Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SKDL/606

Suomen kansan demokraattinen liitto

SKDL:n kehitysmaapoliittinen ohjelma (luonnos)


  • Puolue: Suomen kansan demokraattinen liitto
  • Otsikko: SKDL:n kehitysmaapoliittinen ohjelma (luonnos)
  • Vuosi: 1983
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SKDL:N KEHITYSMAAPOLIITTINEN OHJELMA (Luonnos järjestökäsittelyä varten)

I 80-luvun kehitysnäkymä
II Suomen asema ja asenne
III Suomen taloussuhteet kehitysmaiden kanssa
A. Kehitysmaakauppa
B. Kehitysyhteistyö
C. Pääoman vienti kehitysmaihin
IV Kehitysmaita koskeva päätöksenteko
V Kehitysongelmat ja Suomen haasteet
VI Käytettyjen lyhenteiden selitykset

SKDL:n kehitysmaapoliittisen ohjelmaluonnoksen järjestökäsittely kestää 31.3.1983 saakka, johon mennessä on mahdolliset kannanotot, mielipiteet sekä muutos- ja lisäysehdotukset toimitettava SKDL:ään, Kotkankatu 11,00510 Helsinki 51.

I. 80-luvun kehitysnäkymä

1970-luvulle oli leimallista voimakas kehitys- ja teollisuusmaiden suhteita koskenut keskustelu. Pyrkimys Uuteen kansainväliseen talousjärjestykseen (UKTJ) herätti suuria toiveita. 1980-luvun alussa optimismille on paljon vähemmän sijaa. Taloudellisen kasvun hidastuessa teollisuusmaissa, ne asettavat omien ongelmiensa ratkaisun kehitysmaiden ongelmien edelle. Pitkälti julistuksellinen UKTJ ei ole täyttänyt siihen kohdistettuja odotuksia. Pohjoisen ja etelän välinen vuoropuhelu on laantunut tai suorastaan ajautunut umpikujaan ja muutamat keskeiset läntiset teollisuusmaat, lähinnä Yhdysvallat ja Englanti ovat omaksuneet aikaisempaa viileämmän kehitysmaapolitiikan.

Yleisesti tarkastellen kehitysmaiden taloudellinen tilanne 1980-luvun alussa on heikko. Erityisen vaikeaan asemaan ovat joutuneet öljyn tuonnista riippuvaiset kehitysmaat. 1970-luvun aikana eri kehitysmaiden välille on kuitenkin syntynyt niiden taloudellisen aseman perusteella hyvin huomattavia eroja. YK:n luokituksen mukaiseen vähiten kehittyneiden maiden ryhmään (LLDC) kuuluu 36 maata, jotka sijoittuvat pääosin Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan. Tämän ryhmän lisäksi erotetaan tavallisesti mm. vasta teollistuneet maat (NIC) ja öljyä vievät kehitysmaat. Taloudellisen tarkastelun ohella on huomattava, että ne alikehityksen piirteet, jotka liittyvät eri väestöryhmien todellisiin elinoloihin, voivat olla hyvin kärjistyneitä myös "vauraissa" kehitysmaissa. Sosiaalista kehitystä kuvaavia mittareita ovat mm. tulonjako, työllisyys, ravitsemus, terveydenhoito, koulutuspalvelut jne. Toisaalta eräissä vaikeassa taloudellisessa asemassa olevissa kehitysmaissa ponnistelut suunnataan nimenomaisesti sosiaalista tasa-arvoa lisääviin kohteisiin.

Kehitysmailla on kuitenkin yhtä huonot edellytykset kansallisia päämääriä toteuttavaan kehitykseen. Maailmanmarkkinoihin sitoutunut tuotanto tapahtuu ulkomaita varten, ulkomaisella pääomalla ja on ulkomaisten yritysten hallinnassa. Kehitysmaissa tästä hyötyvät niiden elitistiset yläluokat, joilla on hallussaan poliittinen valta. Ne hallitukset, jotka ovat valmiita asettamaan edistyksellisiä kansallisia tavoitteita, ovat suurissa vaikeuksissa. Kolonialismin kauden suoran riippuvuuden on korvannut maailmankaupan ja kansainvälisen valuuttajärjestelmän epätasa-arvoinen toiminta. Suurin vaikutusvalta on niillä mailla, joissa maailman voimakkaimmat kapitalistiset yritykset toimivat, Yhdysvalloilla, Länsi-Euroopalla ja Japanilla.

