Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/484

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n ulkopoliittinen ja maanpuolustusohjelma (esitys puoluekokoukselle)


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n ulkopoliittinen ja maanpuolustusohjelma (esitys puoluekokoukselle)
  • Vuosi: 1939
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SUOMEN SOSIALIDEMOKRAATTISEN PUOLUEEN ULKOPOLIITTINEN JA MAANPUOLUSTUSOHJELMA

ESITYS PUOLUEKOKOUKSELLE V. 1939

Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen ulkopoliittinen ja maanpuolustusohjelma.

Maamme tultua itsenäiseksi ei Suomen sosiaalidemokraattisella puolueella ollut pitkiin aikoihin maanpuolustus- ja ulkopoliittista ohjelmaa. Ensimmäisen kerran sellaista yritettiin saada 1920-luvun puolivälissä. Puoluetoimikunnan vuoden 1925 maaliskuussa asettama maanpuolustusohjelmakomitea laati vuoden 1926 puoluekokoukselle ehdotuksen puolueohjelmaan liitettävistä määritelmistä ja vaatimuksista. Puoluekokous kuitenkin hylkäsi komitean ehdotuksen ja päätti, että seuraavalle puoluekokoukselle olisi esitettävä uusi ehdotus puolueen maanpuolustus-ohjelmaksi. Samalla kuitenkin hyväksyttiin väliaikaiset ponnet, joissa esitettiin puolueen käsityskanta maanpuolustusmenoista ja erinäisistä puolustuslaitoksen epäkohdista.

Kun puolueneuvosto oli asettanut vuoden 1926 syyskuussa uuden komitean laatimaan seuraavalle kokoukselle ehdotusta maanpuolustus- ja ulkopoliittiseksi ohjelmaksi, kysymys tuli uudelleen esille vuoden 1930 puoluekokouksessa. Puoluekokouksessa ohjelmaa käsitellyt maanpuolustus- ja ulkoasiain valiokunta, joka ei puuttunut komitean yleisiin perusteluihin, esitti komitean laatimaan ohjelmaan joukon muutoksia, joissa oli otettu huomioon evästyskeskustelussa lausuttuja mielipiteitä. Tämä esitys hyväksyttiin pääasiassa sellaisenaan, kuitenkin siten muutettuna, että maanpuolustusohjelmaa päätettiin nimittää sotilasohjelmaksi. Tämä ohjelma on edelleen puolueessa voimassa.

Kun tällä vuosikymmenellä maailmanpoliittiset olot olivat aivan olennaisesti muuttuneet, ehdotettiin puoluetoimikunnassa vuoden 1937 joulukuussa, että puoluetoimikunta asettaisi jälleen komitean laatimaan puolueelle uutta maanpuolustus- ja ulkopoliittista ohjelmaehdotusta vuoden 1939 puoluekokoukselle esitettäväksi. Puoluetoimikunta hyväksyi ehdotuksen tammikuussa v. 1939 ja valitsi komitean puheenjohtajaksi tov. J. W. Kedon ja jäseniksi toverit J. F. Aallon. Onni Hiltusen, Mauno Pekkalan, K. H. Wiikin ja Väinö Voionmaan. Hallituksessaolonsa aiheuttamien monien töiden vuoksi pyysi sittemmin tov. V. Voionmaa vapautusta komitean jäsenyydestä. Komitea on kuitenkin ohjelmaehdotustaan laatiessaan voinut käyttää tov. V. Voionmaata, samoinkuin puoluesihteeri Aleksi Aaltosta asiantuntijoina. Komitean sihteerinä on toiminut tov. Yrjö Kilpeläinen.

Komitea on puolestaan valmistanut puoluekokoukselle esitettäväksi seuraavan ohjelmaehdotuksen perusteluineen:

SOSIAALIDEMOKRATIAN PERIAATTEELLINEN KANTA.

Vaikka sosiaalidemokratian periaatteellinen kanta onkin maan-puolustuskysymyksen suhteen tullut meilläkin monessa yhteydessä sangen selvästi esitetyksi, on silti paikallaan viitata ainakin lyhyesti sosialismin johtavien teoreetikkojen kannanottoihin. Nykyinen kansainvälispoliittinen tilanne tarjoaa nim. monessa suhteessa vastaavia tapauksia kuin se aika viime vuosisadalla, jolloin he vaikuttivat. Ero on lähinnä siinä, että kun silloin taisteltiin kansanvallan ja työväenluokan oikeuksien saavuttamiseksi, on tällä hetkellä kysymys näiden saavutusten puolustamisesta hyökkäävän taantumuksen nykyaikaisia muotoja vastaan sekä sellaisen olotilan turvaamisesta, että sosialistinen kehitys voi rauhallisesti jatkua lopullisia päämääriään kohti.

Sosiaalidemokratian pyrkimyksenä on aina ollut luoda pysyvä rauhantila, jossa tunnustetaan kaikkien kansojen tasa-arvoisuus ja jossa mahdolliset valtioiden väliset selkkaukset ratkaistaan rauhallisilla riidanratkaisumenetelmillä. Niin kauan kuin tämä pyrkimys ei kuitenkaan ole toteutunut, vaan eräät valtiot ovat häikäilemättömästi käyttäneet väkivaltaa politiikkansa välikappaleena, on sota pysynyt realiteettina, jonka suhteen sosiaalidemokraattien on täytynyt käytännössä määritellä kantansa. On huomattava, että sosiaalidemokratian teoreetikot eivät ole voineet hyväksyä käsitystä "sota kuin sota", vaan ovat suorittaneet kannanottonsa kuhunkin yksityistapaukseen vaikuttavien syiden ja vastasyiden perusteella. Näin ollen ei sosiaalidemokratian asenne voi olla sama jokaiseen sotaan nähden. Vertaamalla työväenliikkeen tunnustettujen johtajien lausuntoja erinäisten kansainvälisten selkkausten yhteydessä, voimme kuitenkin määritellä ne yleiset tapaukset, joissa he ovat, ei vain hyväksyneet sodan, vaan suorastaan katsoneet työväenluokan velvollisuudeksi siihen yhtymisen.

Ehdottoman yksinvaltiuden aikana johtuivat sodat enimmäkseen hallitsijasukujen välisistä riitaisuuksista, joskin niihin liittyi tavallisesti myös hallitsevan luokan taloudellisia etukysymyksiä. Tällaisissa sodissa eivät varsinaisen kansan elinedut olleet lainkaan kysymyksessä, vaan hyötyi niistä yksinomaan valtion huipulla oleva pieni hallitseva ryhmä. Sikäli kuin tänä aikana esiintyi sosialismin edelläkävijöitä, asettuivat he näihin sotiin nähden tuomitsevalle kannalle, kuten useimmat muutkin aikansa henkisen elämän johtajat.

Ranskan vallankumous merkitsi tässä suhteessa käännekohtaa. Sen jälkeisissä vallankumoussodissa, joiden aika lasketaan vuoteen 1848, taisteltiin demokraattisten kansalaisoikeuksien ja -vapauksien saavuttamiseksi. Näihin päämääriin liittyi vielä usein kokonaisten kansojen vapauspyrkimyksiä sekä jo heräävän työväenluokan yhteiskunnallisia vaatimuksia. Näille taisteluille antoivat sosialismin silloiset johtajat yksimielisen kannatuksensa. Niinpä Marx ja Lassalle tukivat aatteellisesti puolalaisten ja unkarilaisten vapaustaistelua sekä esittivät useissa yhteyksissä sen kannan, että kansojen itsenäisyys ja demokratian tulevaisuus ovat erottamattomasti toisiinsa kytketyt. Niinpä Lassalle lausui eräässä teoksessaan: "Vapaiden, riippumattomien kansallisuuksien periaate on siis yleensä kansanvallan käsitteen perusta ja lähde, äiti ja juuri. Kansanvalta ei voi polkea jalkoihinsa kansallisuusperiaatetta, kavaltamatta itseänsä periaatteellisesti ja perusteellisesti." Samaten esitti Marx jo niin aikaisin kuin v. 1848 ajatuksen Saksan yhdistämisestä yhdeksi suureksi kansallisvaltioksi demokraattisella pohjalla, vaikkakaan hän ei vielä pitänyt mahdollisena sosialistista Saksaa.

Vuoden 1850 jälkeen katsotaan alkaneeksi n. s. kansallisten sotien kausi, jota kesti n. 30 vuotta. Paitsi kansallisia syitä, oli näissä sodissa myös usein vaikuttamassa hallitsijasukujen dynastinen politiikka, mikä teki kannanoton vaikeammaksi. Eräistä johtavista periaatteista olivat työväenliikkeen johtajat kuitenkin tällöinkin yksimielisiä, mikä ilmenee heidän lausunnoistaan. V. 1854 puhjenneessa Krimin-sodassa asettuivat sekä Marx että Lassalle Venäjää vastaan taistelevan liittoutuman puolelle siitäkin huolimatta, että siihen kuului Napoleon III:n hallitsema Ranska. Tämä siitä syystä, että Venäjän tsaarivalta oli taantumuksen voimakkain tuki taistelussa kaikkia vapauspyrkimyksiä vastaan.

Italian kansallisen yhdistymissodan aikana katsoivat Marx ja Engels, kuten Lassallekin, italialaisten taistelun täysin oikeutetuksi. Lassalle kirjoitti mm. seuraavasti: "Kuinka voisi olla silmänräpäyksenkään ajan epätietoista, mille suunnalle kansanvaltaisen Saksan sympatiat kallistuvat? Italia taistelee oikeinta ja pyhintä sotaa, jota kansa koskaan voi taistella, se taistelee kansallisen riippumattomuutensa ja olemassaolonsa puolesta." Marx ja Engels olivat Lassallen kanssa kuitenkin eri mieltä siitä, oliko Napoleon III juuri oikea mies esiintymään kansojen vapauttajana. He näet epäilivät, että Ranskan keisarin tarkoituksena oli Itävallan heikentäminen, mikä sillä hetkellä ei ollut tarkoituksenmukaista. Oli pelättävissä, että Ranska liittoutuisi Venäjän kanssa, tuhotakseen ilman kaksoismonarkian tukea jäävän hajanaisen Saksan. Se taas olisi ollut kohtalokasta koko Euroopan demokratian ja työväenliikkeen tulevaisuudelle. Erittäin jyrkästi moitti Marx Preussin ja muiden Saksan valtioiden puolueettomuutta Italian sodan aikana. Mm. hän lausui eräässä kirjeessään Engelsille: "Mitä 'hallituksiin' tulee, niin kaikilta näkökannoilta katsottuna täytyy niille asettaa avoimesti jo Saksan olemassaolon tähden vaatimus, etteivät ne jää puolueettomiksi, vaan, kuten oikein sanot, ovat isänmaallisia. Samassa kirjeessä hän vielä ankarammin sanoin hyökkäsi niiden "rahvaanomaisten demokraattien" kimppuun, jotka sillä hetkellä toivoivat vallankumousta Saksassa, sillä vallankumouksesta ja armeijan hajaantumisesta olisivat hyötyneet vain taantumuksellinen Venäjä ja Napoleon III. Tämä Marxin ja Engelsin usein esiintuoma huoli Saksan kohtalosta aiheuttikin sen, että varsinkin monet Venäjän työväenliikkeen johtajat syyttivät heitä jopa saksalaisesta kansalliskiihkosta, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Vaikka Marx ja Engels eivät Italian sodan aikana pitäneetkään suotavana Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hajoamista, eivät hekään katsoneet, että tämä keinotekoinen valtiomuodostuma olisi säilytettävä pysyvästi. Se oli vain toistaiseksi tarpeen suojelemaan Saksassa tapahtuvaa kehitystä. Habsburgien hallitsijasuvun tuli kukistua sisäisen vallankumouksen tietä, jolloin valtakuntaan kuuluvat unkarilaiset ja puolalaiset saavuttaisivat kansallisen itsenäisyytensä, ja muu osa Itävaltaa liittyisi Saksan suureen tasavaltaan. Keisarillinen Itävalta, kuten Venäjäkin, olivat kansallisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen jarruina sekä monista kansallisuuksista kokoonpantuina sellaisia poliittisia epämuodostumia, joiden puolustamiseen ei niiden omallakaan työväenluokalla saattanut olla mitään velvollisuutta.

Saksalais-ranskalaisen sodan alussa v. 1870 vallitsi Saksan sosiaalidemokraattien keskuudessa eriäviä mielipiteitä tilanteesta, koska ei päästy yksimielisyyteen siitä, kumpi puoli oli hyökkääjä. Tällöin Liebknecht ja Bebel pidättäytyivät mielenosoituksellisesti äänestyksestä sotamäärärahoja myönnettäessä. Vaikka Marx arvostelikin Bismarckin politiikkaa ankarasti, myönsi hän kuitenkin, että Saksalla "on pakko puolustaa itseään". Ja sekä hän että varsinkin Engels paheksuivat Bebelin ja Liebknechtin menettelyä. Sen jälkeen kuin Napoleon III oli Sedanin tappion jälkeen menettänyt kruununsa ja kun saksalaiset joukot olivat tunkeutuneet syvälle Ranskaan, ei mikään vaara enää uhannut Saksaa. Siitä huolimatta Bismarck jatkoi sotaa ja esitti vaatimuksensa Elsassin ja Lothringin liittämisestä Saksaan. Tällöin asettuivat kaikki sosiaalidemokraatit jyrkästi vastustamaan Saksan sodan käyntiä, sillä nythän ei ollut enää kysymyksessä maan puolustaminen, vaan selvä valloitussota.

V. 1877 puhjenneessa Turkin sodassa asettuivat Marx ja Liebknecht Turkin kannalle, pääasiassa samoista syistä kuin Krimin sodan aikana. Huomattava on se erittäin pureva arvostelu, jonka Marx antoi samassa yhteydessä Englannin työväenliikkeestä, joka harjoitti pasifistista propagandaa, jotta Englanti ei liittyisi sotaan Turkin puolelle.

Vuoden 1880 jälkeen, jolloin alkoi imperialististen sotien kausi, asettuivat sosiaalidemokraatit jyrkemmin sotaa vastustavalle kannalle. Näissä sodissa olivat määräävinä vain kapitalisti- ja siihen liittyneen korkeimman virkamiesluokan edut. Varsinaisen kansan elinkysymysten kanssa niillä oli vähän tekemistä. Tekniikan kehitys oli tehnyt sitäpaitsi sodan hävitysvoiman sellaiseksi, että taistelun puhkeaminen Euroopan sivistyskansojen välillä uhkasi koko länsimaista kulttuuria tuholla. Ne kysymykset, jotka tällöin tulivat etualalle työväenliikkeen johtavien miesten mielipiteiden vaihdossa, olivat rauhallisten riidan ratkaisumenetelmien kehittäminen, vakinaisten armeijojen korvaaminen miliisilaitoksella sekä sodan estäminen yleislakolla.

Mainittakoon, että niin selvästi sodan vastaiselle kannalle kuin esim. Engels elämänsä loppuaikana asettuikin, arvosteli hän kuitenkin jyrkästi miliisilaitosta ja piti sitä soveltumattomana valtiolle, jonka rajat ovat uhatut. Liebknecht katsoi myöskin, että aseistariisuminen voidaan toteuttaa vasta sitten, kun "despotismi on karkoitettu viimeisestäkin loukostaan. Siihen saakka meidän täytyy pysyä lujina vaatimuksessamme yleisestä kansanaseistuksesta. Jokainen kansalainen sotilas, jokainen sotilas kansalainen".

V. 1907 Jaurès ja Bebel esittivät kannan, jonka mukaan jokainen kansainvälinen selkkaus oli jätettävä välitystuomioistuimen ratkaistavaksi. Sosiaalidemokraattien oli vastustettava jokaista hallitusta, joka siitä kieltäytyi. Tällaisen hallituksen painostamiseksi oli käytettävä myös yleislakkoa ja aseellista kapinaa. Sen sijaan oli työväestön kaikin voimin tuettava hallitusta, jonka kimppuun hyökättiin siitä huolimatta, että se hyväksyi välitystuomioistuimen päätöksen.

