SUOMEN SOSIALIDEMOKRAATTISEN PUOLUEEN TALOUSPOLIITTINEN OHJELMA PERUSTELUINEEN

ESIPUHE

Sos.-dem. Puolueen puoluekokous v. 1952 teki päätöksen lähiajan talouspoliittisen ohjelman laatimisesta ja jätti asian edelleen kehittämisen puoluetoimikunnan huoleksi. Puoluekokouksessa käytetyissä puheenvuoroissa pidettiin tällaisen ohjelman laatimista välttämättömänä erikoisesti siksi, että maamme talouselämä on parhaillaan voimakkaan muutosprosessin alaisena. Monitahoinen suunnitelmallisuus valtaa talouselämässä uutta sijaa; voinemme sanoa, että maamme on muiden länsimaiden demokratioiden lailla siirtymävaiheessa kohti demokraattista suunnitelmataloutta, joka merkitsee sosialidemokratian taloudellisten aatteiden vähittäistä voittoa hillittömästä yksityiskapitalismiin perustuvasta voitto-taloudesta.

Puoluetoimikunta asetti välittömästi puoluekokouksen jälkeen talouspoliittisen toimikunnan, jonka valmisteltavaksi ko. ohjelma annettiin. Toimikunnan puheenjohtajaksi nimettiin Väinö Leskinen ja jäseniksi Aarre Simonen, Unto Varjonen, Olavi Lindblom, Hannes Tiainen, Väinö Liukkonen, Rafael Rinne, Mauno Laisaari, Ahti M. Salonen sekä Olli J. Uoti, joka viimeksimainittu on myös toiminut toimikunnan sihteerinä.

Varsinainen ohjelma on jo saatettu valtiollisten vaalien alla julkisuuteen "Toimeentulomme edellytyksistä"-nimisenä vihkosena. Ohjelmassa on pyritty mahdollisimman suppeaan muotoon ja vain perusasioiden käsittelyyn. Se on luonteeltaan lähinnä työllisyysohjelma, jota puoluekokouksen tekemä päätös myös edellytti.

Oheisessa painoasussaan on ohjelmaan nyt liitetty laajat asiaperustelut, joihin on pyritty keräämään suuri joukko talouselämäämme ja kansantaloudellisia suhteita käsittelevää perusmateriaalia. Toivottavasti tämän luontoisten tietojen selvittely helpottaa talouspolitiikan selvempää ymmärtämistä varsinkin puoluejärjestöissä ja jäsenistön keskuudessa.

Toimikunnalle kokonaisuudessaan ei ole ollut perustelujen laajuudesta johtuen tilaisuutta niiden lähempään käsittelyyn. Perustelujen yksityiskohdista, asiatiedoista sekä yksityistapauksissa tehdyistä kannanotoista vastaa toimikunnan sihteeri Uoti.

Helsingissä 20 päivänä kesäkuuta 1954.

Väinö Leskinen.

TOIMEENTULOMME EDELLYTYKSISTÄ

SOS.-DEM. PUOLUETOIMISTO

JOHDANTO

Sosialidemokraattinen Puolue - uudistuspuolue

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on työväen, pienviljelijäin ja henkisen työn tekijäin yhteenliittymä, jonka tavoitteet ovat ratkaisevalta osaltaan taloudellista laatua. Taloudellisen turvallisuuden luominen ja takaaminen jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle on tämän yhteenliittymän peruspyrkimyksiä. Yleisen hyvinvoinnin edellytysten vaaliminen ja jatkuva määrätietoinen parantaminen on sen liikkeellepanevana voimana.

Puolue pyrkii sosiaalisten ja taloudellisten uudistusten sekä nykyisessä talousjärjestelmässä todettujen epäkohtien poistamisen kautta yhteiskunnan kaikkien jäsenten samanarvoisuuteen. Yksilön syntyperä, varallisuus tai näiden nojalla saavutettu valta eivät saa olla hänen yhteiskunnallisen asemansa määrääjinä, vaan hänen henkilökohtaiset kykynsä, taitonsa ja siveellinen kuntonsa. Siksi on jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle turvattava oikeus työn saantiin ja työn tulosten perusteella oikeudenmukaisesti määräytyviin ansioihin. Yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että jokainen voi työllään hankkia itselleen ja perheelleen riittävän, yhteiskunnan taloudellista kehitys- ja tuotantotasoa vastaavan toimeentulon, mikä on turvattava myös sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden päivien varalta. Sosialidemokraattisen Puolueen päämääränä on luoda ulkonaiset taloudelliset edellytykset kansalaisten kaikinpuoliselle terveelle ja onnelliselle elämälle.

Sosialidemokraattisen talouspolitiikan tarve

Yksityiseen voitontavoitteluun perustuva talousjärjestelmä ei ole pystynyt luomaan onnellista yhteiskuntaa. Kapitalismin pohjalla toimiva järjestelmä merkitsee käytännössä yksityisen pääoman päätäntävaltaa sellaisissakin asioissa, jotka mitä suurimmassa määrässä sivuavat koko kansan hyvinvointia. Kansantalous on sen vuoksi saatettava palvelemaan yhteiskunnan kokonaisetuja. Talouselämässä tapahtuu voimavarojen jatkuvaa tuhlausta epäonnistuneen yritteliäisyyden, harkitsemattoman pääomankäytön, hajanaisen organisoinnin, epäterveen kilpailun ja puutteellisen rationalisoinnin muodossa. Yhteiskunnalla täytyy olla oikeus ja käytännölliset mahdollisuudet poistaa tällaisia epäterveitä ilmiöitä ja lieventää niiden vaikutusta. Tuotantovoimia on käytettävä ja kehitettävä tarkoituksen- ja suunnitelmanmukaisesti edellä mainittujen tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi ja tätä varten tarvittavan taloudellisen edistyksen aikaansaamiseksi.

Edellä mainittuihin tavoitteisiin katsoo Sosialidemokraattinen Puolue voitavan päästä vain siten, että taloudellista elämää ja sen kehitystä määrätietoisesti ohjataan, t.s. että harjoitetaan sosialidemokraattista talouspolitiikkaa.

Sosialidemokraattisen talouspolitiikan luonne

Sosialidemokraattinen talouspolitiikka lähtee olevien olojen pohjalta. Sen päätavoitteena on jo saavutetun yleisen elintason säilyttäminen ja sen jatkuva, määrätietoinen kohottaminen. Yhdessä tuotannon ja kansantulon lisäämisen kanssa sen on huolehdittava myös niiden entistä oikeudenmukaisemmasta ja tasaisemmasta jakaantumisesta.

Päämääräksi on asetettu jokaisen yhteiskunnan jäsenen oikeus saada työtä ja siitä oikeudenmukainen ansio. Tämä johtaa täystyöllisyyden vaatimukseen. Epävarmuus taloudellisen toimeentulon jatkuvaisuudesta, so. työttömyyden pelko, merkitsee sosiaalista ja yhteiskunnallista turvattomuutta, jota yhteiskunnassa ei saa esiintyä. Kun työttömyys samalla merkitsee kansakunnan tuotantovoimien käyttämättä jäämistä, on jo kansantalouden ja kansantulon entisellään säilyttämisen kannaltakin täystyöllisyys asetettava sellaiseksi tavoitteeksi, johon sosialidemokraattisen talouspolitiikan on aina pyrittävä.

Suunnitelmallisuuden vaatimus

Yksityisen voiton tavoitteluun perustuva talousjärjestelmä synnyttää luonnostaan taloudellisia nousu- ja laskukausia, vuoroin työvoiman ylikysyntää ja työttömyyttä. Se ei ole pystynyt takaamaan yhteiskunnan jäsenille riittävää taloudellista ja sosiaalista turvallisuutta. Kun käytännössä saadut kokemukset osoittavat, että määrätietoisella talouselämän ohjauksella ja suunnittelulla päästään tässä suhteessa parempiin tuloksiin, joudutaan täystyöllisyyden toteuttamisen vaatimuksesta suunnitelmallisuuden vaatimukseen. On etukäteen tutkittava täystyöllisyyden edellytykset ja ylläpidettävä sitä ohjaamalla suunnitelmallisesti talouselämää. On korostettava, että täystyöllisyys ei ole mikään itsetarkoitus, vaan käytännön sanelema keino hyvinvointipäämäärien saavuttamiseksi.

Suunnitelmallisen kansantalouden toteuttaminen tulee kysymykseen lähinnä valtiovallan toimeenpanemana. Kun valtion hallintokoneisto ei nykyisellään edellytä tällaista tehtävää eikä siitä tehokkaasti pysty selviytymään, on hallinto-organisaatiota tässä suhteessa asianmukaisesti muutettava. Samalla kuin valtiovallan oikeutta puuttua taloudellisen ja tuotannollisen elämän kulkuun lisätään, on kuitenkin aina muistettava, että demokraattiset menettelytavat säilytetään. Valtiovallan velvollisuutena on sellaisen talouspolitiikan harjoittaminen, joka vastaa kansakunnan yhteisiä hyvinvointipäämääriä ja jokaisen sen jäsenen hyväksyttävää pyrkimystä parempien elinehtojen ja korkeamman elintason saavuttamiseksi.

Suunnitelmataloudellisia periaatteita voidaan eräissä muodoissa valtion talouspoliittista päätäntä- ja valvontavaltaa laajentamalla harjoittaa siitä riippumatta, kenen omistuksessa tuotantovälineet ovat.

Taloudellisesti terveen järjestelmän rakentaminen ja sen käynnissä pitäminen edellyttävät, että yhteinen hyvä sivuuttaa yksityisen edun kaikissa niissä tapauksissa, jolloin viimeksi mainittu muodostuu esteeksi yleisen hyvinvointitavoitteen tielle. Koska yksityisomistus ei tällöin suo tähän riittäviä mahdollisuuksia, on yhteiskunnan taloudellisen vallan lisääminen tarkoituksenmukaisella tavalla välttämätöntä. Sosialisoiminen on siten keino poistaa taloudellisen keskityksen ja suunnitelmallisuuden avulla niitä puutteita, jotka nykyiseen järjestelmään kuuluvina estävät hyvinvointitavoitteiden saavuttamista. Sosialisoinnin laajuus, ajankohta ja muut asiaan liittyvät seikat määräytyvät sen vuoksi käytännön olosuhteiden ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien mukaan.

Kolme käytännön tavoitetta

Hyvinvointipäämääriä talouspolitiikassa toteutettaessa sosialidemokraatit pitävät käytännön tavoitteenaan lähinnä kolmea keskenään sopusoinnussa olevaa pyrkimystä. Ensimmäinen on täystyöllisyyden ylläpitäminen. Toinen on kansantaloutemme rakenteen ja eri elinkeinoalojen suhteiden kehittäminen niin, että kansantulon ja työn tuottavuuden nousulle luodaan parhaat mahdolliset edellytykset taloudellista tasapainoa ja työllisyystilaa vaarantamatta. Kolmas on sosiaalisen turvallisuusjärjestelmän luominen, joka kuuluu hyvinvointivaltion peruspiirteisiin ja on täystyöllisyyspolitiikan tulojen tasaiseen jakautumiseen kohdistuvien vaatimusten edellytys.

TÄYSTYÖLLISYYSTAVOITE

Täystyöllisyys edellyttää, että jokaisella työhön pystyvällä ja työnhaluisella kansalaisella on mahdollisuus saada ammattitaitoaan vastaavaa työtä ja tästä oikeudenmukainen palkka. Työvoiman siirtymisilmiöiden ym. tuotantoprosessin luonteeseen kuuluvien tekijöiden johdosta jokin määrä työvoimasta saattaa olla tilapäisesti tuottavasta työstä erillään, mutta työttömyys on pyrittävä supistamaan niin vähiin kuin mahdollista.

Täystyöllisyys kansantaloudellisena tavoitteena

Kansantalouden kokonaisedun mukaista on, että kaikkien työhön pystyvien kansalaisten tulee jatkuvasti kykyjensä mukaan osallistua tuottavaan . työhön. Oikeusjärjestelmä, joka turvaa täystyöllisyyden, on jo yksinomaan tämän ominaisuutensa perusteella järjestelmänä kypsempi ja tehokkaampi kuin vapaa markkinatalous.

Täystyöllisyys on tasapainoiselle kansantaloudelle asetettava vaatimus myös siksi, että se luo edellytykset pysyvälle korkealle tulonmuodostukselle ja tekee näin mahdolliseksi kulutuksen ylläpidon korkealla tasolla, mikä on välttämätöntä taloudellisten lamakausien ehkäisemiseksi.

Täystyöllisyys poliittisena tavoitteena

Sosialidemokraattinen poliittinen toiminta pyrkii kansan laajojen kerrosten taloudellisista, poliittisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä eduista huolehtiessaan tekemään tämän tavalla, joka ei saata yhteiskuntarauhaa ja yhteiskuntakehitystä vaaranalaiseksi.

Poliittinen kehitys kapitalismin aikakaudella osoittaa, että vakava työttömyys on aina luonut maaperää diktatuurin tavoittelijoiden pyrkimyksille. Tästä on vakuuttavana todistuksena yhtä hyvin natsismin kuin kommunisminkin poliittisen vallan rakentuminen. Tästäkin syystä sosialidemokraattien on valtiollista demokratiaa kunnioittavana ja sen takaamiseen pyrkivänä poliittisena suuntana pidettävä täystyöllisyyden turvaamista eräänä käytännön politiikkansa kulmakivistä.

Yksityiskapitalismiin perustuva talousjärjestelmä on parhaillaan muutosprosessin alaisena. Yleinen siirtyminen ns. sekamuotoisiin talousjärjestelmiin, joka käytännössä ilmenee valtion välittömän omistuksen, taloudellisen lainsäädännön ja talouspoliittisen vaikutusvallan kasvamisena, on pohjimmaltaan suuressa määrin täystyöllisyysvaatimuksen tulos. Käytännön kovat opetukset ovat osoittaneet sen, että yksityiskapitalismiin perustuva järjestelmä menettää omien kahlitsemattomien voimiensa vaikutuksesta osittain ja laajenevassa määrin toimikykynsä.

Ottaen lisäksi huomioon maamme riippuvaisuuden ulkomaailmasta, ei meidän oloissamme voida ryhtyä etsimään paluutietä ja uusia tukemismuotoja vapaalle markkinataloudelle, koska se ei pysty täyttämään täystehoisen tuotantokoneisten hyväksikäytön ja vakaan talouselämän vaatimuksia. Toisaalta, on terveen talouspolitiikan pyrittävä kehityksen tarpeettomiksi tekemien säännöstelyjärjestelmien välttämiseen.

Kulutuksen ja sijoitustoiminnan tasapaino

Häiritsevien suhdannevaikutusten estämiseksi ja tasaisten työmahdollisuuksien säilyttämiseksi on tiettyä tasapainoa ylläpidettävä kulutuksen ja sijoitustoiminnan välillä. Joustavalla suhdannepolitiikalla on kysyntä ja tarjonta sopeutettava toisiinsa samalla kuin pidetään huolta siitä, että tuotanto pysyy toimikykyisenä. Ohimenevien suhdannemuutosten ei saa antaa liiaksi vaikuttaa taloudelliseen tuotanto- ja vaihtokoneistoon. Tasapainon säilyttämiseksi kulutuksen ja sijoitustoiminnan välillä on tärkeätä, että varsinkin matalasuhdanteen uhatessa käytetään kaikkia mahdollisia keinoja sekä olemassaolevan tuotannon ylläpitämiseksi että vakiintuneen kulutustason turvaamiseksi. Suhdanteitten heikkeneminen on pyrittävä rajoittamaan niin suppealle elinkeinoelämän alalle kuin mahdollista. Sopivin tasausjärjestelmin on varsinkin ulkomaankaupan piirissä tapahtuvat heilahtelut koetettava eristää ja niiden vaikutusta maan yleiseen talouselämään on määrätietoisesti rajoitettava.

Maailmanmarkkinoiden suhdannevaikutusten hillitseminen

Vientisuhdanteita tasoittava talouspolitiikka ei saa rajoittua vain niihin suhdannevaiheisiin, jolloin vallitsee laskusuunta tai sen uhka. Tehokkaan vientisuhdanteita tasoittavan talouspolitiikan tulee toimia kaikissa suhdannevaiheissa. Nousukautena sen tulee estää ja hillitä vientitulojen nousun muodostumista sisäiseksi inflaatiotekijäksi ja niiden suhteetonta siirtymistä kustannuksiin, jotta sopeutuminen mahdollisiin laskukausi-ilmiöihin voi tapahtua työllisyystilannetta vaarantamatta.

Jos nousukautena annetaan nousseiden vientihintojen vapaasti rikkoa kansantalouden sisäisen tulonmuodostuksen perusteet, niin silloin - paitsi että aikaansaadaan rahan arvon alenemista - myös valmistetaan lamakaudelle tietä antamalla vientiteollisuuden kustannustason kehittyä normaalia kilpailukykyämme vastaamattomaksi. Tällaisen kehityksen ehkäisemiseksi on käytettävä tehokkaita tulonjako-, raha-, luotto- ja valtion tulo- ja menopoliittisia keinoja.

Kansantaloutemme sisäisen tasapainon säilyttämiseksi on ennen muuta pyrittävä viennin korkeasuhdanteen aikana kokoamaan suhdannevarauksia ja suhdanneverotuksella kohtuuttomaksi suhdannevoitoksi katsottava osa vientituloista. Täystyöllisyyspolitiikan harjoittaminen ei saa pysähtyä vain siihen vaiheeseen, jolloin ilmenee välitöntä vaaraa suhdanteiden heikkenemisestä. Tehokkaan suhdanteita tasoittavan työllisyyspolitiikan perusta luodaan korkeasuhdanteen vaikutuksia kotimarkkinoilla hillitsemällä ja sen kansantaloudelle tuomaa tulonlisää oikealla tavalla käyttämällä.

Metsäteollisuuden täystyöllisyyden säilyttämisen kannalta on välttämätöntä, että metsänmyynnit ja -hakkuut tapahtuvat tasaisesti ja jatkuvasti. Tämä on myös eräs maaseudun tasaisen tulonmuodostuksen perusedellytyksiä.

Raha- ja luottopolitiikka

Pankki- ja luottolaitokset voivat tehokkaasti myötävaikuttaa suhdannepolitiikan yleisten päämäärien toteuttamisessa. Tämä edellyttää valtion taholta etenkin tehokasta luotonannon ohjausta. Silloin kun muita suhdanteita hillitseviä keinoja käyttäen harjoitetaan tietoisia toimenpiteitä, voi pankkilaitos tehokkaasti hillitä noususuhdannetta estämällä luotonannon -laajentumista. Taloudellisen lamaannuksen uhatessa tuotantoelämää on varoja investointitoiminnan elvyttämiseen ja muihin työllisyystarkoituksiin hinkittaessa turvauduttava muiden keinojen ohella myös kotimaisen valtio-velan laajentamiseen.

Rakennustoiminnan osuus suhdannevaihtelujen tasoittajana

Vaikka suhdannevaihtelut maamme taloudessa pohjautuvatkin viennin hinta- ja menekkivaihteluihin maailmanmarkkinoilla, on sisäisillä talouspoliittisilla järjestelyillä ilmeisiä mahdollisuuksia vaikuttaa näiden vaihtelujen jyrkkyyteen. Tässä suhteessa on merkitys erityisesti rakennustoiminnan säätelyllä. Jos rakennustoiminnan on annettu vapaasti laajentua huippusuhdanteen tasalle, on työttömyyden esiintyminen seuraavana laskukautena tuskin estettävissä. Näin ollen olisi pyrittävä estämään rakennustoiminnan paisuminen "epänormaaliksi" noususuhdanteen aikana ja päinvastoin tulisi erilaisin toimenpitein sitä kiihdyttää, kun työllisyys muilla aloilla heikkenee. Täten rakennustoimintaan voidaan laskusuhdanteen aikana sijoittaa muilta aloilta irtautuvaa työvoimaa. Rakennustoiminnan tasoittamiseen tulee vaikuttaa luottopolitiikalla sekä säännöstelytoimenpitein, minkä lisäksi julkinen rakennustoiminta olisi suunnattava ennen kaikkea vajaatyöllisyysaikoina tapahtuvaksi.

Täystyöllisyyspolitiikka kotimarkkinateollisuudessa

Täystyöllisyyspolitiikan harjoittamisen ehtona kotimarkkinateollisuuden aloilla on, että kotimarkkinateollisuuden eri alojen tuotantokyky säilyy kotimaiseen kustannustasoon verrattuna reaalisten kilpailumahdollisuuksien" tasolla. Kotimaisten ja ulkomaisten tuotteiden hinta- ja laatukilpailun on vähittäisen kehityksen kautta annettava pitää kotimarkkinateollisuutemme tasapainossa. Samalla voidaan vaikuttaa kehitykseen niin, että kotimarkkinateollisuutemme ohjataan vain sellaisille aloille, joilla siihen on olemassa todellisia edellytyksiä.

Terveeseen suuntaan kehittyneen ja kehittyvän kotimarkkinateollisuuden täystyöllisyys on ratkaisevalta osaltaan riippuvainen kotimaisen kulutuksen ja sijoitustoiminnan joustavasta säilymisestä tuotannon tulosten tasolla. Kotimarkkinateollisuuden alalla on jatkuvasti pyrittävä työn rationalisointiin. Tarkoituksenmukaisella koulutustoiminnalla on kotimarkkinateollisuuden rationalisointiin pyrittäessä helpotettava työvoiman siirtymistä muille aloille.

Täystyöllisyys ja palkkapolitiikka

Kokonaiskysynnän säilymisessä tuotantoa vastaavalla tasolla on palkanmuodostuksen kehitykselle ratkaiseva sija. Palkka- ja muut työtulot ovat se tulojen ryhmä, joka lähinnä käytetään välittömien kulutustarpeiden tyydyttämiseen. Palkkatuloja lisäämällä on myös mahdollista saada aikaan välitön lisäys kustannustarvikkeiden kysynnässä ja vastaavassa tuotannossa. Siksi on tärkeätä, että palkkojen osuus kokonaistulomuodostuksesta pysyy sellaisella tasolla, että kysynnän vakavaa heikentymistä ei pääse tapahtumaan.

Näin ei ole ollut asian laita. Tästä on parhaana todistuksena se, että on jatkuvasti tapahtunut - aika ajoittain jopa pääasiassa muista tekijöistä kuin maailmanmarkkinoiden suhdannevaikutuksista johtuvaa - yhteiskuntatalouden heilahtelua inflaation ja deflaation välillä. Tämän heilahtelun estämiseksi on tarpeellista, että palkkatulojen ja muiden pääasiassa välittömien kulutustarpeiden tyydyttämiseen käytettävien tulojen osuutta kokonaistulonmuodostuksesta entistä määrätietoisemmin tarkkaillaan. On pyrittävä siihen, että luotettavan tilastollisen aineiston pohjalla voidaan määrätä joustavista palkkaperusteista, joiden mukaan reaalipalkkataso nousee kansantulon ja työn tuottavuuden nousun mukaisessa suhteessa.

Valtion välitön osuus täystyöllisyyspolitiikan harjoittamisessa

Täystyöllisyyspolitiikka edellyttää talouselämän kaikille pääaloille suuntautuvia, keskitetysti suunniteltuja ja toteutettuja toimenpiteitä. Se edellyttää valtion talouspolitiikan vaikutusalan lisäämistä. Valtion välittömien talouspoliittisten ratkaisujen ja valtion tulo- ja menotalouden on siksi joustavasti palveltava suhdannepoliittisia päämääriä. On pyrittävä siihen, että valtion sijoitustoiminta ja muu julkisen sijoitustoiminnan piiriin kuuluva toiminta keskitetään mahdollisuuksien mukaan laskusuhdanteen aikana tapahtuvaksi. Jotta valtiotalous voisi tehokkaasti palvella suhdannepoliittisia päämääriä, on korkeasuhdanteen aikana pyrittävä käyttämään valtiotalouden ylijäämäistämistä ja suhdanteiden heiketessä alijäämäistämistä.

Julkisluontoisille yrityksille on asetettava velvoitus sopeuttaa taloudellisten mahdollisuuksiensa rajoissa omat liiketaloudelliset pyrintönsä täystyöllisyyspolitiikan yleisten näkökohtien mukaisiksi.

KANSANTALOUTEMME RAKENTEELLINEN KEHITTÄMINEN

Täystyöllisyys, sosiaalinen turvallisuus ja rahataloudellisesti tasapainoinen kehitys eivät vielä sellaisenaan riitä turvaamaan yleisen elintason mahdollisimman nopeata kohoamista. Tärkeänä lisäedellytyksenä on, että kansantaloudessamme keskitytään niille tuotannonaloille, jotka kansainvälisen työnjaon puitteissa turvaavat koko kansamme suorittamalle työlle parhaan mahdollisen palkan.

Kilpailun elvyttäminen taloudellisessa toiminnassa on eräs keino tähän päämäärään pyrittäessä. Asianmukaisella lainsäädännöllä on estettävä suuryrittäjien rengastuminen, monopolisoituminen ja kartellipolitiikka. Tämä kilpailun elvyttämisen tarkoitus on otettava huomioon myös tulli- ja kauppasopimuspolitiikassa. Niinikään on koko pankkijärjestelmäämme muutettava siten, että voidaan ehkäistä pienten itsekkäiden eturyhmien voitontavoittelu kansantaloutemme kustannuksella.

Talouselämän ohjaus, jota nykyisin harjoittavat monopolit, kartellit ja pankkipiirit, kuuluu valtiolle. Koko kansantaloutemme rakennetta on pyrittävä kehittämään valtion johdolla ja ohjelmallisesti kokonaisuuden etua ja tulevaisuutta ajatellen. Kansantaloutemme suoritettavien rakennemuutosten tavoitteena on yleisen tuotantotehon kohottaminen, ottaen samalla huomioon myös sosiaalisen turvallisuuden ja työllisyyspolitiikan vaatimukset.

Teollisuus

Koko kansan elintason nostaminen, mikä on sosialidemokraattisen talouspolitiikan päätavoite, on toteutettavissa vain maan teollisia edellytyksiä hyväksikäyttämällä. Siksi on aktiiviselle ja tarkoituksenmukaiselle teollisuuspolitiikalle annettava keskeinen asema talouspolitiikassa.

Vientiteollisuuden kehittäminen on taannut ja takaa edelleen parhaimman keinon ja nopeimman tien pysyvään elintason nousuun. Tämän vuoksi on vientiteollisuutta, mikä on perustunut lähinnä puuraaka-aineen jalostukseen, kaikin käytettävissä olevin keinoin kehitettävä. Kun puunjalostusteollisuutta ei lähitulevaisuudessa voida sanottavasti laajentaa käyttämättä olevien metsävarojen turvin, on päähuomio kiinnitettävä yhä korkeampiasteiseen jalostustoimintaan.

Puunjalostusteollisuuden raaka-aineen saannin turvaamiseksi on vielä käyttämättä olevat metsävarat saatettava jalostustoiminnan ulottuville lähinnä liikenneoloja kehittämällä. Metsänhoidollisia toimenpiteitä tehostamalla ja tarkoituksenmukaisen verotuspolitiikan avulla on metsien tuottoa lisättävä..

Malmien ja muitten hyödyllisten mineraalien ja maapohjasta saatavien raaka-aineiden hyväksikäyttöön on kiinnitettävä entistä suurempaa huomiota sekä teollisuuden raaka-ainepohjan laajentamiseksi että tällaisen toiminnan avulla saavutettavan suuren kansantaloudellisen hyödyn vuoksi. Valtion on tuettava malmien etsintää riittävän tehokkaasti ja malmien jalostus on suoritettava kotimaassa mahdollisimman pitkälle.

Sekä vienti- että kotimarkkinateollisuuden piirissä on eri teollisuusaloja varten laadittava kehitysohjelmat. Näitten avulla on mahdollista tehokkaasti taistella työttömyysilmiöitä vastaan ja supistaa varatyöjärjestelmän aiheuttamaa rasitusta edellyttäen, että suunnitelmien toteuttamisessa on valtiovallalla riittävän suuri vaikutusvalta.

Mahdollisimman suuren tehon aikaansaamiseksi teollisuustoiminnan alalla on teollisuuden organisatioon kiinnitettävä riittävästi huomiota. Jos tuotannollinen toiminta jollakin alalla on pirstoutunut tuotannon laatuun nähden liian pieniin tuotantoyksikköihin ja kustannukset tuoteyksikköä kohti tämän vuoksi nousevat liian suuriksi, on keskittämisen avulla pyrittävä luomaan sellaisia tuotantolaitoksia, missä on edellytykset uudenaikaisten teknillisten välineitten ja menetelmien käyttöön. Valtiovallan on riittävän kontrollin ja talouspoliittisten toimenpiteitten avulla huolehdittava siitä, ettei keskittäminen johda kuluttajaetujen vastaisten monopolien syntyyn. On myös varjeltava terveen ja tarkoituksenmukaisen pienteollisuuden kehitystä. Teollisuuden kehittämisessä on aluesuunnittelun edellyttämät näkökohdat o otettava huomioon.

Valtion on itse ryhdyttävä yrittäjäksi, kun maan teollisten voimavarojen kehittäminen sitä vaatii tai kun yksityiset eivät pääoman puutteen vuoksi tai muista syistä pysty aikaansaamaan maan talouselämälle välttämättömiä laitoksia. Valtion jo nyt saavuttaman melkoisen merkityksen vuoksi teollisuuden eri aloilla on organisoitava keskuselin huolehtimaan valtiokapitalistisen teollisuuden piirissä esiintyvien ongelmien ratkaisemisesta ja valtion teollisuuden kehittämisestä.

Maa- ja metsätalouspolitiikka

Maatalouspolitiikan lähtökohtana on pidettävä sitä tosiasiaa, että maataloutemme on yli 90-prosenttisesti pien- ja perheviljelmävaltaista.

