Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/496

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n ohjelma vammaisten aseman parantamiseksi


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n ohjelma vammaisten aseman parantamiseksi
  • Vuosi: 1980
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SDP

Sosialidemokraattisen puolueen ohjelma vammaisten aseman parantamiseksi

SISÄLLYSLUETTELO

I Johdanto
II Yleiset periaatteet
III Keskeiset ympäristöt
1. Ympäristön asenteet
2. Perhe
3. Asuinympäristö
4. Muu rakennettu ympäristö
5. Päivähoito
6. Koulu
7. Työ
8. Vapaa-ajan ympäristöt
9. Laitokset ja muut erityisympäristöt
IV Vammaisen omien edellytysten vahvistaminen
V Vaikutuskohteet
VI Yhteiskunta kaikille

SDP:N OHJELMA VAMMAISTEN ASEMAN PARANTAMISEKSI

Hyväksytty SDP:n puolueneuvoston kokouksessa 19.11.1980

I Johdanto

Erilaiset ja eri tavoin syntyneet vammat aiheuttavat varsin samanlaisia ongelmia. Niinpä tässä ohjelmassa esitetyt periaatteet ja tavoitteet koskevat yhtä hyvin liikuntavammaisia, kehitysvammaisia, hengityselinsairaita, aistivammaisia kuin kaikkia muita ihmisiä, joilla on vamman tai pitkäaikaisen sairauden aiheuttamia rajoituksia elämässään. Vamman laatu on ohjelmassa mainittu vain silloin, kun esitetty vaatimus liittyy vamman erityisluonteeseen.

Yhteiskunnan eri toimintoja ja palveluja on tässä ohjelmassa käsitelty nimenomaan vammaisten tarpeista käsin. Sosialidemokraattien yleiset yhteiskuntapoliittiset tavoitteet sisältyvät periaateohjelmaan, Suuntaohjelmaan sekä lukuisiin erillisohjelmiin.

Vammaisuuden ehkäisy on osa vammaispolitiikkaa. Turvallisuuden lisääminen liikenteessä, työpaikoilla ja muussa ympäristössä on välttämätöntä. Henkistä ja ruumiillista rasitusta voidaan ehkäistä sovittamalla työn sisältö, työvälineet ja työympäristö ihmisen mittoihin ja tarpeisiin. Ihmisille on turvattava puhdas elinympäristö ja myrkytön ravinto, koska myös ympäristön saastuminen aiheuttaa pitkäaikaissairauksia ja vammaisuutta. Vamman syntymistä ja vaikeutumista sekä sairauden etenemistä voidaan ehkäistä parantamalla niiden varhaista toteamista ja lisäämällä terveydenhuollon toimintavalmiuksia.

II Yleiset periaatteet

Kaikille ihmisille on turvattava samanlaiset perusoikeudet ja mahdollisuudet täysipainoiseen elämään.

Ihmiset ovat erilaisia. Monet meistä ovat jollakin tavalla vammautuneita. Yhteiskunnan eri toimintojen suunnittelussa ja toteuttamisessa on lähdettävä ihmiskuvasta, joka sisältää ja hyväksyy erilaisuuden sekä arvoista, jotka edellyttävät kaikkien ihmisten huomioon ottamista.

Ihmisten elin- ja toimintaympäristön laatu vaikuttaa siihen, missä määrin vammaisuus aiheuttaa rajoituksia ihmisen elämässä. Vammaisuus on siten paitsi yksilön myös ympäristön ominaisuus. Vammaa ei aina voida parantaa, mutta ympäristöä voidaan aina kehittää siten, että se ottaa huomioon vammaisen tarpeet.

Vammaisten tulee voida käyttää kaikkia yhteiskunnan palveluja. Päivähoitoa, koululaitosta, työelämää, vapaa-aika- ja kulttuuritoimintaa sekä kaikkea rakennettua ympäristöä ja liikennejärjestelyjä on kehitettävä siten, että esteet vammaisten osallistumiselle poistetaan. Milloin vammaisen osallistuminen edellyttää erityispalveluja, ne eivät saa eristää vammaista muusta yhteisöstä.

Usein vamman aiheuttama haitta voidaan kokonaan tai olennaiselta osaltaan poistaa järjestelyillä, jotka perustuvat tekniikkaan tai toisten ihmisten apuun. Siksi on poistettava ympäristöesteitä, hankittava apuneuvoja ja palkattava henkilökohtaisia avustajia vamman aiheuttamien haittojen poistamiseksi.

Yhteiskunnan on huolehdittava vammaisten oikeuksien toteutumisesta. Vastuu on siten yhteiskunnan. Kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoinen työ voivat täydentää yhteiskunnan toimenpiteitä.

Vammaispolitiikan lähtökohtana on ympäristön sopeuttaminen myös vammaisten tarpeisiin. Vammaisten tarpeet huomioon ottava yhteiskunta ja yhteisö on parempi ja inhimillisempi kaikille ihmisille. Mikään tieto tai paraskaan tahto ei voi korvata vammaisten omia kokemuksia ja näkemyksiä ympäristötekijöiden ja palvelujen kehittämistarpeista. Vammaisille ja heidän järjestöilleen on luotava todelliset vaikutusmahdollisuudet niin, ettei ihmisten yhteiselämää koskevia yhteiskunnallisia ratkaisuja tehdä ottamatta huomioon niiden vaikutusta vammaisten asemaan.

III Keskeiset ympäristöt

Sosialidemokraattinen puolue katsoo, että tasa-arvon toteuttamiseksi ja vammaisten oikeuksien turvaamiseksi on ensisijassa vaikutettava ihmisten elinympäristöön.

1. Ympäristön asenteet

Vamma on vain yksi ja tuskin koskaan tärkein tekijä ihmisen lukuisten ominaisuuksien joukossa. Kuitenkin muut ihmiset helposti kiinnittävät huomion vain vammaan ja kohtelevat vammaista henkilöä erikoisella tavalla; välttelevästi, säälivästi, vähättelevästi, holhoavasti jne. Ihmisten epäluonnollinen käyttäytyminen suurentaa vammaa myös vammaisen omassa mielessä ja johtaa lisäksi vammaisten syrjintään niin arkielämän lukemattomissa tilanteissa kuin myös yhteiskunnallisissa päätöksissä.