Sosiaalidemokraattien periaatteellista kannanottoa kuvaavana mainittakoon myöskin Englannin marxilaisen työväenliikkeen isän, Hyndmanin menettely kahdessa erilaisessa tapauksessa. Hän vastusti jyrkästi oman maansa käymää imperialistista sotaa buureja vastaan, mutta asettui myöhemmin tukemaan . Englannin laivaston lisäämistä, kun katsoi keisarillisen Saksan kilpavarustelun uhkaavan Englannin kansan elinintressejä. Niin jyrkän asenteen kuin 1900-luvun sosiaalidemokraattiset johtajat ottivatkin imperialistisiin sotiin nähden, ovat esim. Kautsky, Jaurès ja Vandervelde useissa yhteyksissä selittäneet, että eri kansallisuuksien muodostamat valtiot ovat välttämättömiä ja että todellinen kansainvälisyys merkitsee kaikkien kansojen kokoamista rauhalliseen yhteistyöhön ihmiskunnan yhteisten päämäärien hyväksi. Siitä seuraa, että kansoilla, kuten yksilöilläkin, on oikeus puolustautua hyökkääjää vastaan, joka saattaa niiden riippumattomuuden uhatuksi. "Sosiaalidemokratia ei ole koskaan tuominnut väkivallan vastustamista voimakeinoilla. Se on vieläpä vaatinut hyökkäyksen vastustamista siellä, missä se näyttää menestykselliseltä" (Kautsky.) "Yhdistäköön siis sosialismi edelleenkin köyhälistön vapauttamisajatuksen yleismaailmallisen rauhan ja yksityisten isänmaitten vapauteen." (Jaurès.)

Jo edellä selostettujenkin kannanottojen ja lausuntojen perusteella voidaan katsoa, että vaikka sosiaalidemokratian loppupäämääränä on yleinen rauhantila, sen huomattavimmat teoreettisen ohjelman luojat eivät ole koskaan asettuneet puolustusnihilistiselle kannalle, vaan ovat hyväksyneet aseellisen voiman käytön useissa tilanteissa. tuohon loppupäämäärään pyrittäessä.

KANSAINVÄLISPOLIITTINEN TILANTEEN KEHITTYMINEN MAAILMANSODAN JÄLKEEN.

Maailmansodan jälkeen näytti tilanne yleisen rauhan kannalta sangen toivehikkaalta. Luotiinhan silloin ensi kerran maailmanhistoriassa pysyvä järjestö, Kansainliitto, jonka toiminnan piti estää valtioiden välisen selkkauksen puhkeaminen sodaksi. Samalla kuin Kansainliitto antoi pitkälle meneviä takeita jäsenvaltioidensa alueellisesta koskemattomuudesta, loi se melkoisen tehokkaat menetelmät kansainvälisten riitojen ratkaisemiseksi rauhallisin keinoin.

Toisaalta on kyllä myönnettävä, että Kansainliiton perustamisessa ilmeni eräitä suuria heikkouksiakin, niin suurisuuntainen kuin aloite joka tapauksessa olikin. Niinpä liiton peruskirja oli kytketty Versaillesin, rauhansopimukseen, mikä voitetuissa valtioissa herätti alunpitäen määrättyjä epäluuloja järjestön tarkoitusperien suhteen, etenkin kun niitä ei alusta alkaen hyväksytty Kansainliiton jäseniksi. Samoin Yhdysvaltojen ja Neuvosto-Venäjän jääminen liiton ulkopuolelle oli omansa heikentämään sen arvovaltaa. Se, että suurvallat saivat itseoikeutetun paikan Kansainliiton neuvostossa, sen sijaan kuin pienten valtioiden keskuudesta valittiin sinne vain määrävuosiksi muutamia edustajia, oli vastakkainen kansojen tasa-arvoisuusperiaatteelle. Kansainliiton yleiskokousten valtaa oli myös rajoitettu liiaksi neuvoston ja siinä olevien suurvaltojen hyväksi.

Kaiken lisäksi oli Kansainliiton peruskirjassa vielä heikkouksia, jotka tarjosivat sodanhaluisille valtioille mahdollisuuksia voimakeinojen käyttöön, vastoin niitä yleviä periaatteita, joiden merkeissä järjestö oli alkujaan perustettu. Niinpä esim. peruskirjan 15. artiklan 7. kohdan mukaan siinä tapauksessa, että Kansainliiton neuvosto ei ollut saavuttanut yksimielisyyttä, pyrkiessään sovittamaan liiton jäsenten välistä riitaa, oli asianomaisilla valtioilla, vieläpä kaikilla muillakin jäsenvaltioilla, oikeus menetellä, niinkuin ne katsoivat "olevan tarpeen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi". Toisin sanoen, riitapuolet voivat ryhtyä ns. lailliseen sotaan, ja muut jäsenvaltiot voivat asettua niistä jommankumman puolelle tai jäädä puolueettomiksi. Sotaan osallistuvien oli vain odotettava peruskirjan 12. artiklan edellyttämä kolmen kuukauden määräaika ennen aseisiin tarttumista.

Kuitenkin 1920-luvulla monet seikat viittasivat alkavan kehityksen, joka johtaisi kansainvälispoliittisissa suhteissa entistä vakaampaa tilannetta kohti, jonka vallitessa yksityisten ja nimenomaan pientenkin valtioiden turvallisuus olisi melkoisen suojattu. Kansainliiton onnistui muutamassa tapauksessa (esim. Bulgarian ja Kreikan välinen ristiriita v. 1925) estää tehokkaalla asioihin puuttumisellaan jo sotilaalliseen toimintaan kehittynyt selkkaus puhkeamasta sodaksi. Maailmansodan aiheuttamat katkerat vastakohdat voittajien ja voitettujen välillä näyttivät myöskin vähitellen tasaantuvan. Etenkin oli siitä toiveita sen jälkeen, kun Saksa ja muut sodassa hävinneet valtiot olivat tulleet Kansainliiton jäseniksi ja ryhtyneet yhteistyöhön entisten vastustajiensa kanssa.

Tosin valitettavasti monet niistä laajakantoisista aloitteista, joita tehtiin Kansainliiton peruskirjassa olevien puutteellisuuksien korjaamiseksi, kuten keskinäisen avustuksen sopimusluonnos, Genèven pöytäkirja ja kansainvälisen finanssiavun ehdotus, eivät tulleet hyväksytyiksi. Mutta kansojen sovinnonhalu ja yleinen rauhantahto ilmeni kuitenkin monella tavalla. Siitä oli m.m. yhtenä todistuksena v. 1928 tehty Briandin-Kelloggin sopimus, johon liittyivät melkein kaikki maailman valtiot. Siinä sopimukseen yhtyneet valtiot tuomitsivat sodan kansallisen politiikan välikappaleena. Sen lisäksi solmittiin suuri joukko Kansainliiton periaatteiden kanssa sopusoinnussa olevia paikallisia sopimuksia, joista tärkeimpiä olivat Locarnon sopimus sekä useat eri valtioiden väliset hyökkäämättömyyssopimukset. Se asevarustelujen supistaminen, joka liittyi läheisesti turvallisuustakeiden tehostamiseen, ei käytännössä kylläkään vienyt sanottaviin tuloksiin, mikä johtui osaksi kansainvälisen aseteollisuuden harjoittamasta jarrutuksesta. Aseistuksen supistamisvaatimukset koskivat sitäpaitsi vain lähinnä voitettuja valtioita, mikä heikensi näiden pyrkimysten periaatteellista voimaa. Tästä huolimatta saavutettiin kuitenkin nimenomaan merivarustusten rajoittamisessa huomattavia tuloksia, jotka edes jossakin määrin helpottivat kansoja rasittavaa sotilasmenojen taakkaa ja olisivat muodostaneet pohjan laajemmallekin sotavarustusten supistamiselle.

Myöskin oli maailmansota kartoittanut valtaistuimelta kolmen Euroopan suurvallan hallitsijasuvut, joiden taantumuksellinen ja imperialistinen politiikka sekä siihen usein liittyneet monarkien väliset henkilökohtaiset juonittelut olivat aikaisemmin olleet Euroopan rauhan ja kansanvaltaisen sekä yhteiskunnallisen kehityksen pahimpana esteenä. Useimmat niistä kansoista, jotka maailman sodan ja sen yhteydessä tapahtuneiden vallankumousten avulla olivat saavuttaneet itsenäisyytensä, järjestivät valtiorakenteensa kokonaan kansanvaltaiselle pohjalle, minkä myöskin toivottiin osaltaan vaikuttavan salaisen diplomatian vähenemiseen ja sitä tietä kansainvälisen tilanteen rauhoittumiseen.

Tosin maailmansodan loppupuolella ja osittain sen päätyttyä ilmeni pari poikkeustakin tästä yleisestä demokratisoitumisesta. Venäjällä suorittivat bolshevikit vallankumouksen ja. Italiassa joutui valtiovalta fascistien haltuun myöskin vallankaappauksen kautta. Molemmissa näissä valtioissa saatettiin voimaan mitä tehokkain diktatuurijärjestelmä, minkä lisäksi militaristinen propaganda ulotettiin aina lapsiin ja nuorisoon saakka. Nämä poikkeustapaukset eivät kuitenkaan vielä 1920-luvulla vaikuttaneet kovin uhkaavilta maailmanrauhan kannalta. Italia osallistui lojaalisesti Kansainliiton toimintaan eikä Neuvostoliitto esiintynyt suorastaan hyökkäävästi ulospäin, lukuunottamatta Georgian tasavaltaa, jonka alueen se v. 1921 valloitti. Neuvostoliiton alueella ja sen hallituksen kanssa yhteisymmärryksessä toimiva "Komintern" harjoitti kuitenkin innokasta propagandaa maailmanvallankumouksen hyväksi sekä Kansainliiton ja demokraattisten valtioiden arvovallan heikentämiseksi. Se Oli omiaan herättämään rauhattomuutta sekä sekoittamaan työväestön käsitteitä, kun oli kysymyksessä suhtautuminen oman maan kansanvaltaiseen valtiomuotoon sekä niihin käytännöllisiin toimenpiteisiin, joihin oli ryhdytty maailmanrauhan hyväksi. Tämä "Kominternin" propaganda aiheutti yleensäkin hajaantumista työväenluokan keskuudessa ja heikensi sen voimia taistelussa fascistisia virtauksia vastaan, jotka 1930-luvun vaihteessa kehittyivät entistä voimakkaammiksi.

Pääpiirteissään oli maailmansodan jälkeinen kehitys kuitenkin kansanvaltainen, minkä lisäksi näkyi myös toiveita herättäviä merkkejä yhteiskunnallisten uudistusten alalla. Kansainliiton yhteyteen perustettu, joskin itsenäisesti toimiva Kansainvälinen työjärjestö ryhtyi työskentelemään niiden monien yhteiskunnallisten epäkohtien lieventämiseksi, jotka ovat kapitalistiselle talousjärjestelmälle ominaisia. Ja monet sen tekemistä aloitteista johtivatkin käytännöllisiin tuloksiin. Tätä uudistustyötä tukivat kansallisissa puitteissa demokraattisten valtioiden sosiaalidemokraattiset puolueet sekä eräissä tapauksissa myöskin sosiaalisesti valveutuneet porvarilliset ainekset.

Niin paljon kuin edellä esitettyyn yleiskuvaan, liittyikin kapitalistiselle talous- ja yhteiskuntajärjestelmälle luonteenomaisia epäkohtia, oli se kuitenkin omansa herättämään optimismia kansainvälisen rauhantilan näkökulmasta katsottuna. Näin ollen olikin ymmärrettävää, että nimenomaan sosiaalidemokraattisella taholla pyrittiin keventämään sitä taakkaa, jota jatkuvat asevarustelut ja vakinaisten armeijain ylläpito kaikille kansoille merkitsee. Sekä ohjelmissa että käytännöllisessä politiikassa vaadittiin asevarustusten nopeata supistamista. Vaadittiinpa täydellistä aseistariisuutumistakin, vaikka se olikin ristiriidassa eräiden niiden velvoitusten kanssa, joita Kansainliitto asetti jäsenvaltioilleen. Joka tapauksessa tällaisillakin pyrkimyksillä olisi ollut ehkä reaalipoliittista pohjaa, jos silloinen kehitys olisi saanut keskeytymättä jatkua.

1930-luvun alussa tapahtui kuitenkin tilanteessa jyrkkä muutos. Kaikista tekemistään sopimuksista huolimatta aloitti Japani syksyllä 1931 selvän hyökkäyssodan, marssittamalla joukkonsa Mantshuriaan. Vaikka Kiina vetosi liiton neuvostoon, eivät toiset Kansainliiton jäsenvaltiot sitoumuksistaan huolimatta ryhtyneet aktiivisiin toimenpiteisiin Kiinan alueellisen koskemattomuuden turvaamiseksi. Vallattuaan Mantshurian muodosti Japani siitä keinotekoisen vasallivaltion, Mantshukuon. Kun Kansainliiton asettama ns. 19-miehen komitea "suositteli" tämän "valtion" liittämistä Kiinaan autonomisena alueena, oli siitä ainoana seurauksena Japanin eroaminen Kansainliitosta. Mantshurian kysymyksessä ilmennyt Kansainliiton voimattomuus oli ensimmäinen isku koko sen arvovallalle.

Vielä kohtalokkaammaksi muodostui Kansainliiton osoittama heikkous Abessinian sodan aikana. Kuten jo mainittiin, onnistui Italiassa kohta maailmansodan jälkeen pääsemään valtaan fascistinen liike, joka kumosi Italian kansanvaltaisen valtiosäännön. Vaikka Italia kuuluikin voittajavaltioiden joukkoon, olivat sen alueelliset saavutukset sodan loppuselvittelyssä, kuten aikaisemmassa "siirtomaiden jaossakin", jääneet odotettua vähäisemmiksi, mikä herätti maan natsionalistisissa piireissä suurta tyytymättömyyttä. Sodanaikaisen armeijan demobilisaatiota ei voitu suorittaa järjestyksessä, vaan aiheutti se rauhattomuuksia ympäri maata, minkä lisäksi lähinnä kommunististen ja syndikalististen ainesten suorittamat vallankumousyritykset olivat saattaneet porvariston suoranaisen vallankumouspaniikin valtaan. Edellä mainittu rauhattomuus ja tyytymättömyys tarjosi fascistien johtaja Mussolinille, joka oli entinen vasemmistososialisti, sopivaa aineistoa agitaatioon, jonka rahoitti suurpääoma. Pelottelemalla "kommunistivaaralla", jota tosiasiassa ei enää ollut olemassa, sekä vetoamalla yhtä aikaa keskiluokan natsionalistisiin tunteisiin ja lupaamalla yhteiskunnallisia parannuksia pitkälle menevän valtiososialismin merkeissä, saavutti Mussolini siinä määrin kannattajia, että voi toimeenpanna vallankaappauksen v. 1921, vaikka fascisteilla olikin juuri toimitettujen vaalien jälkeen vain alle 7 % kaikista edustajakamarin paikoista. Valtaan päästyään ei Mussolini pitänyt kuitenkaan niitä lupauksia, joita hän oli runsaasti antanut työväestön houkuttelemiseksi, vaan aloitti "uudistustoimintansa" muuttamalla mm. verotusjärjestelmän suurpääoman etujen mukaiseksi. Italia muodostuikin jo 1920-luvulla valtioksi, joka yhteiskunnalliselta rakenteeltaan edusti rappeutuvan kapitalismin viimeistä, keinotekoisesti ylläpidettyä muotoa, mihin liittyi vanhojen condottieriperinteiden ja nykyaikaisen natsionalismin pohjalla luotu militarismi.

Vasta 1935 katsoi Mussolini kuitenkin tulleen sopivan hetken imperialistisen sodan aloittamiseen, jonka tehtävänä oli johtaa samalla väestön huomio pois valtion sisäisistä epäkohdista, jotka selvimmin ilmenivät valtiotaloudessa. Mainitun vuoden syksyllä Italia hyökkäsi Abessiniaan, jota se turhaan oli koettanut valloittaa jo 1890-luvulla. Tällä kertaa Kansainliitto ryhtyi toimenpiteisiin, julistamalla taloudelliset sanktiot (pakotteet) hyökkääjää vastaan. Niiden ulkopuolelle jätettiin kuitenkin sellaiset tärkeät sotatarvikkeet kuin öljy, rauta ja puuvilla, minkä lisäksi useat valtiot eivät yhtyneet koko sanktio-politiikkaan. Tästä oli seurauksena sotilaallisesti heikon Abessinian valtaus, mikä aiheutti Kansainliiton arvovallan täydellisen romahduksen. Tämän jälkeen fascistiset valtiot ja niiden kanssa liittoutunut militaristinen Japani astuivat aivan avoimesti häikäilemättömän väkivaltapolitiikan tielle.

