Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/466

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n talous- ja sosiaalipoliittinen ohjelma 1960-luvulle


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n talous- ja sosiaalipoliittinen ohjelma 1960-luvulle
  • Vuosi: None
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SOSIALIDEMOKRAATTISEN PUOLUEEN TALOUS- JA SOSIAALIPOLIITTINEN OHJELMA 1960-LUVULLE

MAAILMANTILANNE JA MAAMME ASEMA

Toisen maailmansodan jälkeiset puolitoista vuosikymmentä ovat olleet, paitsi maailmanpoliittisen jännityksen aikaa, myös yleismaailmallisesti kumouksellisen talouskehityksen alkutaivalta. Alikehittyneet maat ovat itsenäisyyden saavutettuaan toinen toisensa jälkeen ryhtyneet valtion johdolla toteuttamaan taloudellisia kehityssuunnitelmia, joiden toteutuminen merkitsee taloudellisen maailmankuvan muuttumista lähivuosikymmeninä. Kehittyneet maat puolestaan ovat joutuneet keskenään sotilaspoliittiseen ja taloudelliseen kilpailuun, joka sekin on pakottanut suunnitelmalliseen taloustoiminnan organisointiin ja koko talouselämää ja väestön hyvinvoinnin kohottamista koskevien tavoitteiden asettamiseen. Suunnitelmallisuus, kansainvälinen taloudellinen yhteistyö, teollistaminen ja automaatio ovat yleismaailmallisia tunnuksia 1960-luvulle lähdettäessä.

Suomi ei voi jäädä syrjään muun maailman kehityksestä, joka on täynnä kovaa kilpailua, niin taloudellista kuin aatteellistakin. Meidän on kyettävä selviytymään kilpailussa ja sopeuttamaan oma toimintamme muuttuvaan maailmaan. Muussa tapauksessa on kohtalonamme takapajuisen maan asema. Edessä olevien taloudellisten ongelmien ratkaisu on välttämätön myös kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän turvaamiseksi ja maan itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Vuoden 1957 ylimääräinen puoluekokous joutui kohdistamaan ankaraa arvostelua edellisinä vuosina maassamme harjoitettuun talouspolitiikkaan. Hyväksytyssä lähiajan tavoiteohjelmassa todettiin, että palkansaajien asema oli huonontunut, rahan arvo alentunut ja valtiontalouden tila tullut kestämättömäksi. Työttömyys oli kasvamassa ja tuotanto vastaavasti kääntymässä laskuun. Talouselämän valtavina rakenneongelmina olivat lisäksi edessä kestämättömäksi käynyt tilanne maataloudessa sekä uusien suurten ikäluokkien aiheuttama paine työmarkkinoilla. Noudatettu talouspolitiikka oli siten vakavassa ristiriidassa puolueemme asettamien taloudellisten tavoitteiden kanssa.

Ylimääräinen puoluekokous velvoitti "puoluetoimikunnan harjoittamaan sellaista käytännön politiikkaa, joka määrätietoisesti pyrkii täystyöllisyyteen, kansantulon ja työn tuottavuuden nostamiseen kansantaloutemme rakennetta kehittämällä sekä lisääntyvään tasapuoliseen sosiaaliseen turvallisuuteen niin, että sosialidemokraattisen talouspolitiikan päätavoite, koko kansan elintason kohoaminen toteutuu". Tässä tarkoituksessa oli turvattava rahan arvon vakavuus ja ryhdyttävä toimenpiteisiin maan teollistamiseksi. Maatalouspolitiikka oli uudistettava ja valtion talous saatettava terveelle pohjalle. Lisäksi oli selvitettävä, millä edellytyksillä eräät suuret sosiaaliset uudistukset voidaan pysyvästi toteuttaa työllisyyttä vaarantamatta ja valtion taloutta liiaksi rasittamatta.

Edellisen puoluekokouksen voimakas vaatimus tehokkaan teollistamispolitiikan toteuttamisesta ja maatalouden rationalisoimisesta sai vastustajiemme taholta alussa osakseen ankaraa arvostelua ja pilkkaa. Pian vastustajat kuitenkin huomasivat kantansa kestämättömäksi ja muuttivat asennettansa. Nykyisin ilmoittavat kaikki puolueet olevansa aktiivisen teollistamispolitiikan ja maatalouden uudistamisen kannalla. Keskustelua käydään vain keinoista, joilla nämä tavoitteet voidaan saavuttaa. Ylimääräinen puoluekokous v. 1957 suoritti näin ollen merkittävän tehtävän myös talouspolitiikan alalla. Se avasi talouspoliittiselle ajattelulle uuden ja selkeämmän suunnan, joka on väistämätön lähivuosien suurten ongelmien ratkaisemiseksi.

Eräitä edellisen puoluekokouksen asettamia tavoitteita on jo ryhdytty käytännössä toteuttamaan. Niinpä ovat valtion tutkimuselimissä valmisteilla ohjelmat talouspolitiikan suunnitelmalliseksi yhtenäistämiseksi sekä maatalouden ja maatalouspolitiikan uudistamiseksi. Syksyn 1958 hallitus sovelsi myös käytännössä niitä työllisyys- ja teollistamispolitiikan periaatteita, joita viime puoluekokous oli korostanut. Kokonaisuutena ottaen ovat poliittiset olot viime vuosina kuitenkin olleet niin sekavia, että johdonmukaisen talous- ja sosiaalipolitiikan harjoittaminen on osoittautunut mahdottomaksi. Korjaus poliittisessa tilanteessa, paluu parlamentarismiin ja luottamusta herättävään hallituspolitiikkaan, onkin ehtona välttämättömille taloudellisille ja sosiaalisille uudistuksille.

Kehittyneimmissä maissa siirrytään parhaillaan uuteen aikakauteen. Se antaa mahdollisuudet mittasuhteiltaan käänteentekevään sosiaalisen tason nousuun. Se antaa mahdollisuudet työajan lyhentämiseen samanaikaisesti tapahtuvan elintason nousun kanssa. Meidän on pystyttävä olemaan mukana tässä kehityksessä.

1960-luku antaa maallemme vaikeita ongelmia, mutta se avaa myös uusia suuria mahdollisuuksia. On ponnisteltava työpaikkojen luomiseksi työttömille sekä uusille ikäluokille. Korvauksena tulee olemaan sekä tuotannon että elintason nousu. Tehokkaan teollistamispolitiikan välillisenä seurauksena vahvistuu kansalaisissa usko demokratian kykyyn uudistaa yhteiskuntaa ja toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Sosialidemokraattinen Puolue esittää 1960-lukua varten ohjelman, joka tekee mahdolliseksi kansanvaltaisten ryhmien tehokkaan yhteistyön vähävaraisen väestön asemaa parantavia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia toteutettaessa.