Oikea tieto vammaisuudesta ja mahdollisuus tutustua vammaisiin omassa elinpiirissä poistaa ennakkoluuloja ja luontevan kanssakäymisen esteitä.

Vammaisjärjestöjen toimintaa tiedon levittämisessä, vammaisten tarpeiden esiin tuomisessa ja päätöksentekijöiden painostamisessa on tuettava.

Koulun opetusohjelmiin ja julkisiin tiedotusvälineisiin on saatava asiallista tietoa vammaisuudesta sekä ohjausta siitä, miten ihmiset voivat omalla käyttäytymisellään helpottaa erilaisten vammojen aiheuttamia rajoituksia vuorovaikutuksessa, kuten liikuntavammaista liikkumisessa, kuulovammaista puheen ymmärtämisessä jne.

Asenteiden muodostumisen kannalta on tärkeää tottua siihen, että ihmiset ovat erilaisia ja että erilaiset ihmiset voivat toimia yhdessä. Tämä on otettava huomioon päivähoidossa, koulussa, työelämässä, asuinympäristössä, vapaa-ajan ympäristöissä ja liikennejärjestelyissä.

2. Perhe

Perheen tulee voida muodostaa turvallinen ja hyvin toimiva yhteisö myös silloin, kun siinä on vammainen jäsen.

Palvelut on tuotava perheen luo avopalveluja voimakkaasti kehittämällä. Vammaista perheenjäsentä ei pidä tarpeettomasti erottaa muusta perheestä hoidon, kuntoutuksen, koulutuksen taikka muiden palvelujen saamiseksi.

Lapsen syntyminen vammaisena samoin kuin lapsen tai aikuisen perheenjäsenen vammautuminen tai vakava sairastuminen aiheuttaa perheelle miltei aina kriisin, josta selviytyminen vaatii usein ulkopuolista tukea. Terveyskeskuksen on järjestettävä perheen henkinen tuki sellaiseksi, että perheellä on voimia käydä kriisinsä läpi. Perheelle on annettava rehellistä tietoa sairaudesta tai vammasta, sen vaikutuksista ja hoidosta. Perheen kuunteleminen, rohkaiseminen ja eristymisen ehkäiseminen on välttämätöntä kriisivaiheessa.

Usein perhe tarvitsee tuekseen sellaisen henkilön, joka tuntee perheen kokonaistilanteen, auttaa perhettä saamaan vammaisen jäsenen tarvitsemat palvelut, rohkaisee ja tukee perhettä tehtävässään. Tämän vastuuhenkilön tulee olla terveys- tai sosiaalitoimen lähipalvelupisteessä.

On huolehdittava siitä, että vammaisen perhe on selvillä, kuka on heidän vastuuhenkilönsä, jonka puoleen he voivat aina kääntyä. Yhteistyösuhteen jatkuvuus on turvattava.

Terveys- ja sosiaalitoimella tulee olla valmiudet yhteistyössä muiden viranomaisten ja alan järjestöjen kanssa huolehtia siitä, että perhe saa oikeaan aikaan kaikki tarvitsemansa palvelut, kuten kodinhoitoapua, kuljetusapua, erityisohjausta vammaisen tai pitkäaikaissairaan perheenjäsenen kotona tapahtuvassa hoidossa ja kuntoutuksessa sekä ammatillista apua täydentävän vapaaehtoistyön antamaa tukea.

Mikäli perheiden opastus edellyttää sellaista asiantuntemusta, jota ei ole mahdollista saada paikallistasolla, on alue- tai keskussairaaloiden järjestettävä perheiden kuntoutusohjaus. Myös sosiaalipalvelujärjestelmään on luotava paikallisten palvelujen täydennykseksi kuntoutusohjaajaverkko niiden perheiden tukemiseksi, joissa on vaikeasti vammainen perheenjäsen.

Vaikeastikin vammaisen henkilön elämistä perheyhteydessä on tuettava palveluin, taloudellisin järjestelyin ja henkisesti rohkaisten. Vammaista hoitavia perheen muita jäseniä ei kuitenkaan saa asettaa ylivoimaiseen tilanteeseen. Perheenjäsenille on turvattava säännöllisin väliajoin loma hoitotehtävästään joko käyttäen kunnallisia kodinhoitopalveluja taikka järjestämällä esimerkiksi asumispalvelujen yhteyteen mahdollisuuksia vammaisen lyhytaikaiseen majoitukseen muiden perheenjäsenten loma-ajaksi.

Aikuisen vaikeavammaisen saattaa olla vaikea solmia ihmissuhteita ja muodostaa omaa perhettä ympäristön holhoavien ja ymmärtämättömien asenteiden vuoksi. Erityisesti vammaisten hoidon ja kuntoutuksen parissa työskentelevien ammattihenkilöiden tulisi rohkaista vammaisia läheisiin ihmissuhteisiin ja oman perheen perustamiseen sekä toimia yleisten ennakkoluulojen poistamiseksi.

Yhteiskunnan tuki on järjestettävä siten, että kaikissa vaiheissa turvataan vammaisen ja hänen perheensä itsemääräämisoikeus.

3. Asuinympäristö

Vammaisen tulee voida asua mahdollisimman normaalissa elämänympäristössä. Hissin puuttuminen kerrostalosta, ovi, josta pyörätuoli ei mahdu, jopa liian korkea kynnys, estävät vammaisen asumisen ja vierailunkin talossa. Yhteiskunnankin lainoittamassa asuntotuotannossa syntyy näitä puutteita kustannusvaatimusten ja suunnittelemattomuuden vuoksi. Rakennuslainsäädännön määräysten noudattamista on valvottava tehokkaammin, minkä lisäksi määräyksiä on laajennettava ja tarkennettava siten, että asuinympäristöjen, asuintalojen ja asuntojen suunnittelussa, rakentamisessa, sisustamisessa ja varustamisessa otetaan ehdottomasti aina huomioon liikunta- ja muiden vammaisten tarpeet.