Saksassa oli nim. v. 1933 tapahtunut fascistinen vallankaappaus samoissa merkeissä kuin aikaisemmin Italiassa. Jo heti ns. Weimarin tasavallan julistamisen jälkeen oli Saksan suurpääoma vanhan aateliston ja sotilaspiirien kanssa aloittanut suunnitelmallisen taistelun kansanvallan tuhoamiseksi. Kommunististen kapinayritysten vastustamisen nimessä luotiin erinimisiä sotilaallisesti organisoituja järjestöjä, minkä lisäksi suurteollisuuden rahoittamana järjestettiin jättiläismäinen propagandakoneisto muokkaamaan yleistä mielipidettä demokratian vastaiseksi. Samaan suuntaan vaikutti myöskin Saksan melkoisen voimakas kommunistinen liike, jonka harjoittaman agitaation kärki oli suunnattu kansanvaltaista järjestelmää vastaan ja jonka toimeenpanemat rauhattomuudet antoivat kiitollista propaganda-aineistoa äärimmäiselle oikeistolle.

Lopulta siirtyi poliittisen elämän painopiste puolueilta näille erinimisille sotilaallis-poliittisille järjestöille, jotka tarpeen tullen voivat voimakeinoilla tehdä tyhjäksi parlamenttipäätökset. Vähitellen näistä järjestöistä kehittyi huomattavimmaksi Hitlerin v. 1919 perustama Saksan kansallissosialistinen liike, jonka alkuperäinen ohjelma oli omituinen sekoitus natsionalismista ja sosialismia muistuttavista iskulauseista. Viimemainittujen tosiasiallisen merkityksen Hitler jo v. 1928 julkisestikin kumosi, rauhoittaakseen suurpääomaa edustavia piirejä. Siitä oli seurauksena puolueen jatkuvan rahoituksen turvaaminen. Sen lisäksi saivat kansallissosialistit huomattavaa taloudellista tukea myöskin ulkomaalaisilta kapitalisteilta, varsinkin aseteollisuudelta. Versaillesin rauha, jonka eräisiin määräyksiin voittajavaltioiden porvariston kostonhalu oli lyönyt leimansa, ja kommunistivaara, joka kuitenkin oli voitettu jo tasavallan alkuaikoina, loivat edullisen taustan Hitlerin toiminnalle. Kun maailmansodan jälkeen toimeenpantu inflaatio sekä 1930-luvun vaihteessa vallinnut taloudellinen kriisikausi olivat ankarasti järkyttäneet Saksan talouselämää ja nimenomaan keskiluokan asemaa, selitti kansallissosialistinen propaganda sen kansanvaltaisen järjestelmän syyksi, kuten Versaillesin "häpeärauhankin". Samaan aikaan vetosi Hitler keskiluokan kansallisiin tunteisiin sekä houkutteli puolelleen "sosialistisilla" tunnuksillaan myöskin osan työväestöstä, jonka käsitteitä oli sekoittanut jo aikaisempi kommunistien demokratian vastainen toiminta. Niinpä Saksan ent. sisäministeri Severingin laskelmien mukaan oli n. 30 % SA-joukoista rekrytoitu kommunistisesta puolueesta.

Kansallissosialistien valtaanpääsy Saksassa v. 1933 merkitsi väki-valtapolitiikan voittoa, ei vain tämän maan sisäisissä oloissa, vaan myöskin kansainvälisissä suhteissa. Jo samana vuonna erosi Saksa Kansainliitosta ja aloitti voimakkaan asevarustelun. Samalla sen talouselämää ryhdyttiin järjestämään yksinomaan tulevaa sotaa silmälläpitäen. Samantapaiset "omavaraisuuspyrkimykset" ovat taloudellisen natsionalismin muodossa lyöneet leimansa kaikkien muidenkin maiden talouselämään, mikä on häiritsemällä tuotantoa sekä supistamalla kansainvälistä tavarainvaihtoa luonut tekijöitä, jotka ovat omansa lisää jännittämään muutenkin kriitillistä kansainvälispoliittista tilannetta.

Käyttäen hyväkseen Abessinian sodan luomaa tilannetta miehitti Saksan armeija maaliskuussa 1936 Reininmaan, joka oli demilitarisoitu sekä Versaillesin että Locarnon sopimuksen mukaan. Näistä viimeksimainitun oli Saksa aikoinaan allekirjoittanut täysin vapaaehtoisesti. Kansainliitto ei voinut tätäkään toimenpidettä estää, ja kun käännyttiin Italian puoleen, joka oli yksi Locarnon sopimuksen takaajavaltioista, selitti Mussolini pysyvänsä syrjässä, kunnes Abessinian sodan johdosta julistetut sanktiot kumottaisiin.

Fascistisen Italian ja kansallissosialistisen Saksan välillä oli ollut useita eturistiriitoja, jotka johtuivat Hitlerin pyrkimyksistä vallata Itävalta ja levittää sitä tietä Saksan poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa Unkariin, pikkuententen maihin ja Balkanille. Tämä tosiasia sekä Italian alueella olevien Tyrolin saksalaisten vähemmistökysymys olivat pitkän aikaa esteenä kahden diktatuurimaan väliselle lähentymiselle. Olipa Saksan ja Italian välinen tilanne jo kesällä 1934 ollut varsin uhkaavakin Itävallan kansallissosialistisen kapinayrityksen aikana, jolloin Italia alkoi taas lähentyä demokraattiseen Ranskaan ja Englantiin. Abessinian sota sekä sitä seurannut fascistivaltioiden yhteistoiminta Espanjan kansalaissodassa saivat Saksan ja Italian kuitenkin sopimaan keskinäiset riitansa. Lokakuussa 1936 solmittiin niiden välillä sopimus, ja myöhemmin tähän "Berliinin - Rooman akseliin" liittyi myöskin imperialistinen Japani, mikä merkitsi viimeistenkin toiveiden raukeamista kansainvälisestä yhteistyöstä rauhan hyväksi.

Espanjan kansalaissota on esimerkkinä siitä, kuinka nykyään fascistiset valtiot pyrkivät käyttämään hyväkseen myöskin eri maiden sisäisiä rauhattomuuksia, voidakseen niiden kautta levittää poliittista vaikutusvaltaansa. Espanja oli v. 1931 julistettu tasavallaksi, minkä jälkeen kansan demokraattiset ainekset ryhtyivät suurisuuntaiseen rakennustyöhön maassa vallitsevien ainutlaatuisten epäkohtien korjaamiseksi. Espanjahan oh siihenastisessa kehityksessään jäänyt vielä feodaalivaltion asteelle, jolle antoivat leimansa katolisen kirkon, upseeriston ja maa-aateliston valta-asema, mistä oli seurauksena kansan alhainen sivistystaso, maatalous- ja tehdastyöväestön häikäilemätön riistäminen sekä usein toistuvat sotilaskapinat. Näihin sekaviin oloihin toivat vielä lisänsä katalonialaisten ja baskilaisten tulenarat vähemmistökysymykset. Tasavallan alkuaikojen rakennustyö ei kuitenkaan saanut kauan jatkua rauhassa. Jo v. 1932 tekivät taantumukselliset ainekset ensimmäisen vallankaappausyrityksensä, joka kuitenkin epäonnistui. Seuraavana vuonna saivat monarkistisfascistiset ryhmät niihin liittyneen keskustan oikeistosiiven kanssa enemmistön parlamentissa, jolloin seurasi entisten olojen palautuksen aika. Se aiheutti kuitenkin vastavaikutuksen, aluksi työväestön epäonnistuneen ja verisesti kukistetun kapinayrityksen muodossa sekä helmikuussa 1936 toimeenpannuissa vaaleissa. Ns. "kansanrintama", johon liittyivät sosialistien ja vapaamielisten porvarien lisäksi myöskin siihen saakka parlamentaarisesta toiminnasta syrjässä pysyneet kommunistit ja anarkosyndikalistit, saavutti valtiopäivillä huomattavan enemmistön.

Nyt näytti alkavan lupaava yhteiskunnallisten uudistusten aika, joskin "kansanrintaman" äärimmäiset vasemmistoainekset aiheuttivat kohta vaalien jälkeen myöskin harkitsemattomia rauhattomuuksia. Käyttäen niiden lopettamista tekosyynä aloittivat Espanjan erilaiset oikeistoryhmät heinäkuussa 1936 kenraali Francon johdolla sotilaskapinan, joka muodostui pitkäaikaiseksi kansalaissodaksi. Sotilasvallankaappausta oli valmisteltu jo todennäköisesti vuodesta 1932 lähtien, jolloin kenraali Sanjurjon tekemä vastaava yritys oli epäonnistunut. Heti alusta saakka saivat kapinalliset sotilaallista apua sekä Saksasta että Italiasta, joiden imperialistisille pyrkimyksille Espanjan tärkeä sotilasmaantieteellinen asema tarjosi sopivan tukikohdan. Huolimatta Saksan ja Italian jatkuvista ase- ja sotilaskuljetuksista Espanjaan, osoittautui Kansainliitto nytkin kykenemättömäksi suojaamaan jäsenvaltionsa laillista hallitusta ja sen alueellista koskemattomuutta yhä ilmeisemmäksi käyviltä ulkomaiden vapauspyrkimyksiltä. Päinvastoin, kohta kapinan puhjettua asetettiin Espanjan laillinen hallitus, vastoin kansainvälistä oikeutta ja tapaa, tasavertaiseen asemaan kapinallisten kanssa. Elokuussa 1936 laadittiin ns. puuttumattomuussopimus, jonka tarkoituksena oli estää ulkopuolinen avunsaanti molemmilta taistelevilta puolilta. Se on kaikkine myöhempine lisäjärjestelyineenkin kuitenkin koitunut yksinomaan kapinallisten hyödyksi, sillä fascistiset valtiot ovat välittäneet siitä yhtä vähän kuin muistakaan tekemistään sopimuksista. Välillä ryhdyttiin niiden taholta Välimerellä suoranaiseen merirosvoukseenkin, joka ilmeni eri maiden kauppalaivojen upotuksina ja "tuntemattomien" vedenalaisten hyökkäyksinä englantilaisia sotalaivoja vastaan.

Espanjan kansalaissodan yhteydessä on yleisen sodan vaara ollut monta kertaa hyvinkin lähellä, joskin se on saatu vältetyksi useimmiten siten, että Kansainliitto ja demokraattiset valtiot - ennen muita vanhoillisen hallituksen johtama Englanti - ovat tehneet myönnytyksiä Saksalle ja Italialle. Espanjan kansalaissodan tapahtumat antoivat aiheen olettaa, että fascistiset valtiot muuallakin koettavat saada aikaan rauhattomuuksia aatteellisten kannattajainsa avulla, jotta voivat "järjestyksen pidon" tekosyyllä käyttää aseellisia voimia valtapiiriinsä laajentamiseksi. Kuten Itävallan ja Tshekkoslovakian tapaukset osoittavat, on tällaista menettelyä jo alettu soveltaa yleisesti.

Espanjan sodan kiinnittäessä puoleensa Euroopan suurvaltojen huomion ryhtyi Japani laajentamaan valloituksiaan Kiinassa. Maltillisempaa suuntaa edustaneiden poliitikkojen ja sotilaspiirien välinen valtataistelu päättyi Japanissa v. 1937 viimeksi mainittujen voittoon. Kun Neuvostoliitossa tapahtuneet kenraaliteloitukset olivat heikentäneet tämän maan armeijaa ja aiheuttaneet sisäisiä ristiriitoja, ei siitäkään taholta näyttänyt olevan pelättävissä tehokasta vastarintaa. Kesällä 1937 syntyi Kiinassa rauhattomuuksia, joihin vedoten Japani voi aloittaa sodan, tosin ilman virallista julistusta, kuten maailmansodan jälkeen on tullut tavaksi. Tässäkin tapauksessa on Kansainliitto osoittautunut täysin voimattomaksi hyökkääjää vastaan.

Vuoden 1938 aikana on fascististen valtioiden, lähinnä Saksan, hyökkäävä politiikka käynyt entistäkin häikäilemättömämmäksi, ilman että sen etenemiselle on Kansainliiton tai demokraattisten valtioiden taholta pystytty ainakaan tähän mennessä asettamaan esteitä.

Ensimmäinen näistä saavutuksista oli Saksan suorittama Itävallan valtaus v:n 1938 maaliskuussa. Jo ennen maailmansotaa oli esitetty ajatuksia Itävallan saksalaisen alueen liittämisestä muuhun Saksaan, josta olisi luotu demokraattinen tasavalta. Tällaisia ajatuksia olivat mm. julkisesti lausuneet Marx, Engels ja Lassalle. Maailmansodan jälkeen nämä Saksaan liittämispyrkimykset olivat hyvin voimakkaat, mm. niitä kannattivat monet huomattavat sosiaalidemokraatit, kuten äskettäin kuollut Otto Bauer. Olihan Saksan vanha hallitsijasuku nyt pois valtaistuimelta, ja Itävallan saksalaiset voivat odottaa kansanvaltaisen Saksan yhteydessä paljon suurempia kehitysmahdollisuuksia kuin uudessa, monessa suhteessa keinotekoisesti luodussa valtiossaan. Voittajavaltioiden pelko Saksan voimistumisesta aiheutti kuitenkin sen, että Itävallan saksalaisten kansanäänestysvaatimuksiin ei suostuttu. Sen jälkeen kuin kansallissosialistit olivat päässeet valtaan Saksassa, kylmenivät itävaltalaisten sympatiat naapurimaata kohtaan. ,Se terrori, jonka avulla Saksan kansan mielipiteitä "yhdenmukaistettiin", ei vetänyt puoleensa. Kuitenkin oli Itävallassakin toiminnassa kansallissosialistinen puolue, jota tuettiin aatteellisesti ja taloudellisesti Saksasta käsin. Tämä ryhmä teki jo, kuten mainittiin, v. 1934 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, jota varten sen todettiin saaneen apua Saksasta. Ne toimenpiteet, joihin hallitus tämän jälkeen ryhtyi, jäivät kuitenkin tuloksettomiksi. Jo vuoden 1934 alussa oli Itävallan vapauden luotettavin tuki, sosiaalidemokraattinen työväenliike, kukistettu verisillä taisteluilla, joten vanhoillisiin, ennenkaikkea katolismielisiin piireihin nojautuvalla diktatoorisella hallituksella ei ollut takanaan kylliksi laajaa kannatusta taistelussa kansallissosialisteja vastaan.

Kansallissosialistien provosoimat rauhattomuudet tulivat yhä lukuisammiksi, ja Itävallan liittokansleri Schuschniggin täytyi tehdä Hitlerille myönnytys toisensa jälkeen. Kun tilanne vuoden 1938 maaliskuussa näytti kestämättömältä, päätti liittohallitus vedota kansanäänestykseen, saattaakseen koko maailman tietoon Itävallan kansan enemmistön tahdon pysyä Saksasta riippumattomana. Hitler katsoi nähtävästi kansanäänestyksen tuloksen muodostuvan epäedulliseksi omille pyrkimyksilleen, sillä hän miehitti Itävallan sotajoukoillaan sekä suoritti välittömästi sen jälkeen ne muodolliset toimenpiteet, joiden kautta Itävalta liitettiin lopullisesti Saksaan. Tässäkin tapauksessa oli Kansainliitto osoittautunut täysin kykenemättömäksi turvaamaan jäsenvaltionsa itsenäisyyttä. Ja samalla tavoin kävi hieman myöhemminkin, kun Puola antoi uhkavaatimuksen, jonka edessä Kansainliiton jäsenvaltion Liettuan täytyi taipua, koska Puola uhkasi muussa tapauksessa marssittaa joukkonsa Liettuan alueelle.

