Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SFP/584

Ruotsalainen kansanpuolue

Ruotsalainen kansanpuolueen suurkaupunkipoliittinen ohjelma


  • Puolue: Ruotsalainen kansanpuolue
  • Otsikko: Ruotsalainen kansanpuolueen suurkaupunkipoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 2003
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Ruotsalainen kansanpuolue r.p.
Suurkaupunkipoliittinen työryhmä

Ei maata ilman kaupunkia

Ruotsalaisen kansanpuolueen suurkaupunkipoliittinen ohjelma

Terminologiaa:
Helsinki = Helsingin kaupunki
Pääkaupunkiseutu = Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen
Helsingin seutu = Helsinki ja 13 vieruskuntaa
kaksikieliset suurkaupunkikunnat = Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Vaasa

Ei ratkaisuja ilman politiikkaa

Suurkaupunkien ja niiden lähialueiden ongelmat eroavat monin tavoin maaseudun ja pienempien asutuskeskusten ongelmista. Tämä koskee myös Helsingin seutua suhteessa muuhun Suomeen. Ilmiö on kansainvälinen, vaikka Helsingin seutua ei voikaan verrata Lontoon, Pariisin tai New Yorkin kaltaisiin metropoleihin. Suomessa Helsingin seutua voi kuitenkin nimittää suurkaupunkialueeksi ja siinä harjoitettua politiikkaa suurkaupunkipolitiikaksi.

Suurkaupungit ovat ratkaisevan tärkeitä mm. maan talouden kannalta. Juuri suuret kaupunkimme nostivat Suomen 1990-luvun lamasta. Kun bruttokansantuotteen kasvu Suomessa vuosina 1993-1999 oli 30 %, oli se Oulussa lähes 80 %, Helsingin seudulla lähes 70 % ja Tampereella yli 60 %.

Helsingin seudun osuus maan BKT:stä on kolmasosa. Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun alueiden osuus maan bruttokansantuotteesta vuonna 2000 oli 48%. Suurissa kaupungeissa harjoitetulla politiikalla on merkitystä koko maalle.

Suomessa on jälleen kerran tapahtunut suuri muuttoliike kaupunkeihin. Pääkaupunkiseudun väkiluku kasvoi lähes 100 000 asukkaalla 1990-luvulla, ja kasvaa edelleen. Edellisen vuosikymmenen lopusta poiketen ihmiset muuttavat yhä useammin Helsinkiä ympäröiviin kuntiin Helsingin kaupungin sijasta.

Väestönkasvulla ja taloudellisella kasvulla on hintansa. Joukkoliikenne, jätehuolto, asuma-alueiden väliset erot sekä ihmisten jako a- ja b-luokan kansalaisiin ovat suurkaupungin ongelmia. Suurkaupungin ominaisluonne edellyttää sellaisia poliittisia ratkaisuja, jotka nykyään tuntuvat vierailta.

Tarvitsemme esim. ympäristö- ja liikennepolitiikassa uusia ratkaisuja, jotka ylittävät kuntien rajat ja koskevat sekä suurkaupunkia että maaseutua. Mm. asuntopolitiikan, kuntien välisen määrärahojen jakauman ja siirtolaispolitiikan on suosittava kaikkia osapuolia, eikä mitään kuntaa tai aluetta saa jättää osattomaksi.

Elämä suurkaupungissa voidaan ymmärtää myös mielentilana. Suuri ihmismäärä synnyttää tietynlaisen anonyymiuden, joka on haaste kulttuurin, erityisesti suomenruotsalaisen kulttuurin näkökulmasta. Kun väestömäärä kasvaa, kasvavat myös ruotsia puhuvien väliset etäisyydet.

Kaupunkipolitiikka voidaan määritellä joukoksi urbaanin alueen kehittämiseen tarkoitettuja toimenpiteitä. Se on julkista toimintaa, jonka päämääränä on yhdistää ja ohjata yhteiskuntapoliittisia, kaupunkialueiden kehitykseen vaikuttavia toimenpiteitä. Valtakunnallista kaupunkipolitiikkaa tarvitaan, jotta koko maa hyötyisi kehityksestä. Alueellisella kaupunkipolitiikalla pyritään parantamaan ihmisten asumisen ja toiminnan edellytyksiä tietyllä alueella.

Suurkaupunkipolitiikka tulee nähdä tärkeänä ja tarpeellisena osana maan aluepolitiikkaa. Kaupunki ja maaseutu tarvitsevat toisiaan: ne eivät ole toistensa vastustajia. Aktiivisen suurkaupunkipolitiikan avulla varmistamme myönteisen kehityksen koko Suomeen.

Ilman moottoria maa pysähtyy

Kaupungit syntyivät aikoinaan kauppapaikkojen tuntumaan, mutta useimmat suurkaupungit ovat sittemmin kehittyneet teollisuuslaitosten ympärille. Seuraavana askeleena on kehittynyt alihankintatoiminta palvelemaan raskasta perusteollisuutta. Nykyisin suurkaupungin elinkeinoelämän käyttövoimana ei enää ole raskas teollisuus, vaan menestymisen lähteenä on uudenlainen kehitys, jossa perustana on usein tietokeskittymä korkeakoulun ja sen ympäristön muodossa.