TALOUSPOLITIIKKAMME TAVOITTEET

I. Yleistä

Taloudellisena päätavoitteenamme on hankkia pysyvä työpaikka jokaiselle työkykyiselle, kelvollinen asunto ja koti kaikille sekä kohoava elintaso ja lisääntyvä sosiaalinen turvallisuus koko kansalle. Tehokkain keino näitten päämäärien saavuttamiseksi on maan teollistaminen. Teollisten elinkeinojen laajentaminen vaatii suuria pääomansijoituksia, jotka nykyisessä kasvavan kansainvälisen kilpailun ilmapiirissä edellyttävät rahaolojen vakavuutta.

II. Täystyöllisyys

Valtakunnan koko työvoima kasvaa lähimpien viiden vuoden aikana noin 35.000:11a hengellä vuosittain ja alkaneen kymmenluvun lopulla vielä lähes 30.000:11a vuodessa. Kun maa- ja metsätalouden työntekijämäärä vähenee näillä aloilla tapahtuvan tuotannon rationalisoinnin takia lähes 10.000:11a vuosittain, on teollisiin elinkeinoihin saatava noin 45.000 uutta työpaikkaa vuodessa.

Täystyöllisyyden saavuttamiseksi on välttämätöntä, että reaalinen tuotanto kasvaa vähintään 5 % vuodessa. Tuotannon ja kansantulon kasvu on puolestaan ratkaisevasti riippuvainen teollisuudenkehityksestä. Liikenne, kauppa ja palveluselinkeinot seuraavat teollisuuden ja rakennustoiminnan aikaansaamaa tuotannon nousua.

Teollisuudessa tapahtuu jatkuvaa tuotannon tehostumista. Sen vuoksi työvoiman lisäys jää teollisuudessa tuntuvasti pienemmäksi kuin tuotannon kasvu. Pääosa uusista työpaikoista avautuu kaupan, liikenteen ja palveluselinkeinojen puolella. Teollisuuden kasvu on kuitenkin perusedellytys näitten elinkeinojen laajentumiselle.

III. Elintason nostaminen

Voimakkaan teollistamisen avulla voimme korottaa reaalista kansantuloa keskimäärin ainakin 5 % vuodessa. Kansantulon jatkuva nousu on välttämätön toimeentulon turvaamiseksi kasvavalle työntekijämäärälle. Myös elintason nostaminen käy mahdolliseksi vain kansantulon lisääntyessä. Tavoitteeksi voimme asettaa 40 %:n yleisen reaaliansioitten lisäyksen 10 vuodessa. Oikeudenmukaisen tulonjakopolitiikan avulla on turvattava vähävaraisimmalle väestölle tuotakin suurempi elintason nousu.

IV. Sosiaaliset uudistukset

Monet tärkeät sosiaaliset uudistukset ovat varojen puutteessa jääneet toteuttamatta. Kohoava kansantulo antaa mahdollisuuden myös näitten uudistusten suorittamiseen. Kansantulon lisääntymiseen johtavaa teollistamista on siis sosiaalisen turvallisuudenkin takia tehostettava.

SIJOITUSTOIMINTA JA SÄÄSTÄMINEN

I. Yleistä

Säästämis- ja sijoitustoiminta on Suomessa ollut erittäin korkealla tasolla. Olemme säästäneet noin neljänneksen kansantulosta. Tuottavimpiin elinkeinoihin kohdistuvat sijoitukset ovat meillä kuitenkin jääneet tuntuvasti vähäisemmiksi kuin useimmissa muissa maissa. Poikkeuksellisen suuri osa kaikista investoinneista on suuntautunut tuottamattomiin tai vähätuottoisiin kohteisiin mm. maatalouden ja julkisen hallinnon piirissä. Kun lähimmissä läntisissä naapurimaissa noin 60-65 % kaikista investoinneista on suunnattu teollisiin elinkeinoihin, on Suomessa jääty samojen elinkeinojen osalta alle 50 %:n.

II. Sijoitusten suunta

Teollisia sijoituksia voidaan laajentaa sekä sijoitusten kokonaismäärää lisäämällä että ohjaamalla nykyistä pääomain käyttöä uusille urille. Jos sijoitusten osuutta kokonaistuotannosta lisättäisiin, hidastuisi elintason nousu. On siis pyrittävä muuttamaan investointien nykyistä suuntausta. Meidän on oltava pidättyväisiä kaikissa niissä investoinneissa, jotka eivät edistä teollista kehitystä. Vähätuottoista ja kansantaloudellisesti toissijaista pääomain käyttöä on rajoitettava ja kaikkea ylellistä rakentamista supistettava.

Sijoitustoimintaa on tehostettava, ei ainoastaan teollisuudessa, vaan myös teollista kehitystä palvelevain kulkulaitosten alalla. Teollisuuteen investoitaessa on pyrittävä suosimaan niitä elinkelpoisia yrityksiä, joissa sijoituksilla saadaan suurin mahdollinen tuotannon lisäys tai runsain määrä uusia työpaikkoja.

III. Varain hankinta

Teollisuuden kehittäminen vaatii suuria varainsijoituksia. Tällaisiin sijoituksiin on pyrittävä saamaan entistä enemmän pitkäaikaisia ulkomaisia lainoja. Varsinaisen tehdasteollisuuden ohella on lainoituskohteiksi saatava myös kaivostoiminta, maan voimatalous sekä kulkulaitokset.

Valtaosa teollisten sijoitusten kokonaismäärästä jää joka tapauksessa kotimaisista lähteistä hankittavaksi. Tämän takia tarvitsemme jatkuvasti korkeata säästämismäärää ja myös suurta julkista säästämistä. On välttämätöntä, että julkisia varoja käytetään tähänastista enemmän maan teollistamisen hyväksi.

IV. Sijoituspolitiikan tavoitteet

Kun julkisessa talouspolitiikassa on ilman riittävää perustetta suosittu monia heikkotuottoisia investointeja, on teollisten sijoitusten lisäämiseksi pyrittävä

a) ohjaamaan työllisyyden ylläpitämiseksi tarkoitetut varat ensi sijassa uuden teollisuuden, teollisuutta palvelevien kulkulaitosten sekä uusien asuntojen rakentamiseen,

b) laajentamaan valtion omia teollisia investointeja sekä suuntaamaan valtion avustamat investoinnit entistä enemmän teollisille toimialoille.

