SKDL:n 15. LIITTOKOKOUS 20.-22.5.1988

SOSIAALIPOLIITTINEN ASIAKIRJA

OIKEUS PERUSTURVAAN

"Turvallisuutta ei ole ilman oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuutta ei ole ilman sosiaaliturvaa."

1. JOHDANTO

Tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa kansalaisten toimeentulo perustuu yleensä työpalkkaan. Jota erilaiset tulonsiirrot Ja ilmaispalvelut täydentävät. Mikäli henkilö Jää vaille palkkatuloja, sosiaaliturva muodostuu hänelle elinehdoksi. Tässä mielessä sosiaaliturva on palkkatyön välttämätön rinnakkaisjärjestelmä Tämä lähtökohta määrää sosiaalipolitiikan toimintaedellytykset ja kehityssuunnan.

Suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on kehittynyt myöhemmin kuin muissa läntisissä maissa ja jäänyt tasoltaan keskimääräisesti muita alhaisemmaksi. SKDL:n keskeisinä tavoitteina sosiaalipolitiikan kehittämisessä ovat olleet demokratia, tasa-arvo, heikompiosaisten aseman parantaminen ja ihmisarvoisen elämän edellytysten luominen. Merkittävä osa tavoitteista on vielä saavuttamatta.

Sosiaalipoliittisen keskustelun polttopisteeseen ovat 1980-luvulla nousseet köyhyys ja syrjäytyminen. Sosiaalihallituksen toimeentuloprojektin selvityksen mukaan Suomessa oli vuonna 1981 toimeentulorajan tuntumassa lähes 250.000 kotitaloutta eli 13 % kaikista talouksista. Niihin kuului lapset mukaan lukien runsaat 500000 suomalaista.

Mm. työttömyysturvauudistus Ja kansaneläkkeiden kehittäminen 1980-luvun alkupuoliskolla ovat osaltaan vaikuttaneet köyhien määrän vähentymiseen. Toimeentulorajan tuntumassa elää silti lähes joka 10. suomalainen. Tuloerojen tasoittuminen näyttää pysähtyneen ja on jopa merkkejä siitä, että tuloerot ovat kasvamassa. Myös varallisuuserot ovat suuret.

Tulo- ja varallisuuserojen lisäksi kovaan taloudelliseen kilpailuun valjastetun yhteiskunnan mekanismit syrjäyttävät ihmisiä tuotannosta, työelämästä, sosiaalisista yhteyksistä ja yhteiskunnallisista vaikutusmahdollisuuksista.

Huomispäivän yhteiskunta edellyttää yksilöiltä kulttuurisia tietoja ja taitoja, vankkaa sosiaalista identiteettiä ja itseluottamusta. Syrjäyttämistendenssien torjumisessa koulutus, ammattitaito ja työ ovat tärkeimmät toimintaresurssit, joilla parhaiten edistetään ihmisten elämänhallintaa.

Viimeaikaisia sosiaalipolitiikan kehityspiirteitä

Suomalainen sosiaalipolitiikka on nojautunut taloudelliseen kasvuoptimismiin. Taloudellisen kasvun hidastuttua 1970-luvun loppupuolelta tilanne on muuttunut.

Aktiivisen sosiaalipolitiikan kausi vuosina 1966-1976 merkitsi sosiaalipolitiikan itsenäistymistä, johon SKDL oli voimakkaasti vaikuttamassa. Taloudellisen nousukauden aikana toteutettiin laajoja sosiaalipoliittisia uudistuksia. Luotiin jokamiehen sosiaaliturva: työeläkejärjestelmät, sairausvakuutus, kansanterveysjärjestelmä, päivähoitopalvelut ja työsuojelun hallinto. Pyrittiin laajoihin järjestelmiin ja valtakunnalliseen suunnitteluun.

Sosiaali- ja terveydenhuollon menojen kasvu oli 1970-luvun alkupuolella noin 10 % vuodessa. Heti vuosikymmenen puolivälin jälkeen kasvu patosi puoleen. Viime vuosien sosiaaliturvaratkaisuissa on ollut jo usein kyse olemassa olevien toimintojen laatua ja määrää alentavista supistuksista.

Sosiaalisen turvallisuuden vaarantuminen

Tulevaisuuden sosiaalipolitiikan lähtökohtana eivät saa olla erilaiset supistukset. Supistamisia pohjustettiin 1970-luvun lopulla. Silloin toteutetuille sosiaalipoliittisille uudistuksille oli tunnusomaista pohtia enemmän rahoitusongelmia kuin kansalaisten hyvinvointia.

Samalla vaivihkaa pyrittiin muuttamaan sosiaaliturvan rahoitusrakennetta. Rahoituksen painopistettä siirrettiin kansalaisten ja valtion kustannettavaksi samalla, kun työnantajien rajoitusosuutta vähennettiin. Korvausten omavastuuosuuksia nostettiin ja näin vaikeutettiin heikompiosaisten asemaa sekä palvelujen käyttäjinä että verojen maksajina.

Sosiaalipolitiikan keskeisenä alkuperäisenä tavoitteena on ihmisten välisen eriarvoisuuden tasoittaminen. Viime vuosina narjoitettu sosiaalipolitiikka on kuitenkin käytännössä lisännyt eriarvoisuutta On ryhdytty rakentamaan A-ihmisten ja B-ihmisten sosiaalipolitiikkaa.

Tunnusomaista tälle kehitykselle on ollut:

Voimistunut pyrkimys sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämiseen. Sosiaaliturvan yksityistä sektoria on pyritty laajentamaan etenkin terveydenhoidon ja päivähoidon palveluissa.

Sosiaaliturvan ansiosidonnaisuuden vahvistaminen. Hyvätuloisia suosiva, omistusasumista tukeva asuntopolitiikka, sairauspäivärahauudistus sekä työeläkevakuutus ovat tästä esimerkkejä.

Pyrkimys lisätä tarveharkintaista sosiaaliturvaa ja rajoittaa sosiaaliturvan saamista. Samalla huonompiosaisten sosiaaliturvaan on liitetty yhä voimistuva viranomaisvalvonta.

Sosiaalipolitiikka talouspolitiikan talutusnuorassa

Viime vuosien sosiaalipolitiikka on alistettu porvarilliselle talouspolitiikalle. Tämä on merkinnyt eduskunnan vallan vähentymistä ja samalla valtion virkakoneiston päätösvallan kasvamista Kuntien luottamusmieselimet ovat menettäneet osan valtuuksistaan. Elinkeinoelämä on saanut yhä keskeisemmän aseman poliittisessa ja valtiollisessa päätöksenteossa. Lisääntyvät helpotukset yrityksille vähentävät osaltaan valtion mahdollisuuksia julkisten sosiaalipalvelujen tuottajana.

