asemaa. Äärimmilleen viedyillä tulkinnoilla on estetty tai vaikeutettu sellaisiakin taloudellisen toiminnan uudistuksia, joiden taakse on saatu laaja poliittinen enemmistö. Kansanvallassa keskeisin päätöksentekijä, eduskunta, ei ole päässyt riittävästi ohjaamaan yhteiskunnan kehitystä.

Eduskunnan ilmaisemaa lainsäädännöllistä ja valtiontaloudellista tahtoa toteuttaa hallitus, jonka tulee toimia eduskunnan luottamuksen varassa. Nykyisten perustuslakien säännökset eivät anna hallitukselle riittäviä edellytyksiä eduskunnan määrittelemien yhteiskuntapolitiikan peruslinjojen toteuttamiseen.

Eduskunnan vaikutusmahdollisuuksien parantaminen

Eduskunnan vaikutus- ja toimintamahdollisuuksia on parannettava ja vahvistettava sen asemaa keskeisimpänä valtioelimenä. Sen vuoksi on valtiosääntöä uudistettaessa pyrittävä seuraaviin tavoitteisiin:

1. Eduskunnan asemaa suhteessa tasavallan presidenttiin sekä valtioneuvostoon ja valtion keskushallintoon tulee vahvistaa. Keskushallinnossa tapahtuvan päätöksenteon suunnittelun ja toteutuksen merkitys on kasvanut.

2. Hallinnon parlamentaarista vastuuta sekä hallituksen ja eduskunnan mahdollisuuksia valvoa hallinnon toimintaa on korostettava hallinnon tehokkuuden sekä eduskunnan asettamien tavoitteiden toteuttamiseksi.

3. Parlamentaarisen ja kansanvaltaisen valvonnan ja vastuun piirissä olevia hallinnon tehtäviä ei saa siirtää tuomioistuimille. Eduskunnan asema lakien perustuslainmukaisuuden määrittäjänä ja ratkaisijana on säilytettävä. Lakien, asetusten ja muiden oikeusohjeiden antaminen on pysytettävä eduskunnan, hallituksen ja sen valvoman vallankäytön piirissä, eikä sitä tule siirtää ulkopuolisille laintulkitsijoille.

4. Määräenemmistösäännöksiä, jotka vaikeuttavat eduskunnan enemmistön tahdon toteutumista normaalissa lainsäädäntötyössä, on korjattava olennaisesti. Verolait on voitava säätää normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Lainsäädäntötyötä jarruttavat lepäämäänjättämissäännökset on kumottava.

5. Kansantaloudellisesti merkittävästä, tuotantoa palvelevan varallisuuden käytöstä ja taloudellisen kehityksen turvaamiseksi säädettävistä laeista on voitava päättää normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Työehtosopimusjärjestelmään kuuluva oikeus sopia palkoista ja muista työehdoista on kuitenkin turvattava.

Kansalaisten perusoikeuksien vahvistaminen

Perusoikeuksien ja -turvan kehittämisellä on pyrittävä ensi sijassa yksityisen ihmisen perusturvan vahvistamiseen sekä kansanvaltaisen toiminnan edellytysten parantamiseen. Erityisesti taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien alaa on laajennettava ja turvattava oikeus työhön, toimeentuloon, asuntoon, koulutukseen sekä lepoon ja virkistykseen.

Myös poliittisia perusoikeuksia on parannettava. On laajennettava kansalaisten mahdollisuuksia osallistua päätösvallan käyttämiseen etenkin työssä ja elinympäristössä. Yhteiskunnallisen toiminnan kannalta tärkeiden sanan- ja painovapauden sekä kokoontumis- ja yhdistymisoikeuden tosiasiallinen toteutuminen on turvattava laajentamalla niiden käyttämisen taloudellisia ja muita edellytyksiä.

Kansalaisten omassa käytössä olevalla henkilökohtaisella omaisuudella on oltava vankka perustuslain suoja.

Tuotannossa syntynyt sekä sitä palveleva varallisuus on olennaiselta osin palkansaajaväestön työn tulosta. Oikeudenmukaisuussyyt sekä yhteiskunnan suunnitelmallinen kehittäminen edellyttävät, että tällaisen omaisuuden käytön ohjaamismahdollisuuksia tavallisella lainsäädännöllä parannetaan.

Perustuslakien uudistaminen - työväenliikkeen tehtävä

Taloudellisen vallan ja etuoikeuksien haltijat vastustavat perustuslakien uudistustyötä. Siksi sen onnistuminen edellyttää poliittisten järjestöjen ja laajojen kansalaispiirien aktiivisuutta ja tukea. Se on pysyvästi luonteva ja tärkeä aihe poliittisessa keskustelussa ja järjestötoiminnassa.

Hallituksen ja tasavallan presidentin asema

Eduskunnan aseman vahvistaminen ylimpänä valtioelimenä edellyttää eräitten tasavallan presidentille kuuluvien valtaoikeuksien siirtämistä eduskunnalle tai sille vastuunalaiselle hallitukselle.

Tasavallan presidentin vakiintunut asema ulkopolitiikan johtajana on edelleen turvattava.

Valtiosääntöuudistuksen yhteydessä on toimittava seuraavien tavoitteiden saavuttamiseksi:

1. Oikeus eduskunnan hajoittamiseen ja ennenaikaisten vaalien määräämiseen on siirrettävä eduskunnalle, jonka tulee tehdä asiasta päätös hallituksen esityksestä.

2. Presidentin oikeus olla vahvistamatta eduskunnan hyväksymiä lakeja on siirrettävä hallitukselle. Hallituksen on palautettava vahvistamatta jätetyt lait eduskunnalle uutta, lopullista päätöksentekoa varten.

3. Korkeimpien oikeuksien jäsenten nimittäminen on tehtävä määräaikaiseksi ja siirrettävä eduskunnalle.

4. Presidentin oikeus asetusten antamiseen on siirrettävä hallitukselle.

5. Tasavallan presidentin valinta on siirrettävä eduskunnalle. On selvitettävä kaikki sellaiset tasavallan presidentin vaalitavan uudistusmahdollisuudet, joissa tämä päätarkoitus toteutuu.

Vaalijärjestelmän uudistaminen

Nykyaikaisten mainonta- ja tiedotuskeinojen käyttäminen on yleisten vaalien toimeenpanossa entisestään korostanut toisarvoisia näkökohtia poliittisten suuntakysymysten kustannuksella. Voimakkaasti henkilökeskeinen vaalijärjestelmä on omiaan luomaan valitsijoille sellaisen virheellisen kuvan, että yhteiskunnallinen päätöksenteko ja kansanvalta voisi perustua vain päätöksentekijöiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja yksilöllisiin mieltymyksiin. Kansanvaltaisessa päätöksenteossa vaikuttavat ratkaisevasti kuitenkin eri poliittisten ryhmittymien ja eturyhmien tavoitteet, jotka on määritelty ryhmien sisäisen päätöksenteon pohjalta. Myös vaalitilanteessa on korostetusti tultava esille eri ryhmittymien tavoitteet ja poliittiset suuntaratkaisut.

Vaalijärjestelmään sisältyvä eri poliittisten ryhmien taktinen liittoutuminen ja nykyaikaisten mainonta- ja tiedotusvälineitten käyttö ovat suosineet poliittisen ryhmittymisen pirstoutumista. Vaalijärjestelmän ja vaalimainontaa koskevien menettelytapojen kehittämisellä on tuettava kansanvallan kannalta välttämätöntä pitkäjänteistä ja vastuullista poliittista toimintaa. Poliittisten pienryhmien edustajien valituksi tulo on perusteltua, mikäli ryhmän oma ääniosuus ylittää tietyn vähimmäisrajan.

1. On selvitettävä mahdollisuudet ottaa käyttöön niin sanottu pitkälistamenettely. Tällöin on mahdollista korostaa vaaleja poliittisen suunnanmäärittelyn tilanteena, jossa ratkaisevaa on eri ryhmittymien saama kannatus. Ehdokkaitten valituksi tulemisessa on toteutettava puolueitten sisäiseen demokratiaan perustuva valinta.

2. Eduskuntavaaleissa on toteutettava äänikynnys siten, että puolueen äänioikeuden tulee ylittää tietty vähimmäisraja koko maassa tai yhdessä vaalipiirissä, ennen kuin ko. puolueen ehdokkaat voivat tulla valituiksi. Vaalilainsäädäntöä uudistettaessa on myös puolueiden väliset vaaliliitot kiellettävä.

3. Puolue- ja vaalirahoituksen on oltava avointa. Henkilökohtaista vaalimainontaa on rajoitettava.

4. Aluehallinnon vaalien toteutumisen yhteydessä on selvitettävä eduskunta-, aluehallinto- ja kunnallisvaalien ajankohtien yhdistäminen.

3.3. OIKEUS TYÖHÖN JA TYÖELÄMÄN UUDISTAMINEN

Ihmisen tasa-arvoisuuden edellytyksenä on kaikille turvattu oikeus työhön ja ammatin valintaan henkilökohtaisten edellytysten ja yhteiskunnan tarpeiden puitteissa, oikeus työn saantiin sekä oikeus työn tulosten perusteella oikeudenmukaisesti määräytyviin ansioihin.

Painopiste työntekijöiden aseman ja oikeuksien parantamisessa oli 1940- ja 1950-luvuilla neuvottelu- ja sopimusoikeuksien vakiinnuttamisessa ja siten toimeentuloturvan kehittämisessä.

1960-luvulla oli painopiste työajan lyhentämisessä 40 viikkotuntiin ja sosiaalipoliittisessa uudistustyössä, erityisesti työntekijöiden eläketurvan parantamisessa. 1970-luvulla on keskitytty työturvallisuuden ja terveyden edistämiseen uudistamalla työsuojelun valvontaa ja hallintoa sekä työsuhdeturvan parantamiseen lisäämällä työntekijöiden irtisanomissuojaa. Yritysdemokratian ja virastodemokratian kehittämistä on pyritty jatkamaan erityisesti laajentamalla työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia henkilöstöhallinnossa.

Vaikka työelämän uudistamisessa on saavutettu tuloksia, ei kehitys Suomessa ole ollut riittävää vertailtaessa sitä muihin kehittyneisiin teollisuusmaihin. Kapitalismin talouskriisit ovat tuoneet korostetusti esiin työntekijöiden perusturvallisuuden puutteellisuudet. Taloudellisessa lainsäädännössä ja työlainsäädännössä on työvoiman käyttö yrityksissä jätetty käytännössä yksinomaan pääoman omistajien lyhyen tähtäyksen liiketaloudellisista eduista riippuvaiseksi. Niihin ja tuottavuuden kohottamiseen vedoten työvoimaa voidaan nykyisin irtisanoa ja pakkolomauttaa.

Koneellistamisen ja automaation avulla on parannettu tuottavuutta ja vapautettu työntekijöitä pääasiallisesti ruumiillista voimaa vaativista töistä. Toisaalta teknistä kehitystä säätelevä lyhytjänteinen liiketaloudellinen ajattelu ja kokonaisvaltaisuuden puute synnyttävät uudenlaisia epäkohtia, työttömyyttä ja sosiaalista turvattomuutta. Tämä on voimakkaasti lisännyt työelämän uudistusten tarvetta.

Aikaisemmin kokonaisvaltaisia töitä on useilla aloilla ositettu yksinkertaisiksi vaihetöiksi. Tämä on johtanut työntekijän vaikutusmahdollisuuksien vähentymiseen työn suorittamisessa. Vaikka automatisoinnilla on pystytty parantamaan joidenkin töiden sisältöä, on se myös johtanut työn henkisen rasituksen lisääntymiseen, työn yksitoikkoistumiseen sekä työpaikkojen vähenemiseen. Ammattien rakenne ja sisältö on muuttunut. Kapea-alaisten työtehtävien lisääntyessä on syntynyt niin sanottuja vaiheammatteja ja uusia matalapalkkaisia ryhmiä. Ammattitaidon merkitys työtehtävien suorittamisessa on useissa tapauksissa jopa vähentynyt. Ammattien häviämisestä aiheutuvia monitahoisia vaikutuksia ei ole otettu johdonmukaisesti huomioon ammatillisen koulutuksen kehittämisessä.

Yhteiskunnallisen uudistustyön ja laajentuneen koulutuksen myötä ovat sosiaaliset ja tiedolliset edellytykset kasvaneet demokratian toteuttamiselle kaikilla elämänaloilla. Työn vastuullisuuteen ja työssä viihtyvyyteen kohdistuvat odotukset ovat kasvaneet. Työntekijöiden vaatimukset vaikutusmahdollisuuksien parantamiseksi työhön ja ympäristöön liittyvässä päätöksenteossa ovat voimistuneet.

Uudistustyön jatkuvuus

Työelämän uudistaminen edellyttää jatkuvaa toimintaa työntekijöiden perusturvallisuuden parantamiseksi. Työelämän uudistamisvaatimukset tulee entistä painotetummin ottaa huomioon yhteiskunnallisessa ja teknillisessä kehityksessä. Työelämään vaikuttavat haitalliset seuraukset on torjuttava ennakolta.

Työelämää uudistettaessa on edettävä kahta linjaa. Toisaalta on lainsäädäntötoimin jatkuvasti lisättävä työntekijöiden perusturvallisuutta ja puututtava yhteiskunnallisen ja teknisen kehityksen synnyttämiin epäkohtiin. Toisaalta on myös sopimusteitse laajennettava työntekijöiden, heidän luottamusmiestensä ja ammattiyhdistysliikkeen oikeuksia valvoa työpaikoilla, yrityksissä, virastoissa ja laitoksissa tapahtuvaa työolosuhteisiin liittyvää päätöksentekoa. Työntekijöiden, toimihenkilöiden ja heidän ammatillisten järjestöjensä oikeuksia lisäämällä on mahdollista jo ennalta ehkäistä epäkohtien kehittyminen.

Uudistustoiminta edellyttää työelämän nykyisten valtasuhteiden muuttamista. Valtiosäännön antama pääomanomistuksen suoja on liiallinen työntekijöiden asemaan ja oikeuksiin verrattuna. Lainsäädännön työnantajalle turvaama vapaa työvoiman käyttöoikeus on johtanut liiketaloudellisten näkökohtien ylikorostumiseen työntekijöiden taloudellisen ja sosiaalisen turvallisuuden kustannuksella. Työnantajan yksipuolinen johto- ja valvontaoikeus työntekijän työhön estää demokratian laajentamista työelämässä.

Valtiosääntöä on muutettava siten, että eduskunnan enemmistöllä on riittävät mahdollisuudet joustavaan ja jatkuvaan työelämän uudistamiseen. Työelämää koskevan lainsäädännön tulkinnanvaraisuutta on vähennettävä. Työntekijän oikeuksien toteuttamiseksi lainsäädännöstä on poistettava työnantajien yksipuoliset tulkintaoikeudet ja laajennettava neuvotteluja sopimustoiminnan aluetta.

Suomalainen työelämää koskeva lainsäädäntö on jäänyt huomattavasti jälkeen pohjoismaisesta lainsäädännön tasosta. Tämä koskee sekä yritysdemokratiaa että muuta työlainsäädäntöä kuten työsuojelua ja työsuhdeturvaa koskevia säännöksiä. Tämä jälkeenjääneisyys on kiireellisesti korjattava.

Työelämän uudistamisen jatkaminen lainsäädännön ja sopimuspolitiikan avulla edellyttää ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen kiinteätä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa.

Työehtosopimustoiminta on ammattiyhdistysliikkeen tärkein väline jäsentensä työehtojen parantamisessa. Ammattiyhdistysliikkeen sosialidemokraattien tavoitteena tulee olla sekä työ- että virkaehtosopimusten ja niitä säätelevien lakien uudistaminen ammattiyhdistysliikkeen hyväksymien ohjelmien mukaisesti. Sopimustoiminnan sitovuutta tulee vahvistaa. Sopimusten sitovuus ei voi olla riippuvainen tuotantoelämän nousu- ja laskukausista tai muista markkinavoimista.

Sosiaalipolitiikan tuloja tasoittavien keinojen lisäksi tulopolitiikassa on käytettävä määrätietoisesti solidaarista palkkapolitiikkaa ja matalapalkkaryhmien palkkauksellista asemaa korjaavaa matalapalkkapolitiikkaa. Sosialidemokraattinen puolue tukee ammattiyhdistysliikkeen pyrkimyksiä solidaarisen palkkapolitiikan toteuttamisessa.

Työn saannin turvaaminen ja työsuhdeturva

Työn saannin turvaaminen kaikille on välttämätöntä kansalaisten aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Työttömyys aiheuttaa henkisiä ja taloudellisia rasituksia, joita ei voida korvata pelkällä taloudellisella tuella. Pitkäaikainen työttömyys johtaa erityisesti nuorten keskuudessa passiivisuuteen ja vieraantumiseen. Työnantajat pyrkivät käyttämään työttömyyttä työntekijäin aseman heikentämiseen.

Taloudellista kasvua ja tuotannonalojen kehitystä on ohjattava siten, että työpaikkojen määrä on riittävä täystyöllisyyden saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Julkisen palvelutuotannon ja julkisten investointien merkitys työllisyyden turvaamisessa on tiedostettava ottamalla julkinen sektori omana tuotannonalanaan aktiivisen pysyviä työpaikkoja lisäävän työvoimapolitiikan kohteeksi ja osaksi kansantalouden kehittämistavoitteita.

Yrityksille tulee asettaa velvoitteita huolehtia työn jatkuvuudesta. Yrityksille myönnettävälle julkiselle rahoitustuelle tulee asettaa työllisyyttä tukevia ehtoja, joiden noudattamista on voitava tehokkaasti valvoa. Suunnitelmallisuutta yritysten työvoiman käytössä on voimakkaasti lisättävä. Yritysten on ilmoitettava työvoimaviranomaisille ja työntekijöitä edustaville ammattijärjestöille työvoiman käyttöä koskevista muutoksista siten, että nämä voivat muutosten johdosta ryhtyä ajoissa tarvittaviin toimenpiteisiin. Suhdannetasausjärjestelmiä on kehitettävä niin, että työllisyysnäkökohdat voidaan ottaa tehokkaasti ja jatkuvasti huomioon.

Uuden teknologian kehittämiselle ja käyttöön otolle on asetettava vaatimus myös työllisyysnäkökohtien huomioon ottamisesta. Työntekijöiden koulutusta tehostamalla, työaikajärjestelyillä ja työntekijöiden sekä ammattiyhdistysliikkeen vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä on luotava edellytykset teknisen kehityksen hallitulle säätelylle ilman yhteiskunnallisia ja inhimillisiä haittavaikutuksia.

Työsuhdeturvan tehostamisella on parannettava työntekijöiden yhteistä suojaa lyhytaikaisista taloudellisen tilanteen vaihteluista johtuvia joukkolomautuksia vastaan. Samalla on parannettava jokaisen työntekijän yksilöllistä suojaa myös erityisryhmien osalta. Yhteiskunnan on taattava toimeentulo koko työttömyyden ajan. Tuotannon rakennemuutoksiin on liitettävä sellaisten taloudellisten järjestelmien toteuttaminen, jotka turvaavat koko yrityksen tai tuotannonalan työntekijöiden työsuhdeturvan.