On suosittava teollista kehitystä tukevia investointeja sekä rajoitettava ja supistettava vähempiarvoisia varainsijoituksia ja tässä tarkoituksessa ohjattava ja valvottava kansantaloutemme investointitoimintaa.

TEOLLISTAMINEN

I. Teollisuus

Suurin työllisyyden nousu voidaan aikaansaada kehittämällä kulutustavarateollisuutta. Tämän teollisuuden alan laajentuminen riippuu kuitenkin kansantulon noususta. Kansantulon nostaminen puolestaan edellyttää perusteollisuuksien kehittämistä.

Useilla aloilla olemme kasvavassa määrin tuonnista riippuvaisia. Kohoavan tuonnin rahoittamiseksi on laajennettava vientiteollisuuksia ja lisättävä vientiä. Rakentamalla muutakin elinkelpoista teollisuustuotantoa voidaan vähentää tuontitarvetta.

Teollisuustuotantoa laajentamalla on pyrittävä vähentämään riippuvuuttamme suhdanneherkistä puunjalosteista. Samalla on pidettävä silmällä taloutemme mukautumista alati laajeneviin kansainvälisiin yhteismarkkinoihin.

Uutta kilpailukykyistä teollisuutta rakennettaessa on tähtäimessä pidettävä tuotannon ja sen jalostusasteen nostamista, työtilaisuuksien lisäämistä ja viennin laajentamista ja senvuoksi pyrittävä edistämään ensisijaisesti

a) jalostusasteeltaan korkeatasoisen puunjalostustuotannon laajentamista raakapuuvarojemme sallimien mahdollisuuksien rajoissa,

b) metallien perusteollisuuden ja konepajateollisuuden lisäämistä, niin että malmivaramme tulisivat entistä enemmän kotimaisen jalostuksen piiriin ja että nykyistä suurempi määrä koneita saataisiin omasta maasta,

c) kemian perusteollisuuden lisäämistä tähän tuotantoon perustuvien muitten teollisuuksien rakentamista silmälläpitäen,

d) vesi- ja höyryvoimalaitosten sekä atomivoimalaitosten rakentamista maan energiantarpeen kasvua vastaavalla vauhdilla.

Perusteollisuuksien rakentaminen antaa jo rakennusvaiheen aikana erittäin huomattavan määrän työtilaisuuksia sekä rakennettavissa teollisuuksissa että niitten kotimaisten hankintojen puolella. Perusteollisuudet takaavat myös kasvavalle työntekijämäärälle työpaikkoja kulutustavarain tuotannossa sekä kaupassa, liikenteessä ja palveluselinkeinoissa.

Teollisuutemme pohjan vahvistuminen luo edellytyksiä myös pienteollisuuden kehittämiselle. Pienteollisuudelle avautuu entistä laajempia mahdollisuuksia toimia suurten teollisuuslaitosten alihankkijana. Julkisen vallan toimenpitein on pyrittävä edistämään pienten teollisuusyritysten erikoistumista niille sopiviin tuotteisiin, jolloin myös vientimarkkinain mahdollisuudet on otettava huomioon.

Valtiovallan on toimenpiteillään myötävaikutettava laajan teollistamisohjelman toteuttamiseen. Valtion on otettava päävastuu teollisesta rakentamisesta niissä tapauksissa, joissa vain yhteiskunnan voimavarat riittävät uusien yritysten perustamiseen ja uusien tuotannonalojen avaamiseen tahi joissa teollista kehitystä ei voida yhteiskunnan edun vuoksi jättää yksityisestä yritystoiminnasta riippuvaksi.

II. Kaivostoiminta

Rinnan teollisten tavoitteiden kanssa on pyrittävä kehittämään maan kaivostoimintaa ja tässä tarkoituksessa

a) tehostettava toimenpiteitä uusien mineraaliesiintymien löytämiseksi ja tutkimiseksi, mm. varaamalla valtion budjettiin nykyistä suuremmat tutkimusmäärärahat,

b) tuettava kaivostoiminnan aloittamista ja laajentamista sekä malmivarojemme edelleenjalostamista, ensi sijassa valtion omien yritysten puitteissa.

III. Liikenne

Liikenteen kehittämiseksi on

a) laadittava valtakunnan teollistumista palveleva kulkulaitos-ohjelma ja ohjattava liikenneinvestoinnit sen mukaisesti,

b) täydennettävä rautatielaitos teollisuuden ja muun elinkeinoelämän kuljetustarpeita vastaavaksi,

c) ohjattava maantierakennustoiminta nykyistä korostetummin valtakunnallisia kuljetustehtäviä vastaavaksi,

d) edistettävä kotimaisen kauppalaivaston uusintaa ja lisäämistä.

Julkiset hankinnat, mm. rautatielaitoksen osalta, on työllisyyden turvaamista silmällä pitäen sijoitettava ensisijaisesti kotimaahan. Kauppalaivastoa uudistettaessa on annettava etusija kotimaiselle laivanrakennusteollisuudelle.

IV. Teollisuuden sijoittaminen

Teollisuus hakeutuu yleensä alueille, missä sen toimintaedellytykset ovat taloudellisesti suotuisimmat. Näihin toimintaedellytyksiin voidaan valtiovallan toimenpitein vaikuttaa. Tämän vuoksi on sopivin toimenpitein pyrittävä

a) helpottamaan teollisuuden rakentamista vajaatyöllisyysalueille,

b) edistämään maan eri osien raaka-ainevarojen käyttöönottoa,

c) parantamaan teollistamista silmällä pitäen maan syrjäseutujen kulkuyhteyksiä.

Maan teollistuminen lisää uusien asuntojen tarvetta. Tämän vuoksi on tehostettava ja tuettava asuntojen rakentamista teollistuvilla alueilla.

ASUNTOPOLITIIKKA

I. Yleistä

Asumiskustannukset ovat Suomessa erittäin korkeat. Useat perheet joutuvat uhraamaan vaatimattomaankin asuntoon kolmanneksen, jopa puolet tuloistaan. Muissa pohjoismaissa on katsottu, ettei asuminen saa viedä viidennestä enempää. Korkeitten asumismenojen takia on vähävaraisten perheitten työlästä hankkia itselleen pientäkään nykyaikaista asuntoa. Asumisen kalleus on ollut syynä asumisahtauteen.