Elinkeinorakenteen hallitsematon muutos, kaupungistuminen, yhteiskunnan eriytyminen ja ympäristön saastuminen lisäävät yksilöiden sosiaaliturvan tarvetta tulevaisuudessa. Sosiaaliset ongelmat määritteli aluksi yläluokka, sitten työväestö ja nykyään asiantuntijat ja virkamiehet. Tässä on vaara, että hallintokoneisto rajaa ongelmat liian suppeiksi eikä arviointeja suoriteta kansalaisten tarpeista käsin. Hallintoa ja sosiaaliturvajärjestelmiä voidaan yksinkertaistaa. Mutta se ei välttämättä takaa oikeaa tulosta, koska asiat eivät ole suunnittelijoiden omakohtaisia asioita, vaan käsityksiä muiden ihmisten ongelmista.

Meidän tulee keskittyä kehittämään ihmismyönteisiä palvelujärjestelmiä ja tukea ihmisten omatoimisuutta. Samanaikaisesti on kuitenkin tehtävä sellaisia rakenteellisia muutoksia yhteiskunnassa, jotka ehkäisevät sosiaalipoliittisten ongelmien syntymistä.

Sosiaalipolitiikka ja työ

Työ merkitsee ihmiselle muutakin kuin taloudellista toimeentuloa. Työ on luonut ihmisen, työnteossa yksilöillä on mahdollisuus keskinäiseen sosiaaliseen yhteyteen. Työ yksilöllisine, yhteisöllisinä ja taloudellisine merkityksineen on ihmisen perusoikeuksia.

Työttömyys johtaa inhimillisten voimavarojan käyttämättömyyteen ja rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia toteuttaa itseään sekä hankkia toimeentuloaan yleisesti hyväksytyllä tavalla.

Työttömyys lisää sosiaaliturvan varaan joutuvien määrää. Kun sosiaaliturvan rahoitus perustuu suurelta osin palkkatyön verotukseen, lisääntynyt työttömyys aiheuttaa sen, että sosiaaliturvan rahoituksesta vastaavien lukumäärä pienenee.

Työn turvaaminen nykyistä useammille on sosiaalipoliittisestikin tärkeätä. Työtilaisuuksia voidaan lisätä tehostamalla tuotannon yhteiskunnallista ohjausta ja lisäksi esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Lisätään julkisia sosiaali- ja terveydenhuollon sekä opetus-, sivistys- ja harrastustoiminnan palveluita - henkilökuntaa.

Lisätään julkista asuntotuotantoa.

Lyhennetään työaikaa ja otetaan käyttöön ns. sapattivuosijärjestely.

Turvataan työntekijöiden oheis- ja uudelleenkoulutus työnantajien ja yhteiskunnan kustantamana.

Turvataan mahdollisuus omaehtoiselle työskentelylle käsityöammateissa, tieteessä ja taiteessa.

Niiden henkilöiden toimeentulo, jotka eivät saa sitä palkkatyöstä, on turvattava perustoimeentulolla. Eläkejärjestelmän tulee taata oikeudenmukainen eläke henkilöille, jotka haluavat jättäytyä työelämästä ennen yleisen eläkeiän täyttymistä.

Palkkatyöhön perustuvasta sosiaaliturvasta tulee asteittain siirtyä yhteiskunnan jäsenyyteen perustuvaan sosiaaliturvaan, joka kustannetaan kasvavasta kansallisvarallisuudesta.

Sosiaaliturvan kehittämisen pitkän aikavälin tavoitteena on oltava kansalaistulo. Kansalaistulo ei ole ainoastaan tärkeä sosiaalipoliittinen tavoite. Se on keino muuttaa yhteiskunnan voimasuhteita ja vaikuttaa jokaisen yksilön vapautumiseen raskaasta, vaarallisesta ja epämiellyttävästä työstä. Sen avulla vahvistuu työläisen asema suhteessa kapitalistiin, naisten asema suhteessa miehiin sekä nuorten asema suhteessa vanhempiin.

Sosiaaliturvan rahoitus

Sosiaaliturvan rahoitus on lähivuosina turvattavissa:

Parantamalla työllisyystilannetta oleellisesti.

Poistamalla työnantajille annetut maksuhelpotukset ja siirtämällä vastuuta erityisesti pääomavaltiasille yrityksille; työvaoimavaltaisten alojen rasituksia on vastaavasti kevennettävä.

2. SOSIAALINEN TURVALLISUUS PERUSOIKEUDEKSI

Sosiaalinen turvallisuus on ihmiselle ainakin yhtä tärkeää kuin sananvapaus ja muut perinteiset kansalaisoikeudet. Siksi keskeiset sosiaaliset oikeudet on nostettava perustuslain suojaamiksi perusoikeuksiksi. Voimassaoleva hallitusmuoto turvaa kuitenkin lähes yksinomaan omistu- ja vapausoikeuksia, sillä se on säädetty Suomen itsenäistymisen jälkeisenä oikeistokautena.

Kansandemokraattinen liike on painokkaasti vaatinut perusoikeuksien kokonaisuudistusta. Vaikuttaa ilmeiseltä, ettei se vielä lähivuosina toteudu. Perusoikeuksien keskeistä asemaa ei silti saa unohtaa. Sosiaalipolitiikan uudistamisen kaikissa vaiheissa on pyrittävä toteuttamaan seuraavat perusoikeusajatteluun liittyvät periaatteet:

Yksilön oikeuden periaate

Perustavanlaatuisuuden periaate

Tasa-arvon periaate

Vapauden periaate

Yksilön oikeuden periaate merkitsee, että sosiaalilainsäädännön lähtökohdaksi otetaan yksilön oikeuksien välitön turvaaminen laeilla, joilla yksilöille taataan välittömiä oikeuksia. Viimeaikainen sosiaalilainsäädäntö on lisännyt viranomaisten valtaa. Uusien, muodoltaan ns. puitelakien sisältö saattaa näin käytännössä muodostua muiden tahojen kuin eduskunnan määräämäksi.

Lainsäädäntökäytäntöä on muutettava niin, että yksilö voi saada suoraan laista selville oikeutensa sekä miten hän voi tarvittaessa pakottaa viranomaisen toteuttamaan oikeudet.