Oulu on rakentanut yliopistonsa ympärille teknopoliksen, Vaasa Technobotnian ja Turku biotieteiden keskuksen. Helsingillä on puolestaan tiedepuisto Viikin biotieteiden laitosten yhteydessä, Biomedicum lääketieteellisen tiedekunnan yhteydessä Meilahdessa, Arabus Taideteollisen korkeakoulun ja joidenkin ammattikorkeakoulujen yhteydessä Arabianrannassa, ja kauppakorkeakoulujen yhteyteen luodaan liikealan campusta nimeltään Caduceus. Korkeakoulujen osaamiskeskusten yhteyteen luodaan yrityshautomoita, joissa uusia, uuteen osaamiseen pohjaavia yrityksiä voidaan perustaa ja joissa ne voivat toimia ensimmäiset vuotensa.

Onnistumisen edellytys on kriittisen massan (eli massan, joka tarvitaan, jotta syntyisi jotain uutta) saavuttaminen, mikä luo mahdollisuuksia synergioille. Kalifornian Silicon Valley, jossa tietotekniikka syntyi ja kehittyy edelleen, on tyyppiesimerkki. Suomessa Helsingin seudun IT-klusteri (Pitäjänmäki - Ruoholahti - Otaniemi) loi mahdollisuudet IT-alan kukoistukselle ja sen myötä alihankkijoiden toiminnalle ympäri maata. Korkeakoulujen välinen yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää kriittisen massan saavuttamiselle.

Suurkaupungeille kaikkialla maailmassa - myös Suomessa - on tyypillistä, että kohtalaisen varakkaat perheet asuvat kaupunkien ulkopuolella, niitä ympäröivissä kunnissa. Espooseen vuonna 2001 muuttaneista 82 % tuli Helsingistä. Kehitystä kuvaa sekin, etteivät Helsingin kunnallisverotulot ole kasvaneet viimeiseen kymmeneen vuoteen vaikka kaupungin väkiluku on kasvanut yli 50 000 henkilöllä.

Kun kuntien osuutta yhteisöverosta on leikattu, kunnat pyrkivät lähinnä suunnittelemaan houkuttelevia asuinalueita, jotta suurituloiset pysyisivät kunnan asukkaina ja jotta kunta saisi houkuteltua lisää suurituloisia asukkaita. Tämä tapahtuu elinkeinoelämän kustannuksella. Jos suurkaupungin pitää pyrkiä luomaan työpaikkoja, sen tulee saada korvauksena yhteisövero- tai vastaavia tuloja.

Suurkaupunki ovat yhteiskuntamme moottori.

  • Korkeakouluilla tulee olla mahdollisuuksia perustutkimukseen ympäristössä, jossa on kriittisen massan saavuttamiseksi tarvittava määrä tutkijoita. Nobelin palkintojen saajat eivät koskaan tule pienistä tutkimusyksiköistä!
  • Korkeakoulupaikkakuntien tulee - yhteistyössä korkeakoulujen kanssa - pyrkiä luomaan yrityshautomoita ja muutenkin innovatiivista uusyrittäjyyttä suosivaa kohtaamispaikkaä.
  • Suurkaupunkikuntia, joissa yleensä on työpaikkojen ylitarjontaa, tulee kannustaa luomaan työpaikkoja antamalla niille riittävän suuri osuus yhteisöverosta.

Ei kattoa ilman asuntoa

Monissa Euroopan suurkaupungeissa on huutava asuntopula, ja asuminen niissä on kallista verrattuna maan keskiarvoon. Varsinkaan yhteiskunnan rahoittamien vuokra-asuntojen kysyntään ei ole pystytty vastaamaan, mikä on johtanut merkittävään asunnottomuuteen ja pitkiin asuntojonoihin. Elämisen laatu heikkenee, kun suurin osa tuloista menee asumiseen, eikä sitä paranna se, että asuntojen keskikoko esim. Helsingissä on 61 m2 (Espoossa 79 m2, Vantaalla 73 m2 ja Kauniaisissa 110 m2).

Helsingin asuntopolitiikka on yhdessä vallitsevien suhdanteiden kanssa johtanut asuntokannan rakenteen yksipuolistumiseen ja siihen, että kokonaiset asuinalueet ovat slummiutumassa tai että niissä asuu pääosin yhteiskunnan sosiaalituen varassa eläviä ihmisiä yhteiskunnan rahoittamissa ja/tai tukemissa asunnoissa. Yhteiskunnan tukemien ja vapaarahoitteisten asuntojen yhdistelmää ei ole pystytty toteuttamaan: 1990-luvulla siksi, että kukaan ei halunnut rakentaa vapaarahoitteisia vuokra- ja omistusasuntoja ja viime vuosina siksi, että arava-asuntojen määrä on vähentynyt dramaattisesti, kun arava-ehdot eivät ole olleet korkomarkkinoilla kilpailukykyiset.