Sen jälkeen oli kansainvälisen politiikan painopiste Tshekkoslovakiassa, johon Saksan anastuspolitiikka suuntautui. Tshekkoslovakian sudeettisaksalaisten kansallissosialistiset järjestöt harjoittivat avointa maanpetoksellista toimintaa alueensa erottamiseksi Tshekkoslovakiasta ja liittämiseksi Saksaan. Kansainliitto ei nytkään kyennyt antamaan uhatulle jäsenvaltiolleen minkäänlaista tukea. Vain eräiden suurvaltojen Tshekkoslovakian itsenäisyyteen liittyvät edut sekä tämän valtion voimakas puolustuslaitos ja päättävä esiintyminen valtiollisen riippumattomuutensa puolesta estivät Saksan toteuttamasta aikeitaan jo toukokuussa 1938. Kevään 1938 tilanne oli omansa osoittamaan, että vain tehokkaasti varustautuneiden kansanvaltaisten valtioiden yhteistyö voi panna esteet fascistimaiden häikäilemättömälle valloituspolitiikalle. Kun Saksa aloitti kuitenkin saman vuoden loppukesällä uuden painostuksen Tshekkoslovakiaa vastaan, perääntyivät Tshekkoslovakiaa tukeneet demokraattiset suurvallat viime hetkellä, mistä oli seurauksena Saksan sekä siihen myöhemmin liittyneen Puolan ja Unkarin vaatimusten toteuttaminen. Tshekkoslovakian kysymyksen ratkaisu merkitsi lopullista siirtymistä kansainvälisissä suhteissa vanhan voimapolitiikan linjoille, jolloin suurvallat yhdessä määräävät pienten valtioiden kohtalosta, ottamatta niitä lainkaan huomioon tasavertaisina neuvottelukumppaneina.

Vaikka Neuvostoliitto v. 1934 liittyi Kansainliittoon, ovat tämänkin valtion eräät epämääräiset olosuhteet olleet omiaan aiheuttamaan sekaannusta kansainvälispoliittisissa suhteissa. Tosin sen ulkopolitiikka ei ole nyttemmin enää ollut hyökkäävää, mutta eräät Neuvostoliitossa esiintyneet sisäiset ilmiöt eivät ole olleet, omansa herättämään kansanvaltaisten maiden luottamusta sitä kohtaan. Niinpä esim. Neuvostoliiton armeijassa, kouluissa, sanomalehdistössä ja kommunistisen puolueen eri tilaisuuksissa harjoitettu propaganda on vähitellen saanut sangen natsionalistisen sävyn. Samaan suuntaan viittaa myös se Neuvostoliiton alueella asuvien vähemmistökansallisuuksien sorto, jota varsinkin viime vuosina on harjoitettu. Sen lisäksi ovat kansanvaltaisissa maissa synnyttäneet epäluuloisuutta neuvostojärjestelmää kohtaan ne lukuisat "tuholaisjutut", joiden yhteydessä on tuomittu ja teloitettu sekä kommunistisen puolueen huomatuimmat edustajat että suuri joukko Neuvostoliiton talouselämän, hallinnon ja sotalaitoksen johtajia. Paitsi että nämä toimenpiteet ovat olleet inhimilliseltä kannalta katsoen tuomittavia, osoittavat ne myöskin, että Neuvostoliitto on tosiasiallisesti siirtynyt puoluediktatuuristakin henkilödiktatuuriin.

Se ilahduttava kansanvaltainen suuntaus, joka maailmansodan jälkeen oh vallitsevana valtioiden sisäisessä kehityksessä, ei siis kestänyt kauan. Kaikki ne valtiot, joissa demokratialla oli vankka pohjansa jo ennen maailmansotaa, ovat kylläkin säilyttäneet entisen asemansa. Sellaisia ovat Englanti, Ranska, Yhdysvallat, Sveitsi, Hollanti, Belgia ja kolme Skandinavian maata. Sen sijaan maailmansodan jälkeen syntyneistä uusista valtioista on vain Suomi tähän saakka säilyttänyt alkuperäiset demokraattiset valtiolaitoksensa. Muut näistä uusista valtioista ovat sen sijaan, yksi toisensa jälkeen, omaksuneet joko koko- tai puolidiktatoorisen hallitustavan, jonka vallitessa kansan laajojen kerrosten oikeudet ovat useinkin olemattomat. Ei tarvinne lähemmin perustella, millaista vaaramomenttia. tämä asiaintila merkitsee yleisen rauhan kannalta.

Kun siis maailmansodan jälkeinen lupaava kehitys on 1930-luvulla näin, ollen pysähtynyt, on se pakottanut myöskin eri maiden sosiaalidemokraatit määrittelemään uudestaan kantansa maanpuolustuskysymyksessä ja ottamaan huomioon täydelleen muuttuneen tilanteen asettamat vaatimukset. Kun on osoittautunut, että Kansainliitto ei kykene vastaamaan jäsenvaltioidensa turvallisuudesta, on myöskin kansanvaltaisten maiden täytynyt ryhtyä vahvistamaan puolustuslaitoksiaan, koska niiden suhteen tapahtuneet laiminlyönnit ovat omansa houkuttelemaan hyökkääjävaltioita vain entistä häikäilemättömämpään toimintaan, kuten esim. Englannin heikkous Abessinian sodan aikana osoitti. Kun Kansainliiton sanktioiden (pakotteiden) soveltaminen on suurvaltojenkin taholta ollut vain harkinnanvaraista ja niiden omista kansallisista eduista riippuvaa, on niiden pienten valtioiden, joiden asema sodan aikana on erikoisen uhattu, täytynyt vielä suuremmalla syyllä julistaa sanktioiden soveltaminen riippuvaksi kustakin yksityisestä tapauksesta.

Tietenkään yksityisten pienten valtioiden aseistautuminen ei anna lopullista turvaa hyökkäysuhkaa vastaan, ellei samalla saada entistä läheisempää yhteistyötä kaikkien demokraattisten valtioiden välillä. Siitä, että sellaiseen on käytännöllisiä mahdollisuuksia, ovat osoituksena monet yhteisesiintymiset ns. Oslo-valtioiden kesken sekä mm. Suomen ja Ruotsin välinen yhteistyö Ahvenanmaan puolustuskysymyksessä. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että diktatuurimaiden valtapoliittiset edut saattavat usein olla hyvinkin vastakkaiset, jolloin kansanvaltaiset valtiot voivat saada myöskin niiltä tilapäistä tukea puolustautuessaan hyökkääjää vastaan.

Sosiaalidemokraattien nykyisestä tilanteen arvioimisesta ovat merkkinä ns. Oslo-valtioiden ja nimenomaan pohjoismaiden asettuminen puolueettomuuspolitiikan kannalle vastakohtana Kansainliiton sanktioiden automaattiselle soveltamiselle sekä niiden myöntämät lisätyt määrärahat puolustuslaitoksille, samoinkuin julkisuuteen saatetut periaatteelliset kannanotot maanpuolustuskysymyksessä.

Niinpä viime vuosina on tehty kaikissa neljässä pohjoismaassa sellaisten hallitusten taholta, joissa sosialidemokraatit ovat joko määräävässä tai ainakin huomattavassa asemassa, esitykset ylimääräisistä määrärahoista puolustusvoimien tehostamiseksi. Vaikka nimenomaan Tanskan ja Norjan työväenpuolueet ovat olleet tunnettuja pasifistisista periaatteistaan, antoivat nekin niin yksimielisesti kannatuksensa näille esityksille, että vain muutama yksityinen kansanedustaja äänesti valtiopäivillä niitä vastaan. Mainittakoon, että esim. Ruotsissa, jossa puolustuslaitos ennästäänkin rakentuu vankalle pohjalle, myönnetään vv. 1936-1945 puolustuslaitoksen perushankintoihin yhteensä n. 432 milj. kruunua, minkä lisäksi vuoden 1939 budjettiesityksen mukaan ehdotetaan laivastolle 74 milj. kruunua.

Myöskin periaatteellisia kannanilmaisuja maanpuolustuskysymyksessä on annettu eri maiden työväenpuolueiden taholta. Niinpä Hollannin sosiaalidemokraattinen puolue on hyväksynyt uuden maanpuolustusohjelman, jossa on otettu huomioon nykyhetken asettamat vaatimukset. Skandinavian maiden työväenpuolueiden vastaava kanta on taas tuotu esiin parlamenttikeskusteluissa, puolue-elinten kokouksissa ja sanomalehdistössä. Nimenomaan Tanskan sosiaalidemokraattinen puolue on syksyllä 1938 antanut julkilausuman, jossa se vastustaa yksityisten maiden erillistä aseistariisuntaa ja Kansainliiton sanktioiden automaattista soveltamista sekä korostaa yhteistyön merkitystä pohjoismaiden kesken. Samoin on tammikuussa 1939 pidetty puoluekokous antanut julkilausuman, jossa se katsoo, että Tanskalla tulee olla tarpeellinen sotilaallinen voima sen puolueettomuuden loukkausten estämiseksi maalla ja merellä. Lokakuussa 1938 antoi myöskin Englannin työväenpuolueen toimeenpaneva neuvosto julistuksen, jossa vaaditaan asevarustelujen tehostamista maan puolustamiseksi sekä niiden velvoitusten täyttämistä varten, joita Englannilla on Kansainliiton ja brittiläisen kansainyhteisön jäsenenä. Joulukuussa 1938 hyväksyi myöskin Ranskan sosialistinen puolue päätöslauselman, jossa sanotaan puolueen tulevan varauksitta osallistumaan maan puolustamiseen kaikkea sellaista vastaan, joka voi uhata Ranskan koskemattomuutta, suvereenisuutta tai poliittista riippumattomuutta. Puolue ilmoittaa edelleen olevansa valmis yhteistyöhön kaikilla aloilla, mikäli maan turvallisuus sitä vaatii.

Sosiaalidemokraattien asettuminen myönteiselle kannalle oman maansa puolustusvoimien tehostamisen suhteen ei suinkaan merkitse luopumista lopullisista päämääristä, joina tulee edelleenkin olemaan pysyvän rauhantilan luominen ja yleinen aseistariisuminen, mikä on mahdollinen vain. voimakkaan kansojen liiton avulla seka yleisen kansanvaltaisen ja sosialistisen kehityksen tuloksena. Turvatakseen näiden päämäärien jatkuvat kehitysmahdollisuudet on kansanvaltaisten maiden sosiaalidemokraattien puolustettava myös tarpeen tullen voimakeinoin omien kansojensa valtiollista riippumattomuutta kaikkia ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä vastaan. Se merkitsee myös samalla demokratian ja työväenluokan tähänastisten saavutusten puolustamista.

SUOMEN ULKOPOLIITTISESTA JA SOTILASMAANTIETEELLISESTA ASEMASTA JOHTUVAT VAATIMUKSET

Suomi on maantieteellisesti sikäli edullisessa asemassa, että se tuskin houkuttelee mitään suurvaltaa suoranaiseen hyökkäyssotaan niiden etujen takia, joita maan valloitus sinänsä voisi tarjota. Kuitenkin sen alueen eräät osat, ja nimenomaan rannikot, ovat sotilaallisesti sangen merkitykselliset taisteleville puolille, jos Itämerellä syntyy aseellinen selkkaus kahden tai useamman suurvallan välillä. Kun ottaa huomioon sen poliittisen jännityksen, joka vallitsee Saksan ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa ja joka näyttää yhä vain kiristyvän, on tällainen sodan uhka hyvinkin mahdollinen.

Juuri Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa tarjoaisivat Suomen rannikot ja saaristo sangen tärkeitä tukikohtia molemmille sotaakäyville puolille. Niinpä Suomen alue voi houkutella Saksaa suunnittelemaan hyökkäystä täältä kautta Leningradin kimppuun sekä katkaisemaan Muurmannin radan ja sen kautta Neuvostoliiton yhteydet Pohjoiselle Jäämerelle. Ahvenanmaan omistaminen taas tarjoaisi kummallekin suurvallalle mahdollisuuden valvoa koko Pohjanlahtea ja Suomenlahtea sekä Itämeren pohjoisosan liikennettä. Myöskin Pohjois-Suomi ja nimenomaan Petsamo voivat olla tärkeitä sotilaallisia tavoitteita mahdollisen aseellisen selkkauksen sattuessa, varsinkin sen jälkeen kuin siellä viimeaikoina on tehty laajoja nikkeli-löytöjä. Ellei Suomen aluetta silloin kyettäisi puolustamaan niin tehokkaasti, että sen puolueettomuuden loukkaaminen vaatisi ainakin suuria uhrauksia, on pelättävissä, että jompikumpi taistelevista puolista yrittäisi mahdollisimman nopeasti vallata ainakin sodankäynnin kannalta itselleen tärkeimmät alueet. Keinona sen estämiseksi on tällä hetkellä Suomen oman puolustuskunnon tehostaminen sekä yhteistyö lähinnä niiden muiden pohjoismaisten valtioiden kesken, jotka haluavat myös säilyttää puolueettomuutensa kaikissa mahdollisissa selkkauksissa sekä joilla tässä suhteessa on yhteisiä etuja Suomen kanssa.

Aikaisemmin, jolloin Kansainliitto näytti voivan antaa takeita myöskin pienten valtojen turvallisuudesta, pyrittiin Suomen taholta kaikin tavoin vaikuttamaan sen aseman lujittamiseksi näitä takeita lisäämällä. Suomihan teki mm. v. 1926 ehdotuksen sopimukseksi kansainvälisen finanssiavun myöntämisestä hyökkäyksen tai hyökkäysuhkan alaiselle valtiolle. Kuten edellisessä luvussa on selostettu, on Kansainliiton arvovalta useiden 1930-luvun aikana tapahtuneiden kansainvälisten selkkausten ja niiden seurauksena olleiden oikeuden loukkausten yhteydessä alentunut siinä määrin, ettei siltä ole nykyoloissa odotettavissa tehokasta apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle valtiolle. Tästä seuraa myöskin, että jos pienet valtiot ryhtyvät ilman muuta toteuttamaan Kansainliiton julistamia sanktioita mahdollisessa suurvaltojen välisessä sodassa, joutuvat ne hyvin helposti itsekin mukaan sotaan, jossa Kansainliitto ei kuitenkaan kykene niille antamaan tarvittavaa apua. Tällaisen mahdollisuuden varalta antoivatkin ns. seitsemän liittoutumattoman maan hallitukset, niiden joukossa myöskin Suomi, v. 1936 Kansainliitolle selityksen, jossa mm. sanottiin, että niin kauan kuin peruskirjaa kokonaisuudessaan sovelletaan epätäydellisesti ja epäjohdonmukaisesti, nämä maat tulevat ottamaan sen huomioon peruskirjan 16. artiklaa (sanktio- 1. pakote artiklaa) soveltaessaan. Sen jälkeen on pienten valtioiden pyrkimys vapautua ehdottomista sanktiovelvollisuuksista ilmennyt monissa yhteyksissä vieläkin selvemmin. Ja onpa eräiden valtioiden, kuten Sveitsin ja Belgian puolueettomaksi julistautuminen tunnustettu jo jokseenkin yksimielisesti. Toukokuussa 1938 päätti myöskin Suomen hallitus, että Suomi, nykyään maailmassa vallitsevan tilanteen huomioonottaen, pidättää toistaiseksi itselleen oikeuden vapaasti päättää kustakin eri tapauksesta, missä se on valmis soveltamaan. Kansainliiton peruskirjan 16. artiklan säännöksiä. Vähän myöhemmin allekirjoitti sitten Suomen edustaja julkisen selityksen pohjoismaiden yhteisistä puolueettomuusmääräyksistä, jotka saatettiin sen jälkeen voimaan tasavallan presidentin antamalla asetuksella. Syyskuussa 1938 esittivät Suomi ja muut ns. Oslo-valtiot Kansainliiton yleiskokouksessa tämän sanktioiden harkinnanvaraista soveltamista koskevan kantansa, johon yhtyivät pääpiirteissään monien muidenkin maiden, mm. Englannin ja Puolan, edustajat.