Perustavanlaatuisuuden periaate merkitsee, että sosiaalipolitiikkaa ei saa alistaa muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamisvälineeksi. Talouspoliittisen päätöksenteon lähtökohdaksi on otettava keskeisten sosiaalisten oikeuksien tinkimätön toteuttaminen laskusuhdanteissakin. Sosiaaliset oikeudet ilmentävät perustavanlaatuisia arvoja. Niiden koskemattomuudesta on kaikin tavoin pidettävä kiinni jo ennen perusoikeusuudistusta.

Yhteiskunnan ensisijaisena velvollisuutena on turvata jäsenilleen eliniän kattava perusturvallisuus. Ravinnon, sairaanhoidon, lastenhoidon ja peruskoulutuksen saanti on turvattava kaikissa olosuhteissa. Voimassaoleva lainsäädäntö ei tunnusta näiden oikeuksien perustavanlaatuisuutta. Äärimmäisenä esimerkkinä mainittakoon, ettei mikään laki suojaa ehdottomassa muodossa edes nälkä- tai paleltumiskuolemalta.

Sosiaalisten oikeuksien perustavanlaatuisuus edellyttää, että niiden toteutumista koskevan päätöksenteon tulee olla nopeaa. Asiakkaan on saatava etuutensa yhdeltä viranomaiselta ja määräajassa. Viranomaisten on pyytämättä ilmoitettava, missä ajassa hakijan oikeus voidaan toteuttaa.

Ihmisten sosiaalisen turvallisuuden tarpeella keinottelu ja voitontavoittelu on estettävä. Niin terveyden- kuin sosiaalihuollon sektoreilla on voimakkaasti kehitettävä julkisia palveluja. Näillä aloilla on estettävä esimerkiksi vanhusten ja vammaisten hoidon yksityistäminen.

Tasa-arvon periaate sisältää ensinnäkin sen, että sosiaalisten oikeuksien tulee olla yleisiä oikeuksia eli jokaisen yksilön oikeuksia. Tasa-arvon toteuttamiseksi sosiaaliturvaa on yhtenäistettävä ja yksinkertaistettava. Esimerkiksi toimeentuloturvan tulee perustua samoille perussäännöille erilaisissa toimeentuloturvan tarpeeseen johtavissa tilanteissa. Ei ole oikeudenmukaista esimerkiksi se, että erityyppisissä vammautumistapauksissa henkilön sosiaaliturva muodostuu hyvinkin erilaiseksi.

On luotava yhtenäinen toimeentuloturva, jonka täytäntöönpanosta huolehtisi yksi elin, Kansaneläkelaitos.

Toiseksi, tasa-arvoa tulee lisätä sosiaalietuuksien ansiosidonnaisuutta vähentämällä. Sosiaaliturvan tulee laajentaa tasa-arvoa, eikä sillä saa siirtää tuotantoelämän eriarvoisuuksia muille elämänalueille. Jokaisella yksilöllä on oikeus riittävään sosiaaliturvaan hänen aikaisemmasta ansiotasostaan riippumatta.

Tuloeroja on tasattava nostamalla etuuksien vähimmäistasoa ja ottamalla käyttöön ylikorkeita etuuksia rajaavia kattosääntöjä. Ansioihin sitomattomien etuuksien kehittämisen tulee olla sosiaalipolitiikassa etusijalla.

Kolmanneksi tasa-arvon periaate toimeentuloturvassa edellyttää laajaa luopumista yksilöllisestä tarveharkinnasta. Tarveharkintaan sisältyy henkilöön kohdistuvaa viranomaisvalvontaa, jota jo itsessään voidaan pitää syrjivänä mahdollisesta vilpittömästä auttamistahdosta riippumatta. Kehittyneessäkin sosiaalipoliittisessa järjestelmässä tarvitaan kuitenkin poikkeustapausten varalle mahdollisuus myöntää lisäetuuksia yksilöllisen tarveharkinnan perusteella.

Neljänneksi, tasa-arvoperiaatteen vastaisia ovat sellaiset muodollisesti tasapuoliset järjestelyt, jotka syrjivät naisia tai haittaavat heidän osallistumistaan työelämään. Naisten keskimääräisen palkkatason alhaisuus merkitsee esimerkiksi, että ansiosidonnainen sosiaaliturva on naisia syrjivää. Sellaiset sosiaalietuudet, jotka pienenevät perheen tulojen kasvaessa, voivat muodostua esteeksi naisen siirtymiselle ansiotyöhön.

Viidenneksi, tasa-arvon periaatteeseen kuuluu syrjäyttämisen estäminen. Sosiaalipolitiikka ei ensinnäkään itse saa olla syrjäyttävää esimerkiksi soveltamalla korostuneesti ansiosidonnaisuutta tai tarveharkintaa. Sosiaalipoliittisilla toimilla tulee sen sijaan yksilön itsemääräämisoikeutta loukkaamatta puuttua syrjäyttäviin rakenteisiin.

Työelämästä syrjäytyminen merkitsee usein syrjäytymistä muustakin yhteiskuntaelämästä. Tämä uhkaa tulevaisuudessa muodostua vielä nykyistäkin jyrkemmäksi tasa-arvoa loukkaavaksi tekijäksi. Tehokas työllisyyspolitiikka on siten tasa-arvopyrkimyksen välttämätön edellytys.

Myös vapauden periaate on otettava huomioon sosiaalipolitiikkaa kehitettäessä. Jo sosiaalipoliittisten uudistusten suunnittelun lähtökohdaksi on otettava yksilön vapauden turvaaminen. Sosiaalioikeudella ei saa sopeuttaa ja alistaa ihmisiä. Kansalaisille on annettava mahdollisimman paljon valinnan vapautta - tasa-arvoperiaatetta kuitenkaan loukkaamatta. Sosiaalisten etuuksien vastaanottaminen ei saa merkitä kansalaisoikeuksien heikkenemistä. Yksilön itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Esimerkiksi toimeentulotuki olisi maksettava siten, että ihmiset voisivat mahdollisimman itsenäisesti päättää rahankäytöstään.

Kansalaisten tulee voida nykyistä laajemmin päättää eläkkeelle siirtymisen varhentamisesta. Työttömän tulee voida itse ratkaista, suostuuko hän työttömyysturvaan vai vaatiiko hän työpaikan tai koulutuksen järjestämistä. Esimerkiksi paikkakunnalta muuttoon tai viranomaisen määräämän, yksilölle huonosti sopivan työpaikan vastaanottamiseen ei saa pakottaa uhkaamalla työttömyysturvan menettämisellä.