Vuonna 2002 Helsinkiin valmistui n. 3300 erilaista asuntoa, mikä on 800 vähemmän kuin vuosien 2001-2005 asunto-ohjelma edellyttäisi. Laskennallinen tarve on vieläkin suurempi. Parannusta lukuihin ei ole odotettavissa ennen tämän vuosikymmenen loppua, jolloin suuria tonttimaa-alueita vapautuu asuntorakentamista varten.

Myös pääakaupungin asuntokannan rakenne on aivan liian yksipuolinen, eikä se tarjoa kovinkaan monta vaihtoehtoa niille, jotka tarvitsevat isompaa asuntoa tai joilla on varaa siihen. Jopa 61 % asuntokannasta on enintään kahden huoneen ja keittiön asuntoja. 86 % kaikista asunnoista on kerrostaloasuntoja. Pienistä asunnoista on edelleen huutava pula. Puolet kysynnästä koskee pieniä asuntoja. Samanaikaisesti kaupungin pitäisi sosiaalisten olojen tasoittamiseksi ja hyvän verotulopohjan takaamiseksi rakentaa suurempia asuntoja houkutteleville alueille.

  • Helsingin asuntopolitiikan tulee tähdätä siihen, että erilaiset asunnontarpeet tyydytetään. Asuntojen tarve tulee tutkia kunnolla, jotta kehitys voidaan ennakoida riittävän pitkällä aikavälillä.
  • Kaupunkien uusien yleiskaavojen tulee ottaa huomioon sekä pienten asuntojen että perheasuntojen tarve, ja pystyä vastaamaan niiden tarpeisiin, jotka ovat halukkaita panostamaan paljon asumiseensa.
  • Asumiskustannukset ovat hyvin korkeat, ja varsinkin pienituloisten perheiden on vaikea selviytyä ilman asumis- ja toimeentulotukea. Maaseudun ja suurkaupungin asumiskustannusten välisten erojen tasoittaminen edellyttää valtion toimenpiteitä.
  • Valtio ja kunnat vastaavat sosiaalisesta asuntotuotannosta. Arava-korko tulee liittää markkinakorkoon, kuitenkin niin, ettei se nouse tietyn rajan yli.

Ilman huumeita parempi olo

Huumeiden väärinkäyttö on laajalle levinnyt yhteiskunnallinen ongelma koko maassa, ja ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin onkin ryhdyttävä valtakunnan tasolla huumeiden aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi. Suurimmat huume-epidemiat ovat kuitenkin syntyneet kaupungeissa. Suurin osa maamme heroiinin väärinkäyttäjistä asuu pääkaupunkiseudulla.

Tutkimusten mukaan nuorten asenteet tiettyjä huumeita kohtaan ovat muuttuneet vapaamielisemmiksi. Tiedottaminen on tärkeä osa ennalta ehkäisevää työtä. On tärkeää rakentaa ja vahvistaa organisaatioiden ja kansalaisryhmien välisiä verkostoja, joiden päämääränä asenteidein muuttaminen huumeiden vastaisiksi.

Riittävän aikainen puuttuminen asioihin voi pelastaa monen ihmisen elämän. Siksi on tärkeää, että nuorten kanssa työskentelevät aikuiset ja hoitohenkilöstö koulutetaan havaitsemaan väärinkäyttö ja puuttumaan siihen. Väärinkäyttäjää ja hänen omaisiaan tulee tukea. Hoitomotivaatiota väärinkäytön eri vaiheissa tulee eri tavoin lisätä. Suurkaupungissa tämän työn on oltava hyvin määrätietoista, koska ongelmaiset ihmiset katoavat helposti joukkoon.

Oppilashuollon rooli ennalta ehkäisevässä työssä huumeita vastaan on keskeisen tärkeää ja se tuleekin priorisoida kunnissa, jotka päättävät paikallisesti resurssien jaosta sosiaali- ja terveystyöhön. Koulujen oppilashuollon tulee panostaa henkilökohtaisiin yhteyksiin sekä yhteistyöhön oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa.

  • Hoitopaikkoja ja mahdollisuuksia tulee olla riittävästi niin, että hoitoa voidaan antaa heti, kun ongelma ilmenee. Matalan kynnyksen vastaanottopaikat, jossa voi vaihtaa käytetyt neulat ja ruiskut uusiin sekä saada sosiaali- ja hoitotukea (kuten Vinkki Helsingissä), ovat tärkeitä.
  • Tarvitaan räätälöityjä huumeiden ja alkoholin väärinkäyttöä koskevia tiedotuskampanjoita, jotka on suunnattu vanhemmille, opettajille, nuorille, nuoriso-ohjaajille, sosiaali- ja terveydenhoitoalan henkilöstölle ja poliisille.
  • Kaupunkien tulee huolehtia omasta osuudestaan väärinkäyttäjien hoitoketjussa ennalta ehkäisevästä työstä alkaen - myös ruotsiksi.