Pientilojen itsensä ja koko kansantalouden kannalta on mitä suuriarvoisinta, että niiden miespuoliset työntekijät saavat jatkuvasti ansiotöitä ei-maatalousammateissakin. Täystyöllisyyden vallitessa ei työtilaisuuksien varaamisessa voi syntyä mitään ristiriitoja pienviljelijöiden ja maata omistamattoman palkkatyöväestön kesken.

Täystyöllisyys, sosiaalisten olojen kehittyminen ja jatkuvasti kohoavat reaaliansiot voivat ajan oloon tehdä maaseudun maattoman väestön pyrkimisen maahan kiinni merkityksettömäksi. Mikäli maattoman väestön toimeentuloa ei kaikissa oloissa kuitenkaan kyetä taloudellisesti terveellä pohjalla takaamaan, on jatkuvalla asutustoiminnalla pakko entiseen tapaan pyrkiä turvaamaan maaseudun asukkaiden perustarpeiden tyydyttäminen.

Sekä kansanhuollolliselta että kansantaloudelliselta kannalta tarkastellen kyetään pienviljelys- ja perheviljelmävaltaisessa maataloudessa saavuttamaan tarkoituksenmukaiset tuotantotavoitteet. Tuotannon kehittäminen entistä halvemmaksi on mahdollista niin maatalouden oikean tuotantosuunnan ja koneellistamisen edistämisen kuin tuotannon voimaperäistämisenkin avulla.

Luontainen tuotantosuunta maataloudessa on meillä kotieläintuotanto, ja mikäli tuottavaan työhön muilla aloilla kuin maataloudessa ei kyetä järjestämään riittävästi mahdollisuuksia, on työllisyysnäkökohdat huomioon ottaen mentävä kotieläintuotteiden vientituotantoon. Se on kuitenkin hoidettava ilman valtion tukitoimenpiteitä.

Maataloustuotannon tukeminen on saatettava sopusointuun yleisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kanssa, ja tässä mielessä tuotannon tukemismuotona on kehitettävä ja edistettävä muunlaista kuin tuotteiden hintojen lisäyksen muodossa jaettavaa maatalouden tukea.

Metsätaloudellisista toimenpiteistä on etusijalle asetettava vesiperäisten maiden kuivaus silloin, kun sen avulla saadaan kuivatut joutomaat metsänkasvun tai estetään nykyisin vajaatuottoisten metsien soistumisuhka. Maassamme on runsaasti sekä yli-ikäisiä ja siitä johtuen tuottamattomia metsämaita että varsinkin hakkuilla pilattuja, nyt tuottamattomia tai vajaatuottoisia metsiä. Metsänhoitotoimenpitein on nämä epäkohdat korjattava.

Yli-ikäisten metsien hakkuukysymys liittyy varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa kuljetuskysymysten järjestelyyn. Näiden metsien suunnitelmallinen ja järkiperäinen hakkuu on sekä kuljetus- että teollistamiskysymys.

Kaikkiin metsänhoidollisiin ja metsien hyväksikäyttöön liittyviin kysymyksiin liittyy elimellisesti metsätöiden, ajojen ja uittojen sekä alan teollisuuden työvoimakysymys. Kaikki ne ammatilliset ja metsätöiden koneellistamiseen liittyvät tekijät, jotka ovat omiaan lisäämään työsaavutuksia ja samalla parantamaan metsätyöläisten saamia tuloja, on otettava mahdollisimman nopeasti yleiseen käyttöön.

Puuraaka-aineen teollisen käytön monipuolistamista ja jalostusasteen kohottamista on lisättävä tutkimustyöllä, ja sen tuloksien käytäntöönsoveltamiseen on pyrittävä kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Voimatalous

Teollistamisen ja tuotantotehon yleisen kohottamisen eräänä perusedellytyksenä on voimatalouden suunnitelmallinen ja riittävän nopea kehittyminen. Omistussuhteet ja vesioikeuslainsäädäntömme vaikeuttavat huomattavasti vesivoimavarojemme käyttöä. Lisäksi yksityinen etu nimenomaan tällä alalla poikkeaa jyrkästi yleisestä edusta. Tästä syystä valtion toiminta on erikoisen tärkeätä voimatalouden alalla. On ryhdyttävä asian vaatimiin lainsäädännön uudistuksiin, minkä lisäksi valtion toimesta on tarmokkaasti jatkettava voimalaitosrakennusohjelman toteuttamista.

Ulkomaankauppa

Viennin osalta ulkomaankauppamme kehittyminen liittyy läheisesti metsäteollisuuden ja metsätalouden kehittymiseen. Tavoitteeksi on asetettava tuotannon monipuolistaminen ja vientimarkkinoiden laajentaminen. Tuontikauppa on asianomaisilta osiltaan sopeutettava kotimarkkinateollisuuden kehittämisohjelman vaatimusten mukaiseksi. Tämän ohella on erikoisesti pyrittävä siihen, että maahan tuojat saadaan kilpailemaan eskenään valtiovallan ohjauksen alaisena sekä tarvittaessa myös kotimarkkinateollisuuden kanssa.

KANSANTALOUTEMME SOSIAALISET TAVOITTEET

Täystyöllisyyteen liittyy jo sinänsä arvokas sosiaalinen päämäärä, koska se antaa mahdollisuuden jokaiselle tuntea itsensä hyödylliseksi tekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksessä. Se luo myös perustan tuotannon jatkuvalle nousulle ja korkeammalle elintasolle. Korkeampi elintaso puolestaan luo edellytykset vakavalle ja tasaiselle työllisyydelle edellyttäen, että yhteiskunnan onnistuu tarkoituksenmukaisen tulonjakopolitiikan avulla yhteensopeuttaa täystyöllisyyden ylläpitäminen rahanarvopoliittisten päämäärien ja sosiaalisen turvallisuuden vaatimusten kanssa.

Yhteiskunnan kaikkien jäsenten samanarvoisuuden vaatimuksesta johtuu, ettei pääomasta ja työstä saatavia tuloja voida rinnastaa. Omaisuuden nojalla saadun tulon muodostaessa tärkeän ihmisten keskeistä eriarvoisuutta ylläpitävän tekijän on omaisuudesta muodostuvan tulon asteettaista vähentämistä pidettävä tärkeänä päämääränä.

Ensi sijassa on pyrittävä rajoittamaan sellaisia omaisuudesta johtuvia tuloja, joilla ei ole yritteliäisyyttä ja ponnistuksiin kiihoittavaa merkitystä tai joilla on tärkeä suhdannepoliittinen merkitys. Passiivisten osakkeenomistajien osinkotulojen rajoittaminen on luonnollinen oikeudenmukaisuus-vaatimuksesta johtuva toimenpide.

Sosiaalinen turvallisuus ja sosiaalivakuutusten laajentaminen

Voimakkaan taloudellisen kehityksen sekä tarkoituksen- ja oikeudenmukaisen jakaantumis- ja tulonsiirtopolitiikan ohella tarvitaan lisäksi toimenpiteitä sosiaalisen turvallisuuden lisäämiseksi yhteiskunnassa. Taloudellinen kehitys ei ole päämäärä, vaan keino ihmisten viihtyisyyden ja onnellisuuden lisäämiseksi. Lisäämällä sosiaalisen turvallisuuden eri muotoja voidaan tuntuvasti lisätä tyytyväisyyttä vapauttamalla kansalaiset puutteesta ja pelosta.

Tarkoituksenmukainenkaan työllisyyspolitiikka ei voi huolehtia siitä, että kaikille voidaan antaa jatkuvasti sopivaa työtä. Kun emme esim. kokonaan voi poistaa työllisyystilaan voimakkaasti vaikuttavia kausivaihteluita, jää jäljelle mahdollisuus niiden hillitsemiseen. Kun yhteiskunta ei pysty, osaksi luonnollisista ja voittamattomista syistä, osaksi yksityisomistukseen perustuvan ja voittoperiaatteen mukaan toimivan talousjärjestelmän vuoksi huolehtimaan aina riittävästä työntarjonnasta, on välttämätöntä taata tulot niille työntekijöille, jotka joutuvat ilman omaa syytään olemaan vailla työtä ja ansiota. Tämän vuoksi on kehitettävä työttömyysvakuutus, joka käsittää kaikki palkkatyössä olevat.

Hinnan työttömyysvakuutuksen kanssa on kehitettävä muita sosiaalivakuutuksen muotoja. Yleinen sairaus- ja työkyvyttömyysvakuutus on asetettava tärkeäksi tavoitteeksi vakuutusteitse tapahtuvaa sosiaalista turvallisuutta kehitettäessä. Maksuttoman sairaala- ja laitoshoidon samoin kuin joko ilmaisten tai halpojen lääkkeiden tulee olla kehittyneen terveydenhuoltojärjestelmän kulmakivinä. Edelleen on pidettävä päämääränä vanhuuden turvan takaamista sellaiseksi, että kenenkään ei tulevaisuudessa tarvitse viettää vanhuudenpäiviään köyhäinhoidon eikä riittämättömien eläkkeiden varassa.

Sosiaalivakuutuksen muotoja on tarkoituksenmukaista kehittää kansaneläkelaitoksen luomalta pohjalta ja sen antamien kokemusten turvin. Uutta ja tehokkaampaa sosiaalivakuutussysteemiä kehitettäessä on syytä tutkia, voitaisiinko ja missä määrin luopua nykyisestä säästöperiaatteeseen nojautuvasta järjestelmästä.

Asuntokysymyksen ratkaisu ja sosiaalinen asuntotuotanto-järjestelmä

Maamme talousrakenteelle on eräänä leimaa antavana tekijänä pääomanpuute. Tämä on vaikuttanut ja vaikuttaa estävästi ja jarruttavasti tuotannollisen toiminnan kehitykseen, mutta vielä selvemmin sen vaikutukset tuntuvat asuntopulan vaikeuttajana. Sodan aikana ja alueluovutuksen johdosta syntynyttä asuntojen peruspuutetta ei ole ponnistuksista ja harjoitetusta sosiaalisesta asuntotuotantotoiminnasta huolimatta vielä pystytty sanottavasti kaventamaan, vaikkakin tilanteen jatkuva huonontuminen on voitu ehkäistä. Varsinkin väestökeskuksissa, joiden asuntotilanteeseen ratkaisevasti vaikuttaa ennennäkymättömän voimakas, niihin suuntautuva sisäinen muuttoliike, on niin syvä, suuria sosiaalisia epäkohtia aiheuttava peruspuute asunnoista, että sen poistamiseksi on yhteiskunnan kiireellisesti ja kyllin tehokkaassa muodossa laajennettava sosiaalista asunto-tuotantojärjestelmää ottaen samalla oppi niistä sekä myönteisistä että kielteisistä kokemuksista, joita tähänastisen sosiaalisen asuntotuotannon toimeenpanossa on voitu havaita.

Kun tärkeät suhdanne- ja sosiaalipoliittiset syyt vaativat, että valtio osallistuu asuntojen tuotantoon ja rahoittamiseen jatkuvasti, on asetettava pohdinnan alaiseksi, voidaanko saada aikaan nykyistä parempi organisaatio perustamalla erityinen asuntopankki rahoitus- ja valvontaelimeksi. Määrärahat on jaettava oikeudenmukaisessa ja asuntojen puutetta vastaavassa suhteessa maaseudun ja asutuskeskusten kesken. Maaseudulle myönnettävistä määrärahoista on oikeudenmukainen osa myönnettävä maaseudun tilattoman väestön asuttamiseen ottaen tässä erikoisesti huomioon metsätyöväen vakinaistamisen vaatiman omakotiasuntotarpeen. Sopivissa olosuhteissa on pyrittävä sosiaalisesti tarkoituksenmukaisella tavalla edistämään omakotiasuntotyypin laajenevaa käyttöä.

Sosiaalisen asuntotuotannon riittävän laajuuden ja jatkuvuuden turvaamiseksi on välttämätöntä, että valtiolle korkomaksuina ja vuoden 1954 alusta lukien kuoletuksina kertyvät erät rahastoidaan käytettäväksi lisättyyn sosiaaliseen asuntotuotantoon.

Paitsi yleisen asumistason kohottamiseen pyrkii tarkoituksenmukainen asuntopolitiikka erityisesti vähävaraisten lapsiperheiden asunto-olojen parantamiseen vuokrahelpotusten tietä. Kun tilantarve perheen suurentuessa huomattavasti kasvaa, ilman että taloudelliset mahdollisuudet kyllin tilavan huoneiston hallussapitämiseen lisääntyisivät, on erittäin tärkeätä, että yhteiskunta tukitoimenpitein tasoittaa eri suuruisten perheitten asumiskustannuksia. Tässä tarkoituksessa on meilläkin vuodesta 1940 lähtien ollut voimassa perheenasuntoavustusjärjestelmä, jota Aravalakien yhteydessä jonkin verran kehitettiin. Sanotun avustusmuodon merkitys ei kuitenkaan ole vielä kovin huomattava, mikä pääasiallisesti johtuu siitä, että yleensä vain 3-lapsiset ja sitä isommat perheet voivat määrätyillä edellytyksillä saada perheasuntoavustusta. Jotta perheenasuntoavustusjärjestelmä nykyistä paremmin täyttäisi tehtävänsä, olisi se laajennettava käsittämään yleisesti uusissa taloissa perheasunnoiksi hyväksytyissä huoneistoissa asuvat vähävaraiset 2-lapsiset perheet, mikä toimenpide melkoisesti vähentäisi asumisahtautta lapsiperheiden keskuudessa.

Talouspoliittisen ohjelman perustelut

Sosialidemokraattisen Puolueen yleiset talouspoliittiset menettelytapa-linjat määräytyvät puolueen omaksumien demokraattisen joukkotoiminnan yleisten menettelytapalinjojen mukaan. Asetettuihin taloudellisiin ja talouspoliittisiin päämääriin pyrkiessään puolue pitää johtavina menettelytapoinaan seuraavaa:

a) Puolueen talouspoliittinen toiminta on parlamentissa ja hallituksessa sekä eri taloudellisten järjestöjen ja erikoiselinten piirissä tapahtuvaa julkista toimintaa, jonka päämäärät pidetään avoimesti niin kannattajien kuin vastustajienkin näköpiirissä.

b) Puolue on käytännön asettamissa rajoissa valmis sovittelemaan edustamiensa ryhmien etuja keskenään ja muiden yhteiskuntaluokkien ryhmäetujen kanssa.

c) Puolue toimii läheisessä yhteistyössä samoilta aatteellisilta ja kansantaloudellisilta perusteilta asioita tarkastelevien ammatillisten ja osuustoiminnallisten liikkeiden- kanssa.

e) Puolueen talouspolitiikan tulee niin periaatteellisiin kuin käytännöllisiinkin kannanilmaisuihinsa nähden nojautua edustamiensa joukkojärjestöjen kannanilmaisuihin.

f) Puolueen harjoittama ja sen myötävaikutuksella harjoitettu talouspolitiikka tulee asiallisessa ja käytännössä tehokkaassa muodossa asettaa puolue- ja muiden sosialidemokraattisten järjestöjen arvostelun alaiseksi.

g) Puolueen harjoittaman talouspolitiikan perustarkoituksena tulee olla talousjärjestelmämuutoksen aikaansaaminen. Samaa arvoluokkaa olevana toimintapäämääränä on pyrkiminen tuotannon nousuun, tehokkaan täystyöllisyyspolitiikan harjoittaminen ja sosiaalisen turvallisuuden laajentaminen kulloinkin olevissa olosuhteissa. Nämä kaksi toimintapäämäärää eivät sisällä ristiriitaa. Näennäisinä tällaisia usein ilmenee, ja siksi on puolueen talouspolitiikan päämääräksi hyväksyttävä kompromissin teko pitkä- ja lyhytjännitteisten tavoitteiden välillä.

h) Sosialidemokratian talouspoliittiselle asennoitumiselle on tavoitteellisuus oleellinen piirre. Sen kokonaiskuvaan kuuluu jatkuva kokonaispyrkimysten kanssa sopusoinnussa olevien osatavoitteiden asettaminen sekä pyrkiminen yleisten menettelytapalinjojensa sanelemalla tavalla näiden toteuttamiseen.

i) Tavoitteiden asettelu ja toiminta niiden toteuttamiseksi on aktiivista. Sosialidemokratian kehityksellinen aatesisältö edellyttää, että sosialidemokraattinen poliittinen toiminta on suuntaa näyttävää, yhä uusia osatavoitteita asettavaa. Tavoitteiden asettamisen ja toiminnan niiden hyväksi tulee joka vaiheessa perustua tosiasioihin ja oleviin oloihin.

j) Sosialidemokraattisen talouspolitiikan eräänä erikoispiirteenä on ja tulee olla, että poliittis-teoreettiset normit eivät määrää taloudellisia tavoitteita ja harjoitettavaa talouspolitiikkaa, vaan että päinvastoin taloudelliset tosiasiat ja talouspoliittiset realiteetit määräävät poliittista asennoitumista ohjaavien normien sisällön.

Tietämättömyys taloudellisen prosessin kulloisistakin vaiheista ja peruslaeista on ollut tyypillistä porvarilliselle, klassilliselle talouskäsitykselle. "Antaa mennä"-tunnelmat ovat suuressa määrin olleet talouspoliittisen katsantokannan perustana. Terve talousteoreettinen kritiikki ja syyt, jotka itse asiassa ovat jo johtaneet itselleen rehellisen taloudellisen tutkimuksen nykyisen talousjärjestelmän perusteisiin kielteisesti suhtautuvaan asennoitumiseen.

Entistä laajempi perehtyminen talouselämän asiallisena perustana oleviin suhteisiin ja nykyisten ilmiöiden tarkastelu numerolliselta pohjalta ovat sinänsä mitä suurimmassa määrin sosialidemokratian tavoitteita vastaavaa toimintaa. Sosialidemokratia haluaa itse löytää kehityksestä todennäköiset linjat, ja se haluaa ennen muuta antaa nämä koko kansan tarkasteltavaksi, koskapa se on varma siitä, että tällainen tarkastelu on omiaan poistamaan vanhoja, perinnäisiä harhakäsityksiä talouspoliittisen asennoitumisen suhteen, antamaan juuri sosialidemokratian edustamille taloudellisille aatteille sen tarvitsemaa tukea ja samalla oleviin olosuhteisiin kohdistuvana asiakritiikkinä auttamaan sosialidemokraattista politiikkaa löytämään yleisen kehityksen kannalta parhaat lähiajan tavoitteensa.

Talouselämän ja taloudellisten suhteiden mahdollisimman asiallinen yleinen selvittely ei ole porvarillisten piirien edustaman katsantokannan mukaan hyväksi, koska silloin liikutaan heidän oman käsityksensä mukaan "heille kuuluvalla alueella". Toisaalta kommunistinen poliittinen liike ei voi suvaita kansantaloudellisten ja sosialismin talousteoreettiseen puoleen liittyvien asioiden vapaata ja ennakkoluulotonta selvittelyä, koska kommunismia edustavat henkilöt itse tietävät, että heidän edustamansa järjestelmä ei. vastaa - eikä perusteittensa käytännöllisen kieltämisen tähden voi vastata - niitä postulaatteja, joita kommunistinen teoria sinänsä ja heidän taloudellinen propagandansa edellyttäisi ja vaatisi.

Niinpä asiallinen taloudellisen järjestelmän kehitysvaiheeseen ja siinä vallitseviin olosuhteisiin suuntautuva tutkimus- ja valistustyö ei voi olla varsinaisesti minkään muun ryhmän kuin sosialidemokraattien aktiivisen ja asiallisesti "puolueettoman" mielenkiinnon aihe. Sellaiselle liikkeelle, joka sivuvaikutteista vapaana pyrkii yleisten näkökohtien kannalta parhaiden mahdollisten ratkaisujen löytämiseen, muodostavat asiaselvittelyt ja kokonaisnäköalojen etsiminen kaiken käytännön toiminnan perustan. Sosialidemokraattisen väen on pyrittävä jatkuvasti syventämään taloudellista tietouttaan ja taloudellista katsomustaan. Muuten puolue ei pysty täyttämään tehtäväänsä talousjärjestelmäkehitystä ohjaavana ja sitä oman vakaumuksensa mukaan muuttavana tekijänä.

Nämä ovat ne tarkoitusperät, joiden vuoksi sosialidemokraattisen liikkeen on perehdyttävä tarkoin siihenkin - tosin tällä hetkellä valitettavan puutteelliseen - taloudelliseen aineistoon, jolla on merkitystä taloudellisten vaatimusten ja kehitysnäköalojen oikeudellisuuden kannalta. Tarkastelun teknillisenä perustana on pidettävä sitä, että tietojen saanti taloudellisista suhteista on kyllin laajan, systemaattisen taloudellisen tutkimuksen puuttuessa peräti vajavaista. Tämä on käsityksemme mukaan nykyisen, aikansa eläneen talousjärjestelmän "puolustussotaa". Taloudellisista suhteista ei haluta antaa kyllin selviä ja yksityiskohtaisia tietoja, koska näiden tietojen olemassaolo olisi sinänsä ennakoiva tekijä järjestelmänmuutokseen. Niidenkin tietojen nojalla, joita nykyisin on saatavissa, voidaan tehdä eräitä perusarvioita ja -huomioita. Siksi on näihin tietoihin tutustuminen liikkeemme ja edustamiemme aatteiden tulevaisuuden kannalta välttämätön tehtävä. Puolueemme jäsenistön taloudellinen tietous on ehdoton perusedellytys sellaiselle poliittiselle toiminnalle, jonka innoituksena on kehitys, lähtökohtana olevat olot, päämääränä hyvinvointi ja sosialistiseen talousjärjestelmään kelpoinen yhteiskunta sekä menettelytapana demokraattinen, avoin, vastuunalainen sekä tavoitteellinen toiminta paremman yhteiskunnan luomiseksi.

Seuraavassa esitetään eräitä merkitykseltään keskeisiä taloudellisia perustietoja. Useat niistä eivät sinänsä ole aineistoa taloudellisesti ja kehityksellisesti keskeisten johtopäätösten tekoon, mutta sen sijaan kaikki saattavat estää virheellisten väitteiden syntyä ja olla estävänä tekijänä sille, että merkitykseltään toisarvoisiin tekijöihin ei kiinnitetä päähuomiota. Oheisilla, ehkäpä "kuivilla" asiatiedoilla on merkitystä ennen muuta sikäli, että ne auttavat ymmärtämään sekä erilaisten talouspoliittisten toimenpiteiden vaikutusta että ennen muuta sitä, miten laajasti ja miten monella alueella kukin mahdollinen toimenpide saattaa vaikuttaa.

On uudelleen korostettava sitä seikkaa, että tiedot ovat suuresti puutteellisia. Tämä on asia, jonka tulee olla johdonmukaisen sosialidemokraattisen talouspolitiikan eräs päämielenkiinnon aihe. Taloustilastomme ovat johdonmukaisen talouspolitiikan vaatimuksia ajatellen tarvetta vastaamattomalla kannalla. Niiden kehittäminen ja taloudellisen tutkimuksen tehostaminen on talouspolitiikan järkiperäistämiseen pyrkivän liikkeen kannalta mitä keskeisin tehtävä. Nykyiselläkin pohjalla olevien tietojen laajemmalla omaksumisella on kuitenkin suuri merkitys ennen muuta juuri kasvatukselliselta kannalta.

Oheiset tiedot ja niihin perustuvat johtopäätösten teot pyrkivät olemaan sikäli inventoivia, että ehdotonta johtopäätösten tekoa vältetään. Tämä on ennen muuta seuraus siitä, että tietojen nykyinen alue on kovin rajoitettu ja usein: jopa niiden asiallinen luotettavuus jossakin suhteessa kyseenalainen. (Tämä pitää paikkansa mm. työllisyys- ja palkkatilastoihin nähden.)

Tietojen esittelyssä noudatetaan seuraavaa pääjakoa:

I. Väestörakenne
II. Omistussuhteet
III. Tulosuhteet ja tulonjako
IV. Inflaatia ja ansioiden kehitys
V. Suhdannepolitiikka
VI. Sijoitustoiminta ja luottosuhteet
VII. Raha- ja korkopolitiikka
VIII. Valtion meno- ja tulopolitiikka
XX. Verotuspolitiikka
X. Vienti- ja tuontipolitiikka
XI. Maatalouspolitiikka XII. Kansantalouden kehityksen sopusuhtaisuuden vaatimukset

I. VÄESTÖSUHTEET

Väestösuhteiden tulee tietyllä tavalla olla talouspoliittisten katsantojen perustana. Näin siksi, että aivan samoin kuin reaalipääoman investointitoiminnasta, on myös työvoiman "investoinnista" huolehdittava, jotta tuotantotekijät pysyisivät keskinäisessä sopusoinnussa.

Toiseksi on väestösuhteiden kehitys tarkka puntari mm. eri elinkeinojen suhteellisen merkityksen kehityslinjoista. Tässä suhteessa eri elinkeinojen piirissä elävän väestön osuuden kehitys tarjoaa useita huomionarvoisia, yleisiä näköaloja laajempienkin johtopäätösten teon perusaineistoksi.

Väestön suhteellisessa jakautumisessa tapahtuva kehitys on eräs tunnusmerkillinen ja helposti havaittava tekijä arvioitaessa tapahtunutta ja lähitulevaisuudessa edelleen tapahtuvaa kehitystä kansantaloutemme rakenteessa. Päälinja nähdään selvästi: se on yhteiskunnan nopea teollistuminen, joka toisaalta luo mahdollisuuksia entistä nopeammalle kansantulon ja yleisen tulotason nousulle, merkitsee yhteiskuntakuvamme nopeata muuttumista maaseutuyhteiskunnasta yhä vallitsevampaan asutuskeskus- ja kaupunki-yhteiskuntaan ja taas toisaalta merkitsee yhteiskuntapolitiikan muuttumista sikäli, että taloudelliset tuotanto-, suhdanne- ja vaihtoprobleemat tulevat yhä keskeisemmiksi.

Voidaan sanoa, että vapaan kehityksen luomat edellytykset maamme teollistumiseen ja vaihtotalouden vallitsevuuteen eivät ole olleet hyvät, koska mm. maamme ei ole tässä kehityksessä saanut kansainvälis-poliittisista ym. syistä johtuen normaalia ja tarpeellista tukea ulkomaisten kehitysluottojen muodossa. Talouselämämme ehkä vallitsevin peruspiirre on ollut jatkuva pääomaköyhyys, josta on todistuksena mm. se, että läheskään kaikkia luontaisia tuotantovarojamme ja -mahdollisuuksiamme ei ole edes vielä tehokkaasti tutkittu, korkokantamme on jatkuvasti epänormaalin korkealla tasolla jne.

Näistä syistä johtuen yhteiskuntamme on maan ilmastolliset, maantieteelliset ja tuotantoedellytykset huomioon ottaen säilyttänyt edelleen sangen voimakkaat maatalous- ja omavaraisyhteiskunnan piirteet. Huomattavammat viimeaikaiset järkytykset totunnaisissa väestösuhteissa ovatkin olleet ulkopuolisista eikä talousjärjestelmän ja tuotantomuotojen terveistä kehitystendensseistä johtuvia. Tässä mielessä merkitsi II maailmansota ja sen jälkiseuraukset huomattavaa käännettä elinkeinoalojen keskinäisissä suhteissa ja tuotannollisessa väestörakenteessa.

Sota ja sen jälkiseuraukset merkitsivät sinänsä huomattavaa tuotannollista ja väestörakenteellista mullistusta. Luovutetun alueen väestöstä on entiseen ammattiinsa nähden tapahtunut voimakasta siirtymistä maatalouden piiristä teollisiin ja muihin ei-maataloudellisiin ammatteihin. Edelleen merkitsi tämä väestösiirros ja asutustoiminta maataloutemme entistä suurempaa pienviljelysvaltaistumista. Toisena voimakkaana sodan jälkiseurauksena on ollut varsinkin eräillä teollisuuden aloilla tapahtunut pakkoteollistaminen. Sotakorvausvelvollisuuden täyttäminen merkitsi uusien teollisuuksien meidän oloihimme nähden ennätyksellisen ripeätä kasvua. Tämä on johtanut varsinkin metalliteollisuuden ammattityöväen ja kyseisen teollisuuden tuotantovolyymin äkilliseen ja suureen nousuun.

Sodanjälkeisinä vuosina on myös vapaa talouskehitys tukenut sangen voimakkaasti tätä ensi vaiheessa pakkotekijöistä johtunutta yhteiskunnan teollistumista ja kaupunkilaistumista. Voidaan ehkä sanoa, että siirtoväestön hakeutuminen teollisiin ammatteihin ja sotakorvausteollisuuden syntyminen jäi itse asiassa vain alkuunpanevaksi voimaksi, jota vapaa kehitys on kumulatiivisesti, eri tuotantokerrosten piirissä laajenevasti, jatkanut ja tukenut.

Seuraavassa on esitetty väestösuhteissa sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna tapahtunut muutos pitäen silmällä vain muodollista jakoa toisaalta kaupunkien ja kauppaloiden ja toisaalta maaseutukuntien väestöön.

[TAULUKKO]

Maalaiskuntien osuus kokonaisväestöstä on siis 14 vuoden kuluessa laskenut 75 % :sta 67,8 % :iin kaupunkien ja kauppaloiden väestön vastaavasti kasvaessa 25 %:sta 32,2 %:iin.

Maaseudun väestö on numerollisesti katsoen pysynyt sodan edelliseen aikaan verrattuna muuttumattomana. Näin siitä huolimatta, että Suomi on väestönkasvuun nähden Euroopan kärkimaita. Koko vuosittainen väestönlisäys muuttaa siis asumaan kaupunkeihin ja kauppaloihin. On kuitenkin erittäin tärkeätä huomata, että elinkeinon ja elämänmuodon "kaupunkilaistuminen" on ollut vielä paljon huomattavampaa kuin näistä numeroista voi sinänsä päätellä. Maaseudun sisällä on nimittäin tapahtunut sangen voimakasta asutuskeskusten syntymistä. Maaseutukuntien keskuspaikat ovat varsinkin juuri viime vuosina voimakkaasti teollistuneet varsinkin pienteollisuuden ja kaupan laajentumisen kautta. Tämä on merkinnyt maalaiskuntien pääasiassa muita elinkeinoja kuin maataloutta harjoittavien keskus-kylien huomattavaa kasvamista, kun taas aivan yleisenä kehityssuuntana voidaan havaita varsinaisten maanviljelyskylien väestön vähentyneen. Tähän kehitykseen on tietenkin sangen voimakkaana kehitystekijänä vaikuttanut myös maatalouden koneellistuminen ja maataloustyön yleinen rationalisointi.

Kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku on siis 14 vuoden aikana lisääntynyt 53,9 %. Tämä on useissa suhteissa sellainen perusluku, jonka valossa useimpia nykyisen yhteiskuntamme sopeutumispulmia ja esille astuneita sosiaalisia kysymyksiä on tarkasteltava.

Seuraavassa on suhteellista väestön jakautumiskehitystä kuvaavana seikkana erikseen esitetty maataloudesta elävän väestön ja muun väestön välisen suhteen kehitys.

[TAULUKKO]

Oheinen taulukko selvittää omalta osaltaan nykyistä työvoima- ja väestörakennettamme.

[TAULUKKO]

II. OMISTUSSUHTEET

Taloudellisen toiminnan perusyksiköiksi on hyväksyttävä tehty työ ja tehtävä työ, so. pääoma ja työvoima. Omistussuhteita selvitellessä ei kuitenkaan voida kiinnittää huomiota vain pelkästään ns. tuotannollisen pääoman omistukseen, vaan on otettava huomioon myöskin tuottamattoman pääoman omistussuhteet. Omistussuhteiden tarkkailu on epäilemättä sekä tarkoituksenmukaisuuskysymys että poliittinen asia. Omistamisen laatu sinänsä on talousjärjestelmiä määrittelevä piirre. Sekä poliittisesti että taloudellisesti erittäin merkittäviä johtopäätöksiä voidaan vetää tekemällä vertailuja julkisen ja yksityisen omaisuuden välillä ja toisaalta puhtaasti yksityisomaisuudesta saatavien tulojen ja muiden tulojen välillä.

Taloustilasto-oloillemme on kuvaavaa, että esimerkiksi julkisesta omaisuudesta, sen laadusta ja suuruudesta, ei ole sellaisenaan käytettävissä mitään yhtenäistä ja luotettavaa materiaalia. Myöskään kansallisvarallisuudesta kokonaisuudessaan ei ole muita kuin aivan karkeita arviotietoja. Suomen kansallisvarallisuus on arvioitu v. 1953 n. 3.000 mrd. markaksi. Tämä on vain n. 5-kertaa suurempi kuin vuosittainen nettokansantulo nykyisellä rahanarvolla laskettuna. Tämä luku tuntuu yllättävän pieneltä. On kuitenkin huomattava, että kansantuotteesta investoidaan vuosittain n. 30 % eli n. 180 mrd. markkaa ja että valtaosa investoinneista on katsottava myöskin reaalisesti poistetuksi jo parinkymmenen vuoden kuluttua (valtaosa erilaisesta koneistuksesta ja laitteista ja käytännössä myöskin puurakennukset. Korkein mahdollinen poistoaika on yleensä 50 vuotta).

Valtion omaisuudesta ei ole suoritettu varsinaista inventaariota yli kolmeenkymmeneen vuoteen. V. 1922 suoritetun inventaarion mukaan saatiin valtion välittömän omaisuuden arvoksi 11,15 mrd. markkaa. Ottaen huomioon rahanarvon muutokset, valtion omaisuudessa tapahtuneet lisäykset ja sodan johdosta aiheutuneet menetykset voidaan arvioida valtion omaisuus nykyisin lähes 250 mrd. markaksi. Valtion taseyhdistelmässä oli v. 1951 lopussa tuloa tuottavaan omaisuuteen sisältyvien koneiden ja laitteiden kirjanpitoarvo 32,7 mrd. markkaa ja samaan ryhmään sisältyvien varastojen arvo 12,2 mrd. markkaa. Valtion metsät on arvioitu n. 77 mrd. markan arvoisiksi ja rautatielaitoksen sekä posti- ja lennätinlaitoksen omaisuus v. 1951 voidaan arvioida 85 mrd. markan arvoiseksi.

Todellisuudessa on valtion omaisuus huomattavasti 250 miljardia markkaa suurempi, jos valtion tuloa tuottamatonta omaisuutta ryhdyttäisiin arvioimaan käypiin hintoihin. On myös huomattava, että esim. sotalaitoksen kaluston arvioinnissa ei voida noudattaa normaaleja periaatteita.

Kyseisten arvioiden ulkopuolella on kokonaan valtion omistamien yhtiöiden omaisuus. Kyseisten yhtiöiden valtion hallussa olevien osakkeiden nimellisarvo oli v. 1951 7,7 mrd. markkaa, mutta yhtiöiden reaaliomaisuus on tietenkin huomattavasti tätä suurempi.

Kuntien omaisuus on arvioitu v. 1950 lopussa 70,5 mrd. markaksi. Tämä on tietenkin sellaisenaan lisättävä julkisen tai julkiseksi katsottavan omaisuuden arvoihin.

Tehdäksemme jonkun vertauksen voidaan todeta, että julkinen omaisuus oli meillä v. 1951 samaa suuruusluokkaa kuin teollisuudessa kiinni olevan pääoman arvo, joka oli 316 mrd. markkaa. Teollisen omaisuuden pääoma-arvoon sisältyy tällöin kuitenkin myös valtion omistamien tuotantolaitosten pääoma-arvo.

Kokonaisuutena katsoen on mielenkiintoista todeta, miten pääoman ja tuotannon vuosittaiset arvot, työvoiman osaksi tuleva korvaus ja pääoman korvaus suhtautuvat toisiinsa eri tuotannon aloilla. Valitettavasti on tässä suhteessa käytettävissä vain eräitä suppeita teollisuutta koskevia tietoja, jotka koskevat vuotta 1950. Asetelmassa esiintyvät luvut ovat miljardeja markkoja:

[TAULUKKO]

Teollinen tuotanto tuottaa meillä siis nykyisin huomattavasti käypien lainauskorkojen yläpuolella olevaa reaalikorkoa nimellispääomat huomioiden. Voidaan havaita, että pääoman korvaus oli v. 1950 poikkeuksellisen alhainen, koska vastaava koko teollisuuden korkoprosentti oli v. 1938 12,3 ja v. 1951 kokonaista 13,5.

Omistustulojen ja työtulojen suhde on kysymys, johon liittyy ehkä enemmän poliittista intohimoa kuin mihinkään muuhun asiaan. On kuitenkin vaikeata vetää rajaa sille, mitkä tulot on laskettava varsinaisiksi omistus-tuloiksi. Näin siksi, että meidän kansantulolaskelmissamme on varsinaisia omistustuloja vain yhtiöiden voitot sekä korko- ja vuokratulot, kun sensijaan sellainen suuri ryhmä kuin itsenäisten elinkeinonharjoittajain tulot, sisältää tarkemmin selvittämättömässä suhteessa sekä työ- että omistustuloja.

Jotta nähtäisiin, miten viimeaikoina on tapahtunut kehitystä omaisuus-tulojen pienenemisen suuntaan, voidaan esittää seuraava laskelma, jossa kuitenkin "muut tulot"-ryhmään sisältyy huomattavasti elinkeinonharjoittajien ja vapaan ammatin harjoittajien työtuloihin verrattavia tuloja:

[TAULUKKO]

Maa- ja metsäomistuksen jakautuminen on maassamme eräs keskeisimpiä sosiaalisia omistus- ja tulonjakoprobleemeja. Tähän ei ole kuitenkaan tarkemmin syytä puuttua tässä yhteydessä, koska asiaan palataan uudelleen maatalouspoliittisten kysymysten käsittelyn yhteydessä. Voidaan kuitenkin todeta, että maassamme v. 1950 olleista 368.663 viljelmästä oli 322.426 peltoalaltaan alle 15 hehtaarin viljelmiä, jolloin keskimääräiseksi peltohehtaarimääräksi viljelmää kohti tuli 4,8 ha. Yli 15 peltohehtaarin viljelmiä oli siis vain 46.237 ja näiden keskimääräinen peltohehtaariala oli 19,1. Näemme siis, miten maataloutemme on ratkaisevalta osaltaan pienviljelmävaltaista.

Seuraavasta taulukosta käy ilmi valtion osuus eri elinkeinoalojen netto-kansantuotteesta. On huomattava, että kyseiset luvut eivät sellaisenaan kuvasta talouselämämme ns. julkista sektoria, koska julkisen sektorin piiriin on laskettava myös kunnallinen toiminta. Taulukossa on rinnakkain esitetty luvut vuosilta 1938 ja 1950. Voimme näin ollen tehdä huomioita myös valtion osuuden kehityksestä. Huomaamme, että valtion osuus eri elinkeinoalojen kansantulosta on ollut vuonna 1950 15,8 %, kun taas v. 1938 oli vastaava luku 12,7 %. Julkinen talouselämämme sektori on siis kasvanut, joskin tämä kasvu on ollut melko hidasta. Eri elinkeinoalojen osalta voidaan tehdä se huomio, että valtion osuus on huomattavimmin kasvanut teollisuuden sekä liikenteen osalla, kun sen sijaan valtion metsätalous ja rakennustoimintakin ovat prosentuaalisesti hieman taantuneet.

[TAULUKKO]

Valtion teollisuuslaitosten ja valtioenemmistöisten osakeyhtiöiden osuus tuotantoelämästämme on varsinkin eräillä aloilla sangen huomattava. Tässä suhteessa on myös tapahtunut sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna huomattavaa kehitystä valtion omistuksen osuuden tuotannosta lisääntyessä. Malmin louhinnan alalla on valtion omistamien tuotantolaitosten tuotannonarvo v. 1949 97,8 % koko tuotannosta. Vastaava luku oli v. 1938 98,6 %. Metallisulatoissa oli vastaava prosenttiluku 39,8 (10 % v. 1938.) Konepajateollisuudessa 19,1 % (8,9 %), kemiallisessa teollisuudessa 25,3 % (15 %), paperiteollisuudessa 14,9 % (15,8 %), puuteollisuudessa 14,1 % (10,5 %), ravintoaineteollisuudessa 5,3 % (7,0 %), valaistusteollisuudessa 31,6 % (18,4 %). Huomattavin valtion omistaman tuotannon osuuden lisäys on tapahtunut juuri konepajateollisuuden ja muun metalliteollisuuden osalla. Tähän on lähinnä vaikuttanut valtion metallitehtaiden sotakorvaussuoritusten kannalta välttämätön laajentaminen.

Seuraavassa on lisäksi esitetty valtion teollisuuslaitosten ja valtioenemmistöisten osakeyhtiöiden osuus koko teollisuudesta v. 1949 pitäen silmällä työpaikkojen lukumäärää ja työntekijöiden lukumäärää.

[TAULUKKO]

III. KANSANTALOUDEN TULOSUHTEET JA TULONJAKO

Ei ole lainkaan liioiteltua väittää, että talouspolitiikka on pääasiallisesti taistelua kansantulon - siis yhteiskunnan jäsenten jo olevia tuotantovälineitä ja pääomia käyttäen tekemän työn tulosten - jaosta. Kansantulo voidaan eri perusteita käyttäen jakaa eri ryhmiin. Eräs perustavaa laatua oleva jako on kansantulon jakaminen kahteen käyttötyyppiin, kulutukseen ja sijoitustoimintaan. Tässä jaossa voidaan edelleen mennä eteenpäin suorittamalla jako molempien pääryhmien osalta julkiseen ja yksityiseen kulutukseen ja sijoitustoimintaan. Näiden neljän ryhmän, yksityisen kulutuksen, yksityisen sijoitustoiminnan, julkisen kulutuksen ja julkisen sijoitustoiminnan suhteiden muodostumisella on sangen tärkeä merkitys kansantalouden sisäisen tasapainon kannalta. Näin sikäli, että liian suuri kulutus suhteessa sijoitustoimintaan saattaa helposti johtaa arvojen mitan, rahan, arvon heikentymiseen, inflaatioon. Vastaavasti ja usein vielä selvemmin saattaa kulutuksen kustannuksella liiaksi paisunut sijoitustoiminta johtaa jonkin ajan kuluttua siihen, että kaikkea tuotantoa ei pystytäkään joustavasti markkinoimaan, syntyy deflaatioilmiöitä, menekki jää tuotantoa pysyvästi pienemmäksi, tämä \ johtaa tuotannossa supistuksiin ja työttömyyteen.

Poliittisesti paljon selväpiirteisempi ja helpommin ymmärrettävä on kansantulon jako eri tuloryhmiin, joko todellisten tai jossakin suhteessa näennäisten tuotantotekijöiden korvaukseksi. Tämä jako suoritetaan lähinnä jaoitteluna palkka- ym. työtuloihin, yksityisten elinkeinonharjoittajien tuloihin, korko- ja vuokratuloihin ja yhtiöiden voittoihin.

Tähän jakoon kohdistuvat jo poliittiset intohimotkin paljon selvemmin. Jonkin vuoden työn tulos - kansantulo - on tarkasti määrätty suure, jos esim. palkkojen suhteellista osuutta siitä halutaan lisätä, niin tämä ei käy päinsä muuten kuin jonkin muun, esim. voittojen, osuutta vähentämällä.

Eri kansantulolaskelmissa esiintyy eräitä käsitteitä, jotka tarkoittavat kansantuloa hieman "erilaisena", joko eräitä ei-varsinaiseksi tuloksi katsottavia eriä mukaan ottavina tai nämä poissulkevina. Nämä eri nimitykset ovat täsmällisinä bruttokansantulo markkinahintaan, bruttokansantuote markkinahintaan, nettokansantuote markkinahintaan, nettokansantuote tuotantokustannushintaan ja kansantulo tuotantokustannushintaan. Näistä viimeksimainittu on se "puhdas käsite", jota jokapäiväisessä keskustelussa kansantulolla yleensä tarkoitetaan.

Seuraava johtava kansantulolaskelma auttaa ymmärtämään näiden käsitteiden eroavaisuudet ja on muutenkin selventävä kansantulon muodostumiselle:

[TAULUKKO]

Näemme, että bruttokansantulo markkinahintaan on muodostunut kolmesta pääryhmästä, kulutuksesta, sijoituksesta (investoinnista) ja ns. siirroista ulkomaille, jotka siis sisältävät tulojen siirtymisen muiden kansojen käyttöön. Kuten edellä on selitetty, jakautuvat sekä kulutus että sijoitustoiminta julkiseen ja yksityiseen sijoitustoimintaan. Yksityinen kulutus on käsite, jonka kaikki tuntevat, jokapäiväisten tarpeiden kuten ruoan, vaatteiden, huvitusten jne. hankinta on yksityistä kulutustoimintaa. Julkinen kulutus on valtion ja kuntien laitosten kulutusta. Siihen sisältyvät esim. armeijan ja virastojen, sairaaloiden ja vanhainkotien kulutusmenot. Yksityinen sijoitustoiminta ja julkinen sijoitustoiminta ovat siis yksityisten tai valtion ja kuntien rakennusten rakentamista, tuotantovälineiden hankkimista näiden omistamiin tuotantolaitoksiin, joko yksityisten tai julkisten yhdyskuntien toimesta tapahtuvaa tierakennustoimintaa, maanparannustoimintaa jne., joka on siis luonteeltaan tulevia tarpeita ja tulevaa tuotantoa palvelevaa.

Kohta "avustukset ulkomaille", joka on huomattavan suuri, käsittää vastikkeettomat siirrot muiden valtioiden tarpeisiin. Tämän kohdan suuruus riippuu näinä taulukossa olevina vuosina lähinnä maksetuista sotakorvauksista Neuvostoliitolle. Normaaleissa oloissa maamme ei juuri tee mitään huomattavia vastikkeettomia siirtoja ulkomaille. Kohta "vientiylijäämä" esiintyy vain niinä vuosina bruttokansantuloa suurentavana tekijänä, jolloin vientimme on suurempi kuin tuonti (esim. v. 1949 ja 1951). Sen sijaan niinä vuosina, jolloin tuontimme on suurempi kuin vienti (esim. 1948 ja 1950) se esiintyy kulutuksen ja sijoitustoiminnan yhteissummasta vähennettävänä tekijänä.

Kun näin on saatu jonkin vuoden bruttokansantulo selville, niin voimme laajentaa tätä käsitettä siten, että pyrimme saamaan selville kansantalouden tuoton tänä vuonna. Silloin pitää saatuun tuloon lisätä eräät tulon hankkimisesta koituneet kustannukset, jotka eivät tähän mennessä ole laskelmissa mukana, nimittäin ulkomaisista lainoista suoritetut korot. Näin siis saadaan markkinahinnoilla lasketun kansantuotteen bruttoarvo.

Näissä bruttoarvoissa on kuitenkin eräitä eriä, jotka eivät sinänsä ole mitään "tuloa". Näin ensinnäkin vuoden aikana tuotantovälineistössä tapahtuneet korvauskustannukset ja välineiden kulumisesta aiheutuvat poistoerät. Ts. ns. uusintainvestointia, jolla siis korvataan tulon hankkimisesta johtunut tuotantokoneiston kuluminen ja sen arvon vähentyminen, ei voida ottaa nettotulolaskelmissa mukaan. Kun siis pyritään tuotantokustannushintalaskelmiin eikä markkinahintalaskelmiin, pitää tämä tekijä eliminoida pois. Sama koskee ns. välillisiä veroja, jotka ovat siis vain tuotannon tulosten hintaa kallistavia, mutta eivät missään muodossa kansantulon reaalista lisää. Toisaalta pitää ottaa lisätekijänä huomioon tuotannolle maksetut tukipalkkiot, koska nämä päinvastoin ovat alentaneet tuotteiden hintoja.

Siksi on siis tuotantokustannushintalaskelmiin pyrittäessä vähennettävä markkinahintalaskelmien summista myös kallistavien tekijöiden, välillisten verojen, ja alentavien tekijöiden, tuotannolle maksetun hintatuen, erotus.

Näin siis päädytään nettokansantuotteen arvoon tuotantokustannushinnoilla. Jos haluamme tarkastella vain kotimaista tuloa eikä koko tuotannon tulosta, on saadusta summasta uudelleen vähennettävä korot ulkomaille, jolloin päädytään varsinaiseen kansantuloon.

[TAULUKKO]

Edelläolevasta taulukosta näemme kansantulon kehityksen vuodesta 1926 lähtien. Sekä tuotantokustannushinta- että markkinahintalaskelmat on suoritettu aina kyseisen vuoden rahanarvolla. Niinpä nämä lukusarjat eivät sinänsä anna reaalista kuvaa kehityksestä, koska rahan arvo on meillä ollut kovin epävakaa ja varsinkin nopeat inflaatiot ovat sitä suuresti järkyttäneet. Sen sijaan kolmas sarake, siis kansantuoton reaalinen indeksi, on hyvin valaiseva.

Ensinnäkin näemme, että kun indeksisarjan perusluvuksi otetaan vuosi 1926 (1926 = 100), niin vuonna 1951 oli vastaava indeksiluku 224. Siis reaalinen kansantulo oli 25 vuodessa noussut runsaasti kaksinkertaiseksi. Samanaikaisesti tapahtui kuitenkin huomattava väestönlisäys, mutta vaikka otamme tämänkin huomioon, niin päädymme siihen tulokseen, että kansantalouden tuotto henkilöä kohti oli noussut likipitäen kaksinkertaiseksi. Tämä on yhteiskuntamme teollistumisen, vientituotteittemme hyvän hintatason ja maatalouden työmenetelmien rationalisoitumisen tulos.

Voimme tehdä tästä lukusarjasta myös eräitä muita mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Näemme, että reaalikansantulon kehitys ei ole ollut mitenkään tasaista. Vuonna 1928 saavutettiin jo 120 pisteen taso, mutta alkanut yleismaailmallinen talouspula aiheutti tästä tasosta huomattavaa putoamista, ja se saavutettiin - tai yhdellä pisteellä ylitettiin - vasta vuonna 1933. Kehitys oli tasaisen nousevaa aina vuoteen 1938 asti, jonka jälkeen alkanut toinen maailmansota ja oman tuotantomme tuotantokyvyn heikkeneminen sai aikaan reaalikansantulon putoamista. Ennen sotaa vallinnut taso saavutettiin kuitenkin jo vv. 1943-44, mutta vuosi 1945 merkitsi alueluovutusten ym. tähden uutta putoamista. Tästä vuodesta lähtien on nousu ollut ihmeteltävän ripeätä. Tämä saa selityksensä lähinnä ennennäkemättömän nopeasta teollistumisesta ja vientituotteittemme hyvistä hinnoista..

On edelleen hyvin mielenkiintoista havaita, että 1930-luvun alun talouspula merkitsi kansantulon kehityksessä suunnilleen samanlaista takaiskua kuin viimeksi kulunut sotamme, jonka vaatimat taloudelliset rasitukset ja jopa tuotantokoneiston menetykset olivat pelottavan suuret. Tämä antaa tiettyjä herätteitä johdonmukaisen työllisyyspolitiikan puolesta. Kansantalouden kokonaishyvän ja taloudellisten kehitysmahdollisuuksiemme kannalta on täystyöllisyyden säilyttäminen samaa poliittista arvoluokkaa oleva asia kuin sotien hävitysten välttäminen. Tämä on sikäli miellyttävää todeta, että täystyöllisyytemme säilyttäminen on kaikista ulkomaisista suhdannevaikutteista huolimatta sentään aivan toisessa määrin meidän oman toimivaltamme puitteissa kuin maailmanrauhan säilyminen.

[TAULUKKO]

Näemme, että palkkatulot ja muut työtuloihin verrattavat tulot olivat vuonna 1951 59,1 % kansantulosta. Toisaalta on todettava, että edellisinä vuosina oli näiden jako-osuus jo hieman suurempikin, 61,8 % vuonna 1949 ja 61,7 % vuonna 1950.

Ryhmään "Yksityisten elinkeinonharjoittajain tuloja" sisältyy mm. maatalouden ja pienviljelyksen maataloudesta saamat tulot, liiketoimintaa ei-osakeyhtiömuodossa harjoittavien pienyrittäjien tulot jne. Tämä ryhmä melkein kokonaisuudessaan on myös juuri kansan laajoille kerroksille tulevaa tuloa.

On pantava merkille, että yhtiöiden voitot ovat viimeksikuluneina vuosina jatkuvasti kasvaneet. Tämä on tietenkin suotavaa siksi, että se luo mahdollisuuksia suureen tuotannolliseen sijoitustoimintaan. Toisaalta palkansaajien ja kansan laajojen kerrosten edun mukaista on, että juuri tätä tuloryhmää on pyrittävä reaalisissa rajoissa supistamaan työtulojen osuutta vastaavasti lisäämällä. Mutta tätäkään kysymystä ei siis saa katsoa kaavamaisesti puoleen eikä toiseen.

Voimassa oleva yhtiöveroprosentti on tällä hetkellä 32. Näin ollen jää yhtiöiden voiton osuudeksi kansantulosta verotuksen jälkeen n. 48 mrd. mk eli noin 7,8 %. Tämäkään ei ole suinkaan kaikki "kapitalistien" tuloa, koska osa siitä on pienyritysten voittoja, jotka usein ovat ainakin osittain työtuloihin rinnastettavia. Sitäpaitsi tästä tulosta on tehtävä tuotantoelämän välttämättömiä investointeja.

[TAULUKKO]

Edelläolevassa laskelmassa on esitetty eri elinkeinojen osuus kansantulosta. Tässä on siis kunkin ryhmän, esim. teollisuuden, tuloksi laskettu yhtä hyvin siinä muodostunut voitto kuin sen korkotulot, siinä työskentelevien työntekijöiden palkkatulot jne.

Näemme, että vuonna 1951 oli varsinaisen maatalouden tulo vain 11,9 % kansantulosta kyseisen vuoden hinnoilla laskien. Maataloudesta elävä väestö on kuitenkin n. 38-39 % kokonaisväestöstä. On toisaalta huomattava, että maatalouden tuloja ei voida mitata täysin samoin ja yhtä tarkasti kuin esim. teollisten elinkeinojen ja että varsinainen maatalousväestökin saa huomattavassa määrin tuloja muiden elinkeinojen, lähinnä metsätalouden piiristä, mutta kaikesta tästä huolimatta on vaikea välttyä sellaisesta johtopäätöksestä, että maatalous on meillä varsin huonosti "kannattava" elinkeino. Vaikkapa koko metsätalouden tulo laskettaisiin maatalouden tuloksi, jota mm. valtion huomattavan metsänomistuksen, pääasiassa metsätyöstä elävien työntekijäryhmien olemassaolon yms. vuoksi ei voida tehdä, niin sittenkin jäisi maatalouden osuus kansantulosta varsin huomattavasti pienemmäksi kuin muiden elinkeinojen.

Seuraavassa on lisäksi esitetty eri elinkeinojen piirissä maksetuista palkkasummista arviolaskelma. Näemme, että maatalous ja metsätalous ovat suhteellisesti vähiten palkkatyötä käyttäviä elinkeinoja, koska näissä elinkeinoissa maksettujen palkkasummien osuus kokonaispalkkasummista (4,4 % ja 7,9 %) on huomattavasti pienempi kuin niiden osuus kansantulosta (11,9 % ja 14,9 %). Asiantila on taas päinvastoin teollisuuden ja julkisen toiminnan suhteen. Näiden alojen palkkojen osuus kokonaispalkkasummista (40,3 % ja 13,1 % on huomattavasti suurempi kuin ko. alojen osuus kansantulosta (33,1 % ja 8,3 %).

[TAULUKKO]

IV. INFLAATIO JA ANSIOIDEN KEHITYS

Inflaatiolla tarkoitetaan rahanarvossa tapahtuvaa huononemista, joka vaikuttaa talouselämässä siten, että rahayksikössä ilmaistut suureet kasvavat ilman, että on tapahtunut mitään taloudellisen toiminnan ja aktiviteetin asiallista kasvua. Inflaatioilmiöitä ei taloudellisena ilmiönä olisi syytä käsitellä erikseen vaan yhteydessä teoreettisen vastakohtansa deflaation kanssa. Deflaatio merkitsee siis rahassa ilmaistujen suureitten arvon pienenemistä ilman, että niiden reaaliarvo pienenee. Koska inflaatio on viime aikaisten rahapoliittisten kokemusten valossa se kehitystendenssi, joka on sekä tavanomainen, että ilmetessään vaarallisen nopea, voidaan inflaatiokäsitettä käytännöllisten esimerkkien valossa käsitellä verrattomasti paremmin kuin deflaatiota.

Yleensä on totuttu mittaamaan rahanarvon kehitystä lähinnä eri tarvikkeiden punnitun hintakehityksen valossa, siis erilaisia hintaindeksejä rahanarvon muuttumisen mittarina pitäen. Tavanomaiset mittarit ovat olleet tukkuhintaindeksi ja elinkustannusindeksi. Näiden mukaan emme kuitenkaan päädy samaan tulokseen. Näin sikäli, että elinkustannusindeksiin vaikuttavat vain eräät rajoitetut tarvike- ja palvelusmäärät, jotka kuuluvat normaalin perheen jokapäiväisen kulutuksen piiriin. Sen sijaan tukkuhintaindeksissä vaikuttavat kaikki kaupallisen toiminnan piiriin kuuluvat tarvikkeet ja yleensä siinä suhteessa, jota ne edustavat normaalissa kaupankäynnissä. Niinpä on huomattavissa, että esim. viime sodan aikaisen ja sitä seuranneen inflaation vaikutukset ovat tuntuneet huomattavasti suurempina tukkuhinnoissa kuin elinkustannuksissa. Tähän on lähimpänä syynä ollut se, että valtion talouspolitiikalla on yleensä pyritty hillitsemään inflaatiota pyrkimällä vaikuttamaan estävästi elinkustannusindeksiin vaikuttavien tarvikkeiden hintojen nousuun. Tämä on puolestaan johtunut siitä, että palkkojen korottamisvaatimuksissa on lähinnä seurattu elinkustannusten kehitystä.

Allaolevassa taulukossa on kuvattu elinkustannusindeksin kehitys v. 1938 lähtien. V. 1952 osoitti tämä ns. "vanha elinkustannusindeksi" vuoden lopussa pistelukua 1203. Tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että normaalin perheen elantokustannukset markoissa laskien olivat tänä 15-vuotiskautena nousseet 12-kertaisiksi.

Inflaation syiksi selitetään lähinnä normaalioloissa kaksi asiaa. 1) tavara-niukkuus, jolloin tavaravarastot ja tuotanto eivät vastaa erilaisia ja eriasteisia kulutustarpeita ja 2) sellainen tila, jolloin joudutaan joistakin syistä huomattavasti laajentamaan luotonantoa luotonottoon (säästöihin) verrattuna. Epäilemättä toisen maailmansodan aikaiset vuodet omasivat Suomen talouselämässä nämä molemmat mainitut piirteet. Meillä oli sellainen klassillinen inflaatio, joka lievempänä tai jyrkempänä on ollut kaikissa Euroopan maissa sekä I että II maailmansodan seurauksena. Sotainflaatiot ovat aina jyrkimpiä. Inflaatio voi olla lievässä muodossaan jopa terve taloudellinen kehitystendenssi, mutta sotainflaatio on aina tyypiltään epäterve ilmiö, joka aiheutuu siitä, että kansakuntien on pakko käyttää sangen huomattava määrä voimavaroistaan muihin tarkoituksiin kuin normaaliin tuotantoon. Tämä pakkotila johtaa aina sekä siviilituotannon ja tavaravarastojen pienentymiseen, siviilituonnin supistumiseen että teennäiseen luotonannon laajentamiseen (setelirahoitukseen) valtion sotamenojen ja sotatarvikehankintojen peittämiseksi.