Näin on siis olosuhteiden pakosta Suomenkin osalta jouduttu turvautumaan lähinnä oman maan puolustuskuntoisuuteen sekä toisiin pohjoismaisiin valtioihin, jotka pyrkivät säilyttämään puolueettomuutensa mahdollisen selkkauksen sattuessa. Vaikka pohjoismaiden kesken ei olekaan muodostunut mitään puolustusliittoa, on niiden hallitusten välinen yhteistyö, ennen muuta Ruotsin ja Suomen pääseminen samoille linjoille aikaisemmin niin tulenarassa Ahvenanmaan puolustamiskysymyksessä, osoittautunut tulokselliseksi myöskin käytännöllisiä sotilaspoliittisia kysymyksiä ratkaistaessa. Myöskin tämä yhteistyö on ollut omansa hälventämään niitä epäluuloja, joita eräiden maiden sanomalehdistössä on aikaisemmin esitetty Suomen ulkopolitiikasta. Ne toimenpiteet Skandinavian maiden puolustusvoimien vahvistamiseksi, joihin edellisessä luvussa viitattiin, ovat myöskin osoituksena siitä, että nämä kansanvaltaiset valtiot ja niiden hallitusvastuussa olevat sosiaalidemokraattiset puolueet ovat myös tarpeen tullen valmiit aseellisesti puolustamaan maatansa.

Kun Suomen sotilasmaantieteellinen asema mahdollisen selkkauksen sattuessa Itämerellä on vieläkin uhatumpi kuin muiden pohjoismaiden, lukuunottamatta Tanskaa, on meilläkin turvattava strateegisesti tärkeät alueet mahdollisia eri tahoilta tulevia hyökkäyksiä vastaan sekä pysyvillä puolustuslaitteilla että tehostamalla liikkuvien puolustusvoimien taistelukuntoisuutta. Tämän kaiken täytyy tietenkin tapahtua maan taloudellisen kantokyvyn rajoissa, ilman että kansan sosiaalisten ja sivistystarpeiden tyydyttäminen joutuu siitä kärsimään. Puolustuslaitoksen tehostamista varten tarvittavat varat on sen lisäksi pyrittävä keräämään välittömällä verotuksella, joka. kohdistuu lähinnä suurpääomaan, koska se useissa tapauksissa saa myös taloudellista hyötyä puolustuslaitoksen hankinnoista ja koska vähävaraiset yhteiskuntaluokat joutuvat kantamaan jo huomattavan suuren henkilökohtaisen sotilasrasituksen asevelvollisuuden muodossa. On muistettava, että yhtä tärkeä kuin aseellinen puolustusvalmius, on kansan puolustustahto. Sen lujittamiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että Suomen työväestöllä on todella puolustamisen arvoinen taloudellinen ja sivistyksellinen asema sekä mahdollisuudet sen edelleen kehittämiseen kansanvaltaisen valtiojärjestelmän sille suomien oikeuksien perusteella. Sellaiset puolustuslaitoksen ylläpidosta johtuvat rasitukset, jotka muodostuisivat olennaiseksi esteeksi työväestön elin- ja sivistystason kohoamiselle, merkitsisivätkin näin ollen tosiasiassa maan puolustuskunnon heikentämistä.

Puolustuslaitoksen lujittaminen ei myöskään saa johtaa omien sotilaallisten voimien yliarviointiin ja sen perusteella varomattomuuteen tai suorastaan vastuuttomaan uhkamielisyyteen ulkopolitiikassa. Suomen suhteessa ulkomaihin on jatkuvasti noudatettava ehdotonta puolueettomuuspolitiikkaa ja koetettava ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin valtioihin, ennen muuta tietysti rajanaapureihin sekä niihin demokraattisiin maihin, jotka vastustavat nykyistä väki-valtapolitiikkaa ja pyrkivät rakentamaan kansainvälistä rauhaa kollektiivisen turvallisuuden pohjalla.

Jotta Suomen työväestö voisi täydellä luottamuksella suhtautua maanpuolustuslaitokseen ja tuntea sen omaksensa, on myös saatava mahdollisimman suuri varmuus siitä, että se on ehdottomasti vain maan laillisen hallituksen käytettävissä ulkomaisen hyökkäyksen torjumiseksi tai niiden mahdollisten aseellisten vallankaappausyritysten kukistamiseksi, joiden tarkoituksena on maamme kansanvaltaisen valtiojärjestelmän väkivaltainen kumoaminen. Valitettavasti on itsenäisyytemme aikana puolustuslaitoksen, ja nimenomaan siihen kuuluvan suojeluskuntajärjestön piirissä ollut melkoisesti vallitsemassa sellainen henki, että se on ollut omansa loitontamaan työväestöä maanpuolustusharrastuksesta. Lisäksi ovat monet yksityistapaukset paljastaneet sen keskuudessa olevan henkilöitä, jotka ovat aktiivisestikin ottaneet osaa kansanvaltaista järjestelmää vastaan suunnattuun fascististen piirien johtamaan politiikkaan. Lapuan liikkeen rikolliseen toimintaan osallistumisesta jouduttiin erottamaan useita armeijan ja suojeluskuntien palveluksessa, jopa sangen huomattavassakin asemassa olevia upseereja. Aikaisemmin kuului myös huomattava joukko puolustusvoimien upseereja jäseninä Akateemiseen Karjala-Seuraan, vieläpä senkin jälkeen, kun mainittu järjestö oli jo täydellisesti joutunut fascistisen politiikan välikappaleeksi. Vaikka tämä lopetettiinkin päiväkäskyllä yli kymmenen vuotta jatkuneen olotilan jälkeen, osoittaa se kuitenkin, että varsinkin nuoremman, upseeristomme poliittinen mielenlaatu on eräs puolustuskysymyksemme kipeimpiä kohtia. Siihen on kuitenkin huomattavalta osaltaan syypää nykyinen oppikoululaitos, jonka opettajista on suuri osa hengeltään epäkansanvaltaista ainesta ja jonka oppilaiden keskuudessa harjoitettu poliittinen kiihoitus on luonut pohjan fascistiselle katsomukselle jo ennen, kuin tulevat upseerit ovat joutuneet kadettikouluun. Näin ollen upseeriston kasvatuskysymys liittyy olennaisesti koko opetuslaitoksen uudistamisen välttämättömyyteen.

Edellä oleva ei suinkaan merkitse sitä, että kaikkia upseereja tai edes huomattavaakaan osaa heistä voitaisiin rinnastaa eräisiin velvollisuutensa unohtaneisiin ja puolustuslaitosta vahingoittaneisiin yksilöihin, mutta se osoittaa jokatapauksessa, että tämän laitoksen piirissä ei ole tarpeeksi valvottu ja kasvatettu sitä kansanvaltaista henkeä, joka vain voi herättää kaikissa kansalaispiireissä luottamusta ja harrastusta maan puolustusvoimia kohtaan. Jo senkin vuoksi olisi eduskunnalle varattava nykyistä suuremmat mahdollisuudet valvoa puolustuslaitoksessa tapahtuvaa koulutusta ja sen henkeä. Se on myöskin tärkeätä puolustuslaitoksen hallinnon kontrolloimiseksi.

Varsinkaan suojeluskunnat eivät kaikista vastaväitteistä huolimatta ole voineet luopua siitä luokkahengestä, joka jäi niille perinnöksi kansalaissodan jälkeen. Niissä harjoitettu propaganda on usein suuntautunut avoimesti maan työväenluokkaa vastaan, jopa siinä määrin, että usein on julistettu boikottiin sellaiset puolueettomat osuustoiminnalliset liikelaitoksetkin, joiden jäsenistön pääosan tiedetään kuuluvan työväestöön. Suojeluskuntien palveluksessa ovat myös olleet useat fascististen laittomuuksien toimeenpanijat, ja Mäntsälän kapinan aikoina kävi ilmi, että sangen huomattavat suojeluskunta-ryhmät ryhtyivät tukemaan kapinallisten rikollista toimintaa. Aikaisempina vuosina osoitettiin suojeluskuntajärjestössä melkoista leväperäisyyttä näiden rikollisten rankaisemisessa, mikä on katsottava jyrkästi tuomittavaksi jo sotilaallisen kurin kannaltakin aseellisessa järjestössä. Kieltämättä suojeluskuntienkin jäsenistä/ja näin etenkin varsinaisella maaseudulla, on huomattava osa ainesta, joka on liittynyt vapaaehtoisesti mukaan pelkästä maanpuolustusharrastuksesta ja joka on varmaankin tuominnut järjestön piirissä tapahtuneet laittomuudet. Se sotilaalliselle järjestölle luonnoton riippuvaisuussuhde, joka osittain vielä vallitsee suurpääoman ja suojeluskuntien välillä varsinkin tehdasseuduilla, on kuitenkin vaikuttanut sen, että esim. paikallisissa suojeluskuntapäällystön nimitysasioissa on useinkin myös ulkopuolisilla tekijöillä vaikutusvaltaa, mikä johtaa poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yksipuolisuuteen p.o. päällystön kokoomuksessa. Ei olekaan näin ollen ihmeteltävää, että muuan työnantaja-piirien edustaja on voinut kerskua avoimesti Suomen vientiteollisuuden voivan panna liikekannalle kokonaisen jalkaväkidivisionan.

Kun ottaa huomioon sen kansalaissodan jättämän katkeruuden, joka on työväestön ja suojeluskuntien välillä ja jota eräillä tahoilla harjoitettu propaganda on jatkuvasti pyrkinyt ylläpitämään, sekä sentapaisen poliittisen toiminnan, johon edellä on lyhyesti viitattu, niin on ymmärrettävää, että tämän maan työväestö ei ole voinut myönteisesti suhtautua suojeluskuntajärjestöön. Sitäpaitsi ei työväestön olisi todennäköisesti mielellään nähtykään osallistuvan suojeluskuntatyöhön, ellei se olisi samalla luopunut myöskin poliittisesta vakaumuksestaan. Suojeluskuntiin liittymisen ehtonahan on "luotettavien" henkilöiden antama suositus. On ilmeistä, että jo tämä ehto on tehnyt sosialidemokraattien yhtymisen järjestöön melkeinpä mahdottomaksi. Ainakin eräillä tahoilla on nähtävästi tahdottu suojeluskuntajärjestö jatkuvasti pitää vain eräiden luokkien aseellisena voimakeinona.

Kun nykyisen kriitillisen kansainvälispoliittisen tilanteen vuoksi kaikki voimat on keskitettävä Suomen puolueettomuuden turvaamiseksi, on kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, että kaikki kansalaispiirit voivat täydellä luottamuksella suhtautua maanpuolustusvoimiin. Sen vuoksi on sen kasvatustyön, joka niissä suoritetaan, tapahduttava kansanvaltaisessa hengessä, minkä lisäksi on valvottava, etteivät puolustuslaitoksen palveluksessa olevat henkötil sekaannu politiikkaan. Tämä koskee myöskin suojeluskuntia, joiden puitteissa voitaisiin suhteellisen halvoilla taloudellisilla kustannuksilla järjestää sotilaallista koulutusta sekä ennen varsinaista asevelvollisuutta että sen jälkeen. Ennenkuin työväestö kuitenkaan voi tähän järjestöön suhtautua myönteisesti, on saatava varmuus siitä, että ne fascistisen hengen ilmaukset, joihin on aikaisemmin viitattu, saadaan vihdoinkin tukahdutetuiksi ja että suojeluskunnista poistetaan se luokkajärjestön luonne, joka tähän saakka on sille ollut huomattavassa määrin tunnusomainen.

Tämä edellyttää myöskin, että suojeluskuntajärjestö liitetään nykyistä kiinteämmin maan muiden puolustusvoimien yhteyteen, jolloin suurpääoman vaikutusvalta siinä heikentyy. Sen jälkeen kuin puolustusvoimat järjestettiin n.s. aluejärjestelmän pohjalla, tuli suojeluskuntien merkitys tasavallan puolustuslaitokselle entistä merkityksellisemmäksi mahdollisen liikekannallepanon sattuessa. Siitä huolimatta jäi yhteys aluejärjestelmään kuitenkin liian irralliseksi. Niinpä suojeluskuntapiireissä, jotka vastaavat rajoiltaan tarkasti sotilaspiirejä, on omat esikuntansa sotilaspiiriesikuntien lisäksi. Tällainen kaksijakoisuus on jo sekä sotilaallisista että taloudellisista syistä tuomittava, eikä sen puolustajilla voikaan olla määräävinä maanpuolustukselliset näkökohdat. Sen vuoksi olisi suojeluskuntapiirien esikunnat, sikäli kuin niitä yleensäkään pidetään tarpeellisina, ainakin alistettava välittömästi sotilaspiirin päällikön johtoon. Myöskin ylimmässä asteessa on suojeluskuntien asema maan muihin puolustusvoimiin verrattuna kokonaan erikoislaatuinen. Niinpä senkin jälkeen, kuin sotaväen päällikkö siirrettiin puolustusministeriöön, on suojeluskuntien päällikkö edelleenkin suoraan tasavallan presidentin alainen. Tässäkin suhteessa on jo yksinomaan sotilaallisistakin syistä epätarkoituksenmukaista keskityksen puutetta, minkä lisäksi periaatteellisesti järjestö saa tällä tavoin muihin puolustusvoimiin verrattuna liian riippumattoman ja etuoikeutetun aseman puolustusministerin ja maan hallituksen suhteen. Sen vuoksi on vaadittava, että suojeluskuntain päällikkö alistetaan suoraan puolustusministerin johtoon.

Niin ikään on pidettävä vaatimuksena, että suojeluskuntiin liittymiselle ei aseteta esteitä sen vuoksi, että asianomainen henkilö poliittisen vakaumuksensa perusteella on sosiaalidemokraatti. Ennenkuin työväestö voi myönteisesti suhtautua suojeluskuntajärjestöön, olisi tämä ja edellä hahmotellut, myöskin sotilaalliselta ja taloudelliselta kannalta tärkeät uudistukset pantava toimeen. Puoluekokouksen olisi annettava puoluetoimikunnalle tehtäväksi kehittää tätä kysymystä, m.m. ottamalla selvää, ovatko suojeluskunnat taipuvaisia korjaamaan edellä mainitut epäkohdat. Puoluetoimikunta voisi sitten aikoinaan esittää puolueneuvostolle, että tämä mahdollisesti valtuuttaisi puolueen jäsenet myöskin liittymään suojeluskuntiin, kun näyttää varmalta, että tämän järjestön yksinomaisenat ehtävänä on vain maamme puolustaminen ulkomaista vihollista vastaan sekä kansanvaltaisen valtiomuotomme turvaaminen sen sisäisten vihollisten vallankaappausyrityksiltä.

Nimenomaan puolustuslaitoksen päällystön ja alipäällystön kasvatuksessa on kiinnitettävä huomiota kansanvaltaisen ajattelutavan kehittämiseen, mille on luotava pohja jo aikaisemmassa yleisessä kouluopetuksessa. Kyvykkäälle alipäällystölle on järjestettävä tilaisuus täydentää opintojaan erilaisten kurssien avulla sekä mahdollisuus ansioittensa perusteella tulla ylennetyksi myös rauhan aikana upseeriksi, joskaan ei esiupseerin arvoon saakka. Mainittakoon, että sellaisessa maassa kuin Ranskassa, jossa upseerikasvatukselle asetetaan tunnetusti suuret vaatimukset, on myöskin vastaavanlaiset mahdollisuudet, niin että kyvykkäät henkilöt voivat n.s. aliupseerilinjaa seuraamalla päästä kohoamaan aina kapteeniksi saakka. Myöskin on puolustuslaitoksessa vakinaisesti palvelevalle alipäällystölle ja päällystölle turvattava riittävät toimeentulomahdollisuudet heidän "vastuunalaisessa työssään.

