KANSANDEMOKRAATTIEN TEOLLISTAMISOHJELMAN LUONNOS

MAAMME TEOLLISTAMISEN OIKEA LINJA

SKDLn Liittoneuvoston 1.9. -57 hyväksymä luonnos Kansandemokraattien teollistamisohjelmaksi, josta järjestökäsittelyn ja julkisen keskustelun jälkeen lopullisesti päättää SKDLn V Liittokokous huhtikuun 4 - 7 pnä -58 Turussa

Lukijalle

Talouspoliittisen keskustelun keskeiseksi asiaksi maassamme on viimeaikoina noussut kysymys teollistamisesta ja työtilaisuuksien lisäämisestä kasvavan työttömyyden ehkäisemiseksi ja muiden taloudellisten pulmien ratkaisemiseksi. Kansandemokraattisen liikkeen piirissä on asia myös jo pitemmän ajan ollut esillä, ja monia alotteita työllisyyden parantamiseksi on syntynyt SKDL:n ja sen eduskuntaryhmän toimesta. Tässä kirjasessa SKDL esittää kansandemokraattien teollistamisohjelman, joka käytäntöön sovellettuna antaisi mahdollisuudet taloudellisten pulmiemme ratkaisuun.

Jotkut saattavat pitää selvänä asiana, että teollistaminen ja siinä eritoten teollisuuslaitoksien perustaminen varsinkin maaseudulle, olisi riittävä ja vieläpä ainoa tehokas keino syntyneiden taloudellisten vaikeuksien voittamiseksi ja työllisyyden turvaamiseksi. Eräät esittävät, että teollistamiseen tarvittavien pääomien kasaantumista olisi kiihdytettävä elintason alenemisen ja sosiaalisen turvan heikkenemisen uhallakin. Tätä äärimmäisen yksipuolista teollistamisnäkemystä edustavat varsinkin suurpääoman etuja ajava kokoomuspuolue ja sen kanssa yhteistyössä oleva sosdem. puolueen nykyinen johto, jotka kumpikaan eivät ota huomioon mm. välttämättömyyttä kehittää teollisuuden rinnalla maatalousoloja eivätkä näe maatalouden merkitystä maaseudun väestön toimeentulon antajana. Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, valmistaessaan tässä kirjasessa esitetyn teollistamisohjelmaluonnoksen siihen liittyvine perusteluineen, ei ole voinut lähteä niin yksipuolisesta näkemyksestä. Teollisuuden kehittämisellä väestön elämänehtojen turvaajana on nykyisessä yhteiskunnassa suurin merkitys, mutta siitä huolimatta se edustaa vain määrättyä aluetta kansantalouden kokonaisuudesta; täystyöllisyyteen pyrkiminen ja muiden taloudellisten pulmien ratkaiseminen vaatii kaikkien alojen sopusuhtaista kehittämistä.

Teollisuuden kehittämiselle ja monipuolistamiselle on annettava ratkaiseva asema kansantaloutemme perustana ja samalla niin kuin ohjelmaluonnoksessakin esitetään, on sen ohella myös maatalousolojemme kehittämistä ja tervehdyttämistä pidettävä erittäin tärkeänä. Pienviljelmien elinkelpoisuuden parantaminen - lisämaan saannin turvaamisen, koneiden käytön lisäämisen, maanparannustöiden edistämisen, rotukarjan hankinnan ym. voimaperäistämistoimenpiteiden avulla - on teollistamisen ohella se toinen valtalinja, jota myöten on täystyöllisyyttä kohden edettävä. Tosin kokemus on osoittanut, että työttömyys kuuluu kapitalistisen talousjärjestelmän olemukseen ja häviää kokonaisuudessaan vasta sen mukana. Mutta sittenkin oikealla tavalla suoritetulla teollistamispolitiikalla, yhdistettynä maatalousolojemme tervehdyttämiseen, voidaan nykyistä paljon menestyksellisemmin torjua työttömyyden kirousta.

Maatalousolojemme kehittämisessä kansandemokraattisella liikkeellä on kestävät ja jo yleisestikin tunnetut ohjelmalliset tavoitteet, joiden puolesta on myös menestyksellisesti toimittu. Sensijaan nykyisin talouspoliittisen keskustelun polttopisteeseen kohonneesta teollistamisesta liikkeellämme ei vielä ole ollut yhtenäistä ohjelmaa. Kun tämänlaatuisen ohjelmallisen selvittelyn tarve niin järjestöjemme joukkotyössä kuin myös kunnallisessa ja muussakin toiminnassa on tullut välttämättömäksi, on liittomme johto katsonut tarpeelliseksi tällä kertaa valmistaa maamme teollisuuden kehittämisen ja monipuolistamisen edellytyksiä ja suuntaviivoja esittävän ohjelman.

Ohjelma käsittelee kansallemme elintärkeää, erittäin monitahoista kysymystä. Siksi se on päätetty alistaa jo näin luonnoksena järjestöväen ja suuren yleisön käsittelyyn. Lopullisesti tulee ohjelma hyväksyttäväksi tämän laajan joukkokäsittelyn jälkeen SKDL:n V:ssä liittokokouksessa huhtikuussa 1958. On luonnollista, että ohjelmaan ei ole voitu ottaa paikallistettuja konkreettisia tavoitteita uusien tuotantolaitosten sijoittamisesta, laadusta, määrästä ja monista muista käytännöllisistä seikoista. Nehän ovat asioita, joiden ratkaisu voi tapahtua vain erikoistutkimusten perusteella. Ohjelmaluonnoksessa pyritään määräämään yleiset periaatteellisluontoiset näkökohdat ja suuntaviivat, joiden mukaan käytännöllistä teollistamispolitiikkaa olisi hoidettava, jos todella tahdotaan saada vähänkin perusteellisia parannuksia aikaan työllisyyden turvaamisessa ja talouselämämme perusteiden tervehdyttämisessä. Tässä mielessä olisikin ohjelmaluonnosta käsiteltäessä keskityttävä pääasiassa teollistamisongelman eri puolien pohtimiseen yhdistettynä eri alueiden olosuhteiden ja ennenkaikkea työllisyyden turvaamisen herättämiin näkökohtiin.

Helsingissä 10.9.1957.