Kuten allaolevasta näkyy antavat elinkustannusten eri alaryhmien luvut aihetta useisiin mielenkiintoisiin johtopäätöksiin.

[TAULUKKO]

Kuten näemme, on lämpö- ja valaistusmenoja osoittava indeksiluku kohonnut suhteellisesti eniten, pistelukuun 2700. Veroindeksin kohoaminen on ollut toiseksi suurin, sen suhteen on päästy lukuun 2509, vaatetusmenojen, ravintomenojen ja sekalaisten menojen kohdalla on markkamääräinen nousu ollut melko tasainen (pistelukuihin 1484, 1379, 1206). Suuruudeltaan aivan toista luokkaa on ollut asuntoon käytettyjen menojen markkamääräinen nousu, sillä asuntomenoja, so. vuokraa, osoittava indeksi on vuoden 1952 lopussa ollut vasta 438, siis keskimääräisesti katsoen näiden menojen kohdalla tapahtunut nousu on ollut vain n. neljäsosa kokonaismenoista tapahtuneesta markkamääräisestä kasvusta.

Sekä yleis- että erikoisindeksien kohdalla havaitaan muuten eräs varsin mielenkiintoinen seikka. Tämä on se, että kaikki erikoisindeksit kohosivat varsinaisina inflaatiota aiheuttaneina vuosina, so. sotavuosina 1939-1944, vain n. kaksinkertaisena, kun taas sotaa seuranneet vuodet 1944-1952 ovat nostaneet eri kustannuseriä 4-6-kertaisiksi. Tämän selitys on tosin melko yksinkertainen. Sota-aika oli joka suhteessa ehdotonta taloudellista pakkotilaa, ja valtion kontrolli- ja määräysvalta talouselämässä oli jo yksinomaan niukkuudesta johtuen ehdoton. Sen sijaan sodanjälkeiset vuodet ovat olleet eri etupiirien välistä tulonjakotaistelua, jossa on usein keinoista piittaamatta koetettu ottaa omalle ryhmälle takaisin se, joka mahdollisesti sota-aikana menetettiin. Sodanjälkeinen inflaatio on ollut huomattavan puuskittaista. Vuodet 1944-1948 olivat inflatoriseen kehitykseen nähden nopeimmat ja voitaneen sanoa, että rahanarvomme huonontuminen tapahtui ratkaisevasti juuri tänä aikana. Vuodet 1948-1950 olivat melko tasaisia. Näinä aikoina saavutettiin ensimmäistä kertaa sodan jälkeen poliittisesti vakavampi tila, joka samalla myös teki mahdolliseksi taloudellisen vakaantumisen. Vuonna 1951 tapahtui uusi inflaatiokäänne, joka jäi kuitenkin melko lieväksi.

Ravintomenojen markkamääräinen nousu on ollut hyvin tasaista. Tämä johtuu epäilemättä suurelta osalta siitä, että tähän menoryhmään on kohdistunut huomattavasti enemmän poliittista tarkkailua, erilaisia tukitoimenpiteitä ja hintasubventioita kuin mihinkään muuhun elinkustannusindeksin alaryhmään. Vaikkakin on turhaa kuvitella, että asuntopula olisi johtunut yksinomaan tai edes lähinnä alhaisista vuokrista, niin ei voida kieltää sitä seikkaa, etteikö vuokrien huomattavalla "jälkeenjäämisellä" ole ollut asuntopulaa syventävä merkitys sikäli, että yksityiset eivät ole Vuokrasäännöstelyn pitäessä vuokria alhaisina voineet voittoa tavoitellakseen rakentaa vuokrataloja.

Kuten edellä todettiin, ovat lämpö- ja valaistusmenot kohonneet eniten. Tähän on ratkaisevasti vaikuttanut puutavaran hintojen jatkuva korkea taso. Onhan huomattava, että puutavaran ja metsäteollisuudesta saatujen tuotteiden hinnat ovat viime aikoina tilapäisistä laskuistakin huolimatta olleet korkeammalla tasolla kuin koskaan aikaisemmin. Tämä on tietenkin suuresti nostanut meidän pääasiallisen polttoaineemme, halkojen hintoja.

Verojen nousu ja samalla niiden suhteellinen osuus normaalin perheen kokonaismenoista on ollut myös huomattavaa suuruusluokkaa. Verot ovat baasis-ajankohtaan verrattuna nousseet siis 25-kertaisiksi. Tätä lukua ei kuitenkaan saa ottaa kategoorisesti, koska tämä verojen nousu johtuu suurelta osalta siitä, että ns. tulonsiirtomenot ovat kasvaneet. Niinpä esim. jo kaksilapsisenkin perheen huoltaja saa kaiken maksamansa välittömän valtioveron lapsilisien muodossa takaisin melko korkeaan tulorajaan asti.

Tukkuhinnoissa havaitaan läpi linjan huomattavasti suurempi nousu kuin elinkustannuksissa. Tämä johtuu, kuten edellä on selitetty, siitä, että näiden indeksien pohjana oleva tarvikevalikoima on luonteeltaan täysin erilainen ja lisäksi siitä, että elinkustannusindeksiä on poliittisten tekijöiden vuoksi pyritty pitämään inflaation estämismielessä mahdollisimman alhaisessa pisteluvussa.

Tukkuhintaindeksin eri ryhmissä havaitaan huomattavasti tasaisempaa kehitystä kuin mitä oli laita elinkustannusindeksin suhteen. Allaolevassa laskelmassa eritellyt erät liikkuvat kaikki 1545-1892 pistelukujen välissä, lukuunottamatta metsätaloustuotteita, jotka muodostavat kokonaan oman ryhmän. Metsätaloustuotteiden tukkuhintaindeksi oli v. 1952 kokonaista 3056.

Tämä viimeksi mainittu luku osoittaa sellaisenaan erään sangen suurilinjaisen talouskehitykseen perustuvan totuuden. Tämä on se, että koko maamme "helppo" selviytyminen sodan jälkirasituksista on suurelta osaltaan ollut tämän luvun ilmoittaman tosiasian tulos. Metsätaloustuotteiden rahassa ilmaistut hinnat ovat nousseet siis n. kaksi kertaa niin voimakkaasti v. 1952 mennessä kuin muiden tuotteiden hinnat. Myöskin ovat nämä meidän pääasiallisten vientituotteittemme hinnat olleet jo heti sodan jälkeen korkeampia kuin muiden tarvikepääryhmien keskihinnat. Esimerkiksi v. 1951-52 hintatilanne merkitsi sitä, että saimme keskimäärin kaikkia raaka-aineta ja muita tarvikkeita maahamme puustandardilla tai selluloosatonnilla kaksi kertaa niin paljon kuin normaalivuosina ennen sotaa. Tämä kehitys on reaalisesti ollut ehkä valtatekijä siinä, että Suomi on suhteellisen helposti pystynyt kantamaan sotakorvauksesta, invaliidien huollosta, asutustoiminnasta ym. koituneet rasitukset ilman suurempia poliittis-taloudellisia mullistuksia. Näiden rasitusten kokonaismäärä oli vuoden 1951 rahassa laskettuna n. 350-375 mrd. markkaa, joka on sodanjälkeisistä vuosittaisesta kansantulostamme reaaliarvoltaan lähes 75 %.

Huomaamme, että maataloustuotteiden osalta on hintakehitys ollut jonkin verran jyrkempi kuin teollisuustuotteiden ja tuontitavaroiden osalta. Tämä on merkinnyt asiallisesti sitä, että myöskin tällä tavalla on parannettu maataloutemme asemaa sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna.

Seuraavassa on tukkuhintaindeksi eriteltynä vuosilta 1938-52.

[TAULUKKO]

Rahanarvossa äkillisesti tapahtuvat muutokset merkitsevät aina tulonjaossa saavutetun tasapainotilan järkkymistä. Rahanarvon nopeasti heikentyessä tapahtuu käytännössä yleensä niin, että taloudellisesti paremmissa "lähtökuopissa" olevat ryhmät ja sellaiset, joista välttämättömien tarvikkeiden hinnat välittömästi riippuvat, lähtevät johtamaan nousevaa hintakehitystä. Normaalina on pidettävä sellaista tapausta, että inflaatiokehityksen syntyessä pääsevät hinnat aina ensinnä nousemaan ja yleinen palkkataso seuraa niitä vasta jälkikäteen. Täten syntyy tietty sekä määrällinen että ainakin ajallinen marginaali tulonjaossa muiden tuloryhmien kuin palkkatulojen hyväksi.

Inflaatio on yleensä mitä tyypillisin ns. kumulatiivinen talousilmiö. Tämä sana merkitsee sitä, että kerran alkuun päästyään inflaatiotendenssi leviää nopeasti kaikkiin taloudellisiin suhteisiin ja kaikkiin rahalla mitattaviin arzvoihin. Levinnyt inflaatio kertaantuu nopeasti eri aloilla, ja psykologiset tekijät vahvistavat sitä suuresti. Näin siksi, että hintojen nopeasti noustessa ei kukaan, jolla on varastoa, ole varsin halukas myymään, koska varastoa säilyttämällä saa varmuudella jonkun ajan perästä huomattavasti suuremman myyntivoiton. Vastaavasti työvoimaansa "myyvä" palkansaaja asettaa mielellään palkkavaatimuksensakin kulloistakin hintainflaation kehitysvaihetta hieman korkeammaksi, koska hän pitää todennäköisenä, että hinnat joka tapauksessa nopeasti nousevat. Näin ollen tällainen kumulatiivinen, talouselämän joka alalle leviävä ja itsestään kertaantuva inflaatio kärjistää suuresti tulonjaosta käytävää taistelua. Tulonjaossa tapahtuu inflaatiokausina muutosta sekä pääryhmien osalta, esim. palkkatulojen, korkotulojen, voittojen ja elinkeinon harjoittajien tulojen välisen suuruussuhteen järkkymistä että myöskin sisäistä muutosta siten, että eri palkansaajaryhmien ansioiden suhteet järkkyvät.

[TAULUKKO]

Yllä olevassa taulukossa on esitettynä eräitten pääasiallisten ansioryhmien ansioiden kehitys. Näistä voimme tehdä kahta luokkaa olevia vertailuja. Voimme ensinnäkin katsoa, miten ansiot ovat kehittyneet suhteessa rahanarvoon, ja toiseksi, miten eri ansioryhmät ovat säilyttäneet keskeiset suhteensa. Maataloustyöväen keskipalkat ovat kyseisen taulukon mukaan nousseet v. 1939 baasiksella laskettuna pistelukuun 2232, teollisuustyöväen palkat pistelukuun 2135 ja valtion virkamiesten keskipalkat pistelukuun 1267. Elinkustannukset olivat v. 1935 baasiksella nousseet pistelukuun 1203 ja tukkuhinnat lukuun 1793. Toisaalta rahanarvon kehitys vuosina 1935-39 oli siksi vähäinen, että sitä ei ole välttämätöntä huomioida.

Joudumme siis tekemään sen johtopäätöksen, että karkeasti arvioituna ovat kaikkien näiden ansioryhmien palkat nousseet enemmän kuin elinkustannukset, maatalous- ja teollisuustyöväen ansioiden nousun ollessa lähes kaksikertainen elinkustannusten muodolliseen nousuun verrattuna. Jos pidämme tukkuhintaindeksiä muodollisesti parempana mittarina, niin päädymme siihen, että työväestön ansiotaso on huomattavasti myöskin tämän mukaan laskien kohonnut, kun taas sensijaan virkamiehistön ansiot olisivat reaalisesti laskeneet.

Työväen ansioiden nousu, joka on siis mittarista riippuen n. 20-45 prosenttia rahanarvon heikentymistä suurempi, merkitsee asiallisesti katsottuna sitä, että palkkatyöväki on saanut oman osuutensa tapahtuneesta kansantulon noususta ja työn tuottavuuden lisääntymisestä. Mahdollisesti ja ehkä todennäköisestikin on palkkatyöväki myös huomattavasti pystynyt muuttamaan tulonjaon perusteita työtulojen kasvun hyväksi. Tässä suhteessa päädytään samaan toteamukseen myöskin summittaisten kansantulolaskelmien kautta.

Sille seikalle, että virkamiesten ansiotaso on eittämättä viime aikoina jäänyt palkkatyöväen ansioiden kehityksestä jälkeen, voidaan tietenkin antaa useampia selityksiä. Sitä voidaan käyttää perusteena virkamiesten palkankorotusvaatimuksille ja toisaalta voidaan todeta, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus olisi edennyt. Joudumme tässä mielessä ennen kaikkea tarkastelemaan kysymystä siitä, olivatko virkamieskunnan ja muiden palkan-saajaryhmien, erikoisesti työväen ansiosuhteet oikeudenmukaiset työn laatuun, sen yhteiskunnalliseen arvoon, ammattikoulutukseen ym. verrattuna ennen sotaa. Ulkopuolella taloudellisten syiden voidaan todeta, että tapahtuneeseen palkkakehitykseen on epäilemättä huomattavasti vaikuttanut se, ettei virkamieskunnan solidaarisuus, ammatillinen järjestäytyminen ja ammatillisissa puitteissa tapahtuva eduistaan huolehtiminen ole ollut samaa luokkaa kuin työväestön toiminta näissä suhteissa.

On syytä todeta, että virkamiesten palkkakehityksessä on kyllä tapahtunut rajojen lähentymistä. Näin sikäli, että kymmenen korkeimman palkkaluokan palkkaindeksi v. 1939 baasiksella oli v. 1952 lopussa vain 1008, kun taas alimpien palkkaluokkien vastaava indeksiluku oli 1356.

V. SUHDANNEPOLITIIKKA

Suhdannepolitiikkaa voitaisiin kutsua ehkä yhtä hyvin työllisyyspolitiikaksi, sillä niin lähellä nämä kaksi käsitettä käytännössä ovat. Suhdannepolitiikalla ymmärretään sitä talouspolitiikan osaa, jolla pyritään hillitsemään niiden taloudellisten vaihteluiden vaikutuksia, joita sekä talousjärjestelmästä itsestään johtuen että kansantaloutemme ulkopuolisista syistä jatkuvasti ilmenee. Suhdannepolitiikan määrittelevä piirre on juuri se, että sen avulla pyritään saamaan aikaan tasoitusta taloudellisessa kehityksessä.

Puhuttakoon mistä talouspolitiikan alasta tahansa, niin aina joudutaan talouspoliittisia keinoja käsiteltäessä tietyllä tavalla suhdannepolitiikan piiriin olkoon sitten kysymys raha-, luotto-, sosiaali-, vero- maatalous- tai jostakin muusta talouspolitiikan haarasta. Suhdannepolitiikan perustana on pidettävä sitä, että taloudellisesti tasapainoiseen kehitykseen on pyrittävä kaikilla mahdollisilla talouspoliittisilla keinoilla.

Maamme taloudelliset suhdanteet riippuvat siis kahdesta perustekijästä: maailmanmarkkinoista sekä maamme omasta talouskehityksestä. Karkeasti katsoen on ensin mainittu ehdottomasti perussyy ja jälkimmäisen avulla voidaan vain yleensä tasoittaa niitä taloudellisia kehitystendenssejä, joita maailmanmarkkinoiden kehitys automaattisesti tuo mukanaan omaan talouselämäämme. Kaiken suhdannepolitiikan perustana on kuitenkin se, että kotimarkkinoilla käytössä olevia suhdanteiden tasauskeinoja ei jätetä käyttämättä, vaan että niihin jatkuvasti perustetaan koko pyrkimys vakaaseen talouskehitykseen.

Normaalin laskukauden aikaisen suhdannepolitiikan "kaava" on lyhyesti seuraava: Kun maailmanmarkkinoilta vientitulojen vähenemisen muodossa tulevat suhdannevaikutukset aikaansaavat tiettyä laskusuuntaa meidän talouselämässämme, niin tätä ei saa ymmärtää siten kuin 30-luvulla tehtiin, so. viennin pienentyessä pienennettiin tietoisin toimenpitein myöskin kotimaista kysyntää sekä kulutuksen että sijoitustoiminnan puolella. Näin siis ei saisi tapahtua, vaan suhdannepolitiikan perusoivalluksena on se, että jos ulkoa tuleva viennin heikkeminen pienentää kysyntää ja vähentää työmahdollisuuksia, on se pyrittävä korvaamaan juuri kotimaisen kulutuksen ja kotimaisen sijoitustoiminnan lisäämisen avulla.

Vastaavasti voidaan helposti inflaatioon johtavaa nopeata nousukautta ehkäistä. Jos nopeasti nousevat vientitulot johtavat ylityöllisyyteen ja inflaatioon, kuten meillä tapahtui v. 1951, on kotimaista sijoitustoimintaa ja tarpeen vaatiessa kulutustakin supistamalla pidettävä huolta siitä, että kansan-talouden sopusointuista kehitystä ja tasapainoista tulonjakoa ei äkillisesti särjetä.

Suhdannepolitiikan keskeinen lause: Kokonaiskysyntä on pidettävä tasapainossa, merkitsee juuri tätä. Sen paremmin inflaatio kuin deflaatiokaan ei saa tapahtua sellaisella vauhdilla, että kansantalouden tasapaino liiaksi horjuu. Tämä voidaan toisaalta esittää seuraavassa muodossa: Talouselämässä on kaksi vastakohtaista kehitystendenssiä, inflaatio ja deflaatio. Nopeasti kehittyneenä merkitsee ensinmainittu ylityöllisyyttä, sekä sellaista tulonjaon rakennemuutosta, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin taloudelliseen ja poliittiseen sekasortoon. Nopea deflaatio taas merkitsee taloudellista lamakautta ja työttömyyttä. Lamakauden syynä on puhtaasti teoriassa ajatellen se, että suuresta sijoitustoiminnasta johtuen nousee tuotanto nopeammin kuin kulutuskyky.

Molemmat äärimmäiset ilmiöt ovat yhtä vaarallisia. Suhdannepolitiikka merkitsee sitä, että deflaatiolle annetaan vastalääkkeeksi sopivassa muodossa inflaatiopolitiikkaa ja inflaatiolle deflaatiopolitiikkaa. Kun rahanarvo pyrkii talousjärjestelmään sisältyvien tendenssien ansiosta laskemaan, on sitä valtion talouspolitiikan avulla pyrittävä deflatorisin keinoin nostamaan, so. sekä kulutusta että sijoitustoimintaa on pyrittävä hidastamaan. Kun taas deflaatio on hidastanut taloudellista toimintaa ja rahanarvo nousee tai tuotanto täistä riippumatta heikkenee ja vaihto vähenee, on inflatorisin keinoin pyrittävä aktivisoimaan talouselämää. On laajennettava sekä kulutusta että sijoitustoimintaa.

Terveen talouselämän kuvaan saattaa niin ollen jopa kuulua heilahtelu deflaation ja inflaation, välillä. Tehokas ja joustava suhdannepolitiikka merkitsee sitä, että nämä heilahtelut ovat niin pieniä, ettei niitä normaalissa taloudellisessa toiminnassa ja työllisyysalassa sellaisenaan edes huomaa.

Kuten edellä on korostettu, ovat alkuperäiset suhdannetekijät meillä Suomessa yleensä ulkoista laatua. Suomi kuuluu niihin maihin, jotka ovat äärimmäisen riippuvia ulkomaankaupasta. Suomi vie vuosittain kansantuotoksestaan lähes neljänosan. Millään kehittyneellä maalla ei liene niin yksipuolista vientiä kuin Suomella. Meidän vientimmehän perustuu eräinä vuosina jopa 90-prosenttisesti metsäteollisuuden tuotteisiin. Näin ollen suhdannevaikutukset ovat meidän oloissamme lähinnä puutavaran ja erilaisten paperituotteiden maailmanmarkkinahintojen kehityksen johdannaisia.

Suhdanneheilahtelujen eräänlaisena peruspuntarina voidaan pitää numerollisia työllisyydessä tapahtuvia muutoksia. Näistä saadaan taas nopein kuva työttömyyslukujen välityksellä, jotka ilmaisevat siis työttömyyskortistoihin ilmoittautuneiden ja niihin hyväksyttyjen työkykyisten ja -haluisten, mutta normaalia työpaikkaa vailla olevien henkilöiden lukumäärän.

Seuraavassa on esitetty kolmen kuukauden jaksoin työttömien lukumäärä vv. 1945-1953. Aina vuoteen 1949 asti esiintyi työttömyyttä vain vähäisessä määrin. Kyseiset vuodet olivat sodan jälkeen kiivainta jälleenrakennuskautta ja esiintyi päinvastoin jatkuvaa työvoimapulaa. Vuonna 1949 tapahtui vientituotteittemme hinnoissa huomattavaa epäedullista kehitystä, ja tämä näkyi välittömästi myös työttömyysluvuissa: sekä talvikautena 1948-49 että talvikautena 1949-50 nousi työttömien lukumäärä yli 50.000. Eniten oli työttömiä vuoden 1949 lopussa, jolloin oli rekisteröitynä 58.075 tytöntä ja joista vain 56,2 % oli sijoitettu eri työttömyystyömaille.

Talvikuukausina 1950-51 ja 1951-52 ei työttömyyttä mainittavammassa määrin ollut. Tämä johtui hyvistä vientisuhdanteista, ns. Korean konjunktuureista, jotka aikaansaivat sen, että metsätöissä ja myöskin rakennustoiminnassa oli jatkuvaa työvoimavajausta. Sen sijaan talvikausi 1952-53 muodostui sodanjälkeisistä vaikeimmaksi työttömyyskaudeksi ja työttömiä oli enimmillään maaliskuussa. 1953 jo n. 66.000. Työttömät voitiin kuitenkin entistä paljon paremmin sijoittaa julkisiin työttömyystöihin ja töihinsijoitusprosentti oli yleensä yli 90.

Taulukossa, jossa on otettu työttömyysluvut maaliskuun, kesäkuun, syyskuun ja joulukuun lopulta, käy selvästi ilmi työttömyytemme kausiluontoisuus. Työttömyysluvut ovat melkein poikkeuksetta kunakin vuonna korkeimmillaan maaliskuussa ja joulukuussa. Normaalisti muodostaa talvikausi meillä työttömyysajan ja työttömyyden laajuus on yleensä suorassa riippuvaisuus-suhteessa metsätyövoiman kysyntään ja vientituotteittemme hintakehitykseen.

[TAULUKKO]

Erään keskeisen "suhdanteiden syytekijän", vientihintojemme kehityksen, kulusta antaa seuraava taulukko muodollisen kuvan:

[TAULUKKO]

Näemme, että vientihintojen yleisindeksi on vuodesta 1938 kohonnut vuoteen 1952 mennessä n. 20-kertaiseksi. Paävientituotteittemme, raakapuun ja paperiteollisuustuotteiden hintakehitys on suurin piirtein katsoen ollut samaa luokkaa.

Voimme havaita, että vuodesta 1938 lähtien ovat vientihinnat yleensä melko tasaisesti noudattaneet yleisessä tukkuhintatasossa tapahtuneita muutoksia. Vasta v. 1951 merkitsee oleellista eroavaisuutta. Tänä vuonna muuttui siihen asti tasainen ja melko pieni vientihintojen paremmuus yleiseen hintatasoon verrattuna selväksi ja sangen suureksi suhdannenousuksi. Vientihintojen yleisindeksi nousi pisteestä 1500 v. 1950 pisteeseen 2801 v. 1951. Nousu oli siis yhden vuoden sisällä n. 87 %. Kuten vertailu tukkuhintaindeksiin osoittaa, ei tämä kehitys ole suinkaan johtunut rahanarvon huonontumisesta, vaan se on ns. Korean konjunktuurien suora heijastus meidän vientimme piiriin. Maailmanmarkkinoitten korkeasuhdanne v. 1951 vaikutti juuri eniten metsäteollisuustuotteiden hintoihin.

Paperiteollisuustuotteiden vientihintaindeksi osoittaa v. 1951 lukua 3394. Kun vertaamme tätä vuoden 1939 vastaavaan indeksilukuun, niin näemme, että markkamääräiset vientihinnat ovat kyseisenä ajanjaksona kohonneet yli 30-kertaiseksi. Tämä merkitsee sitä, että reaalihintaindeksikin oli noussut kyseisenä ajanjaksona yli 2-kertaiseksi. Tämä on syytä huomioida lähinnä sikäli, että nämä luvut ovat pohjana vv.1952-53 taloudellisille vaikeuksillemme. Jälkeenpäin on helppo käsittää, että kustannusrakenteensa (ennen muuta kantohinnat) tällaiselle tasolle sopeuttanut vientiteollisuus saattaa vientihintojen laskiessa joutua tilapäisiin menekkivaikeuksiin.

Kansantalouden varallisuusasemassa tapahtuneet muutokset käyvät säännönmukaan parhaiten ilmi viennin ja tuonnin kehitystä vertaillen. Tässä suhteessa ei määrien vertailu ole niinkään tärkeätä, vaan hintasuhteiden kehityksessä tapahtuvan muutoksen tarkastelu.

[TAULUKKO]

Näemme, että myöskin tuontihintojen yleisindeksi seuraa suurin piirtein tukkuhintaindeksin kehitystä. Näin jopa suuremmassa määrin kuin vientihinnat. Myöskin tuontihinnoissa voimme havaita v. 1951 numeroissa äkillisen, Korean konjunktuureista johtuneen nousun, mutta tämä ei ole läheskään niin voimakas kuin vientihinnoissamme samanaikaisesti tapahtunut nousu. Erikoisindeksejä tarkkaillessa huomataan selvästi, miten Korean konjunktuurit ulottuivat lähinnä juuri raaka-aineisiin ja elintarvikkeisiin. Näiden maailmanmarkkina- ja tuontihinnoissa tapahtui vuoden kuluessa n. 20-30 % nousu, kun sen sijaan valmiiden tuotteiden kohdalla nousu oli vähäisempi.

Luettelon viimeisten vuosien lukuja tarkkaillessa voidaan huomata eräs yleismaailmallinen kaupallinen ilmiö, nimittäin se, että valmiiden, tuotteiden hinnat ovat viimeaikoina nousseet huomattavasti hitaammin kuin raaka-aineiden. Tämä on ripeästi kehittyneen teollistumisen tulos. Suurtuotanto johtaa lisääntyvään kilpailuun valmiiden tuotteiden alalla ja samanaikaisesti syventyvään raaka-aineniukkuuteen.

Ulkomaan kauppaan ja sen suhdannepoliittiseen merkitykseen liittyvistä, suureista ns. ulkomaankaupan vaihtosuhteesta (terms of trade) selviävät maan. ulkoisessa vauraudessa tapahtuneet muutokset. Tämä ilmaisee vientihintojen suhdetta tuontihintoihin. Silloin kun kyseinen indeksiluku osoittaa yli 100 pisteen olevaa arvoa, ovat vientihinnat perusajankohtaan nähden nousseet enemmän kuin tuontihinnat ja päinvastoin. Kyseinen vaihtosuhde lasketaan meillä vuoden 1935 perustalla. Vaihtosuhde oli vuodesta 1940 aina vuoteen 1946 alle 100. Vientituotteittemme hinnat olivat siis sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen kehittyneet epäedulliseen suuntaan tuontihintoihimme verrattuna. V. 1945 alkoi tässä suhteessa voimakas nousu, ja v. 1951 saavutettiin huippu. Ulkomaankaupan voittosuhde osoitti silloin pistelukua 190. Vuoteen 1935 verrattuna saimme silloin kaikista vientituotteistamme keskimäärin n. 90 % enemmän tuontitarvikkeita. Vuonna 1952 alkoi ulkomaankaupan: vaihtosuhteessa lievä heikentyminen ja vuoden 1953 alkupuolella saavutettiin aallonpohja, jolloin vaihtosuhde osoitti maaliskuussa pistelukua 94. Tästä se kuitenkin nopeasti nousi ja syyskuukausina 1953 oli vaihtosuhde jo edullinen.

Eräänä vientiteollisuutemme ja koko talouselämämme suhdannepuntarina voidaan pitää kantohintojen kehitystä. Näin sikäli, että vientihintojen nousut heijastuvat välittömästi kantohintoihin, ja että toisaalta kantohintatulot merkitsevät sangen huomattavaa osaa vientiteollisuutemme kustannuksista. Seuraavassa taulukossa on esitetty kantohintojen kehitys v. 1940 lähtien indeksin muodossa sekä tukkuhintakehityksen nojalla laskettu kantohintojen reaali-indeksi. Näiden indeksien luotettavuus on tosin kyseenalainen, koska -indeksin pohjana olevat tiedot ovat perin puutteelliset.

[TAULUKKO]

Näemme miten kyseisen indeksin perusvuosiin verrattuna ovat kantohinnat yleensä olleet melko alhaisella tasolla. Sotavuosina olivat keskimääräiset kantohinnat sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna vain n. 60-75 %. Aallonpohja saavutettiin vv. 1946-49, jolloin reaaliset kantohinnat olivat rahan-arvon muutoksen huomioiden vain n. 37 % sotaa edeltäneistä hinnoista. Vuoden 1950-51 korkeakonjunktuuri merkitsi sitä, että kantohintaindeksi nousi kahden vuoden sisällä pisteestä 37 pisteeseen 135, eli lähes 4-kertaiseksi. Kantohinnoissa tämän jälkeen tapahtunut lasku on ollut n. puolet siitä, mitä tämä kahden vuoden sisällä tapahtunut nousu oli ollut. Kysymys siitä, mikä on kantohintojen oikeudenmukainen taso, voidaan jättää tässä yhteydessä sivuun. Tosiasiaksi joka tapauksessa jää, että tällaista suuruusluokkaa olevat heilahtelut näin suuressa tuloerässä, joka sangen oleellisesti vaikuttaa koko . tulonmuodostuksen kehitykseen, ovat tasapainon säilymisen kannalta enemmän kuin vahingollisia. Maassamme harjoitetun suhdannepolitiikan ilmeinen heikkous ja entistä tehokkaampi tarve suhdanteiden ja tulonmuodostuksen hillitsemiseen erilaisin keinoin käy selvästi ilmi juuri tästä esimerkistä.