Ilman toimenpiteitä ongelmat keskittyvät

Suurimmassa osassa suurkaupunkeja vallitsi 1800-luvulla selvä jako vauraiden, keskiluokan ja työväestön kaupunginosiin, ja tämä kehitys näkyy vielä nykyäänkin. Pääkaupungissa Kaivopuisto on esimerkki kaupunginosasta, jossa on asunut korkeatuloisia, Töölössä on asunut keskiluokkaa ja Hakaniemi oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten työväestön kaupunginosa. Kun työväenluokan ja keskiluokan väliset rajat ovat hämärtyneet, tyypillisiä työväestön yhteisöjä ei enää ole nykyajan suurkaupungeissa.

Suurkaupungeille tyypillistä on voimakas muuttoliike. Kaupunkiin muuttaa usein pienituloisia ja sellaisia joilla ei ole lainkaan tuloja, kun taas keskiluokkaa ja suurituloisia muuttaa kaupungista ympäristökuntiin. Kaupungista poispäin suuntautuva muuttoliike voi heikentää veropohjaa ja samalla lisätä sosiaalihuoltoon kohdistuvaa taloudellista painetta. Suurkaupuki köyhtyy, vaikka sen pitäisi toimia koko yhteiskuntakehityksen moottorina.

Helsingin asukkaista 5,7 % ja Turun asukkaista 4,1 % on muiden maiden kansalaisia, ja lisäksi monet kaupungin asukkaista ovat Suomen kansalaisuuden saaneita maahanmuuttajia. Monet ulkomaalaiset ovat tutkijoita tai eri alojen asiantuntijoita - esimerkiksi Nokian pääkonttorissa puolet työntekijöistä on ulkomaalaisia - mikä edellyttää esim. lasten koulunkäyntiin liittyviä erityispalveluita. Samanaikaisesti toisten ryhmien sopeuttaminen yhteiskuntaan ja työelämään edellyttää toimenpiteitä. 40 % pakolaisista asuu Helsingissä, vaikka heidät Suomeen saapuessaan sijoitetaan eri puolille maata. Kaupungin peruskouluissa annetaan yli 40 kotikielen opetusta.

Kaupungeissa asuu mm. suuri joukko syrjäytyneitä ja pitkäaikaistyöttömiä, jotka fyysisesti tai psyykkisesti ovat sellaisessa kunnossa, että heidän paluunsa työelämään on erittäin epätodennäköistä. Puolet maan kodittomista ruokakunnista (yhteensä 5300) elää Helsingissä. Vuonna 2002 miltei 60 000 henkilöä nosti toimeentulotukea Helsingissä. Tämä kustannus vastaa lähes kahta veroäyriä kaupungille.

Pääkaupunkiseudun ammattikouluihin ei viime aikoina ole sijoitettu riittävän monta koulutuspaikkaa, mikä on johtanut siihen, että huonoiten koulussa menestyneet syrjäytyvät. Jos nämä ihmiset eivät saa koulutuspaikkaa kotiseudultaan, heillä ei välttämättä ole motivaatiota hakeutua seudulle, jossa voisi olla vapaita paikkoja.

  • Suurkaupungin erityiset sosiaaliset ongelmat tulee ottaa huomioon sosiaalisen toiminnan valtiontukea kohdennettaessa.
  • Kaupunkien tulee asuntopolitiikallaan edistää monipuolista asuntorakennetta.
  • Suurkaupungeille annettavien ammattikoulutuspaikkojen määrän tulee vastata paikallista tarvetta.
  • Elinkeinoelämän ja korkeakoulujen tarvitsemien ulkomaisten asiantuntijoiden saatavuus on turvattava mm. huolehtimalla siitä, että asiantuntijoiden lapsille järjestetään kouluopetus tietyillä pääkielillä.
  • Turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyä tulee nopeuttaa niin, että turvapaikanhakijat voivat nopeasti saada kielenopetusta ja siten integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Ulkomaalaiset ovat resurssi, jota tulee voida hyödyntää paremmin työelämässä.

Ilman raiteita suistumme tieltä

Kaikissa suurkaupungeissa on liikenneongelmia. Liikenne onkin otettava erityisesti huomioon kaupunkiympäristöä suunniteltaessa. Esim. Helsingissä liikenteestä - ja varsinkin kantakaupungin läpikulkuliikenteestä - on tullut yhä suurempi ongelma, jolla on kauaskantoisia vaikutuksia viihtyvyyteen ja kaupunkiympäristöön.

Kun uusia kaupunginosia suunnitellaan on tärkeää huolehtia siitä, että näille alueille vievät ja niiden sisällä olevat liikenneväylät suunnitellaan järkevästi niin, että ne sopivat sekä autollisille että autottomille asukkaille. Kaikkiin kaupunginosiin on päästävä sekä joukkoliikennevälineillä että yksityisautoilla.

Joukkoliikenne on suurkaupungeille ominaista. Paikallisjunilla, metrolla ja raitiovaunuilla on paljon suurempi kuljetuskapasiteetti yksikköä kohti kuin busseilla, ja siksi joukkoliikenteen tulee suurkaupungissa pohjautua raideliikenneverkkoon, johon yhdistyy linja-autoilla hoidettava liityntäliikenne. Alhaisempien pakokaasupäästöjensä takia raideliikenne on ympäristöystävällisempää ja siksi se tulee priorisoida tiheästi asutussa, vilkkaasti liikennöidyssä keskustassa.