Yksityisen työntekijän työsuhdeturvaa on parannettava myös iän, sukupuolen, vamman tai muiden vastaavien syiden takia tapahtuvan syrjinnän estämiseksi. Erityisryhmien kuten raskaana olevien naisten terveydellisen suojan ja työsuhdeturvan todellinen parantaminen edellyttää lisäksi, että oikeudenmukaisuus on tehokkaasti turvattu myös työhönotossa, töiden jakamisessa ja järjestelyissä, sisäisissä siirroissa ja yleensä henkilöstöpolitiikassa.

Työsuhdeturvan käytännöllisessä toteuttamisessa on laajennettava ammattiyhdistysliikkeen valvontaoikeuslaki ja neuvottelumahdollisuuksia lomautusten ja irtisanomisten estämiseksi.

Työaika

Osa tuottavuuden kasvusta tulee suunnata edelleen työajan lyhentämiseen ja ammattien sisällön kehittämiseen. Työajan lyhentämistä tulee tarkastella myös työntekijän koko elinikäisen työajan kannalta päivittäisten, viikottaisten ja vuosittaisten työaikojen lyhentämismahdollisuuksien lisäksi. Työajan lyhentämistä tulee jatkaa toteuttamalla kaikille työntekijöille kuuluva kahden viikon palkallinen talviloma. Terveydelle vaaralliset työolot sekä erityisen rasittavat ja kuluttavat työtehtävät edellyttävät työsuojelutoimenpiteiden lisäksi työajan lyhentämistä. Samoin iän, sukupuolen tai vammautumisen aiheuttamat yksilölliset seikat ja perhepolitiikan tavoitteiden toteuttaminen tulee ottaa huomioon työaikajärjestelyjä toteutettaessa.

Työaikajärjestelyissä olevien puutteiden poistamiseksi ja vapaa-ajan käytön kehittämiseksi tulee kaikki työntekijäryhmät saattaa työaikalainsäädännön piiriin. Työaikalainsäädännön sisäiset ristiriitaisuudet ja tekniset heikkoudet tulee viipymättä korjata.

Teknologiaa ja yhteiskunnan palvelutuotantoa on kehitettävä ja suunnattava siten, että yö- ja vuorotyön lisääntyminen voidaan ehkäistä ja niistä aiheutuvia haittoja vähentää. Tästä huolimatta tulevaisuudessakin on monia työelämän tehtäviä, joissa tehdään yö- ja vuorotyötä. Yhteiskunnallisten palvelusten järjestämisessä on otettava tasavertaisesti huomioon yö- ja vuorotyöntekijöiden ja lapsiperheiden tarpeet.

Työaikalaissa määrättyjä ylityön enimmäismääriä on alennettava puoleen nykyisestä, ja ylitöiden teettämisen valvontaa on tiukennettava. Hätätyöt on rajoitettava todellisiin katastrofitilanteisiin.

Yhdyskuntasuunnittelua tehostamalla tulee työmatkoihin käytettävää aikaa lyhentää. Yhteiskunnan kehittyminen ja työtehtävien muutokset edellyttävät, että osa työajasta käytetään työntekijöiden ammatilliseen ja yleissivistävään koulutukseen tavoitteena ammattien sisällön kehittäminen ja työn antaman tyydytyksen lisääminen.

Työllisyys- ja kustannusvaikutukset on selvitettävä työaikajärjestelyjen eri mahdollisuuksien pohjalta. Työaikajärjestelyillä on edistettävä työntekijöiden työ- ja elinolosuhteiden parantamisen lisäksi myös täystyöllisyyden saavuttamista. Turvatun toimeentulon takaavan täyden, virka- taikka lisäsopimuksin toteutetun työeläkkeen saajat eivät saa työhönotossa syrjäyttää muita hakijoita. Työaikajärjestelyjä ei tule käyttää tuotannon pääomavaltaistumisen kiihdyttämiseksi. On huolehdittava siitä, että työaikajärjestelyjä ei käytetä työtahdin kiristämiseen tai muulla tavoin työntekijän kannalta haitallisesti.

Työolojen parantaminen

Työolojen parantamisella pyritään takaamaan jokaiselle työntekijälle turvallinen, terveellinen ja viihtyisä työympäristö. Työsuojelun näkökohdat on otettava huomioon kaikissa työelämän muutoksissa. Ruumiillisen turvallisuuden rinnalla on mielenterveyden merkitys jatkuvasti kasvanut. Viihtyisä työympäristö ja kehittävä työ voivat toteutua vain, kun työntekijät ovat itse vaikuttamassa työn sisältöön ja työolojen muotoutumiseen.

Työympäristön järjestelmälliselle parantamiselle on luotava edellytykset. Turvallisuutta säätelevää työsuojelunormistoa on valmisteltava tärkeysjärjestyksessä ottaen huomioon poistettavien työsuojeluongelmien vakavuus. Työpaikkojen työntekijöiden ja ammattiliittojen tulee keskeisesti osallistua valtakunnallisten ja työpaikkakohtaisten työsuojelun parantamissuunnitelmien valmisteluun ja toimeenpanon valvontaan.

Työsuojelusäännöksiä ja työsuojeluviranomaisten toimintaedellytyksiä on kehitettävä siten, että voidaan tehokkaasti puuttua työn kuluttavuuteen, rasittavuuteen sekä ruumiillisia ja henkisiä sairauksia aiheuttaviin työympäristön epäkohtiin. Työntekijöillä ja heidän edustajillaan on oltava oikeus keskeyttää työntekijäin terveyden tai turvallisuuden vaarantava työ. Työlainsäädännön rikkomuksista aiheutuvien rangaistusten tulee olla kaikki tapaukset kattavia ja oikeassa suhteessa niiden aikaansaamaan haittaan ja vahinkoon. Käyttöön tulee ottaa myös työnantajien yhteisövastuu.

Työsuojelukoulutusta on tehostettava sekä yleisen koulutusjärjestelmän puitteissa että jatko- ja täydennyskoulutuksen osalta. Työsuojelukoulutuksen on oltava osa kaikkea ammatillista koulutusta. Tarvittaessa on lakimääräisesti turvattava työntekijöiden järjestöille mahdollisuudet työsuojelukoulutuksen järjestämiseen työntekijöiden etujen mukaisesti työnantajan kustannuksella.

Työhön liittyvää tapaturmien ja ammattitautien vaaraa ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa. Ammattitautien ja työtapaturmien aiheuttamien haittojen vähentämiseksi on kehitettävä vakuutusjärjestelmä, joka korvaa mahdollisimman täydellisesti työstä aiheutuvista vammoista johtuvat menetykset. Vakuutusjärjestelmän hallinnossa on turvattava laaja työntekijäin edustus, se on toteutettava työnantajan kustannuksella ja sen toteuttamisessa on vahvistettava työväenliikkeen vakuutuslaitosten asemaa. Tapaturman tai ammattitaudin nyt yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset on siirrettävä aiheuttajaperiaatteen mukaisesti täysin työtapaturmasta vastuussa olevan työnantajan maksettavaksi.

Yritys- ja virastodemokratia

Yritysdemokratian kehittämisellä tarkoitetaan sellaisia jatkuvia uudistuksia, joiden avulla työntekijöiden ja toimihenkilöiden sekä luottamusmiesten ja ammatillisten järjestöjen asema ja oikeudet vahvistuvat työpaikoilla, yrityksissä, virastoissa ja laitoksissa. Yhteiskunnan tasapainoisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että tuotannon ja työelämän muutokset rakentuvat entistä enemmän työntekijöiden aktiivisuuden, ammattitaidon ja kokemuksen varaan. Tämä on mahdollista vain laajentamalla tuntuvasti työntekijöiden oikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia.

Yritysdemokratian avulla pyritään työn merkityksen ja työpaikan valtasuhteiden muuttamiseen siten, että työ ei olisi vain toimeentulon hankkimisen keino. Sen tulee olla myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto, johon sisältyy mahdollisuus itsensä kehittämiseen.

Yritys- ja virastodemokratian toteuttamisessa voidaan edetä asteittain. Ensimmäisenä asteena on työnantajan yksipuolisen työnjohto- ja valvontaoikeuden rajoittaminen erityisesti henkilöstöpolitiikassa. Työntekijäin ja toimihenkilöiden aseman parantamisessa on käytettävissä useita tapoja. Merkittävimmät ovat työnantajalle säädettävä neuvottelu- tai sopimuspakko, työntekijäin veto-oikeus erikseen määrätyissä asioissa sekä välitön osallistuminen päätöksentekoon. Lähtökohtana on pidettävä, että työnantaja ei saa tehdä yksipuolisesti päätöksiä, jotka vaikuttavat merkittävästi yksityisen työntekijän työoloihin ja jokapäiväiseen elämään.

Yrityksen ja viraston henkilöstöpolitiikka rakentuu viime kädessä taloutta ja tuotantoa koskeviin ratkaisuihin. Niistä keskeisimpiä ovat työmenetelmien muuttaminen, kone- ja laitehankinnat, tuotettavien tavaroiden taikka palvelusten muuttaminen sekä toiminnan supistaminen, laajentaminen tai siirto toiselle paikkakunnalle. Näissä asioissa työnantajalla ei tule olla oikeutta tehdä ratkaisua neuvottelematta jo päätöksenteon valmistelun aikana työntekijäin ja toimihenkilöiden kanssa.

Monien työoloja koskevien järjestelyjen lähtökohtana voidaan pitää sitä, että työelämän osapuolten on päästävä asioista yksimielisyyteen. Työelämän uudistamisen lähtökohtana on kuitenkin se, että työntekijöiden asema on turvattava myös silloin, kun heidän oikeutettuja vaatimuksiaan ei oteta huomioon. Tämän vuoksi työnantajien yksipuolinen oikeus tulkita lakeja ja sopimuksia on poistettava. Lisäksi sellaisten muutosten osalta, jotka välittömästi vaarantavat työntekijäin perusturvallisuutta, on säädettävä joko lykkäävä tai kieltävä veto-oikeus. Henkilöstöpolitiikan piiriin kuuluu myös asioita, joissa päätösvalta voitaisiin siirtää työntekijöille.

Yritysdemokratiaa ei voida kehittää ilman avointa tiedon kulkua. Työntekijöille on turvattava tiedot sekä välittömästi heitä itseään koskevissa asioissa että myös työpaikkaa ja koko yritystä koskevissa taloudellisissa ja tuotannollisissa kysymyksissä.

Yritysdemokratian ensimmäinen vaihe merkitsee ennen kaikkea työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmän täydentämistä ja sitä koskevien lakien uudistamista. Tämän ohella palkansaajilla on oltava oikeus käyttää päätösvaltaa myös yritysten ylimmässä hallinnossa.

Yritys- ja virastodemokratiaa ei pidä nähdä vain yksittäisinä muutoksina, vaan myös osana yhteiskunnallista ja ennen kaikkea taloudellista demokratiaa. Tämän vuoksi työ- ja virkaehtojärjestelmien kehittämistä, ylimpään hallintoon osallistumista ja palkansaajarahastoja on tarkasteltava kokonaisuutena.

Yritys- ja virastodemokratian toteuttamisessa ei saa synnyttää uusia virkavaltaisia hallintojärjestelmiä. Osallistumisessa on painotettava yksityisen työntekijän ja toimihenkilön käytössä olevia oikeuksia. Yrityksessä ja virastoissa on aina toteutettava myös välillisen demokratian muotoja. Välillinen osallistuminen on luonnollisinta rakentaa työntekijäin vapaaehtoisten organisaatioiden, kuten ammattiosastojen luottamusmiesten ja lakisääteisten työsuojeluvaltuutettujen varaan.

3.4. TIEDE JA TEKNOLOGIA

Tiede lisää luotettavaa uutta tietoa ja ymmärtämystä ihmisestä itsestään, yhteiskunnallisista suhteista, luonnosta ja ihmisten vuorovaikutuksesta luonnon kanssa. Tiede ja teknologia antavat mahdollisuuden tuotantovoimien pitkäntähtäyksen kehittämiseen, elämisen laadun parantamiseen ja demokraattisten toimintavaihtoehtojen lisäämiseen. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden merkitys korostuu myös yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien kritiikissä sekä luovuuden ja solidaaristen ihmissuhteiden edistämisessä. Asetettujen päämäärien saavuttaminen edellyttää tiedon vapaata kulkua ja tieteen tulosten tasa-arvoisia käyttömahdollisuuksia.

Tieteen ja teknologian avulla on voitu merkittävästi lisätä yhteiskuntien vaurautta ja parantaa elämisen laatua. Tiede tuotantovoimana muuttaa ihmisten elinolosuhteita ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Erityisesti luonnontieteiden kehitykseen perustuvat teknologiat muodostavat taloudellisen suorituskyvyn keskeisen tekijän. Työn sisältö, työmenetelmät ja -organisaatiot sekä työllisyyden kehittyminen riippuvat yhä suuremmassa määrin kehitettävästä ja käyttöönotettavasta teknologiasta.

Kapitalismin markkinavoimien ohjaamana tieteellis-tekninen kehitys ei kuitenkaan suuntaudu ihmisen ja yhteiskunnan etujen mukaisesti. Työllisyyden turvaamista ei ole pystytty ottamaan huomioon merkitystään vastaavalla tavalla. Monikansallisten yritysten johtoasema teknistieteellisessä tutkimuksessa lisää ennestään niiden valtaa. Tieteen ja teknologian käyttö omaisuuden kartuttamisen ja voitontavoittelun välineenä vaarantaa elinympäristön säilymisen ja tasapainoisen yhteiskunnallisen kehityksen. Valtaosa maailman tieteellisistä voimavaroista palvelee tällä hetkellä asevarustelua.

Suomessa tieteellisen tutkimuksen puutteellisuudet ovat ilmentyneet ennen muuta siten, että tuotantotoimintaa ei ole voitu kehittää riittävästi tuontia korvaavilla ja pitkälle kehittyneen teknologian aloilla. Julkisella vallalla ei ole ollut tehokkaita mahdollisuuksia ohjata yritysten tutkimustoimintaa ja uusien teknologioiden kehittämistä. Tieteelliset voimavarat ovat olleet huomattavalta osin kokonaisvaltaisen ja parlamentaarisessa ohjauksessa tapahtuvan suunnittelun ulkopuolella. Työntekijöiden mahdollisuudet vaikuttaa kehittäviin ja käytössä oleviin tuotantomenetelmiin ja teknologioihin ovat olleet varsin rajoittuneet.

Tieteen ja teknologian aineellisia ja henkisiä voimavaroja on lisättävä osoittamalla riittävästi varoja sekä tutkijoiden koulutukseen että tutkimustyön suorittamiseen siten, että Suomen kansallisen yhteiskuntakehityksen ja kulttuurin erityispiirteet voidaan turvata täysipainoisesti. Tieteellisen tutkimuksen panosta maamme perusongelmien ratkaisemisessa on voimistettava. Tutkimustyötä on erityisesti suunnattava aloille, jotka mahdollistavat kansallisten voimavarojen tehokkaan hyväksikäytön. Energiaa ja raaka-aineita säästävien tieteellisteknisten vaihtoehtojen kehittämistä on suosittava. On järjestettävä ajankohtaisen tiedon saanti maamme energia- ja raaka-aine-tilanteesta ja sen vaikutuksesta kansantalouteen.

Tieteellisteknistä kehitystä on suunnattava maamme teknologisen perustan vahvistamiseen ja monipuolistamiseen. Tällöin on toimenpiteiden työllisyysvaikutukset otettava ensisijaisesti huomioon. Samalla on keskeistä edistää tieteellisen tutkimuksen avulla työympäristön parantamista, terveydelle vaarallisten ja yksitoikkoisten työtehtävien poistamista, työntekijöiden tietojen ja taitojen kehittämistä sekä heidän demokraattisten vaikutusmahdollisuuksiensa lisäämistä.

On parannettava tutkimuksen mahdollisuuksia arvioida yhteiskuntakehityksen vaihtoehtoja talouden, teknologian, sosiaalisen ympäristön ja elämäntapojen muodostaman kokonaisuuden pohjalta. Tässä tarkoituksessa on kehitettävä yhteistoimintamuotoja tiedeyhteistöissä sekä järjestettävä tiedelaitosten ja kansanvaltaisen päätöksenteon jatkuva yhteydenpito.

Tiedon vapaa kulku ja keinotekoisten, erikoistuneen tiedon omistukseen ja hallussapitoon perustuvien valtasuhteiden purkaminen ovat demokraattisen kehityksen edellytyksiä. On tuettava vapaaseen tiedon muodostukseen ja -hankintaan perustuvaa demokraattista käytäntöä. Tieteellinen tutkimustyö ja tieto sen tuloksista on ulotettava tiedonvälityksen, sivistysharrastusten ja kansalaisjärjestöjen toiminnan avulla myös perinteisten tiedelaitosten ulkopuolelle. Ajanmukaisen tieteellisen tiedon välittäminen on turvattava kaikessa koulutuksessa. Saattamalla tieteellistä tietoa koko kansan omaisuudeksi voidaan estää sen väärinkäyttö taloudellisten, poliittisten tai ideologisten valtapyyteiden välineenä.

1. Maamme tieteellistä ja teknologista perustaa on vahvistettava olennaisesti. Suunnitelmallista ja tavoitteellista kehittämistä on jatkettava 1970-lu-vun tiedepolitiikan suuntaviivojen pohjalta osana yhteiskunnallista uudistuspolitiikkaa.

2. On järjestettävä avoin ja kattava tieteellisen tiedon välittyminen. Tietojärjestelmiä kehitettäessä on kiinnitettävä tiedelaitosten tarpeiden lisäksi erityistä huomiota demokraattisen päätöksenteon ja kansalaisten tiedontarpeeseen.

On laadittava säännöllisesti yhteenveto maamme tieteen ja teknologian tilasta ja kehitysnäkymistä julkista keskustelua ja kritiikkiä varten. Eduskunnan mahdollisuuksia kehittämistavoitteiden asettamiseen on lisättävä olennaisesti.

3. On edistettävä tutkimusten julkisuutta ja kehitettävä sellaisia tutkimuksen muotoja, joissa tutkijat voivat työskennellä yhteistyössä muiden kansalaisryhmien kanssa. Kansalaisjärjestöjen mahdollisuuksia tutkimuksen tavoitteiden asettamisessa, tutkimusaloitteiden tekemisessä ja omaehtoisessa tutkimustyössä on lisättävä. Työntekijöiden järjestöille on turvattava taloudelliset edellytykset omaan tutkimustyöhön.

4. On edistettävä sellaista perus- ja soveltavaa tutkimusta, joka voi olla apuna yhteiskunnan kehitysvaihtoehtojen muotoilussa, demokraattisten toimintamahdollisuuksien lisäämisessä sekä terveellisten asuin- ja elinympäristöjen ja työn sisältöä rikastuttavien teknologioiden kehittämisessä.

5. On lisättävä julkisen yritystoiminnan osuutta myös yritysten tutkimustoiminnassa erityisesti teknologisesti kehittyneillä aloilla.

6. Työntekijöillä ja heidän järjestöillään tulee olla oikeus vaikuttaa yritysten tutkimuspolitiikkaan sekä kehitettävien ja käyttöönotettavien teknologioiden sisältöön.

7. Valtioiden välistä tieteellistä ja teknologista yhteistyötä on eri muodoissaan tehostettava ja laajennettava kansallisten etujen mukaisesti. Myös ylikansallisten yritysten tieteellisteknisessä toiminnassa on otettava huomioon valtioiden välisen yhteistoiminnan periaatteet. Valtionhallinnon kansainvälistä tieteellisteknistä yhteistyötä hoitava organisaatio on saatettava kehittyviä vaatimuksia vastaavaksi.