Erääksi johdonmukaisen suhdannepolitiikan päätavoitteeksi onkin ehdottomasti asetettava sellaisen järjestelmän luominen, joka takaa suhteellisen vakaat kantohinnat vientisuhdanteiden ja vientihintojen kehityksestä huolimatta. Tiettyyn kantohintojen tasaukseen päästäisiin jo sillä, että metsätulot olisivat metsänmyynnin tapahtumavuonna verotettavaa tuloa, koska näin voitaisiin huomattavassa määrin eliminoida äkillisesti nousevien kantohintatulojen inflatorisia vaikutuksia.

Tällainen keino ei kuitenkaan ole riittävä. Päämääräksi on asetettava, että yleensä äkillisistä suhdannemuutoksista johtuvaa tulonlisää tai tulojen vähentymistä ei saa sellaisenaan päästää markkinavaikutteeksi. Suhdanne-vaikutuksia on tehokkaasti hillittävä kaikissa niissä tulonsaantiportaissa, missä se vain on mahdollista. Ensimmäinen vaihe on tietenkin puuttuminen vientituloihin. Tässä mielessä on maassammekin jo kokeiltu suhdannepidätys- tai suhdannevarausjärjestelmää, joka on sekä periaatteessa että käytännön syiden nojalla välttämätön. Riittävää, suhdanteita tasaavaa vaikutusta ei meillä ole niiden avulla vielä saatu aikaan, mutta tämä on johtunut pelkästään järjestelmän lievyydestä eikä siinä periaatteessa olevista virheistä.

Tehokkaalle suhdannevarausjärjestelmälle on asetettava seuraavat vaatimukset: a) Sen tulee olla automaattinen, ts. astua voimaan heti, kun tiettyjen tarvikkeitten vientihinnat nousevat asetetun perushintatason yli. b) Järjestelmän tulee olla riittävän jyrkkä sikäli, että vähintäin 75 % normaalia voittoa tuottavien vientihintojen ylityksestä tulee jäädytetyksi ja käytettäväksi kansantalouden kokonaisedun sanelemalla tavalla ja sen määräämänä ajankohtana. c) Suhdannevaraus- tai pidätysjärjestelmän tulee olla sidottu kustannustekijöihin siten, että kustannustason muuttuessa perushintataso automaattisesti muuttuu. d) Suhdannevarausjärjestelmän avulla tulee huolehtia siitä, että maamme Valuuttavarannot pidetään korkea- ja normaalisuhdanteen aikana kansainvälisesti katsoen riittävän maksuvalmiilla tasolla.

Suhdanteitten tasausjärjestelmänä tulee edelliseen liittyä tehokas metsätulojen tasaamisjärjestelmä. Tämä merkitsee sitä, että vientihintojen noustessa tulee nousseista kantohinnoista pidättää suhdannepoliittisesti tarkoituksenmukainen osa erityiseen kantohintarahastoon, josta vientihintojen ja kantohintojen laskettua voidaan maksaa sellaisia metsänmyyntipalkkioita, jotka takaavat normaalin työllisyys- ja metsänmyyntitason säilymisen. Täten voidaan tehokkaasti estää nykyistä spekulointia metsänmyynneillä, joka on käytännössä johtanut siihen, että suurmetsänomistajat myyvät metsää vain korkeilla kantohinnoilla, kun taas pienmetsänomistajien on pakko myydä metsänsä silloin, kun työtilaisuudet ovat heikot ja metsänmyynti muodostaa ainoan käytettävissä olevan pientilojen lisätulolähteen. Käytännössä on asia niin, että kantohinnat seuraavat työllisyyden vaihteluita, ja näin ollen pienviljelijä joutuu myymään metsänsä silloin, kun hänellä normaalin työllisyyden heiketessä ei ole tavanomaisia sivuansiomahdollisuuksia.

Suomessa sovellettu suhdannepidätysjärjestelmä

Komitea, jonka valtioneuvosto asetti vuodenvaihteessa 1950-51 selvittämään Ruotsin mallin mukaisen suhdannepidätysjärjestelmän soveltamistarvetta ja -mahdollisuuksia meillä, ei valmistanut mitään mietintöä. Sen jäsenten enemmistö asettui vakauttamispyrkimyksiin liittyvistä mielialasyistä johtuen suhdannepidätysjärjestelmän kannalle.

Kesken komitean työn valtioneuvosto tarttui asiaan ja ryhtyi välittömiin neuvotteluihin teollisuuden kanssa. Tällöin myös kysymyksen luonne muuttui. Valtioneuvoston taholta nimittäin esitettiin, että 20 % kertyvistä suhdanne-pidätyksistä oli siirrettävä hinnantasausrahastoon. Neuvottelujen jälkeen allekirjoitettiin 12.4.1951 valtioneuvoston ja teollisuuden välillä sopimus suhdannepidätysmaksujen kantamisesta sen vuoden kolmena viimeisenä neljänneksenä. Siinä myös taattiin 6 miljardin pidätykset ja siis 1,2 miljardin markan tulo hinnantasausrahastoon.

Syyskesällä 1951 suositteli suunnitteluneuvoston työvaliokunta valtioneuvostolle suhdannepidätyssopimuksen solmimista myös vuodeksi 1952. Valtioneuvoston ja teollisuuden välillä käydyissä neuvotteluissa päädyttiin 2.10.1951 allekirjoitettuun sopimukseen. Tässä korostui yhä enemmän se näkökohta, että suhdannepidätyksiä oli kannettava tuontihintojen alentamista silmällä pitäen. Sopimuksessa nimittäin määrättiin 49,5 % kannettavasta pidätyksestä hinnantasausrahastoon. Teollisuudelta vaadittiin myös 7 miljardin markan ennakon maksamista hinnantasausrahastoon jo vuoden 1951 puolella. Tätä ei palautettaisi, vaikka v. 1952 hinnantasausrahaston osuus ei muodostuisikaan näin suureksi, vaan ero maksettaisiin ns. viennin suhdannerahastoon menevästä pidätysten osasta.

Suhdannepidätys määrättiin kummassakin sopimuksessa kannettavaksi puuhiokkeen, selluloosan, paperin ja kartongin valmistukseen käytetyltä pino-kuutiometriltä raakapuuta. Laskelmien helpottamiseksi sopimuksiin liitettiin keskimääräiset luvut siitä, kuinka paljon puuta minkin tuotteen valmistukseen käytetään. V. 1951 kannettiin sen vuoden toisen neljänneksen hinnoista 600 markkaa pm3:ltä. Myös v. 1952 maksun perushintana oli v:n 1951 toisen neljänneksen taso, mutta suuruus 900 markkaa pm3:ltä. Jos hintataso nousi tai laski mainittuun toiseen vuosineljännekseen verrattuna, suhdannepidätys nousi tai laski ensimmäisen sopimuksen mukaan yhtä monella kokonaisprosentilla. Pienempää kuin 10 % :n muutosta ei kuitenkaan otettu huomioon. V:n 1952 sopimuksessa progressiivisuus oli huomattavasti jyrkempi. Mikäli Vientihintataso jonakin kuukautena oli perushintatasoa korkeampi, suhdannepidätysmaksut kohosivat siten, että kukin täysi 2,5 %:n hinnannousu aiheutti pidätyksen kohoamisen 10 % :lla. Jos taas hintataso aleni vähintäin 5, mutta ei 10 %, laski suhdannepidätys puoleen peruspidätysmääristä. 10 %:n alennus lopetti suorittamisvelvollisuuden. Vuotta 1952 koskevan sopimuksen mukaan kannettiin lisäksi sahatavarasta vientimaksua 2.000 markan peruspidätyksen mukaan standartilta.

Ns. viennin suhdannerahastoon menevät osat pidätyksistä, siis v. 1951 80 % ja v. 1952 49,5 %, palautetaan sopimustekstin mukaan viejille vv. 1958- 61, jolloin niistä myös maksetaan vero. Helmikuun 1 p:nä 1953 palautettiin kuitenkin jo suhdannerahastosta erä, mikä vastaa hinnantasausrahastoon maksetun ennakon ja siihen v. 1952 kertyneen määrän eroa. V:n 1952 pidätyksistä meni lisäksi 1 % erityiseen tutkimusrahastoon.

Suunnitteluneuvoston työvaliokunnassa herätettiin v:n 1952 pidätyssopimuksesta keskusteltaessa kysymys siitä, että valmiina tuotteina viedystä raaka-aineesta maksettu suhdannepidätys oli ulotettava myös raakapuun ja yleensä puun vientiin. Myös todettiin, että sopimusteitse ei mahdollisesti voitu saada kaikkea sahatavaran vientiä suhdannepidätysjärjestelmän alaiseksi. Hallituksen piirissä ei tahdottu päästä yksimielisyyteen pyöreätä puutavaraa koskevan vientimaksun suuruudesta. Lopulta saatiin aikaan laki eräiden puutavarain vientimaksuista, joka tuli voimaan vuoden 1952 alusta. Lain mukaan kannettiin paperipuusta ja kaivospölkyistä 200 markan vientimaksu pm3:ltä, muusta pyöreästä puutavarasta 8 markkaa Englannin kuutiojalalta ja veistetystä puutavarasta 1.100 markkaa standartilta sekä sellaisen sahatavaran osalta, josta ei oltu sitouduttu suorittamaan suhdannepidätystä, 2.000 markkaa standartilta. Näin kertyvistä varoista ei osaakaan palauteta, vaan ne menivät ns. vientimaksurahastoon käytettäväksi metsän tuoton kohottamista, puutavaran markkinointia ja muihin metsätaloutta edistäviin tarkoituksiin. Varojen jako onkin jo suoritettu.

Vuoden 1952 elokuun alusta valtioneuvosto päätti lopettaa suhdannepidätysten kantamisen. Samalla lakkasi olemasta voimassa laki vientimaksuista. Laki oli nimittäin kytketty suhdannepidätysten kantamiseen siten, että niiden loppuessa lain voimassaoloaika päättyi. Kun oli mahdollista, että jostakin paperilaadusta, esim. sanomalehtipaperista, olisi jatkuvasti voitu kantaa pientä suhdannepidätystä, pyöreä puutavara olisi pysynyt sen hinnassa tapahtuvista muutoksista huolimatta edelleen 200 markan erikoisveron alaisena. Tästä syystä valtioneuvosto luopui suhdannepidätysten kantamisesta.

Vuoden 1951 sopimuksen nojalla kertyi pidätyksiä kaikkiaan 6.665 miljoonaa markkaa. Tästä maksettiin hinnantasausrahastoon 20 % eli 1.133 miljoonaa. Lisäksi maksettiin hinnantasausrahastoon vuoden 1952 ennakkoa 7.000 miljoonaa, joten hinnantasausrahastoon kertyi vuoden 1951 aikana kaikkiaan 8.333 miljoonaa markkaa. Tämän vientiteollisuus maksoi käteisenä. Sensijaan vuoden 1951 pidätyksistä viennin suhdannerahastoon mennyt osa, 5.332 miljoonaa markkaa, jouduttiin maksamaan vekseleinä, jotka vuoden 1952 puolella lunastettiin.

Vuotta 1952 koskevan sopimuksen perusteella viennin suhdannerahastoon maksettiin tämän vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana käteisenä 1.939 miljoonaa markkaa. Hinnantasausrahastoon lankeava samansuuruinen osa pidätyksestä käytettiin edellisenä vuonna maksetun ennakon lyhentämiseen. Samaten käytettiin lyhennyksiin se osa pidätyksistä, 1.152 miljoonaa markkaa, mikä kertyi huhti-heinäkuussa. Se kun ei enää kuukausittain noussut siihen kahdestoistaosaan 7 miljardista, jolla ennakkoa oli sopimuksen mukaisesti kuukausittain lyhennettävä. Sopimuksen mukainen pidätys vuodelta 1952 nousi kirjanpidollisesti 5,1 miljardiin. Suhdannepidätyssopimuksen mukaisesti 7 miljardin markan ennakkoa oli helmikuussa 1953 vielä lyhennettävä 3,9 miljardilla markalla viennin suhdannerahastosta. Siten tulos pidätysjärjestelmistä on ollut se, että hinnantasausrahastoon on kertynyt varoja kaikkiaan 8.333 miljoonaa, viennin suhdannerahastoon 3.362 miljoonaa ja tutkimusrahastoon 39 miljoonaa markkaa. Vientimaksuja taas kertyi omaan rahastoonsa vajaat 700 miljoonaa.

[TAULUKKO]

Suhdannepidätyssopimusten ja vientimaksulain nojalla kertyi 1. 4. 1951- 31. 7. 1952 välisenä aikana pidätyksinä eri tarkoituksiin, kun jo otetaan huomioon 1. 2. 1953 tapahtuva ennakon lyhennys, 8,2 % samanaikaisesta, 151 miljardin suuruisesta vientitulosta.

[TAULUKKO]

Suhdannepidätysjärjestelmiemme alkuna on ollut kuten Ruotsissakin, ja juuri sikäläisen esimerkin mukaisesti, kysymys, onko pyrittävä taloudellisen tasapainon säilyttämiseksi yhteiskunnassa jäädyttämään joltakin osaltaan ja joksikin aikaa nousevat vientitulot. Jälkeenpäin tämän teorian rinnalle kohosi sellainen käytännöllinenkin päämäärä kuin varojen kerääminen nousevien tuontihintojen alentamiseksi.

Käytännössä on tapahtunut niin, että hinnantasausrahastoon menneet 70 % pidätyksistä on otettu lopullisesti teollisuudelta, mutta niiden sterilisointi on jäänyt tuontihintojen säätelyä hoitavan viranomaisen varaan. Suhdanne-rahastoon mennyt 30 %:n erä on suureksi osaksi lainattu metsäteollisuudelle.

Normaali suhdanteiden kehitys heijastuu aina ennemmin tai myöhemmin useimmille tuotantoelämän aloille ja teolliseen tuotantoon. Seuraavassa on päätuotantoaloilta esitetty eräitä tuotantovolyymi (määrä) indeksilukuja.

[TAULUKKO]

Näemme miten koko teollisuustuotannossa tapahtui säännöllinen määrällinen kasvu vuodesta 1948 vuoteen 1951. Kasvun reaaliarvo tämän 4 vuoden ajanjakson sisällä oli siis 33 %. Tämä merkitsee sitä, että tuotannon keskimääräiseksi vuosikasvuksi saadaan kokonaista 8,25 %. Kuten näemme, johtuu tämä näin suuri keskiarvo lähinnä vuoden 1951 ennätysmäisen suuresta tuotannon noususta. Koko teollisuuden volyymi-indeksi nousi silloin edelliseen vuoteen verrattuna n. 18 %, joka on ainutlaatuista suuruusluokkaa maamme taloushistoriassa. Samana ajanjaksona oli myös kansantulon nousu tähänastiseen kehitykseen nähden toistaiseksi suurin, eli n. 9 %. V. 1952 tapahtui kuitenkin huomattava takaisku. Tämä johtui suorastaan vientihintojemme heikentymisestä. Näemme, miten koko teollisuuden tuotantomääräindeksi laski pisteestä 133 pisteeseen 124, eli n. 8 %. Alaryhmissä tapahtuivat suurimmat laskut juuri vientiteollisuutemme, paperi- ja puuteollisuuden aloilla.

Kyseisen taulukon alimman rivin numerot osoittavat sellaisenaan täysin selvästi, miten maamme suhdannepolitiikka ei ole ollut tarkoituksenmukaisella tasolla. Myös metalliteollisuudessa ja kulutustarviketeollisuudessa tapahtui huomattavaa tuotannon laskua, vaikka tällaiseen ei ollut olemassa mitään reaalista aihetta. Vika oli yksinkertaisesti siinä, että liian tehoton suhdannepolitiikka salli lamakausitendenssien jossakin määrin levitä kotimarkkinateollisuuteen, vaikka kokonaiskysynnän ylläpidon periaate olisi vaatinut täsmälleen päinvastaista kehitystä.

Eräänä erikoisnäkökohtana voidaan todeta, miten kulutustarviketeollisuuden tuotanto on ilmeisesti pysyvästi katsoen noussut suhteellisesti enemmän kuin muiden teollisuuden alojen tuotanto. Tämä merkitsee laajemmin katsoen sitä, että yleinen elin- ja kulutustaso on pysyvästi kohonnut. Tätä käsityskantaa vahvistaa myös se seikka, että erikoistuotannonalojen ryhmäindekseistä ovat vuoteen 1948 verrattuna eniten nousseet ravinto- ja nautintoaine-teollisuus sekä vaatetusteollisuus. On tosin huomattava, että ulkomaisten kulutustarvikkeiden tuontia on myös jonkun verran rajoitettu.

Välittömästi vientituotantoa palvelevien alojen jälkeen on rakennustoiminta suhdanneherkin elinkeinoala. Tämä johtuu siitä, että rakennustoiminta tarvitsee suuria pääomia. Pääomamarkkinat taas yleensä reagoivat aina ensimmäisinä suhdannemuutoksiin. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että rakennustoiminta kokonaisuudessaan ei kuulu nykypäivinä siihen investointitoiminnan osaan, jota voidaan supistaa ja laajentaa suhdanteiden vaatimusten mukaan, vaan valtaosa asuinrakennustuotannosta on sellaisen sosiaalisen välttämättömyyden sanelemaa, joka on normaalin suhdannepolitiikan vaikutusalan ulkopuolella.

Niinpä meidän oloissamme ollaan eräässä mielessä tietyn vaikeuden edessä. Investointitoimintaa tulisi voida joustavasti supistaa ja laajentaa, mutta valtaosa siitä on normaalin suhdannepolitiikan ulkopuolella, koska sosiaaliset syyt vaativat asuinrakennustoiminnan säilyttämistä niin korkealla tasolla kuin mahdollista. Kuten seuraavasta taulukosta näkyy, muodostavat muut rakennukset varsinaisesta rakennustoiminnasta viime vuosina asuinrakennuksia pienemmän osan. Huomio kiintyy erikoisesti myös siihen, miten suhdanteiden parantuminen v. 1951 nosti välittömästi rakennustoimintaa lähes 50 prosentilla. Tämä tapahtui vielä niin, että valtaosa rakennustoiminnan laajentumisesta tuli muiden kuin asuinhuoneistojen osalle. Tämä on selitettävä lähinnä maaseudun erilaisen talonrakennustoiminnan vilkastumiseksi, joka välittömästi johtui lisääntyneistä kantohinnoista.

[TAULUKKO]

Talouselämässä on harvoja sellaisia lohkoja, joihin suhdanteet eivät melko välittömästi vaikuttaisi. Useimmat taloudellisen toiminnan tilastosarjat ovat sellaisenaan enemmän tai vähemmän selviä suhdannemittareita. Selvimmät tällaiset ovat tietenkin juuri ulkomaankauppaa koskevat luvut, työttömyys-numerot, eri elinkeinoalojen tuotannon volyymi-indeksi jne. Voidaan selvästi havaita, miten eräissä taloudellisissa suhteissa tapahtuu täsmälleen samat suhdannemuutokset tiettyjen liukuma-aikojen kuluttua. Niinpä esim. tuotannon heikkeneminen ja työttömyys näkyvät aina jonkun kuukauden kuluttua selvästi ja yhtä voimakkaina kaupallisten suhteiden numeroissa. Ensinnä heikkenevät tukkukaupan liikevaihtoa osoittavat määrät ja indeksiluvut, ja melko välittömästi näiden jälkeen nähdään sama heikkeneminen vähittäiskaupan portaassa. Taas joku toinen suhdannevaihe voi alkaa siten, että kaupallisessa toiminnassa havaitaan ensinnä muutos, joka sitten seuraavassa vaiheessa jonkun ajan kuluttua siirtyy tuotannolliseen toimintaan.

Eräinä varsin selvinä suhdannepuntareina voidaan pitää protestiin menneitä vekseleitä ja trattoja ja myös vireille pantuja vararikkoja. Nämä edustavat selvästi yleistä menekin heikentymistä ja tulon kierrossa tapahtunutta hidastumista. Useimmista rahataloudellisista numeroista voidaan havaita nämä samat kehitystendenssit. Voitaneen asioita kylliksi paisuttamalla sanoa, että suhdanteiden, so. hyvien ja huonojen aikojen, vaihtelu havaitaan selvemmin tai heikommin melkein kaikista tilastonumeroista aina avioliitto-lukuja myöten. Viimeksi mainittuun ei sisälly mitään liioittelua, sillä voidaan selvästi havaita, että avioliittojen solmiminen 1.000 henkilöä kohti on huomattavasti ahkerampaa korkean työllisyyden ja tulonmuodostuksen aikana, kuin työttömyyden ja lamakauden sattuessa.

VI. SIJOITUSTOIMINTA JA LUOTTOSUHTEET

Edellä on kansantuloa ja sen jakautumista käsittelevässä luvussa esitetty erästä kansantulon "pääjakoperustetta", sen jakautumista kulutukseen ja sijoitustoimintaan. Sijoitustoiminta eli investointi tarkoittaa siis yksinkertaisesti tulevien tuotantomahdollisuuksien varmistamista siten, että korvataan kuluneita ja vanhentuneita tuotantovälineitä uusilla, rakennetaan uutta tuotantokoneistoa, joka merkitsee tuotantokyvyn paranemista ja lisääntyneitä työtilaisuuksia, suoritetaan maanparannustoimintaa, parannetaan kuljetus- ja liikenneoloja jne. Myös asuntojen rakentaminen, joka on välillisesti aivan samoin kuin esim. uuden tehtaan rakentaminen tulevien tuotantomahdollisuuksien varmistamista, kuuluu sijoitustoiminnan piiriin.

Kansantaloudessa puhutaan sekä uusinta- että uusinventoinnista. Uusinta-investoinnilla tarkoitetaan tällöin äsken mainittua kuluneen tai vanhentuneen tuotantovälineistön uusimista. Liiketaloudellisesti merkitsevät tuotantolaitoksien vuosittaisessa kirjanpidossa poistoerät juuri uusintainvestointia. Sen sijaan uusinvestointi merkitsee kokonaan uuden ja koko arvoltaan tuotantomahdollisuuksia lisäävän sijoituksen suorittamista.

Käytännössä on kuitenkin usein hyvinkin vaikeaa vetää tiukkaa rajaa uus- ja uusintainvestoinnin välille. Ajatelkaamme sellaista tyypillistä tapausta, että esim. paperitehdas hankkii uuden paperikoneen ja tämä asetetaan korvaamaan jotakin samalla käytöstä poistettavaa konetta. Uusi kone on tuotantoteholtaan entistä parempi, ehkä halvempikäyttöinen jne., mutta tuotantoteho ei kuitenkaan nouse kokonaan uuden koneen tuotantotehoa vastaavalla määrällä, koska vanhan koneen tuotantotehon poisjääminen vaikuttaa nousua vähentävänä tekijänä. On siis samalla kertaa tapahtunut sekä uusinvestointia, koska tuotantoteho on noussut, että uusintainvestointia, koska uusi kone on samalla korvannut myös vanhan.

Kansantulon jakautumista käsittelevässä luvussa on myös jo kiinnitetty huomiota siihen merkitykseen, joka sijoitustoiminnan ja kulutuksen keskinäisellä suuruussuhteella ja ennen muuta tämän suhteen vakaalla kehityksellä on koko kansantalouden tasapainon kannalta.

Maassamme on sijoitustoiminta ollut epäilemättä aina melko vilkasta ja maamme talouselämän ripeä nousu aikaisemmin teollistuneiden maiden rinnalle on tietenkin ratkaisevassa määrässä riippunut tästä seikasta. Maamme on kuitenkin nopean kehitystahtinsa huomioon ottaen käyttänyt suhteellisen vähän ulkomaisia kehitysluottoja. Tämä on eräs perustavaa laatua oleva syy maamme taloudellisen tilan eräälle tunnusmerkilliselle piirteelle, jatkuvalle ja syvälle sijoituspääoman puutteelle.

Bruttokansantuote markkinahintaan oli meillä vuonna 1948 n. 392 mrd. mk. Kotimainen bruttosijoitustoiminta oli 113,5 mrd. mk eli 29,0 % kansantuotteesta. Vuonna 1950 oli vastaava sijoitustoiminnan osuutta kansantuotteesta osoittava luku 29,6 % ja vuonna 1951 edelleen 29,6 %. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että vastaava prosenttiluku on useimmissa Euroopan maissa ja USA:ssa sodanjälkeisinä vuosina ollut 20-25 %.

Sijoitustoiminnan jakaantumisella eri ryhmiin on erikoista merkitystä kahtakin jakoperustetta käyttäen. Näin sekä pitäen silmällä suhdetta yksityisen ja julkisen sijoitustoiminnan välillä että tarkkaillen eri elinkeinojen osuutta kokonaissijoitustoiminnassa.

Viime vuosina on maassamme julkinen sijoitustoiminta (siis valtion, kuntien, kuntaliittojen, seurakuntien sekä näiden omistamien tuotannollisten ym. laitosten sijoitukset) olleet n. 25 % koko sijoitustoiminnasta. Tämä on siis. suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin julkisen talouden osuus kansantaloudesta, kun emme huomioi tulonsiirtojen sinänsä näennäistä osuutta.

Seuraavassa on laaja asetelma sijoitustoiminnan jakaantumisesta eri ryhmiin vuonna 1951. On syytä kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että kohdat "rakennusten korjaus" ja "muut korjaukset" merkitsevät välitöntä uusintainvestointia, jota sen lisäksi peitettynä sisältyy myös huomattavassa määrin muihin kohtiin tämän luvun alussa esitetyssä esimerkissä mainitulla tavalla.

Asetelmassa mainituista ryhmistä merkitsevät kohdat "valtion hallinto", "kuntien hallinto" ja "kuntayhtymät ja kirkko" sellaisenaan julkista investointia. Nämä "puhtaasti" julkiset investoinnit ovat ns. tuloa tuottamattomia sijoituksia hallinto- ja sosiaalitarkoituksiin. Julkisia, tuloa tuottavia sijoituksia sisältyy sen sijaan melkeinpä kaikkiin asetelmassa mainittuihin kohtiin. Niinpä maa- ja metsätalouden sijoituksiin sisältyvät myös sijoitukset valtion maa- ja metsätalouteen, teollisuuden sijoituksiin sisältyvät valtioenemmistöisten yhtiöiden varsin huomattavat sijoitukset valtion rautateihin, tieverkostoon ym. Sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitosten sijoituksista on myös. valtaosa valtion ja kuntien sijoituksia jne.

[TAULUKKO]

Edellisestä taulukosta näemme, että erilaiset rakennukset ovat olleet kokonaisinvestoinnista n. 45 % eli 99,79 mrd. mk. Asuinrakennusten osuus on tästä vain vajaa puolet. Toiseksi suurimman ryhmän muodostavat "puhtaat uusintainvestoinnit", siis ryhmät "rakennusten korjaus" ja "muut korjaukset". Näiden yhteissumma on n. 53 mrd. mk. Koneiden ja kalustojen hankinta on seuraavaksi suurin ryhmä, n. 50 mrd. mk. Erilaisten laitteiden, teiden, siltojen, satamien, erilaisten siirtojohtojen, rautateiden yms. yleensä lähinnä liikennettä ja yleistä mukavuutta tarkoittavien investointien osuudeksi jää n. 19 mrd. mk.

Sijoitustoiminnan jakautumista eri elinkeinojen ja toimialojen kesken kuvaa edellistä selvemmin seuraava supistettu taulukko, jossa on myös laskettuna eri sijoittajien prosentuaalinen osuus kokonaissijoitustoiminnasta.

[TAULUKKO]

Suurimmat sijoittajat ovat siis meillä teollisuus ja yksityiset henkilöt. Jälkimmäisten suuri osuus on riippuvainen yksinomaan asuinrakennusten osuudesta. Maa- ja metsätalous, liikenne ja julkinen hallinnollinen sijoitustoiminta ovat suunnilleen samaa suuruusluokkaa (13,7, 11,3 ja 13,7 % kokonaissijoitustoiminnasta). Kaupan sijoitustoiminta on vain noin puolet näiden kunkin sijoitustoiminnasta. Samoin "muu sijoitustoiminta", jota tässä asetelmassa edustavat lähinnä sijoitukset sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitoksiin.

Seuraavassa on tarkemmin eriteltynä valtion välitöntä sijoitustoimintaa. On huomattava, että näihin lukuihin ei lainkaan sisälly valtion omistuksessa olevien ja valtioenemmistöisten osakeyhtiöiden sijoitukset.

[TAULUKKO]

Julkisen sijoitustoiminnan osuus koko sijoitustoiminnasta on tietenkin mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Ne ryhmät, jotka pyrkivät valtion talouspoliittisen ja taloudellisen vaikutusvallan lisäämiseen, ovat tietenkin valtion sijoitustoiminnan lisäämisen kannalla. Tässä suhteessa on noudatettava kahta linjaa: On toisaalta pyrittävä valtion hallinnollisten ja muiden valtion "välttämättömien sijoitusten laajentamiseen, koska valtio näin pystyy entistä paremmin täyttämään hallinnolliset tehtävänsä. Vielä ehkä tärkeämpää on pyrkiä valtion tuloa tuottavien, siis suoranaisten tuotannollisten sijoitusten, laajentamiseen. Varsinkin jälkimmäisessä suhteessa on valtion osuus sodan jälkeen huomattavasti laajentunut. Eihän muuten voi olla mahdollista, että valtion välitön omistus elinkeinoelämässä on noussut sotaa edeltäneestä n. 9 %:sta nykyiseen lähes 15 %:iin.

Julkisen sijoitustoiminnan osuus on siis tällä hetkellä noin 25 % kokonaissijoitustoiminnasta. Tämä merkitsee jo sinänsä, että julkisella sijoitustoiminnalla voidaan esim. juuri suhdannepolitiikan kannalta saada aikaan huomattavia vaikutuksia. Julkisen sijoitustoiminnan osuus on siis siksi suuri, että sitä tarkoituksenmukaisesti nousukauden aikana supistamalla ja laskukauden aikana laajentamalla saadaan aikaan suhdanteiden ja kokonaiskysynnän tasoittumista.