[KUVA]

KATSAUS MAAMME TALOUSELÄMÄN KEHITYKSEEN
- aineistoa ja perusteita kansandemokraattien teollistamisohjelmaan -

Maamme talouselämässä on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvasti rakenteellisia muutoksia. Muutos maatalousmaasta teollisuusmaaksi on vaikuttanut mullistavasti myös väestön elämään. Eräiltä taloudellisen toiminnan aloilta joutuu ihmisiä jatkuvasti siirtymään muille aloille tai siirtymismahdollisuuksien puutteessa työttömiksi. Työttömyydestä on tullut ympäri vuoden ja varsinkin talvikausien aikana esiintyvä vitsaus. Maahamme on muodostunut alueita, joissa työttömyyttä esiintyy läpi vuoden milloin suuremmassa, milloin vähäisemmässä määrin. Työttömyys on johtanut siirtymiseen maaseudulta kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin ja samoin huomattavaan maastamuuttoon lähinnä Ruotsiin.

Tällainen kehitys johtuu siitä, että yhteiskunnassamme vallitsee kapitalistinen talousjärjestelmä, jossa tuotantoa ylläpidetään mahdollisimman suurta voittoa, eikä ihmisten tarpeiden tyydyttämistä silmälläpitäen. Koko talouselämää hallitseviksi tekijöiksi ovat nousseet suuret kapitalistiset yhtymät ja liikepankit, joiden talouspolitiikka palvelee vain kapitalistiten yksityis- ja ryhmäetuja eikä kansan hyvinvointia ja talouselämän eri alojen sopusuhtaista eteenpäinmenoa. Yksityistä tuotanto- tai liikelaitosta ja sen omistajaa ei kiinnosta se, miten muut alat kehittyvät ja millaiset ovat väestön työsaanti- ja toimeentulomahdollisuudet. Kapitalisteille on jopa edullista työttömyyden olemassaolo työläisten reaalipalkkaa alentavana tekijänä.

Työttömyys heikentää työväestön ostokykyä ja vaikuttaa siten myös maanviljelijän ja pienyrittäjän toimeenuloa heikentävästi ja merkitsee menekkivaikeuksia kotimarkkinateollisuudelle. Näin työttömyyden tuhoisa vaikutus leviää koko talouselämän piiriin.

1. RAKENTEELLISET MUUTOKSET SUOMEN TALOUDESSA

Väestön lisäys ja toimeentulon lähteet

Väestölaskennat ja niiden pohjalta tehdyt ennakkoarvioinnit osoittavat väestön jatkuvaa ja eräinä vuosina suorastaan hyppäyksellistä lisääntymistä. Kuvan tästä kehityksestä antaa taulukko n:o 1.

[TAULUKKO]

Taulukko osoittaa, että 40-luvulla työkykyisessä iässä oleva oleva väestö kasvoi vain 9.000 hengellä. Eräs suuri syy tähän oli n. 85.000 miehen menetys sodassa. Edellämainittu kasvu aiheutui siis yksinomaan naispuolisen työkykyisen väestön lisäyksestä miesten lukumäärän näissä ikäluokissa alentuessa. Sodan jälkeen hakeutui naispuolisen väestön lisäyksestä aikaisempaa suhteellisesti pienempi osa ansiotöihin, koska lasten lukumäärä vuosien 1945-1950 aikana kasvoi voimakkaasti, mikä sitoi enemmän naisia kotitöihin.

Työvoiman tarjonta väestölisäyksen johdosta alkaakin lisääntyä ennennäkemättömän voimakkaasti lähivuosien aikana. Ns. suuret ikäluokat ovat parhaillaan kansakouluissa ja astuvat työmarkkinoille 3-5 vuoden kuluttua. Vaikeudet näiden ikäluokkien kansakoulun käynnin järjestämiseksi alkavat olla jo takana päin, mutta ovat tuottaneet suuria ponnistuksia koululaitoksellemme ja valtavia uhrauksia kunnille ja niiden veronmaksajille.

Väestön lisääntyessä ja eri elinkeinojen kehittyessä peräti epätasaisesti on eri elinkeinojen välillä tapahtunut suuria muutoksia. Miten väestön sijoittuminen eri ammatteihin on tapahtunut, käy ilmi seuraavasta taulukosta. Se esittää myös tavallaan eri elinkeinojen kehittymisen ja kyvyn sitoa työvoimaa. Taulukko osoittaa, miten suuri määrä väestöä sai pääasiallisesti tulonsa eri pääelinkeinoista.

[TAULUKKO]

Tämän taulukon osoittaman elinkeinoryhmityksen muutoksessa kuvastuukin maamme muuttuminen maatalousmaasta teollisuusmaaksi. Maataloudesta saa toimeentulonsa vuoden 1950 väestölaskennan mukaan 41,5 %. Jos vielä metsätalous siirretään teollisuuden piiriin kuuluvaksi, niin saadaan tulokseksi, että varsinaisesta maataloudesta saa toimeentulonsa 33,9 % koko väestöstä, teollisuudesta, johon lasketaan myös rakennustoiminta 29,2 %, kaupasta 6,9 %, liikenteestä 6,0 %, palveluksista 9,2 %, muista ammateista 1,3 %, ja ammatittomat muodostavat 5,9 %.

Teollisuudesta riippuvaksi on tullut lukumäärältään suurin väestöryhmä. Sen rinnalla erityisesti pistää silmään kaupan ja liikenteen voimakas laajeneminen.

Kehitys maataloudessa

Samaan aikaan, kun väestön kasvun johdosta työvoiman tarjonta lisääntyy, "vapautuu" mataloudesta ja metsätaloudesta huomattavat määrät työvoimaa. Maatalouden koneellistaminen, tilojen pirstominen, maan saannin vaikeus sekä maataloudessa tapahtunut erikoistuminen ovat vähentäneet työvoiman tarvetta ja siis myös työtilaisuuksien määrää.

Työvoiman tarve maataloudessa onkin vähentynyt valtavasti. Kuvan tästä saamme seuraavista luvuista (taulukko nro 3), jotka esittävät maataloudessa työskentelevien lukumäärää jaoteltuina heidän työasemansa mukaan. Vuoden 1950 luvut, jotka perustuvat väestölaskentaan, ovat varmoja. Muut luvut on saatu Tilastollisessa Päätoimistossa tehtyjen arvioiden perusteella, sillä entiset väestölaskennat on tehty siten, että niiden luvut eivät ole suoraan verrattavissa vuoden 1950 lukuihin. Ne eivät ole siis täsmällisiä, mutta antavat silti melko hyvän kuvan kehityksen suunnasta.

[TAULUKKO]

Luvut osoittivat, että vuoden 1920 maataloustyöläiskannasta on enää vain neljäsosa jäljellä. Vähennys oli 78.000 vuosien 1920-1940 välillä ja n. 145.000 yksinomaan 40-luvulla. Kun samanaikaisesti on myöskin itsenäisten viljelijäin lukumäärä alentunut, niin maataloustyöläisten on täytynyt hakeutua muihin ammatteihin. Pääasiassa he ovat hakeutuneet ns. sekatöihin sekä rakennustöihin. Miten suuri määrä elää kokonaan tilapäisansioiden varassa, siitä ei ole tietoja, mutta todennäköisesti huomattava osa heistä kuuluu ns. maaseudun piilevään työttömyysjoukkoon, jota viralliset tilastot eivät tunne lainkaan.