8. Pyrkimyksiä uuden kansainvälisen talousjärjestyksen toteuttamiseksi on tuettava tieteellisellä ja teknologisella yhteistyöllä ja asiantuntija-avulla.

3.5. MAA- JA METSÄTALOUSPOLITIIKKA

Maatalous sekä metsä- ja puutalous ovat maaseudun haja-asutusalueiden tärkeimmät työllistäjät ja toimeentulon antajat. Nykyisin maatalous on kuitenkin pääasiallinen tulolähde suuremmalle osalle väestöä kuin maamme pohjoinen sijainti, muut luontaiset tuotantomahdollisuudet ja rationaaliset tuotantomenetelmät edellyttäisivät. Maatalouden sekä metsä- ja puutalouden koneellistumisen aiheuttamat ongelmat ovat kärjistyneet pienillä, usein asutustoiminnan tuloksena syntyneillä tiloilla. Maaseudun asuttuna säilymisen ja maatalousyhteisöjen toimivuuden ehtona on, että maaseudulle saadaan lisää työtilaisuuksia sinne sopiviin muihinkin kuin perinteisiin maatilatalouden ammatteihin. Oman kulutustarpeen ylittävä maataloustuotanto ja ylituotannon saama huomattava valtion tuki ovat vähentäneet edellytyksiä muun tuotannon kehittymiseltä. Elintarvikkeiden nopea hintakehitys ja maatalouden jatkuvasti lisääntyvä valtion tuki ovat olleet myös keskeisiä inflaatiotekijöitä.

Tilarakenteen parantaminen ja uusien tuotantomenetelmien soveltaminen aiheuttavat huomattavaa pääoman tarvetta. Maatalouden investointien tuottavuutta on kohotettava ja rationalisointitoimintaa tehostettava. Painopistettä on siirrettävä hintoihin sisältyvästä maatalouden tuesta maatalouden sisäisiä tuloeroja tasaavaan välittömään tilakohtaiseen tuotantotukeen kuitenkin niin, että samalla edistetään maatalouden pitkäjänteistä ja tasapainoista kehittämistä. Kuluttajahintojen ja viljelijöiden tulojen säätelyn lisäksi myös tuotantomenetelmien muuttuminen ja pyrkimys maatilojen tuloerojen tasoittamiseen edellyttävät maataloustulojärjestelmän muuttamista ja entistä tehokkaampaa valvontaa.

Metsät säilyvät Suomen tärkeimpänä luonnonvarana. Nykyinen metsälainsäädäntö ja -hallinto eivät kuitenkaan takaa tehokasta yksityismetsien hoitoa ja puunkorjuuta. Samalla kun yhteiskunta kustantaa lisääntyvästi metsänhoidon ja -parannukset, saadaan riittämättömät takeet toiminnan tuotosvaikutuksista. Veroluontoinen metsänhoitomaksu rasittaa epäoikeudenmukaisesti pienmetsänomistajia, jotka eivät saa vastaavia palveluja. Suhdannevaihtelujen kärjistyminen puukaupoissa vaikeuttaa metsätyöntekijöiden ja pienmetsänomistajien toimeentulomahdollisuuksia.

Elintarvikkeiden ja puun tuotannossa, jalostuksessa ja jakelussa sekä näiden alojen hallinnossa on tapahtunut pitkälle menevää taloudellista ja poliittista keskittymistä. Tämän johdosta suppeat porvarilliset ryhmät voivat kansanvaltaisen päätöksenteon syrjäyttäen määrätä olennaisesti maa- ja metsätalous-politiikan kehittymisestä.

Tavoitteeksi on asetettava suunnitelmallisesti kehittyvä, perheviljelmiin perustuva, kohtuuhintaisen, terveellisen ja omavaraisen peruselintarviketuotannon turvaava maatalous. Maatilataloutta kehittämällä on viljelijöille sekä heidän perheilleen turvattava tasa-arvoinen hyvinvointi. Tällöin muodostuvat keskeisiksi seuraavat maaseudun elinkeinopoliittiset kysymykset:

1. Kokonaisvaltainen maaseutupolitiikka edellyttää perinteisten maaseutuammattien vähenemisen suunnitelmallista korvaamista uusilla työpaikoilla. Tarvitaan alueelliset ja valtakunnalliset, ajoitetuista toimintatarpeista muodostuvat suunnitelmat, joissa selvitetään
a) täystyöllisyyden ja toimeentulon turvaaminen maaseudulla,
b) maatalouden sekä metsä- ja puutalouden asema niin valtakunnallisessa kuin aluepolitiikassa,
c) pienviljelmien kehittyminen osa-aikaviljelmiksi muiden elinkeinojen kuin maatalouden avulla,
d) maatalouden sivuelinkeinojen ja erikoistumisen kehittäminen sekä
e) maaseudun, erityisesti haja-asutusalueiden palvelujen turvaaminen.

2. Kansanterveyden kohentumiseen tähtäävän terveellisen ruokavalion turvaamisen on oltava tärkeä maataloustuotannon suuntaamisen lähtökohta. Maataloustuotannon ja elintarviketeollisuuden on otettava huomioon kuluttajien tarve saada ravintoaineet korkealaatuisina, mahdollisimman edullisesti ja käytännöllisessä muodossa. Myös kuluttajavalistuksella on tuettava terveellisen ruokavalion muodostumista.

3. Maataloudelle on asetettava selvät tuotantotavoitteet, jotka asteittain saatetaan maamme väestön tarpeiden tasolle. Tavoitteet ylittävälle osalle maksetaan vain vientihintojen edellyttämää korvausta. Elintarvikehuollon turvaaminen edellyttää erityisjärjestelyjä, lähinnä varastointikysymysten selvittelyä ja varastoinnin kehittämistä. Erikoistuvan maatalouden markkinoiden tasapainoittamiseksi valtion tukijärjestelmää on kehitettävä siten, että se edistää tuotantosopimuksiin perustuvaa maataloustuotantoa. Ylimääräistä, koneviljelyyn soveltumatonta peltoa on suunnitelmallisesti poistettava viljelystä ensisijaisesti metsittämällä.

4. Maataloustuen oikeudenmukaisen jaon toteuttamiseksi nykyistä suurempi osa maatalouden hintoihin sisältyvästä tuesta on siirrettävä maatalouden välittömään tilakohtaiseen tukeen, jonka jako on saatava tasapuoliseksi. Maataloudelle on kehitettävä kansantaloudellisesti tarkoituksenmukainen rationalisointi- ja rahoitusjärjestelmä, joka parantaa maatalouden rakennetta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä maatalouden energiakysymyksiin ja koneellistamisen aiheuttamiin kustannuksiin. Maatilatalouden verotuksen poisto-oikeuksia tarkistamalla tulee estää liikainvestoinnit.

5. Maapoliittista lainsäädäntöä on kehitettävä maanomistukseen liittyvien ja viljelysmaakeinottelun aiheuttamien epäkohtien vähentämiseksi. Yhteiskunnan toimin maan hinta on pidettävä kurissa. Tämä helpottaa myös maatiloilla sukupolvenvaihdosta, jonka aiheuttaman rasituksen vähentämiseksi on muutettava maatalousomaisuuden osalta perintölainsäädäntöä viljelyä jatkavien perillisten hyväksi samalla estäen keinottelumahdollisuudet. Yleensäkään maatalouselinkeinon harjoittaminen ei saa perustua vain maanomistukseen, vaan yrittäjän ammattitaidolle ja omalle ammatinvalinnalle on annettava ratkaiseva merkitys. Tilojen haitallinen jakaminen on estettävä. Tuotannosta luopuvien tilojen hyvä peltomaa on ohjattava viljelyä jatkavien lisämaaksi. Maatalouden kansantaloudellista tuottavuutta on lisättävä edistämällä yhteiskunnan toimenpitein myös maanvuokrausta.

6. Maatalouden hintajärjestelmä on saatava tuotantomenetelmiltään kehittyneeseen ja erikoistuneeseen maataloustuotantoon ja markkinointiin soveltuvaksi.

7. Maatalousalan koulutus ja neuvonta on uudistettava vastaamaan kehittyvän maatalouden tarpeita ja myös pienviljelmien tarpeet kattavaksi. Viljelijöiden välistä tuotannollista yhteistyötä on edistettävä niin neuvonnan kuin lainsäädännönkin keinoin. Yhteistyöllä voidaan osin lieventää karjatalouden mukanaan tuomaa sidonnaisuutta. Sidonnaisuuden lieventäminen edellyttää myös kunnallisen lomittajajärjestelmän kehittämistä ohjaamalla osa maataloustulon korotuksista tähän tarkoitukseen.

8. Erikoisviljelyn ja puutarhatoiminnan avulla tulee monipuolistaa elintarvikeomavaraisuutta ja viljelijöiden toimeentuloedellytyksiä. Myös terveellisten ruokailutottumusten aikaansaamiseksi on vihannesten, hedelmien ja marjojen tuotantoa, varastointia sekä markkinointia kehitettävä ja samalla tehtävä mahdolliseksi kuluttajille kohtuullisten hintojen avulla näiden tuotteiden olennaisesti nykyistä suurempi käyttö. Turkistarhaukselle tarjoutuvia vientimarkkinoita on käytettävä hyväksi, mikä edellyttää kilpailukyvyn säilyttämistä rehujen hintojen osalta sekä alan tutkimustoiminnan kehittämistä.

Erikoisviljelyjä ja puutarhatoimintaa on edistettävä myös tuottajille tarkoitetulla ammatillisella koulutuksella ja neuvonnalla.

9. On laadittava koko maan kattavat, metsien moninaiskäyttöön perustuvat metsänhoitosuunnitelmat. Yksityismetsälaki on uudistettava tuotantomyönteiseksi metsänhoitolaiksi, jolloin tavoitteeksi asetetaan metsänhoitovelvollisuus ja metsähallinnon kansanvaltaisuus.

10. Metsänomistajien keskinäistä yhteistoimintaa kansanvaltaisen hallinnon puitteissa on tuettava metsätalousalueiden, metsäosuuskuntien, yhteismetsien ja muiden metsätaloutta rationalisoivien toimien toteuttamiseksi. Metsämaata on myös ostettava valtiolle ja kunnille.

11. Puuntuotantoa on tuettava luomalla metsänhoitomaksujärjestelmä, jonka puitteissa metsänomistajalta pidätetään puukaupan yhteydessä määräosa kauppahinnasta tilan vajaatuottoisten alojen kunnostusta ja uudistustoimenpiteitä varten. Valtion avun tulee perustua aluekohtaisiin ja valtakunnallisiin puuntuotannon tavoiteohjelmiin ja myöhemmin koko valtakunnan kattaviin yhteistoiminta-aluetta koskeviin tai tilakohtaisiin metsätaloussuunnitelmiin. Niiden toteuttamisessa on otettava huomioon työllisyysnäkökohdat. Tasaisen työllisyyden ja vakaan, alueellisesti oikeudenmukaisen kantohintatason saavuttaminen edellyttää yhteiskunnan valvomaa pysyvää puun hintaneuvottelujen sovittelumenettelyä.

12. Poronhoidon edellytysten turvaaminen vaatii erityistoimia. Sen tarpeet on otettava huomioon maan käyttöä koskevia ratkaisuja tehtäessä.

13. Kalastus on tehtävä riippumattomaksi vesialueiden omistuksesta. Vastuu vesien tuoton talteen ottamisesta ja kalakannan hoidosta kuuluu yhteiskunnalle. Kalataloutta on kehitettävä itsenäisenä talousalana eikä pelkästään maatalouden sivuelinkeinona. Kotimaisen kalan jalostusta ja markkinointia on voimakkaasti lisättävä. Ammattikalastusta on kehitettävä siten, että kalastajille taataan vakaa ympärivuotinen toimeentulo, sosiaalinen turvallisuus ja tasa-arvoiset mahdollisuudet käyttää yhteiskunnan tarjoamia palveluksia.

3.6. VEROPOLITIIKKA

Suomessa on kotitalouksien säästämisaste kansainvälisesti vertailtaessa erittäin korkea. Ei ole syytä olettaa, että kotitalouksien kokonaissäästämistä voidaan sanottavasti lisätä, vaikka kehitettäisiin uusiakin säästämismuotoja. Pyrittäessä pitämään kansantalouden säästämisaste korkeana muodostuu julkinen säästäminen kaikilla tasoilla varsin tärkeäksi.

Runsas kolmasosa kaikista veroista on Suomessa koottu 1970-luvun puolivälissä tavaroista ja palveluksista maksettavina veroina. Se on lähes kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kuin keskimäärin muissa kapitalistisissa maissa. Kotitalouksien tuloveroina on veroista koottu runsaat 40 prosenttia. Sekin on noin kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kuin keskimäärin muissa maissa. Sekä tavaroista ja palveluksista maksettavat verot - joista suurimman osan maksavat kotitaloudet - että kotitalouksien tuloverot ovat Suomessa merkittävämmät kuin muissa maissa. Tämä on otettava lähtökohdaksi verotuksen uudistamistyötä jatkettaessa.

Yritystoiminnan tuloverotus julkisten tulojen lähteenä on 1970-luvun aikana vähentynyt. Samalla ovat korostuneet ne epäkohdat, jotka liittyvät yritysverotukseen talous-, kauppa- ja teollisuuspolitiikan toteuttamisen välineenä.

Kunnallistalouden olennainen perusta on lähinnä palkansaajiin kohdistuva kunnallisvero. Kuntien tehtävien lisääntyminen on edelleen voimistanut tarvetta laajentaa kuntien varainhankintamahdollisuuksia muiden veromuotojen kuin palkansaajien kunnallisverotuksen avulla sekä lisäämällä kuntien mahdollisuuksia varainhankintaan liike- ja yritystoiminnan kautta.

Veropolitiikan avulla on pyrittävä siihen, että nykyistä tasapuolisemmin ja eri veronmaksajaryhmiä oikeudenmukaisesti kohtelevalla tavalla huolehditaan kansanvaltaisesti päätettävän julkisen menotalouden tasaisesta rahoituksesta. Myös tuloerojen tasoittaminen on jatkuvasti veropolitiikan tehtävänä. Verotuksen keinoin on tuettava tasaista taloudellista kasvua, joka edistää tavoiteltavaa hyvinvointia. Verotuksellisin toimenpitein voidaan vaikuttaa inhimilliseen käyttäytymiseen ja elinolosuhteisiin myös yksilötasolla siten, että entistä enemmän otetaan huomioon ympäristö- ja terveydelliset näkökohdat.

Tulo- ja varallisuusverotus

1. Tuloverotus on uudistettava siten, että palkan- ja eläkkeenmaksun yhteydessä perittävä vero jää samalla lopulliseksi veroksi. Näin ollen voitaisiin luopua veroilmoitusmenettelystä ja lisäverojen perimisestä. Tämän palkkaverotukseen siirtymisen tulisi koskea yleensä kaikkia palkan- ja eläkkeensaajia.

2. Palkkaverotukseen siirryttäessä on tuloverojen kaventamiseen tähtäävät ja muilla perusteilla suoritettavat tulonsiirrot sekä verotus sovitettava yhteen tavoitteena järjestelmän yksinkertaistaminen. Samalla on poistettava epäjohdonmukaisuudet, jotka ovat aiheuttaneet verotuksen ja sosiaalipolitiikan ristiriitaisuutta.

3. Tuloverotuksen tarkistuksin on estettävä pieni- ja keskituloisten verorasituksen kiristyminen. Samalla tulee huolehtia siitä, että valtion tulovero ottaa huomioon todellisen veronmaksukyvyn oikeudenmukaisella tavalla.

4. Kunnallisverotusta on kehitettävä siten, että palkansaajien lisäksi muutkin väestöpiirit joutuvat nykyistä tasapuolisemmin osallistumaan kunnallisen verorasituksen maksamiseen. Koska valtionverotuksen asteikkoja muuttamalla voidaan säädellä verotuksen progression taso ja kohdentuminen, on kunnallisverotuksen kehittämisen lähtökohtana pidettävä sitä, että nykyinen jakoveroluonne säilyy.

5. Kaikkia väestöryhmiä on verotettava oikeudenmukaisesti. Tämä edellyttää myös omaisuutta myytäessä toteutuvien arvonnousujen verotuksen uudistamista sekä voimakkaita toimia verorikosten ehkäisemiseksi. Tällöin on huolehdittava siitä, että myös yksityisten yritysten omistajien verotus tapahtuu samojen periaatteiden mukaan kuin muidenkin tulonsaajien verotus ja että luontaisetujen ja muiden niihin rinnastettavien etujen verotukseen kiinnitetään erityistä huomiota.

6. Metsäverotus on uudistettava siten, että verotus perustuu metsän todellisen arvon mukaiseen varallisuusverotukseen ja että tuloverotuksen taso vastaa metsän todellista keskimääräistä tuottoa. Metsäverotuksen tulee tukea kansantaloudellisesti ja metsänhoidollisesti järkevää metsäpolitiikkaa.

7. Eri varallisuuslajien arvostamisessa tapahtuvat kohtuuttomuudet on poistettava siten, että kaikki varallisuuslajit arvostetaan verotuksessa samoin perustein. Henkilökohtaisessa käytössä oleva kohtuullinen asunto, kesäasunto sekä muu niihin verrattava varallisuus eivät saa aiheuttaa varallisuusverotuksen piiriin joutumista.

Liikevaihtoverotus

Kulutuksen kautta tapahtuva veron kantaminen on toteutettava liikevaihtoverotusta ja valmisteverotusta kehittämällä. Liikevaihtoverotuksessa on olennaisesti lisättävä sen valikoivuutta.

1. Liikevaihtoverotusta koskevat ratkaisut on sopeutettava yleistä talous- ja työllisyyspolitiikkaa palveleviksi. Liikevaihtoverotuksella ja sen muutoksilla on kulloinkin vallitsevassa taloudellisessa tilanteessa säänneltävä tarkoituksenmukaisesti investointeihin sisältyvän liikevaihtoveron määrää. Kaikki toteutettavat toimenpiteet on mitoitettava siten, etteivät ne muodostu kohtuuttomaksi rasitukseksi valtiontaloudelle ja siten estä suunnitelmallisen yhteiskuntapolitiikan tasaista toteuttamista.

2. Investointien valikoivaa ja väliaikaista liikevaihtoverosta vapauttamista on tarkasteltava samalla kun harkitaan elinkeinotoiminnalle eri muodoissa annettavan julkisen tuen tarkoituksenmukaisuutta ja mitoitusta. Suoritettavat ratkaisut on tällöin nähtävä kokonaisuutena.

3. Liikevaihtoverotuksen ja sen muutosten käyttäminen demokraattisesti sovittavan talous- ja yhteiskuntapolitiikan välineenä on jatkuvasti tapahtuvaa sääntelytoimintaa. Näin ollen ei voida hyväksyä liikevaihtoverojärjestelmän kehittämisen pysäyttämistä passiiviseksi talouspoliittiseksi keinoksi, siten kuin Suomessa aiemmin laaditut ehdotukset niin sanotusta arvonlisäjärjestelmästä merkitsevät.

4. Valmisteverotusta kehitettäessä on otettava huomioon sen kasvava veropoliittinen merkitys sekä mahdollisuudet sen avulla toteuttaa tärkeitä sosiaali- ja terveyspoliittisia ja muita yhteiskuntapoliittisia tavoitteita.