II. Suomen asenne ja asema

Suomen asenne UKTJ:ta kohtaan oli periaatteessa myönteinen. Tämä tuotiin esille paitsi perusasiakirjoja käsiteltäessä myös monien erillisten kysymysten yhteydessä. Suomen perinteinen viiteryhmä kansainvälisessä kehityskeskustelussa on Pohjoismaat, joiden myötä maamme, erityisesti julistusten tasolla on omaksunut kehitysmaaystävällisen linjan. Tätä kuvastaa myös osallistuminen ns. like-minded -maiden ("samanmieliset") toimintaan. Tuen ilmaiseminen kehitysmaiden vaatimuksille UKTJ-prosessin yhteydessä oli Suomen "profiilin" kannalta sopivaa, mutta julistuksellisen alkuinnostuksen jälkeen maamme politiikka ei kuitenkaan ollut tässäkään kysymyksessä aktiivista eikä omintakeista.

Aktiivisuus ja omintakeisuus edellyttäisivätkin huomattavasti perusteellisempaa keskustelua kuin Suomessa tällä hetkellä käydään, tutkimustyön huomattavaa lisäämistä ja kehitysmaiden ja kehityksen ongelmien laaja-alaisempaa ymmärtämistä. Tällaisen tarkastelutavan syntymiselle ei ole pyritty luomaan pohjaa eikä sitä myöskään ole syntynyt. Viime kädessä keskustelun piiriin on otettava myös kansalliset ratkaisut. Tulevaisuus asettaa sekä teollistuneet että kehitysmaat kokonaan uudenlaisten ratkaisujen eteen.

Tämän hetken näkymien valossa tarve sovittaa Suomen kansalliset päämäärät yhteen yleismaailmallisten, UKTJ:n suuntaisten pyrkimysten kanssa korostuu erityisesti. Suomi on - yhdessä muiden puolueettomien ja sitoutumattomien maiden kanssa - jäämässä sellaisen kehityksen jalkoihin, jossa maailmaa jaetaan uusiin taloudellisiin ja poliittisiin etupiireihin. Kun Yhdysvallat on lujittamassa imperialistista otettaan Latinalaisesta Amerikasta, Japani Kaakkois-Aasian maista ja Euroopan Yhteisö (EC) Afrikasta, Suomen etu samaistuu yhä enemmän niihin sitoutumattomiin teollisuus- ja kehitysmaihin, jotka ovat perinteisten valtablokkien ulkopuolella.

Suomen politiikan osaksi kehitysmaat ovat tulleet varsin myöhään, lähinnä vasta YK-jäsenyytemme myötä 1950-luvulla. Nykyinen poliittinen suhtautuminen ilmenee selvimmin kansainvälisissä järjestöissä noudatetussa linjassa ja yksittäisten kehitysmaiden kohdalla taloudellisten suhteiden hoidossa. Muu poliittinen vuorovaikutus samoin kuin yhteistyö tieteen ja kulttuurin alalla on lähes olematonta.

III. Suomen taloussuhteet kehitysmaiden kanssa

A. Kehitysmaakauppa

Kehitysmaiden osuus Suomen ulkomaankaupasta on noin 10 prosenttia. Niiden merkityksen kasvua kuvastaa se, että kehitysmaakaupan arvo kasvoi 1970-luvulla vuosittain noin neljänneksen. Tuonti koskee vain harvoja tuotteita, keskeisiä ovat kahvi ja öljy. Viennin tuotevalikoima on 1970-luvun kuluessa jonkin verran monipuolistunut, vaikkakin runsas puolet muodostuu edelleen metsäteollisuuden tuotteista. Viime vuosina on tullut yhä merkittävämmäksi projektivienti ja siihen liittyvä suomalaisen asiantuntemuksen vienti.

Kuten jo hyödykerakenteen perusteella voi päätellä kehitysmaatuontimme on keskittynyt joihinkin harvoihin maihin, lähinnä muutamiin öljymaihin ja Latinalaisen Amerikan kahvintuottajiin. Erityisongelman muodostaa ns. halpatuonti, joka ei kokonaismäärän kannalta ole kovin suuri, mutta merkitsee vakavaa kilpailua joillekin kotimaisille tuotannon aloille, lähinnä tekstiiliteollisuudelle. Viennin kannalta ovat keskeisiä öljyntuottajamaat, joiden osuus on viime vuosina moninkertaistunut ja jotkin taloudellisesti vahvat alueelliset kasvukeskukset.