Vammaisten yksilöllisiä tarpeita palvelevat järjestelyt tulee rahoittaa kokonaan julkisilla varoilla mukaan lukien jo rakennetussa asuinympäristössä ja asunnoissa tarvittavat muutostyöt.

Vammaisen asuminen on ensi sijassa turvattava omassa asunnossa tavallisessa asuinyhteisössä tarvittaessa henkilökohtaisen avustajan avulla. Milloin tällainen ratkaisu ei ole mahdollinen, on vammaiselle järjestettävä palveluasunto. Palveluasuntojen tulee sijaita pienissä yksiköissä ja palveluhenkilökunnan riittävyydestä on huolehdittava. Vammaisten palvelutaloissa tulee olla mahdollisuus myös perheasumiseen ja kiinteään vuorovaikutukseen lähiyhteisön kanssa. Asukkaiden edustajia on valittava palvelutalojen hallintoon.

Asuntotilanteen yleisellä kohentamisella ja vammaisten tarpeet huomioon ottavalla asuntojen tuotanto- ja korjaustoiminnalla on huolehdittava siitä, että vammaisia ja pitkäaikaissairaita, jotka avopalvelujen tuella suoriutuvat omassa asunnossa ei tarpeettomasti pidetä sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa.

4. Muu rakennettu ympäristö

Vammaisten toiminta- ja osallistumismahdollisuuksien kannalta liikennejärjestelyt ja -välineet sekä julkisten ja yksityisten palvelupisteiden rakenteelliset ominaisuudet ovat ratkaisevan tärkeitä.

Kadut ja muut kulkuväylät on rakennettava vammaisten tarpeet huomioon ottaen. Julkisen liikenteen palvelukyvyn kehittäminen on ensisijaista myös vammaisten kannalta. Joukkoliikennevälineet on suunniteltava sellaisiksi, että niiden käyttö on helppoa ja turvallista myös vammaisille. Vammaisuudesta aiheutuvat erityisnäkökohdat on otettava huomioon opasteissa, kuulutuksissa ja muussakin asiakaspalvelussa. Terminaalit ja seisakkeet on rakennettava siten, että liikuntaesteiset ja muut vammaiset voivat niitä käyttää. Julkisten tilojen ja keskusten välittömässä läheisyydessä tulee olla vammaisille varattuja pysäköintipaikkoja. Julkisen liikenteen täydennyksenä on järjestettävä vammaisten tarvitsemia kuljetuspalveluja.

Vammaisille on turvattava pääsy kaikkiin yleisöä palveleviin toimintapisteisiin. Rakennuslainsäädäntöön on otettava selkeät määräykset yleisöä palvelevien rakennusten kulkuteiden ja varustuksen toteuttamisesta siten, että pyörätuolia käyttävien ja muiden vammaisten liikkuminen on esteetöntä ja turvallista. Valtion, kunnan ja julkisyhteisöjen olemassaolevissa palvelutiloissa on tehtävä vammaisten liikkumisen kannalta tarpeelliset korjaukset.

5. Päivähoito

Vammaisella lapsella tulee olla mahdollisuus kasvaa muiden kanssa, tottua yhteistyöhön ja sosiaalisiin tilanteisiin voidakseen mahdollisimman varhain liittyä monipuoliseen yhteisöön. Yhtä tärkeätä on, että kaikki lapset pienestä pitäen tottuvat erilaisuuteen ja oppivat olemaan myönteisessä ja luontevassa yhteistyössä vammaisten tovereidensa kanssa.

Vammaisten lasten päivähoito tulee järjestää ensisijaisesti yhdessä muiden lasten kanssa päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Vammaisten lasten erityistarpeet on otettava huomioon päivähoidon sisällössä. Erityistä painoa on pantava erilaisuutta hyväksyvän, suvaitsevan ja erilaisten ihmisten yhteenkuuluvuutta korostavan ihmiskuvan ja toimintatavan luomiseen. Päiväkotien tilat on suunniteltava liikunta- ja toimintaesteettömiksi. Jo olemassa olevissa rakennuksissa on tehtävä tarpeelliset muutostyöt.

Päivähoidon yhteydessä vammaiselle lapselle on järjestettävä hänen tarvitsemaansa kuntoutusta ja harjaannusta puheterapeuttien, lääkintävoimistelijoiden ja muun erityishenkilökunnan avulla. Vammaiselle lapselle on tarvittaessa järjestettävä henkilökohtainen avustaja. Päivähoidon tulee toimia kiinteässä yhteistyössä kunnan terveys- ja sosiaalipalvelujen kanssa lapsen kuntoutuksen järjestämisessä.

Kotona hoidettavien vammaisten lasten tulee voida osallistua viimeistään kolmen vuoden ikäisinä osapäiväiseen päiväkotitoimintaan.

Päivähoidossa on tunnettava erityistä vastuuta vammaisen lapsen kouluvalmiuksien kehittämisestä.

Haja-asutusalueella asuvien vammaisten tulee voida osallistua viriketoimintaan ja saada asiantuntevaa harjaannusta. Tämä voi tapahtua esimerkiksi kiertävien päiväkotien taikka ns. avoimien päiväkotien avulla. Lasten muussakin leikin ja toiminnan ohjauksessa, kuten leikkikenttätoiminnassa, tulee ottaa huomioon myös vammaiset lapset.

6. Koulu

Hyvä koulutustaso on tärkeimpiä niistä tekijöistä, joilla voidaan korvata vammasta tai sairaudesta aiheutuvia rajoituksia työelämässä ja laajemmin yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Sen vuoksi vammaisilla lapsilla, nuorilla ja aikuisilla tulee olla mahdollisimman esteettömät opiskelumahdollisuudet.