Tapahtuneen talouskehityksen kannalta kohti valtiojohtoisuuden lisääntymistä ja valtion taloudellisen vaikutusvallan kasvua on julkisen luotonannon osuuden kasvulla myös varsin suuri merkitys. Voimme todeta, että julkinen, valtion hallinnassa olevien rahalaitosten sekä valtion ja kuntien oma välitön luotonanto on nyt aivan toista suuruusluokkaa kuin mitä se oli ennen sotaa.

Julkisten luottojen osuuden kehitystä koko luotonannosta valaisevat osaltaan seuraavat lukusarjat (asetelmassa mainittujen keskeiset luotot pois luettuna).

[TAULUKKO]

Näemme, että yksityisten rahalaitosten lainat yleisölle olivat koko luotonannosta ennen sotaa, vuonna 1938, 86,2 % koko luotonannosta. Tavalla tai toisella julkisten luottojen osuudeksi jäi siis vain 13,8 % kokonaisluotonannosta. Tästä pääosan muodostavat valtion rahastojen lainasaatavat, jotka ovat siis valtion budjetin kautta myönnettyjä lainavaroja.

Vuoden 1951 loppuun mennessä oli tilanne muuttunut kokonaan toiseksi. Julkinen luotonanto oli kasvanut täsmälleen kolmasosaksi koko luotonannosta (33,4 %). Tähän on vaikuttanut kaksi päätekijää. Budjetin kautta myönnettyjen lainojen osuus on kasvanut koko luotonannosta runsaasti kaksinkertaiseksi (7,3 %:sta 16,5 %:iin) ja valtion kahden "uuden luottolaitoksen", Postisäästöpankin ja Kansaneläkelaitoksen, osuus koko luotonannosta on tällä hetkellä 10,8 %. Sen sijaan Suomen Pankin välittömässä lainanannossa yleisölle on tapahtunut pientä vähentymistä. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että Suomen Pantein lainananto valtiolle on valtion rahoitustarpeen kasvaessa vastaavasti kasvanut.

Luottosuhteiden kehityksen kannalta on tietenkin valtionvelan kehityksellä keskeinen asema. Seuraavassa on esitettynä valtionvelan kasvu sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna. Kunkin vuoden numerot tarkoittavat vuoden lopussa ollutta valtionvelkaa.

[TAULUKKO]

Ylläolevat numerot eivät sellaisenaan anna kuvaa todellisen valtionvelan rasituksen kehityksestä, koska rahan arvossa on tapahtunut jatkuvasti suurta muutosta. Sodanjälkeisen ajan reaalisen valtionvelan muutoksista antaa seuraava taulukko paremman kuvan. Siinä on viimeiseen sarakkeeseen merkittynä tukkuhintaindeksin muutoksen mukaisessa suhteessa kunkin vuoden valtionvelan arvo vuoden 1952 lopun rahan arvolla laskien.

[TAULUKKO]

Näemme, että reaalinen valtionvelan rasitus on nyt vain runsas puolet siitä, mitä se oli vuonna 1949 ja runsas kolmannes siitä, mitä se oli vuonna 1945. Tämä merkitsee kirjaimellisesti ottaen sitä, että inflaatio on tervehdyttänyt valtiontalouden. Paljon tärkeämpää on kuitenkin huomata, että valtionvelan reaalinen suuruus viime aikoina ei sellaisenaan aseta esteitä velkataakan lisäämiselle sellaisina aikoina ja sellaisissa vaiheissa, jolloin tämä esim. työllisyyden säilyttämisen tai kansantalouden yleisen kehittämisen kannalta on välttämätöntä. Tällaiseen vaiheeseen on- aivan ilmeisesti jouduttu vuoden 1952 lopun ja vuoden 1953 suhdannekehityksen vuoksi.

Tätä käsitystä tukee myös se, että nykyisen valtionvelan hoitomenot supistuvat huomattavasti lähivuosina. Näin ennen muuta siksi, että indeksiehdolla varustetut korvausobligaatiot lunastetaan jo vuoden 1955 loppuun mennessä kokonaan pois markkinoilta. Tämä merkitsee valtionvelan korko- ja kuoletusmenoissa vuodesta 1955 lähtien niiden vuotuisen määrän supistumista n. 1/3 nykyisestään.

Nykyisen valtionvelan hoitomenojen kehitys näkyy parhaiten seuraavasta taulukosta:

[TAULUKKO]

VII. RAHA- JA KORKOPOLITIIKKA

Erilaisiin rahateorioihin ja rahanarvon määräytymisperusteisiin ei tässä yhteydessä ole tilaisuutta kiinnittää laajempaa huomiota. Aikaisemmat rahajärjestelmät ovat kauttaaltaan olleet erilaisia metallijärjestelmiä, lähinnä joko hopea- tai kultakantaisia, jolloin näiden metallien puhdas käyttöarvo oli takeena rahan arvosta ja jolloin rahan arvo vaihteli näiden metallien tarjonnan ja kysynnän mukaan. Niinpä esimerkiksi "yleismaailmallinen inflaatio" seurasi aina, kun tehtiin huomattavia uusia kulta- ja hopealöytöjä.

Ns. paperikantaisissa rahajärjestelmissä, joita nykyään useimmat käytännössä olevat rahajärjestelmät ovat, riippuu rahanarvo pelkästään vain yleisön luottamuksesta, so. siitä, että yleisesti luotetaan keskuspankin rahapolitiikan pitävän rahanarvoa vakaana. Tämä on esimerkiksi meidän rahajärjestelmässämme ainoa rahanarvoa sellaisenaan määrittelevä piirre.

Korkokäsitettä on usein pidetty kehittyneen talouselämän mukanaan tuomana teennäisyyden piirteenä, johon ihmisten "taloudellinen eriarvoisuus" perustuu. Näin siksi, että korkotulo on tyypillinen ilman työtä saatu tulo, joka perustuu ennen hankittuun tai useimmiten perittyyn varallisuusasemaan. Korkovihamielisyys on aikoinaan ollut työväenliikkeen katsantokannalle olennaista. Nykyaikana on tietenkin tunnustettava, että liikumme suhteellisen käsitteen piirissä: Korko voi olla taloudellisesti täysin terve tekijä. Tämän pohtiminen ei ole sellaisenaan niinkään tärkeätä. Tosiasia on, että kaikella, mitä on rajoitetusti ja missä kysyntä ylittää tarjonnan, on oma hintansa, korko on tässä suhteessa rahan hinta. Ei voida myöskään oikeutetusti väittää, että korko olisi millään tavalla yksityiskapitalistiselle talousjärjestelmälle olennainen piirre, vaan on sanottava, että korkokäsite ainakin tietyissä muodoissaan kuuluu myös sosialistiseen talouteen. Näin esim. sikäli, että kulutustarpeissaan tinkivälle säästäjälle on korko oikeutettu korvaus, koska hän pidättäytyessään omista tarpeistaan, luo samansuuruisen sijoitusmahdollisuuden tuotantoelämän tai jonkun toisen kuluttajan käyttöön.

Korkopolitiikka on epäilemättä eräs keskeisiä suhdannepolitiikan välikappaleita. Näin siksi, että ylityöllisyyden ja noususuhdanteen vallitessa voidaan aikaansaada taloudellista tasapainoa korkoa koroittamalla ja että päinvastoin voidaan ehkäistä lamakautta ja kiihoittaa yritteliäisyyttä koron alentamisella silloin, kun on pelättävissä työttömyyttä.

On kuitenkin huomattava, että korkoa muuttamalla voidaan lähinnä vaikuttaa vain yrittäjien taloudellisiin laskelmiin. Säästöjen kehityksessä on korolla yleensä suhteellisen pieni merkitys. Näin siksi, että valtaosa säästöistä on piensäästöjä, joita ei kerätä korkospekulaation, vaan vaihtelevien taloudellisten tarpeiden tyydyttämisen tähden.

Suomessa niinkuin nykyisin käytännössä muissakin maissa on vain yksi setelipankki, jolla on rahan liikkeellelaskuoikeus. Tämä setelipankkimonopoli on myös lailla suojattu. Meillä on Suomen Pankki samalla myös ainoa virallinen valtiopankki, sillä on asiallisesti suhteellisen laaja rahapoliittinen valta, mutta muodollisesti se on eduskunnan hallinnassa ja valvonnassa. Eduskunta käyttää tätä oikeuttaan erikoisesti valittujen pankkivaltuusmiesten kautta.

Suomen Pankilla on lähinnä kahtiajakoinen tehtävä rahajärjestelmän valvojana ja maksuvälinetarpeen tyydyttäjänä. Toinen tehtävä on rahanarvoon kohdistuva luottamuksen ylläpitäminen niin, että raha voi täyttää tehtävänsä vaihtotalouden välineenä. Tämä tehtävä tarkoittaa sitä, että ylläpidetään mahdollisimman vakaata rahanarvoa estämällä yleensä rahanarvon muutoksia tai tällaisten muutosten ollessa talouskehityksen pakkotekijöiden tähden välttämättömiä, pyritään ne toimeenpanemaan siinä määrin joustavasti, että talouselämä pysyy mahdollisimman vapaana varsinaisista tuotantoa ja työllisyyttä järkyttävistä deflaatio- ja inflaatio-ilmiöistä.

Toinen Suomen Pankin keskeinen rahapoliittinen tehtävä on huolenpito siitä, että käytettävissä oleva maksuvälinemäärä kulloisenkin talouskehityksen piirteet huomioonottaen vastaa esiintyvää tarvetta. Tämä merkitsee toisaalta sitä, että ei anneta sijaa ns. rahainflaatiolle eikä toisaalta aikaansaada tai edesauteta taloudellisten laskuilmiöiden syntymistä tai vahvistumista olosuhteita vastaamattomalla rahapolitiikalla.

Maassamme määrää Suomen Pankin diskonttokorko, siis se alin koriko, jolla Suomen Pankki hyväksyy liikepankkien vekseleitä, yleisen normin koko korkotasolle. Näin sikäli, että liikepankkien ja muiden rahalaitosten pitkäaikaisissa luotoissa soveltama korko pysyttelee n. 1 1/ 2-2 prosenttia korkeampana kuin Suomen Pankin diskonttokorko ja että taas rahalaitosten ottolainauskorko säästötilien kohdalla on yleensä samalla tasolla kuin Suomen Pankin alin diskonttokorko. Seuraavasta taulukosta käyvät ilmi korkotason vaihtelut maassamme viime aikoina.

[TAULUKKO]

Näemme selvästi, miten korkean koron politiikasta jouduttiin 1930-luvun alun pula-aikana nopeassa tahdissa luopumaan. V. 1931 oli diskonttokorko 9 %. Vuoteen 1934 mennessä oli sitä alennettu kahdeksan peräkkäistä kertaa, siten että se oli enää vain 4 %. Korkokanta pysyikin tällä tasolla 13 vuotta. Sodanjälkeinen kiihkeä investointikausi ja jatkuva suuri pääomapula aikaansaivat sen, että korko vuoteen 1950 mennessä oli jo nostettu 7 3/4 prosenttiin. Talouselämämme sittemmin saavutettua tasapainon ja osoittaessa jopa eräitä laskukauden merkkejä on uudestaan jouduttu palaamaan alemman koron politiikan kannalle.

Suomen Pankin setelinanto-oikeus ei suinkaan ole rajaton, vaan se on lainsäädännöllä rajoitettu. Pääsääntönä on nykyisin, että setelinanto-oikeus muodostuu ns. ensisijaisesta ja toissijaisesta katteesta. Ensisijaisena katteena ovat kulta ja ulkomaiset saatavat. Toissijaisena katteena ovat taas kotimaiset saatavat (käytännössä kotimaanrahan määräiset diskontatut vekselit ja muut niihin verrattavat). Kuitenkin toissijaista katetta vastaan liikkeelle laskettu setelistö ei saa ylittää 50 mrd. markan määrää. Esimerkiksi 31.3.1953 oli Suomen Pankin kultakassa arvoltaan 5,9 mrd., ulkomaisia valuuttoja oli 11,6 mrd., ulkomaalaisia vekseleitä 4,9 mrd. Eräiden ulkomaanrahamääräisten obligaatioiden kanssa laskien oli ensisijainen setelinanto-oikeus (siis kulta- ja ulkomaiset saatavat) yhteensä 22,5 mrd. markkaa. Tämän lisäksi tuli siis toissijaista katetta yhteensä 50 mrd. markan rajaan asti. Tällä kerralla ei kuitenkaan Suomen Pankissa ollut diskontattuna ja rediskontattuna vekseleitä eikä muita näihin verrattavia saatavia 50 mrd. rajaan asti, vaan näiden arvo jäi n. 36,8 mrd. markkaan. Koko setelinanto-oikeus oli siis 72,5 mrd. markkaa, josta kuitenkin 13,2 mrd. oli siis riippuva siitä, että Suomen Pankin kotimaiset vekselit tai saatavat kasvaisivat tällä määrällä.

Toisaalta taas liikkeessä oleva setelistö ei ollut kuin 44,1 mrd. markkaa ja muut Suomen Pankin vaadittaessa maksettavat sitoumukset 9,4 mrd. markkaa. Näin ollen oli ilman toissijaisen katteen lisäämistäkin setelinantovaraa käytettävissä 5,8 mrd. markkaa.

On huomattava, että Suomen Pankki ei voi laskea rahaa liikkeelle enemmän kuin mitä sen katemääräykset edellyttävät. Toisaalta kuitenkin kate-määräykset ovat tietenkin aina muutettavissa ja taloudellisten pakkotekijöiden vallitessa ei pelkällä rahapolitiikalla suinkaan voida inflaatiota estää eikä tehdä deflaatiokehitystä merkityksettömäksi.

Raha- ja korkopolitiikan keskeisenä tarkkailukohteena on kaksi asiaa, toisaalta pankkien maksuvalmiuden säilyttäminen ja toisaalta mahdollisimman vakaan setelistön ylläpitäminen.

[TAULUKKO]

Näemme miten otto- ja antolainaus asian pakosta pysyvät suunnilleen samansuuruisina vuodesta vuoteen. Myöskin voidaan havaita kehityksessä sisäistä tasapainoa siten, että toisaalta lyhytaikaiset talletukset (shekkitilit) ja lyhytaikaiset saatavat (vekselit) ovat keskenään tasapainossa ja taas pitkäaikaiset talletukset ja lainat ovat tasapainossa.

Johdonmukaisen rahapolitiikan tulisi perussääntönään pyrkiä siihen, että korkeasuhdanteen aikana pidetään ottolainaus korkeampana kuin antolainaus, koska näin voidaan hillitä liiallista taloudellista aktiviteettia. Havaitaan, että näin on pankkilaitosta kokonaisuutena katsoen myös tapahtunut esim. v. 1951, jolloin näin syntynyt marginaali ottolainauksen hyväksi oli kokonaista 28 mrd. markkaa. Vastaavasti taas tulee pyrkiä antolainauksessa ottolainausta suurempiin lukuihin silloin, kun on havaittavissa laskukausitendendenssejä. Näin tapahtui mm. 1952, joskin syntynyt marginaali oli vain 5 mrd. markan suuruinen.

Pankkilaitoksen sisällä on jatkuvasti havaittavissa tiettyä kehitystä sikäli, että muut rahalaitokset kuin varsinaiset liikepankit ovat jatkuvasti lisänneet osuuttaan talletus- ja lainausliikkeessä. Tätä kuvastavat seuraavat luvut, jotka osoittavat tilannetta v. 1952 lopussa ja eri rahalaitostyyppien osuutta silloisesta ottolainauksesta:

[TAULUKKO]

Näemme, että liikepankit edustavat koko ottolainauksessa enää vain 38 prosenttia. Muutama vuosikymmen takaperin ne hallitsivat käytännöllisesti katsoen koko rahaliikettä. Tämä kehitys käy vielä selvemmin ilmi, jos mainitsemme, että v. 1951 lopusta v. 1952 loppuun väheni liikepankkien ottolainaus 1,9 prosenttia, kun sen sijaan kaikkien muiden pankkimuotojen kohdalla havaitaan n. 25 % :n ottolainauksen nousu. Tosin tähän vaikuttaa osaltaan voimakkaasti se, että vuosi 1951 oli "metsätulojen" vuosi ja että liikepankkiverkosto on juuri maaseudulla ilmeisessä alakynnessä muihin pankki-muotoihin nähden.

VIII. VALTION MENO- JA TULOPOLITIIKKA

Valtion tulo- ja menopolitiikassa on tietenkin seurattava tiettyjä yleiseen taloudelliseen toimintaan liittyviä periaatteita. Näin siitä huolimatta, että valtion talous ei suinkaan ole liiketoimintaa; se on yleisten näkökohtien kannalta välttämättömien laitosten ylläpitämistä, sosiaalisen vähimmäisturvan luomista, eri elinkeinojen tuottavuuden ja niiden piirissä elävän väestön taloudellisten epäsuhteiden tasoittamista, kansantalouden ja yksityisten elinmahdollisuuksien nykyhetkestä ja tulevaisuudesta huolehtimista ja varojen hankkimista näihin tarkoituksiin harjoittamalla eri muotoista verotusta.

Valtiotaloudella on yhteiskunnallinen suurtehtävänsä siinä, että se voi jakaa kansantulon uudelleen. Tämä on syy siihen, että poliittiset intressit ja intohimot mitä suurimmassa määrin ovat suuntautuneet valtiotaloutta koskeviin kysymyksiin ja valtiotalouden hoitoon.

Seuraavassa on esitettynä karkea taulukko valtion meno- ja tulotaloudesta viimeksi kuluneina vuosina. Luvut ovat suurelta osalta ennakkolukuja, ja lisäksi on huomattava, että eräiden valtiotalouden erien, mm. kunnille kansakoululaitoksen ylläpitoon ym. tehtäviin tulevat tulonsiirrot ovat näissä laskelmissa mukana myös varsinaisiin sijoitustehtäviin kohdistuneiden erien osalta.

[TAULUKKO]

Laskelmassa mainitut ns. tasoituserät johtuvat valtionvelan muutoksista ja eräistä pienemmistä kirjanpidollisista tekijöistä.

Meillä Suomessa kuulee usein esitettävän virheellisiin tietoihin perustuvia ja muutenkin asiattomia ja perustelemattomia väitteitä siitä, että valtion menot olisivat meillä kansantaloutemme todellista kantokykyä vastaamattoman suuret. Seuraavassa on esitettynä valtion menot prosentteina bruttokansantulosta vuodesta 1938 lähtien:

[TAULUKKO]

Näemme ensinnäkin, että jo vuonna 1951 olivat valtion menot enää suhteellisesti vain hieman suuremmat kuin vuonna 1939. Tämä marginaali on varmaan syytäkin säilyttää kaikkien ei-pääomaa edustavien kansankerrosten mielestä; onhan sentään sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna nykyisen sosiaalisen turvan taso aivan toinen. On lapsilisäjärjestelmä, on vähitellen yhä suurempaa sosiaalista merkitystä saava kansaneläkejärjestelmä, on vanhuusavustuslaki, suurperheisten perhelisälaki, sosiaalinen asuntotuotanto-järjestelmä, maanhankintajärjestelmä jne.

Nämä kaikki ovat merkinneet valtiotalouden reaalista kasvua; mutta miksi; pelkästään siitä syystä, että on entistä paremmin voitu täyttää valtion "normaalit" tehtävät oikeusturvan ja laillisen järjestelmän säilyttäjänä, että on voitu suuresti laajentaa sosiaalista turvallisuuttamme ja voitu mm. entistä paremmin taata pienmaataloudessa elävän väestön toimeentulo: Tämä kaikki ei ole kuitenkaan johtanut mihinkään "valtion velkaantumiseen". Viime vuosina on valtiotalouden tila kaikista propagandaväitteistä huolimatta ollut jopa varsin hyvä. Tästä saamme kuvaavan esimerkin, jos sovellamme tiettyjä liiketaloudellisia periaatteita valtiotalouteen.

Meidän on syytä katsoa valtiotaloutta aivan samanlaisena talousyksikkönä kuin yksityistä liikelaitostakin. Silloin pitää juoksevilla - tällä hetkellä saatavilla - tuloilla peittää vain tämän hetken menot ja korkomenot. Voimme jopa lähteä siitä, että valtiotalouden puitteissa rahoitamme tämän hetken tuloilla - verovaroilla - jopa sellaiset menotkin, joista ei ole suoranaista tuloa. Silloin joudumme siihen, että kysymystä valtion budjetin tulojen ja menojen tasapainosta on tarkasteltava siltä perustalta, ovatko valtion käyttömenot ja käyttötulot tasapainossa vai eivätkö ne ole.

Seuraavassa on esitetty laskelma, joka sellaisenaan osoittaa virheelliseksi väitteet valtiotaloutemme alijäämäisyydestä, siis siitä, että menot olisivat suuremmat kuin tulot. Laskelmassa on vielä lähdetty siitä, että valtion kaikki hallinnolliset ym. tuloatuottamattomat sijoitukset on laskettu käyttömenoiksi. Loppupäätelmänä voimme tulla vain siihen, että valtio rahoittaa meillä nykyään aivan liiaksi tuloa tuottavia sijoituksiaan verovaroilla. Valtion velan määrää lisäämällä ja luottoja oikealla tavalla valtion tarpeisiin hankkimalla meillä on siis jopa sangen huomattavia mahdollisuuksia verotulojen supistamiseen.

[TAULUKKO]

Ennakkotietojen mukaan myös vuosi 1952 tulee osoittamaan selvää budjetin ylijäämää.

Valtion rahankireys johtuu siis meillä paremminkin valtion normaalien lainanottomahdollisuuksien tyrehtymisestä tai käyttämättä jättämisestä kuin siitä, etteivät "tulot riittäisi menoihin". Tämän asiantilan parantamiseksi on elvytettävä valtion lainaustoimintaa. Tässä mielessä on erikoisesti pyrittävä lisäämään valtion osuutta omien rahalaitostensa, Kansaneläkelaitoksen ja Postisäästöpankin luotonannosta.

Tämän luvun alussa on arviolaskelma valtion tulojen ja menojen jakaantumisesta. Ns. tulonsiirtoerät edustavat sen mukaan nykyään n. 60 % valtion menoista (104,2 mrd. markkaa v.1953). Näihin sisältyy kuitenkin tässä asetelmassa eräitä varsinkin kunnille tulevia pienempiä eriä, jotka itse asiassa eivät ole luonteeltaan tulonsiirtoja, vaan pikemminkin lamoja. Varsinaiset tulonsiirtoerät vuonna 1953 ovat yhteensä 99,2 mrd. mk. Näistä on varsinaisia avustuksia 80,7 mrd. mk, avustuslainoja 11,2 mrd. mk ja siirtoja rahastoihin (hinnantasauksin yms. jaettavaksi) 7,3 mrd, mk.

Erittäin mielenkiintoista on suorittaa vertailuja eri kohteiden saamien tulonsiirtojen suuruuden välillä. Alemmassa taulukossa on esitettynä varsinaisten tulonsiirtojen jakautuminen toiminta-aloittain. Näemme, että elinkeinoaloista saa varsinaisesti vain maatalous huomattavampia tulonsiirtoja (osuus 19 % kaikista tulonsiirroista). Sosiaalihuoltomenot muodostavat suurimman ryhmän, kaikkiaan 44,4 mrd. markkaa eli siis noin 45 % kokonaissummasta. Toinen suuri ryhmä on opetuslaitoksen tulonsiirrot (n. 17,5 % kokonaissummasta). Lääkintö- ja terveydenhoitolaitoksen saamat tulonsiirrot ovat suhteellisen pieniä. Kuntien taloudessa tämä ryhmä edustaakin huomattavasti suurempaa osuutta.

[TAULUKKO]

[TAULUKKO]

Seuraavassa on lisäksi erikseen esitettynä valtiolta kunnille tulevat tulonsiirrot. Nämä sisältyvät siis jo äskeisiin, kohteittain esitettyihin tulonsiirto-menojen kokonaislukuihin. Huomaamme, että kuntien suurimmat valtiolta saadut tulonsiirtoerät ovat opetuslaitoksen ylläpitoon ja lääkintötarkoituksiin myönnettyjä varoja.

[TAULUKKO]

Valtion pääomasiirrot ovat tulonsiirtoihin verrattuna melko vaatimatonta suuruusluokkaa. Suurin ryhmä on valtionvelan kuoletukset. Näemme, miten reaalinen valtiovelan rasitus on meillä viime aikoina huomattavasti supistunut. Niinpä valtiovelan kuoletukset olit v. 1951 vielä 19 mrd. mk, mutta 1953 vain 6 mrd. mk.

[TAULUKKO]

Seuraavassa on esitettynä sotakorvauksen aiheuttamat kansantaloudelliset rasitukset eräitä vertailuperusteita käyttäen. Viimeinen sarake antaa ehkä. havainnollisimman kuvan sotakorvauksen todellisesta rasituksesta eri vuosina. Näemme, että summa oli vv. 1945-48 suunnilleen muuttumaton, 25-28 mrd. markkaa, mutta että se viimeisinä sotakorvausvuosina sitten vuosi vuodelta aleni. Kokonaissumma, 165 mrd. mk, on suunnilleen sama kuin maksimivientimme normaalina vientivuonna. Jos voisimme Arava-järjestelmän puitteissa käyttää lähivuosina näin suuren summan asuntorakennustoimintaan, niin sekä asunnoista oleva peruspuute että vuotuinen lisätarve voitaisiin tyydyttää ja vielä jäisi varoja joihinkin muihinkin tarkoituksiin.

[TAULUKKO]

Edellä on jo tehty se huomio, että valtion menot ovat sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna huomattavasti kasvaneet. Samoin on myös käsitelty niitä pääasiallisia syitä, jotka ovat tähän johtaneet. Tätä valtion menojen reaalista kasvua valaisee summittaisesti seuraava asetelma, jossa menot, kuoletukset mukaan luettuina, on tukkuhintaindeksiä käyttäen muunnettu sekä vuoden 1938 rahanarvoon että - vertailun helpottamiseksi - myös vuoden 1951 rahanarvoon.

[TAULUKKO]

Valtion menot olivat siis reaalisesti vuonna 1951 n. 133 % suuremmat kuin vuonna 1938. Samanaikaisesti on kuitenkin tapahtunut kansantulon kasvua yli 50 % :lla. On edelleen syytä panna merkille, että valtion menot ovat vuoden 1949 jälkeen vähentyneet. Minään sodanjälkeisinä vuosina ei myöskään oltu sodanaikaisten valtion menojen tasalla, vaikkapa sodan erilaiset jälkilaskut ovat suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin välittömästi sodasta johtuneet menot.

Seuraavasta taulukosta käy selville valtion eri menoryhmien keskeisissä suhteissa tapahtunut kehitys. Näemme, että sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna on tapahtunut huomattavia muutoksia. Kohdan "muut varsinaiset menot" osuus on pudonnut 41,2 %:sta 26,8 %:iin. Suurin tähän sisältyvä ryhmä on palkkausmenot. Puolustusmenot ovat viime vuosina olleet vain n. "5 % kokonaismenoista. Vuonna 1938, jolloin ne olivat kylläkin rauhan oloissa poikkeuksellisen suuret, oli niiden osuus kokonaista 29,9 %.

Näemme, että välittömät sodan jälkilaskut, joissa suurimpina ryhminä esiintyvät invaliidikorvaukset, sotakorvaukset, korvausobligaatioiden korot ja kuoletukset sekä siirtoväen käteiskorvaukset olivat esim. vuonna 1946 48,9 % valtion kokonaismenoista. Vuonna 1947 vastaava luku oli 45,1 % ja 1948 38,6 %.

Maatalouden tukemiseen ja asutustoimintaan sekä tukipalkkioihin menneet erät olivat v. 1938 vain 6,4 % valtion kokonaismenoista, sen sijaan vielä vuonna 1951 13,6 %. Huomattavaa vähennystä on tapahtunut valtiolainojen korkomenoissa, joka johtuu siitä, että valtio on - kuten edellä esitettiin - rahoittanut huomattavan osan myös tuloa tuottavista pääomasijoituksistaan verovaroilla. Myös maanteiden kunnossapitoon on sodan jälkeen käytetty huomattavasti pienempiä suhteellisia summia kuin ennen sotaa.

[TAULUKKO]

Seuraavista luvuista käy selville valtion harjoittama sijoitustoiminta. Hallinnolliset sijoitukset ovat juuri niin sanottuja tuloa tuottamattomia pääomamenoja ja sijoitukset valtion liikelaitoksiin tuloa tuottavia pääomamenoja.

[TAULUKKO]

[TAULUKKO]

On vielä syytä esittää vertauksen vuoksi yhteenveto kunnallisesta tulo- ja menotaloudesta. Näemme, että kunnat rahoittavat vain n. 60 % menoista verovaroilla. Tulonsiirtoeristä on valtaosa eri muodoissa valtiolta tulevaa apua. On muuten syytä panna merkille, että kuntien yhteenlaskettu talous on runsaasti 40 % valtiotaloudesta. Kuntien osuus julkisten varojen käyttäjänä on myös jatkuvasti kasvanut, sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna jopa nopeammin/kuin valtiontalous.

[TAULUKKO]

IX. VEROTUSPOLITIIKKA

Verotuksen pääasialliset taloudelliset vaikutusalat voitaneen jakaa kolmeen ryhmään:

1) varojen pakkokerääminen julkisiin ja yleisten näkökohtien kannalta tarpeellisiin tarkoituksiin;

2) kansantulon uusjako siten, että toisilta tulo- ja omaisuusryhmiltä otetaan varoja siirrettäväksi toisille ryhmille;

3) suhdannepoliittisten tehtävien suorittaminen verotusta suhdannepoliittisten tarkoitusten mukaan kiristäen ja lieventäen.