Elinkeinoverotus

Elinkeinoverotusta on uudistettava siten, että yritysten omistajien todelliset tulot ja varallisuus ovat verotuksen perustana. Varsinaisten yritysten verotusta uudistettaessa tulee tavoitteena olla yritys- ja kansantaloudellisen tuottavuuden kohottaminen ja taloudellisen toiminnan tasapainoinen kehittäminen.

Näistä lähtökohdista tulee verotusta uudistaa lähivuosina seuraavasti:

1. Sijoitustoiminnan vinosuuntausten välttämiseksi tulee käyttöomaisuuden poisto-oikeuksia ja vaihto-omaisuuden aliarvostusoikeuksia tarkistaa kehittämällä samanaikaisesti muita tuloksentasaus- ja varausmenettelyjä.

2. Verotussäännöksistä ei saa tehdä inflaatiota kiihdyttäviä indeksiautomaatteja.

3. Yritysverotuksen tulee tukea suhdanteiden tasausta.

Pitkän aikavälin tavoitteena tulee olla yritysverotuksen painopisteen siirtäminen tuloksen verottamisesta voimavarojen käytön verottamiseen. Näin voidaan kannustaa tuloksellista toimintaa ja rajoittaa niukkojen voimavarojen tuhlausta. Työvoimaa verotetaan jo nykyisellään raskaasti sekä välittömästi että välillisesti. Tämän vuoksi voimavarojen verottamisen on kohdistuttava ensi sijassa muihin yritysten käyttämiin tuotannontekijöihin. Myös luonnonvarojen ja yhteiskunnan kustantamien palvelusten käytöstä tulee yritysten maksaa käypä hinta.

Sosiaaliturvamaksujärjestelmä

Sosiaaliturvamaksujärjestelmä on 1970-luvulla kasvanut varsin merkittävästi. Palkansaajat suorittavat kansaneläke- ja sairausvakuutusmaksuja kunnallisverotuksessa verotettavien tulojensa perusteella. Työnantajien sosiaaliturvamaksun suorittamisvelvollisuus perustuu maksettuihin ennakonpidätyksen alaisiin palkkoihin. Palkkasummien noustessa ja myös sen vuoksi, että edellä tarkoitettuja maksuja on korotettu, on niiden tuotto muodostunut erääksi keskeisimmistä verotulolähteistä.

1. Työnantajien sosiaaliturvamaksua koskevat säännökset on tarkistettava siten, että niissä nykyistä täydellisemmin määritellään sosiaaliturvamaksun suoritusperusteet, jotta työnantajat eivät voisi välttää maksun suoritusvelvollisuutta. Palkansaajien ja yrittäjien ansiotulon perusteella suoritettavien maksujen osalta on toteutettava niiden yhdenmukainen verotuksellinen kohtelu.

2. Sosiaaliturvamaksujärjestelmää kehitettäessä on otettava huomioon sen työllisyyspoliittiset vaikutukset myös pienen ja keskisuuren yritystoiminnan kannalta.

3.7. SOSIAALI- JA TERVEYSTURVA

Suomalainen sosiaali- ja terveysturva on suurimmalta osaltaan luotu toisen maailmansodan jälkeen. Sitä on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettu lisäämällä erilaisia palveluksia ja eläkkeitä, lapsilisiä ja muita tulonsiirtoja. Tasa-arvoisen hyvinvoinnin saavuttamisessa on sosiaali- ja terveyspalvelusten sekä perhepoliittisten tulonsiirtojen osalta kehittämistarpeita vielä runsaasti.

Erityisen puutteelliseksi on jäänyt koko yhteiskuntapolitiikassa ja erityisesti sosiaalipolitiikassa perheiden taloudellisen ja sosiaalisen aseman parantaminen ja lapsen asemaan liittyvät uudistukset. Siksi 1980-luvun eräs keskeinen tehtävä on perheiden ja lasten sosiaalisen ja taloudellisen aseman parantaminen.

Yhteiskunnan on vaikutettava lapsi- ja perhemyönteisen ilmapiirin ja ajattelutavan herättämiseksi ja ylläpitämiseksi. Perhepoliittinen näkökulma on otettava huomioon keskeisenä osana yhteiskuntapolitiikassa, työsuhdeturvan ja työaikajärjestelyjen kehittämisessä, verotuksessa, koulutus- ja vapaa-aikapolitiikassa sekä sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujen kehittämisessä.

Perheille on annettava kaikki tarpeellinen tuki lasten hoidon ja kasvatuksen järjestämisessä ja lapsen aseman parantamisessa.

Sosiaali- ja terveysturvan parantamisessa on kaksi toimintalinjaa: toisaalta yhteiskunnan tuotannollisen rakenteen, työelämän ja koko elämisen tavan muuttaminen turvallisuutta ja terveyttä edistäväksi sekä toisaalta sosiaalisten tulonsiirtojen ja välittömien sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittäminen. Yhdyskuntarakenteen kaupungistuminen ja taajama-asumisen lisääntyminen on nähtävä lähtökohtana rakennettaessa ruumiillisesti, henkisesti ja sosiaalisesti turvallista ja terveellistä elinympäristöä. Tällöin korostuu ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen pitkäjänteinen sääntely, jotta vältetään elinympäristön turmeltuminen.

Sosiaali- ja terveysturvan toteuttamisessa on erityisesti otettava huomioon sen palveluluonne, jotta se ei muutu ihmiselle etäiseksi ja epäystävälliseksi. Koti- ja muut lähimmäispalvelut sekä lastenhoito edellyttävät inhimillistä työtä ja läsnäoloa. Keskitetyltä sosiaali- ja terveyshallinnolta on päätösvaltaa ja asioiden hoitoa siirrettävä mahdollisimman paljon aluehallinnolle ja kunnille.

Kansanvaltaiseen päätöksentekoon ja omakohtaiseen osallistumiseen perustuva kansalaistoiminta on myös tällä yhteiskuntaelämän alueella tärkeä väylä sosiaaliseen myötäelämiseen ja yhteiskunnallisen tietoisuuden lisäämiseen. Vapaan kansalaistoiminnan mahdollisuuksien hyväksikäyttäminen sosiaali- ja terveysturvan toteuttamisessa luo osaltaan edellytyksiä myös virkavaltaisuuden välttämiselle.

Perhepolitiikka

Tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset ovat johtaneet useimpien ihmisten kohdalla siihen, että työaika on jyrkästi erossa vapaa-ajasta ja työelämä perhe-elämästä.

Lapsiperheitten tarpeet työsuhdeturvan ja työaikajärjestelyjen osalta eivät ole riittävästi toteutuneet. Kodin perustamisesta, asunnon hankkimisesta, lasten hoidosta ja usein opintovelkojen maksusta johtuen nuorten perheitten menot ovat käytettävissä oleviin tuloihin nähden suuremmat kuin missään myöhemmässä elämänvaiheessa.

Lapsiperheitten asemaa on parannettava ratkaisevasti. Nuorille on luotava edellytykset perustaa perhe taloudellisesti ja sosiaalisesti turvallisella tavalla. Yhteiskunnan on turvattava lapsille suotuisat kasvuolosuhteet ja vanhemmille edellytykset lasten hankkimiseen, hoitamiseen ja kasvattamiseen.

Yhdyskuntien suunnittelun ja rakentamisen lähtökohdat on mitoitettava turvattomimpia asukkaita, lapsia ja vanhuksia varten. Tämä edellyttää kaavoitus- ja rakennuslainsäädännön sekä liikennettä koskevien säädösten uudelleenarviointia. Käytännöllisessä päätöksenteossa ja asioiden hoidossa on otettava huomioon sosiaaliset, terveydelliset ja lasten koulunkäyntiin liittyvät ko. alojen kunnallisten luottamuselinten esittämät näkökohdat.

1. Sosiaalipolitiikan painopistettä on siirrettävä pieniä lapsia hoitavien ja kasvattavien perheiden hyväksi.

2. Perheille on varattava riittävästi aikaa keskinäiseen yhdessäoloon sekä lasten kasvatukseen ja ohjaukseen. Vanhemmilla on oltava mahdollisuus hoitaa itse aivan pieniä lapsiaan. Äitiyslomajärjestelmää on kehitettävä ensi vaiheessa vuoden pituiseksi vanhempainlomaksi, joka on voitava pitää toimeentulotasoa alentamatta. Työsuhteen katkeamatta on isän tai äidin voitava jäädä hoitamaan lastaan vähintään kaksivuotiaaksi.

3. Perhepoliittisia tulonsiirtoja lisäämällä on lapsiperheitten kustannuksista nykyistä suurempi osa katettava yhteiskunnan tuella. Tämän toteuttamiseksi on lisättävä asumistukea ja lapsiperheille tarkoitettuja maksuttomia palveluksia sekä kehitettävä lapsilisäjärjestelmää. Lasten hoitaminen sairaaloissa ja terveyskeskuksissa on tehtävä maksuttomiksi. Osana toimeentuloturvan parantamista on kehitettävä pienituloisimpien lapsiperheiden tarveharkintaista tukea ja lisäksi parannettava elatusturvatukea.

4. Kunnallinen päivähoitojärjestelmä on saatava ajallisesti ja laajuudeltaan 1980-luvulla sellaiseksi, että kaikki vanhemmat voivat tarvittaessa saada lapsilleen paikan kunnan järjestämän hoidon piirissä.

Päivähoidossa on tarjottava monipuolisesti lasten kehitystä ja oppimista edistäviä virikkeitä. Varhaiskasvatuksen ja koulun yhteistyö on tehtävä kiinteäksi tavoitteena kouluvalmiuksen luominen ja kehitysviivästymien korjaaminen. Esikoulua voidaan tässä vaiheessa toteuttaa päivähoidon piirissä. Tämä edellyttää päivähoitohenkilökunnan tuntuvaa lisäämistä ja sen jatkuvaa koulutusta.

5. Sairastunutta lasta on ensisijaisesti voitava hoitaa kotona, mikäli sairauden laatu sen sallii. Äkillisesti sairastuneen lapsen hoitajille on turvattava kaikilla aloilla mahdollisuus palkalliseen poissaoloon työstä.

6. Kodinhoitajan avun ja muiden kotipalvelujen riittävä saatavuus on turvattava lapsiperheille, ja ne on kaikki saatava samanlaisen valtionavun piiriin.

7. Tasapainoisen perhe-elämän tukemiseksi on laajennettava perheneuvontaa ja perhekasvatusta.

Terveyspolitiikka

Perustan kansanterveyden parantamiselle antaa tuotannon ja koko elinympäristön sekä elämisen tavan muuttaminen terveyttä suojelevaksi ja edistäväksi. Tämän periaatteen syrjäyttäminen ja suuntautuminen vain jo aiheutuneitten terveydellisten häiriöitten paikkaamiseen olisi yhteiskunnallisen ja inhimillisen välinpitämättömyyden osoitus, jota ei voi hyväksyä.

Jokaisen kansalaisen omasta asennoitumisesta ja elämäntavoista riippuu ratkaisevasti henkilökohtaisen terveydentilan ja myös koko kansanterveyden kehittyminen. Kansalaisten on saatava riittävät tiedot terveyden ylläpitämisestä. Sen vuoksi on edistettävä terveitä elämäntapoja tukevaa asennekasvatusta.

1. Tuotannon, työolosuhteiden, kaupan, liikenteen ja asumisen suunnittelun lähtökohdat on määriteltävä siten, että ne tukevat kansanterveyden kohentamista.

Elintarvikkeiden tuotannon, verotuksen ja tukipolitiikan, tuonnin, kaupan ja kuluttajavalistuksen avulla on edistettävä kansanravitsemuksen muuttamista terveelliseksi.

Epäterveellisten tuotteiden - ennen muuta tupakan ja alkoholin - tuotanto, hinnoittelu ja jakelu on järjestettävä siten, että niistä aiheutuva terveyshaitta on mahdollisimman vähäinen.

2. Kuntoliikuntaa on edistettävä osana kaikkien kansalaisten jokapäiväistä elämää.

Terveellistä elämäntapoja koskevia tietoja ja tervettä elämää suosivia asenteita on levitettävä tehokkaasti koko koulutusjärjestelmän, joukkotiedotuksen, kansalaisjärjestöjen ja terveyspalvelujärjestelmien avulla.

3. Terveyskeskuksista tulee luoda alueellisesti tasa-arvoinen kunnallisen itsehallinnon johtama terveydenhuollon peruspalvelujärjestelmä, joka vastaa maksuttomasti kaikkien kansalaisten ehkäisevästä terveydenhoidosta, sairaanhoidosta, hammashuollosta ja pitkäaikaissairaiden hoidosta. Sairaaloiden ja terveyskeskusten on huolehdittava yhdessä tarpeellisten erikoislääkäri-palvelusten tuomisesta perushoidon osana lähelle kansalaisia.

4. Terveys- ja sosiaalihuollon yhteistyönä on turvattava kaikille pitkäaikaisesti sairaille tarpeellinen hoito kotona tai laitoksessa. Tässä tarkoituksessa on kehitettävä avosairaanhoitopalveluja, kotisairaanhoitoa, kodinhoitoa ja tukipalveluja sekä järjestettävä tarvittavia laitoshoitopaikkoja.

5. Sairaalahallintoa on uudistettava siten, että aluehallinnon valittujen luottamusmiesten mahdollisuudet sairaalalaitoksen ohjaamiseen paranevat. Sairaalahallinnon uudistuksen yhteydessä on toteutettava tasa-arvo sairaalan eri henkilöstöryhmien kesken.

6. Työterveyspalvelut on kehitettävä laadullisesti ja määrällisesti riittäviksi aloittaen vaarallisimmista työaloista. Työterveyshuollon kustannukset ovat osa tuotantokustannuksia ja kuuluvat siten työnantajan maksettaviksi.

7. Mielenterveyspalvelujen avulla on pystyttävä auttamaan psyykkisesti sairaiden lisäksi arkipäivän kriisitilanteiden yhteydessä mielenterveysongelmista kärsiviä. Tämän toteuttamiseksi sosiaali- ja terveydenhuoltoon on luotava nykyiset mielenterveyspalvelut yhdistävä avohoitojärjestelmä.

8. Kuntoutus on saatava sekä sosiaali- ja terveyspalvelusten että ammattikasvatus-, työvoima- ja sosiaalivakuutusjärjestelmien normaaliksi toimintatavaksi. Kuntoutus- ja virkistäytymispalvelusten tuottamisessa on korostettava ammatillisten ja muiden työväenjärjestöjen sekä vapaaehtoisen kansalaistoiminnan merkitystä.

9. Sairausvakuutuksen antamaa toimeentuloturvaa on korjattava ottamalla sen piiriin kaikki sairastamisesta aiheutuvat välttämättömät menot, joita ei muulla tavoin korvata. Tarpeetonta lääkkeiden käyttöä on ehkäistävä myös sairausvakuutuksen maksuperusteiden uudistamisella. Sairausvakuutusjärjestelmää on käytettävä yksityisten lääkäreitten palkkioitten säätelyyn sekä hoito- ja tutkimuskorvausten hinnoittelun, sisällön ja alueellisen jakaantumisen ohjaamiseen kansanterveyden kohentamisen kannalta tarkoituksenmukaisesti. Myös sairausvakuutusjärjestelmän keinoin on edistettävä terveydenhuoltoa palvelevan kotimaisen ja tuontia korvaavan tuotannon kehittymistä.

10. Suunnitelmallisen, kansantaloudellisesti edullisen ja terveyspoliittisesti tarkoituksenmukaisen lääketuotannon turvaamiseksi on lääketeollisuus siirrettävä valtion haltuun. Lääkkeiden maahantuonti ja tukkukauppa on keskitettävä valtion omistaman yrityksen kautta tapahtuvaksi. Apteekit on liitettävä terveyskeskusten ja sairaaloiden yhteyteen palvelutason kohottamiseksi. Lääkemainonta on korvattava kuluttajavalistuksella.

11. Potilaan oikeusturvaa on parannettava. Potilaalle on tiedotettava hänen sairauksistaan ja tarvittavista hoitotoimenpiteistä.

Eläketurva

Eläketurvan tehtävänä on taata vanhuksille, työkyvyttömille, leskille ja orvoille kohtuullinen toimeentulo.

Eläketurvan parantumisesta huolimatta siinä on monia rakenteellisia heikkouksia ja puutteellisuuksia.

1. On huolehdittava kansaneläkkeen tukilisän ja asumistuen korottamisesta asumis- ja elinkustannusten sekä yleisen ansiotason nousun myötä.

2. Työeläkelakien asteittaisesta voimaantulosta johtuen saavutetun ansiotason turva on vanhoilla työntekijöillä puutteellinen. Sitä on parannettava tarkistamalla työeläkejärjestelmä. Samalla on estettävä ylisuurten eläkkeiden muodostuminen kaikissa eläkejärjestelmissä.

3. Kohtuullisen toimeentuloturvan saavuttamisen jälkeen on asteittain lievennettävä kansaneläkkeen riippuvuutta muista kuin eläketuloista. Tarveharkinnan lieventäminen tulee aloittaa työtuloista.

4. Eläkeikää ja työkyvyttömyyssäännöksiä on tarkistettava siten, että eläkeratkaisuissa voidaan nykyistä joustavammin ottaa huomioon ihmisen työkyky ja yksilölliset ominaisuudet. Myös perheenäitien, rintamamiesten ja opiskelijoiden eläketurvan puutteet on korjattava.

5. Eläketurvaa varten kerätyt varat ovat työntekijöiden ansaitsemaa ja tulevaisuuden varalle säästämää palkkaa. Sen vuoksi työeläkehallinto on demokratisoitava.

Päihdepolitiikka

Työväenliike on perustamisestaan lähtien toiminut päihteiden väärinkäyttöä vastaan. Päihteet vaurioittavat yksilön terveyttä, synnyttävät sosiaalisia ristiriitoja sekä kärjistävät yhteiskunnallisten epäkohtien yksilölle ja hänen perheelleen aiheuttamia vaikeuksia. Päihteiden käyttö turruttaa yhteiskunnallista tietoisuutta ja heikentää kamppailua parempien elinolojen puolesta.

1. Alkoholihaittojen määrä riippuu olennaisesti kulutuksen määrästä. Siksi terveydellisiä ja sosiaalisia alkoholihaittoja on säädeltävä hintapolitiikalla ja valvomalla alkoholin jakelua, tehostamalla valistus- ja tiedotustoimintaa joukkoviestinnässä, peruskoulussa ja muissa oppilaitoksissa sekä parantamalla tätä työtä suorittavien järjestöjen toimintamahdollisuuksia.

2. Yksityistä voitontavoittelua alkoholin tuotannossa ja kaupassa on supistettava. Tavoitteena on kaiken alkoholin tuotannon siirtäminen asteittain yhteiskunnan haltuun.

3. Alkoholivammaisten huolto on porrastettava siten, että maan eri osissa on tarjolla eritasoisia palveluita johdonmukaisen hoitosuunnitelman toteuttamiseksi. Huollon tulee perustua pääsääntöisesti vapaaehtoisuuteen ja avohuoltopalvelujen kehittämiseen. Yhteiskunnan on järjestettävä hoitopalveluja myös niille vaikeasti alkoholivammaisille, jotka eivät enää omatoimisesti kykene hakeutumaan hoitoon.

Huoltojärjestelmien kehittämisessä tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota ei vain alkoholivammaisen itsensä vaan myös hänen perheensä ongelmien hoitamiseen. Tässä tarkoituksessa on ryhdyttävä myös toimenpiteisiin perheeseen mahdollisesti kohdistuvan henkisen ja ruumiillisen väkivallan ehkäisemiseksi.