Vammaisten on ensisijaisesti voitava opiskella niissä oppilaitoksissa, joissa lapset, nuoret ja aikuiset yleensä saavat koulutusta. Vammaista oppilasta ei tule eristää kodistaan, vaan hänen tulee voida käydä koulua kotoa käsin.

Vammaisen oppilaan opetus tulee järjestää normaaliluokissa niin pitkälle kuin mahdollista. Tämä voi edellyttää luokkakoon pienentämistä, avustajan käyttämistä, osa-aikaista erityisopetusta ja tukiopetusta.

Vammaisen oppilaan tarvitsemat apuvälineet on järjestettävä koulun puolesta. Samoin on koulun huolehdittava siitä, että oppilaat saavat oppimateriaalin muodossa, jota voivat käyttää.

Koulujen tulee toimia yhteistyössä sosiaali- ja terveyspalveluiden kanssa ja kouluissa tulee olla riittävästi opinto-ohjaajia ja muuta oppilashuoltohenkilöstöä niin, että vammaiset lapset ja nuoret saavat tarvitsemansa palvelut.

Vaikeavammaiselle oppilaalle on tarvittaessa järjestettävä henkilökohtainen koulunkäyntiavustaja. Henkilökohtainen avustaja on erityisen tärkeä uuden kouluvaiheen alkaessa, jolloin vammaisen oppilaan, luokkayhteisön, opettajien ja koko oppilaitoksen yhteistyö on vasta muotoutumassa.

Vammaisen oppilaan tuki on järjestettävä sellaiseksi, että opettajat kokevat vammaisen lapsen ja nuoren opetuksen myönteisenä haasteena eikä ylimääräisenä rasituksena. Opettajilla tulee olla mahdollisuus työnohjaukseen vammaisuuden aiheuttamien ongelmatilanteiden ratkaisussa. Myös oppilastovereita on rohkaistava ottamaan vastuuta vammaisen oppilaan suoriutumisesta kouluyhteisössä.

Koulujen koe- ja tutkintotilaisuudet tulee järjestää siten, että ne antavat myös vammaiselle todellisen mahdollisuuden osoittaa suoritustasoaan. Esimerkiksi aistivamma tai kirjoittamista haittaava vamma edellyttävät erityisjärjestelyjä koe- ja tutkintotilaisuuksissa. Oppisaavutusten arvioinnissa tulee muutoinkin ottaa huomioon vammaisuudesta aiheutuvat erityisnäkökohdat ja korostaa vammaisen oppilaan omaa kehitystä suhteessa lähtötilanteeseen.

Kaikki oppilaitokset on rakennettava tai muutettava sellaisiksi, että vammaiset henkilöt voivat niissä turvallisesti ja esteettömästi liikkua. Sama koskee ammatillisten oppilaitosten ja korkeakoulujen oppilasasuntoloita ja opiskelija-asuntoja.

Milloin oppilaan vammaisuus edellyttää erityisopetusta, on se annettava yksilöllisesti pienissä ryhmissä ja normaalin koulun yhteydessä. Mikäli tällaista opetusta tarvitsevan oppilaan ei ole mahdollista koulun kaukaisen sijainnin vuoksi asua kotona, hänelle on järjestettävä sijaiskoti.

Vammaisten erityisoppilaitosten asiantuntemusta on hyödynnettävä muissakin oppilaitoksissa. Erityisopetusmenetelmien ja -välineiden kehitys- ja kokeilutoimintaa on tuettava. Erityisoppilaitosten asemaa on tarkistettava siten, että ne voivat ottaa yhä enemmän myös ei-vammaisia oppilaita.

7. Työ

Mielekkään työn avulla ihminen liittyy yhteisöön ja yhteiskuntaan sekä saa henkilökohtaista tyydytystä. Vammaisuus ei saa riistää oikeutta työhön.

Työelämää ja työhönottoa on kehitettävä siten, että vammaiset sijoittuvat ensisijaisesti avoimille työmarkkinoille. Vammaisten työllistäminen ei saa olla suhdanteista riippuvaa siten, että korkeasuhdanteen aikana heidän työpanoksensa otetaan käyttöön ja matalasuhdanteen aikana heidät ensimmäisenä työnnetään eläkkeelle ja työttömyysturvan piiriin.

Vammaisten tulisi sijoittua mahdollisimman moniin ammatteihin ja töihin. Tämä tulee ottaa huomioon jo koulutuksessa. Vammasta aiheutuvat rajoitukset tulee poistaa käyttäen erilaisia apuvälineitä, työjärjestelyjä ja avustajia. Työnvälityksen mahdollisuuksia vammaisten erityispalveluihin on lisättävä.

Vammaisten monipuolisten kykyjen ja taitojen täysipainoiseksi käyttämiseksi sekä yleisten asenteiden koulimiseksi on erityisesti tuettava vammaisten pääsyä sellaisiin ammatteihin ja töihin, joissa nykyään esiintyy ennakkoluuloihin ja puutteellisiin tietoihin perustuvaa syrjintää.

Työnantajien eläke- ja sosiaalivakuutusmaksujen määräytymisperusteet tulee muuttaa sellaisiksi, että ne rohkaisevat työllistämään vammaisia. Työkyvyttömyyden syntyessä tapahtuva työnantajan eläkevakuutusmaksun kasvu on säädettävä työnantajien yhteisesti vastattavaksi, jotta yksittäinen työnantaja ei tulevien kustannusten pelosta syrji vammaisia työnhakijoita. Myöskään työterveyshuoltoon liittyvien työhöntulotarkastusten ei tule johtaa epäasialliseen vammaisen henkilön työhönoton rajoittamiseen. Työturvallisuussäännökset on saatava sellaiseksi, että ne antavat riittävän turvan mutta eivät syrji vammaisia.