Suora puuttuminen perusoikeuksiin, esimerkiksi henkilökohtaiseen vapauteen tai kotirauhaan, on sallittavaa vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Avohoitoa on käytettävä milloin se suinkin on mahdollista. Tahdonvastainen hoitoon- tai huostaanotto - silloin kun siihen pakottavista syistä joudutaan turvautumaan - on suoritettava ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla ja oikeusturvasta huolehtien. Laitoksiin sijoitettujen itsemääräämisoikeutta ja muita ihmisoikeuksia on kunnioitettava- Tämä edellyttää myös oikeusturvajärjestelmän kehittämistä.

3. YKSITYISKOHTAISET LÄHIAJAN TAVOITTEET

Työ ja työllisyys

Työ on yksilöllisine, sosiaalisine ja taloudellisine merkityksineen ihmisen perusoikeuksia. SKDL:n tavoitteen, täystyöllisyyden toteutuminen edellyttää, että yhteiskunnallinen tuotannon valvominen ja ohjaus voimistuvat. Olemassa olevien työpaikkojen säilyttämiseksi ja uusien työtilaisuuksien luomiseksi suomalaisen pääoman siirtoa ulkomaille ja ylikansallisten yhtiöiden suomalaisten yritysten ostoja on valvottava nykyistä tiukemmin.

Joukkotyöttömyys vaarantaa suurelta osin palkkatyöhön perustuvaa sosiaaliturvaamme: mitä enemmän työttömiä on, sitä enemmän on sosiaaliturvan tarvitsijoita ja toisaalta vähemmän sosiaaliturvan maksajia.

Joukkotyöttömyys merkitsee aina yhteiskunnan voimavarojen tuhlaamista, yhteiskunnan epäkohtien siirtämistä työväestön kannettavaksi ja kansalaisten turvattomuutta ja eriarvoisuutta.

SKDL edellyttää, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa täystyöllisyyden periaate on hyväksyttävä peruslähtökohdaksi: työttömyysasteen ei saa antaa ylittää kahta prosenttia eikä ketään saa pakottaa pitkäaikaiseen työttömyyteen.

Mahdollisuutta mielekkääseen työhön työelämän rajussakin rakenteellisessa muutoksessa varmistetaan seuraavilla työnantajan kustantamilla ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa toteuttamilla keinoilla:

Työajan lyhentäminen lähitavoitteena 35 tunnin työviikko kaikilla aloilla.

Työntekijöille täydennys- ja uudelleenkoulutus.

Työntekijöiden mahdollisuus saada työstä vapaajakso. Näin voitaisiin torjua yhä kiristyvämmän kilpailun työntekijöille aiheuttamaa "loppuunpalamista" ja suoda heille mahdollisuuksia aktivoitumiseen yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä.

Työllisyysvaikutusten rinnalla näillä keinoilla on työntekijää persoonallisesti aktivoivia vaikutuksia.

Uusien työtilaisuuksien luomisella ja säilyttämisellä on myös aluepoliittinen merkitys. SKDL ei hyväksy ihmisten siirtelyä työtilaisuuksien perässä:

Työpaikkoja on luotava sinne, missä on työntekijöitä, asuntoja ja jo valmiit yhteiskunnalliset palvelut. Työtilaisuuksia varmistetaan ja luodaan lisäämällä julkista asunto- ja rakennustuotantoa sekä julkisia palveluja tarvetta vastaavaksi.

Pienyrittäjien ja muiden omaa työtään tekevien tasavertainen asema ja toimintamahdollisuudet turvataan nykyistä starttirahaa joustavammalla ja pitkäjänteisemmällä järjestelyllä.

Yritysten lopettamisten ja irtisanomisten yhteydessä työntekijöiden aseman turvaamiseksi on:

Irtisanomisaikaa pidennettävä.

Siirtyminen saman työnantajan palvelukseen eri tehtäviin turvattava ns. vanhan työntekijän eduin.

Siirtyminen uusiin tehtäviin turvattava koulutuksella ja niin, ettei siitä aiheudu työntekijälle kustannuksia.

55 vuotta täyttäneille on turvattava mahdollisuus siirtyä eläkkeelle. Jos heille ei voida osoitta aikaisempaa työtä vastaavaa työtä.

Jotta kenenkään ei ole pakko jäädä pitkäaikaisesti työttömäksi, yhteiskunnalla on velvollisuus työllistää kaikki yli kuusi kuukautta työttömänä olleet työnhakijat. Tässä on otettava huomioon työnhakijan työtä koskevat odotukset sekä tarjotun työn työllistämistä edistävät vaikutukset. Tarjotun työn tulee kestää vähintään vuoden.

Sosiaaliturvan rahoituksessa on otettava käyttöön ratkaisu, jolla kustannusrasitusta siirretään työvoimavaltaisesta toiminnasta pääomavaltaiselle toiminnalle. Näin tuetaan myös työllistämistä.

Työttömyysturvan on oltava kaikille vähintään täyden kansaneläkkeen suuruinen. Työttömyyspäivärahaa on maksettava ilman omavastuuaikaa koko työttömyysajalta. Työttömyyspäivärahan epääminen on rajattava vain kiistattomasti aiheettomiin työstä kieltäytymisiin ja eroamisiin ja työttömyysturvan saamista on yksinkertaistettava. Pysyvä, mielekäs ja työntekijän terveyttä vaarantamaton työ edellyttää työpaikkatasolla järjestettyä ja valvottua työterveyshuolto- ja työsuojelutoimintaa Terveydellisistä syistä työelämästä syrjäytymisen estämiseksi on nopeasti kehitettävä ammatillista ja varhaiskuntoutusta. Työntekijöiden mahdollisuutta vaikuttaa nähin työpaikkatason kysymyksiin on lisättävä.

Työntekijöille on luotava mahdollisuus hakeutua tarvitsemaansa kuntoutukseen työterveydenhuollon tukemana. Kuntoutusajan toimeentuloturva on järjestettävä siten, ettei kuntoutus aiheuta kuntoutettavalle taloudellisia menetyksiä.

Palkat ia sosiaalipolitiikka

Reaaliansioindeksin mukaan palkansaajien reaaliansiot ovat nousseet 1980-luvulla. Kuitenkin palkkaerot ovat suuret ja vielä vuonna 1985 35.000 palkansaajataloutta eli välittömästi toimeentulotuen perusteella määritellyn vähimmäistulorajan tuntumassa. Lisäksi matalapalkka-aloilla työskentelee satoja tuhansia ihmisiä, joiden toimeentulo on niukka.