Liikennekysymykset edellyttävät hyvää kuntien välistä yhteistyötä. On lukemattomia esimerkkejä siitä, miten luonnottomat kuntarajat aiheuttavat suuria käytännön ongelmia. Tietullit tai muut erottelevat ja byrokraattiset toimenpiteet eivät ole hyvä keino hoitaa ongelmia. Yhteistyö on huomattavasti tehokkaampaa.

Pysäköinti on ongelma, johon on lähes mahdotonta löytää ratkaisua. Myös keskustassa asuvalla tulee voida olla auto ja mahdollisuus kohtuuhintaiseen pysäköintiin. Helsingissä asukaspysäköintijärjestelmä on osittain ratkaissut keskustassa asuvien pysäköinti-ongelman. Myös keskustan pienyritykset tarvitsevat pysäköintipaikkoja, ja oikeus työpaikkapysäköintiin on varteenotettava järjestelmä. Tilapäisesti keskustassa asioiville tarvitaan maksullisia pysäköintipaikkoja. Ilmaiset pysäköintipaikat ovat usein jatkuvasti varattuja.

  • Pääkaupunkiseudulle tulee laatia raidejoukkoliikenteen laajennus-suunnitelma.
  • On välttämätöntä panostaa kilpailukykyiseen joukkoliikenteeseen, jota kuntien rajat eivät rajoita! Raideliikenteen laajentaminen on yksi pääkaupunkiseudun tähdellisimpiä kehityshankkeita, johon tarvitaan huomattavaa taloudellista tukea valtiolta.
  • Rkp työskentelee sujuvamman liikenteen, paremman liikenneturvallisuuden ja paremman liikennekulttuurin puolesta. Mm. lasten pitää saada kulkea koulumatkansa turvallisesti. Autot eivät koskaan katoa suurista kaupungeista.
  • Kaupunkiympäristön tulee olla houkutteleva kaikille ihmisryhmille. Niin auton omistavilla monilapsisilla perheillä, ajokortittomilla eläkeläisillä kuin pyöräilevillä opiskelijoillakin täytyy olla mahdollisuus asua suurkaupungissa.
  • Palvelubussit tai Vaasan mallin mukaiset tilausbussit voivat vähentää tarpeetonta yksityisautoilua ja korvata vähän käytettyä joukkoliikennettä.
  • Pysäköintisakot eivät riitä keinoksi estää virhepysäköintiä. Puolet sakoista jätetään maksamatta. Pysäköintisakko täytyy voida ulosmitata, ja väärinpysäköityihin autoihin asentaa pyörälukkoja!

Ilman tukea voimme huonosti

Työttömyysaste on korkeampi kaupungeissa kuin maan kunnissa keskimäärin ja erityisesti siirtolaistaustaisten asukkaiden keskuudessa. Juurettomuus, alkoholin ja huumeiden väärinkäyttö, rikollisuus ja prostituutio luovat vaarallisen kasvualustan syrjäytymiselle ja toivottomuudelle, joka siirtyy aikuisista heidän lapsiinsa. Tukipanostuksia tarvitaan vanhempien auttamiseksi heidän roolissaan kasvattajina. Huostaan otettujen lasten määrä on pääkaupunkiseudulla suuri ja kasvaa koko ajan. Lastensuojeluun tulee kehittää aktiivisempia menettelytapoja, erityisesti sellaisia, joilla voidaan puuttua nuorten elämään ajoissa.

On välttämätöntä panostaa koulutuksen laatuun niin, että kaikki lapset saavat samanarvoisen, hyvän alun. Myös aikuisten ohjaamaan vapaa-ajantoimintaan sekä mahdollisuuksiin harrastaa liikuntaa ja ulkoilua tulee panostaa. Hyvä kouluterveydenhuolto ja oppilashuolto voivat seuloa esiin lapsia ja nuoria, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. Myös nuorisotyölle on annettava riittävät resurssit.

Apua ja hoitoa tarvitsevat yksinäiset vanhukset ovat kasvava ryhmä. Sosiaalihuollon strategiana on, että vanhuksilla tulee olla mahdollisuus asua kotonaan elämänsä loppuun saakka kotiavun ja kotisairaanhoidon tukemina. Laitoshoito on vain niitä varten, jotka tarvitsevat erityishoitoa tai jotka avusta huolimatta eivät selviydy kotona.

Pätevän henkilöstön rekrytointi on sosiaalihuollon suuri haaste. Jo nyt paikka paikoin huono henkilöstötilanne kärjistyy entisestään muutaman vuoden kuluttua, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle.

Julkisen sektorin tulee tiedottaa sosiaali- ja terveysalan vapaaehtoisryhmien, järjestöjen ja yhdistysten toiminnasta ja tukea sitä. Kolmannen sektorin toiminnan tulee toimia yhteistyössä julkisen sektorin palvelujen kanssa. Saatavana on paljon palveluja ruotsiksi, mutta tieto ei aina kulje niitä tarvitseville. Vaikka kunnilla on lakisääteinen vastuu yhteiskuntapalveluista, ne voivat myös hyödyntää yksityistä sektoria toimivia ratkaisuja rakentaessaan.