Yksilöllisiä työjärjestelyjä, joissa voidaan ottaa huomioon vammaisuudesta aiheutuvat erityistarpeet tulee rohkaista. Näitä ovat esimerkiksi työaikajärjestelyt, palkkauksen ja sosiaaliturvaetuuksien yhteensovittaminen siten, että vammainen voi tehdä lyhyempää työaikaa osaeläkkeen tukemana.

Työpaikoille on luotava uudelleensijoitusjärjestelyjä, joiden avulla vammautuneiden sijoittuminen entisessä työpaikassa voidaan selvittää ja sitä edistää. Tällaisiin uudelleensijoitusjärjestelyihin tulee vammautuneen henkilön itsensä ja työntekijöiden edustajien aina osallistua.

Työtovereiden, esimiesten ja työelämän järjestöjen asenteisiin on pyrittävä vaikuttamaan antamalla asiallista tietoa vammaisuudesta ja valmistelemalla työhönsijoittuminen siten, että erityisnäkökohdat on riittävästi ennakolta otettu huomioon. Työpaikoilla tulee olla mahdollisuus saada opastusta mahdollisista erityisjärjestelyistä vammaisuuden haittojen poistamiseksi.

Työnantajien kielteiset asenteet vammaisia työnhakijoita kohtaan perustuvat usein väärään käsitykseen, jonka mukaan vammainen ei kykenisi normaaliin työsuoritukseen. Asiallisella informaatiolla ja myönteisiä kokemuksia osoittamalla on pyrittävä muuttamaan näitä asenteita. Julkisen vallan tulee työnantajana toimia aktiivisesti edelläkävijänä vammaisten monipuolisena työllistäjänä.

Milloin vamman aiheuttamaa haittaa ei erilaisin tukitoimin pystytä poistamaan ja lievittämään siinä määrin, että vammainen sijoittuisi avoimille työmarkkinoille on hänellä oltava mahdollisuus tehdä työtä kykyjensä mukaan esimerkiksi suojatyössä. Suojatyön tulee tarjota vammaisille mielekkäitä ja monipuolisia työtehtäviä turvallisessa työympäristössä. Valtion on tuettava suojatyötoimintaa siten, että myös suojatyöpaikoissa voidaan turvata yleisten työmarkkinoiden palkka- ja muut työehdot.

Ammattiyhdistysliikkeen tulee sopimustoiminnassaan ottaa huomioon vammaisuudesta aiheutuvat erityistarpeet. Ammattiyhdistysliikkeen tulee osaltaan luoda ja edistää solidaarista asennetta vammaisia työntekijöitä kohtaan. Vammaisten työntekijöiden ammatillisesta järjestäytymisestä ja neuvotteluoikeuksista on huolehdittava myös suojatyöpaikoissa.

8. Vapaa-ajan ympäristöt

Yhteistoiminnan ja vaikutusmahdollisuuksien kannalta on tärkeää, että vammaiset voivat osallistua kaikkeen järjestömuotoiseen ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan.

Vamma ei myöskään saa olla esteenä harrastus- ja kulttuuritoiminnalle. Kaikissa vapaa-ajan ympäristöissä kuten kokoustiloissa, kirjastoissa, teattereissa, konserttitiloissa, museoissa, näyttelytiloissa, elokuvateattereissa, urheilu- ja liikuntatiloissa on huolehdittava siitä, että vammaiset voivat niitä esteettömästi käyttää. Näissä tiloissa tulee myös olla kuulo- ja näkövammaisille tarvittavat apuvälineet. Vammaisten tulee voida osallistua myös harrastusluonteiseen vapaa-ajan opiskeluun työväen- ja kansalaisopistoissa.

Joukkotiedotus ja -viihdevälineitä on kehitettävä palvelemaan myös vammaisia. Esimerkiksi televisio-ohjelmissa on kuuroille lisättävä tekstitystä ja liitettävä erityisesti uutisiin ja muihin ajankohtaislähetyksiin tekstit tai viittomakielinen tulkinta.

Matkailu, niin kotimaassa kuin ulkomailla, virkistää, kuntouttaa ja avartaa maailmankuvaa. Matkailumahdollisuuksia ja matkailijoille tarkoitettuja tiloja on kehitettävä sellaisiksi, että niitä voivat käyttää myös pyörätuolilla liikkuvat, aistivammaiset, hengityselinsairaat ja muut vammaiset.

Vaikeasti vammaisella tulee olla mahdollisuus saada yhteiskunnan tukea avustajan palkkaamiseen myös näitä tarkoituksia varten.

9. Laitokset ja muut erityisympäristöt

Vammaiset joutuvat usein viettämään osan elämästään joko tilapäisesti tai pitkäaikaisemmin erilaisissa laitoksissa. Ensisijaisesti on tuettava vammaisen mahdollisuutta elää omassa kodissaan, tarvittaessa avustajan auttamana. Avopalvelujen voimakas lisääminen ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että välttämättömien laitosten toimintaedellytysten kehittäminen pysähtyy.

Laitokset, joissa vammaiset asuvat pitkäaikaisesti, on tehtävä pieniksi ja kodinomaisiksi. Jokaisella asukkaalla tulee olla oma huone. Laitoksissa tulee olla riittävästi henkilökuntaa, jotka tuntevat asukkaiden vammoista tai sairauksista aiheutuvat erityistarpeet. Laitosten hallintoelimiin on valittava myös asukkaiden edustajia.

Laitosympäristön toimintojen monipuolisuuteen ja normaalisuuteen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Laitoksen ja sen ympäristön vuorovaikutusta on kehitettävä ja rohkaistava siten, että laitoksessaoloaikanakaan vammainen ei joudu eristetyksi laajemmasta yhteisöstä.

IV Vammaisen omien edellytysten vahvistaminen

Elinympäristöjen kehittäminen on ensisijaista vammaisten tasa-arvon ja toiminnan edellytysten turvaamiseksi. Tämän lisäksi tarvitaan useinkin myös vammaisen omien toimintaedellytysten vahvistamista henkilökohtaisilla tukitoimenpiteillä.