Maassamme on viime aikoina valmistunut keskimäärin 30.000 uutta asuntoa vuodessa. Asutuskeskuksissa on uusia asuntoja rakennettu vuosittain noin 18.000/ mistä määrästä puolet on ollut Aravan osuutta. Tämä tuotanto on ollut riittämätön asuntovajauksen poistamiseen. Asuntoja on yhä edelleen niukalti, niitten huoneluku alhainen ja asumisahtaus suuri. Asumistiheyden puolesta Suomi kuuluukin Euroopan heikoimpiin maihin. Täällä asuu keskimäärin 1,5 henkilöä huonetta kohti, muissa pohjoismaissa sen sijaan vain 0,8-0,9 henkilöä.

Valtaosa asuntojen tuotannosta tapahtuu useimmissa maissa julkisen tuen turvin, sosiaalisena asuntorakennustoimintana. Suomessa on julkisen tuen osuus ollut aivan liian vähäinen ja epävakainen.

II. Asuntojen tarve

Maamme väkiluku lisääntyy alkaneen kymmenluvun aikana noin 600.000:11a. Sodanjälkeisten suurten ikäluokkien tullessa täysi-ikäisiksi kohoaa myös uusien perheitten vuotuinen määrä tuntuvasti nykyisestään. Odotettavissa oleva elintason yleinen nousu lisää niin ikään uusien ja entistä tilavampien asuntojen kysyntää.

Teollistuminen lisää lähinnä asutuskeskusten väestömäärää. Arvioidaan, että noin kaksi kolmannesta koko vuosikymmenen väen-kasvusta tapahtuu asutuskeskuksissa. Maaseudullakin on odotettavissa huomattavia muutoksia uusien asutustaajamien kasvaessa teollistuville alueille. Kaikilla näillä alueilla tulee esiintymään asuntojen puutetta ja sen takia tuotannon painopiste on keskitettävä sinne, minne väestö uusia toimeentulomahdollisuuksia hakiessaan siirtyy.

Asuntojen tuotantoa on tehostettava myös asuntokantamme uudistamiseksi. Vanhat ja asumistilaltaan epätyydyttävät asunnot on korvattava uusilla ja heikkolaatuinen asuntokanta saatava vähitellen poistetuksi.

Asuntokantamme lisääminen ja uudistaminen edellyttää tuotannon kohottamista. Vuotuinen asuntojen tuotanto on nostettava nykyisestä 30.000:sta noin 40.000:een.

III. Asuntotuotannon suunta

Suurin osa asuntokannastamme on perhe-asunnoiksi soveltumattomia pienhuoneistoja. Tilanne pysyy jatkuvasti epätyydyttävänä, ellei asuntotuotantoa voimakkaasti suunnata kyllin tilavien perheasuntojen linjalle. Tämä on kuitenkin mahdollista vain sillä edellytyksellä, että asumiskustannuksia saadaan riittävästi alennetuksi.

Omat asunnot ovat osoittautuneet monessa suhteessa tarkoituksenmukaisiksi. Niiten avulla on voitu mm. edistää asuntosäästämistä ja siten helpottaa asuntotuotannon tarvitsemien pääomien kokoamista. Vähävaraisilla kansanluokilla ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia oman asunnon vaatimain sangen huomattavien sijoitusvarojen hankkimiseen. Pienituloisten tarvitsemia vuokra-asuntoja on rakennettu varsin vähän; Arava-tuotannossakin niitten osuus on ollut vain vajaa kolmannes. Tämän vuoksi on viimeaikaista asuntopolitiikkaa jatkaen tehostettava vuokra-asuntojen rakentamista ja lisättävä niitten osuutta koko tuotannosta.

Asuntotuotannossamme tarvitaan kerros-, rivi- ja omakotitaloja. Tuotantoa on tässä suhteessa pyrittävä ohjaamaan tarkoituksenmukaisella asemakaava- ja tonttipolitiikalla.

IV. Asuntotuotannon rahoittaminen

Asuntotuotannon tehostaminen edellyttää yhteiskunnan toimenpiteitä. Sen vuoksi on julkisen vallan tukea asuntotuotannolle nykyisestään lisättävä. Suunnitelmallisen rakentamisen edistämiseksi on asuntotuotannon julkinen tuki saatava entistä kiinteämmälle, pitkäaikaiselle pohjalle. Tässä tarkoituksessa on

a) turvattava asuntotuotannon pitkäjännitteiset rahoitusohjelmat,

b) lisättävä julkisia asuntotuotantolainoja,

c) tuettava ensisijaisten asuntotuotantolainojen hankintaa,

d) edistettävä asuntojen hankintaan kohdistuvaa yksityistä säästämistä.

V. Rakennuskustannukset

Asuntojen rakentaminen tulee maassamme nykyisin varsin kalliiksi, mm. korkeitten välillisten verojen takia. Rakennuskustannuksia on alennettava tuotannon lisäämiseksi ja asumismenojen supistamiseksi. Tämän vuoksi on julkisen vallan toimenpitein pyrittävä

a) edistämään asuntotuotannon rationalisointia ja koneellistamista mm. uudistamalla nykyinen liikevaihtoverojärjestelmän sekä tehostamalla rakennusteknillistä tutkimustoimintaa,

b) tukemaan pitkäjännitteisten tuotanto-ohjelmien toteuttamista ja alueittain rakentamista,

c) mukauttamaan rakentamista koskevat säännökset taloudellisuuden vaatimuksiin,

d) harjoittamaan sellaista tonttipolitiikkaa, joka turvaa halpojen asuntotonttien saannin ja ehkäisee kaiken keinottelun,

e) valvomaan rakennustoimintaa kelvollisten asuntojen tuottamiseksi sekä rakennuskeinottelun ja kohtuuttomien yrittäjävoittojen ehkäisemiseksi.

Maassamme on lähes kaikkialla tilaa rakentaa väljästi. Uusia asuntoalueita suunniteltaessa tai entisiä uudistettaessa on kuitenkin pidettävä silmällä, ettei aiheuteta asukkaille tarpeettomia lisämenoja.

VI. Asumiskustannukset

Asumismenoja on kevennettävä rakennuskustannuksia alentamalla. Sen ohella on asumismenojen vähentämiseksi pyrittävä

a) lisäämään halpakorkoisten julkisten lainojen osuutta asuntorakennustoiminnassa,

b) keventämään korkokustannuksia ja pääoman kuoletuksia,

c) supistamaan asukkailta vaadittavien pääomansijoitusten osuutta,

d) lisäämään vähävaraisille myönnettäviä korottomia tai halpakorkoisia asunnonhankintalainoja,

e) tehostamaan halpojen vuokratalojen rakentamista,

f) jatkamaan asunnontarvitsijoita hyödyttäviä veronhuojennuksia.