Maataloudessa työskentelevien perheenjäsenten lukumäärä kasvoi vuosina 1920-1940 n. 102.000, joten tämä lisäys oli suurempi kuin maatyöläisten väheneminen samana aikana. 40-luvulla työssä olevien perheenjäsentenkin ryhmä pieneni n. 181.000 henkilöllä, joten siitäkin on suuri määrä siirtynyt muiden elinkeinojen palvelukseen. Isäntien lukumäärässä ei ole tapahtunut huomattavia muutoksia.

Työssä avustavien perheenjäsenten määrästä (vaimoja jaja työkykyisiä lapsia) on huomattava osa piilevästi työttömiä. Nämä yrittävät päästä muihin elinkeinoihin työhön, mutta työnsaannin vaikeuden vuoksi eivät ole vielä onnistuneet ja siksi tekevät tiloilla yleensä vähemmän tuottavaa työtä. Vuosina 1940-1948 oli työvoiman kysyntä muiden elinkeinojen aloilla suhteellisen hyvä. Sodan aikana oli helpompaa päästä kiinni teollisuuteen, kun suuri osa eollisuustyöläisistä kutsuttiin armeijaan, ja vuosina 1945-1948 kasvoi teollisuus- ja metsätyöläisten lukumäärä nopeasti. Siksi tämä maatalouden piilevä työttömyys pääsi alenemaan näinä vuosina, mitä osoittaa sekin, että avustavien perheenjäsenten lukumäärä aleni niin huomattavasti.

Maataloudesta on siis 1940-luvulla "vapautunut" n. 334.000 henkeä eli vuosittain n. 33.000 henkeä.

Kehitys metsätöissä ja rakennustöissä

Myös metsätöissä on koneiden lisääntynyt käytäntöön ottaminen vähentänyt työvoiman tarvetta voimakkaasti sekä hakkuu- että ajotöissä. Esimerkkinä mainittakoon, että hakattu puutavaramäärä miestä ja päivää kohti oli hakkuukautena 1947/48 1,5 m3, hakkuukautena 1948/49 1,6 m3, mutta hakkuukautena 1949/50 jo 2,1 m3. Kahden vuoden ajalla nousi hakattu puutavaramäärä miestä kohti päivässä siis 40 %:lla.

Taulukossa nro 4 kuvataan metsätyövoimatarpeen kehitystä. Lähtökohdaksi on otettu vuoden 1950 väestölaskennan osoittama metsätyöläisten määrä ja, käyttäen hyväksi Kansallis-Osake-Pankin työllisyysindeksin ja tapaturmavakuutustilaston tietoja metsätyövoimamäärän prosentuaalisista muutoksista eri ajankohtina, laskettu kuinka monelle metsätyöläiselle eri vuosina on riittänyt työtä metsissä yhtä pitkäksi aikaa kuin keskimäärin v. 1950. Sama laskelma on tehty rakennustyöläisten kohdalta.

[TAULUKKO]

Luvut osoittavat, että metsätyöläisten määrä saavutti huippunsa v. 1948 ja sen jälkeen on työvoiman tarve metsätöissä huomattavasti, mutta suhdanteista johtuen epätasaisesti alentunut.

Rakennustyöläisten lukumäärä kasvoi ripeästi vuoteen 1950 saakka, mutta sen jälkeen näyttää kasvu hidastuneen. Myös rakennustöissä on koneellistaminen viime aikoina edistynyt ja uusien työmenetelmien ja valmiiden rakennusosien käyttö ollut omiaan vähentämään työvoiman tarvetta.

Varovaisenkin arvion mukaan voidaan sanoa, että metsätöistä on joutunut siirtymään muihin ammatteihin viimeisen 10 vuoden aikana n. 30.000 työntekijää.

Teollisuudessa tapahtuneet muutokset

Teollisuuden kehitykselle maassamme on ominaista sama ilmiö kuin muissakin teollistuvissa maissa, nimittäin se, että pääomien lisääntyessä valtavassa määrässä tämä nousu käytetään pääasiallisesti rakennusten, koneiden, raaka-aineiden ym. tuotantovälineiden hankintaan. Sen sijaan se osa pääomien kasvusta, joka käytetään työvoiman palkkaukseen pienenee suhteellisesti. Tämä taloudellinen laki johtaa siihen, että vaikka kokonaispääoma kasvaa nopeasti, niin uuden työvoiman kysyntä kasvaa hitaasti. Eräänlaisen kuvan tästä kehityksestä antaa seuraava taulukko:

[TAULUKKO]

Välittömästi tehdaskoneita käyttävä voima v. 1921 oli 2,5 hevosvoimaa työläistä kohti. V. 1929 se oli 3,3 hv., v. 1938 5,2 hv., v. 1948 samoin 5,2 hv. ja vuonna 1954 7,5 hevosvoimaa. Hevosvoimamäärä työläistä kohti on 33 vuodessa kolminkertaistunut.

Edelläolevista luvuista näemme, että vuosien 1929-38 aikana tuotannon vuosittainen kasvu on ollut n. 2 kertaa suurempi kuin työläisten lukumäärän lisäys, mutta ajanjaksona 1948-54 se on ollut lähes 4-kertainen. Taulukko osoittaa, että työläisten lukumäärän lisäys jää jälkeen tuotannon noususta. Toiselta puolen näemme, että käytetty hevosvoimamäärä työläistä kohti nousee suunnilleen samassa suhteessa kuin tuotantokin.

Työn tuottavuuden ja työn voimaperäisyyden nousua osoittaa se, että teollisuustyöläisten lukumäärä on vuodesta 1929 vuoteen 1954 noussut 73 % :11a, mutta tuotanto 220 % :11a. Tuotannon nousu työläistä kohti on ollut siis 85 %. Tämän kehityksen kiihtyväisyyttä osoittaa se, että mainitun 25 vuoden aikana tapahtuneesta tuotannon lisäyksestä vuoteen 1948 mennessä, siis 19 vuoden aikana, saavutettiin vain 49 % ja yli puolet siis 6 viime vuoden aikana, vuosina 1948-54.