Sosialidemokraattinen Puolue katsoo, että vammaisten omia toimintaedellytyksiä tulee lisätä erilaisten palveluiden ja tukitoimien avulla siten, että vammaisen kyky toimia erilaisissa ympäristöissä ja erilaisissa tilanteissa paranee. Edellytysten lisäämisen tulee toteutua tavalla joka ei vaaranna vammaisen itsemääräämisoikeutta ja joka rohkaisee osallistumaan kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin, sen täysivaltaisena ja itseään arvostavana jäsenenä.

Ruumiillisen ja henkisen kunnon saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi terveys- ja kuntoutuspalveluja tulee olla riittävästi vammaisen lähiympäristössä. Ennaltaehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen tulee liittyä toisiinsa saumattomasti. Vastuu fyysisen ja psyykkisen kuntoutuksen järjestämisestä kuuluu yleisille palvelujärjestelmille. Terveys- ja sosiaalitointa on kehitettävä siten, että se tuottaa tavallisimmin tarvittavat kuntoutuspalvelut ja yhteistyössä muiden viranomaisten ja alan järjestöjen kanssa huolehtii erityispalvelujen järjestämisestä sekä kuntoutuksen jatkuvuudesta erityisesti nimetyn vastuuhenkilön avulla.

Vaikeavammaisten tulee päästä säännöllisesti toimintakykyä ylläpitävään kuntoutushoitoon. Kuntoutushoidossa ja muussa kuntoutuksessa on vammaisen henkilön toimintaedellytysten parantaminen ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin edistäminen otettava tavoitteeksi silloinkin, kun kuntoutettava vammansa laadun tai ikänsä vuoksi on työelämän ulkopuolella. Kuntoutuslaitoksissa tulee olla riittävästi koulutettua henkilökuntaa vaikeavammaisten ja monivammaisten kuntoutukseen.

Kunnon ylläpitäminen edellyttää myös, että vammaiset voivat käyttää soveltuvin osin samoja liikunta- ja urheilupalveluja kuin muukin väestö. Vammaisten liikuntaa ei saa siirtää sosiaali- ja terveysviranomaisten vastuulle, vaan samojen viranomaisten, jotka huolehtivat muunkin väestön liikunta- ja urheiluharrastuksista tulee huolehtia vammaisten liikuntapalveluista yhteistyössä muiden viranomaisten ja liikuntajärjestöjen kanssa.

Liikkumiskyvyn edistämiseksi ensisijaista on kulkuväylien ja kulkuvälineiden muuttaminen myös vammaisille soveltuviksi. Tämäkään ei turvaa kaikkien kohdalla julkisten kulkuvälineiden käyttömahdollisuuksia. Sen vuoksi tarvitaan tukea myös yksilölliseen liikkumistapaan. Vammaisen oman kulkuneuvon hankintaa on tuettava. Invaliditakseja ja tavallisia takseja käyttävää kuljetuspalvelujärjestelmää on kehitettävä siten, että palveluja on riittävästi, vammaisen henkilön liikkumista ei rajoiteta tiettyihin tarkoituksiin ja suppealle alueelle sekä että vammaiselta henkilöitä itseltään perittävät maksut vastaavat korkeintaan samanpituisen matkan hintaa julkisessa kulkuvälineessä.

Kommunikaatiokyvyn ylläpitämistä ja edistämistä tarvitsevat erityisesti kuulo-, puhe- ja näkövammaiset.

Kuuroilla tulee aina olla oikeus puheen oppimiseen ja mahdollisuus myös viittomakielen oppimiseen. Myös kuuron henkilön perheellä tai muilla lähiyhteisön ihmisillä tulee olla mahdollisuus oppia viittomakieli. Tämän opetuksen tulee olla ilmaista.

Julkisissa palvelupisteissä tulee olla viittomakielentaitoista henkilökuntaa tai valmiudet järjestää tulkki. Palvelupisteen tulee suorittaa tulkin käytöstä aiheutuvat kustannukset. Milloinkaan kuuron henkilön tulkin käyttö ei saa kilpistyä siihen, että tulkkeja on riittämättömästi tai että kustannukset jäävät hänen itsensä kannettaviksi. Myös yksityiskäytössä tarpeellisen tulkin kustannukset tulee suorittaa yhteiskunnan varoista.

Puheterapiapalveluja on lisättävä siten, että jokainen tarvitseva saa puheterapiaa asuinpaikkakunnallaan.

Näkövammaisia varten on huolehdittava siitä, että mahdollisimman paljon yleistä informaatiota ja kirjallisuutta saadaan kaseteilla ja pistekirjoituksella. Näkövammaisten itsensä kannalta olennaiset asiakirjat, kuten lääkärinlausunnot ja eläke- ja korvauspäätökset sekä muut tärkeät tiedot, kuten viranomaisten yleisohjeet ja työehtoja koskevat sopimukset tulee antaa myös sellaisessa muodossa, että näkövammainen kykenee itse ottamaan tiedon vastaan.

Sosiaalisia edellytyksiä voidaan suurelta osin parantaa vaikuttamalla asenteisiin ja turvaamalla vammaisten henkilöiden täysi osallistuminen elinympäristöissä. Tämän lisäksi tarvitaan erityistoimia, joilla estetään vammautuneen henkilön eristäytyminen ja lisätään hänen itsetuntemustaan ja itseluottamustaan. Erityisesti on huolehdittava siitä, että työelämän ulkopuolella olevien vammaisten päivittäinen elämä muodostuu aktiiviseksi ja mielekkääksi.

Vammaan ja vammautumiseen liittyviä sosiaalisia vaikeuksia on lievitettävä järjestämällä tarpeen mukaan vammaisille ja heidän lähiympäristölleen mahdollisuuksia sopeutumisvalmennukseen, joka harjaannuttaa olemassaolevien taitojen käyttöön sekä vuorovaikutukseen. Tämä voi tapahtua esim. sopeutumisvalmennuskursseilla. Erityisesti on murrettava vammaisten ja ei-vammaisten raja-aitoja esimerkiksi järjestämällä kontaktileirejä.