Työ ja siitä saatava korvaus, palkka, määrittelevät ihmisen sosiaalisen olemisen yhteiskunnassamme. Palkan tulisi taata kohtuullinen toimeentulo. Sosiaaliturvan tulisi täydentää eikä korvata sitä. Näin ei kuitenkaan aina ole. Monet pienipalkkaiset, niin yksinäiset kuin perheellisetkin, joutuvat turvautumaan ajoittain toimeentulotukeen selviytyäkseen jokapäiväisen normaalin elämän kustannuksista

Sukupuolten välinen eriarvoisuus ei ole mitenkään puolustettavissa. On aloja, joilla naisten palkkaus on vain kaksi kolmasosaa vastaavia tehtäviä hoitavien miesten palkoista. Naisten huonompi palkkaus heijastuu näin myös heidän ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaansa.

Yhteiskunnan tulo- ja hintasuhteet näyttävät kehittyvän myös niin, että jopa keskituloistenkin, yhden tulonansaitsijan varassa elävien toimeentulo on riskialtista.

Oman ongelmansa muodostavat epävakaasti työmarkkinoihin sidoksissa olevat ryhmät, kuten kokoaikatyön puuttuessa osa-aikatyöhön joutuneet, lyhyissä työsuhteissa olevat ja erilaisin tukitoimin työllistetyt. Heidän palkkatulonsa ovat riittämättömät tai huonot eikä heille kerry ansiosidonnaista sosiaaliturvaa samoin kuin pysyvässä työsuhteessa oleville. Epävakaat ja matalapalkkaiset työsuhteet koskevat ennen kaikkea naisia ja työuransa alussa olevia nuoria.

Mikäli palkkojen korotukset tulevaisuudessa neuvotellaan siten, että liukumien ja palkkarakennemuutosten osuus ansioiden nousussa on yhä suurempi, matalapalkka-alat ja heikosti työmarkkinoihin sidoksissa olevat ryhmät jäävät jälkeen entistä enemmän.

Pieniä palkkoja on korotettava niin, ettei työntekijä palkan pienuuden vuoksi joudu sosiaaliturvan varaan.

Naisten palkat on nostettava miesten palkkauksen tasolle.

Sosiaaliseen asuntopolitiikkaan

Asuminen on keskeisimpiä hyvinvoinnin perustekijöitä. Ilman asuntoa eivät yksilöt eikä perheet kykene rakentamaan omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan.

Koti on yksilölle turvapaikka, jonne suojaudutaan ulkoisen maailman paineilta ja vaatimuksilta; koti on myös paikka, josta käsin rakennetaan suhdetta ympäröivään yhteisöön ja koko yhteiskuntaan. Ilman asuntoa ei voi olla kotia; siksi asuminen on perusoikeus, jonka toteutumista ei voi jättää markkinavoimien armoille.

Keskimääräisten tilastojen valossa asumisen taso on viime vuosikymmeninä parantunut monelta osin: asumisväljyys on kasvanut, asuntojen varustetaso on parantunut; asuntojen näennäiseen laadulliseen tasoon on kiinnitetty huomiota.

Kukaan ihminen ei kuitenkaan asu tilastoissa. Väestöryhmien väliset erot asumisessa ovat edelleen suuret ja mikä vakavinta: asunnottomuus on edelleen arkipäivän todellisuutta tuhansille yksinäisille ja perheellisille ihmisille; edelleen tuhansia asuu laitoksissa asunnon puutteen vuoksi.

Nuoret aikuiset joutuvat asuinaan kasvukodissaan meillä pitempään kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa sen vuoksi, ettei asuntopolitiikka kykene tarjoamaan heille kohtuuhintaisia asumisen vaihtoehtoja. Lapsiperheet joutuvat tärkeimmässä elämänvaiheessaan asumaan muita ahtaammin ja maksamaan muita enemmän asumisestaan.

Asuntopolitiikan sosiaaliset tavoitteet ovat hämärtyneet. Yhteiskunta ei ole kantanut määrätietoisesti vastuutaan asumisen perusoikeuden takaamisesta kansalaisilleen; sekä asunnon saaminen että asumisen laatu on jätetty rahalaitosten, rakennusliikkeiden ja tonttikeinottelijoiden avoimeksi temmellyskentäksi. Omistusasuminen on ollut asuntokysymyksen ratkaisutapa ja kanava yksityisten kansalaisten sitomiseksi pankkitorppariuteen.

Yhteiskunnan asumiseen suuntaamasta tuesta enin osa kohdistuu omistusasumisen tukemiseen. Verotuksen kautta tuki suuntautuu pääosin suurituloisille. Vuokra-asuntojen määrä on vähenemistään vähentynyt ja asumisesta on tullut tavara, jolla on vaihtoarvonsa markkinoilla ja jälleen kerran kasvava merkitys puhtaana sijoituskohteena.

Asuntopolitiikka on reivattava sosiaalisesti oikeudenmukaisille raiteille. Yhteiskunnan on otettava vastuu kansalaistensa asumisen turvasta. Oikeus asumiseen on toteutettava: on

suunnattava valtion asuntolainoitus nykyistä enemmän yksinomaan vuokra-asuntojen tuotantoon, hankintaan ja peruskorjaamiseen;

käynnistettävä nuorten vuokra-asuntotuotanto-ohjelma, jonka puitteissa vuosittain tuotetaan 5.000 vuokra-asuntoa lisää ja rahoitetaan lisätuotanto työeläkerahastoista valtiolle otettaville lainoilla;

siirryttävä omistusasuntojen tuotannon ja hankinnan tukemisessa korkotuen kautta tapahtuvaan pieni- ja keskituloisten asumismenojen lieventämiseen;

laajennettava asumistuen saajien piiriä ja lisättävä asumistuen määrää;

kohdistettava asuntolainojen verovähennysoikeuden käyttö lähinnä ensiasunnon hankkijoihin ja perhekoon kasvun, työpaikan vaihdoksen tai muun perustellun syyn vuoksi tapahtuviin asunnonvaihtoihin;

luotava kunnille lakisääteisesti entistä paremmat mahdollisuudet rakennusmaan hankintaan ja velvoitettava kunnat myös hankintaoikeuden käyttämiseen, kaavoittamiseen sekä kunnallistekniikan rakentamiseen;

saatava rakennuskelpoinen tonttimaa kunnissa asuntotuotantoon verottamalla rakennusliikkeiden tonttivarastoja;

estettävä verotuksella asuntojen tyhjänä pitäminen;

lisättävä palveluasuntojen ja niihin liittyvien avohoidon palvelujen tarjontaa erityisesti vanhuksille, vammaisille ja asumisessaan hoitoa ja tukea tarvitseville ihmisille.

Tulevaisuuden asuminen

Yhteiskunnassamme tapahtuvat muutokset heijastuvat asumiseen. Suomalainen perhe pienenee ja muuttuu, iäkkäiden vanhusten osuus kasvaa, lasten määrä vähenee.