  • Vanhustenhoidon ja sosiaalihuollon henkilöstön koulutusta ja uudelleenkoulutusta on tehostettava. Uusia ratkaisumalleja (mm. oppisopimuskoulutus) täytyy kehittää henkilöstöpulan välttämiseksi.
  • Perheneuvonnan, kouluterveydenhuollon ja oppilashuollon roolia tulee tähdentää ennaltaehkäisevässä työssä nuorison syrjäytymistä vastaan.
  • Lastensuojelutyöhön on kehitettävä aktiivisempi ote, jotta lapsille ja nuorille saadaan varmistetuksi hyvä ja turvallinen alku elämään.
  • Julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin on kehitettävä yhteistyötään ja luotava toimivia kokonaisratkaisuja kaupunkiväestön tarpeisiin.

Ilman verkostoa elämä on raskaampaa

Sata vuotta sitten suurin osa väestöstä eli perheessä tai muussa yhteisössä. Yksinäiset, joilla oli vapaata tilaa kotonaan, ottivat vuokralaisia ja kotitaloustöitä tekevät yksinäiset naiset asuivat työnantajansa luona. Viimeisen kahdeksankymmenen vuoden aikana taloudelliset ehdot ja sosiaaliset perherakenteet ovat muuttuneet. Nykyään yksin asuvat muodostavat Helsingissä n. 50 % kaikista kotitalouksista. Suurin osa suurkaupunkien asukkaista asuu osan aikuisiästään yksin; monet asuvat yhden ihmisen taloudessa koko aikuisikänsä.

Kotitalouksien rakenne on kaupungeissa ja maalla erilainen. Perherakenteet vaativat paljon erityisesti palveluilta. Helsingin osalta voidaan esittää huomiota herättäviä lukuja: koko maassa lapsiperheistä 17,1 % on perheitä, joissa on äiti ja lapsia, kun taas Helsingissä sama luku on 26,1 %.

Suomenruotsalaiselle pikkukaupungille ja maaseudulle on valtakunnallisten tutkimusten mukaan tunnusomaista hyvin toimivat sosiaaliset verkostot, joissa naapurit, sukulaiset ja ystävät tukevat toisiaan ja pitävät huolta toisistaan. Yksin asuvat tarvitsevat vähemmän yhteiskunnan tukea, koska sosiaaliset rakenteet ehkäisevät yksinäisyyttä.

Yksin asuminen ei aina tarkoita yksinäisyyttä. Yksinasuvien elämä voi olla aktiivista ja antoisaa, mutta esim. liikuntavammaisilla yksinasujilla saattaa olla vähän ihmiskontakteja ja sen takia elämänlaatu on saattanut heikentyä.

Yksin asuminen ilmiönä on poliittinen kysymys asuntotuotannon ja palvelujen tuottamisen näkökulmasta. Yhteiskunnan tehtävä on antaa apua, kun yksin asuva ei selviydy yksin. Yksin asuminen on otettava riittävässä määrin huomioon myös kaupunkisuunnittelussa.

Yksinäisyys yhdistettynä sosiaaliseen köyhyyteen tai kurjuuteen aiheuttaa vaikeuksia niin vanhoille kuin nuorillekin. Myös perheessä asuvat lapset ja nuoret saattavat olla yksinäisiä ja vailla riittäviä aikuiskontakteja. Molemmat vanhemmat ollessa ansiotyössä ydinperheen voi olla vaikea pitää yllä yhteyksiä toisella seudulla asuviin yksinäisiin sukulaisiinsa. Omaishoitoa esim. sairaustapauksissa ei ole aina saatavana, vaikka omaisia olisikin.

  • Tonttimaata tulee varata vapaarahoitteisten yhteisömuotoisten vanhusten asuntojen rakentamiseen, joissa on tarvittaessa helppo järjestää mm. kunnallinen kotihoito.
  • Kunnalliset asunnot tulee rakentaa niin, että arkkitehtuuri tukee asukkaiden keskinäisiä sosiaalisia kontakteja ja luo rakenteita naapurien väliselle yhteistyölle.
  • Palvelut (myös avoimet päiväkodit vanhemmille ja nuoremmille) tulee keskittää samoihin rakennuksiin niin, että eläkeläiset, lapset ja nuoret tapaavat toisiaan esim. ruoka-aikoina.
  • Suurkaupungin asukkaan on opittava hyvän elämän perussäännöt - hyvät käytöstavat: "Suurkaupunkielämä edellyttää sosiaalisia valmiuksia, uskalla sanoa hyvää päivää ihmisille, joita arkena tapaat!"