4. Työelämässä olevien alkoholivammaisten hoitoon on kiinnitettävä erityistä huomiota. Nuorisohuoltoa on tehostettava, jotta nuorison päihdehaittojen poistamiseen voidaan ryhtyä varhaisessa vaiheessa.

5. Huumausaineiden käyttö on ehkäistävä estämällä maahantuonti ja kiinnittämällä kriminalisoinnissa päähuomio salakuljetukseen ja myyntiin.

Muu sosiaaliturva

1. Sosiaalihuollon lainsäädäntö on uusittava siten, että kunnat saavat riittävät taloudelliset ja hallinnolliset edellytykset sosiaalihuollon lastensuojelun, vanhustenhuollon ja päihteiden väärinkäyttäjien huollon järjestämiselle.

2. On tehtävä mahdolliseksi tukea vaikeuksissa olevia ihmisiä nykyistä laaja-alaisemmin normaaleissa olosuhteissa. Sosiaalihuollon luottamuksellisuus ja palveluluonne on oltava toiminnan keskeinen lähtökohta.

3. Vammaisten huollon on edistettävä heidän tasa-arvoisuuttaan muiden kansalaisten kanssa. Vammaisten erityiset tarpeet huomioon ottavan asumisen ja toimeentulon turvaamisen ohella heille on taattava tehokkaat kuntoutusmahdollisuudet. Kuntoutuksen tavoitteena on saavuttaa ja ylläpitää omatoimisen ja aktiivisen elämän mahdollisuudet. Kuntoutuksella on edistettävä vammaisten sijoittumista ansiotyöhön avoimilla työmarkkinoilla tai suojatyössä. Myös vammaisille on luotava mahdollisuudet jatko- ja täydennyskoulutukseen.

4. Jotta voidaan rakentaa kaikille ihmisille tasa-arvoiset ja luontevat elinolot, on toimittava ihmisten keskinäisen solidaarisuuden puolesta ja voimistettava ihmisten yhdenvertaisuutta korostavia suvaitsevia asenteita.

3.8. ELÄMÄNURAN TURVAAMINEN - TASA-ARVOINEN KOULUTUS

Sosialidemokraattinen ihmiskäsitys

Sosialidemokraattinen koulutuspolitiikka sisältää näkemyksen ihmisestä luovana ja vapaana yksilönä sekä myönteisenä ja solidaarisena yhteisön jäsenenä, joka pystyy jatkuvasti omaksumaan uutta ja vaikuttamaan yhteisönsä kehittämiseen. Koulutuksen rakenteen ja sisällön uudistamisella voidaan edistää koulutettavissa aktiivista ajattelua, kriittistä tiedonhalua, itsetuntoa ja kykyä solidaarisiin ihmissuhteisiin. Samalla tuetaan yhteisvastuullisen päätöksenteon ja kansanvallan ihanteiden toteutumista.

Koulutusjärjestelmä

Koulutusjärjestelmää on tarkasteltava yhteiskunnallisena laitoksena ja vallankäytön välineenä. Sen uudistamisella on edistettävä ihmisen keskinäisen tasa-arvon toteuttamista. Sen on oltava kaikilta osiltaan kansalaisten demokraattisen ohjausvallan alaisena. Kunnallisella tasolla, aluehallinnossa ja valtakunnallisella tasolla on lisättävä kansanvaltaisia osallistumismahdollisuuksia koulutusta koskevassa päätöksenteossa ja vähennettävä virkavaltaisia hallintorakenteita. Tässä tarkoituksessa on laajennettava kunnallisen ja aluehallinnon toimintamahdollisuuksia.

Koulutuksen tasa-arvoisuuden lisäämisessä on keskeistä parantaa sen saavutettavuutta. Sitä on käytettävä alueellisten kehityserojen tasoittamisen välineenä. Yhdenvertaiset mahdollisuudet koulutukseen on toteutettava kansalaisten perusoikeutena. Tekemällä koulutusjärjestelmän toiminta tarkoituksenmukaiseksi voidaan koulutukseen suunnattavia voimavaroja käyttää huomattavasti nykyistä taloudellisemmin.

Koulutusjärjestelmää on kehitettävä yhtenäiskouluperiaatteen mukaisesti. Koulutusjärjestelmän rakennetta on yhtenäistettävä tavoitteena yhtenäinen yleissivistävä koulujärjestelmä, sen varaan rakentuva kaikkien saavutettavissa oleva ammatillinen peruskoulutus ja niiden pohjalle perustuva yleissivistävä ja ammatillinen aikuiskoulutus. Tämän toteuttaminen edellyttää myös koulutusjärjestelmän hallinnon yhtenäistämistä.

Koulutusta tarvitaan läpi elämän. Jatkuvan koulutuksen periaatteen on oltava lähtökohta koulutuksen suunnittelussa. Tieteellis-teknisen kehityksen sosiaaliset ja tuotannolliset vaikutukset edellyttävät jatkuvaa koulutuksen avulla tapahtuvaa ammattitaidon uudistamista, jotta voidaan turvata pysyvä työllisyys. Suomalaisen tuotannon kilpailukykyä voidaan kohottaa ja työn tuottavuutta lisätä järjestämällä kaikille työntekijöille laaja-alaiseen yleissivistävään koulutukseen tukeutuva ammattikoulutus, jonka ajanmukaisuudesta huolehditaan. Demokratian toteutuminen ja kulttuurin kehittyminen edellyttävät niitä edistävien valmiuksien jatkuvaa uudistamista.

Koulutuksen tavoitteiden toteuttaminen tulee ulottaa tiedonvälityksen, järjestöelämän ja kulttuuriharrastuksen keinoin myös perinteisen laitosmuotoisen koulutuksen ulkopuolelle. Antoisan henkilökohtaisen elämän ja myönteisten ihmissuhteiden turvaamiseksi on korostettava itsensä ilmaisemisen ja keskinäisen vuorovaikutuksen valmiuksien kehittämistä eri muodoissa. Se on välttämätöntä tasavertaisuuden toteuttamiseksi. Koulutuksen on edistettävä johdonmukaisesti työelämän uudistamista. Koulutuksen kestäessä oppilaat on perehdytettävä työelämään. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota laaja-alaisen ammatillisen valmentautumisen tarpeellisuuteen.

Koulutusjärjestelmän sisäistä toimintaa ja opetussuunnitelmia on uudistettava yhteisvastuullisuuden ja tasa-arvoisuuden edistämiseksi. Oppilaan ohjausjärjestelmää on kehitettävä ottaen huomioon myös sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen. Opettajilla ja muulla kouluhenkilökunnalla sekä oppilailla on oltava kansanvaltaisen työelämän tavoitteiden mukaisesti laajat mahdollisuudet vaikuttaa työolosuhteidensa kehitykseen ja opetustoiminnan suunnitteluun. Samalla on lisättävä kodin ja koulun Vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Edettäessä peruskoulun toteuttamisen muodostamalta pohjalta korostuu ammatillisen koulutuksen uudistamisen ja aikuiskoulutuksen perinpohjaisen kehittämisen tarve. Koulutuksen uudistamisella on vaikutettava tehokkaasti täystyöllisyystavoitteen saavuttamiseen.

1. Peruskoulu ja pidennettävä 10-vuotiseksi. Opetussuunnitelman uudistamista on jatkettava painottaen sen soveltuvuutta eri ikäkausille. Peruskoulun yläasteelta on poistettava tasokurssijärjestelmä. Tämä edellyttää samalla kurssivalinta-aineiden opetusryhmien oleellista pienentämistä.

Oppimisen vaikeuksien voittamiseen tähtäävää kasvatuksen tutkimusta ja kokeilutoimintaa on voimistettava. Perusopetusryhmien kokoa erityisesti ala-asteella on pienennettävä. Oppilaiden mahdollisuuksia saada myös erityisten harrastustensa ja taipumustensa mukaista opetusta ja ohjausta on laajennettava kehittämällä peruskoulua joustavasti kunnallisen sivistys- ja kulttuuritoiminnan osana.

2. Koululaisten päivähoito on järjestettävä sitä tarvitseville alkaen nuorimmista ikäluokista. Kuusivuotiaiden päivähoidon ja siihen niveltyvän koulutuksen mahdollisuuksia on lisättävä tavoitteena ulottaa se kattamaan koko ikäluokka.

3. Peruskoulun pidentyessä kymmenvuotiseksi lukiosta on kehitettävä kaksivuotinen yleissivistävää opetusta antava keskiasteen koulutusväylä.

4. Ammatillisen koulutuksen uudistamisen tavoitteena on:
a) järjestää jokaiselle laaja-alainen ja maksuton ammatillinen koulutus ennen työelämään siirtymistä;
b) pidentää ammatillinen koulutus kaikilla aloilla vähintään kaksivuotiseksi;
c) lisätä ammatillisessa koulutuksessa yleissivistävää opetusta;
d) avata jatko-opintomahdollisuudet ilman päällekkäisiä opintoja, jolloin ensi vaiheessa on korostettava ammattikouluasteisten opintoväylien niveltämistä opistoasteisiin väyliin;
e) edellytysten luominen ammattien sisällön ja niiden muuttumisen erittelylle ja tältä pohjalta tapahtuvalle koulutuksen jatkuvalle uudistamiselle;
f) ammatillisten oppilaitosten yhteistyön ja työnjaon kehittäminen alueellisella tasolla kokonaisuutena, tämän toteuttamiseksi on luotava ammatillisen koulutuksen aluehallinto.

5. Korkeakoululaitoksen kehittämisessä on painopisteen oltava koulutuksen laadun parantamisessa sekä jatko- ja täydennysopiskelun tehokkaassa järjestämisessä. Ammatillista koulutusväylää eteneville on turvattava tosiasialliset jatko-opintomahdollisuudet korkeakouluissa.

Korkeakouluopetuksen suorituskyvyn ja ajanmukaisuuden parantamiseksi on:
a) jatkettava perustutkintojen uudistamista koulutuksen tieteellisen tason kohottamiseksi ja ammatillisen valmentautumisen turvaamiseksi;
b) tehostettava korkeakoulujen tieteellistä jatkokoulutusta ja lisättävä niissä harjoitettavaa tutkimustyön suunnitelmallisuutta sekä kiinnitettävä voimakasta huomiota nimenomaan nuorten tutkijoiden työmahdollisuuksien turvaamiseen korkeakouluissa, tutkimuslaitoksissa ja Suomen Akatemiassa;
c) kehitettävä korkeakoulujen opetusmenetelmiä myös sitä silmällä pitäen, että muutkin kuin varsinaiset korkeakouluopiskelijat voivat osallistua opetukseen;
d) lisättävä korkeakoululaitoksen hallinnossa kansanvaltaisesti valittujen hallintoelinten vaikutusta yhtenäisen koulutussuunnittelun toteuttamiseksi. Korkeakoulujen sisäisessä hallinnossa on turvattava uutta luovan tieteellisen toiminnan edellyttämä itsemääräämisoikeus, korkeakouluyhteisön kaikkien jäsenten tasavertaiset vaikuttamismahdollisuudet sekä hallinnon tehokkuus ilman virkavaltaisuutta.

6. Aikuiskoulutuksen peruslähtökohtana tulee olla jokaisen ihmisen mahdollisuus kehittää itseään läpi elämän sekä aikaisemmin syntyneiden koulutuserojen tasoittaminen.

Tämän toteuttamiseksi on:
a) uudistettava työllisyyskoulutusta aikuisväestölle tarkoitetuksi ammatillisen perus- ja uudelleenkoulutuksen järjestelmäksi;
b) luotava kaikki ammattiryhmät asteittain kattava ammatillisen täydennyskoulutuksen järjestelmä;
c) lisättävä mahdollisuuksia yleissivistyksen laajentamiseen sekä peruskoulun ja lukion oppimäärien suorittamiseen;
b) täsmennettävä eri opetus- ja tiedonvälitysjärjestelmien koulutukselliset tehtävät tavoitteena niiden yhteistoiminnan kehittäminen monivälineopetuksen pohjalta;
e) aikaansaatava lakisääteinen opintovapaa- ja siihen liittyvä opintotukijärjestelmä;
f) uudistettava aikuiskoulutuksen rahoituksen perusteet ja osoitettava työnantajan rahoitusvastuu.

7. Työväenliikkeen tavoitteiden toteuttamisessa lisääntyy työväenliikkeen oman koulutustoiminnan merkitys. Sen kehittymisen tarvitsemia voimavaroja on lisättävä myös yhteiskunnan toimesta. On laajennettava mahdollisuuksia hankkia tietoja ja taitoja, jotka tukevat kansalaista hänen oikeuksiensa, vaikutusmahdollisuuksiensa ja velvollisuuksiensa toteuttamisessa yhteiskunnan jäsenenä.

8. Koulutuksen sisällöllisten tavoitteiden toteuttamisen kannalta on tarpeellista, että oppimateriaalin laatiminen ja tuottaminen liitetään kiinteään yhteyteen opetussuunnitelmien kehittämistyön kanssa. Yhteiskunnan ylläpitämää koulutusta varten on opetussuunnitelmat sekä kirjallinen ja muu opetusmateriaali laadittava julkisen vallan toimesta. Opetusmateriaalin käytännöllinen valmistaminen on toteutettava taloudellisesti edullisella tavalla.

9. Kielellisille vähemmistöille on turvattava muun väestön kanssa yhdenvertaiset mahdollisuudet peruskoulutukseen sekä ammatilliseen ja aikuisiässä tapahtuvaan koulutukseen. Koulutusjärjestelmää suunniteltaessa on otettava huomioon suomenruotsalaisen väestön maantieteelliset ja väestölliset erityisolosuhteet.

10. Koulutuksen saavutettavuuden parantaminen ja alueellisen tasa-arvoisuuden lisääminen edellyttää etäisopetuksen tehostamista. Yleisradion koulutukselliset tehtävät on määriteltävä osana koulutusjärjestelmän uudistamista. Järjestömuotoisen opintotoiminnan edellytykset on turvattava ja toteutettava kirjeopistojen valtionapu. Etäisopetuksen avulla on järjestelmällisesti voitava valmentautua eri oppilaitosten, myös korkeakoulujen opetussuunnitelmien mukaisten oppimäärien ja opintojaksojen suorittamiseen.

11. Vammaisten koulutuksen järjestelyistä on huolehdittava mahdollisimman pitkälle osana normaalia koulutusta. Erityisjärjestelyjä toteutettaessa on korostettava luontevien yhteyksien säilyttämistä ja kehittymistä muuhun yhteiskuntaan.

12. Koulutuksen uudistamisen rinnalla on toteutettava opintososiaalisia parannuksia. Lapsuus- ja nuoruusiän osalta on edettävä laajentamalla ensisijaisesti koulutukseen liittyviä maksuttomia palveluksia ja tehostamalla perhekustannusten tasaamista. Opiskelijoiden asumis- ja ruokailukustannuksia on alennettava. Osana yleistä sosiaaliturvan kehittämistä on lisättävä halpoja terveys- ja päivähoitopalveluksia myös opiskelijoiden ja opiskelijaperheiden tarpeita varten. Opintolainaa ja rahaa on jälkimmäistä painottaen lisättävä siten, että ne yhdessä välillisen opintotuen kanssa turvaavat mahdollisuuden jatkuvaan täysitehoiseen opiskeluun. Opintotuen koostumuksessa on otettava huomioon sosiaaliset perusteet. Perheen perustamismahdollisuuksien edistämiseksi on opintovelkojen takaisinmaksua eriytettävä ansiotason ja varallisuuden perusteella.

13. Opettajankoulutusta on kehitettävä kokonaisten ikäluokkien, eri koulumuotojen ja koulutusasteiden opetukselle asettamat vaatimukset huomioon ottaen. Kasvatustieteellistä tutkimusta on suunnattava tätä tavoitetta silmällä pitäen.

3.9. VAPAA-AIKA JA KULTTUURITOIMINTA

Viihtyisä ja henkisesti rikas elämä - elämisen laadun kohottaminen - edellyttää kaikkien ihmisten kulttuuriharrastusten tukemista ja uutta luovan tahdon rohkaisua. Tasapainoisen elämän ja vireän työskentelyn toteuttamiseksi tulisi kaikkien ihmisten huolehtia aktiivisesti myös ruumiinkuntonsa ylläpitämisestä. Vapaa-aikana ja lomaa vietettäessä on oltava turvatut mahdollisuudet virkistymiseen ja myönteisten ihmissuhteiden kehittämiseen.

Suurimpana uhkana luovalle kulttuuritoiminnalle ja myönteisten elämäntapojen kehittymiselle on kulttuurin ja vapaa-ajan mekanisoituminen ja kaupallistuminen. Suuri osa kansainvälisestä kulttuurin liiketoiminnasta edistää porvarillisten yhteiskunnallisten arvojen levittämistä, polkee humanismin ihanteita ja tukee usein eriarvoisuutta ja antaa väkivaltaisia esikuvia. Tällaiselta perustalta tuotetun aineiston vaikutus kohdistuu erityisen voimakkaasti lapsiin ja nuorisoon.

Humanistinen ja kansanvaltaa tukeva sosialidemokraattinen kulttuuritahto perustuu kansallisen kulttuurin saavutuksiin ja työväestön omaan kulttuuri-harrastukseen sekä kansainvälisiin kulttuurivaikutteisiin.

Sosialidemokraattinen vapaa-aika- ja kulttuuripolitiikka on toimintaa seuraavien tavoitteiden puolesta:

1. Taiteen saavutusten on oltava kaikkien kansalaisten ulottuvilla.

2. Kulttuuri- ja vapaa-ajan toiminnan on edistettävä jokaisen ihmisen oman luovuuden esilletuloa ja solidaarisia ihmissuhteita.

3. Luova kulttuuritoiminta on olennainen osa yhteiskunnallista uudistustyötä. Sen avulla kansalaiset voivat avartaa tietoisuuttaan ja lisätä toimintakykyään.

4. Liikunnalla on edistettävä kasvamista yhteistyöhön ja tasa-arvoisuuteen sekä kansanterveyden kohentamista. Virkistäytyminen liikunnan ja urheilun sekä matkailun avulla on oltava mahdollista jokaiselle ilman kohtuuttomia kustannuksia.

Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi on ratkaistava seuraavat keskeiset kysymykset:

1. Kansallisen kulttuurin edistämiseksi ja kulttuuripolitiikan suunnitelmallisuuden parantamiseksi sekä vastavuoroisen kansainvälisen kulttuuriyhteistyön laajentamiseksi on voimistettava kansanvaltaisten valtakunnallisten, alueellisten ja kunnallisten hallintoelinten kulttuuritahtoa ja parannettava niiden kulttuuripoliittisia toimintamahdollisuuksia. Hyvinvointiyhteiskunnan olennainen piirre on kulttuuriin ja vapaa-ajan toimintaan suunnattavien voimavarojen lisääminen.

2. Kansallisen päätöksenteon ja kansanvallan toteuttamiseksi sekä maamme oman kulttuuriperinteen suojaamiseksi on luotava menettelytavat viihdeteollisuuden toiminnan ohjaamiselle. Kulttuurin tarjonnassa on eduskunnan hallitseman Yleisradion asema keskeinen.