Yhdyskuntamme alkavat olla rakennettuja. Aikanaan elinkeino- ja työvoimapolitiikan tarpeisiin, aktiiviväestölle rakennettujen asuntojen ja asuinympäristöjen tulisi tulevaisuudessa tyydyttää muuttuvia asumisen tarpeita.

Edellinen suomalainen rakennemuutos murensi kokonaisen sukupolven asuinyhteisöt ja toimintaympäristön. Suuri muutto siirsi sadat tuhannet suomalaiset maaseutuyhteisöistä kaupunkien lähiöihin. Entiset sosiaaliset verkostot murenivat, uusien syntymiselle ovat vasta siemenet itämässä.

Asuinympäristöissä voi olla sosiaalisen palvelutoiminnan tulevaisuuden toiminta-areena; palvelujen vieminen lähelle kansalaista tarkoittaa palvelujen viemistä kansalaisen elinpiiriin, asuinalueelle. Asukkaiden muodostamien sosiaalisten verkkojen vahvistamisessa löytyvät mahdollisuudet uusien resurssien saamiseksi kaikkeen siihen hoivaan ja apuun, jota tulevaisuudessa - enemmän kuin koskaan - ikääntyvät vanhuksemme, avohoidossa elävät vammaisemme, pienten lasten vanhemmat tarvitsevat myös virka-ajan ulkopuolella.

Sosiaalipolitiikan edellytykset toteuttaa avohoitoon, rakenteelliseen sosiaalityöhön ja palvelujen saavutettavuuteen liittyviä tavoitteitaan ovat ratkaisevasti kiinni siitä, millä tavoin asumista ja asuinalueita myös sosiaalisina ja toiminnallisina yhteisöinä kehitetään -

Tulevaisuuden asumisen tavoitteena on arkielämän sujuvuus: on

siirrettävä keskitettyjä sektoritoimintoja kansalaisten asuinympäristöön;

tuotettava vanhustenhuollon, päivähoidon, avoterveydenhuollon, vapaa-ajan tiloja asuinrakennuksiin erityisesti olemassaolevien asuinalueiden peruskorjauksien yhteydessä;

poistettava hallintosektoreiden ja työntekijöryhmien raja-aidat;

uudelleenarvioitava sosiaalisten palvelujärjestelmien toimintatapa;

raivattava asukkaiden tarpeisiin ja todelliseen käyttäjä-demokratiaan perustuvan toiminnan hallinnolliset, rahoitukselliset ja asenteelliset esteet.

Yhtenäiseen ja riittävään perusturvaan

Suomessa on monista muista läntisistä maista poiketen kehitetty sosiaaliturvaa myös 1980-luvulla. Keskeisimmät etuusjärjestelmämme on uudistettu: sairaus- ja vanhempainraha sekä tapaturma- ja liikennevakuutus 1982 ja työttömyysturva 1985. Samanaikaisesti on viety eteenpäin kansaneläkeuudistusta.

Viimeksimainitun muodostamaa poikkeusta lukuunottamatta uudistukset ovat kuitenkin hyödyttäneet pääasiassa suuri- tai vähintään keskituloisia. Pienituloiset eivät ole juuri etuja saaneet. Vähimmäisetuudet ovat jääneet jalkoihin. Perusturvasta on paljon puhuttu, mutta asian hyväksi ei ole toimittu.

Näin tuloerot ovat kasvaneet myös sosiaaliturvan sisällä. Perinteisestä tuloerojen tasaamisen tavoitteesta on luovuttu. Kun sosiaaliturvaa on kehitetty yksipuolisesti ansioon suhteutuksen periaatteella, kunnollinen toimeentulo esimerkiksi sairauden, työkyvyttömyyden tai työttömyyden kohdatessa toteutuu vain niillä, joiden asema työelämässäkin on ollut vahva. Palkkaerot siirtyvät sosiaaliturvaan, eriarvoisuus kasvaa. Tämä ilmenee myös naisten ja miesten erilaisena kohteluna sosiaaliturvaa jaettaessa.

Samanaikaisesti työttömyys on muodostunut joukkomittaiseksi ja pysyväksi. Eikä ansioturva toimi ilman ansioita. Erityisen vaikea on ikääntyneiden työntekijöiden asema: työttömyyden kohdatessa ei uutta työpaikkaa monasti löydy. Keskimääräinen työttömyyden kesto kasvaa.

Perinteiseen palkkatyöhön kytketty ansioturva ei pysty vastaamaan nykyajan työtä ja työntekoa koskeviin haasteisiin: työn kokonaan puuttuminen, työajan lyhentäminen, lasten hoitaminen kotona ja yleensä muu kuin rahassa mitattava palkkatyö, osa-aikatyö, kaikki nämä aiheuttavat puutteita, jos ihminen joutuu sosiaaliturvan varaan. Samalla tutkimukset paljastavat enenevässä määrin erilaisia köyhyysloukkuja. Yhteiskunnassamme elää satoja tuhansia köyhiksi määriteltäviä kansalaisia. Putoaminen järjestelmien väliin on edelleen monen ihmisen kohdalla tosiasia.

Kunnallinen toimeentulotuki - entinen huoltoapu - on monen kohdalla viimeinen pelastus. Sen hakeminen koetaan nöyryyttäväksi. Tämä viimesijaiseksi hätäavuksi tarkoitettu tukimuoto on muuttunut ensisijaisen sosiaaliturvan riittämättömyyden paikkaajaksi. Erityisesti ilmiö koskee työttömyysturvaa; työttömyys onkin muodostunut yleisimmäksi toimeentulotuen tarpeen syyksi. Ihmisiä luukutetaan usealle taholle sen asemesta, että riittävä toimeentuloturva annettaisiin keskitetysti yhdestä ja samasta paikasta. Asiaa hankaloittaa verotusjärjestelmä: pienimmistäkin, jopa alle tuhannen markan sosiaalietuuksista peritään veroa.

Sosiaalinen perusturva - jokaisen perusoikeus

Perusturvajärjestelmän luomisesta annetut lupaukset on lunastettava. On rakennettava uusi yhtenäinen perusturva. Sen olisi tukeuduttava seuraaviin periaatteisiin:

Perusturvan tason on oltava niin riittävä, että san varassa on mahdollista elää ihmisarvoista elämää.

Järjestelmän on oltava yhtenäinen ja kattava.

Verotus on uudistettava niin, että perusturvasta ei käytännössä mene veroa, jos muuta tuloa ei ole.