Verotus on asia, jolla ehkä eniten harjoitetaan kevyttä ja asiatonta poliittista propagandaa ja lietsotaan valtionvastaisia mielialoja yksityistä etua ja pääomaa edustavien piirien taholta. Tähän on olemassa tiettyjä edellytyksiä, koska jokainen käytännössä verrattomasti paremmin huomaa sen, että häneltäkin verotuksen avulla otetaan osansa yhteisiin tarpeisiin, kuin sen, mitä hän saa näistä veroista takaisin ja mitä tehtäviä verotuksen puuttuessa tai sitä oleellisesti alennettaessa jäisi suorittamatta.

Verotuksesta ja varsinkin sen eri ryhmille tuomasta reaalisesta rasituksesta esitetään myös varsin usein sangen puutteellisia tietoja, jotka saattavat koko asian- väärään valoon. Meillä on nykyisin verorasitus tosiaan melko suuri, mutta veroista, varsinkin yksityisten henkilöiden maksamista Veroista, on vain pieni osa välitöntä tuloveroa, joka taas on useimmiten koko veropoliittisen keskustelun silmätikkuna. Meillä ei myöskään verorasitus ole mainittavasti suurempi kuin yleensä muissakaan maissa, päinvastoin useissa maissa on erilaisten verojen osuus kansantulosta huomattavasti suurempi kuin meillä.

Seuraavassa on esitetty meidän "verokuormamme" kehitys sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna.

[TAULUKKO]

Näemme siis, että valtion veroluontoiset tulot ovat nykyisin n. kaksinkertaiset suhteessa bruttokansantuloon kuin vv. 1938-39. Tämä johtuu lähinnä siitä, että erilaiset tulonsiirtoerät, joita valtion menoista on nykyisin runsaasti yli puolet, ovat kasvaneet moninkertaisiksi sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna. Valtio on meillä vasta nyt ryhtynyt tehokkaammin täyttämään tehtäväänsä kansantulon "uusjakajana", tulonsiirtojen avulla on tasoitettu tulonjakoa ja luotu eri elinkeinojen piirissä elävälle väestölle tasaisempia mahdollisuuksia kohtuulliseen toimeentuloon. Tämän ohella on verotusta tiukentanut myös sosiaalisen huollon ja sosiaalisen turvan yleinen laajeneminen, joka myös on merkinnyt yhteiskunnan "taloudellisten rajojen lähenemistä" siten, että kaikilta kerätyillä varoilla turvataan sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevien väestöpiirien elinmahdollisuuksia.

Seuraavassa on esitetty valtion verojen tuotto eräiltä vuosilta. Asetelmasta. näkyy, että yksityisten (fyysillisten) henkilöiden varsinainen tulo- ja omaisuusvero oli kyseisinä vuosina vain 13-15 % kokonaisverorasituksesta ja että valtaosa verotuloista kerätään välillisten verojen avulla, jolloin siis veron suuruutta ei määrää maksukykyisyys, vaan verot on asetettu eri muodoissa tarvikkeiden hintoihin, joissa ne sitten rasittavat kaikkia ja varsin sattumanvaraisesti. Näin on tapahtunut siksi, että tämä on ollut poliittisista ja osittain asiallisistakin syistä ainoa tapa saada kylliksi verovaroja kokoon kaikkien välttämättömien valtio- ja tulonsiirtotehtävien suorittamiseksi.

[TAULUKKO]

Eri verojen osuus kokonaisverotuksesta käy vielä selvemmin ilmi allaolevasta taulukosta, jossa on esitettynä vain eri verojen prosentuaalinen osuus kokonaisverotuksesta. Näemme, että 73,1 % kaikista verotuloista oli vuonna 1951 "näkymättömiä", välillisiä veroja. Tilanne oli vielä hieman huonompi vuonna 1939, jolloin välittömän tulo- ja omaisuusveron osuus oli vain 23,0 % ja muiden siis 77,0 %. Välittömästi sodan jälkeen oli suunnatun veronmaksukykyyn perustuvan tulo- ja omaisuusverotuksen osuus jo 45,3 %. Tähän vaikuttivat suuresti silloin voimassa olleet ylimääräiset omaisuudenluovutusverot.

[TAULUKKO]

Seuraavassa on tarkemmin eritelty valtion tulo- ja omaisuusveron tuottoa elinkeinoittain esim. vuonna 1949 suoritetussa verotuksessa. On syytä huomata, että fyysillisten henkilöiden tulovero oli tänä vuonna suhteellisesti pienempi kuin muina sodanjälkeisinä vuosina. Tähän vaikuttivat verohelpotusten ohella mm. laajahko työttömyys.

Tuloveron tuotto oli kaikkiaan 27,527 miljoonaa markkaa ja omaisuusveron tuotto 2.284 miljoonaa markkaa. Asetelmassa on fyysillisten henkilöiden ja yhtiöiden osalta selvitetty verojen jakaantuminen elinkeinoittain.

[TAULUKKO]

Allaolevassa taulukossa on tulo- ja omaisuusveron jakaantuminen erilaisten verokohteiden ja yritysmuotojen välillä. (Edelleen v. 1949.)

[TAULUKKO]

Kyseisenä vuonna oli tuloverosta vain noin 1/3 ja omaisuusverosta hieman enemmän yksityisten henkilöiden suorittamaa. Tämä merkitsee sitä, että kun lisäksi tiedetään valtion tuloveron käytännöllisesti katsoen rasittavan vain suurempituloisia ja pieniperheisiä, niin välittömän valtionveron helpottaminen itse asiassa koituisi vain yhtiöiden ja suurituloisten henkilöitten hyväksi.

Oman mielenkiintonsa tarjoaa myös se seikka, miten suuren osan tuloverosta eri elinkeinot maksavat. Seuraavassa tästä arvio. Lukuihin nähden on otettava huomioon, että esim. "metsätalouden tuloveroista sisältyy osia sekä maatalouden, kaupan että teollisuuden tuloveroon.

[TAULUKKO]

[TAULUKKO]

X. VIENTI- JA TUONTIPOLITIIKKA

Erään ulkomaisen kansainvälistä kauppaa koskevan tutkimuksen mukaan on Suomi maailman kolmanneksi eniten ulkomaisesta kaupankäynnistä riippuvainen maa. Vertailuperusteena on silloin käytetty kunkin maan ulkomaisen kauppavaihdon suhteellista suuruutta kansantulosta. Meitä "edellä" tässä suhteessa ovat tämän tutkimuksen mukaan vain kapealla raaka-ainepohjalla monipuolisen suurteollisuuden kasvattanut Belgia ja Uusi Seelanti, jonka raaka-ainepohja on myös sangen kapea.

Tämä maamme suuri riippuvaisuus ulkomaankaupasta, jota kuvaa hyvin. se, että sekä vientimme että tuontimme arvo on normaalisuhdanteiden vuosina n. 25-30 % kansantulosta, johtuu juuri lähinnä suhteettoman kapeasta raaka-ainepohjastamme. Me olemme useimpien perusraaka-aineiden suhteen kokonaan tuonnin varassa, peruselintarvikkeitakin meidän täytyy tuoda huomattavassa määrässä, ns. siirtomaatarvikkeita meillä ei luonnollisista syistä voi olla lainkaan jne. Kotimaisen raaka-ainepohjan kapeus, maamme nopeasta teollisesta kehityksestä johtunut jatkuva pääomapula ja pienen maan pienehköt kotimaiset markkinat, jotka eivät salli kaikkien suurtuotannon etujen hyväksikäyttöä, ovat olleet syynä siihen, että tuotantoelämämme ei ole voinut kehittyä varsin monipuoliseksi, vaan että olemme myös valmiiden tuotteiden eikä yksinomaan raaka-aineiden suhteen mitä suurimmassa määrin tuonnista riippuvaisia.

Suomen ulkomaankaupalle on ominaista, että tuontipuolen artikkeleissa vallitsee mitä suurin kirjavuus. Me tuomme puunjalostusteollisuuden tuotteita lukuunottamatta maahan melkein kaikkia sellaisia tarvikkeita, joita kansainvälisen kaupan tarvikevalikoimiin yleensä kuuluu. Sen sijaan vientimme on maailman yksipuolisimpia. Aivan valtaosa viennistämme on puuta ja puuraaka-aineeseen perustuvia tuotteita. Sodan jälkeen ovat metalliteollisuuden tuotteet tulleet toiseksi huomattavaksi vientituoteryhmäksi, mutta kaikki muut vientitarvike-erät ovatkin sitten kovin pieniä. Karjataloustuotteilla oli huomioon otettava osuus vientituotteittemme joukossa eräinä vuosina ennen sotaa, sodan jälkeen jouduimme aluksi tuomaan niitä yhtä paljon, kuin olemme vieneetkin, ja vienti on johtunut melkein yksinomaan tuotantomme voimakkaista kausiluontoisista vaihteluista.

Huomaamme, että kokonaisverorasitus on sodan edelliseen aikaan verrattuna jokaisessa maassa huomattavasti kohonnut, Suomessa 11 % :sta kansantulosta 18 % (On huomattava, että valtion ns. veroluontoiset tulot, mm. Alkoholiliikkeen tuotto, eivät sisälly näihin numeroihin.) ja esim. Englannissa 15 % :sta peräti 27 % :iin. Kehityssuunta on myös ollut sama sekä välillisten että välittömien verojen kohdalla.

Ruotsissa, Englannissa ja Tanskassa on lähes puolet kaikista verotuloista välitöntä tulo- ja omaisuusveroa, kun sen sijaan meillä ja Norjassa on välittömien verojen osuus vain 25-30 %.

Ulkomaankauppamme on sodan jälkeen tietenkin joutunut seuraamaan kansainvälisen kaupan yleistä suuntausta. Näin ennen muuta sikäli, että: kaupankäynti on entistä enemmän muodostunut yleisen kauppapolitiikan sitomaksi, jossa meidän on, voidaksemme ylläpitää vientiä, pakko ottaa suuressa määrin huomioon vastapuolen toivomukset tuontitavaroittemme suhteen jne. Tässä yhteydessä ei ole tilaisuutta tarkemmin puuttua niihin omalle talouskehityksellemme pakosta asetettuihin rajoituksiin, joita monimutkaiset kauppapoliittiset vaatimukset ja riittävän viennin ylläpitäminen useassa suhteessa asettavat.

Toisaalta on tapahtuneessa kehityksessä myös paljon myönteistä. Kauppasopimusten melko tarkasti sitoma kaupankäynti ja tiukka tuontilisenssi-järjestelmä ovat tarjonneet kieltämättömien haittojensa ohella myös mahdollisuuksia entistä suunnitelmallisempaan talouspolitiikkaan. Voitaneen sanoa, että valtion vaikutusvallan kasvu ulkomaankaupan alalla on ollut eräs huomattavimpia tekijöitä, jotka ovat niin meillä kuin muuallakin johtaneet talousjärjestelmäkehitystä valtion enenevän talouspoliittisen vaikutusvallan kasvun suuntaan.

Ulkomaankaupan tiukkaa rajoittamista ja valvontaa ei ole suinkaan syytä tuomita sellaisenaan. Se on huomattavassa määrin positiivinen ja taloudellista suunnitelmallisuutta edistävä tekijä, kunhan sitä vain pyritään ja pystytään oikealla tavalla käyttämään.

Suomi käy tällä hetkellä ulkomaankauppaa kahden "suljetun talousalueen" kanssa, nimittäin itäryhmään kuuluvien maiden ja länsimaiden kanssa. Tämä suljettu kauppa merkitsee sitä, että maksusuhteiden täytyy olla erikseen tasapainossa molempiin suuntiin. Suomella on ollut jatkuvaa puutetta . länsivaluutoista, joten se ei niillä voi maksaa idästä tulevaa tuontiaan. Koska länsimaissa on edelleen ollut suuressa määrin vallalla kaksikantainen kaupankäynti, jossa siis kunkin maan vienti toiseen maahan peitetään kokonaan samasta maasta tapahtuvalla tuonnilla, ei meillä ole myöskään mahdollisuuksia maksaa itävaluutoilla länsimaissa, tapahtuvaa tuontiamme. Myöskin poliittiset seikat asettavat tällä hetkellä ylipääsemättömiä vaikeuksia maksusuhteiden järjestelyille muulla tavoin.

Allaolevassa taulukossa on esitetty tärkeimpien kauppatuttaviemme osuus ulkomaankaupastamme. Vuonna 1952 tuli 19 % tuontitavaroistamme Englannista, 12 % Länsi-Saksasta, samoin 12 % Neuvostoliitosta, 10 % Ranskasta Ja 8 % Yhdysvalloista. Vientituotteistamme osti Englanti 24 %, Neuvostoliitto 17 %, Länsi-Saksa 9 %, Ranska 7 % ja Yhdysvallat 5 %. Näihin suhteisiin on vuonna 1953 tullut oleellisia muutoksia lähinnä siinä mielessä, että kaupankäynnin heiketessä länteen on samanaikaisesti itäkauppa kasvanut.

[TAULUKKO]

Edellä on jo mainittu, että maamme tuontitarvikkeitten tavaravalikoima on sangen kirjava. Esim. vuonna 1952 ei yksikään päätarvikeryhmä ollut läheskään 20 % kokonaistuonnista. Seuraavassa on esitetty tärkeimpien tarvikeryhmien osuus kokonaistuonnistamme. Huomio kiintyy erikoisesti siihen, että samanaikaisesti, kun toisaalta harjoitamme varsin merkittävää metalliteollisuuden tuotteiden vientiä, on metallitarvikkeiden osuus tuonnistamme 16,3 %. Pääosiltaan samaan ryhmään voidaan lukea myös kohta koneet ja laitteet, jonka osuus on 12,3 %, sekä kuljetusneuvot 10,9 %. Itse asiassa on siis erilaisten metallien ja pääasiassa metallijalosteiden osuus tuonnistamme n. 40 %, elintarvikkeiden n. 20 %, polttoaineiden ja raaka-aineiden n. 30 % ja loput 10 % ovat sitten sekalaisia, yleensä melko pitkälle jalostettuja tuotteita.

[TAULUKKO]

Sen sijaan vientitavaravalikoimamme on - niinkuin edellä on jo mainittu. - varsin yksipuolinen. Tästä johtuu suurelta osalta myös maamme suhdanneherkkyys, koska meidän vientitulojemme suuruus riippuu melko yksinomaan vain puunjalostusteollisuuden tuotteiden hintakehityksestä maailmanmarkkinoilla.

[TAULUKKO]

Huomio kiintyy erikoisesti siihen, että esim. vuonna 1952 oli puutavaran ja puuteoksien osuus kokonaisviennistämme kokonaista 44,8 %. Huomattava osa tästä oli pyöreätä puutavaraa, joka vietiin siis muiden maiden selluloosatehtaisiin jalostettavaksi, sekä sahatavaraa ja kaivospölkkyjä. Näin suuren, jalostamattoman viennin ylläpito on osoitus vientimme alhaisesta jalostusasteesta. Jo selluloosa-asteellekin jalostettuna saamme puusta normaalisti vähintään 2 1/2-kertaisen hinnan raakapuun hintoihin verrattuna. Lisääntynyt jalostusaste merkitsee siis automaattisesti lisättyjä valuuttatuloja, suurempia tuontimahdollisuuksia ja entistä korkeampaa ja monipuolisempaa kulutusta. Tämän lisäksi on viennin jalostusasteen nostaminen huomattava kotimaista työllisyyttä nostava tekijä. Selluloosan ja paperin mukana voimme myydä paljon enemmän suomalaista työtä ostajamaille kuin myydessämme raakapuuta. Nämä ovat ne pääasialliset tekijät, joiden vuoksi on jatkuvasti yritettävä keskittää kansakunnan taloudellisia voimavaroja vientiteollisuutemme ja vientimme jalostusasteen nostamiseen.

Vientimme suurimman ryhmän, puuraaka-aineen, jälkeen oli seuraavaksi suurin vientitarvikeryhmä vuonna 1952 paperivanuke (selluloosa), joka on siis puolivalmiste. Tämän osuus kokonaisviennistämme oli 23,2 %. Pitkälle jalostettujen, puuraaka-aineesta saatavien tuotteiden, erilaisten paperi- ja kartonkilaatujen osuus oli vain 19,2 %.

Puuraaka-aineeseen perustuvan viennin osuus oli kaikkiaan 87,2 % kokonaisviennistä. Tämä osoittaa selvästi, että Suomen talouselämää on suuressa määrin tarkasteltava "puusta katsoen". Yksipuolisuus on epäilemättä vaarallista juuri suhdannepoliittiselta kannalta katsoen, mutta raaka-ainevarojemme yksipuolisuus on sellainen tekijä, joka määrää sen, että ainakaan nykyisillä näkymillä emme tätä asiantilaa voi muuttaa, vaan meidän on. siihen sopeuduttava ja varustauduttava kaikkiin mahdollisiin vaikeuksiin tätä asiantilaa perustana pitäen.

Metalliteollisuuden tuotteiden vienti oli vuonna 1952 7,0 % kokonaisviennistämme. Metalliteollisuuden tuotteiden vientiä harjoitetaan pääasiassa vain. itäblokin maihin, ja on odotettavissa, että metalliteollisuuden vientiluvut kasvavat edelleen vuosilta 1952 ja 1953. Näin siksi, että itäkauppa osoittaa reaalista laajentumista samanaikaisesti, kun kauppavaihto varsinaisten puunjalostusteollisuuden tuotteiden vientimaihimme, lähinnä puntaryhmään, on ainakin tilapäisesti vientihintojen alenevasta kehityksestä johtuen vähentymässä.

Metalliteollisuuden tuotteiden vienti on nyt vallannut suunnilleen samanlaisen aseman kokonaisviennistämme, kuin mitä maitotaloustuotteilla oli ennen sotaa. Jälkimmäisten vienti on sodanjälkeisinä vuosina ollut melko mitätön.

Seuraavassa on esitetty tuonnin ja viennin arvo eräiltä vuosilta ja tärkeimpien tarvikeryhmien keskinäisissä suhteissa ei ole tapahtunut mitään huomattavia muutoksia.

[TAULUKKO]

Sen sijaan tuonnin ja viennin volyymi-(määrä) indeksit osoittavat eräitä varsin merkittäviä kehityslinjoja, joista suoranaisesti on varsin suuressa määrin riippunut maamme talouselämän sodanjälkeinen ripeä nousu ja sodan jälkirasitusten jopa yllättävän nopea voittaminen. Näemme, että tuonnin tavaramäärä on ollut poikkeuksetta suurempi kuin viennin tavaramäärä. Näin jopa myös vuonna 1951, jolloin kauppatase (siis markkamääräinen tuonnin ja viennin "tilinpäätös") osoitti n. 30 miljardin markan vientivoittoisuutta. Tämä kehitys on johtunut siitä, että aina vuoteen 1952 asti, kyseinen vuosi mukaanluettuna, olivat vientihintamme sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna huomattavasti korkeammalla tasolla kuin tuontihinnat. Tämä hintakehityksen edullisuus merkitsi siis yksinkertaisesti sitä, että jokaisella viedyllä puustandartilla ja selluloosatonnilla saatiin enemmän tuontitarvikkeita kuin ennen sotaa.

On mielenkiintoista havaita, miten olemme sodan jälkeen tuoneet mm. eläimistä saatuja ruokatarvikkeita suhteellisesti paljon enemmän kuin ennen sotaa. Vuonna 1948 oli tämä tuonti jopa n. 12-kertainen vuoteen 1938 verrattuna. Myös viljatuotteiden tuonti on ollut huomattavasti sodanedellistä tasoa laajempaa. Kehruutuotteiden, raaka-aineiden ja ravinto- sekä nautintoaineiden tuonti on määrällisesti pysynyt suurin piirtein ennallaan koneiden ja rautatavaroiden tuonnin osoittaessa nousua. Ryhmässä "muut kulutustavarat" on tapahtunut huomattavin lasku. Tämä johtuu kotimarkkinateollisuuden laajentumisesta ja monipuolistumisesta varsinkin juuri kevyen teollisuuden aloilla.

[TAULUKKO]

Maamme tuotantoelämän riippuvaisuuden kannalta ulkomaan markkinoista on mielenkiintoista tarkastella eri teollisuusalojen "omavaraisuusprosenttia" siinä mielessä, miten riippuvaista normaalin tuotannon ylläpito on ulkomailta tuotavista raaka-aineista ja muista tarvikkeista. Tätä kysymystä valaisevat seuraavat, teollisuutemme pääaloja koskevat luvut:

[TAULUKKO]

Näemme, että puunjalostusteollisuus on perustuotantoaloista aivan omaa luokkaansa. Sen tuotantonsa ylläpitämiseksi tarvitsema tuonti on vain 1,8 % tuotannon arvosta. Tähän ei sisälly raaka-aineita laisinkaan, koska raaka- . aineita meiltä päinvastoin viedään ja jopa aivan liikaa, vaan tuontitarve käsittää pelkästään eräitä muita tarvikkeita, joista suurin ryhmä on selluloosa- ja paperiteollisuuden tarvitsemat kemikaliot. Ainoastaan sementti-teollisuus on käytännöllisesti katsoen täysin omavarainen, koska tuotantotarvikkeiden tuontitarve on vain 2,6 % tuotannon arvosta.

Eniten tuonnista riippuvaisia tuotantoaloja ovat nahka-, kumi-, väri- ja saippuateollisuudet, joissa tuontitarve on 38-30 % tuotannon kokonaisarvosta. Erikoisesti on syytä panna merkille, että metalliteollisuuden vastaava luku on "vain" 16,1 %. Tuontitarve sen sijaan huomataan melkeinpä selvimmin juuri tämän teollisuuden alan kohdalla, mutta tämä riippuu lähinnä siitä, että suuresta tuotannosta johtuva markkamääräinen raaka-aineiden tuonti-tarve - noin 20 mrd. mk vuodessa - on sellaisenaan aivan toista suuruusluokkaa kuin muiden teollisuuden alojen vastaavat luvut. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että metalliteollisuutemme ei itse asiassa ole sen riippuvaisempi tuotetuista raaka-aineista kuin muutkaan teollisuuden alamme, puunjalostusteollisuutta lukuunottamatta.

XI. MAATALOUSPOLITIIKKA

Aikaisemmissa yhteyksissä on jo todettu, miten maataloutemme on ratkaisevalta osaltaan pienmaataloutta. Perhe- ja pienviljelmien luku on n. 90 % kaikista viljelmistä. Tämä seikka on lyönyt leimansa myös tuotantoon.

Varauksetta voidaan tehdä se johtopäätös, että maataloutemme piirissä elää viljeltyyn pinta-alaan ja tuottoisuuteen verrattuna liian paljon väestöä. Kokonaispeltoala oli v. 1950 n. 2,43 milj. hehtaaria, kun taas maataloudesta elävää väestöä oli 1,54 milj. henkilöä. Maatalouden piirissä elävää henkilöä kohti on siis keskimäärin viljeltyä pinta-alaa puolitoista hehtaaria. Ottaen huomioon Suomen maan laadun ja maantieteelliset olosuhteemme, jotka kansainvälisesti katsoen eivät edellytä korkeata hehtaarituottoa, on viljelyspinta-ala henkilöä kohti liian pieni ja sellaisenaan eräänä esteenä maataloudesta elävän väestön tulotason nousulle.

Maatalouden rakenne ja väestö

[TAULUKKO]

Kyseisestä maatalouden jakaantumisesta eri suuruisiin viljelmiin käsittelevästä taulukosta voidaan tehdä useita mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Ensinnäkin havaitaan, että vuodesta 1929 vuoteen 1950 on tapahtunut huomattavaa muutosta tilakoossa ja että kehitys on tapahtunut pienenevää keskimääräistä tilakokoa kohti. Tukiviljelmien (koko alle 2 ha) lukumäärä on lisääntynyt n. 77.000 v. 1929, lähes 96.000 v. 1950. Näiden tilojen hallussa oleva peltoala on vastaavana aikana lisääntynyt n. 70.000 hehtaarista 121.000 hehtaariin. Voidaan havaita, että yleensä keskisuurten tilojen sekä lukumäärä että niiden yhteenlaskettu peltoala ovat kasvaneet samassa suhteessa kuin kaikkien viljelmien lukumäärä. Huomaamme, että suurimman ryhmän muodostavat meillä ns. pien- ja perheviljelmät (tilakoot 3-5 ha, 5-10 ha ja 10-15 ha). Tämän kokoisten tilojen hallussa on yhteenlasketusta peltoalasta valtaosa eli n. 1,53 milj. peltohehtaaria.

Suurin muutos on ehkä rakenteellisesti sittenkin tapahtunut suurempien tilojen suhteellisessa vähentymisessä. Tämä on perinnönjaon ja sodan jälkeen harjoitetun asutustoiminnan ja viljelysmaan maanhankintalain perusteella tapahtuneen pakkoluovutuksen seuraus, mutta on havaittavissa, että myös tästä riippumatta on tapahtunut kehitystä pienenevää tilakokoa kohti. Esimerkiksi 50-100 ha viljelysmaata käsittävien viljelmien hallussa oli v. 1929 187.000 ha, mutta v. 1950 vain 81.000 ha. Yli 100 ha suuruisten viljelmien hallussa oli vastaavasti 162.000 ja 37.000 ha. Voimakkain on tilakoon pienentyminen siis ollut juuri suurten tilojen ryhmissä.

Näemme, miten kokonaispeltoala on kaikesta huolimatta nykyisin jonkin verran suurempi kuin v. 1929, vaikka viljelyspinta-alasta menetettiin melkoinen osa sodanjälkeisen alueluovutuksen yhteydessä. V. 1929 oli peltoala siis 2,27 milj. ha, jota vastasi 2,43 milj. ha v. 1950.

Maataloutemme pienviljelmävaltaisuudesta saadaan selvä käsitys, kun mainitaan, että v. 1950 oli meillä perheviljelmiksi ja pienviljelmiksi katsottavia tiloja kaikkiaan 322.426 kpl., joilla oli tilaa kohti keskimäärin 4,8 ha viljelysmaata. Yli 15 ha tiloja oli 46,237 kpl., joiden keskimääräiseksi peltoalaksi saamme 19,1 ha.

Maataloudellemme on siis aivan luonteenomaista, että se perustuu perhe-viljelyyn. Tämä seikka näkyy selvästi myöskin tiloilla vakinaisesti työskentelevien henkilöiden lukumäärästä. Tätä kuvaa seuraava taulukko.

[TAULUKKO]

Näemme miten maataloudessa vakinaisesti V. 1950 työskennelleistä noin 882.000 henkilöstä vain 75.000 eli n. 8,5 % oli toisen palveluksessa olevaa palkattua työvoimaa, kun taas loppuosa (807.000 henkilöä) kuului viljelijäperheisiin. Huolimatta siitä, että maataloudessa työskentelevä väestö oli huomattavasti lisääntynyt v. 1941 lähtien, voidaan havaita, että palkatuissa työntekijöissä oli tapahtunut lähes 20.000 henkilön lukumääräinen pienentyminen. Tämä johtuu osittain maatalouden koneellistumisesta, joka on johtanut yleiseen työvoimankäytön vähenemiseen, osittain tilakoon pienenemisestä ja osittain myös siitä, että v. 1941 oli normaalia suurempi osa maatalouden miespuolisesta väestöstä maanpuolustuksellisissa tehtävissä.

Äärimmäisenä oikeana olevasta sarakkeesta, joka osoittaa palkattujen työntekijäin prosentuaalisen osuuden koko työvoimasta eri suuruisilla tiloilla, näemme miten tämä osuus sangen nopeasti nousee tilakoon noustessa. Alle 2 ha viljelmillä ei käytännöllisesti katsoen käytetä lainkaan palkattua työvoimaa. 2-3 ha:n tiloilla on palkatun työvoiman osuus niin pieni kuin 1,3 % koko työvoimasta. Jyrkin nousu tapahtuu tilakoon ylittäessä 15 ha, so. siirryttäessä perheviljelmästä keskisuuriin viljelmiin. Jo 25-50 ha:n kokoisilla tiloilla käytetään palkkatyövoimaa 37,5 % ja yli 100 ha:n suuruisilla tiloilla on vieraan työvoiman osuus jo kokonaista 94,5 % vakinaisista työskentelevistä henkilöistä.

Seuraavasta taulukosta näemme eri viljalaatujen, perunan sekä peltoheinän satoluvut sekä kokonaissadot miljoonana rehuyksikköinä.

[TAULUKKO]

Rukiin tuotanto on pysyvästi ja voimakkaasti laskenut, kun sen sijaan vehnän tuotannossa on tapahtunut huomattavaa nousua. Kauran tuotannossa ollaan nykyisin suunnilleen sotaa edeltäneellä tasolla, perunasadot ovat huomattavasti nousseet, kun sensijaan peltoheinätuotanto ei ole saavuttanut aikaisempaa satoa. Näemme miten vasta v. 1952 päästiin suunnilleen samalle viljelyskasvituotannon tasolle, kun ennen sotaa. Viimeisen sarakkeen perusteella, joka käsittelee muunnettuja rehuyksikkömääriä, voidaan helposti ymmärtää ne suuret huoltovaikeudet, joita maassamme oli sodan aikana ja sotaa välittömästi seuranneina vuosina. Kokonaissadon lasku oli siis vv. 1935-39 tasosta n. 1.500 milj. ry. eli noin 33 % vuoteen 1946 mennessä.

Maatalouden rakennetta kuvaa myös nautaeläinten lukumääräinen jakaantuminen eri tilatyypeillä.