Asuntojen kalleus on erityisen kipeästi koetellut vähäisten tulojen varassa eläviä vanhuksia ja invalidejä. Yhteiskunnan velvollisuutena on turvata heille halvat ja kelvolliset asunnot.

Asumis- ja vuokrakustannusten yleistä kehitystä on tarkoin seurattava ja varottava kaikkia sellaisia toimenpiteitä, jotka voivat kohottaa vähävaraisen väestön asumismenoja.

VII. Perheenasuntoavustukset

Asuntopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä on kelvollisten perheasuntojen hankkiminen. Lähiaikojen tuotannossa on perheasuntojen osuutta pyrittävä lisäämään. Kun yleisten asumiskustannusten korkeuden takia on vähävaraisten perheiden ollut pakko asua ahtaasti, on yhteiskunnan tuettava perheiden siirtymistä tilavampiin asuntoihin.

Perheenasuntoavustusjärjestelmä on uudistettava niin, että vähävaraiset tai varattomat perheet saavat nykyistä tehokkaamman julkisen asumistuen.

VIII. Asuntotuotannon ohjaus

Tilavien ja halpojen asuntojen hankkimiseksi vähävaraisille ja asumisahtauden poistamiseksi on asuntotuotantoa lisättävä. Perheasuntojen osuutta tuotannossa on kohotettava ja yleisiä asumiskustannuksia alennettava.

Näitten päämäärien saavuttamiseksi on asuntopolitiikka uudistettava ja asuntotuotannon tukea lisättävä. Valtion, kuntien ja yleishyödyllisten yhteisöjen panosta asuntotuotannossa on laajennettava. Asuntotuotannon ohjaamiseksi oikeille urille ja parhaimman mahdollisen kokonaistuloksen saavuttamiseksi on asutuskeskusten ja maaseudun asutustaajamien asuntopolitiikan johdossa pyrittävä tarkoituksenmukaiseen keskitykseen ja yhtenäistämiseen.

MAATALOUSPOLITIIKKA

I. Yleistä

Teollisuuden laajentaminen takaa nopeimman tien kansantulon ja elintason nousuun. Samalla saadaan uusia työpaikkoja teollisiin elinkeinoihin. Nämä uudet työpaikat ovat välttämättömät, jotta voisimme hankkia kohtuullisen toimeentulon sille suurelle osalle maaseudun väestöä, joka nykyisin elää alituisen työttömyyden puristuksessa. Teollistaminen antaa uusia mahdollisuuksia myös maataloutemme tuotannon tehostamiseen ja sen tuotteiden menekin varmistamiseen. Suurimman tehokkuutensa maatalous onkin saavuttanut pisimmälle teollistuneissa yhteiskunnissa.

Suomessa tarvitaan maataloutta, jotta saavuttaisimme kohtuullisen omavaraisuuden elintarvikkeiden tuotannossa. Kun maatalouden tuotantokustannushinnat ovat täällä korkeat, on kotimaisen kulutuksen ylittävää tuotantoa vältettävä sekä pyrittävä ohjaamaan tuotanto aloille, jotka ovat oloissamme sopivimmat.

Maatilataloutemme elinkelpoisuutta voidaan tarkoituksenmukaisin tukitoimenpitein parantaa. Päämääränä on pidettävä sellaista tuotannon tehostumista, mikä jatkuvasti vähentää julkisen tuen tarvetta. Maataloutta tuettaessa on otettava huomioon maan teollistamisen vaatimukset.

II. Maataloustuotannon suunta ja tavoitteet

1) Maataloustuotannossamme on pyrittävä ensi sijassa peruselintarvikkeiden hankintaan kotimaasta. Tavoitteena on pidettävä kohtuullista omavaraisuutta. Samalla on pyrittävä nykyistä tasaisempaan omavaraisuusasteeseen eri tuotteiden osalta.

2) Kannattamattomasta ja valtion taloutta suuresti rasittavasta maataloustuotteiden viennistä on pyrittävä irroittautumaan. Maatalouden tuotanto olisi vakaannutettava kotimaista kulutusta vastaavaksi.

3) Maatalouden tuotantosuuntaa ja tuotannon laajuutta on pyrittävä ohjaamaan lähinnä hintapolitiikan avulla. Ylituotannon ehkäisemiseksi on ryhdyttävä tarvittaessa muihinkin toimenpiteisiin ja tutkittava mm. sopimusviljelyn laajentamismahdollisuuksia.

III. Maataloustuotannon tehostaminen

1) Kun maatalouden konekanta on kokonaisuutena ottaen jo nyt varsin runsas, on päähuomio lähitulevaisuudessa kiinnitettävä muiden tuotannonedellytysten parantamiseen. Jotta kone-, rakennus- ja maapääomaa voitaisiin käyttää entistä tehokkaammin, on pyrittävä

a) rajoittamaan maatilojen jakamista pienemmiksi tilayksiköiksi,

b) hankkimaan tilojen elinkelpoisuuden parantamiseksi lisämaata yhdistämällä pieniä tiloja suuremmiksi esim. niissä tapauksissa, jolloin muuttoliike jättää tiloja vapaiksi tai jolloin omistajat muista syistä ovat halukkaat luopumaan tiloistaan,

c) parantamaan tuotannon edellytyksiä tilusjärjestelyillä (maa-alojen vaihdolla tms. toimenpiteillä),

d) välttämään maatilojen lukumäärän lisäämistä,

e) edistämään maatilojen peruskorjauksia (kuten peruskuivatusta, salaojitusta, kivenraivausta, tilusteiden rakentamista, vesihuoltoa, satovarastojen keskittämistä, kotieläinsuojien uudistamista sekä peruslannoitusta),

f) ohjaamaan tuotantoa niille alueille, missä kunkin tuotteen tuotantoedellytykset ovat suotuisimmat ja tässä tarkoituksessa edistämään mm. alueittaista ja tilakohtaista erikoistumista.

2) Maataloutemme tuotannon tehostaminen edellyttää osittain valtion rahoitusta. Julkista tukea on kuitenkin pyrittävä asteittain vähentämään lisäämällä maataloudenharjoittajain omalla vastuulla tapahtuvaa rahoitusta.