Kaikesta edelläolevasta voidaan vetää se johtopäätös, että suuresta tuotannon lisäyksestä huolimatta lisääntyneen koneellistamisen ja työn voimaperäisyyden kohottamisen johdosta teollisuus sitoo uutta työvoimaa suhteellisesti vähenevässä määrin ja että tämä kehitys kiihtyy teollisuuden kehittyessä. Samalla voidaan havaita se, että se investoitu, sijoitettu summa, joka tarvitaan uuden työtilaisuuden luomiseen, kohoaa jatkuvasti teollisuuden kehittyessä..

Edellämainitut ilmiöt ovat erilaiset teollisuuden eri aloilla. Eräiden teollisuuden haarojen kohdalla on nähtävissä jopa ehdotonta työvoiman vähenemistäkin tuotannon noususta huolimatta. Siitä antaa kuvan seuraava taulukko, jossa työläisten lukumäärä esiintyy indekseinä, vuosi 1929 merkittynä 100:ksi.

[TAULUKKO]

Eräillä teollisuusaloilla, joilla työntekijäin lukumäärä on vuosien 1948-53 aikana laskenut, on tuotannon määrä kuitenkin noussut. Täten on tuotannon määrä työläistä kohti noussut mm. puuteollisuudessa 32 %, paperiteollisuudessa 35 %, kivi-, savi-, lasieollisuudessa 55 % ja konepajoissa 22 %.

Teollisuuden teknillinen- ja konttorihenkilökunta

Edelläolevista kohdista on jo käynyt jonkunverran selville teollisuuden kyky antaa työtilaisuuksia muista ammateista siirtyneille sekä väestölisäyksen johdosta lisää tulleille tarjokkaille. On syytä tarkastella hiukan teollisuuden konttori- ja teknillisen henkilökunnan lisäystä. Seuraava taulukko osoittaa teollisuuden henkilökunnan lukumäärää eri vuosina ja kuinka monta henkilökuntaan kuuluvaa on jokaista sataa työläistä kohti.

[TAULUKKO]

Muun henkilökunnan määrä työläismäarään verrattuna on siis vuodesta 1909 vuoteen 1954 yli kolminkertaistunut. Koska ylläolevat tiedot v:teen 1938 asti viittaavat siihen, että teknillisen henkilökunnan määrä on kasvanut samassa suhteessa kuin työläisten määrä, niin konttorihenkilökunta on siis ainakin nelinkertaistunut. Kun tuotannon määrä työläistä kohti on kasvanut 2,7 kertaa, niin nähdään, että konttorihenkilökunnan määrä on kasvanut jopa suhteellisesti nopeammin kuin tuotanto, vaikka konttorityöt on tänä aikana koneellistettu suhteellisen laajassa mitassa. Kysymyksessä on siis melkoisella varmuudella mainos- ja myyntihenkilökunnan ym. tuotannon markkinoimisessa tarvittavan henkilökunnan voimakas kasvu, joka osoittaa markkinoimisvaikeuksien olevan nyt aivan toista luokkaa kuin 50 vuotta sitten.

Taulukko osoittaa myös sen, että teollisuuden henkilökunta on määrältään suhteellisen pieni, kun asiaa katsellaan siltä kannalta, kuinka paljon teollisuus pystyy sitomaan tällaista työvoimaa, sillä henkilökunnan lukumäärän lisäys viimeisen 10 vuoden (1944-54) aikana on ollut keskimäärin 3.340 henkeä vuodessa. Sivistyneistön työtilaisuuksien lisääjänä sillä on kuitenkin huomattava merkitys.

Työttömyys

Suomen talouden ollessa ratkaisevasti riippuvainen ulkomaankaupasta vaikuttavat suhdanneheilahtelut kansainvälisillä markkinoilla hyvin voimakkaasti maamme talouselämään. Asiaintilaa pahentaa vielä se, että vientimme lepää hyvin kapealla pohjalla ja on ratkaisevasti vain yhden teollisuudenhaaran, nimittäin puunjalostusteollisuuden, varassa. Metalliteollisuuden muodostuessa viime vuosina myös osittain vientiteollisuudeksi on tilanne tässä suhteessa hiukan parantunut, mutta edelleen on ulkomaisten markkinoiden suhdanteilla ratkaiseva vaikutus maamme talouselämään.

Tämä riippuvaisuus kapitalistisista markkinoista on useaan otteeseen paljastanut talouselämämme edellämainitun heikon kohdan. Seuraukset ovat olleet joskus hyvinkin tuhoisia ja aiheuttavat jatkuvastikin voimakkaita häiriöitä talouselämässämme. Tällainen oli esim. 30-luvulla esiintynyt talouspula, joka järkytti talouselämän perusteita. Silloin teollisuuden tuotanto vasta vuonna 1934 saavutti pulan edellisen "normaalivuoden" (1928) tuotantomäärän. Vielä tuhoisammaksi pula muodostui koko kansalle ja erikoisesti työläisille. Valtavan työttömyyden lisäksi työläisten palkat alennettiin niin, että ne saavuttivat vuoden 1928 tason vasta vuonna 1938. Teollisuuden omistajat pitivät työläisten palkat alennettuina vielä 4 vuotta sen jälkeen, kun tuotanto työläistä kohti oli ylittänyt pulan edellisen tuotannon. Näin siirrettiin pulan kustannukset työläisten kannettavaksi.

30-luvun talouspula antoi opetuksen myös siitä, että pulan seuraukset ulottuvat muihinkin kansankerroksiin kuin vain työläisiin. Talonpojat joutuivat silloin suuriin vaikeuksiin ja tuhannet menettivät kotinsa ja kontunsa pankkien ja muiden saarnamiesten toimeenpanemissa pakkohuutokaupoissa. Pula aiheutti kurjuutta kaikissa työtätekevissä kansankerroksissa.

Viralliset työttömyystilastot eivät anna oikeata kuvaa työttömyyden todellisesta laajuudesta, sillä läheskään kaikki eivät ilmoittaudu työttömyyskortistoihin ja kaikkia, kuten esim. pienviljelijöitä ei sinne oteta vastaan vaikka heidän toimeentulonsa on suuressa määrin riippuvainen ulkopuolella oman talouden suoritetusta ansiotyöstä. Työttömyyden kestoaikaa eivät viralliset tilastot myöskään ilmaise todellisuuden mukaisesti, sillä työttömyyskortistojen avaamista vitkastellaan tavallisesti niin kauan, että ne avataan vasta työttömien joukkoliikkeen painostuksesta työttömyyden ollessa paikkakunnalla jo varsin huomattava. Lisäksi viralliset työttömyystilastot eivät anna mitään tie-oja osittain työttömistä eikä ns. piilevästä työttömyydestä, jota esiintyy varsinkin maaseudulla hyvin runsaasti. Näin ollen ei voida työttömyydestä siis antaa tärmällistä kuvaa. Kuva jää todellisuutta kalpeammaksi.