Ilman koulutusta ei kehitystä

Kaikkia kaksikielisiä suurkaupunkikuntia voidaan pitää ruotsinkielisinä haja-asutusalueina. Suuri osa ruotsinkielisen peruskoulun oppilaista tulee kaksikielisistä perheistä. Eräs ratkaiseva tekijä ruotsinkielisen päiväkodin tai koulun valinnassa on koulumatkan pituus. Matka ei saa olla liian pitkä eikä vaivalloinen.

Riittävän tiheän päiväkotien ja peruskoulujen verkoston ylläpitäminen edellyttää siis erityistoimenpiteitä. Koulujen tulee lisäksi olla riittävän suuria, jotta oppilaat ja opettajat saavat riittävästi virikkeitä. Suurkaupungeissa sijaitsevat ruotsinkieliset koulut muodostavat tärkeän ruotsinkielisen ympäristön. Kielellisen identiteetin vahvistamisen kannaltaksi on toivottavaa, että koulurakennusten koko henkilöstö puhuu ruotsia.

Erityisoppilaitoksia, kuten harjoittelukoulut, koulut, joissa annetaan mukautettua opetusta ja erityisluokat esim. luku- ja kirjoitusvaikeuksista kärsiville oppilaille, ei aina voida ylläpitää ruotsinkielisen haja-asutusalueen kaikissa kunnissa, vaan tarvitaan kuntien rajat ylittävää yhteistyötä. Tämä koskee myös erityislukioita.

Suurkaupungeissa oppilashuoltoon panostaminen on erityisen tärkeää, koska oppilas voi helpommin olla anonyymi ja hävitä joukkoon. Tarvitaan kuraattoreita, psykologeja ja terveydenhoitajia. Lisäksi tarvitaan strategioita ja kampanjoita koulukiusausta vastaan. Anonyymiyden takia koulujen ja kotien välisen yhteistyön tulee myös olla kiinteää. Hem och Skola, vanhempainyhdistysten ja koulujen johtokuntien tulee olla mukana tässä toiminnassa.

Ammattikoulutuksen tulee olla houkutteleva vaihtoehto lukio-opinnoille. Samalla tulee tukea myös mahdollisuuksia yhdistää ammattikoulutus ja lukio-opinnot.

  • Kaksikielisissä suurkaupunkikunnissa tulee ylläpitää riittävän tiheää päiväkotien, esikoulujen ja peruskoulun ala-asteiden verkostoa.
  • Päivähoito, esikoulu ja ainakin ala-asteen alimmat luokat tulisi mieluiten sijoittaa toistensa läheisyyteen.
  • Oppilaita toisista kunnista erityiskouluihin ja -lukioihin vastaan ottavien kuntien ja oppilaiden kotikuntien tulee voida sopia koulutuksen rahoituskysymykset entistä joustavammin.
  • Sosiaalisen eriytymisen ehkäisemiseksi tulee epäsuotuisasti kehittyneiden kaupunginosien koulujen saada lisäresursseja.

Ilman turvallisuutta pelko leviää

Suurissa kaupungeissa, etenkin Helsingissä, asukkaat tuntevat olonsa yhä turvattomammiksi liikkuessaan kaupungilla - yhä enenevässä määrin myös päiväsaikaan. Asuntomurrot tapahtuvat usein päiväsaikaan. Pienrikollisuus on merkittävästi lisääntynyt viime vuosina, mutta myös ryöstöjen ja raiskausten kaltaiset törkeät rikokset ovat yleistyneet. Monet vanhukset eivät uskalla enää lähteä ulos pimeään aikaan, monet eivät myöskään uskalla käyttää joukkoliikennettä kuten metroa eivätkä lähteä junalla keskustan rautatieasemalta.

Kasvavan rikollisuuden taustalla on monia syitä; lisääntynyt syrjäytyneisyys suurissa kaupungeissa, normaalien kotiolojen puute, yhä nuorempien nuorten ja lasten huumeiden ja alkoholin väärinkäyttö, osan kasvattajaroolistaan menettänyt koulu sekä riittämättömät valvontaresurssit. Lastensuojelun ja sosiaalihuollon resurssit eivät myöskään riitä vastaamaan perheiden kasvaneeseen tuentarpeeseen. Helsingissä kansainvälinen rikollisuus on myös tullut kuvaan ilmeten mm. prostituutiona ja huumeiden myyntinä.

Suurten kaupunkien päätöksentekijöiden, eduskunnan ja hallituksen tulee ymmärtää, että muutoksia tarvitaan. Koko väestölle on voitava taata kohtuullinen turvallisuus, ei vain kotonaan, vaan myös kaduilla ja toreilla.

  • Poliisin tulee saada paremmat valvontaresurssit ja paremmat mahdollisuudet hyödyntää olemassa olevia resursseja. Peräänkuulutamme taas poliisiviranomaisien näkyvyyttä, esim. lähi- ja korttelipoliisien muodossa.
  • Pääkaupungin valvontaan liittyvät erityisvaatimukset, joita poliisille asetetaan valtiovierailujen ja kansainvälisten kokousten aikana sekä kamppailu kansainvälistä rikollisuutta vastaan tulee ottaa huomioon lisäämällä resursseja.
  • Tulee luoda uusi koulutettu vartijatyyppi ilman poliisivaltuuksia. Erilaisia teknisiä valvontalaitteita tulee käyttää hyväksi.
  • Asukkaat tulee saada reagoimaan vähäisiinkin rikoksiin ja ilmoittamaan ne poliisille. Välinpitämättömyys ja alistuminen rikollisuuteen johtavat lisääntyneeseen turvattomuuteen ja epävarmuuteen.