3) Maatalouden luotonsaantimahdollisuuksia on julkisen vallan toimenpitein pyrittävä helpottamaan. Erityisesti on pyrittävä huolehtimaan riittävien huokeakorkoisten lainojen saannista pienimmille tiloille.

4) Maataloustarvikkeiden hankintaan sekä muihin vastaaviin tarkoituksiin on valtion varoista maksettava avustuksia vain pientiloille.

5) Maatalouden verotus on uudistettava muitten elinkeinojen verotusta vastaavaksi ja siten, että pienimpien tilojen verotus keventyisi.

IV. Hintapolitiikka

1) Maataloustuotteiden kotimaisen myynnin lisäys kohottaa jatkuvasti maatalousväestön tuloja. Samaan suuntaan vaikuttavat myös kohtuulliset peruskorjausinvestoinnit. Kun maatalousväestön tulot näin kasvavat samalla tavoin kuin teollisten työntekijäin ansiot, on jatkuvista maataloustuotteiden hintojen korotuksista luovuttava.

2) Maataloustuki on yksinkertaistettava ja yhtenäistettävä niin, että tuen muotoja olisi nykyistä vähemmän. Samalla on pyrittävä välttämään alituiseen toistuvia, tuotannon määrään ja hintoihin vaikuttavia erillisratkaisuja lainsäädännössä ja valtion taloudessa.

3) Maataloustuotteiden hintatason määrääminen lakisääteisesti on osoittautunut käytännössä hankalaksi ja kuluttajain kannalta kohtuuttomaksi. Se on samalla ollut epäoikeudenmukainen pienviljelijöille. Maataloustulon vakaantumista ei ole myöskään kyetty saavuttamaan. Kun palkkatyöansiot ovat nyt vailla indeksisidonnaisuutta, olisi luovuttava lakisääteisestä maataloustuotteiden hintojen määräämisestä ja siirryttävä vapaaehtoisten, vuotuisten hintasopimusten pohjalle. Kuluttajain, palkansaajain ja pienviljelijäin edut on tällaisia sopimuksia tehtäessä otettava huomioon.

4) Maataloustuotteiden hintoja määrättäessä on perustana pyrittävä pitämään maailmanmarkkinain hintatasoa. Kohtuullisen toimeentulon turvaamiseksi maataloudesta elävälle väestölle on tällöin kuitenkin otettava huomioon maamme syrjäisen sijainnin ja ilmastollisten olosuhteiden sekä maatilataloutemme pienviljelysvaltaisuuden vaikutukset tuotantokustannuksiin. Maatalouden tuottavuuden nousu on niin ikään otettava huomioon.

V. Metsätalous

1) Metsätaloutemme tulevan kehityksen sekä metsiemme suunnitelmallisen hoidon takia on välttämätöntä, että metsänhoidollisesti yhtenäisten suurten metsälöiden pirstomisesta luovutaan. Pienten metsäalueiden omistajain yhteistoimintaa on pyrittävä edistämään. Koko metsätalouspolitiikkamme on ohjattava metsänhoidollisten vaatimusten perustalta lähteväksi.

2) Teollisten raaka-ainevarojemme lisäämiseksi on valtiovallan ryhdyttävä tähänastista tehokkaampiin toimenpiteisiin maan syrjäisimpien metsäalueiden raakapuun talteenottamiseksi ja jalostamiseksi.

3) Työllisyyden ja tuotannon turvaamiseksi on valtiovallan pyrittävä tasaamaan raakapuun hankintoja ja kantohintaa sekä torjuttava pyrkimykset kantohintatason nostamiseen metsätyöpalkkojen tai puunjalostustuotteiden markkinointimahdollisuuksien kustannuksella.

VEROTUSPOLITIIKKA

I. Yleinen verorasitus

Vähävaraisten kansalaisten verorasitus on vanhentuneiden ja epäoikeudenmukaisten verolakien takia muodostunut kohtuuttomaksi. Erityisesti on kunnallinen vero ollut palkansaajia ja pienviljelijöitä rasittava. Samanaikaisesti ovat monet suurituloisten ryhmät ja suurten omaisuuksien haltijat päässeet sangen lievillä veroilla.

II. Välitön verotus

Välittömän verotuksen alalla on päästävä nykyistä suurempaan oikeudenmukaisuuteen eri veronmaksajaryhmien kesken. Erityisesti pienituloisten henkilöiden verotaakkaa on voitava keventää. Verotuspolitiikassa on tämän takia pyrittävä

a) uudistamaan valtion tulo- ja omaisuusveron asteikko ja veroluokat nykyistä kevyemmiksi pienituloisille,

b) korottamaan huipputuloista ja suuromaisuuksista kannettavaa veroa,

c) lisäämään pienituloisten sosiaalisia verohelpotuksia.

Kunnallinen verotus on saatava nykyistä oikeudenmukaisemmaksi. Kunnallisen verorasituksen keventämiseksi on rajoitettava kunnille annettujen taloudellisten velvoitusten laajuutta.

Pimeät tulot on vedettävä verotuksen piiriin ja omaisuuden ansiotonta arvonnousua verotettava. Verotarkkailua on tehostettava.

Yhteiskunnallista tyytymättömyyttä synnyttävien suurten yksityisten omaisuuksien kertymistä on pyrittävä verotuksen avulla jarruttamaan ja tutkittava mahdollisuuksia nykyistä tiukempien perintö-verosäännösten käyttöönottamiseksi.

III. Välilliset verot

Välilliset verot, jotka ovat valtion suurin tulonlähde, ovat kuluttajia rasittavia. Korkeat välilliset verot ovat muodostuneet myös jarruksi taloudelliselle rationalisoinnille. Näitä veroja uudistettaessa on kuluttajien yleistä verorasitusta kevennettävä.

IV. Verotus ja julkinen talous

Verotuspolitiikkaa uudistettaessa on huolehdittava siitä, että sosiaalisen turvallisuuden vaatimukset pystytään täyttämään ja että. kansalaisten toimeentulon turvaamiseksi tarpeelliset pääoman sijoitukset tulevat suoritetuiksi.

SOSIAALIPOLITIIKKA

I. Työajan lyhentäminen

Nopea taloudellinen edistys on vähentänyt pitkien työpäivien tarpeellisuutta samalla kun kiristynyt työn tahti edellyttää lisättyjä vapaa-aikoja. Lyhyempi työaika lisää myös työvoiman tarvetta ja. siten vähentää työttömyyttä.