Vuonna 1950 väestölaskennan yhteydessä suoritettiin myös ns. maaseudun työvoiman tutkimus. Tämän tutkimuksen mukaan v. 1950 maaseudun miestyövoimalla oli työttömyysaikaa yhteensä 10,8 miljoonaa työpäivää. Millaista suuruusluokkaa tämä työpäivien menetys on, käy selville siitä, että tässä on kysmys vain maaseudun työttömyyden aiheuttamasta menetyksestä, mutta se oli mainittuna vuonna 3,9 miljoonaa työpäivää suurempi kuin yleislakon aikana menetetyt työpäivät v. 1956.

Miten vaillinaisia viralliset työttömyystilastot ovat, käy selville siitäkin, että näiden mukaan esim. v. 1950 kesä-, heinä- ja elokuussa avoimen työttömyyden aika oli 0- 4.000 miepäivää, mutta edellämainitun maaseudun työvoimatutkimuksen mukaan 150.000-190.000 miespäivää. Erikoistutkimus osoitti siis huomattavan ympäri vuotisen työttömyyden olemassaolon. Virallisten tilastojen virheellisyys johtuu edellämainitun lisäksi siitä, että työttömyyskortistot suljetaan eräinä kesäkuukausina, joten työttömäksi ilmoittautuminen ei ole ollut mahdollista.

Kuten edellä on osoitettu on Suomessa syntymässä yhä suurempi rako työvoiman tarjonnan ja kysynnän välillä. Tästä saamme jonkinlaisen kuvan seuraavasta taulukosta, jossa edellä jo erikseen esitettyjen teollisuus-, rakennus-, metsä- ja maatyöläisten määrän kehitystä vertaillaan työkykyisessä iässä olevan väestön kehitykseen. Jotta vertailusta tulisi oikea on työläisten kohdalta (lukuunottamatta maatyöläisiä) otettu vuosien 1928 ja 1938 huippuluvut ja esitetty vertailu indeksien muodossa.

[TAULUKKO]

Vaikka edelläolevan taulukon numerot ovatkin epätarkkoja työläisten lukumäärän osalta, antavat ne sittenkin kuvan tilanteesta ja osoittavat, että laaja kuilu on syntynyt ja on levenemässä työvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä. Ne osoittavat, että tilanne jo v. 1950 oli huono siitäkin huolimatta, että työkykyisessä iässä olevien väestölisäys 40-luvulla oli pieni (n. 9000 henkeä) ja työvoiman kysyntä teollisuudessa ja rakennustöissä ja metsätöissäkin vielä kasvoi ripeästi vuosina 1944-48. Tilanteen huonoutta silloin osoitti myös vv. 1949/50 vallinnut suuri työttömyys.

Vuosina 1950-55 on suhdannetilanne ollut yleensä melkoisen hyvä ja samalla on kymmeniä tuhansia työläisiä lähtenyt ulkomaille, mutta kuitenkin on työttömyys ollut jokavuotinen ilmiö.

Sodanjälkeisten vuosien työttömyyden laajuudesta antaa seuraava taulukko kuvan, joskaan ei täydellistä. Numerot esittävät virallisesti tiedoitetun työttömyyden keskiarvon jokaisen vuoden tammi-, helmi- ja maaliskuulta (v. 1957 osalta vain tammi- ja helmikuun lukujen keskiarvo).

[TAULUKKO]

Tunnetuista seikoista johtuen ei tämä virallinen työttömyys ole kuin osa todellisesta työttömyydestä. Tilanne v. 1953 osoittaa tämän. Silloin oli virallinen työttömyys kolmena pahimpana työttömyyskuukautena 60.505, mutta samana vuonna työskenteli teollisuudessa, metsätöissä ja rakennustöissä keskimäärin 81.000 työläistä vähemmän kuin v. 1951. Tämä osoittaa, että todellinen työttömyys oli paljon suurempi kuin rekisteröity työttömyys.

Kuvan työnsaannin kehityksestä antavat myös julkisen työnvälityksen numerot, jotka ovat 5-vuotiskausina keskimäärin vuodessa seuraavat:

[TAULUKKO]

Sodan jälkeen jatkui tarjottujen työpaikkojen enemmyys aina vuoteen 1949, jolloin ensi kerran sodan jälkeen työpaikan hakemuksia oli kokonaista 274.975 enemmän kuin tarjottuja työtilaisuuksia.

Työttömyys ei suinkaan ole tasaisesti levinnyt maassamme. Viime vuosien työttömyystilastot osoittavat, että on syntynyt määrättyjä työttömyysalueita, joissa työttömyyttä on tavallista suuremmassa määrin joka vuosi ja työttömyyskauden kestoaika on hyvin pitkä, jopa ympäri vuoden kestävä. Tällaisina alueina voidaan mainita tilastotutkimusten mukaan eräät Pohjois- ja Itä-Suomen alueet.

Tarkastettaessa työttömyyden levinneisyyttä vuosina 1948-53, johon aikaan sisältyy sekä "hyviä" että "huonoja" vuosia, käy selville ne alueet, joilla työttömyyttä esiintyy joka vuosi huomattavassa määrin. Tutkimuksessa, johon tässä nojataan (Terho Pulkkinen: Työttömyyden levinneisyys), käytetyt työttömyysasteet merkitsevät, kuinka monta työtöntä miestä kaikkina kuukausina oli tuhatta työikäistä miestä kohti kussakin kunnassa. Erittäin vaikeaksi työttömyydeksi lasketaan, jos 51 tai sitä useampi mies tuhannesta työikäisestä oli työttömänä, ja vaikeaksi, jos tämä luku oli 31-50 välillä. Toistuvan työttömyyden alueet ovat seuraavat:

Tornion-Kemin seutu: Erittäin vaikea: Alatornio, Tervola ja Kemin mlk. Vaikea: Simo. Koko alueen työttömyys aste 70 %.

Perämeren rannikko: Erittäin vaikea: II, Kuivaniemi, Haukipudas ja Kiiminki. Vaikea: Yli-Ii ja Ylikiminki. Koko alue 69 %.

Sallan - Kuusamon seutu: Erittäin vaikea: Posio, Kuusamo ja Salla. Koko alue 62 %.

Pohjois-Lappi: Erittäin vaikea: Enontekiö, Inari, Sodankylä ja Kittilä. Vaikea: Utsjoki. Koko alue 62 %.