Vammaisjärjestöillä on sosiaalisten edellytysten parantamisessa tärkeä terapeuttinen tehtävä. Ne voivat osaltaan huolehtia vammaisten saamisesta mukaan aktiiviseen toimintaan - ei pelkästään vammaisten omissa järjestöissä vaan laajemminkin yhteisössä ja yhteiskunnassa.

Tekniikan ja muun avun tuomat edellytykset vamman aiheuttaman haitan lievittämiseksi tai poistamiseksi on käytettävä täysimääräisesti. Apuneuvot ja -välineet, avustajat ja muut suoriutumista helpottavat toimenpiteet tulee voida järjestää mahdollisimman lähellä sijaitsevasta palvelupisteestä ilman byrokratiaa ja viivytyksiä. Jatkuvasti tarvittavien apuneuvojen ja -välineiden laatuun, saantiin ja huollon varmistamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Yhteiskunnan on vastattava niiden jatkuvasta kehittämistyöstä. Lisäksi on kehitettävä tilapäisemmin tarvittavien apuvälineiden lainaustoimintaa.

Henkilökohtainen avustaja on usein vaikeasti liikuntavammaiselle tai kommunikaatiovammaiselle ainoa mahdollisuus itsenäiseen asumiseen tai opiskeluun ja työskentelyyn normaaliympäristössä. Henkilökohtaisen avustajan palkkaaminen on yhteiskunnalle halvempi ratkaisu kuin laitossijoitus. Vaikka näinkään ei olisi, edellyttää vammaisen oikeus mahdollisimman normaaliin ja riippumattomaan elämään vamman aiheuttamien rajoitusten lievittämistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Vammaisen tulee itse saada valita avustajansa vaikka yhteiskunta huolehtii avustajan palkasta.

Taloudelliset edellytykset on järjestettävä sellaisiksi, että vammaisuudesta aiheutuvat lisäkustannukset täysimääräisesti korvataan ja että silloin kun vammaisella ei ole riittäviä ansiotuloja hänellä on aukoton toimeentuloturva.

Tasa-arvon kannalta on välttämätöntä, että yhteiskunta huolehtii ilman taloudellista tarveharkintaa vammaisuudesta aiheutuvista kustannuksista kuten apuneuvoista ja -välineistä, avustajien paikkaamisesta, vamman aiheuttamista ylimääräisistä liikkumiskustannuksista, erityisvaatetuksesta, asunnon muutostöistä ja vastaavista järjestelyistä aiheutuvat kustannukset. Vammaisille opiskelijoille on korvattava vammaisuudesta aiheutuvat erityiskustannukset, minkä lisäksi vammaisten henkilöiden opintotuki tulee mitoittaa sellaiseksi, että opiskelu on mahdollista ilman sen ohella tehtävää ansiotyötä.

Sosiaalivakuutusjärjestelmän tulee huolehtia siitä, että kuntoutusajan toimeentuloturva on riittävä ja aukoton. Kuntoutuksen rahoitusjärjestelmää on yksinkertaistettava siten, että kuntoutustoimenpiteiden jatkuminen ja niiden aikainen toimeentuloturva varmistetaan riippumatta siitä, mitkä sosiaalivakuutusjärjestelmän osat ja missä suhteessa ovat vastuussa rahoituksesta.

Perheelle, joka hoitaa vaikeavammaista lasta tai aikuista kotona on maksettava sellainen hoitotuki, että kotona tapahtuva hoito muodostuu taloudellisesti todelliseksi vaihtoehdoksi pysyvälle tai pitkäaikaiselle laitossijoitukselle. Kotona hoitotuen turvin hoidettavalla vammaisella tulee samalla olla oikeus käyttää kaikkia yhteiskunnan avopalveluja kuten lasten päivähoitoa.

Vammaista henkilöä hoitavan perheen jäsenelle on annettava tarvittaessa kodinhoitoapua sekä turvattava säännöllinen loma hoitotehtävästään. Vammaiselle itselleen ja hänen omaiselle on korvattava mahdolliset ansiotulon menetykset, joita kuntoutukseen osallistuminen työaikana tai vieraalla paikkakunnalla aiheuttaa.

Vammaisten kohdalla eri toimeentulojärjestelmät sysäävät vastuuta toisilleen, jolloin vammainen helposti putoaa järjestelmien väliin. Esimerkiksi työttömyyskorvaus voidaan evätä, jos työtön työnhakija on vajaatyökykyinen, vaikka hän ei saisikaan eläkettä. Toimeentulojärjestelmä on tehtävä aukottomaksi, myös siten, että työtä vailla oleva vammainen saa työttömyyskorvauksen, mikäli hänellä ei ole täyttä eläkettä. Milloin vammainen henkilö ei enää kykene täysipäiväiseen ansiotyöhön taikka hänen ansionsa muutoin vammasta johtuen jäävät osittaiseksi tulee hänen työansioitaan täydentää osaeläkkeellä. Vammaista ei koskaan saa jättää pelkän osaeläkkeen varaan, vaan osaeläkkeen tulee aina liittyä ansiotyöhön. Ennen työikää vammautuneiden henkilöiden toimeentuloa tulee täydentää invalidirahaa kehittämällä. Invalidirahan maksamista ei saa katkaista vammaisen joutuessa työttömäksi.

V Vaikutuskohteet

Vammaisten oikeuksien toteuttaminen vaatii määrätietoista ponnistelua kaikilla elämänaloilla.

Sosialidemokraattinen puolue katsoo, että erilaisuuden hyväksymisen ja vammaisten tarpeiden huomioon ottamisen tulee sisältyä kaikkeen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen.