Kun maanpuolustuslaitos on vain väline valtion riippumattomuuden turvaamiseksi näinä kansainvälispoliittisesti rauhattomina aikoina, ei siitä saa tehdä mitään itsetarkoitusta, jonka varjolla harjoitetaan militaristista kiihoitusta joidenkin määrättyjen luokkien todellisten pyrkimysten naamioimiseksi. Sen vuoksi on entistä tehokkaammin valvottava, että kouluissa ei opetuksen yhteydessä enempää kuin ulkopuolisten järjestöjenkään toimesta harjoiteta kansalliskiihkoista ja sotaa ihannoivaa propagandaa. Samoin on valvottava niiden useiden puolivirallisten järjestöjen toimintaa, jotka vapaaehtoisen maanpuolustusharrastuksen nimissä useinkin ajavat määrätietoisesti oikeistopoliittisia pyrkimyksiä. Niissä tapauksissa, joissa tällaisten järjestöjen toiminnasta on todella käytännöllistä hyötyä maan puolustuskuntoisuudelle, kuten esim. väestösuojelulle ja ilmapuolustukselle, on se järjestettävä julkisten yhdyskuntien toimesta.

Sikäli kuin nykyinen epävarma kansainvälispoliittinen tilanne rauhoittuu, on pyrittävä keventämään maan sotilasrasitusta, vaarantamatta silti kuitenkaan maan turvallisuutta. Kun vain kollektiivinen -turvallisuusjärjestelmä kykenee lopullisesti luomaan yleisen rauhantilan, on sen kehittämiseen pyrittävä heti, kun siihen ilmenee käytännöllisiä mahdollisuuksia joko nykyisen Kansainliiton tai muun vastaavan kansainvälisen järjestön puitteissa. Sen vuoksi on myöskin Suomen pysyttävä jatkuvasti Kansainliiton jäsenenä sekä pyrittävä mahdollisuuksiensa mukaan kohottamaan sen arvovaltaa, siitäkin huolimatta, että se tällä hetkellä on kärsinyt tilapäisesti huomattavia tappioita.

KOMITEAN PONSIEHDOTUS JA KOMITEAN MIETINTÖÖN LIITTYVÄ ERIÄVÄ MIELIPIDE.

Komitea on perusteluihin liittyvästä ponsiehdotelmasta ollut muuten yksimielinen, paitsi että komitean jäsen K. H. Wiik on ehdottanut kahteen ponteen lisäkappaleen sekä kahteen ponteen muutetun sanamuodon. Näitä harvoja muutosehdotuksia tov. Wiik on tähän liitetyssä eriävässä mielipiteessään perustellut laajasti. Komitea katsoo asiakseen käsitellä erikseen tov. Wiikin tekemiä muutosehdotuksia niihin liittyvine perusteluineen.

Tov. Wiikin eriävän mielipiteen alkuosan suhteen, jossa hän polemisoi sitä puoluetoimikunnan päätöstä vastaan, jolla ulkopoliittinen ja maanpuolustuskomitea v:n 1936:n lopulla asetettiin, ei komitea katso tehtäviinsä kuuluvan osoittaa tämän polemiikin vääriä lähtökohtia muuta kuin siltä osalta, mikäli se komitean työtä koskee.

Eriävässä mielipiteessä lausutaan m.m. se vaara olevan olemassa, että asiaan kuulumattomat näkökohdat pääsevät nykyisissä oloissa vaikuttamaan päätöksiin, kun mennään uutta maanpuolustusohjelmaa puolueellemme hyväksymään. Kun kuitenkaan eriävän mielipiteen ilmaisijalla itselläänkään ei komiteassa osoittaudu olevan muuta kuin neljään ponteen lisättävää tai muutettavaa, eivät komitean muut jäsenet voi myöntää, että tämä vaara paljonkaan näyttäytyisi komitean työssä. Komitean muiden jäsenten mielestä on nykyinen kansainvälinen ulkopoliittinen ja maanpuolustustilanne siksi olennaisesti muuttunut, kuten perustelujen edelläolevissa luvuissa on laajasti osoitettu, että puolueemme nykyistä, vuoden 1930 puoluekokouksessa hyväksyttyä ulkopoliittista ja sotilasohjelmaa on joka tapauksessa pidettävä nykyiseen tilanteeseen soveltumattomana.

Puhumattakaan sentapaisista nyt sellaisenaan käytäntöön sopeutumattomista ulkopoliittisen ohjelman osista kuin esim. siitä, jossa sanotaan puolueen vastustavan sellaisia tulli- ja muita taloudellisia toimenpiteitä, jotka eristävät maamme muista maista, ja samaten periaatteessa vastustavan vapaan maahan- tai maastamuuton rajoittamista, on ennen kaikkea mainittava, että Suomea ja Kansainliittoa koskeva v:n 1930 ohjelman ponsi ei sisällä kannanottoa nykyään tärkeäksi muodostuneessa kysymyksessä, onko Suomen noudatettava Kansainliiton pakollisiksi edellytettyjä sanktioita. Toisessa kappaleessa sama ponsi pitää toivottavana, että Kansainliiton ulkopuolella olevat valtiot saataisiin siihen liittymään, millä toivomuksella ei ole mitään käytännöllistä merkitystä tällä hetkellä. Ohjelma ei yleensäkään anna minkäänlaista ohjetta puolueelle siitä, mitenkä tämän on suhtauduttava niihin probleemeihin, jotka fascististen valtioiden hyökkäävä asenne työväenliikettä ja kansanvaltaa vastaan on synnyttänyt. Ulkopoliittinen ohjelmahan suorastaan puhuu mahdollisimman pian tapahtuvasta aseistariisumisesta sosiaalidemokratian käytännöllisen politiikan kohteena samoinkuin kansainvälisten riitojen rauhallisesta ratkaisemisesta kansainvälisillä sopimuksilla, vaikka fascististen valtioiden aikaansaama uuden maailmansodan uhka ja tästä johtuva suurvaltojen kynsiin ja hampaisiin ulottuva kilpavarustelu työntävät nämä kysymykset taka-alalle ja päinvastoin väkisin pakottavat pientenkin maiden sosiaalidemokratian miettimään aseellisiakin keinoja maidensa itsenäisyyden sekä työväenluokan ja yleensä kansanvaltaisen vapauden puoltamiseksi. Nykyiseen tilanteeseen soveltumattomana on näin ollen pidettävä voimassaolevan puolueen sotilasohjelman ohjetta, että yleisen kansainvälisen tilanteen helpottamiseksi olisi ryhdyttävä viipymättä ja kaikkialla sotavoimien ja sotilasmenojen mahdollisimman suureen vähentämiseen, odottamatta yleistä aseistariisumista, sekä että Suomessakin olisi kaikin voimin tähän pyrittävä, mihin samassa ponnessa on, nähtävästi komitean eri jäsenten erilaisten pyrkimysten tuloksena, tehty ainoastaan se myönnytys, että silloisen maanpuolustusjärjestelmän tilalle olisi vaadittava uutta, kansanvaltaisille perusteille rakennettua ja vähemmän menoja vaativaa puolustusjärjestelmää, niin kauan kuin maamme työväki ei olisi kylliksi voimistunut saadakseen aikaan tuntuvamman, s.o. edellä määritellyn mahdollisimman suureen erilliseen aseistariisumiseen perustuvan aseistuksen supistuksen.

Komitean muut jäsenet ovat edelläolevan perusteella tulleet siihen käsitykseen, että nykyinen, v. 1930 hyväksytty puolueemme ulkopoliittinen ja sotilasohjelma on olennaisen tärkeissä kohdissa puolueen elinten toiminnan ja puolueen valistustyön ohjeeksi kelpaamaton ja että uusi ohjelma on välttämättömän tarpeellinen.

Mitä tulee niihin lisäyksiin ja muutoksiin, joihin tov. Wiik laajoin perusteluin päätyy, komitean enemmistö lausuu niistä seuraavaa:

Tov. Wiik ehdottaa ensinnäkin kansainvälistä politiikkaa koskevaan ponteen kappaleen, jossa tehostetaan sitä seikkaa, että vasta sosialistisen talousjärjestelmän avulla voidaan täydellisesti rauha turvata. Komitean muiden jäsenten mielestä tämäntapainen kappale kuuluu paremmin puolueen yleiseen periaatteelliseen ohjelmaan kuin puolueen ulkopoliittiseen ja maanpuolustusohjelmaan, jossa on hahmoiteltava ne tehtävät, jotka puolueen on nykyoloissa pyrittävä ratkaisemaan ulkopolitiikan ja maanpuolustuspolitiikan aloilla. Komitea tahtoo myöskin huomauttaa siitä seikasta, että se kuva, jonka tov. Wiik piirtää sosialistisen yhteiskunnan ristiriidattomuudesta selvästikin saattaa tarkoittaa vain tämän yhteiskuntajärjestelmän täydellistä ja lopullista astetta. Työtätekevien ja sorronalaisten yhteiskuntaluokkien on kuitenkin itseasiassa, valtiovallan haltuunsa saatuaankin, suoritettava pitkällinen työ ei vain luokkasorron lopettamiseksi kussakin maassa, vaan myös eri valtioiden välisten taloudellisten ja poliittisten vastakohtien tasoittamiseksi. Ilmeisesti johdetaan työtätekevät luokat harhaan, jos sosiaalidemokratian valistustyössä ei näille luokille selvästi osoiteta kuljettavan tien eri vaiheita.

Puolustuslaitosta koskevan ensimmäisen ponnen ensimmäisen kappaleen tov. Wiik tahtoo kokonaan toisin kirjoitettavaksi. Tärkein ero komitean enemmistön ja tov. Wiikin ehdottaman ponnen välillä on siinä, että jälkimmäisen mukaan koko puolustuslaitosta on vasta sitten ryhdyttävä edistämään, kuin on ensin voitu todeta ja saada takeet siitä että se pysyy uskollisena lailliselle hallitusvellalle. Komitean enemmistön mielestä ei ohjelmassa ole syytä ilman muuta velvoittaa sos.-dem. eduskuntaryhmää noudattamaan politiikkaa, jonka mukaan puolueen on m.m. kiellettävä kaikki määrärahat koko puolustuslaitokselta, niin kauan kuin ei ole jollakin tavalla todettu, että se täyttää tov. Wiikin mainitsema ttakeet. Komitean enemmistön ponsi ei tuollaiseen politiikkaan ryhmää velvoita, jo siitä syystä, että tämän enemmistön mielestä ei ole helppo todeta, milloin tällaiset takeet ovat olemassa. Tämä enemmistö on kuitenkin yhtä tietoinen kuin tov. Wiikkin siitä, mitenkä välttämätöntä on, että puolustuslaitoksen johto onkansanvaltaiselle valtiosäännölle luotettavissa käsissä ja että upseeriston valinnassa ja koulutuksessa huolehditaan sen kansanvaltaisen hengen kasvattamisesta. Enemmistön perusteluissa on tämä seikka myös tuotu yhtä selvästi esiin kuin tov. Wiikin perusteluissa. Tärkein kummankin kannan ero on kuitenkin siinä, että tov. Wiikin ehdottaman kappaleen hyväksyminen tekisi mahdottomaksi sos.-dem. puolueelle olla nykyisissä oloissa mukana hallituksessa. Tämähän on kuitenkin ainoa tapa, jolla puolueemme jo nykyoloissa voi pyrkiä asteittain kehittämään oloja sellaisiksi, että puheenaolevat takeet ovat olemassa.

Puolustuslaitoksen kansanvaltaistamista koskevaan ponteen on tov. Wiik tahtonut lisättäväksi uudeksi viimeiseksi kappaleeksi lauseen, jossa vaaditaan, että ne suojeluskunnat, jotka fascistisen liikkeen yhteydessä tai muuten ovat osoittautuneet epäluotettaviksi tai kansanvallalle vihamielisiksi, hajoitettaisiin. Komitean enemmistö pitää tämänkääntapaisen kappaleen ottamista k.o. ponteen tarpeettomana. Komitean ponnen ajatuksenahan on, johon myös tov. Wiik on yhtynyt, että on jätettävä vastaisen kehityksen ja, niinkuin jo aikaisemmin on perusteluissa sanottu, vastaisten neuvottelujen varaan, saadaanko suojeluskuntalaitoksen henki kansanvaltaan ja sosiaalidemokraattiseen työväenliikkeeseen suhtautumisessa nykyisestään muutetuksi. Jos tällaiset neuvottelut saataisiin aikaan ja johtaisivat tulokseen, merkitsisi se toisaalta kansamme puolustuskyvyn tehoskasta voimanlisäystä, mutta toisaalta myös turvaa suojeluskuntien fascististen ainesten suhteen. Mutta jos kehitys ei johda tähän tulokseen, osoittaa se, että suojeluskunnat eivät tahdo sos.-dem. työväestöä mukaan maanpuolustustyöhön, jolloin myös tämän työväestön asenne niihin on sen mukainen.

Lopuksi tov. Wiik ehdottaa rauhanomaisen mielipiteen ylläpitämistä ja kasvattamista koskevan ponnen alkuosan toisin kirjoittamista sillä tavalla, että heti ponnen alussa tähdennettäisiin sitä valistustyötä, jolla kansamme kaikki terveet ainekset olisi liitettävä yhteen vaatimaan rauhan säilyttämistä ja puolustusvoimien puhdistamista fascistisista tai muuten epäluotettavista aineksista ja joka olisi erityisesti kohdistettava myös niihin pikkuporvarillisiin ja talonpoikaisaineksiin, joille asian tärkeys ei ole vielä selvennyt. Komitean enemmistön mielestä ovat puheet "kaikista terveistä aineksista" ja "rauhan vaatimisesta" tässä yhteydessä ponsilauselmaan jo tyylillisesti huonosti soveltuvia. Komitean enemmistö ei ole myöskään tahtonut ottaa urakalle rauhan säilyttämistä ja puolustusvoimien puhdistamista vaativaa sosiaalidemokraattista valistustyötä erikoisesti pikkuporvarillisten ja talonpoikaiainesten keskuudessa, vaan pitää asiallisimpana ja riittävänä sitä asianomaisessa ponnessa esittämäänsä kantaa, jonka mukaan sosiaalidemokraattisessa valistustyössä on kasvatettava voimakas mielipide militarismia vastaan ja yleisen asevarustelujen supistamisen puolesta, niin pian kuin kansainvälinen poliittinen tilanne tekee viimeksimainitun mahdolliseksi.

Komitean enemmistö on edellä esittämillään syillä katsonut, että tov. Wiikin eriävässä mielipiteessä esitetyt ehdotukset komitean ohjelmaehdotuksen erinäisten- kohtien muuttamiseksi ja lisäämiseksi eivät merkitsisi ehdotuksen parantamista. Komitea ehdottaa näin ollen ensi puoluekokouksen hyväksyttäväksi seuraavan ulkopoliittisen ja maanpuolustusohjelman Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle:

SOSIALIDEMOKRAATTISEN PUOLUEEN ULKOPOLIITTINEN JA MAANPUOLUSTUSOHJELMA.

A. Ulkopoliittinen ohjelma.

Kansainvälinen politiikka.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue pyrkii, mikäli mahdollista, yhdensuuntaisesti muiden maiden sosiaalidemokraattisten. työväenpuolueiden kanssa, valtioiden keskinäiseen yhteisymmärrykseen ja yhteistoimintaan sekä luomaan kansainvälisen oikeusjärjestyksen, joka tekisi mahdottomaksi jollekin kansalle omien tai luuloteltujen erikoisetujensa hyväksi väkivaltaisesti loukata valtioiden välistä yhteisetua ja rauhaa ja jonka pohjalla, heti kun olosuhteet sen sallivat, voitaisiin ryhtyä asevarustelujen kansainväliseen supistamiseen. Tämä kansainvälinen oikeusjärjestys edellyttää kansainvälisiä valtiollisia, sosiaalisia ja taloudellisia elimiä.

Suomen ulkopolitiikka.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue pyrkii Suomen ulkopolitiikassa edistämään rauhallisten suhteiden kehittymistä toisten valtioiden kanssa, jolloin, samalla kuin pidetään kiinni oman maan oikeutetuista eduista, tarkoin vältetään loukkaamasta toisten valtioiden oikeutta tai myötävaikuttamasta sellaisiin oikeuksien loukkauksiin. Puolue hylkää sellaisen politiikan, joka asettaisi maamme joidenkin suurvaltojen tai suurvaltaryhmien etupolitiikan palvelukseen. Sen sijaan se pyrkii vahvistamaan Suomen suhteita nimenomaan skandinaavisten valtioiden kanssa.