[TAULUKKO]

Maataloutemme on vuodesta 1941 vuoteen 1950 huomattavasti "karjavaltaistunut". Nautaeläimiä oli edellisenä vuonna n. 1,42 milj. ja jälkimmäisenä n. 1,61 milj. kappaletta. Vielä huomattavampi on karjan sisäisessä jakautumisessa tilakoon mukaan tapahtunut muutos. Kyseisenä ajanjaksona on nimittäin yli 15 ha:n tiloilla pidetyn nautakarjan luvussa tapahtunut n. 66.000 kappaleen vähentyminen, kun sen sijaan alle 15 ha:n tiloilla on tapahtunut n. 260.000 kpl. lisääntyminen. Tämä on ilmeisesti ollut suurelta osalta ohjatun maatalouspolitiikan tulos sikäli, että väkirehujen hintapolitiikalla on suosittu pienkarjataloutta. Kaikkein selvin kehitystendenssi on ollut 3-5 ha:n tiloilla, joiden nautaeläinkanta on kyseisenä aikana lähes kaksinkertaistunut. Mitä suuremmaksi tilakoko tulee, sitä huomattavampi on nautaeläinkannan vähentyminen ollut aina 25-50 ha:n tiloista lähtien. Varsinaisilla suurtiloilla ei ole tapahtunut ainakaan nautakarjakannan suhteellista lisääntymistä, kuten pienemmillä tiloilla, vaikka tietenkin nautakarjan sangen suuri numerollinen vähentyminen suurempien tilatyyppien kohdalla johtui pääasiassa näiden tilojen lukumäärän voimakkaasta supistumisesta.

Seuraavassa taulukossa on osoitettu maanomistuksemme se puoli, josta käytännössä on aiheutunut ehkä suurimmat maatalouden sisäiset epäoikeudenmukaisuudet tulonjaon ym. suhteen.

[TAULUKKO]

Poliittisesti mielenkiintoista on havaita, miten 322,000 pikkutilaa (pien- ja perheviljelmää alle 15 ha) omistaa metsää keskimäärin 24,4 ha tilaa kohti, kun taas yli 15 ha:n tilat omistavat keskimäärin 61,5 ha metsämaata tilaa kohti.

Väestön sijoittaminen pienmaatalouteen ja väestön sen piirissä pysyttäminen on ollut yksinkertaisesti työllisyyskysymys. Väestöä ei ole voitu joustavasti sijoittaa paremman toimeentulon antavien ammattien piiriin. Toisaalta juuri pientalous luo meille sen välttämättömän metsä- ja uittotyövoiman, jolle voidaan tarjota työtä vain osaksi vuotta, mutta jonka riittävän suuri olemassaolo näinä vuodenaikoina on kansantaloudellisesti ehdottoman välttämätön.

Niihin laskelmiin, joita maassamme on suoritettu maatalouden kannattavuudesta eri näkökannoilta katsoen, sisältyy eräitä huomattavia puutteellisuuksia ja näihin laskelmiin on syytä suhtautua yleensä tietyin varauksin. Viimeisimmät kirjanpitotuloja koskevat tutkimukset v. 1950-51 pohjautuvat esimerkiksi alkuaineistoltaan 1.013 tilan kirjanpitoon, joista kuitenkin lopullisen tilastoaineiston pohjaksi on kelpuutettu vain 856 tilan tulokset. Maassamme on n. 360.000 maatilaa ja kirjanpitotilat edustavat niissä edistyneintä ryhmää. Näin ollen tuntuu yleensä arveluttavalta pitää mainittuun kapeaan pohjaan nojautuvia tilastotietoja riittävän edustavina ainakin mitä tulee juuri erilaisiin tuotantokustannuslaskelmiin.

Laskelmien yksityiskohdista voidaan huomiota kiinnittää mm. seuraaviin seikkoihin:

1. Työpalkkakustannukset on näissä laskelmissa merkitty vuosiin 1934-36 verrattuna 31,5-kertaisiksi. Vaikka on totta, että maatalouspalkoissa on tapahtunut huomattava nousu, niin näin suuri ei nousu reaalisesti ole ollut. Maatalouden kokonaispalkkasummia vähentää tuntuvasti se seikka, että palkkatyövoima maataloudessa on vähentynyt. Missään nimessä ei omaa työtä (viljelijän ja hänen perheenjäsentensä) voida hinnoitella tällaisen maatalouspalkkojen nousukertoimen mukaan. Näin yksinkertaisesti jo siitä syystä, että maatalouspalkat olivat ennen sotaa sosiaalisesti epäoikeudenmukaisimmat kuin minkään muun työalan palkat. Tämä taas puolestaan johtui mm. maataloustyöväen täydellisestä järjestäytymättömyydestä.

2. Työmenekki on vuosiin 1934-39 verrattuna säilytetty muuttumattomana. Tällaiseen sisältyy suoranainen tilastovalhe, koska maatalousväestön määrä on kyseisestä ajasta v. 1950 mennessä vähentynyt lähemmä 30 % mutta tuotantotulokset ovat pysyneet entisillään.

3. Inflaation johdosta on pääoma-arvoja tilojen kohdalta kyseisissä kannattavuuslaskelmissa tuntuvasti korotettu ja niille on laskettu korko 6 prosentin mukaan. Tätä kautta on jouduttu siihen, että maataloustuotannolle vaaditaan sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna lähes 20-kertaista korkotuottoa. On huomattava, että mikään muu elinkeinoelämän ala ei ole ainakaan pysyvästi kehittynyt tällaiselle tuottotasolle ja tällaisen tuottovaatimuksen esittäminen on yleiset kansantaloudelliset kehitystekijät huomioon ottaen liioiteltua.

4. Aikaisemmin on jo huomautettu, että laskelmissa esiintyvä työmenekki on läpi linjan laskettu peltohehtaaria kohti, joka karjavaltaisiin pienviljelystiloihin nähden merkitsee laskuperusteen epäoikeudenmukaista valintaa.

Seuraavassa on esitettynä pari tuotanto-kustannuslaskelmaa. Näistä ensimmäinen osoittaa eri tuotteiden osalta halvimmat ja kalliimmat tuotantokustannukset. Ensimmäisestä taulukosta näemme, että rukiin ja kevätvehnän tuotanto on ollut halvinta 25-50 ha:n tiloilla, kauran ja perunan 50-100 ha:n tiloilla, mutta sensijaan maidon ja heinän 25-50 ha:n tiloilla. Alueellisesti ovat tuotantokustannukset halvimmat Etelä-Suomessa, kun taas Sisä-Suomessa on tuotanto kallein. Kalleimmat tuotantokustannukset ovat yleensä Sisä-Suomen alle 10 ha:n tiloilla, lukuunottamatta ruista, jonka suhteen kalleimmat tuotantokustannukset ovat 10-25 ha:n tiloilla. Toinen, tuotannon voimaperäistämistä koskeva taulukko sisältää yksinkertaiset numerot tilojen tuoton noustessa rehuyksiköissä peltohehtaaria kohti. Puhtaan tuoton numerot puhuvat itse puolestaan, mutta on huomattava, että tuoton nousu on voimakkaasti progressiivinen, esim. sadon noustessa hehtaaria kohti 20 %, nousevat puhdastuottomäärät eräissä satoluvuissa jopa 100 %. Tämä on selitettävissä siten, että kiinteät kustannukset nousevat vain vähän ja tuloksen nousu jää voitoksi.

[TAULUKKO]

[TAULUKKO]

Seuraavasta taulukosta näemme tuotantokustannusten vaihtelut sekä alueittain että tilasuuruusluokittain. Näemme miten tuotantokustannukset jokaisella talousalueella laskevat kyseisten artikkelien, maidon ja kevätvehnän kohdalla tilakoon noustessa, mutta toisaalta näemme miten alueelliset erot ovat suuremmat kuin tilakoosta johtuvat.

[TAULUKKO]

Tuotantokustannukset vaihtelevat siis alueittain enemmän kuin tilasuuruusluokittain. Etelä-Pohjanmaan pienviljelijät voivat tuottaa maitoa halvemmalla kuin Sisä-Suomen suurtilalliset.

Maatalouden tulonmuodostuksen kehityksestä suhteessa sen kustannusten kehitykseen saadaan hyvä kuva alla olevasta taulukosta, jossa on sekä maataloustuotteiden että maatalouden pääasiallisten kustannuserien hintaindeksit. Näemme, että vv. 1937-39 keskimääräisarvoja baasiksena pitäen ovat kaikkien maataloustuotteiden luovutushinnat v. 1953 maaliskuulle tultaessa nousseet pistelukuun 1530 eli siis 15,3-kertaisiksi. Tämä on samaa suuruusluokkaa kuin vastaavana aikana tapahtunut tukkuhintojen kehitys, koska samalla baasiksella laskien saamme tukkuhintaindeksin arvoksi maaliskuussa 1953 1526.

Maatalouden välittömiä kustannuseriä silmällä pitäen voimme todeta, että maataloustarvikkeitten hinnannousu on vastaavana ajanjaksona ollut 11,6-kertainen, koneiden ja maatalouskaluston hinnannousu n. 14-kertainen, väkirehujen vajaa 9-kertainen ja väkilannoitteiden n. 7-kertainen. Kahden viimeksi mainitun pienet nousukertoimet ovat ennen muuta sosialidemokraattien taholta harjoitetun johdonmukaisen väkirehujen ja väkilannotteiden hintojen alentamispolitiikan seuraus. Tämä hintapolitiikka on tähdännyt edellytysten luomiseen tehokkaalle maataloudelle myöskin pienviljelijäpiireissä sekä myös siihen, että siten on pyritty tuotantolukujen nostamiseen sekä elintarvikkeiden pitämiseen suhteellisen halpoina.

Edelleen näemme, että rakennustarvikkeiden nousukerroin on ollut maataloustuotteiden nousukerrointa suurempi (16,6-kertainen) ja maatalouspalkkojen nousukerroin 24,5-kertainen. Jälkimmäinen ei kuitenkaan, kuten edellä on todettu, merkitse muuta kuin lähinnä sitä, että maataloustyöpaikat olivat baasisajankohtana alhaisella tasolla, joka ei kestä sosiaalista ja sosiaalipoliittista kritiikkiä.

[TAULUKKO]

XII. KANSANTALOUTEMME SOPUSUHTAISET KEHITYSNÄKÖALAT

Talouspoliittiset päivänprobleemat ovat usein laadultaan vaihtelevia. Tämä johtuu siitä, että ajankohtainen talouspolitiikka on suurelta osaltaan jatkuvaa pyrkimystä pysytellä kaikissa taloudellisissa suhteissa mahdollisimman lähellä kuviteltua tasapainoa. Koska kehitystendenssit ovat milloin milläkin "puolella" tasapainopistettä, joudutaan siihen, että käytettävät talouspoliittiset keinot saattavat jopa aivan normaalisestikin kehittyneissä suhdannetiloissa vuoden sisällä muuttaa melko perusteellisesti luonnettaan. Sen sijaan ns. talouselämän rakenteellinen kehittäminen, joka on kansantulon ja työn tuottavuuden mahdollisimman suureen nousuun tulevaisuudessa tähtäävää taloudellista suunnittelu- ja toimeenpanotyötä, on luonteeltaan huomattavasti pitkäjännitteisempää.

Kansantalouden eri alojen sopusuhtainen kehittäminen siten, että kansakunnan pääomavarat ja työvoima mahdollisuuksien mukaan suunnataan parhaiten kannattaville aloille taloudellista tasapainoa ja työllisyystilaa vaarantamatta, on tavallaan suunnitelmatalouden teknillisen ja muodollisen osan toimeenpanoa. Talouselämän rakenteellisessa kehittämisessä joudutaan huomattavasti liikelaskennallisten käsitteiden pariin. Koko kansantalouden puitteissa joudutaan tekemään laskelmia siitä, minkä tuotannonalan ja minkä maantieteellisen alueen kehittäminen on kulloinkin kansantalouden kokonaisedun kannalta katsoen edullisin.

Kansantalouden rakenteellisen kehittämisen piiriin kuuluu myös ja ennen muuta huolehtiminen siitä, että eri elinkeinoalojen kehitys tapahtuu mahdollisimman edullisessa suhteessa. Olisihan esim. järjetöntä nykyoloissa kehittää puunjalostusteollisuuttamme huomattavammassa määrässä, jos samalla ei huolehdittaisi kehittyneen metsäteollisuuden raaka-ainesaannin jatkuvuudesta metsänhoitoa ja metsäkuljetusten edellyttämiä liikenneyhteyksiä parantamalla. Tällainen porrastuva eri elinkeinoalojen kehittäminen on otettava erääksi keskeiseksi suunnitelmataloudelliseksi pyrkimykseksi. Ajatelkaamme esim. sitä seikkaa, miten monia eri näkökohtia tulisi ottaa huomioon, ennenkuin maassamme voitaisiin ryhtyä perustamaan joitakin uusia suurteollisuuksia.

Ensinnä tulisi täysin samanarvoisina tekijöinä tehdä selko siitä, onko tällaisen uuden suurteollisuuden perustamiseen saatavissa kohtuullisilla kustannuksilla riittävää käyttövoimaa. Siten lähinnä koskivoimamme rakentaminen on jokaiseen suurempaan teolliseen perustamistyöhön liittyvä kysymys. Toiseksi tulisi maan liikenneolojen tulla kokonaisuuden kannalta huomioiduksi siinä mielessä, että tuotantolaitokset perustettaisiin eri liikenne-näkökohtien edellyttämille alueille. Kolmas tekijä, raaka-ainehuolto, on ehkä ratkaisevin. Riittävän kotimaisen raaka-ainepohjan puuttuminen asettaa sellaisenaan tehokkaan esteen useiden teollisuuden alojen kehittämiselle. Toisaalta niissä tapauksissa, joissa kotimaista raaka-ainetta on tyydyttävin kustannuksin saatavissa, on raaka-aineiden sijainti usein teollisuuden sijaintia määräävä tekijä. Edelleen on erilaisissa liikekalkkyyleissa luonnollisesti otettava huomioon myöskin työvoimakysymykset. Näin ensinnäkin siinä mielessä, että ammattitaitoisen työvoiman puute voi olla tehokas uutta tuotantoa estävä tekijä ja toiseksi sikäli, että teollisuuden sijoittaminen sellaisille alueille, joissa on hyväksikäyttämätöntä työvoimaa, merkitsee huomattavaa perustamiskustannusten säästöä esimerkiksi siinä mielessä, että valtaosa työväestä voidaan sijoittaa jo olemassaoleviin asuntoihin.

Kuten edellä on mainittu, on eräänä suunnitelmatalouden teknillisenä tavoitteena sijoituskohdetta hakevan pääoman ohjaaminen sellaisille aloille, joiden kehittäminen on kansantaloudellisesti tai sosiaalisesti välttämätöntä ja jotka ovat liiketaloudellisesti katsoen parhaiten tuottavia. Tällaista pyrkimystä mahdollisimman tehokkaaseen tuotantoon sumentavat tietenkin useat erikoistekijät. On esimerkiksi vaikeata pyrkiä siirtämään väestöä pois joltakin sellaiselta seudulta, jonka luontoiset tuotantoedellytykset ovat muita heikommat siinäkin tapauksessa, että tälle väestölle voitaisiin täysin tyydyttävästi osoittaa entisen veroiset ja entistä paremmat toimeentulomahdollisuudet omassa ammatissaan. Vaikeudet johtuvat siitä, että tällaisessa tapauksessa loukattaisiin eräitä yksilölle kuuluvia oikeuksia, jollaiseksi on katsottava vapaus henkilökohtaisesti valita oma asuinpaikkansa. Tällaisessa tapauksessa joutuisi myös huomattava määrä olemassa olevaa - joskin ehkä heikkotehoista - reaalipääomaa kokonaan tai entistä suuremmassa määrin jäämään käyttämättä. Kuvaava esimerkki tästä lienee se, että kansantalouden etu ja myöskin kyseisten henkilöiden oma etu vaatisi useassa tapauksessa maamme syrjäisissä osissa muodostettujen pienempien asutustilojen väestön siirtämistä sekä alueellisesti että ammatillisesti toiseen ympäristöön. Silloin jäisi kuitenkin tiloilla usein varsin uusien rakennusten ja osittain ehkä viljelysmaankin muodossa oleva reaalipääoma käyttämättä.

Ohjattaessa kansantalouden voimavaroja parhaiten kannattaville aloille ei normaalien edellytysten vallitessa voida ajatella suoranaisten pakkokeinojen käyttöä. Tätä tietä tapahtuva kansantalouden rakenteellinen ohjaus kuuluu ehdottomasti pitkäaikaisiin tehtäviin ja silloin tulee lähinnä kysymykseen esimerkiksi vain eri elinkeinoaloille annettavan luoton tiukka ja johdonmukainen suuntaaminen.

Maamme suhdanneherkkyydestä huolimatta näyttää perusteellisten tutkimusten valossa siltä, että metsäteollisuuden piirissä tapahtuva työ on kansantalouttamme kokonaisuutena ajatellen kannattavinta. Siksi on mahdollisimman nopeaan kansantulon ja työntuottavuuden nousun pääsemiseksi syytä keskittää tuotannollisia voimavarojamme ja liikeneviä pääomia ennen muuta juuri metsäteollisuuden eriasteisten tuotantoedellytysten parantamiseen. Tämän kysymyksen huomioiminen juuri luottopolitiikassa on sangen tärkeä.

"Tehokkaimpaan elinkeinoon pyrkimisen periaate" ei myöskään voi varauksetta sivuuttaa huoltotilanteen vaatimuksia, vaan on muiden näkökohtien. ohella tietenkin jatkuvasti pyrittävä siihen, että kansantaloutemme omavaraisuus säilytetään tai että kansantalouden rakenne pidetään sellaisena, että siirtyminen omavaraistuotantoon pakkotiloissa olisi mahdollisimman joustava.

Eräällä tavalla voidaan väestösuhteiden kehitystä pitää koko tuotantoelämän kehityksen edellytyksenä. Näin siinä mielessä, että ilman suurta tuotantotavoissa tapahtuvaa mullistusta ei ole tarpeellista kehittää pääomanmuodostusta nopeammin, kuin mitä lisääntyvä väestö tarvitsee uusina työtilaisuuksina. Näin ollen täytyy pääomanmuodostuksen karkeasti katsoen olla vuosittain yhtä suuri kuin tekniikan kehityksestä johtunut kalliimpien tuotantotapojen tarve ja väestökehityksestä johtunut lisätty työtilaisuuksien tarve.

Maamme numerollinen työkykyinen ja työiässä oleva väestö kasvaa nykyisin n. 7.000 henkeä vuodessa. Sen sijaan teollistuneitten elinkeinojen, so. teollisuuden, kaupan, liikenteen ym., väestölisäys on vuosittain huomattavasti tätä suurempi. Tämä johtuu siitä, että maatalouden piirissä oleva työkykyinen väestö vähenee vuosittain muuttoliikkeen kautta muiden elinkeinojen piiriin. Voimme todeta, että ns. kaupunkielinkeinot, siis muut kuin maa- ja metsätalous, saavat jatkuvasti vuosittain työkykyistä lisäväkeä n. 30.000 henkilöä vuodessa eli n. 3 % niissä nykyään työskentelevästä väestöstä.

Teollistumisen aikakauden taloudellinen kehitys on yleensä maailmassa ja. myös meillä Suomessa osoittanut, että työvoima ei yleensä muodostu pullonkaulaksi nousevan tuotannon tielle. Tällainen olettamus voidaan ilmeisesti hyväksyä meillä myös tulevaisuuden näköalaksi.

Tältä näkymältä katsoen on lähin nousevan tuotannon pullonkaula meillä voimakysymys. Vesivoimiemme rakentaminen on viivästynyt lähinnä pääomanpuutteen tähden ja siksi, että niiden suhteen vallitsee sekaomistus. Yksityistä pääomaa ei ole sitäpaitsi erikoisemmin vesivoimiemme rakentaminen kiinnostanut, koska tämä vasta hyvin pitkiä ajanjaksoja ajatellen on täysin kannattavaa. On edelleen muistettava, että menetimme sodan jälkeisten alueluovutusten yhteydessä sangen tuntuvan osan rakennetuista vesivoimavaroistamme.

Sähkövoiman tuotannon laajentaminen on tärkeimpiä edellytyksiä teollisuutemme jatkuvalle kehittämiselle. Tämä on ennen muuta valtion tehtävä, ja valtio on tällä alalla viime aikoina toiminutkin sangen ripeästi.

Pääosa sähköenergiastamme eli n. 80 % käytetään teollisuuden tarpeeseen. Sähköenergian tuotanto oli v. 1938 3.108 milj. kilowattituntia, 4.166 milj. v. 1950 ja 4.428 milj. v. 1951. Nykyisen vesirakennusohjelman mukaan arvioidaan voiman tuotannon nousevan n. 300 milj. kilowattitunnin vuosivauhtia siten, että v. 1955 on rakennettua vesivoimaa käytettävissä 5.245 milj. kilo-"vvattituntia.

Valtio ja kunnat omistavat meillä koskista ja voimalaitoksista n. 50 %. Loppuosa kuuluu yksityisille, pääasiassa teollisuudelle. Tämä sekajärjestelmä on aiheuttanut seuraavat voimatalouspolitiikan järkiperäistä hoitamista ja voiman tuotannon laajentamista haittaavat esteet.

1) Maamme vanhentunut vesioikeuslainsäädäntö ja riittämätön pakko-lunastusoikeus estävät voimalaitosten suunnitelmallista rakentamista.

2) Voimankäytön ohjaaminen koko valtakunnan puitteissa vaatii laajoja poikkeussäännöksiä ja laajasuuntaista vesistön säännöstelyä sekä voimalaitosten yhteiskäyttöä. Näihin ei nykyisen järjestelmän vallitessa ole ollut liittäviä mahdollisuuksia.

3) Voiman hintaan vaikuttavat liian monet yksityistaloudelliset kustannustekijät. Tämä saa aikaan sähköenergian jakelussa haittoja ja vaikeuttaa yhtenäisen tariffipolitiikan harjoittamista.

4) Valtakunnansuunnittelun puuttuminen vaikeuttaa maaseudun järkiperäistä sähköistämistä.

5) Voimalaitosten rakentamista ei ole sekaomistusjärjestelmän tähden pystytty käyttämään tehokkaasti työllisyyspolitiikan välineenä.

6) Hajaomistus estää valtion täysin tehokasta valvontaa sähkövoiman tuotannon ja käytön suhteen, vaikka valtio joutuu yleisen pääoman puutteen tähden huolehtimaan valtaosasta voimalaitosinvestointia.

7) Suunnitelmallisuuden tiellä on edelleen se seikka, että hajanaisen organisaation tähden jopa parikymmentä toisistaan riippumatonta virkamiestä hoitaa voimatalouden organisaatioon kuuluvia tehtäviä.

Voimatalouden suunnitelmallinen kehittäminen edellyttää lähinnä seuraavia toimenpiteitä:

a) Voimatalouden hallinnollinen organisaatio on keskitettävä ja perustettava erityinen voimatalousneuvosto.

b) Vesioikeus-, voimalaitos- ja pakkolunastuslainsäädäntöä on uudistettava siten, että koskia, vesi- ja maa-alueita sekä voimalaitoksia pakkolunastamalla, vesistöjä säännöstelemällä, voimalaitosten yhteiskäyttöä lisäämällä, voiman tuotantoa, kulutusta ja tariffeja ohjaamalla sekä maaseudun sähköistämistä edistämällä voidaan saada aikaan entistä suunnitelmallisempaa voimatalouspolitiikkaa.

Jos voiman tuotantoa ei olisi pystytty oleellisesti nostamaan v. 1951 tasosta, olisi v. 1955 mennessä maamme nykyisellä teollistumisen vauhdilla-ollut sähkövoiman tuotannon vajausta jo n. 1.000 milj. kilowattituntia. Kun kansantalouden tuottavuutta halutaan tuotantoa kohottamalla nostaa, on huolehdittava siitä, että voimatalous kehittyy suunnitelmien edellyttämällä tavalla. Kolmannen voimalaitosten rakennusohjelman loppuun saattaminen pystyy peittämään vain muutamaksi vuodeksi lisääntyvän teollisuuden tarpeet. Teollistamiskomitean mietinnössä arvioidaan sähkövoiman tarpeen vuosittaiseksi kasvuksi lähivuosina 12 %. Tämä merkitsee sitä, että on pikaisesti laadittava kokonaissuunnitelma vielä käyttämättä olevien voimalähteittemme rakentamiseksi.

Eri teollisuudenalojen kehittämiseksi on tarpeen laatia erikoisohjelmat, joiden laadinnassa on mahdollista riittävässä määrin ottaa huomioon myös kokonaisnäköalat. Eri tuotannonalojen erikoisohjelmien laatimisen edellytyksenä on kuitenkin se, että maamme luontainen raaka-ainepohja entistä huolellisemmin tutkitaan. Tähän on syytä sekä uusien raaka-ainelähteiden löytämiseksi että siinä suhteessa, ettei harkitsemattomalla käytöllä kulutettaisi loppuun nykyisiä pääasiallisia raaka-ainelähteitämme. Seuraavassa on esitettynä kaupallisiin tarkoituksiin tehdyt metsänhakkuut keskimäärin ennen sotaa ja sodan jälkeen hakkuukausittain. Näemme, että ottaen huomioon aluemenetyksistä johtuneen sangen huomattavan vähennyksen metsävaroissamme on sodan jälkeisinä vuosina ilmeisesti hakattu metsiämme vuotuista lisäkasvua suuremmassa määrin. Tämä on seikka, jota ei voida korjata muulla kuin tehostetulla metsänhoitotoiminnalla.

[TAULUKKO]

Kansantalouden rakenteelliseen kehittämiseen kuuluu eräänä hyvin tärkeänä lohkona myös se, että joustavasti huolehditaan uusia tuotannonaloja perustettaessa ja tuotantoa laajennettaessa lisäväestön sosiaalisista elinmahdollisuuksista. Tässä suhteessa on asutuskeskusten asuntopulan poistaminen ja yleensä asunto-olojen järjestäminen sosiaalisesti nykyistä työvoiman jakaantumistamme vastaavalle kannalle sekä kansantaloudellisesti että puhtaasti tuotantoteknillisesti keskeisimpiä kysymyksiä.

Seuraavassa on esitetty tähänastista ns. Aravarakennustoimintaamme koskevat asiatiedot.

Sotien jälkeisinä vuosina on vuokratalojen osuus asuntotuotannosta suuresti vähentynyt. Vielä vuonna 1938 oli kokonaista 78 % väestökeskusten asunnoista vuokrahuoneistoja. Vuonna 1950 oli vuokratalojen osuus Aravan kerrostalolainoituksesta 35,4 % ja vuonna 1952 enää vain 27,8 %. Vuokratalojen rakentajina ovat olleet ensi sijassa kunnat, teollisuuslaitokset sekä yleishyödylliset ja osuustoiminnalliset yhtymät. Viiden toimintavuoden aikana on Arava tuottanut 37.000 asuntoa noin 150.000:lle henkilölle, vajauksen ollessa edelleen suuren - eli noin 70.000 asuntoa. Vuoteen 1950 mennessä oli väestökeskuksissa valmistunut n. 6.000-7.000 Arava-asuntoa, v. 1950 valmistui 8.000, 1951.9.000 ja tähänastisena ennätysvuotena 1952 12.484 asuntoa. Vuosina 1949-53 on koko Arava-varoilla lainoitettu rakennustoiminta vaatinut kaikkiaan 63-64 mrd. markan rakennuspääoman, valtion toissijaisen luoton noustessa n. 25 miljardiin markkaan. Mainittuun rakennuspääomaan sisältynyt ensisijainen luotto taasen on ollut noin 28 mrd. markkaa ja rakennuttajien oma pääoma yli 10 mrd. markkaa. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että ilman Arava-lainoitusta valmistui vuosina 1949-52 lähes 22.000 asuntoa, ja jos tähän määrään lisätään vielä vuoden 1953 rakennustoiminta, on tämän ryhmän asuntomäärä 25.000:n ja 30.000:n välillä. Ajanjakson 1949-53 aikana asutuskeskusten asuntotuotantoon tehdyt kokonaissijoitukset lähenevät 90 miljardia markkaa.

Valtion Aravan kautta rakentajien käyttöön asettamat toissijaiset luotot ovat asutuskeskusten kokonaisasuntotuotantoon verrattuna olleet sangen huomattavia. Viime vuosina ne ovat olleet lähes 30 % koko sijoitetusta summasta. Suurimman osan asuntotuotannon pääomatarpeesta ovat kuitenkin tyydyttäneet säästöpankkien, postisäästöpankin, vakuutusyhtiöiden, osuuskassojen ja muiden tällaisten rahalaitosten primääriluotot. Asutuskeskusten asuntotuotannon pääomasijoitusten jakaantumisesta saatava (likimääräinen) yleiskuva vuosilta 1939-53 muodostuu seuraavanlaiseksi:

[TAULUKKO]

Kansantalouden rakenteellisen kehittämisen ongelmien selvittelyn tulee luonnollisesti lähteä siitä, että tehdään selväksi, mitkä tuotantomuodot ja elinkeinonalat parhaiten vastaavat luontaisia edellytyksiämme. Vaikka taloudellista tutkimustoimintaa meillä usealla taholla harrastetaan, niin peruskysymysten selvittelyyn ei ole johdonmukaisesti kiinnitetty riittävää huomiota. Talouspolitiikkakin on tämän seurauksena jäänyt enemmän tai vähemmän hajanaiseksi. Kun on kuitenkin selvää, että valtio voi harjoittamallaan talouspolitiikalla suuresti ohjata eri elinkeinojen kehitystä, olisi mitä välttämättömintä, että ryhdyttäisiin laatimaan kokonaisselvityksiä eri tuotannonalojen kehitysmahdollisuuksista. Tällaisia on osittain suoritettukin mm. teollistamiskomitean työn yhteydessä. Vielä tärkeämpää on kuitenkin, että nämä selvitykset sitten aikanaan todella huomioidaan ja että käytännön talouspolitiikkaa pyritään selvälinjaisesti ohjaamaan niiden viitoittamalla tavalla.

Tässä mielessä on välttämätöntä, että saadaan aikaan todella pysyvä ja kauaskantoisia suunnitelmia laativa taloudellinen suunnittelu- ja neuvoa-antava elin. Talouspoliittisen Suunnitteluneuvoston työn jatkaminen tältä perustalta olisi ehkä käytännössä luonnollisin tapa päästä tällä tiellä eteenpäin.