Kehitysmaakaupallemme on ominaista - erityisesti tuonnin osalta - välikäsien runsaus. Ratkaiseva osa kehitysmaatuonnista onkin itse asiassa kaupankäyntiä länsisaksalaisten, hollantilaisten ja yhdysvaltalaisten yritysten kanssa. Tämä koskee Suomen perinteisiä kehitysyhteistyömaita, joiden osuus kaupan kokonaismäärästä on kuitenkin hyvin vähäinen.

Kehitysmaiden kanssa käytävässä kaupassa on suuntauduttava pitkäaikaisten, molempia osapuolia hyödyttävien kauppasopimusten solmimiseen edistyksellisten kehitysmaiden kanssa. Tarpeettomien välikäsien, esim. kapitalistisissa teollisuusmaissa sijaitsevien välitysliikkeiden käyttöä on määrätietoisesti karsittava.

Kehitysmaatuonnin edistämistä ja ohjaamista harjoittava tuontikeskus on muodostettava osaksi valtion johtamaa ulkomaankaupan hallintoa. Tuonti vähiten kehittyneistä ja köyhimmistä edistyksellisistä kehitysmaista on kokonaan vapautettava tullirajoituksista. Vauraiden ns. NIC-maiden osalta on myönnetystä erityiskohtelusta pyrittävä luopumaan.

Suomen on myötävaikutettava siihen, että kehitysmaille myönnetty tullietuuskohtelu (ns. GSP-järjestelmä) saatetaan kansainvälisin sopimuksin pysyvälle pohjalle. Mikäli kansainvälisissä järjestöissä ei tapahdu edistymistä, olisi sopimukset pyrittävä solmimaan muiden Pohjoismaiden ja kehitysmaihin suosiollisesti suhtautuvien teollisuusmaiden ('like-minded' -ryhmä) toimesta.

Sen estämiseksi, että halpatuonti hyödyttäisi eräiden kehitysmaiden kapeata yläluokkaa ja monikansallisia yrityksiä sekä polkisi ammattiyhdistysliikkeen saavutuksia, on tehtävä mahdolliseksi ns. sosiaaliklausuuli. Tämä tarkoittaa kauppa- ym. sopimuksiin liitettävää ehtoa, jonka mukaan helpotuksia ja muita etuuksia myönnetään vain sellaiselle kehitysmaalle ja sellaiselle tuotannolle, jossa noudatetaan tiettyjä yleisesti hyväksyttyjä työelämän vähittäisnormeja. Mikäli esim. työntekijöiltä on riistetty ammatillisen järjestäytymisen vapaus tai tuotannossa käytetään lapsityövoimaa, olisi voitava ryhtyä kauppaa rajoittaviin toimiin.

B. Kehitysyhteistyö

Kansainvälisesti eniten huomiota herättänyt piirre Suomen kehitysmaapolitiikassa on kehitysapumme määrällinen jälkeenjääneisyys. Suomi on useaan otteeseen sitoutunut nostamaan julkisen kehitysapunsa kansainväliseen tavoitteeseen 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta (BKT). Viimeksi ulkoministeri vahvisti tämän sitoumuksen YK:n erityisistunnossa 1980. Avun määrä kääntyikin nousuun 1978 ja asetettu välitavoite, 0,32 prosenttia BKT:sta saavutettiin vuonna 1982.

Määrärahojen kasvuun on osin vaikuttanut pääomapiirien kiinnostuminen kehitysyhteistyön mahdollisuuksista. Laitetoimitukset merkitsevät tilaisuuksia, toteutetut hankkeet tuovat kehitysmaakokemusta, julkisten varojen mukanaolo merkitsee vakuutusta uusille "avauksille", jotka voivat johtaa jatkotoimituksiin kaupallisella pohjalla. Yritysten kannalta ovatkin kiinnostavia teknologisvoittoiset projektit sellaisissa maissa, joilla on varaa myös puhtaasti kaupalliseen yhteistyöhön ja viime kädessä myös yhteisyritysten (joint venture) syntymiin.