Kaikille on annettava asiallista tietoa vammaisuudesta, vammaisuuden vaikutuksista ja mahdollisuuksista poistaa vammaisten toimintaesteitä. Päivähoidolla, koululaitoksella ja julkisilla tiedotusvälineillä on erityinen vastuu asiallisen ja myönteisen tiedon levittämisestä. Ympäristöesteitä on poistettava siten, että vammaiset voivat toimia kaikkialla yhteiskunnassa.

Vaikuttajaryhmien tietoisuuden lisäämiseksi on kasvattajien, suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden koulutuksessa sekä näille ryhmille suunnatussa informaatiossa kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota vammaisuuteen.

Päivähoidon ja koulun henkilöstön koulutuksessa on otettava vammaisten lasten ja nuorten erityiset tarpeet huomioon. Koulutuksen tulee kehittää myös asenteita ja valmiuksia yhteenkuuluvuuden ja erilaisuutta hyväksyvän ilmapiirin luomiseksi päivähoitoon ja kouluihin.

Arkkitehtien, insinöörien ja muiden rakennetun ympäristön suunnitteluun osallistuvien ammattiryhmien koulutukseen on sisällytettävä erityisesti tietoa vammaisten liikunta- ja kommunikaatioesteistä sekä mahdollisuuksista teknisin ratkaisuin poistaa näitä esteitä. Myös palveluiden ja tuotteiden suunnittelijoilla tulee olla tietoa, joka tekee mahdolliseksi vammaisten tarpeiden huomioon ottamisen. Suunnittelijoiden keskinäinen yhteistyö ja yhteistyö vammaisia edustavien järjestöjen kanssa on välttämätöntä.

Luottamushenkilöiden ja muiden päätöksentekijöiden tietoisuutta vammaisten oikeuksista on lisättävä. Päätösten valmisteluun ja päätöksen tekoon on liitettävä seuranta, joka valvoo vammaisten oikeuksien toteutumista.

Kaikkien kunnallisten lautakuntien tulee toiminnassaan ottaa huomioon vammaisten oikeudet. Kunnallisen päätöksenteon tueksi on perustettava vammaisneuvostoja, jotka koostuvat vammaisjärjestöjen asettamista edustajista ja auttavat niin kunnan viranomaisia kuin luottamuselimiä näkemään vammaisten tarpeet eri ratkaisuissa. Kuntatasolla tulee ennakkoluulottomasti etsiä paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia uusia palvelumuotoja ja ympäristöratkaisuja vammaisten jokapäiväisen elämän helpottamiseksi.

Valtiovallan toimenpitein on huolehdittava siitä, että vammaisten tasavertaiset oikeudet toteutuvat kaikessa lainsäädännössä ja että käytännössä vammaisten syrjintään johtavat säädökset pikaisesti korjataan. Avainasemassa ovat tällöin rakennuslainsäädäntö, sosiaalivakuutuslainsäädäntö, vammaislainsäädäntö, työlainsäädäntö, koululait sekä erilaisia palveluita koskevat lait. Samalla on huolehdittava siitä, että lakeja alemmanasteiset määräykset aina keskusvirastojen ohjeisiin saakka ovat sopusoinnussa tämän yleisen tavoitteen kanssa. Kaikessa julkisen rahoituksen tuella tapahtuvassa toiminnassa on valtionavun saamisen erääksi ehdoksi asetettava tämän toiminnan järjestäminen myös vammaisille soveltuvaksi.

Valtiovallan on myös huolehdittava siitä, että palvelujärjestelmiin suunnataan riittävästi virkoja ja valtionapua. Terveys- ja sosiaalipalvelujen kehittämisessä on huolehdittava siitä, että kaikin keinoin tuetaan vammaisten elämistä mahdollisimman normaaleissa olosuhteissa ja kodin piirissä välttäen eristämistä ja tarpeettomia laitossijoituksia.

Valtionhallintoon on perustettava kaikki hallinnonalat kattava vammaisasiain neuvottelukunta, jonka kautta vammaisjärjestöt voivat suoraan valvoa vammaisten oikeuksien toteuttamista.

VI Yhteiskunta kaikille

Vammaisten oikeuksien toteutuminen yhteiskunnassa edellyttää tietoisuuden, solidaarisuuden ja kansanvallan laajentumista ja toteutumista. Tietoisuuden kasvattamisessa vammaisjärjestöjen toiminta on avainasemassa. Yhteiskunnan tulee tukea vammaisjärjestöjä näiden tiedotus-, koulutus-, kokeilu- ja painostustoiminnassa.

Tietoisuus kasvattaa solidaarisuutta. Se ei kuitenkaan riitä, jos yhteiskunnassa vallitsee kilpailuhenki, peruselinehdoissa on turvattomuutta, kuten työttömyyttä ja asuntopulaa, jos elämänolosuhteet tekevät ihmisistä vieraantuneita ja turtuneita. Yhteiskuntaa on kehitettävä turvallisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi, jotta ihmiset kasvaisivat solidaarisuuteen.

Kansanvalta tuo esille ihmisten tarpeet, vaikuttaa yhteisten ratkaisujen sisältöön ja valvoo ratkaisujen toteuttamista. Yksityinen talouselämä ei sisällä näitä kansanvallan piirteitä ja sen vuoksi ratkaisevimmin vammaisten asemaa heikentävät päätökset ovat yksityisen talouselämän etujen sanelemia. Kansanvallan ulottaminen niihin ihmisten elämää muotoileviin päätöksiin, joista se vielä puuttuu on ensiarvoisen tärkeää. Tämä merkitsee myös ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä lähiympäristöissään, kuten työelämässä, asuinalueella, oppilaitoksissa ja hoitolaitoksissa. Solidaarisuus toteutuu parhaiten ihmisten lähiyhteisöissä. Senkin vuoksi on tärkeätä luoda kanavia ihmisten vaikutusmahdollisuuksille näissä yhteisöissä.

Sosialidemokraattinen Puolue työskentelee tavoitteenaan yhteiskunta, joka ei sulje ketään ulkopuolelle. Sellainen yhteiskunta hyväksyy erilaisuuden ja pitää sitä inhimillisenä rikkautena.