3. Taiteenharjoittajien työn tukemiseksi yhteiskunnan on taattava taiteilijoiden perustoimeentulo sekä eläketurva. Suunnitelma tämän toteuttamisesta sekä muut huomattavia lisävaroja edellyttävät kulttuuripolitiikan tavoitteet: kulttuuritoiminnan avustusjärjestelmien ja kunnallisen kulttuuritoiminnan kehittäminen, kirjastolaitoksen kehittäminen, ooppera- ja teatteritalojen sekä muiden kulttuurirakennushankkeiden toteuttaminen sekä taiteen ammattikoulutuksen uudistaminen on sisällytettävä pitkäjänteiseen toimintasuunnitelmaan, josta eduskunta päättää.

4. Kulttuurin, nuorisotyön, liikunnan ja muun vapaa-ajan toiminnan vakaiden taloudellisten edellytysten varmistamiseksi on niiden rahoitus siirrettävä normaaleihin budjettivaroihin.

5. Kulttuuri-, liikunta- ja muun vapaa-ajantoiminnan avulla on parannettava jokaisen ihmisen tilaisuuksia omakohtaiseen kokemiseen ja osallistumiseen. Kunnallisen kulttuuritoiminnan mahdollisuuksia ja vastuuta on laajennettava tekemällä kulttuurilautakunnista lakisääteisiä. Kunnissa tapahtuvan kulttuuritoiminnan edistämistä varten on vähitellen lisättävä siihen suunnattavaa valtion avustusta.

Kansalaisten omien harrastusten ja tavoitteiden toteutumisen kannalta on keskeistä, että virkavaltaisuutta lisäämättä laajennetaan järjestöjen ja kulttuurialan kansalaisyhteisöjen toimintamahdollisuuksia.

6. Suunniteltaessa kulttuuritoiminnan rahoitusta ja sisällön kehittämistä on lapset otettava huomioon erityisenä ryhmänä. Kansanvaltaan kasvattavia humanistisia kulttuurivaikutteita ja harrastusmahdollisuuksia on laajennettava sekä koulutusjärjestelmän puitteissa että lapsia kokoavan vapaan kansalaistoiminnan avulla.

7. Palkallisen loma-ajan lisääntyessä korostuu lomanvieton kehittämistarve. On lisättävä myös pienituloisten ihmisten mahdollisuuksia virkistäytymiseen, kulttuuritoimintaan, matkailuun ja retkeilyyn. Lomanvieton sisällön avartamisessa on keskeisellä sijalla työntekijöiden omien yhteisöjen ja järjestöjen toiminta, joka tapahtuu ilman taloudellisen hyödyn tavoittelua. Lomanvieton ja vapaa-ajan järjestämiseen suunnattavalla julkisen vallan tuella on tähdättävä virkistäytymismahdollisuuksien monipuolistamiseen ja kuluttajaan kohdistuvaan kaupallisen saalistuksen vähentämiseen.

8. Liikuntakulttuurin edistämiseksi on sen asema ja yhteiskunnalta saama tuki vahvistettava lainsäädännöllä. Kuntoilumahdollisuuksia on lisättävä asuinalueiden välittömässä yhteydessä. Liikunta on kytkettävä myös osaksi työterveydenhuoltoa. Liikunta- ja urheilutoiminnan tehostamisessa on keskeistä turvata perustason toiminnan, urheiluseurojen kehitysmahdollisuudet. Työläisurheilun voimat on koottava yhteen työläisurheilun keskusjärjestöön.

9. Työväestön oman kulttuuritoiminnan elvyttämiseksi ja uudistamiseksi on voimistettava työväenliikkeen järjestöjen siihen tähtäävää työtä. Työväen Sivistysliiton taloudellisia edellytyksiä työväen ja työväenliikkeen kulttuuritoiminnan tukemisessa ja järjestämisessä on parannettava. Kulttuuriharrastuksen eri muotojen avulla voidaan lisätä kansalaisten innostusta ja päättäväisyyttä myös yhteiskunnallisessa toiminnassa. Työväenjärjestöjen kulttuuritoiminnan kehittyessä voi työväestö entistä monipuolisemmin kokea kulttuurin ja taiteen koko rikkauden.

10. Oleellisen osan kansallista kulttuuria kehitettäessä muodostaa työväenliikkeen historiallinen perinne, jonka järjestöaineisto on talletettava omaan keskusarkistoon, Työväen Arkistoon. Valtion on edistettävä teollisuusyhteiskunnan työväestön elämää valaisevaa perinnekeruuta tärkeänä kansanperinnetutkimuksen osana. Yhteiskunnan on annettava taloudelliset edellytykset työväen keskusmuseolle.

3.10. ASUMINEN, YHDYSKUNTA, YMPÄRISTÖ

Asuntopolitiikka

Asunto kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Enin osa ihmisten elämästä vietetään asunnossa ja sen lähiympäristössä.

Parantuneesta asumisturvasta huolimatta maassamme ei vielä ole kyetty takaamaan kohtuullista asumistasoa läheskään kaikille kansalaisille.

Tavoitteena ollut asumistaso, huone henkeä kohti, on ainoastaan keskimäärin saavutettu. Silti monet asuvat edelleenkin ahtaissa ja puutteellisesti varustetuissa asunnoissa. Asumistaso on Suomessa selvästi muiden Pohjoismaiden alapuolella.

Asuntotuotannon määrällinen kehitys on ollut merkittävää. Kansantalouden suhdannevaihteluja suuremmat asuntotuotannon nousut ja laskut ovat kuitenkin aiheuttaneet monia häiriöitä ja hidastaneet asunto-olojen kohentumista. Tämä on aiheutunut siitä, että julkisella vallalla ei ole ollut käytettävissään riittäviä maapolitiikan ja rakennustuotannon ohjauskeinoja.

Liiketaloudellisten näkemysten ylikorostumisen vuoksi asuntoa pidetään myös sijoituskohteena ja voitontavoittelun välineenä. Tästä syystä huomattava osa asunnoista on sellaisessa kierrossa, että todellisessa asunnontarpeessa olevat ihmiset eivät pääse asumaan niihin.

Huomattava osa vuosien 1966-75 puolen miljoonan asunnon tuotannosta sijoitettiin yhdyskunta- ja kaupunkirakennetta hajauttavasti. Asunnot, palvelut ja työpaikat on rakennettu kauaksi toisistaan. Näin on luotu liikenneongelmia ja aiheutettu niin ihmisille kuin yhteiskunnallekin ylimääräisiä kustannuksia.

Suomen koko asuntokanta on noin 1,7 miljoonaa. Kolmannes siitä on kymmentä vuotta nuorempaa, joten kansainvälisesti vertaillen se on hyvin nuorta. Kun maamme väkiluku ei enää sanottavasti kasva ja kun muuttoliike maaseudulta väestökeskuksiin on vaimenemassa, on uustuotannon rinnalla erityisesti painotettava olemassa olevien yhdyskuntien ja asuntoalueiden parantamista.

Solidaarisen asuntopolitiikan tavoitteiden mukaisesti asumiskustannuksia ja asumisen laatueroja on tasoitettava entistä voimakkaammin. Omistus- ja vuokra-asuminen on oltava ihmisille todellisia vaihtoehtoja. Nuoria, vähävaraisia, lapsiperheitä, vanhuksia ja vammaisia on ryhdyttävä tukemaan erityistoimin, ja yhteiskunnan nykyisin asumiseen antaman tuen painopiste on siirrettävä eniten tarvitseville.

1. Asuntotuotannon suhdannevaihteluja on tasoitettava. Tasainen ja väestön asumistarpeet tyydyttävä riittävä uusien asuntojen tuottaminen sekä vanhojen peruskorjaus on taattava luomalla asuntorahoituksen turvaamiseksi myös yksityisiä rahalaitoksia velvoittava lakisääteinen järjestelmä.

2. Perheelle ja yksinään asuville on taattava terveydelliset ja sosiaaliset vaatimukset täyttävä asunto kohtuulliseen hintaan. Kohtuullisena hintana asumisesta on pidettävä vähimmäistulojen tasolla enintään 10 % ja keskituloisilla enintään 20 % käytettävissä olevista tuloista. Tähän on pyrittävä luomalla uusi tasoituslainajärjestelmä, jossa asumiskustannuksiin oleellisesti vaikuttavat laina-ajat pitenevät. Asumisen rahoitus- ja asumistukijärjestelmää on muutenkin kehitettävä. Valtion asuntopoliittisen tuen perusteena olevat tulorajat on tarkistettava asunnontarvitsijoiden, erityisesti nuorten lapsiperheiden tarpeita vastaavasti.

3. Vuokra-asuntoja on saatettava tarjolle erilaisten väestöryhmien tarpeita vastaavasti ja enintään samoin asumiskustannuksin, kuin omistusasukkaat maksavat asumisestaan. Kansalaisille tulee taata mahdollisuus kohtuuhintaiseen ja riittävän laadukkaaseen vuokra-asumiseen. Tavoitteena on pääasiassa julkisen vallan omistuksessa oleva vuokra-asuntokanta, josta aiheutuvat menot on tasoitettava asuntojen koko taloudellisen käyttöiän ajalle. Asumistukea on käytettävä lisääntyvästi asumiskustannusten tasoittamiseen.

4. Vuokra-asuntojen rakentaminen on turvattava. Vuokra-asuntojen tuottamisessa ja ylläpitämisessä on noudatettava omakustannusperiaatetta. Samalla on torjuttava toimenpiteet vuokra-asuntokannan vähentämiseksi.

5. Pientaloasuntojen tuotanto-osuutta on kasvatettava myös vuokra-asumisen tarpeita varten. Omatoimista rakentamista on voitava edistää työväen perinteisenä asunnon hankkimismuotona.

6. Valtion tulee ryhtyä lainoittamaan kohtuuhintaisten asuntojen hankintaa myös muista kuin uudisrakennuskohteista. Samalla on peruskorjaustoimintaa tehostettava yleensä ja erityisesti vanhojen omakotialueiden säilyttämiseksi työväen asuntoalueina.

7. Myös vähävaraisille on turvattava mahdollisuudet omistusasunnon hankintaan alentamalla omarahoitusosuus 5 %:iin asti asunnontarvitsijain taloudellisista mahdollisuuksista ja perhesuhteista riippuen. Nuorille ja muille ensiasunnon hankkijoille on varattava mahdollisuus hankkia omistusasunto pienellä omarahoitusosuudella ja myös vanhoista taloista.
Osuuskunta-asuntojen tuottamista on kehitettävä ja uudistettava sitä koskeva lainsäädäntö.

8. Asuntovelkojen korkojen vähennysoikeus on saatettava oikeudenmukaiselle kannalle siten, ettei saatu etu suhteellisesti suurene tulojen kasvaessa ja että vuokralainen saa hyväkseen vähintään samat edut kuin omistusasunnon haltija.

9. Asuntojen hintojen ja vuokrien kohtuullisina pysyttäminen edellyttää jatkuvaa valvontaa ja säätelyä vähintään julkisen vallan tukeman asuntotuotannon ja asuntokaupan osalta.

10. Uudet asunnot on tuotettava suunnitelmallisesti päämääränä viihtyisien asuin- ja elinympäristöjen luominen. Tämä edellyttää,että julkinen valta ja asukkaat saavat nykyistä paremmat mahdollisuudet ohjata suunnittelua ja rakentamista niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.

11. Asuntohallintoa on kehitettävä siirtämällä päätösvaltaa lääni- ja kuntatasolle sekä päätöksentekomenettelyä yksinkertaistamalla. Tarpeellinen ministeriöiden toimivaltauudistus on toteutettava perustamalla tarvittaessa asunto- ja ympäristöministeriö. Samalla on tehostettava erityisesti asuntolainsäädännön valmistelua sekä kehittämis- ja tutkimustoimen hoitoa.

Maapolitiikka

Maapoliittista uudistusta on jatkettava. Tällöin on huomio kiinnitettävä ennen muuta tulonjakopolitiikkaan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Yhdyskuntien kasvaessa tapahtuva maan arvonnousu on tulosta kaikkien asukkaiden työstä ja toimeliaisuudesta. Ei ole hyväksyttävää, että tämä arvonnousu siirtyy ansiottomasti maanomistajien käsiin.

Julkiselle vallalle on turvattava mahdollisuus säännellä maan rakentamista niin, että se tapahtuu koko yhteisön kannalta sosiaalisesti ja taloudellisesti tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kaavoituksesta ja muista julkisen vallan toimenpiteistä aiheutuva maan arvonnousu on käytettävä asukkaiden yhteiseksi hyödyksi.

Näiden tavoitteiden saavuttaminen on mahdollista vasta, kun kaikki merkittävä taajamarakentaminen tapahtuu kunnan omistamalla maalla ja rakennusoikeus on irrotettu maanomistuksesta. Ensi askeleina tavoitteiden saavuttamiseksi on toteutettava seuraavat maapoliittiset uudistukset:

1. Kunnilla tulee olla oikeus lunastaa kaikki yhdyskuntarakentamiseen tarvittava maa sen tosiasiallista käyttöä vastaavasta arvosta. Myös virkistys-, suojelu- yms. alueita lunastettaessa on noudatettava samoja korvausperusteita.

2. Lunastuslainsäädäntöä on täydennettävä vero- ja maksupoliittisin keinoin, joilla valtaosa kaavoituksesta johtuvasta arvonnoususta pidätetään yhteiskunnalle.

3. Tontteja on luovutettava ensi sijassa vuokraamalla. Kuntien tulee sekä maata hankkiessaan että sitä luovuttaessaan säilyttää maan hintataso kohtuullisena.

4. Valtion asuntolainaa on taajamissa myönnettävä ensisijaisesti niitä rakennuskohteita varten, jotka on suunniteltu kunnan omistamalle tai sen luovuttamalle maalle.

Yhdyskuntasuunnittelu ja rakentaminen

Yhdyskuntarakenteen hajaantuminen on aiheuttanut sosiaalisia ja liikenteellisiä ongelmia sekä taloudellisten rasitusten kasvua. Lähivuosina sisäinen muuttoliike vähenee ja kaupungistumisen vauhti hidastuu. Kun rakentamisen määrä vähenee, on entistäkin tärkeämpää, että uudet rakennukset sijoitetaan oikeaan paikkaan. Tärkeä tehtävä lähiajan yhdyskuntasuunnittelussa onkin hajaantuneen yhdyskuntarakenteen parantaminen toimivaksi kokonaisuudeksi.

1. Yhdyskuntarakentaminen on keskitettävä olemassa olevien asuntoalueiden ja taajamien tukemiseen ja niiden elinkelpoisuuden parantamiseen.

2. Vanhat, viihtyisät omakotialueet tulee yleensä säilyttää pientaloalueina ja luoda edellytykset vanhojen rakennusten korjaamiselle. Samalla on kaavoitettava lisää pientaloalueita ja parannettava mahdollisuuksia hartiapankkirakentamiseen.

3. Tulee välttyä sosiaalisia ongelmia synnyttävien ja niitä kärjistävien, rakenteeltaan yksipuolisten yhdyskuntien luomiselta. Kerrostalo- ja pientaloasumisen muodot on nivellettävä yhteen niin, että eri väestöryhmien tasapainoinen vuorovaikutus säilyy.

4. Rakennetuilla alueilla on turvattava käyttökelpoisen rakennuskannan hyväksikäyttö ja kohentaminen. Rakennustaiteellisesti tai kaupunkikuvan kannalta arvokkaiden ja sosiaalisesti viihtyisien yhdyskuntien hävittäminen on estettävä saattamalla rakennusten purkaminen luvanvaraiseksi ja tukemalla entistä tehokkaammin vanhan asuntoja muun rakennuskannan peruskorjaamista. On luotava järjestelmä, joka määrittelee omistajan ja yhdyskunnan vastuun säilytettävien rakennusten hoitamisesta aiheutuvista kustannuksista.

5. Taajamien asukkaille välttämättömät lähipalvelut on turvattava jalankulkuetäisyydellä asunnosta ja työpaikasta. Kaupan lähipalvelujen toteuttamisessa tulee välttää autotavaratalojen ja ylisuurten elintarvikehallien rakentamista sekä varmistaa maankäytön ja kaavoituksen avulla lähimyymälöiden säilyminen asuntoalueilla.

6. Kansalaisten kasvavien ulkoilu- ja virkistystarpeiden tyydyttämiseksi on puistoja ja muita viheralueita suojeltava ja lisättävä. Virkistykseen soveltuvat rannat on kaavoitettava viheralueiksi ja saatava kaikkien asukkaiden käyttöön.

7. Asukkaille on turvattava todelliset vaikutusmahdollisuudet asuinympäristönsä kehittämistä ja asumistaan koskevaan päätöksentekoon niin omistus- kuin vuokra-asumisen kohdalla.

8. Eri ikäryhmien, erityisesti lasten, vanhusten ja invalidien liikkumisen ja toiminnan tarpeet on otettava yhdyskuntien suunnittelussa asianmukaisesti huomioon.

Maaseudun suunnittelu ja rakentaminen

Pysyvän asutuksen vähentyessä on rakentamisen suunnitelmallinen ohjaaminen käynyt maaseudun elinkelpoisuuden säilyttämisen kannalta välttämättömäksi. Suunnittelutarpeen lisääntymiseen on vaikuttanut myös loma-asuntojen rakentamisen voimakas kasvu.

1. Rakennuslainsäädäntöä on muutettava niin, että julkinen valta voi vaikuttaa myös siihen, missä ja milloin haja-asutusalueiden rakentamista toteutetaan.

2. On ryhdyttävä pikaisiin toimenpiteisiin vapaiden rantojen suojelemiseksi sekä maata omistamattoman väestön virkistysmahdollisuuksien turvaamiseksi.

3. Lainsäädäntöön on sisällytettävä sellaiset korvausperiaatteet, että laki suojaa vain tosiasiallista, vakiintunutta maankäyttöä. Kuvitellun rakentamismahdollisuuden menettämisestä ei yhteiskunnan tule olla korvausvelvollinen.

Ympäristöpolitiikka

Ympäristöpolitiikan tavoitteena tulee olla yhteiselle edulle tärkeiden ympäristöarvojen, luonnon tasapainon ja sen tuottokyvyn sekä elinympäristön terveellisyyden ja viihtyisyyden säilyttäminen. Näihin vaatimuksiin sopeutettu luonnonvarojen käyttö on tuotantotoiminnan jatkumisen edellytys.

Ympäristöongelmat aiheutuvat luonnonvarojen väärinkäytöstä. Nykyinen lainsäädäntö sallii kansallisen omaisuuden käyttämisen ympäristöä pilaavalla tavalla ja luonnonvaroja haaskaten. Seurauksena on ollut ympäristömme laadun huonontuminen. Noin puolet väestöstä asuu likaantuneiden vesien äärellä. Ilman pilaantuminen ja melu aiheuttavat ihmisille yhä suurempia haittoja paitsi työ- myös asuin- ja vapaa-ajan ympäristöissä.

1. On toteutettava luonnonvarojen käytön suunnittelu, jotta voidaan varmistaa niiden kestävä ja koko yhteiskuntaa hyödyttävä käyttö. Luonnon tuottokykyä on suojattava perustuslailla. Yksityisen omistusoikeuden on tarpeellisessa määrin väistyttävä yleisen edun niin vaatiessa.

2. On säädettävä ympäristönsuojelulait, jotka asettavat etusijalle luonnon tasapainon ja tuottokyvyn säilymisen sekä kansalaisten yhteisen edun. Ympäristöä pilaava tai luonnonolosuhteita merkittävästi muuttava toiminta, saa olla vain poikkeus, joka tapahtuu yhteiskunnan myöntämällä
luvalla. Luvan epäämisestä ei tule aiheutua korvausvelvollisuutta.
3. Pilaajan on vastattava tarvittavista ympäristönsuojelutoimista ja niiden kustannuksista. Rahoitusta on ohjattava julkisen vallan toimesta. Ympäristönsuojelusyistä kerättäviä maksuja ja veroja on käytettävä vain ympäristönsuojelutarkoituksiin.