Teknologian toimittajina ja konsultteina suomalaisilla yrityksillä onkin luonnollinen paikkansa kehitysyhteistyössä, erityisesti konsulttitoiminnan merkitys kasvaa määrärahojen lisääntyessä. Myös avun vaikutuksesta Suomen kansantaloudelle on syytä katsella, mutta toiminnan tulee perustua kokonaiskäsitykseen siitä, millaista kehitystä haluamme olla tukemassa ja millä ehdoilla se voi toteutua. Projektien tekninen onnistuminen ei välttämättä merkitse hyvää kehitysvaikutusta. Onnistuminen edellyttää vastaanottavan maan tarpeiden ja olojen tuntemusta ja perehtyneisyyttä kehitysmaiden ongelmiin ennemmin yleensä. Erityisesti ns. maaohjelmoinnin ulkopuolella toteutettujen hankkeiden osalta Suomen toiminta on useissa tapauksissa ollut ennemminkin seikkailupolitiikkaa kuin perustunut näkemykseen kannatettavista kehitystavoiteista.

Kandenvälisen avun osuus Suomen koko kehitysyhteistyöstä on noin 60 prosenttia. Siitä valtaosa, noin kolme neljännestä, suunnataan ohjelmamaihin, joita ovat (-82 alussa) Sambia, Tansania, Kenia, Egypti, Sri Lanka ja Vietnam. Loppuosa käytetään projektiyhteistyöhön lukuisissa eri kehitysmaissa, yhteispohjoismaiseen ja kansainvälisten järjestöjen kautta tietyille maille ohjattavaan ns. multi-bi -apuun. Monenkeskinen apu, noin 40 prosenttia koko avusta, kanavoidaan pääosin "maailmanpankkiryhmän" järjestöjen, alueellisten kehityspankkien ja YK:n kehitysohjelman (UNDP) kautta.

Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja on lisättävä siten, että 0,7 prosentin BKT-tavoite saavutetaan viimeistään vuoteen 1987 mennessä. Kehitysyhteistyövaroille on valtion budjetti-suunnittelussa annettava erityisasema siten, ettei niiden kasvua sidota suhdannepoliittisiin näkökohtiin. Kokonaistavoitteena on pidettävä yhden prosentin BKT-osuutta vuosikymmenen lopulla.

Kandenvälistä apua on kasvatettava nopeammin kuin monenkeskistä apua. Tämä merkitsee nykyisen, noin 60-40-suhteen muuttumista entistä voimakkaammin kahdenvälisen avun hyväksi. Tämä edellyttää myös kehitysyhteistyöhallinnon voimavarojen samanaikaista lisäämistä, jotta avun valvonta ja kehitysvaikutuksen seurantaa voidaan tehostaa. Kahdenvälisen avun puolella toimintaa on entistä enemmän suunnattava huolellisesti valittaviin ohjelmamaihin. Parhaisiin tuloksiin päästään, kun ohjelmamaiden joukko ei ole liian runsaslukuinen. Sikäli kuin kehitysluottoja myönnetään ne on suunnattava lähinnä ohjelmamaihin kehityshankkeiden tukena. Kehitysluottoja ei tule käyttää vientiluottojen tapaan tai niiden jatkeena vienninedistämiseen.

Monenkeskisen avun puolella on vähennettävä erityisesti maailmanpankkiryhmän ja alueellisten kehityspankkien osuutta. Suomen jäsenyys alueellisissa kehityspankeissa on ongelmallinen kysymys. Yhtäältä ne muodostavat osan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän epädemokraattista päätöksentekokoneistoa, toisaalta ne ovat keskeisiä kehitysmaihin suuntautuvien varainsiirtojen kanavia, joiden suuntaamiseen Suomen on yhdessä muiden samanmielisten kanssa pyrittävä vaikuttamaan. Elintarvikeavun kohdalla on huolehdittava tehdyistä sitoumuksista, mutta elintarvikeavun määrää ei ole perusteltua kasvattaa samassa suhteessa kuin kehitysapuvaroja yleensä. Sen sijaan on syytä pyrkiä tehokkaasti edistämään kehitysmaiden omia ravinnontuotantomahdollisuuksia osana Suomen kehitysyhteistyötä. Humanitaarinen apu kansainvälisten järjestöjen kautta ja erityisesti kansallisille vapautusliikkeille välillisesti tai suoraan ohjattu apu on ollut liian vähäistä.