Kun teollistuminen antaa mahdollisuuden työajan yleiseen lyhentämiseen ansiotasoa alentamatta, on useissa maissa siirrytty lyhyempiin työviikkoihin ja työpäiviin. Sama on myös meidän tavoitteemme. Ensi vaiheessa on päästävä 5-päiväiseen ja 40-tuntiseen työviikkoon. Sen ohella on säännöllistä vuorotyötä tekevien työpäivät lyhennettävä 7-tuntiseksi.

Samalla on kiireellisesti saatettava työaikalait voimaan niillä aloilla, joilla työaikaa ei vielä ole säännöstelty sekä pyrittävä työaikojen pituudessa ilmenevien eroavuuksien poistamiseen.

II. Minimipalkat

Palkkaustason kohottaminen heikoimmin palkatuilla aloilla on koko yhteiskunnan edun mukaista. Monessa maassa onkin säädetty lakeja, joilla määrätään vähimmäispalkat. Minimipalkkasäädöksillä on voitu ehkäistä työvoiman riistoa ja suojata työntekijäin oikeuksia.

Kun kansalaisten työvoima on perustuslakiemme mukaan valtakunnan erikoisessa suojeluksessa, on tutkittava, voitaisiinko joitakin aloja koskeva minimipalkkalaki säätää myös Suomessa.

III. Vuosilomien pidentäminen

Vuosiloman tarkoituksena on työntekijän terveyden ja työkunnon ylläpitäminen. Nykyajan tiukka työn tahti vaatii entistä pitempiä vapaa-aikoja, myös vuosilomien muodossa. Teollistumisen tuoma jatkuva kansantulon nousu puolestaan tekee mahdolliseksi lomien pidentämisen tulotasoa alentamatta.

Työntekijän lomantarpeen kannalta on epäolennaista, millä alalla hän työskentelee ja minkä lain perusteella hänen lomaoikeutensa määräytyy. Kaikille työntekijöille on tunnustettava oikeus yhtäläiseen ja samoin perustein laskettavaan vähimmäislomaan. Toisistaan poikkeavien lomalakien voimassapitäminen käy sitäkin kohtuuttomammaksi kun käytännössä yhä suurempi osa työntekijöitä siirtyy yhteiskunnan teollistuessa pitempien vuosilomien piiriin.

Vuosilomia koskeva lainsäädäntö on uudistettava työntekijäin oikeutettujen vaatimusten ja muuttuneiden olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Tällöin on edelleen turvattava nuorten työntekijäin oikeus normaalia pitempään vuosilomaan.

IV. Työväensuojelu ja ammattientarkastus

Maamme teollistuessa on työväensuojelulainsäädäntöä pyrittävä kaikilta osiltaan kehittämään. Työturvallisuutta koskevia määräyksiä on ajanmukaistettava. Työntekijäin oikeuksien suojaamiseksi on ammattientarkastusta tehostettava.

Ammattientarkastus on kokonaisuudessaan otettava valtion hoitoon. Erityistä huomiota on kiinnitettävä tarkastustoiminnan tehostamiseen erikoisaloilla, mm. metsä- ja maataloustöissä sekä kulkulaitosten piirissä.

Myös työntekijäin luottamusmiesten tehtävät ja oikeudet on nykyistä tarkemmin määriteltävä.

V. Sairausvakuutus

Sairausvakuutus on keskeisimpiä osia koko sosiaaliturvasta. Useissa maissa on muu sosiaaliturva rakennettu sairausvakuutuksen pohjalle. Tällä vakuutuksella on suuri merkitys vähävaraisille kansanluokille ja kaikille työkuntoisille kansalaisille. Sairastunut henkilö voi vakuutuksen avulla turvautua tarvittavaan hoitoon ja siten lyhentää poissaoloansa työstä, vieläpä torjua työkyvyttömyydenkin syntymistä.

Työttömyysvakuutuksen ohella on sairausvakuutusta pidettävä yhtenä tärkeimmistä lähitulevaisuuden sosiaalipoliittisista tavoitteistamme. Sairasvakuutusta toteutettaessa on päämääränä pidettävä koko kansan saattamista yleisen ja pakollisen vakuutusturvan piiriin.

Samanaikaisesti sairausvakuutuksen kanssa on pyrittävä kehittämään myös muita sosiaalivakuutuksen muotoja, mm. yleistä perheen-turvavakuutusta. Äitiysloma on saatava palkalliseksi.

VI. Eläketurva

Nykyaikaisen yhteiskunnan tärkeimpiin sosiaalisiin tehtäviin kuuluu riittävän eläketurvan järjestäminen vanhuksille ja työkyvyttömille. Tämä tehtävä tulee sitä merkittävämmäksi mitä suuremmiksi vanhusten ikäluokat kasvavat väestön keskimääräisen eliniän pidentyessä. Jotta riittävä eläketurva saataisiin sosiaalisella lainsäädännöllä taatuksi kaikille kansalaisille, on pyrittävä.

a) kehittämään nykyistä kansaneläkejärjestelmää niin, että se entistä paremmin sulkisi piiriinsä eläkkeentarvitsijat ja että vanhusten ja työkyvyttömäin eläketurva jatkuvasti kohentuisi,

b) uudistamaan yksityisessä työsopimussuhteessa olevien eläkeoikeus niin, että työnantaja tulisi velvoitetuksi eläkkeen maksuun kansaneläkkeestä riippumatta.

VII. Ammattikasvatus ja tutkimustoiminta

Kansantalouden saavutukset ovat suuressa määrin työntekijäin ammatillisesta taidosta ja korkeaan pätevyyteen perustuvasta tieteellisestä ja teknillisestä tutkimustoiminnasta riippuvaisia. Henkisen panoksen osuus on todettu erittäin merkittäväksi työsaavutusten lisäämisessä. Kaikkialla maailmassa pyritäänkin nykyisin kohottamaan työntekijäin ammattitaitoa ja laajentamaan tutkimustoiminnan alaa.

Suuri osa maamme nuorisosta tulee työmarkkinoille vailla kunnollisen ammattikoulutuksen suomaa taitoa ja pätevyyttä. Kun lähivuosina ns. suuret ikäluokat ovat saapumassa työkykyiseen ikään, uhkaa ammattitaidottomuus entistä suurempaa nuorten määrää. Koulutus- ja harjoituspaikat ovat aivan liian vähälukuisia.

Ammattitaidon puute merkitsee työntekijälle itselleen heikompia ansioita ja turvattomuutta toimeentulon suhteen. Koko yhteiskunta kärsii työntekijäkunnan huonosta keskimääräisestä koulutustasosta.