Oulun läänin lounaisosa: Erittäin vaikea: Merijärvi, Haapavesi, Rantsila, Rautio, Kärsämäki, Pulkkila, Nivala, Saloinen, Piippola, Kestilä, Pyhäjoki, Oulunsalo, Sievi, Kalajoki, Alavieska, Säräisniemi ja Pyhäntä. Vaikea: Paavola, Pyhäjärvi, Oulainen, Tyrnävä, Yliviesko, Utajärvi, Himanka (Vaasan 1.), Muhos, Oulunjoki, Vihanti ja Liminka. Koko alue 53 %.

Evijärven - Vimpelin seutu: Erittäin vaikea: Vimpeli ja Evijärvi. Vaikea: Veteli. Koko alue 49 %.

Rautavaaran - Kaavin seutu: Erittäin vaikea: Rautavaara. Vaikea: Kaavi, Nilsiä ja Juankoski. Koko alue 43 %.

Länsi-Lappi: Erittäin vaikea: Pello. Vaikea: Muonio, Kolari ja Ylitornio. Koko alue 43 %.

Tuupovaaran - Värtsilän seutu: Vaikea: Värtsilä ja Tuupovaara. Koko alue 37 %.

Kajaanin maalaiskunta: Vaikea: Kajaanin mlk. Koko alue 34 %.

Karvian - Kankaanpään seutu: Vaikea: Karvia ja Kankaanpää. Koko alue 34 %.

Rovaniemen seutu: Vaikea: Pelkosenniemi, Rovaniemen mlk. ja Kemijärvi. Koko alue 33 %.

Pielisensuu: Vaikea: Pielisensuu. Koko alue 31 %.

Kymi: Vaikea. Kymi. Koko alue 31 %.

Vaikein työttömyys vuosina 1948-53 on ollut Tornion- Kemin seudulla. Mainittakoon, että esim. Posion ja Pyhännän kunnissa työttömyyskautena 1949/50 oli työttömyysaste korekimmillaan yli 500 %. Toisin sanoen yli puolet näiden kuntien työikäisistä miehistä oli mainittuna aikana työttöminä. Vakavin ilmiö koko maan kannalta on kuitenkin Oulun läänin lounaisosa, joka on alueeltaan ja väestön lukumäärältään n. 154.000 asukasta, suurin ulottuen Pohjanlahden rannikolta aina Kainuun rajoille saakka. Perämeren rannikon alue on myös vaikea, sillä siellä oli myös huippusuhdanteen kaudella 1951-52 hyvin vaikea työttömyys.

* * *

Kehitys on aiheuttanut huomattavaa väestön siirtymistä ammatista toiseen. Luonteenomaista on valtava väestön siirtyminen maataloudesta muihin ammatteihin. Muut ammattialat laajennuksestaan huolimatta ovat yhä heikommin pystyneet ottamaan palvelukseensa maataloudesta ja metsätöistä "vapautuneen" työvoiman. Tämän takia on työttömyys tullut yhä yleisemmäksi ilmiöksi. Aikaisemmin se oli vain kausiluontoista lukuunottamatta varsinaisten talouspulien aikaa, jolloin työttömyys kesti ympäri vuoden. Nyt on kausiluontoisen työttömyyden kestoaika pidentynyt ja monin paikoin ns. alityöllisyysalueilla on työttömyys jatkunut läpi koko vuoden.

On jouduttu siihen, että työttömyyden takia myös maastamuutto on saanut huomattavan suuret mittasuhteet. Kymmenettuhannet työkykyiset kansalaiset ovat elinmahdollisuuksien puuttuessa siirtyneet niihin maihin, lähinnä Ruotsiin, joissa on esiintynyt työvoiman puutetta. Tämä siirtolaisuus on toiminut eräänlaisena varaventtiilinä, joka on jonkinverran keventänyt liikaväestön painetta työmarkkinoillamme. Vuosien 1950-57 aikana on maastamme lähtenyt Ruotsiin niin paljon työkykyistä väestöä, että se vastaa suunnilleen puolta työkykyisen väestön lisäyksestä. Maamme on siten kärsinyt raskaita tappioita siinä, että se on kasvattanut ja kouluttanut työvoimaa, jonka sitten on ollut pakko lähteä rikastuttamaan vierasta maata. Maamme kapitalistisen järjestelmän kyvyttömyydestä johtuen ei täällä ole kyetty käyttämään hyväksi tätä työvoimaa. Mutta sen jääminen maahan taas olisi lisännyt työttömyyttä ja heikentänyt vieläkin enemmän työväenluokan asemaa. Lisäksi siirtolaisten olemassaolo naapurimaassamme muodostaa mahdollisen työttömyyttä lisäävän tekijän. Jos maailmanmarkinoilla syntyy pula, niin myös Ruotsi joutuu supistamaan tuotantoaan ja työttömyys siellä lisääntyy. Silloin todennäköisesti suuri määrä siirtolaisia palaa kotiin ja yhtäkkiä vaikeuttaa tilannetta täällä ja ennenkaikkea vaikeuttaa maamme työväenluokan asemaa entisestään.

On lisäksi otettava huomioon se, että muutaman vuoden kuluttua alkavat työmarkkinoille ilmestyä ns. suuret ikäluokat, suuruudeltaan n. 100.000 nuorta vuosittain. Tilanne muodostuu kestämättömäksi ellei ryhdytä nopeisiin toimenpiteisiin.

* * *

Edelläesitetystä katsauksesta maamme talouselämän kehitykseen, siinä tapahtuneisiin muutoksiin, selviää, että kapitalistinen talousjärjestelmä ei meidän maassamme ole kyennyt yhteiskunnallisesti ratkaisemaan niitä ongelmia, joita muutos maatalousvaltaisesta maasta teollisuusvaltaiseksi on aiheuttanut. Nämä ongelmat keskittyvät pääasiassa siihen ilmiöön, että samanaikaisesti, kun tuotanto teollisuudessa on valtavasti noussut, kauppa ja liikenne laajentuneet ja kehittyneet, kuitenkin yhä suuremmat väestönosat ovat vailla jatkuvaa toimeentuloa ja että erityisesti maatalouden ja sen sivuelinkeinojen piiristä jatkuvasti "vapautuvaa" työvoimaa ei ole kyetty kansantaloudellisesti hyödyllisellä tavalla sitomaan tuotantoelämään. Joukkotyöttömyys on tullut yhteiskuntaa rasittavaksi, krooniseksi sairaudeksi.

Kapitalistisen tuotantotavan perusheikkouksien johdosta ja suunnitelmallisuuden puuttuessa näyttää siltä, että tilanne maassamme ei lähitulevaisuudessakaan tule paranemaan, vaan päinvastoin. Yhä selvemmäksi käy se, että talouselämän umpikujaan joutuminen, josta usein puhutaan, ei ole mikään tilapäinen ilmiö, vaan johtuu itse kapitalistisesta tuotantotavasta. Yhä selvemmäksi käy myös se seikka, että ilman syvälle käypiä korjauksia tässä suhteessa ei parannusta saada aikaan.