Perusturvan hoitaminen on keskitettävä Kansaneläkelaitokselle; kaikki lainsäädännön sallimat perusturvaetuudet on voitava saada yhdestä paikasta.

Perusturvan uudistamisessa voidaan edetä asteittain. Kiireellisintä on korottaa nykyisin kansaneläkettä pienemmät etuudet vähintään kansaneläkkeen tasolle. Tätä yhtenäistä perusturvan tasoa on sen jälkeen suunnitelmallisesti korotettava.

Ensimmäisessä vaiheessa jokaisen tarvitsevan on saatava vähintään 2000 markkaa toimeentuloonsa yhdestä paikasta yhdellä hakemisella.

Välittömästi on laadittava perusturvajärjestelmän aikaansaamisesta kokonaissuunnitelma aikatauluineen. Samalla on käynnistettävä suunnittelutyö kansalaistuloon siirtymiseksi.

Perusturvan saaminen on säädettävä kaikille Suomessa asuville kuuluvaksi, elinikäiseksi ja luovuttamattomaksi perusoikeudeksi. Periaatteen toteutuminen edellyttää itsenäistä ja riittävää rahoituspohjaa; perusturva ei saa olla pelinappulana kulloistakin lyhyen aikavälin talouspoliittisia ratkaisuja tehtäessä.

Lapsiperheiden sosiaaliturva

Useat perheiden perustamisvaiheessa olevat ihmiset ja lapsiperheet elävät taloudellisessa ahdingossa tämän päivän Suomessa. Suurimpia ongelmia ovat asuntopula, korkeat asumiskustannukset ja lasten päivähoitopalvelujen niukkuus. Nämä vaikeuttavat lasten kasvatuksellisten perustarpeiden tyydyttämistä. Taloudelliset ongelmat saattavat vaarantaa myös lapsiperheiden henkistä hyvinvointia. Lapsiperheiden sosiaaliturvaa kehittämällä voidaan vaikuttaa yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnan myönteiseen kehitykseen.

Sosiaaliturva on ensisijaisesti yksilölle, siis myös lapselle kuuluva perusoikeus. Lapsella on oikeus sosiaaliturvaan riippumatta siitä, minkä ikäinen hän on ja miten hänen kasvatuksensa ja huoltonsa on järjestetty.

Lapsiperheiden sosiaaliturvan kehittämisen tulee joustaa niiden muutosten mukaan, joita tapahtuu perherakenteessa ja yhteiskunnassa.

Tullakseen taloudellisesti toimeen lapsiperheiden molempien vanhempien on useimmiten käytävä ansiotyössä kodin ulkopuolella. Perheet voivat olla hyvin erilaisia: Lapsen vanhemmat voivat elää avoliitossa, elää ensimmäisessä tai toisessa avioliitossa, olla eronneita, leskiä tai yksinhuoltajia. Lasten sosiaaliturvan tarve muuttuu iän muuttuessa.

Vastuu lasten kasvatuksesta kuuluu vanhemmille ja yhteiskunnalle. Vanhemmat tekevät merkittävimmät ratkaisut lasten kasvatuksesta ja hoidosta siihen saakka, kunnes lapsi täyttää 18 vuotta ja tulee täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Lapsiperheiden sosiaaliturva on mitoitettava siten, että lapsen etu toteutuu kaikissa tilanteissa. Lapsella on oikeus sekä taloudelliseen että henkiseen hyvinvointiin.

Lapsiperheiden tukijärjestelmä on kehitettävä lapsikeskeiseksi ja jokaiselle lapselle yhtäläiseksi. Lapsilisäjärjestelmää on kehitettävä nostamalla lapsilisien tasoa. Perusoikeuden periaate velvoittaa takaamaan, että jokaisella lapsella kaikissa olosuhteissa on oikeus ravintoon, asuntoon, terveydenhuoltoon, soveliaaseen päivähoitopaikkaan, peruskoulutukseen ja turvalliseen asuinympäristöön

Lapsiperheiden sosiaaliturvalla pyritään tasoittamaan yhteiskunnassa vallitsevia varallisuuseroja. Lapsiperheiden sosiaaliturva ei saa aiheuttaa naisten syrjintää

Lapsiperheiden sosiaaliturva merkitsee sitä, että yhteiskunta luo riittävät edellytykset sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Päätöksenteko näiden voimavarojen käytöstä kuuluu lastan vanhemmille.

Lapsiperheiden sosiaaliturvan kehittämisen lähiajan tavoitteita ovat:

Jokaiselle kasvukodistaan irtautumaan pyrkivälle nuorelle ja kodin perustamista suunnittelevalle parille on taattava mahdollisuus saada riittävän suuri vuokra-asunto.

Jokaiselle lapselle on turvattava oikeus päivähoitopaikkaan. Vanhemmilla tulee olla oikeus päättää siitä, mikä on paras hoitomuoto heidän lapselleen. Hoitojärjestelmä on mitoitettava vastaamaan päivähoitopalvelujen kysyntää siten, että kaikkille alle kouluikäisille lapsille voidaan turvata vanhempien valinnan mukainen päivähoitopaikka. Vanhempien erilaiset työajat on otettava huomioon hoitojärjestelmiä kehitettäessä. Päivähoidon lapsiperheille aiheuttamia kustannuksia on alennettava.

Lasten vanhempien työaikaa koskevia säännöksiä tulee kehittää siten, että pienten lasten vanhemmilla on mahdollisuus tehdä kuusituntista työpäivää.

Sairastuneelle lapselle tulee turvata oikeus kotihoitoon. Vanhemmille on annettava mahdollisuus sairausvakuutusjärjestelmää kehittämällä jäädä tarvittaessa kotiin hoitamaan lasta. Sen rinnalle on kehitettävä kunnallinen kodinhoitojärjestelmä, joka takaa kodinhoitopalvelujen saamisen, kun pienten lasten toipuminen akuutista sairaudesta edellyttää lepoa kotona.

Jokaisella lapsella on oikeus riittävään lapsilisään. Tämän vaatimuksen toteuttaminen edellyttää lapsilisäjärjestelmän voimakasta kehittämistä lähimpinä vuosina.

Jokaisella lapsella on oikeus kykyjään ja toiveitaan vastaavaan koulutukseen. Erilaisia koulutusvaihtoehtoja on lähennettävä toisiinsa siten, että jatkokoulutusmahdollisuudet eivät milloinkaan riipu siitä, minkä koulutusvaihtoehdon lapsi on ensimmäiseksi valinnut. Lapsen itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa koulutusvalinnoissa.