1) Ammattiopetuksen tehostamiseksi on pyrittävä

a) lisäämään nuorison ammattikoulutuksen mahdollisuuksia kaikkia eri koulumuotoja hyväksikäyttäen ja kaikissa koulutuksen eri asteissa sekä tukemaan opetusta mm. koulumaksuja alentamalla ja ilmaista oppi- ja kurssikirjallisuutta hankkimalla,

b) uudistamaan ammattiopetuslaitoksemme teollistuvan yhteiskunnan koulutarpeita vastaavaksi,

c) helpottamaan nuorison mahdollisuuksia, peruskoulutuksen muodoista riippumatta, saada korkeinta ammattiopetusta,

d) laajentamaan tarkoituksenmukaista ammatinvalintaa ja työhönohjausta,

e) kehittämään oppisopimusjärjestelmän tarjoamia ammattikoulutusmahdollisuuksia,

f) lisäämään ammattikasvatusta palvelevaa kurssitoimintaa ja jatkokoulutusta. Ammattiopetus on sen hallintoa uudistamalla pyrittävä keskittämään yhtenäisen johdon alaisuuteen.

2) Tutkimustoiminnan tehokkuutta haittaa varojen niukkuus. Vähävaraisuus on usein esteenä myös työntekijäin, teknikkojen ja tutkijain ammattitaidon kohottamiselle. Yhteiskunnalta on vaadittava toimenpiteitä näitten esteitten poistamiseksi ja tämän vuoksi on

a) voimakkaasti lisättävä kaikenasteisten ammattiopintojen tukemista toteuttamalla kiireellisesti suuri julkinen stipendi- ja apuraha-budjetti, minkä turvin tutkimushenkilöstön ja ammattityöntekijäin pätevyyttä ja koulutustasoa voitaisiin kohottaa,

b) tuettava uusimman tieteellisen ja teknillisen kehityksen vaatiman erikoishenkilöstön kouluttamista,

c) lisättävä tutkimustoimintaan myönnettäviä yleisiä varoja,

d) edistettävä tarkoituksenmukaisen työnjaon ja yhteistoiminnan aikaansaamista tärkeimpien alojen tutkimustoimessa,

e) edistettävä Suomen osallistumista kansainväliseen yhteistoimintaan tieteen ja tekniikan eri aloilla.

TALOUDELLINEN SUUNNITELMALLISUUS

Maan teollistaminen edellyttää suunnitelmallista taloutta. Taloudellinen suunnitelmallisuus perustuu puolestaan jatkuviin ja tarkkoihin tutkimuksiin. Meidän maassamme haittaa tutkimustoimintaa tuoreitten ja tarkkojen perustietojen puute sekä hajanaisuus tutkimustoiminnan organisaatiossa.

Kun kaikkien talouspoliittisten ratkaisujen on nojauduttava laajaan tietojen kokoamiseen sekä niitten pohjalta tehtäviin laskelmiin, kaipaa taloudellinen tutkimuksemme huomattavaa tehostamista. Samalla on tutkimustoimi saatettava puolueettomalle pohjalle.

Erittäin tärkeätä on luotettavien tietojen saanti hintojen ja palkkojen kehityksestä. Niin ikään on laadittava jatkuvia ja tarkkoja selvityksiä suhdannekehityksestä sekä eri elinkeinonalojen taloudellisista tuloksista. Maataloutta koskevat tutkimukset on myös saatettava nykyistä luotettavammalle pohjalle.

Kansan toimeentuloa kohottavan teollistamisen edistämiseksi on talouspoliittinen suunnittelutoiminta yhdenmukaistettava sekä kiirehdittävä sellaisen käytännön teollistamisohjelman laatimista, joka sisältäisi ehdotukset hallituksen ja eduskunnan päätettävistä tehtävistä;

MONOPOLIVOITTOJEN POISTAMINEN

Elintason nousun ja sosiaalisen edistyksen ehtona on pysyvä rahan arvo, joka vuorostaan perustuu hintojen vakavuuteen. On huolehdittava siitä, että aiheettomat hintojen korotukset estyvät ja että teknillisen kehityksen tarjoamat mahdollisuudet hintojen alentamiseksi toteutuvat. Tehokkain keino näiden päämäärien saavuttamiseksi on sellaisten olosuhteiden luominen, joiden vallitessa kotimaisten tuottajien on toimittava harkitun taloudellisesti keskinäisessä ja ulkomaisten yrittäjien kanssa käytävässä kilpailussa.

On valvottava, etteivät yrittäjät pyri väistämään hintoja alentavaa kilpailua keskinäisin rengastumis- eli kartellisopimuksin ja etteivät monopoliasemassa olevat yrittäjät ja yritysyhtymät kisko kohtuuttomia voittoja. Tämän vuoksi on

a) kartelleja ja monopoleja sekä yleensä kilpailuoloja valvovan kartelliviraston toimintaa tehostettava,

b) kartelli- ja monopolilainsäädäntöä kehitettävä niin, että valtiovalta saa entistä suuremmat mahdollisuudet ilmenevien epäkohtien korjaamiseen.

Tullipolitiikkaa on kotimaista tuotantoa suojaten harjoitettava siten, etteivät tuottajat saa kannustinta ylihintojen ja suhteettomien voittojen tavotteluun.

TALOUDELLINEN DEMOKRATIA

Taloudellisen demokratian kehittäminen kuuluu tärkeänä osana koko yhteiskuntamme kansanvaltaistamiseen. Julkista talouspolitiikkaa on hoidettava kansanvaltaisin toimintatavoin ja väestön enemmistön edut huomioon ottaen, taloudellista lainsäädäntöä on demokratisoitava, kansalaisten osallisuutta maan talouskoneiston hoidossa lisättävä ja yksityiseen pääomaan perustuvan taloudellisen harvainvallan toimintatilaa rajoitettava.

Näitten päämäärien saavuttamiseksi on pyrittävä

a) tukemaan ammatillisten järjestöjen pyrkimyksiä lisätä työntekijäin oikeuksia työpaikoilla ja heidän myötävaikutustaan laitosten ja yritysten hoidossa,

b) edistämään talouselämämme yleistä kansanvaltaistamista ja kansanvaltaisten taloudellisten yritysten syntymistä ja kehittymistä,

c) uudistamaan yritystoimintaa ja taloudellisia yhteisöjä koskevat lainsäännökset, niin että omistusoikeuden väärinkäyttö voitaisiin ehkäistä ja että taloudelliset olot tulisivat nykyistä laajemman julkisuusvelvoitteen alaisiksi.