4. Rangaistuksena ympäristön pilaamisesta ja muusta ympäristöarvoja vaarantavasta toiminnasta tulee olla myös rikoksella saadun taloudellisen hyödyn menettäminen. Pilaantunut ympäristö on korjattava pilaajan kustannuksella.

5. Mahdollisuudet luonnon virkistyskäyttöön on turvattava. Pohjoismaisia jokamiehen oikeuksia ja muita ympäristön yhteiskäyttöoikeuksia on laajennettava ja vahvistettava näiden oikeuksien vastuullista käyttämistä tähdentäen. Oikeus kalastukseen ja metsästykseen on erotettava maanomistuksesta.

6. Ympäristöhallinto valtion keskushallinnossa on keskitettävä sijoittamalla kaikki ympäristöasiat samaan ministeriöön, joka on riippumaton luonnonvarojen käyttöön nojautuvista elinkeinoista, tai perustamalla asunto- ja ympäristöministeriö.

3.11. LIIKENNEPOLITIIKKA

Liikenne on välttämätön välivaihe tavaroitten ja palvelusten tuottamisessa ja jakelussa. Se on myös merkittävä kustannustekijä ja ajankäytön kohde kansalaisten, yritysten ja yhteisöjen toiminnassa.

Liikenteen hoito ja investoinnit edellyttävät merkittävässä määrin tuontia ulkomailta. Liikenne kuluttaa energiaa runsaat kymmenen prosenttia sen kokonaiskulutuksesta. Liikennejärjestelyt vaikuttavat oleellisesti maankäyttöön. Usein muiden toimintojen tavoitteet ovat ristiriidassa pelkkien liikenteellisten tavoitteiden kanssa. Liikenneonnettomuudet aiheuttavat korvaamattomia inhimillisiä vaurioita ja huomattavia taloudellisia menetyksiä. Liikenteestä johtuvat ympäristöhaitat alentavat yhteiskuntien viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Työnjako

Liikennemuotojen välinen työnjako on muodostunut nykyiselleen kunkin liikennemuodon erillisen kehityksen pohjalta. Sen johdosta liikennejärjestelmien yhteinen välityskyky on huomattavasti suurempi kuin liikennepalvelusten tarve.

Jotta liikenteestä aiheutuisi mahdollisimman vähän kustannuksia, on tarpeen ohjata kysyntää sopivimman liikennemuodon käyttöön. Henkilöliikenteessä tämä edellyttää joukkoliikenteen laajentamista ja tavaraliikenteessä - erityisesti raskaiden ja pitkän matkan kuljetusten kohdalla - rautatie- ja vesikuljetusten lisäämistä. Etenkin kaikkein pisimpien matkojen osalta on edistettävä myös ilmaliikennettä.

Liikenteen taloudellisuuden ja työnjaon parantaminen edellyttää liikennettä koskevan suunnittelun tehostamista. Erityisesti henkilöliikenteen suunnittelua on parannettava osana yhdyskuntien ja asuma-alueiden kehittämistä jo paikallistasolla rakentamalla myös kevyen liikenteen väyliä.

Liikennejärjestelmää kehitettäessä tulee tavoitteena olla kansalaisille turvallinen ja kansantalouden kannalta tarkoituksenmukainen, energiakustannuksia säästävä ja kotimaista tuotantoa suosiva työnjako.

1. Uusinvestointien sijasta tulee kiinnittää erityinen huomio jo rakennettujen liikennelaitosten kunnossapitoon, niiden tehokkaaseen käyttöön ja toimintakyvyn parantamiseen. Rautateiden ja vesiliikenteen kuljetuskykyä on parannettava valtion ja kuntien yhteistyöllä. Satamien taloudellisuutta ja työnjakoa on parannettava.

Rautatieliikenteen ja vesiliikenteen kuljetusosuuksia on pyrittävä nostamaan. Eri liikennemuotojen yhteistyön mahdollisuudet tulee hyödyntää kehittämällä koko liikennepalvelusta huolehtiva kuljetusketjujärjestelmä.

2. Valtion ja kuntien tulee kantaa liikenteestä aiheutuvista kustannuksista vastuu oikeudenmukaisella tavalla. Liikenteestä aiheutuvat kustannukset on selvitettävä suhteessa saatuihin hyötyihin pitämättä kuitenkaan kustannusvastaavuuden toteutumista liikennepolitiikan ainoana tavoitteena. Kansalaisten tasa-arvoisuuden turvaaminen liikkumismahdollisuuksien osalta edellyttää joukkoliikenteen henkilökuljetusten tukemista julkisilla varoilla.

3. Liikennejärjestelmän turvallisuuden kehittämiseksi tulee sijoituksia suunnata erityisesti joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen väylien kehittämiseen ja sellaiseen rakentamiseen ja toimintaan, joka vähentää liikenteen riskejä.

Liikenneturvallisuus

Liikenneonnettomuuksien määrä lähinnä tieliikenteessä on Suomessa kohtuuttoman suuri, vaikka liikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä onkin vähentynyt viime vuosina. Noin 700 kuolemantapausta ja 15.000 loukkaantumista vuodessa velvoittaa jatkuvasti parantamaan liikenneturvallisuutta. Sitä edistäviä toimenpiteitä ovat joukkoliikenteen käytön kasvu, liikenneympäristön parantaminen, liikennettä koskevien sääntöjen ja nopeusrajoituksien kehittäminen, ajoneuvojen turvallisuuden parantaminen sekä ajoneuvojen kuljettajien samoin kuin muiden liikenteessä liikkuvien koulutus ja opastus. Myös liikenteen valvontaa on tarpeen lisätä, samoin liikenneturvallisuutta edistävää tutkimustoimintaa. Liikenneraittiutta on tähdennettävä voimakkaasti. Liikennekasvatusta peruskoulutasolla on voimakkaasti lisättävä nykyisestään liikenneturvallisten asenteiden muodostamiseksi jo lapsuudessa.

Liikenteen palvelutason parantaminen

Liikennepolitiikassa on edistettävä kansalaisten ja tuotantotoiminnan alueellista tasa-arvoa. Joukkoliikenteen palvelutaso on kaukoliikenteessä verrattain korkea. Pääongelmat ovatkin paikallisissa liikennejärjestelmissä ja riittämättömissä kaukoliikenteen jatkoyhteyksissä.

1. Pyrittäessä julkisen vallan ohjaamaan, koko valtakunnan kattavaan liikennejärjestelmään on joukkoliikenteen toimintaedellytyksiä ja palvelutasoa parannettava. Samalla on toimittava energian ja muiden taloudellisten voimavarojen säästämiseksi.

2. Kuntien vaikutusmahdollisuuksia alueensa liikennepolitiikassa on lisättävä ja kuntien välistä sekä kuntien ja valtion yhteistoimintaa on kehitettävä. Kunnallisia liikennelaitoksia on parannettava ja lisättävä. Palvelutason parantamiseksi ja kustannusten säästämiseksi on estettävä ruuhkat ja päällekkäisliikenne sekä kehitettävä asutuskeskukset sivuuttavaa ohikulkuliikennettä.

3. Kunnallisten ja valtiollisten liikennejärjestelmien tariffipolitiikka on yhtenäistettävä. Tariffipolitiikalla on turvattava kohtuuhintaiset työ-, koulu-, asiointi- ja muut välttämättömät matkat kaikille väestöryhmille myös rannikko- ja sisävesialueilla.

4. Ilmaliikenteen edut maamme pitkien etäisyyksien ja alueellisen eriarvoisuuden tasaajana on käytettävä hyväksi oikeudenmukaisella tavalla.

Tietoliikenne

Puhelin- ja muu tiedonsiirtoliikenne kasvaa voimakkaasti. Sen avulla voidaan parantaa merkittävästi koko liikennejärjestelmän tehokkuutta ja taloudellisuutta. Kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuuden takaaminen edellyttää, että koko tietoliikenneverkostoa hallitaan kansanvaltaisesti.

Tietoliikennepalvelusten tavoitteena on oltava korkean palvelutason ylläpitäminen ja alueellisen eriarvoisuuden vähentäminen. Tämän vuoksi on lisättävä puhelinverkon välityskykyä ja poistettava alueellinen eriarvoisuus puhelinliikenteen maksuista.

Posti- ja lennätinlaitoksen on rakennettava yleinen tiedonsiirtoverkko. Yksityisten puhelinlaitosten valvontaa on tehostettava, ja puhelinliikenne on siirrettävä asteittain posti- ja lennätinlaitoksen hoidettavaksi.

Postinkannon palvelutasoa on parannettava. Postinkuljetus on kytkettävä nykyistä tehokkaammin muuhun kuljetusjärjestelmään.

3.12. VIESTINTÄPOLITIIKKA

Ihmisten maailmankuva muodostuu huomattavalta osin niiden tietojen, asenteiden ja arvostusten pohjalta, jotka välittyvät lehdistön, radion ja television kautta. Tiedonvälityksen teknologian kehittymisen myötä lisääntyy myös sitä koskevan vallankäytön merkitys. Jokaisen ihmisen sananvapautta toteuttava ja tehokas viestintäjärjestelmä on kansanvallan edellytys. Sananvapauden vahvistamiseksi on tarkistettava nykyisen viestintäjärjestelmän taloudellisia ja hallinnollisia suhteita.

Suomessa suurin osa lehdistöstä toimii tavoitteenaan liikevoiton saaminen. Sanomalehdistöstä lähes 90 prosenttia on porvarillisten tahojen hallinnassa, aikakauslehdistö lähes kokonaan. Taloudellisen keskittymisen johdosta myös lehdistön omistus- ja valtasuhteet ovat muuttuneet entistä harvainvaltaisemmiksi. Keskittymisen seuraukset näkyvät lehdistön ja kirjallisuuden sekä muun viestinnän ja viihdetuotannon sisällön muuttumisena ala-arvoisen kansainvälisen viihteen suuntaan. Tällöin olennaisten tietojen välitys ja solidaaristen asennoitumistapojen edistäminen ovat joutuneet väistymään.

Yleisradio poikkeaa hallinto- ja omistussuhteiltaan muusta viestintäjärjestelmästä. Se on yhteiskunnan omistama ja toimii eduskunnan valvonnassa. Parlamentaarisen valvonnan ulkopuolella Mainos-Televisio harjoittaa kaupallisuuteen perustuvaa viestintää.

Mainos-Television toiminta on nopeasti paisumassa kaupallisen viestinnän koko alueelle. Monopolikehityksen seurauksena yhtiön voimavarojen kasvu vaikeuttaa yhteiskunnallisen valvonnan toteuttamista ja vinouttaa alan kehitystä. Kaapelitelevisioyritykset eivät myöskään ole kansanvaltaisessa valvonnassa, ja muutkin sähköiset viestintävälineet ja tiedonsiirtoverkot ovat vaarassa irtautua tai jäädä sen ulkopuolelle.

Uudet sähköiset viestintävälineet, erityisesti satelliitti- ja kaapelitelevisiotoiminta sekä kuvatallenteet, lisäävät huomattavasti viestinnän mahdollisuuksia. Niiden suunnitelmalliseen käyttämiseen tarvittavat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja oikeudelliset valmiudet kuitenkin puuttuvat sekä kansainvälisesti että kansallisesti. Osaltaan tämän vuoksi ylikansallisilla viestintäyrityksillä on mahdollisuus lisätä ala-arvoisen viihteen tarjontaa.

Yleisradion taloudelliset voimavarat ovat jäämässä jälkeen joukkotiedotustalouden keskimääräisestä kasvusta ja varsinkin suurimpien joukkotiedotusyritysten kasvusta. Yleisradion asema on uhanalainen myös sen vuoksi, että sähköisen viestinnän uudet tekniset sovellutukset ovat vaarassa ohjautua suureksi osaksi yleisradiotoiminnan säännösten ulkopuolelle ja siten pois kansanvallan ulottuvilta.

1. Yhteiskunnan tuella on voitava parantaa viestinnän taloudellisia ja teknisiä toimintamahdollisuuksia, jotta sidonnaisuus ilmoitustuloista vähenisi ja eri mielipiteiden esilletulo viestinnän koko alueella olisi turvattua. Lehtien jakelusta aiheutuvien kustannusten keventäminen ja painetun viestinnän toimintaolosuhteiden tasa-arvoistaminen on toteutettava kustantajien ja julkisen vallan välisin sopimuksin.

2. Radiolainsäädäntö on uudistettava. Yleisradion hallintomuoto on muutettava liiketoimintaan tarkoitetusta osakeyhtiöstä julkiseksi palvelulaitokseksi, jonka asioista päättää eduskunnan toimikaudekseen valitsema yleisradioneuvosto.

Nykyisestä pääasiassa lupamaksuihin perustuvasta rahoitusjärjestelmästä on 1980-luvulla siirryttävä julkiseen rahoitukseen. Samalla on turvattava yleisradioneuvoston asema korkeinta päätäntävaltaa toimialallaan käyttävänä kansanvaltaisena elimenä.

Rahoitusta järjestettäessä on päämääränä jo 1980-luvulla pidettävä mainonnan lopettamista yleisradio-ohjelmien yhteydessä. Siirtymäkautena Yleisradion tulee itse hoitaa televisiomainonta.

3. Satelliitti- ja kaapeliviestintään sekä kuva- ja äänitallenteiden käyttöön liittyvät kysymykset on ratkaistava periaatteellisesti lainsäädännöllä niiden suuren yhteiskunnallisen merkityksen vuoksi. Samalla on toteutettava näiden viestintämuotojen riittävä kansanvaltainen valvonta. Kaapeliviestintää sekä kuva- ja äänitallenteiden käyttämistä on edistettävä opetustoiminnassa sekä kuntien ja muiden yleishyödyllisten yhteisöjen toiminnassa. Tekijänoikeuslainsäädäntö on uudistettava vastaamaan kehittyneen tekniikan olosuhteita.

Suomea koskevaa radio- ja televisiosatelliittitoimintaa voidaan sen luonteen vuoksi säädellä ainoastaan kansainvälisin sopimuksin. Tällöin on otettava tasapuolisesti huomioon pyrkimys tiedonvälityksen edistämiseen ja kulttuuriyhteistyöhön, pyrkimys kansallisen kulttuuriperinteen suojaamiseen ja kehittämiseen, pyrkimys rauhantilan lujittamiseen sekä valtiollisen itsemääräämisoikeuden periaatteet.

Suomea läheisesti koskettavaa Pohjoisvisiosatelliittisuunnitelmaa voidaan viedä eteenpäin vain sellaisen luotettavan selvitystyön pohjalta, joka kattaa investoinnit, teollisen yhteistyön, kansainväliset ulottuvuudet ja ohjelmatarjonnan vaihtoehdot. Suunnitelma ei saa vaarantaa muiden kansallisen kulttuurin kannalta keskeisten hankkeiden toteuttamista.

TV 2:n katselualue on ulotettava yli koko maan.

3.13. OIKEUSPOLITIIKKA

Oikeusturvan parantaminen

Oikeusturvaa ja oikeudenmukaista kohtelua edistämällä voidaan lujittaa yksilön turvallisuutta ja kansalaisten vastuuntuntoa toisista ihmisistä ja koko yhteiskunnan toiminnasta. Oikeusturvan kehittyminen liittyy kiinteästi valtasuhteiden järjestämiseen hallinnossa ja työelämässä. Kansalaisten osallistuessa heitä itseään koskevaan päätöksentekoon he eivät ole pelkkiä ratkaisujen kohteita. Osallistuminen päätöksentekoon vähentää virkavaltaisuutta ja antaa kansalaisille mahdollisuuden valvoa oikeusturvansa toteutumista.

Oikeusturvaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa uhkaa se, että kansalaisten oikeusasemaan välittömästi liittyvien säädösten määrä on kasvanut erittäin suureksi. Lisäksi lait laaditaan vaikeaselkoisiksi. Yhdessä lakien määrän kasvun kanssa on myös valtion hallinto monimutkaistunut niin, että kansalaisten on erittäin vaikea saada lakiteksteihin perehtymällä ja viranomaisten kanssa asioidessaan täsmällinen tieto oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Kansalaiset eivät myöskään ole riittävästi perillä lakien sisältämistä oikeusturvakeinoista.

Uuden uhan kansalaisten oikeusturvalle ja yksityisyyden suojalle muodostavat erilaiset yksityisten tahojen ja viranomaisten pitämät tietorekisterit. Niihin koottuja tietoja voidaan käyttää haitallisesti ja kansalaisia eriarvoistavasti. Yksilön oikeusturvaa uhkaavat myös tietorekistereissä olevat virheellisyydet.

1. Tehokkainta ja myönteisintä on oikeusturva, josta kansalainen itse on tietoinen ja johon hän itse osaa vedota. Jotta kansalainen kykenee itse turvaamaan oikeutensa, on asioiden hoitotapaa yksinkertaistettava kansalaisia palvelevaksi ja neuvovaksi. Samalla on laajennettava luottamushenkilöiden osallistumista hallinnon päätöksentekoon ja valvontaan. Kansalaisten oikeusturvan kannalta on tärkeää, että oikeudellista opetusta
annetaan kaikille kansalaisille jo peruskouluvaiheessa.

2. Neuvonta- ja asiakaspalvelutoimintaa valtion ja kuntien virastoissa on tehostettava. Julkisuusperiaatetta on vahvistettava myös siten, että kansalaiset ja kansalaisjärjestöt sekä joukkotiedotusvälineet saavat nykyistä enemmän tietoja viranomaisten toiminnasta voidakseen valvoa oikeusturvan toteutumista.

3. Usein kansalaisen on kuitenkin välttämätöntä turvautua asiantuntijan oikeudelliseen apuun. Sitä on voitava saada asuinpaikasta riippumatta huokealla. Tämän toteuttamiseksi on ensisijaisesti kehitettävä julkisen vallan ylläpitämää oikeusaputoimintaa. Julkisen vallan ylläpitämä oikeusaputoiminta tulee ulottaa myös hallintotuomioistuimien toimialueelle.

4. Yksityisiä ihmisiä koskevien tietojen keräämistä rekistereihin, rekistereiden pitämistä ja käyttöä on rajoitettava ja valvottava tehokkaasti. Jokaisen on saatava tietää, mitä tietoja hänestä on rekisteröity.

5. On toteutettava lainsäädännöllisiä ja muita järjestelyjä, joilla voidaan nopeuttaa asioiden käsittelyä tuomioistuimissa.

Oikeuslaitoksen kansanvaltaistaminen

Tärkeiltä osin oikeusturvan toteutuminen riippuu oikeuslaitoksesta, tuomioistuinten, syyttäjien ja poliisin toiminnasta. Tuomioistuimilla on päätöksiä tehdessään yleensä harkintavaltaa ja mahdollisuus päätyä erilaisiin ratkaisuihin. Yhteiskunnan kehitys on johtanut aikaisempaa enemmän harkintamahdollisuuksia sisältävien lainsäännösten lisääntymiseen, mikä on siirtänyt päätösvaltaa tuomioistuimille ja korostaa tuomitsemisen vallankäyttöluonnetta.