Pitkäaikaissairaiden ja vammautuneiden sekä psyykkisistä ongelmista kärsivien lasten hoito on järjestettävä tarpeita vastaavaksi riippumatta lapsen asuinpaikasta. Huostaanottamistaan lapsista yhteiskunnan pitää ottaa tähän astista parempi vastuu. Lastenkoti-toimintaa ja lasten perhesijoitusta on kehitettävä. Lastenkotien tulee olla pieniä ns. perheryhmäkoteja, joissa on riittävä ammattitaitoinen henkilökunta. Lasten perhesijoitusta pitää kehittää. Yhteiskunnan on huolehdittava sijaisvanhempien koulutuksesta, palkkauksesta ja eläke-eduista.

Lyhyen aikavälin tavoitteiden toteuduttua lapsiperheiden sosiaaliturvan kehittämisessä on painotusta siirrettävä sosiaaliturvan laadulliseen kehittämiseen. Lapsiperheiden sosiaaliturvan on palveltava vanhempien tarpeita perheen perustamisen ja lasten hankkimisen ratkaisuissa, ei taloudellisia tai poliittisia olosuhteita. Tätä tavoitetta voidaan tukea esimerkiksi kehittämällä päivähoitojärjestelmä vähitellen peruskoulujärjeslmään verrattavaksi maksuttomaksi kansalaisoikeudeksi.

Eläketurva kuntoon - pieniä eläkkeitä korotettava

Eläketurvamme markkamääräistä tavoitetasoa voidaan eräin varauksin pitää tyydyttävänä. Tavoitteet eivät kuitenkaan ole vielä voimassa: yksityisen sektorin työeläkkeet saavuttavat vanhuuseläkkeen osalta tavoitetasonsa vasta 2002. Nykyisin maksettavista vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeistä vajaat 70 % alittaa 3.000 markan kuukausimäärän (brutto)- Vain noin 3 % näistä eläkkeistä on 7 500 markkaa suurempia. Yli 200.000 eläkeläistä saa eläketulona vain kansaneläkettä.

Täysimääräisenäkin kansaneläke on selvästi alle 2.000 markkaa kuukaudessa, eläkkeensaajapuolisoilla vielä matalampi. Puutteita on myös yleisessä perhe-eläkkeessä ja esimerkiksi asumistukijärjestelmässä. Kansaneläkkeen indeksisuoja on heikko. Työeläkkeen karttumisaika on liian pitkä- On aloja, joilta käytännössä ei kukaan siirry suoraan vanhuuseläkkeelle - terveys ja työkyky on mennyt ennen 65 vuoden iän saavuttamista.

Eläkejärjestelmä on hallinnollisesti hajanainen. Tällaisena se aiheuttaa runsaasti hallintokuluja. Lisäksi lainsäädäntö on vaikeaselkoinen ja monimutkainen. Näin kansalaisen on vaikeata päästä selville oikeuksistaan ja osata hakea kaikki hänelle kuuluvat eläke-edut. Muutoksenhakujärjestelmä on pirstottu, hidas ja sekava. Eläkkeen hakijan oikeusturva jää monasti heikoksi.

Suomessa on luovutettu merkittävä osa lakisääteistä eläke- ja muuta sosiaalivakuutusta yksityisten, liikevoittoperiaatteella toimivien vakuutusyhtiöiden hoidettavaksi. Tämä on kansainvälisesti ainutlaatuista. Yksityinen eläkevakuutuksen lohko kasvaa vuosi vuodelta samalla kun yhteiskunnallisen kansaneläkejärjestelmän osuus kaventuu. Näin tapahtuu siksi, että muista maista poiketen meillä kansaneläke on säädetty työeläkkeeseen nähden toissijaiseksi.

Työeläkejärjestelmä perustuu osittaiselle rahastoinnille. Pian 100 miljardia markkaa lähentelevä rahasto mahdollistaa eläkepoliittisen vallan lisäksi myös talous- ja yleispoliittisen mahdin kasaantumisen vakuutusyhtiöiden omistajatahoille. Suurtyönantajille järjestelmän automaattinen takaisinlainaus muodostaa edullisen rahoituslähteen

Suomalainen eläketurva rakentuu enenevässä määrin ansaintaperiaatteelle. Näin työssäoloaikaiset tuloerot heijastuvat eläkeaikaiseen toimeentuloon. Naisilla on keskimäärin selvästi miehiä heikompi palkkataso sekä pitempiaikaiset työelämästä poissaolojaksot Siksi esimerkiksi keskimääräinen naisille maksettava TEL-vanhuuseläke on vain noin 42 % vastaavasta miehille maksettavasta eläkkeestä Nykyinen indeksijärjestelmä vielä lisää eläkeaikaisia tuloeroja. Kansaneläkkeen tehtäväksi jää eron kaventaminen.

Eläkejärjestelmämme kaipaavat sekä nopeita että pitemmällä aikavälillä astetteittain toteutettavia parannuksia.

Kansaneläkejärjestelmässä on viipymättä

sidottava kansaneläkkeet TEL-indeksiin ja korotettava lisäosaa;

toteutettava kansaneläkeuudistukisen IV vaihe eli eläkkeensaajapuolisoille on maksettava lisäosaasamoin perustein kuin yksinäiselle ja alentamattomana myös pysyvän laitoshoidon ajalta.

Työeläkejärjestelmässä on välittömästi

estettävä kaikilta osin työttömyyden eläketurvaa pienentävä vaikutus;

lyhennettävä yksityissektorin täysimääräisen työeläkkeen ansainta-aika 30 vuoteen.

Molemmissa eläkerjärjestelmissä on

muutettava yksilöllisen varhaiseläkkeen ratkaisukäytäntö oleellisesti nykyistä lievemmäksi;

palautettava työttömyyseläkkeen ikäraja 55 vuoteen;

korotettava pieniä työeläkkeitä.

Edelleen on

alennettava yleistä eläkeikää sekä kehitettävä yksilöllisiä eläkkeelle siirtymisen muotoja;

lievennettävä asteittain työeläkkeen vaikutusta kansaneläkkeen lisäosaan;

kehitettävä näin kansaneläkkeestä kaikille maksettava tasasuuruinen, myös perhesuhteista ja kuntaryhmityksestä riippumaton peruseläke, jonka päälle maksetaan työeläkettä;

säädettävä lakisääteisille eläkkeille ehdoton yläraja;

järjestettävä eläkkeiden rahoitus uudelle pohjalle siten, että parannukset eivät rasita työvoimavaltaisia aloja;

puututtava eläkerjärjestelmän hallintoon siirtämällä työeläkevakuutus ja sen rahastot yhteiskunnan hallintaan.