Tilanne on muodostunut sellaiseksi, että monin paikoin maassamme väestön on vallannut toivottomuus. Työtä ja ansiomahdollisuuksia ei ole eikä näy ilmestyvän lähitulevaisuudessakaan.

Onko ulospääsyä olemassa? Kyllä! Maame on rikas luonnonvaroista, kansamme on työteliästä, työläisemme ja teknillinen henkilökuntamme samoin kuin tiedemiehemme ovat pystyviä ja ammattitaitoisia. Edellytykset hyvinvoinnille maassamme ovat olemassa.

Siirrymme käsittelemään näitä edellytyksiä seuraavassa.

2. TUOTANNON KOHOTTAMISEN MAHDOLLISUUDET MAASSAMME

Maatalous

Tämän tehtävän puitteissa ei ole aiheellista tarkemmin selvitellä maa- ja karjataloutemme ongelmia. Mutta arvioitaessa tämän elinkeinoalan merkitystä työnsaanin ja toimeentulon turvaajana on syytä todeta muutamia tosi-asioita.

Viljelty peltoala maassamme v. 1950 oli yhteensä 2.430.900 ha. Viljelmien ja peltopinta-alan jakaantuminen oli Tilastollisen Vuosikirjan mukaan seuraava:

[TAULUKKO]

Maatalouskelpoisesta maasta meillä ei ole puutetta Asiantuntijain arvioiden mukaan ns. Oulujoki-linjan etelä-puolella on maatalouskelpoista maata maanhankintalain toteuttamisen jälkeen, jos maatalouskelpoisuus arvostellaan samoin kuin on tapahtunut asutustoiminnan yhteydessä, yhteensä n. 400.000-500.000 hehtaaria. Oulujokilinjan pohjois- ja itäpuolella sitä arvioidaan olevan n. 2.300.000-2.900.000 hehtaaria. Yhteensä on siis maatalouskelpoista maata vielä enemmän kuin käytössä oleva pinta-ala on nykyään.

Maatalouden voimaperäistymisen avulla saadaan satoja nykyisestään suurennetuksi, samalla kun edelleen tapahtuva koneellistaminen puolestaan lisää maa- ja karjataloutemme kannattavaisuutta ja siten jatkuvasti paranta edellytyksiä siitä toimeentulonsa saavan väestön elintason nousulle.

Kielteiseen suuntaan vaikuttavana tekijänä on huomattava, että esim. karjan sisäruokintakausi on meillä paljon pitempi kuin Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja maamme eteläpuolisissa Neuvostoliiton osissa. Samoin kasvukauden lyhyyden vuoksi eräiden kasvien tuotto jää pakostakin heikoksi. Maan muokkauskausi on myös lyhyt. Lienee sen vuoksi vain vähän toiveita, että maa- ja karjatalouden tuotteiden tuotanto ainakaan lähiaikoina muodostuisi niin edulliseksi, että niiden kannattava maastavienti voisi tulla kysymykseen. Kuvaavana esimerkkinä näistä mahdollisuuksista voitanee pitää nykyisin (vuoden 1956 lopun ja vuoden 1957 alun) tapahtuvaa voin maastavientiä.

Vuoden 1956 elokuun 1 päivän ja vuoden 1957 tammikuun 31 päivän välisenä aikana vietiin ulkomaille voita 5.844.489 kiloa. Valuuttatulona siitä saatiin 1.251.220.798 markkaa. Saatu hinta oli siis vain 214:08 markkaa kilolta. Vientipalkkioihin jouduttiin käyttämään tänä aikana keskimäärin 228:68 markkaa kiloa kohti. Pienin vienti-palkkio maksettiin vuoden 1956 syyskuussa, jolloin se oli 133:88 mk/kg ja suurin vuoden 1957 tammikuussa, jolloin se oli 311 markkaa kilolta. Kaiken lisäksi tämä maasta viety voimäärä on tuotettu suurimmaksi osaksi ulkomaisten väkirehujen turvin.

Maamme maa- ja karjatalouden tuotantoa kehitettäessä lienee sen vuoksi pakko lähteä siitä, että tuotantoa voidaan harjoittaa pääasiassa vain oman maan väestön kulutusta silmällä pitäen. Elintarvikkeiden tuotantoamme voidaan monipuolistaa ja kohottaa se vastaamaan useiden tarvikkeiden osalta sitä vajausta, joka nykyisin korvataan tuonnilla ulkomailta. Puutarhaviljelyn lisääminen olisi omiaan vähentämään tuontia ulkomailta.

Väestö lisääntyy ja samassa suhteessa voi myöskin elintarvikkeiden tuotanto lisääntyä. Mutta samaan aikaan tapahtuva koneellistaminen ym. ihmistyötä vähentävä toiminta aiheuttaa sen, ettei maa- ja karjatalous voi tarjota työtä ja toimeentuloa nykyistä suuremmalle ihmismäärälle. Päinvastoin on odotettavissa, että sen lukumäärä suhteellisesti ja ehdottomastikin vielä pitkähkön ajan vähenee. Maa- ja karjatalous ei näinollen voi olla työn ja toimeentulon antajana lisääntyvälle väestölle.

Suunnilleen samaa on sanottava puutavaran hakkuista ja kuljetuksista. Konesahojen käyttö varsinkin järeän puutavan hakkuissa on yleistymässä ja merkitsee työvoiman vähentämistä. Traktorikuljetukset, vesistöjen perkaukset ja muut kuljetuksia edistävät toimenpiteet vähentävät näissä töissä työskentelevien lukumäärää. Vesiperäisten maiden kuivatuksin ja ns. kovien maiden metsänparnnustoimenpitein voidaan puuston vuosittaista kasvua kohottaa ja se voi antaa lähimpinä vuosikymmeninä työtä hyvinkin huomattavalle työntekijäjoukolle. Mutta varsinaisten hakkuu- ja kuljetustöiden koneellistaminen ja kaikinpuolinen tehostaminen johtaa siihen, että tuskin ainakaan nykyistä suuremmalle työntekijämäärälle riittää työtä, pikemmin päinvastoin. Luonnollisesti jotkin "Korean suhdanteet" voivat tilapäisesti nostaa työvoiman tarvetta.

Ainoaksi mahdollisuudeksi näyttää näinollen jäävän teollisuutemme laajentaminen, monipuolistuminen ja yhä korkeamman jalostusasteen tavoittelu kaikkien käytettävissä olevien mahdollisuuksien mukaan. Siinä suhteessa ovatkin mahdollisuudet melkoisen suuret.