1. Kansanvallan periaatteiden mukaista on, että myös tuomioistuinten toiminta yhtenä vallankäytön osana saadaan kansanvaltaisen valvonnan piiriin. Se edellyttää, että kansanvaltaiset toimielimet nimittävät tuomarit ja että luottamushenkilöt saavat päätöksenteossa kansanvallan periaatteiden mukaisen aseman. Näin voidaan lisätä kansalaisten keskuudessa oikeuslaitoksen tuntemusta ja luottamusta sen toimintaa kohtaan.

Oikeuslaitoksen kansanvaltaistaminen on toteutettava siten, että tehdessään päätöstä yksittäisessä asiassa tuomioistuimet eivät ole riippuvaisia minkään muun toimielimen tai tahon määräyksistä, vaan noudattavat ainoastaan voimassa olevia säännöksiä.

2. Syyttäjälaitoksen ja poliisin toiminta on merkittävä osa yhteiskunnan yleistä turvallisuutta, josta vastuu kuuluu viime kädessä hallitukselle. Sen vuoksi syyttäjälaitos on saatettava kansanvaltaisen valvonnan ja vastuun piiriin.

Rikollisuus ja yhteiskunta

Rikoslainsäädännön uudistamisessa on arvioitava, millaiset menettelytavat nyky-yhteiskunnassa ovat vahingollisia ja missä määrin niitä voitaisiin rikoslainsäädännön avulla ehkäistä.

Kansalaisten oikeusturvan kannalta on haitallista sellainen menettely, joka vaarantaa yksilön etuja ja oikeuksia hänen elämänsä jokapäiväisissä tilanteissa. Työturvallisuuden vaarantaminen, asumisturvan loukkaaminen, piittaamaton menettely liikenteessä tai elinympäristön pilaaminen uhkaavat kansalaisten oikeusturvaa. Kansalaisten turvallisuutta vaarantavat myös ne uhkatekijät, jotka kohdistuvat ihmisten ruumiilliseen loukkaamattomuuteen. Lasten oikeuksien toteutumisen kannalta on heihin kohdistuva väkivalta ja piittaamattomuus hälyyttävää.

Koska verotuksen avulla pyritään yhteiskunnan toiminnan rahoittamisen lisäksi taloudellisen oikeudenmukaisuuden lisäämiseen, on verorikos erityisen vakava yhteiskunnallinen epäkohta. Se merkitsee tulonsiirtoa vähävaraisilta hyvätuloisille.

1. Rikoslainsäädännön uudistamisessa on pantava keskeinen paino verorikosten ja muun yhteiskunnallisesti vahingollisen sekä kansalaisen turvallisuutta uhkaavan rikollisuuden torjumiseen.

2. Rikoksen uhriksi joutuneen oikeusturvaa on parannettava, jotta rikollisuus ei voisi järkyttää kenenkään sosiaalista ja taloudellista turvallisuutta.

3. Rikollisuuden ehkäisemistyössä on pysyvä ja olennaisin merkitys sellaisilla toimilla, jotka vaikuttavat sen syihin. Runsaallakaan vapausrangaistusten käytöllä ei rikollisuutta ole voitu vähentää merkittävästi.

3.14. ALUEHALLINTO JA KUNNALLINEN DEMOKRATIA

Lääninhallituksista, valtion erillisistä piirihallintoviranomaisista ja laaja-alaisista kuntainliitoista koostuvaa aluehallintoa ei voida pitää nykyisessä muodossaan tyydyttävänä. Keskeisimmt epäkohdat ovat aluehallinnon epäkansanvaltaisuus ja virkavaltaisuus, hallinnon ja aluetason yhteiskuntapoliittisen suunnittelun hajanaisuus sekä aluejaon epäyhtenäisyys.

Lääninhallituksista ja useista piirihallintoviranomaisista koostuva valtion aluehallinto on pääasiassa virkamiestoimintaa, johon kansalaisilla ei ole suoria vaikutusmahdollisuuksia. Myös kuntainliittojen toiminta on etäällä peruskuntien jäsenistä. Niiden liittovaltuustojen valintatapa johtaa poliittisten voimasuhteitten vääristymiseen alueen äänestystuloksiin nähden.

Tehtävien ja toimivallan siirtäminen valtion keskushallinnolta aluehallinnolle, hajanaisen hallintokoneiston kokoaminen ja aluejaon yhtenäistäminen ovat edellytyksiä aluehallinnon kansanvaltaistamiselle. Aluehallinnon uudistamiselle asetettuihin tavoitteisiin pääsemiseksi tarvitaan pitkälle meneviä yhteiskunnan hallintorakenteeseen kohdistuvia muutoksia.

1. Aluehallinto on uudistettava lääninhallinnon pohjalta. Lääninhallinnon johtoon tulee asettaa välittömästi vaaleilla valittu lääninvaltuusto, joka nimittää luottamushenkilöistä kokoonpannun lääninhallituksen, lautakunnat ja johtokunnat. Lääninhallinnon johtava virkamies on maaherra, joka nimitetään määräajaksi lääninvaltuustossa ehdolle asetetuista henkilöistä.

2. Demokratisoidulle lääninhallinnolle kootaan asteittain nykyiset lääninhallituksen, piirihallintoviranomaisten ja suurten kuntainliittojen tehtävät. Lääninhallinnolle on siirrettävä tehtäviä ja toimivaltaa myös valtion keskushallinnolta.

3. Valtion ja kuntien suunnittelun yhteensovittamiseksi perustetaan uudistettuun aluehallintoon yhtenäinen suunnitteluyksikkö.

4. Läänien rajat muutetaan mahdollisimman hyvin talousaluejakoa noudattaviksi.

Kunnallisen demokratian kehittäminen

Kunnallinen demokratia on kestävä perusta suomalaiselle hallintojärjestelmälle. Kunnallishallinto rakentuu kansalaisten itsehallinnon periaatteen varaan. Kansalaisilla on sekä oikeus että velvollisuus osallistua kunnallishallintoon. Jotta demokraattinen osallistuminen toteutuisi käytännössä, asukkailla tulee olla riittävästi tietoja tehtävistä ratkaisuista. Tieto on osallistumisen keskeinen edellytys.

Kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet toteutuvat parhaiten lisäämällä julkisuutta asioiden valmistelussa ja tehostamalla poliittisten järjestöjen ja ryhmien välistä yhteistyötä. Kunnalta on vaadittava tehokasta tiedonvälitystä sekä kuntalaisten avustamista ja opastamista oikeuksiensa käyttämisessä.

Asukkaiden välittömän osallistumisen lisääntyessä säilyvät kunnallisen demokratian kulmakivinä ja ylimmän päätäntävallan käyttäjinä asukkaiden kunnallisvaaleissa valitsemat valtuustot. Valtuutettujen samoin kuin muidenkin kunnallisten luottamushenkilöiden asemaa on vahvistettava. Heille on luotava taloudelliset ja koulutukselliset edellytykset luottamustehtäviensä hoitamiseen. Välttämätöntä on, että luottamushenkilöt saavat kaiken asioiden ratkaisemisessa tarvittavan tiedon riittävän aikaisessa vaiheessa.

Kuntien palvelutoimintaa kehitettäessä on huolehdittava myös toiminnan rahoituksesta, jotta kunnallistalous ei joudu vaikeuksiin. Perusteiltaan kunnossa oleva talous on kunnallisen uudistuspolitiikan tärkein edellytys. Monet kunnat ovat väestöltään ja voimavaroiltaan niin pieniä, etteivät ne kykene kehittämään palvelutasoaan ja luomaan edellytyksiä uusille työpaikoille sekä edistämään taloudellisen ja tarkoituksenmukaisen yhteiskuntarakenteen syntymistä. Tällaisissa kunnissa taloudellisten voimavarojen vähyys kaventaa todellista kunnallista demokratiaa.

1. Kunnallishallinnon toimintaedellytyksiä on parannettava. Kuntien on voitava nykyistä väljemmissä puitteissa harjoittaa myös tuloa tuottavaa liiketoimintaa, jolloin vahvistetaan kuntien taloutta ja parannetaan kuntalaisia hyödyttävää elinkeino- ja palvelutoimintaa. Kunnallispolitiikassa tarvitaan kiinteää yhteistyötä yritysten kanssa ja tietoja erityisesti niiden palvelutoimintaan ja työllisyyteen vaikuttavista suunnitelmista.

Kunnille on turvattava riittävä lainavarojen saanti. Kuntien tulisi saada osuus moottoriajoneuvoliikenteestä valtiolle kertyvistä tuloista ja liikevaihtoveron tuotosta.

2. On toteutettava kuntauudistus, jolloin muodostuu nykyistä elinkelpoisempia kuntayksiköitä. Tämä on tarpeen kunnallisen demokratian ja hallinnon tehostamisen sekä valtion ja kuntien välisen tehtävien ja kustannusten jaon ja yhteistyön kehittämisen vuoksi. Valtion kuntiin kohdistamaa valvontaa on lievennettävä ja annettava kunnille lisää itsenäistä ratkaisuvaltaa. Valtion tehtäviä on siirrettävä kuntien hoidettavaksi. Tällöin kunnille on korvattava täysimääräisesti näiden tehtävien hoitamisesta aiheutuvat kustannukset.

3. Kunnallishallinnon päätöksentekoa on kehitettävä. Määräenemmistösäännökset on poistettava kunnallislaista, sillä demokraattisessa hallinnossa on johdonmukaisesti toteutettava periaatetta, jonka mukaan enemmistön kanta ratkaisee.

Myös kunnissa puolueet ovat avainasemassa. Ilman niitä ei vaaleihin perustuva demokraattinen päätöksenteko toteudu. Kunnallisen demokratian ja itsehallinnon turvaamiseksi kunnan on voitava harkintansa mukaan tasapuolisin perustein taloudellisesti tukea puolueiden paikallisia järjestöjä, jotta nämä voivat tehostaa kunnallishallintoon liittyvää suunnittelu-, valistus-, koulutus- ja tiedotustoimintaansa.

4. Asukkaiden on saatava itse vaikuttaa oman elinympäristönsä muovautumiseen. Kuntasuunnittelun kehittyminen suo mahdollisuuksia kunnanosakohtaisten tiedotus- ja keskustelutilaisuuksien, näyttelyiden ja mielipidetiedustelujen käyttöön sekä lausuntomenettelyn laajentamiseen.

Kunnanosahallinnon tarkoituksena on lähentää asukkaita ja kunnallista päätöksentekoa. Paikalliset olosuhteet vaihtelevat kuitenkin suuresti. Tämä on otettava huomioon kunnanosahallinnon tarpeellisuutta ja sen tehtäviä harkittaessa.

5. Kunnan järjestämien terveydenhuollon, sosiaali- ja koulutuspalvelujen on oltava mahdollisimman suuressa määrin maksuttomia, jotta niiden saanti on turvattua myös pienituloisille.

Kunnallisten liikelaitosten toiminnassa on pyrittävä liiketaloudelliseen tasapainoon, koska niiden tuottamien palvelujen käyttäjinä ovat suurelta osin muutkin kuin yksityiset kunnan asukkaat. Perittäessä maksuja kunnallisista palveluista on otettava huomioon kustannusten oikeudenmukainen tasaaminen kuntalaisten kesken ja palvelujen käytön ohjaaminen.

4. SOSIALIDEMOKRAATTISEN TYÖVÄENLIIKKEEN TOIMINNALLISET LÄHTÖKOHDAT

4.1. MENETTELYTAPANA KANSANVALTA JA JÄRJESTÖJEN TYÖ

Tarkoituksiensa toteuttamista varten työväenliike kehittyi laaja-alaiseksi järjestökokonaisuudeksi. Samat ihmiset, jotka perustivat SDP:n poliittisten tavoitteiden toteuttajaksi, perustivat ammattiyhdistysliikkeen ja työväen osuustoimintaliikkeen turvaamaan työväestön taloudellisia etuja. Nais-, nuoriso-, varhaisnuoriso-, sivistys- ja urheiluliike syntyivät toteuttamaan tasa-arvoisuuden kasvatuksellisia ja sosiaalisia ihanteita. Työväestön kohtaamat syvät sosiaaliset epäkohdat johtivat raittiusliikkeen ja lukuisten sosiaalisten palvelujärjestöjen perustamiseen. Työväenliikkeen etenemisen kannalta on alusta pitäen ollut ratkaisevaa työväestön oman tiedonvälityksen turvaaminen lehdistön ja opintotoiminnan keinoin.

Käytännön elämä on vahvistanut SDP:n ja koko sosialidemokraattisen työväenliikkeen aseman uudistuspolitiikan aatteellisena valmistelijana. Samalla SDP on järjestänyt työväestöä ja muuta pienituloista väestönosaa tehokkaiksi kansanliikkeiksi. Tämä on ollut välttämätöntä tasa-arvoisuutta lisäävien esitysten toteuttamiseksi.

Valtiollisen demokratian vallitessa sosialidemokratian rauhanomaiset periaatteet ovat parhaiten soveltuneet toimintaan kansanvallan laajentamisen ja sosialististen tavoitteiden puolesta. Kansan valitsemien päätäntäelinten, viime kädessä eduskunnan tahto on määrännyt uudistusten sisällön ja toteutuksen. Sosialidemokraattisen työväenliikkeen ponnisteluin saavutetun valtiollisen demokratian ja parlamentarismin toteuttaminen on suomalaisessa yhteiskunnassa tehokkain, oikeudenmukaisin ja moraalisesti korkeatasoisin menettelytapa toimittaessa demokratian ja sosialismin puolesta.

4.2. KANSANVALLAN JA KANSALAISTEN OMAKOHTAISEN VAIKUTUKSEN LAAJENTAMINEN

Teollistuneessa yhteiskunnassa ihminen jää helposti tahdottomaksi välikappaleeksi. Työn ja kulttuurin rappio voidaan torjua ihmisten välisen solidaarisuuden avulla.

Päätöksentekoa edeltävä suunnittelu sisältää usein olennaisia yhteiskunnallisia valintoja. Julkisen hallinnon ja myös yrityshallinnon kasvaessa kätkeytyy virkavaltaisuuteen entistä enemmän päätöksiä tosiasiallisesti suuntaavia piilovaikutuksia. Tämä horjuttaa kansalaisten luottamusta kansanvallan ja kehityksen mahdollisuuksiin. Yhteiskunnallisen vallankäytön ohjaus ja valvonta edellyttää pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa entistä laaja-alaisemmin vaikuttavia kansanvaltaisia hallintomenetelmiä. Avoimuuden ja julkisen vastuun periaate on toteutettava kaikessa päätöksenteon valmistelussa ja toimeenpanossa. Siten kansalaiset voivat vakuuttua kansanvallan mahdollisuuksista sekä oman tahdon ja kansalaisvastuun merkityksestä siinä päätöksenteossa joka koskee ihmistä työntekijänä, kuluttajana, asukkaana, lasten huoltajana tai opiskelijana.

Kansanvallan ja kansalaisten omakohtaisen vaikutuksen laajentaminen ei toteudu itsestään. Se voi perustua vain ihmisten työhön, järjestöjen ja vapaan kansalaistoiminnan kehittämiseen. Sen edellytyksenä on inhimillisen tiedon ja taidon jatkuva kohottaminen ja kansalaisten yhteinen vastuuntunto. Tietoinen ja myönteinen vaikuttaminen tapahtuu itsenäisen kriittisen harkinnan pohjalta ja edellyttää kansalaisten aloitteentekomahdollisuuksien lisäämistä. Julkisen hallintokoneiston ulkopuolella tapahtuva kansalaistoiminta luo edellytyksiä sosialidemokraattisen työväenliikkeen tavoitteiden mukaiselle päätöksenteolle. Vapaan kansalaistoiminnan kautta ihmisillä on oltava mahdollisuus osallistua myös päätösten toimeenpanoon.

Kansanvaltaa on vaalittava ja kehitettävä jatkuvasti. Taloudellisen demokratian toteuttaminen, työelämän kansanvaltaistaminen ja valtiosäännön uudistaminen ovat suomalaisen sosialidemokratian keskeiset tavoitteet yhteiskunnan sosialistisessa uudistustyössä. Edistyminen niiden ratkaisemisessa on demokraattisesti hallitun sosialistisen yhteiskunnan rakentamista.

4.3. POLIITTISEN JA AMMATILLISEN TYÖVÄENLIIKKEEN YHTEISTYÖ

Ammatillinen järjestäytyminen ja ammattiyhdistysliikkeen vapaa toiminta on korvaamatonta palkkatyöntekijäin taloudellisen ja sosiaalisen aseman parantamisessa. Sosialidemokraattinen Puolue tukee ammattiyhdistysliikettä tässä toiminnassa. SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen kiinteä ja luottamuksellinen yhteistoiminta on välttämätön edellytys uudistuspolitiikan onnistumiselle. Lähivuosina ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen yhteistyön merkittävimmät tavoitteet ovat työelämän uudistuksen jatkaminen, tuotantorakenteen kehittäminen ja sopeuttaminen muuttuneisiin olosuhteisiin sekä päättäväinen ponnistelu työllisyyden turvaamiseksi.

Aatteellisista erimielisyyksistä huolimatta Sosialidemokraattinen Puolue on valmis avoimeen yhteistyöhön Kommunistisen Puolueen ja kansandemokraattisen liikkeen kanssa niissä kysymyksissä, joista kulloinkin erikseen voidaan sopia. Yhteistyön tarkoituksena ei saa olla kummankaan osapuolen aatteellisen tai järjestöllisen itsenäisyyden vaarantaminen.

Työväenliikkeiden tavoitteiden toteuttamiseksi on tärkeätä pysyvän vasemmistoenemmistön saaminen eduskuntaan.

4.4. HALLITUSPOLITIIKAN LÄHTÖKOHDAT

Työllisyyden parantamiseksi, Suomen noudattaman ulkopolitiikan jatkuvuuden takaamiseksi sekä uudistuspolitiikan tavoitteiden vähittäisen toteuttamisen kannalta korostuu entisestään työväenpuolueitten ja poliittisen keskustan eduskunta- ja hallitusyhteistyön merkitys.

SDP määrittelee osallistumisensa hallitukseen itsenäisesti sen pohjalta, minkälaiset mahdollisuudet hallituspolitiikan kautta on toteuttaa edellä esitettyjä tavoitteita.

4.5. YHTEISKUNNALLISEN UUDISTUSTYÖN EDELLYTYS: KESTÄVÄ RAUHA

Kansanvalta perustuu kansalaisten vapaan tahdon toteutumiseen. Kamppailu yhteiskunnallisten uudistusten puolesta on jokapäiväistä ja arkista työtä. Sosialidemokraattinen työväenliike jatkaa toimintaansa vakuuttuneena siitä, että ihmisten valtaenemmistö tahtoo toteuttaa kansanvallan ihanteet ja vastata itse omasta ja koko yhteiskunnan kehityksestä.

Sosialidemokratian keskeinen sisältö: poliittinen, sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo, vapaus ja solidaarisuus edellyttää toteutuakseen vakaata rauhantilaa. Vain sen vallitessa on edellytykset monitahoiseen ja tasavertaiseen kansainväliseen ja kansalliseen yhteistyöhön, joka vahvistaa kehityksen mahdollisuuksia. Sosialidemokraattinen liike toimii kaikissa olosuhteissa rauhanomaisen kehityksen ja maailmanlaajuisen solidaarisuuden puolesta.

Sosialidemokratian perusperiaatteet kiteytyvät edelleenkin tunnuksiin: sosialismi ja demokratia, itsenäinen kansa ja yhteistyön maailma.