Sodan syttyessä muiden valtioiden kesken on Suomen ulkopolitiikan pyrittävä pitämään maamme sodan ulkopuolella ja tällöin päättäväisesti torjuttava kaikki houkutukset maamme sotaan johtamiseksi toisten valtioiden mahdollisista lupauksista huolimatta. Jos Suomi kuitenkin vastoin tahtoaan joutuu sotaan, on sotilaallista ja taloudellista tukea etsittäessä pidettävä huoli siitä, ettei sen kautta vaaranneta maamme vastaista riippumattomuutta eikä sen kansanvaltaista valtiomuotoa.

Ulkopolitiikan kansanvaltainen valvonta.

Suomen eduskunnan tulee tehokkaasti valvoa maan ulkopolitiikan hoitoa, ennen kaikkea siten, että ulkoasiainvaliokunta seuraa hallituksen ulkopolitiikkaa ja tarpeen mukaan antaa sitä varten myöskin ohjeita.

Suomen suhde Kansainliittoon.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue on sitä mieltä, että maamme on edelleenkin pysyttävä Kansainliitossa siinä toivossa, että se voitaisiin nykyisestä lamatilastaan huolimatta vastedes muodostaa välineeksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen kehittämiseksi. Tähän päämäärään pääsemiseksi puolue kannattaa myös pyrkimyksiä Kansainliiton jatkuvaksi kansanvaltaistamiseksi. Niin kauan kuin jäsenvaltiot eivät johdonmukaisesti noudata Kansainliiton pakotemääräyksiä, puolue on kuitenkin sillä kannalla, että maamme on valtioiden välisissä selkkauksissa pidätettävä itselleen oikeus päättää kussakin eri tapauksessa, missä se on valmis soveltamaan pakotemääräyksiä.

Puolue vaatii oikeudenmukaista edustusta Kansainliiton kokouksiin lähetettävissä valtuuskunnissa, joissa puolueen jäsenten toiminta ei saa joutua ristiriitaan puolueen periaatteiden ja pyrkimysten kanssa.

B. Puolustuslaitos.

Suomen puolustuslaitos.

Niin kauan kuin kansainvälinen tilanne pysyy sillä tavoin kärjistyneenä, että millä hetkellä tahansa voi puhjeta uusi yleiseurooppalainen tai yleismaailmallinenkin sota, on maamme itsenäisyyden pääasiallisena suojana, sen jälkeen kuin Kansainliitto on menettänyt suurimmaksi osaksi merkityksensä maailmanrauhan turvaajana, pidettävä sen omaa puolustuslaitosta. Joskaan ei voida toivoa, että maamme puolustuslaitos kykenisi täysin suojaamaan maamme jonkin suurvallan sotavoimien hyökkäystä vastaan, vaatii kuitenkin Suomenkin kokoisen, hyvin varustetun maan valloittaminen hyökkääjältä niin suurta voimainponnistusta ja niin suuria uhrauksia, että sen ei kannata kevytmielisesti ryhtyä valloitussotaan.

Sitä vastoin on puolueen kaikin laillisin keinoin torjuttava joidenkin edesvastuuttomien ainesten niille edullisissa kansainvälisissä tilanteissa mahdollisesti suunnittelemat aikeet hyökkäyssodan aloittamiseksi.

Puolustuslaitokselle määrärahoja myönnettäessä on toisaalta pidettävä huolta siitä, ettei yhteiskunnallinen uudistustyö sen vuoksi joudu huomattavasti kärsimään.

Puolustuslaitoksen kansanvaltaistaminen.

On tarkasti valvottava, että nimenomaan puolustuslaitoksen johtavassa asemassa oleva päällystö on maamme kansanvaltaiselle valtiosäännölle luotettavissa käsissä. Upseeriston valinnassa ja koulutuksessa on pidettävä huolta siitä, että puolustuslaitoksen upseeriston henki ei muodostu kansanvallalle vihamieliseksi. Puolustuslaitoksen sisäisen eheyden vuoksi on myöskin luotava alipäällystölle mahdollisuuksia kohota yliupseereiksi. Nimenomaan on pyrittävä helpottamaan varattomien nuorukaisten mahdollisuuksia antautua sotilasuralle. Puolustusvoimien kanta-henkilökunnalle on taattava kunnolliset palkat.

Sekä asevelvolliset että puolustuslaitoksen kantahenkilökunta on turvattava kaikelta mielivallalta eikä heidän yleisiä kansalaisoikeuksiaan ole tarpeettomasti rajoitettava. Sotaväen rikoslaista on poistettava kohtuuttoman kovat rangaistusmääräykset. Puolustuslaitoksessa palvelevien ravinto-, asunto-, terveydellisistä ja sivistyksellisistä oloista on pidettävä riittävää huolta. Puolustuslaitoksen sotilaallisessa koulutuksessa ja kansalaisopetuksessa on vältettävä kaikkea puolueellisuutta.

Vaikka suojeluskuntien sotilaallinen merkitys saatetaankin myöntää, on niiden johtavissa aineksissa monesti ilmennyt mieliala sekä myöskin erinäisissä paikallisissa suojeluskunnissa määräävänä oleva henki yhä edelleenkin todettava sosiaalidemokraattiselle työväelle, vieläpä toisinaan kansanvallallekin vihamieliseksi. Puolue vaatii, että tässä suhteessa tapahtuu korjaus, ennenkuin työväestö saattaa suojeluskuntiin ottaa myötämielisen asenteen. Puolue jättää vastaisen kehityksen osoitettavaksi, voidaanko suojeluskuntalaitos saada sellaiseksi, että sosiaalidemokraattinen työväkikin voi siihen liittyä.

Hallituksen ja eduskunnan valta puolustuslaitoksen suhteen.

Puolustuslaitoksen johto alistettakoon jakamatta ja kokonaisuudessa puolustusministeriön alaisuuteen.

Eduskunnalle on varattava nykyistä suurempi valta valvoa puolustuslaitoksen hallintoa ja koulutusta. Liikekannallepanoon ei saa ryhtyä ilman eduskunnan suostumusta, paitsi milloin tämä kiireellisissä tapauksissa, maan puolustamiseksi välittömästi uhkaavaa ulkomaista hyökkäystä vastaan, käy välttämättömäksi, jolloin toimenpide on ilman viivytystä esitettävä eduskunnan hyväksyttäväksi.

Rauhanomaisen mielipiteen ylläpitäminen ja kasvattaminen maassa.

Samalla kuin sosiaalidemokraattinen puolue tunnustaa riittävän puolustuslaitoksen tehostamisen välttämättömyyden, katsoo se, että työväestön on erityisesti vierottava ja vastustettava kaikkia kansalliskiihkoisia pyrkimyksiä. Milloin sen henkisten järjestöjen toiminta suorastaan vaarantaa rauhaa, on se kiellettävä. Sosiaalidemokraattisessa valistustyössä on kasvatettava voimakas mielipide militarismia vastaan ja yleisen asevarustelujen supistamisen puolesta, niin pian kuin kansainvälinen poliittinen tilanne tekee viimeksimainitun mahdolliseksi. Koulu- ja muussa opetuksessa älköön levitettäkö kansanvallan vastaisia sekä yltiöisänmaallisia käsityksiä. Nimenomaan on ehkäistävä sellaisella pohjalla toimivien järjestöjen vaikutus opiskelijain keskuudessa. Kouluopetuksessa on päinvastoin annettava tietoja pyrkimyksistä kansainvälisen oikeusjärjestyksen toteuttamiseksi.

Eriävä mielipide.

Olen Puoluetoimikunnassa ollut sitä mieltä, ettei puolueemme ulkopoliittisen ja sotilasohjelman uudistamiseen olisi nyt ryhdyttävä, koska se ei ole mielestäni välttämätöntä ja koska, kuten kokemus on osoittanut, puolueemme hallituksessaolo supistaa sen harkintavapautta.

Kun toista vuotta sitten nousi kysymys valtion uudesta varusteluohjelmasta, oli puolueemme määrättävä suhtautumisensa siihen. Puolueemme voimassaolevan ohjelman mukaan "pyrkimyksiä sotilaallisten varustusten lisäämiseen on mitä ankarimmin vastustettava", ja 1936 vuoden vaaliohjelmassaan puolue oli luvannut toimia sotilasmenojen supistamiseksikin. Tämän mukaisesti puolueemme olikin toiminut. Se ei kyllä ole koskaan asettunut periaatteessa maanpuolustusta hylkäävälle kannalle, mutta se on epäillyt pienen maan puolustuksen mahdollisuutta, ja lisäksi on varsinkin viime vuosina kokemusten perusteella vakiintunut työläispiireihin se vakaumus, että maamme puolustuslaitos täytyy puhdistaa fascistisista aineksista, koska muuten, sikäli kuin nämä siihen vaikuttavat, laitos saattaa suorastaan vaarantaa sekä maamme sisäisen kansanvallan että sen ulkonaisen rauhan.

Miten asiain näin ollen, uuden laajan varusteluohjelman edessä, määrätietoisen ja taistelukykyisen työväenpuolueen piti esiintyä? Kuten Puoluetoimikunnalle antamassani kirjelmässä esitin, sen pitäisi mielestäni ryhtyä laajaan ja tehokkaaseen valistustoimintaan yleisen mielipiteen muodostamiseksi varustelupolitiikkaa vastaan ja sotavoimiemme puhdistamisen puolesta. Tämän valistustoiminnan piti sekä koota koko työväki että myös tehdä kansanvaltaisesti ajatteleville porvarillisille piireille selväksi tämän kysymyksen merkitys ja oikea luonne. Täten annettaisiin myös parhaiten tukea puolueemme ministereille, kun nämä hallituksessa vastustaisivat varustelukiihkoisten piirien pyrkimyksiä.

Toisin kävi. Ne puolueemme ainekset, jotka näistäkin asioista ajattelevat porvarien tapaan ja jotka alusta alkaen olivat olleet tyytymättömiä voimassaolevaan sotilasohjelmaamme, havaitsivat nyt mahdolliseksi sivuuttaa sen. Varusteluohjelman vastustaminen olisi johtanut hallituskokoomuksen hajaantumiseen. Työväki taas, joka äskeisen pulan ja taantumuskauden aikana oli huomannut oman heikkoutensa ja toivoi voivansa hallituksen kautta päästä jotakin vaikuttamaan, piti kiinni hallituksessaolosta. Hallituksessa ei yritettykään vastustaa laadittua varusteluohjelmaa, vaan hyväksyttiin se siellä yksimielisesti ja senjälkeen se ajettiin läpi puolue-elimissämme; toiseen suuntaan menevien lausuntojen ilmitulo estettiin.

Pahinta tässä oli se, ettei sanottua puolueohjelman ja vaalilupausten sivuuttamista edes perusteltu rehellisesti vallitsevan puoluepoliittisen tilanteen, toisin sanoen hallituksessaolon perusteella, vaan haettiin näennäisesti asiallisia, todellisuudessa teeskenneltyjä perusteluja. Väitettiin että Suomen täytyisi kansanvaltaisena valtiona varustautua sentähden, että fascistivaltiotkin varustautuvat - ikäänkuin tahdottiin uskotella, että Suomen sotalaitos nykyisessä kokoonpanossaan olisi sovelias esiintymään fascistivaltioita vastaan. Kun kuitenkin vaatimus sotalaitoksen puhdistamisesta oli työväen joukossa käynyt sangen yleiseksi, sisällytettiin tämä niihin päätöslauselmiin, jotka piirikokouksissamme asiasta hyväksytettiin, mutta annettiin vaatimukselle laimea, todellisuutta vastaamaton muoto: puhuttiin "kansanvaltaisen hengen vahvistamisesta puolustuslaitoksen keskuudessa" eikä nimenomaan puolustuslaitoksen puhdistamisesta, nähtävästi sentähden, että jos puhdistus olisi myönnetty tarpeelliseksi, olisi varustelumäärärahojen myöntäminen esiintynyt sitä omituisemmassa valossa.

Sen sijaan, että puolueemme olisi ryhtynyt kansaa tässä asiassa valistamaan, koonnut sitä ympärilleen ja johtanut sen esiintymistä, luotiin sen omaankin keskuuteen hämmennystä. Se käsitteiden hajoamistila, joka kaiken tämän seurauksena on - porvarien suureksi iloksi - työväen keskuudessa syntynyt, onkin erinäisissä työväenliikkeen piireissä muodostunut sellaiseksi, että sen pitäisi jo peloittaa niitäkin, jotka puolueessamme ovat ajaneet varustelupolitiikkaa ja keksineet sen yllämainittuja perusteluja.

Jos tällaisissa oloissa mennään uutta sotilasohjelmaa puolueellemme hyväksymään, on sama vaara olemassa: että asiaan kuulumattomat näkökohdat - pelko hallituskokoomuksen hajoamisesta, epämieluisain tunteiden herättämisestä pikkuporvarillisissa joukoissa y.m.s. - pääsevät vaikuttamaan päätöksiin. Jos niin kävisi, ohjelmamme menettäisi tärkeimmän merkityksensä, joka on työläisjoukkojen valistaminen. On myös todennäköistä, että uudenkin ohjelman monet hyvät kohdat jäävät, kuten nykyinenkin sotilasohjelmamme, vaille mielenkiintoa puolueemme johtavien piirien taholta ja että käytännöllistä merkitystä saa vain se kohta, joka antaa luvan myöntää tästä lähtien sotilasmäärärahoja. Mutta nyt jo myönnetyt määrärahat sitovat pitkäksi ajaksi valtion varoja siinä määrin, ettei rahaa vaativista yhteiskunnallisista uudistuksista (kuten sairaus- ja työttömyysvakuutuksesta) kannattane toistaiseksi puhua, saatikka sitten, jos uusia suuria määrärahoja myönnetään Ahvenanmaan linnoittamista tai laivaston lisäämistä varten ja jos kaiken lisäksi syntyy uusi talouspula. Näin ollen, ja puhdistusvaatimuksen pysyessä yhä toteutumattomana, ei ohjelmamme muuttaminen myöskään sotilasmäärärahoihin nähden voi olla kiireellistä. Muilta osiltaan ei komitean hyväksymä ohjelmaehdotus tiedä mielestäni olennaisia parannuksia nykyiseen ohjelmaamme verraten. Monet asiat sanotaan nykyisessä ohjelmassa tiukemmin ja selvemmin, ja mikäli parannuksia on - ennen kaikkea upseeriston kansanvaltaistuttamista koskevassa ohjelmaehdotuksen luvussa - voidaan niistä päättää erityisen päätöslauselman muodossa.

Siltä varalta, että puoluekokous kuitenkin haluaisi nyt hyväksyä uuden ulkopoliittisen- ja maanpuolustusohjelman, esitän komitean ehdotukseen muutamia muutoksia.

*

Aikamme sotilaskysymys on pohjaltaan sosiaalinen kysymys sekin; sitä on katseltava yhteiskuntaolojen antamaa taustaa vastaan. Niin myös Karl Marx - jonka suhtautumista sotiin kosketellaan komitean mietinnön alkuosassa - näki aina kansallisten kysymysten takana suurimman kysymyksen: köyhälistön pyrkimyksen vapauteen. Tältä kannalta hän arvosteli kaikkia muita kysymyksiä. Niin meidänkin on kysyttävä, mitä sotilaskysymykseen nähden vaatii köyhälistön etu, hyvin tietoisina siitä, että tämä etu on myös kansakunnan.

Varsinainen porvaristo on meidän aikanamme käynyt kaikissa maissa taantumukselliseksi. Sikäli kuin se voi määrätä asiain menosta, se uhkaa sekä kansojen sisäistä vapautta että myös niiden rauhaa.