Maanvalinta on kahdenvälisen avun keskeinen päätös. Vastaanottavan maan kehitysstrategiasta sekä poliittisten ja taloudellisten instituutioiden toiminnasta viime kädessä riippuu päätyykö kehitysapu hyödyttämään apua tarvitsevia. Ellei maa pyri eriarvoisuutta poistavaan kehitykseen, myös ulkopuolelta ohjatut varat päätyvät lisäämään eriarvoisuutta. Kehitysapuun sisältyy myös poliittinen tuenilmaus vastaanottavan maan hallitukselle. Suomen kehitysapu on ohjattava sellaisille maille, joiden hallitukset harjoittavat kansallisista tarpeista lähtevää politiikkaa ja nojaavat kansan valtaenemmistön tukeen. Tältä pohjalta on arvioitava niin Suomen nykyiset kuin mahdolliset uudet ohjelmamaat.

Kehitysavun luonteeseen vaikuttaa voimakkaasti myös toimialojen valinta. Suomen lähestymistapa on ollut laitetoimituskeskeinen. Järjestelyihin vaikuttaa voimakkaasti se, että suomalaisten yritysten ja tutkimusyksikköjen kehitysmaakokemus on vähäinen. Käytettävissä oleva asiantuntemus rajoittuu lähinnä Suomen oloissa toimiviin ratkaisuihin. Kokemukset teknologian siirrosta ovat kuitenkin monissa tapauksissa olleet epätyydyttäviä. Myös projektien arviointi rajoittuu lähinnä teknisiin arvioihin, joihin ei laajemmassa mielessä sisälly kehitysvaikutuksen tarkastelua. Kehitysyhteistyöosaston toimesta tapahtuvaa projektien seurantaa ja arviointia onkin syytä voimakkaasti laajentaa nykyisestä. Tämän toiminnan merkitys korostuu erityisesti, kun varsinainen toteutus siirtyy myös suunnittelun osalta entistä enemmän konsulttiyrityksille.

Toimialavalinnoissa on suuntauduttava entistä enemmän "pehmeämpiin" yhteistyöhankkeisiin, joissa teknologian valintaan ja soveltuvuuteen kiinnitetään nykyistä suurempaa huomiota. Tällaisia aloja ovat mm. monet ympäristönsuojelulliset, maaseudun kehittämiseen liittyvät ja energia-alan kohteet. On myös selvitettävä kehitysmaihin soveltuvan teknologian kehittämismahdollisuuksia Suomessa. Luonteeltaan osallistuvien kehitysyhteistyöprojektien esteeksi ei saa muodostua se, että paikalliskustannusten - muiden kuin laitetoimituksista ja asiantuntijoiden palkkauksesta aiheutuvien kustannusten - osuus voi niissä nousta huomattavasti.

Kehitysyhteistyöhankkeiden laadun ja vaikutuksen laaja-alaisempi huomioon ottaminen edellyttää asiantuntemuksen ja kehitysmaatutkimuksen huomattavaa lisäämistä. Kehitysyhteistyöorganisaation ja yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteyksiä on lisättävä. Tutkimuksen järjestämiseen on myös ohjattava huomattavasti lisää julkisia varoja. Perustaa kehitysmaatuntemukselle on luotava lisäämällä kansainvälisyyskasvatusta ja kehitysmaita koskevaa opetusta kouluissa ja yliopistoissa. Samaa tarkoitusta palvelee myös yleinen kehitysmaa-tiedotus, joka on tällä hetkellä vähäistä. Tällä työllä on merkitystä paitsi kansainvälisessä toiminnassa, myös tietoisuuden lisääjänä omaa maatamme koskevissa kysymyksissä. Aktiivista kiinnostusta osoittavia kansalaisjärjestöjen kehitysprojekteja on tuettava julkisin varoin. Tukea on ohjattava voimakkaasti myös muille kuin kirkon järjestöille, joilla on tällä hetkellä erityisasema.

C. Pääoman vienti kehitysmaihin

Vuoden 1981 lopussa sellaisten ulkomailla toimivien yritysten määrä, joissa suomalaisen pääoman osuus oli yli 20 prosenttia, oli 1095, näistä 87 sijaitsi kehitysmaissa. Suurin osa kehitysmaayrityksistä oli pienehköjä, mm. erilaisia palveluksia tuottavia yrityksiä. Valmistusyhtiöiden määrä oli 15. Yksittäisistä kehitysmaista olivat tärkeimmät Brasilia ja Saudi-Arabia. Edellisessä suomalaisten pääoma (yli 20 %) oli sijoitettuna 20 yritykseen, jälkimmäisessä 10:een. Viime vuosina suomalaisen pääoman vienti on ollut 500 mmk:n luokkaa, josta kehitysmaiden osalle on tullut niiden ulkomaankaupan osuutta vastaava osuus, noin 50 mmk.