Ei ruotsinkielisiä ilman kohtaamispaikkoja

Suurkaupungissa tulee voida elää ruotsin kielellä, vaikka kaupunkien ruotsinkielinen väestö asuukin kielellisellä haja-asutusalueella. Turussa 5,2 % väestöstä on ruotsinkielistä, Espoossa 9,2 %, Vantaalla 3,3 %, Helsingissä 6,4 % ja Vaasassa 25,4 %. Prosentuaalinen osuus laskee, kun paikkakunnalle suuntautuva muuttoliike on voimakasta. Tämä voi helposti johtaa siihen, että ruotsinkielisen väestön näkyvyys pienenee ja se marginalisoituu kunnallisen toiminnan suunnittelussa, jolloin sen tarpeista ei enää huolehdita samalla tavoin kuin suomenkielisen väestön tarpeista.

Arkinen toimeen tuleminen ruotsin kielellä tulee yhä vaikeammaksi kodin ulkopuolella. Siksi ruotsinkielisten kohtaamispaikkojen harvakin verkosto on ratkaisevan tärkeä. On välttämätöntä luoda ja ylläpitää ruotsinkielisiä kohtaamispaikkoja, jotta ruotsinkielinen kulttuuriperintö säilyisi ja jotta ruotsi kieli pysyisi elävänä käytössä myös suppean perhepiirin ulkopuolella. Kohtaamispaikkoja tulee olla kaikille ikäryhmille.

Monet ruotsinkieliset kohtaamispaikat toimivat suomenkieliselle väestölle avoimena ovena ruotsinkieliseen kulttuuriin. Päiväkodit, koulut, nuorisotilat, ruotsinkieliset hoito-osastot, ruotsinkieliset sosiaalihuollon yksiköt, seurakunnat, vapaa-ajan kerhot, kuorot ja urheiluseurat ovat ruotsinkielisiä kohtaamispaikkajä samoin kuin ammatti- ja korkeakoulut, teatterit ja kirjaston ruotsinkieliset osastot. Jalkapallon pelaamisen tai aerobicissa käymisen pitäisi olla mahdollista myös ruotsin kielellä.

On tärkeää kerätä keskitetysti tietoja olemassa olevista ruotsinkielisistä kohtaamis-paikoista ja ajankohtaisesta ruotsinkielisestä toiminnasta. Luckan, ruotsinkielinen tiedotuskeskus Helsingissä ja Turussa, on tärkeä tietolähde varsinkin kaupunkiin muuttaville suomenruotsalaisille. He voivat sen kautta tutustua ruotsinkielisiin verkostoihin.

Yksi edellytys sille, että ruotsinkielinen kulttuuri voi rikastaa maan kulttuuria on, että poliittisessa päätöksenteossa ymmärretään koko väestöä koskevien ratkaisujen toimimattomuus vähemmistön osalta. Tarvitaan erillisratkaisuja, jotta maan ruotsinkieliset saisivat samat palvelut kuin suomenkieliset. Hieman suuremmat yksikkökustannukset ovat väistämättömiä, koska ruotsinkielisen kohtaamispaikan väestöpohja on pieni johtuen laajasta maantieteellisestä hajonnasta.

  • Suurkaupungin on huolehdittava erityisesti siitä, että sen ruotsinkielisellä väestöllä on käytössään ruotsinkielisiä kohtaamispaikkoja, joissa ruotsinkielinen kulttuuri säilyy elävänä. Ruotsinkielellä tulee voida elää normaalia elämää.
  • Huolehtiminen ruotsinkielisestä kulttuurista tulee ulottaa kaikkeen suunnitteluun, ja erityisratkaisut ruotsinkielisten kohtaamispaikkajen luomiseksi ja ylläpitämiseksi tulee hyväksyä.
  • Kaikessa kunnallisia palveluita koskevassa päätöksenteossa tulee asettaa seuraava kysymys: merkitseekö päätös, että ruotsinkielinen väestö saa myös käytännössä samat mahdollisuudet elää omalla äidinkielellään ja saada palvelunsa kuin suomenkielinen väestö?
  • Luckanin toiminnan tulee saada yhteiskunnalta tukea, ja vastaavanlainen toiminta tulee käynnistää myös muilla paikkakunnilla.

Suurkaupunkipoliittinen työryhmä (9.9.2002 puoluehallituksen nimittämä):

Göran Åhman, puheenjohtaja
Wilhelm Berlin
Maria Björnberg-Enckell
Birgitta Dahlberg
Christina Gestrin
Robert Grönblom
Martin Meinander
Jan D. Oker-Blom
Michael Sandbacka
Frans Saxén
Maj-Britt Vääriskoski
Sihteeri: Susanna Dromberg