Muutamissa maissa taantumusporvaristo on kokonaan voittanut köyhälistön käyttämällä sitä vastaan fascistisia liikkeitä, joiden kanssa sen kyllä sitten on täytynyt jakaa valta. Toisissa maissa tällaisia liikkeitä ei ole ollut porvariston käytettävänä (kuten Skandinavian maissa) tai ne ovat olleet liian heikot tai porvaristo on muuten epäröinyt niitä käyttämästä (länsi-Euroopan kansanvaltaisissa maissa) tai se on käyttänyt niitä vain joksikin aikaa, määrättyjen päämäärien saavuttamiseksi (Suomessa) tai pystyttänyt oman diktatuurinsa ilman niiden apua (balttilaisissa maissa). Nämä fascistiset liikkeet vaarantavat kaikkialla kansojensa sekä sisäisen että ulkonaisen vapauden ja rauhan, koska ne vallan saavuttamiseksi asettuvat palvelemaan vieraitakin etuja, jopa saattavat vieraiden anastajaluokkien tukemina nousta kapinaan omaa kansaansa vastaan (kuten Espanjassa). Muutenkin taantumusporvaristo uhraa luokkaetujensa hyväksi kansakuntansa elinetuja. Räikeimmän esimerkin tarjoaa viime vuosilta Englannin ja Ranskan porvaristojen politiikka, kun se Espanjaan sijoittamiansa pääomia silmälläpitäen on suhtautunut pikemmin myötämielisesti Francoon siitä huolimatta, että fascismin voitto Espanjassa ja Välimerellä merkitsisi mitä raskainta iskua Englannin maailmanherruudelle ja myös Ranskalle. Muuten johtavien maiden porvaristojen "rauhanmielisyys" johtuu suureksi osaksi siitä tietoisuudesta, että. uusi maailmansota jokseenkin varmasti johtaisi köyhälistön vallankumoukseen ainakin voitetuissa maissa. Tämä tietoisuus panee porvariston uhraamaan sekä omien että muiden kansojen elinetuja sodan välttämiseksi. Tämä on tärkeä pitää muistissa, jotta emme yliarvioisi "kansanvaltaisten" maiden rauhanmielisyyttä tai niiden yhteistoiminnan mahdollisuutta. Kapitalismin vallitessa ei täysin kansanvaltaisia maita ole; on kansanvaltaisia ja epäkansanvaltaisia aineksia, joiden keskinäinen voimasuhde on eri maissa hyvin erilainen.

Epäkansanvaltaisten ainesten voimavaroina ovat, taloudellisten voimavarojen lisäksi, suurimmaksi osaksi valtiolaitokset, myös tuomioistuimet, suureksi osaksi papisto, opetuslaitokset, sanomalehdistö y.m. sekä sotalaitokset. Mutta koska fascistiset äärimmäisyys-ainekset valppaasti ovat käsittäneet armeijan merkityksen ja pyrkineet pesiytymään siilien voidakseen tilaisuuden tultua käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, on armeijasta usein muodostunut valtio valtiossa, josta ei enää porvaristokaan voi kokonaisuudessaan määrätä. Mitä enemmän armeija on joutunut äärimmäisyysryhmien vaikutusvallan alaiseksi, sitä kiihkeämmin nämä sitä ylistävät, leimaten epäisänmaallisiksi kaikki yritykset armeijan alistamiseksi tarpeelliseen kansanvaltaiseen valvontaan tai puhdistuksen toimeenpanemiseksi sen riveissä. Kun sitten tarjoutuu tilaisuus maan syöksemiseksi sotaan etuoikeutettujen ryhmien anastushalun tyydyttämiseksi, kiihoitetaan äärimmilleen kansallisia intohimoja ja koetetaan uskotella köyhälistön joukoille, että nämäkin hyötyisivät voittoisasta valloitussodasta. Jos joukot ovat valistumattomia, saattavat ne todella hetkeksi unohtaa omat todelliset kärsimyksensä luuloteltujen "kansallisten" etujen ja kansallisen suuruuden takia. Myös voidaan tällaista armeijaa käyttää välineenä kansanvallan kukistamiseksi omassa maassa, kuten Espanjassa parhaillaan yritetään.

Nämä seikat osoittavat, mihin sosialistisen työväestön on, kussakin maassa ja myös kansainvälisesti, kohdistettava ponnistuksensa rauhan turvaamiseksi. Tärkeintä ei ole tässä sotalaitoksen mahdollisimman suuri lisääminen, vaan sen saattaminen luotettavan uskolliseksi kansanvaltaa kohtaan ja sen ohella ylipäänsä niiden ainesten vastustaminen, jotka vaarantavat rauhaa. Kapitalismi uhkaa rauhaa, kapitalismia on vastutettava. Päähyökkäys on kohdistettava kapitalismin päälinnoitukseen: porvariston taloudelliseen valtaan. Toisin sanoen: -sosialismiin on pyrittävä. Tämä perustotuus ei saisi jäädä sanomatta myöskään puolueemme sotilasohjelmassa. Pyrkimys sosialismiin, joka porvareita peloittavana ja yhteistoimintaa häiritsevänä on joutunut pois muodista, olisi nostettava oikeaan arvoonsa puolueemme toiminnassa ja sen ympärille koottava kaikki ne porvarillisetkin ainekset, joille sosialismi on tuova vapautuksen.

Siinä määrin, kuin sosialidemokratia täten voimistuisi - ja sen se täten tekisi varmemmin kuin väärän "reaalipoliittisilla" viisasteluille ja porvarillisille ennakkoluuloille kumartamalla - se voisi entistä voimakkaammin myös lyödä leimansa maamme ulkopolitiikkaan. Paras sisäpolitiikka on myös paras ulkopolitiikka. Mutta turhaa on luulla ja luulotella, että siihen päästään ilman päättäväistä taistelua pääoman herruutta ja sen yhteiskunta- ja valtioelämän eri aloilla (kuten armeijassa) esiintyviä ilmenemismuotoja vastaan.

Suomessa taantumusporvariston vaikutus on monella alalla suurempi kuin monessa muussa "kansanvaltaisessa" maassa, ja varsinkin armeijassa vallitseva tilanne on tässä suhteessa arveluttava. Nuorempi upseeristomme on pääasiassa lähtenyt fascististen ylioppilasjärjestöjen riveistä; useat sadat upseerit muutamia vuosia sitten hallituksen käskystä erosivat Akateemisesta Karjala-Seurasta, mutta jäivät armeijamme upseereiksi. Eihän alemman upseeristomme keskuudessa liioin siedetä edes porvarillis-kansanvaltaista ajatustapaa, puhumattakaan sosialistisesta. Lukemattomasti on ollut tapauksia, joissa upseerit ovat suhtautuneet vihamielisesti työväen pyrkimyksiin. Suojeluskunnissa taas fascistinen aines on erittäin voimakas; varsinkin näin on asianlaita Etelä-Suomessa, missä sodan sattuessa tärkeimmät ratkaisut tulisivat tapahtumaan ja missä fascistit voisivat, vieraisiin voimiin nojautuen, toimeenpanna kaappauksensa ennenkuin kansanvaltaisemmat voimat ehtisivät edes paikalle.

Tästä näkyy, miten puolustusvoimissa toimeenpantava puhdistus olisi - samalla kun se helpottaisi upseeriston lojaalisen osan asemaa - omiansa olennaisesti helpottamaan maamme ulkopoliittista tilaa ja niin myös suhteellisesti vähentämään sen sotilasmenoja. Suomella on, maantieteellisen asemansa takia, suuri mahdollisuus pysyä uuden sodan ulkopuolella, kun vain omassa maassamme olevat sodanhaluiset ainekset pidetään kurissa ja riistetään niiltä mahdollisuus vaikuttaa sotilaallisiin voimiimme.

Porvaristomme luokkaetu on myös määrännyt sen sotilaspoliittisen suhtautumisen. Aivan yksipuolisesti on varustauduttu vain idästä tulevaa hyökkäystä silmälläpitäen; fascistivaltion meritse tehtävän hyökkäyksen torjuminen ei ole vallanpitäjiämme kiinnostanut. Eikä sillä hyvä. Porvaristo laatii laskelmansa sillä pohjalla, että Suomen pitäisi voida puolustautua (Venäjää vastaan) niin kauan, että muualta (Saksasta) ehtisi tulla apua. Sitä ei tietenkään annettaisi ilmaiseksi, yhtä vähän kuin v. 1918, vaan muuttuisi Suomi uudestaan Saksan - tällä kertaa fascistisen Saksan - vasallivaltioksi ja olisi sen pakko ottaa sisäisissäkin asioissaan huomioon sen tahto. Sodankäynnissään taas Suomi joutuisi osallistumaan kansainvälisen fascismin rintamaan eikä "pohjoismaisesta yhteistyöstä" olisi enää puhetta. - Nähtävästi eivät nekään, jotka puolueessamme ovat edistäneet varustelusuunnitelmia, ole valmiit tekemään kaikkia näitä johtopäätöksiä.

Monet kokemukset - kuten Mäntsälän kapinan suojeluskuntien taholta saama kannatus - ovat jo ehtineet osoittaa ylläkosketeltujen kysymysten tärkeyden. Suomen puolustuskysymyksen ydin onkin tässä: miten puolustuslaitoksemme on puhdistettava fascistisista aineksista. Porvarillis-kansanvaltaisissa piireissä ei ole oltu sokeita nykyisessä tilanteessa piilevälle vaaralle, mutta on pelätty taantumusainesten kansalliskiihkoista demagogiaa ja pidetty yleensä mukavampana olla näkemättä mainittuja vaaroja. Sitä suurempi olisi sosialidemokraattisen puolueen velvollisuus yleisen mielipiteen herättämiseen nähden ollut. Osoittamalla olevansa selvillä tilanteen vaatimuksista ja asettumalla niitä ajamaan puolueemme olisi esiintynyt kansakunnan yleisen edun puoltajana. Sen olisi pitänyt osoittaa kaikille - pikkuporvareillekin ja talonpoikaisväestölle - mikä on kysymyksen yhteiskunnallinen tausta, missä ovat taantumusporvariston voimavarat ja miten kansanvallan etuja on niitä vastaan puolustettava. Täten vastustajain valheisänmaallinen agitatio olisi paljastunut; kansanvallan perusta olisi vahvistunut ja laskettu varmempi pohja tuleville ponnistuksillemme.

Toista tietä kuljettiin. Monet meikäläisetkin pelkäsivät juuri sitä valheisänmaallista demagogiaa, jonka paljastaminen on tärkeimpiä tehtäviämme. Jotkut myös toivoivat, että myöntymällä varusteluihin hankittaisiin mahdollisuus toimia hallituksesta käsin sotalaitoksen asiain saattamiseksi paremmalle tolalle.

Tulos on ollut kielteinen. Sotalaitoksen puhdistamisesta ei ole - huolimatta hallitusohjelmassa olleesta epämääräisestä lupauksesta - tullut mitään. Syy tähän on ilmeisesti ennen kaikkea se, ettei maassamme ole ollut sitä valveutunutta, voimakasta yleistä mielipidettä, joka olisi ajanut hallituksen eteenpäin ja antanut sille riittävää tukea. Tämä mielipide olisi siis luotava. Paljon on tässä suhteessa menetetty tähänastisten myönnytysten johdosta, mutta koskaan ei saa olla liian myöhäistä asian ottaminen oikealta kannalta.

Näin toimien laskettaisiin oikea pohja muiden kansanvaltaisten ainesten kanssa harjoitettavalle yhteistoiminnalle. Tätä nimittäin ei saisi helpottaa siten, että puolueemme uhraa oman vakaumuksensa siitä, mitä kansamme elinedut vaativat. Sen pitää levittää nämä periaatteensa ja koota työtätekevä kansa niiden ympärille.

Tällainen valistustoiminta vaikuttaisi omaan puolueeseemme erittäin terveellisesti. Se pakottaisi harkitsemaan kyseenalaisia probleemoja; työväen ajatusmaailmaan viime aikoina tunkeutunut porvarillinen rikkaruoho saattaisi tämän seurauksena tukehtua, ja ne voimanponnistukset, joita tällainen laaja valistustyö vaatisi, terästäisivät uudelleen puolueemme laimentuneen taistelukyvyn.

Ylläolevan perusteella ehdotan seuraavia muutoksia komitean ehdotukseen:

Kansainvälistä politiikkaa koskevaan lukuun olisi liitettävä näin kuuluva kappale:

Täydellisesti rauha voidaan turvata vasta sosialistisen talousjärjestelmän avulla, joka poistamalla luokkavastakohdat lakkauttaa mahdollisuuden luokkasorron ja -riiston harjoittamiseen niin kansallisessa kuin kansainvälisessä mittakaavassa ja liittää kansat yhteen korkeammaksi kokonaisuudeksi. Puolueen tärkein tehtävä, myös rauhan turvaamista silmälläpitäen, on siis koko työtätekevän ja sorronalaisen kansamme liittäminen sosialistisen ajatuksen ympärille.

Suomen puolustuslaitosta koskevan luvun alku kuuluisi:

Riistojärjestelmän yhä vallitessa maailmanpolitiikassa puolue tunnustaa Suomen puolustuslaitoksen tarpeelliseksi ja suostuu sitä edistämään, kun alempana mainitulla tavalla on saatu takeita sen pysymisestä uskollisena lailliselle valtiovallalle. Puolustuslaitoksen pääasiallinen tarkoitus on oleva, muiden valtioiden välisen sodan sattuessa, maamme rajojen puolustaminen mikäli mahdollista niin, etteivät muut valtiot voi käyttää sodankäynnissään hyväkseen Suonien aluetta. Hyökkäyssotaan älköön puolustuslaitostamme käytettäkö. Maamme puolustusvalmiutta lisättäessä on tarkkaan pidettävä silmällä myös fascistivaltioiden meritse tapahtuvien maihinnousuyritysten torjumista.

Puolustuslaitoksen kansanvaltaistamista koskevaan lukuun lisättävä uudeksi viimeiseksi kappaleeksi:

Ne suojeluskunnat, jotka fascistisen liikkeen yhteydessä tai muuten ovat osoittautuneet epäluotettaviksi tai kansanvallalle vihamielisiksi, on hajoitettava.

Rauhanomaisen mielipiteen ylläpitämistä ja kasvattamista koskevan luvun alkuosa muutettava kuulumaan:

Puolueen on jatkuvasti harjoitettava mitä tarmokkainta valistustyötä liittääkseen yhteen kansamme kaikki terveet ainekset vaatimaan rauhan säilyttämistä ja puolustusvoimien puhdistamista fascistisista tai muuten epäluotettavista aineksista. Tämä valistustoiminta on nimenomaan kohdistettava erittäin valppaasti myös niihin pikkuporvarillisiin ja talonpoikaisaineksiin, joille asian tärkeys ei ole vielä selvennyt.

Helsinki, tammikuun 8. päivänä 1939.

K. H. Wiik.

PUOLUETOIMIKUNNAN LAUSUNTO KOMITEAN EHDOTUKSESTA

Kansainvälisiä suhteita on viime vuosina ryhdytty hoitamaan monella tavoin toisin kuin aikaisemmin. Eräät valtiot ovat alkaneet hankkia omien rajojensa ulkopuolella aatteellisia ja sotilaallisia tukikohtia paitsi rahallisesti tukemansa propagandan, myöskin aseellisten voimakeinojen avulla. Tämän päämääränsä tavoittelussa ovat ne olleet valmiita hävittämään tiellään olevien valtioiden itsenäisyydenkin, voidakseen pystyttää ihannoimansa valtiollisen järjestelmän kukistuneen tilalle. Näin on määrättyjen yhteiskunnallisten aatteiden ja niiden perusteelle rakentuvien valtiollisten järjestelmien levittäminen vieraisiin maihin muodostunut valtion varoihin ja mahtikeinoihin nojautuvaksi eikä kansalaisten keskuudessa suoritettavaksi vapaaksi valistustyöksi. Sosialidemokratia sen sijaan on aina kannattanut kansojen itsemääräämisoikeutta ja kansainvälisten ristiriitojen rauhanomaista ratkaisua ja siinä tarkoituksessa myötävaikuttanut m.m. Kansainliiton toiminnan kehittämiseksi. Kun tilanne tässä kohdin eräiden suurvaltain menettelyn vuoksi on kuitenkin muuttunut, ovat myöskin eri maiden sosialidemokraattiset puolueet katsoneet tarpeelliseksi muuttaa kantaansa ja ryhtyä toimenpiteisiin varsinkin kansojen itsemääräämisoikeuden ja valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi orjuuttajia vastaan. On ollut lisättävä puolustautumiskeinoja ja myönnettävä siihen varoja. Näin on tehty myöskin meidän maassam-