Sekä absoluuttisesti että suhteessa BKT:een Suomen kehitysmaainvestointien määrä on ollut huomattavasti alhaisempi kuin muiden Pohjoismaiden erityisesti Ruotsin. Huolimatta pohjoismaisittain "huonosta" sijoituksesta suomalainen pääoma on voimakkaasti kansainvälistymässä; sijoitusten määrä lisääntyi erityisesti 70-luvun lopulla. Tulevaisuutta ajatellen kehitysmaatoiminta on suomalaisyrityksille monessa mielessä kiinnostava. Kynnys kehitysmaihin siirtymiselle on kuitenkin korkea; puuttuu sekä kokemusta että riskinottokykyä. Keväällä 1980 aloitti toimintansa Teollisen kehitysyhteistyön rahasto Oy (TEKERA). Sen päätehtävänä on pääoman sijoittaminen kehitysmaissa toimiviin ja niihin perustettaviin yhteisyrityksiin, joissa ovat osakkaina suomalaisyritys ja kehitysmaassa toimiva yritys.

Mahdollisuus kaupalliseen toimintaan ja suoriin sijoituksiin on lisännyt talouselämän kiinnostusta kehitysyhteistyöpoliittisiin päätöksiin huomattavasti enemmän kuin kehitysyhteistyöhön ohjattujen julkisten varojen sinänsä vähäinen määrä. TEKERA on konkreettinen ilmentymä suorien taloussuhteiden ja kehitysyhteistyön välisistä yhteyksistä. Erityisesti sen kautta myös Suomen kehitysmaapoliittinen linja joutuu puntariin. TEKERA:n toiminta on suunnattava sellaisiin maihin, jotka ovat myös Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyöpolitiikan linjan mukaisia. Edelleen TEKERA:n rahoitus- ja luototuskohteiden keskeiseksi kriteeriksi on otettava hankkeiden soveltuvuus vastaanottajamaiden kehityssuunnitelmiin.

Sekä TEKERA:n tapauksessa että yleisesti Suomesta kehitysmaihin suuntautuva suora sijoitustoiminta ja siihen liittyvä teknologian, suomalaisen tieto-taidon ym. vienti on tiukasti luvanvaraistettava. Vientilupia myöntämään on asetettava kehitysmaainvestointien neuvosto, jossa virkamiesedustuksen (Suomen Pankki, kauppa- ja teollisuusministeriö, ulkoasiainministeriö) lisäksi olisi myös parlamentaarinen edustus. Mikäli yksityistaloudelliselta perustalta lähteviin, kehitysmaihin suuntautuviin pääoman vientiä koskeviin hankkeisiin liittyy julkista rahoitusta on hankkeen käynnistäjä velvollinen esittämään arviot siitä, miten hanke palvelee vastaanottavan maan kehityssuunnitelmia ja niinikään velvollinen sallimaan julkisen vallan taholta tapahtuvan valvonnan hankkeen kestäessä ja sen jälkeen.

IV. Kehitysmaita koskeva päätöksenteko

Kehitysmaasuhteet, myös taloudelliset suhteet, on nähtävä osana Suomen ulkopolitiikan hoitoa ja myös esimerkiksi kaupankäynnille on asetettava erityisvaatimuksia. Kaiken toiminnan tulee olla luonteeltaan ja vaikutukseltaan sopusoinnussa Suomen omaksuman kehitysmaa- ja kehityspoliittisen linjan kanssa. Erityisesti virallisissa suhteissa ja julkisten varojen käytön yhteydessä linjanmäärittelyä varten tarvitaan laajaa keskustelua ja myös parlamentaarista valvontaa. Tärkeä merkitys on myös kansainvälisissä järjestöissä noudatetulla politiikalla.

Paikallisesti, kehitysmaissa, Suomen virallisia suhteita hoitavat eri tasoiset edustustot, joiden määrä on kasvanut 60- ja 70-luvuilla. Viennin kannalta kiinnostavissa maissa toimii kaupallisia sihteereitä ja keskeisissä kehitysyhteistyömaissa yksi tai useampia kehitysyhteistyövirkamiehiä. Suomessa kehitysyhteistyötä hoidetaan suhteellisen suljetulla kehitysyhteistyöosastolla ja esimerkiksi kansainvälisen kaupan pelisääntöjä ja kansainvälistä valuuttajärjestelmää ja sen instituutioita koskevat päätökset syntyvät virkakoneistossa (osaksi valtiovarainministeriössä, kauppa- ja teollisuusministeriössä sekä Suomen Pankissa) olosuhteissa, joissa yksityisen liike-elämän painostus on voimakkaampaa kuin parlamentaaristen päätöksenteko- ja valvontaelinten vaikutus.

Kehitysyhteistyölle on säädettävä puitelaki, joka kehitysyhteistyön periaatteiden määrittelyn ja määrärahakehityksen varmistamisen ohella luo järjestyneet ja demokraattiset muodot kehitysyhteistyötä koskevalle päätöksenteolle. Taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnan (TALKE) asema ja parlamentaarisia voimasuhteita noudattava kokoonpano on vahvistettava lailla. Tälle neuvottelukunnalle on annettava keskeinen vastuu kehitysmaasuhdepolitiikkaa koskevien päätösten - kuten ohjelma- ja muiden yhteistyömaiden valinnan - valmistelussa samalla kun eduskunnan todellista valtaa päätöksenteossa lisätään. Niin ikään Suomen kansainvälisissä järjestöissä esiintymistä ja kannanottoja koskevan valmistelutyön pohjaa on laajennettava.

V. Kehitysongelma ja Suomen haasteet

Suomalainen keskustelu maailmantalouden muutospaineista ja kansainvälisen talousjärjestyksen uudistumisesta on keskittynyt lähes yksinomaan maamme kilpailukyvyn vaalimiseen. Lyhyen tähtäimen sopeutuminen on nostettu ensimmäiselle sijalle ilman pidemmän aikavälin päämäärien tarkastelua. Kysymys siitä, millaiset laadulliset ja sisällölliset muutokset tuotannossa, kulutuksessa ja myös elämäntavassa, ovat välttämättömiä, on konkreettisesti otettu esiin vain yksittäisissä puheenvuoroissa.

Kansainvälinen talousjärjestys on kyllä uudistumassa, mutta ei 70-luvun UKTJ:n mukaisesti, vaan pikemminkin yhä pidemmälle jäsentyvän työnjaon ja imperialistisen uusjaon suuntaan. Kiristyvä kilpailu raaka-ainevaroista merkitsee paitsi taloudellisten myös poliittisten ja sotilaallisten konfliktien vaaraa. Tämä näkökulma sinänsä riittää osoittamaan, että kehitysongelman kokonaisuuden yhteydessä on väistämättä tarkasteltava myös teollistuneen maailman talouden ja tavaratuotannon perusteita. Muutoksen tarvetta ajatellen maailmantalouden luonnetta ja toimintaa sinänsä voi pitää väkivaltaisena ja väkivaltaa edellyttävänä. Kehityskysymyksellä ja rauhankysymyksellä on välitön yhteys.

Tutkimuksissa, selvityksissä ja myös kansainvälisissä asiakirjoissa haasteet kyllä todetaan suuriksi, mutta kun lähestytään konkreettista, valtioita velvoittavaa päätöstasoa, uusiin sairauksiin tarjotaan vanhoja hoitokeinoja. Tässä tilanteessa onkin kysyttävä, ei niinkään, miten Suomi voi sopeutua, vaan miten Suomi voi aktiivisesti asettaa maailmantalouden muutoksille rauhaa ja oikeudenmukaisuutta edistäviä päämääriä ja toimia niiden toteuttamiseksi muiden samanmielisten kanssa.

Käytettyjen lyhenteiden selitykset

BKT Bruttokansantuote
EC (European Economic Community), Euroopan talousyhteisö
GSP (Generalized System of Preferencies), Yleinen tullietuusjärjestelmä
LLDC (Least Developed Countries), Vähiten kehittyneet maat, YK:n käyttämä luokitus
NIC (Newly Industrialized Countries), Vasta teollistuneet maat
TALKE Taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta
TEKERA Teollisen kehitysyhteistyön rahasto
UKTJ Uusi kansainvälinen talous-järjestys
UNDP (United Nations Development Programme), YK:n kehitysohjelma