Teollisuus

Voimateollisuus

Ratkaisevaa osaa teollisuuden kehityksessä ja laajentamisessa näyttelee voiman saanti. Maamme korkeussuhteiden ja sademäärien perusteella laskettu teoreettinen vesivoima-energiamme on n. 30 miljardia kWh/v (kilo-wattituntia vuodessa). Tästä on asiantuntijain arvion mukaan rakennuskelpoista n. 17 mrd. kWh/v. Muu osa on joko teknillisesti tai talodellisesti rakennuskelvotonta. Runsaasti kaksi kolmanosaa rakennuskelpoisista vesivoimista on Oulun ja Lapin lääneissä noin 500-800 km päässä nykyisistä suurista kulutuskeskuksista. Voiman siirto tällaisilla etäisyyksillä vaatii suuria investointeja ja merkitsee joka tapauksessa huomattavia energian häviöitä. Uusien teollisuuskeskuksien luominen lähelle energialähteitä merkitsee näiden lisäkustannuksien vähenemistä.

Vuoden 1956 loppuun mennessä oli vesivoimia rakennettu tai rakenteilla yhteensä n. 7,4 mrd. kWh/v vastaten n. 44 % käyttökelpoisista vesivoimavaroistamme.

Vesivoimavarat eivät riitä kuitenkaan kovin pitkälle, sillä sähköenergian kulutus kasvaa nopeasti. Seuraava taulukko osoittaa tähänastisen ja arvioidun kulutuksen.

[TAULUKKO]

Vuoden 1956 lopussa tuotettiin vesivoimalla sähköä 5.137 milj. kWh/v ja höyryvoimalla 1.650 milj. kWh/v. Höyryvoimalla tuotetun sähköenergian osuus oli siis n. 24 %. Huomattavimmat sähköenergian tuottajat vesivoimalla olivat vuoden 1956 lopussa:

Imatran Voima Osakeyhtiö 950 milj. kWh 18,5 %
Oulunjoki Osakeyhtiö 1.252 " 24,5 "
Yht. 2.202 " 43,0 "
Pohjolan Voima Oy. 287 " 5,6 "

Jos sähköenergian tarve peitettäisiin yksinomaan vesivoimalla, riittäisivät vesivoimavaramme suunnilleen vuoteen 1967 asti. Kun samanaikaisesti kuitenkin rakennetaan myös höyryllä käypiä sähkövoimalaitoksia, voidaan arvioda vesivoimien rakentamisen jatkuvan noin vuoteen 1975 asti, vaikka yhä hidastuvalla vauhdilla. Samanaikaisesti sähköenergian tuotannon painopiste alkaa siirtyä muiden energialähteiden hyväksi käyttöön.

Sellaisia energialähteitä on käytettävissämme: 1) puu- ja puuteollisuuden jätteet sekä selluloosateollisuuden jätelipeä; 2) nestemäiset polttoaineet; 3) kivihiili; 4) turve; 5) atomivoima.

Edellämainituista on käyttökelpoisia omasta maasta saatavia puu ja puujätteet, jätelipeä, turve ja atomivoima. Kivihiiltä ei maassamme ole löydetty ja geologien arvelujen mukaan tuskin löydettäneenkään. Merkkejä vuoriöljyn esiintymisistä on tavattu, mutta ei tutkittu. Atomipolttoaineita sen sijaan on jo maastamme löydetty, mutta löydöksien laadusta, laajuudesta tai talodellisuudesta ei ole vielä mitään varmoja tietoja.

Metsät energian lähteenä

Halkoja käytetään teollisuudessa voiman ja lämmön kehitykseen sekä asutuskeskuksien lämmitystarkoituksiin n. 8 milj. p-m3 vuodessa. Maaseudulla käytetään asuntojen lämmitykseen n. 20 milj. p-m3 vuodessa. Teollisuuden jäteaineet, sahanpurut, rimat ja selluloosatehtaiden jätelipeät vastaavat n. 6 milj. p-m3 vuodessa. Kivihiileksi muunnettuna vastaa puun ja puujätteiden nykyinen käyttö n. 5,7 milj. tonnia vuodessa, mutta sitä ei voitane nykyisestä määrästä enää nostaa muulta kuin jätelipeän osalta.

Metsänhoidollisista syistä olisi metsistä poistettava puuta, joka ei kelpaa teollisuuden raaka-aineeksi, mutta kyllä polttopuuksi. Nykyisin tämän hankinta ja kuljetus tekee sen kuitenkin ulkolaista polttoainetta kalliimmaksi.

Vaikka metsät tällä hetkellä muodostavatkin varsin huomattavan kotimaisen energian lähteen, ei kuitenkaan voida laskea, että myöhemmässä tulevaisuudessa puuta voitaisiin samassa mitassa käyttää energian kehitystarkoituksiin, sillä puuaines voidaan kansantaloudellisesti monin verroin edullisemmin käyttää muun teollisuuden raaka-aineena. Näin ollen metsien merkitys energian lähteenä tulee tulevaisuudessa vähenemään. Pula-aikoja silmälläpitäen tulee kuitenkin metsien muodostamalla energia-reservillä aina olemaan mitä suurin merkitys.

Turve energian lähteenä

Suurin osa maamme turvevaroista on vielä tutkimatta, mutta arvioiden mukaan polttoturvesoiden kokonaisvarasto vastaa 300 milj. tonnia kivihiiltä, vaikka otettaisiin huomioon vain ne suot, joilla nykyisin menetelmin koneellinen turpeen nosto voi tulla kysymykseen. Turpeen käyttöä vaikeuttavat ilmastolliset olosuhteet, sillä nosto- ja kuivatusaika jäävät hyvin lyhyeksi ja lisäksi nosto on suoritettava kausiluontoisesti kesällä, jolloin työvoiman saanti on vaikeampaa. Tuotantokustannukset nousevat niin korkealle, että turve ei pysty kilpailemaan ulkomaisen polttoaineen kanssa. Ottaen huomioon jatkuvasti lisääntyvän polttoaineiden tuonnin, joka lisää riippuvaisuuttamme ulkomaista, on täysi syy kuitenkin kehittää turpeen käyttöä voimataloudessa.

Nykyinen kivihiilen ja koksin tuontimme (v. 1955) on 2,6 milj. tonnia arvoltaan 12,4 mrd. mk. Edellä oleva arviointi polttoturpeen määrästä vastaa siis nykyisen suuruista kivihiilen tuontimäärää 115 vuoden aikana.

Uusien turpeen nostomenetelmien kehittäminen ja keinotekoisten kuivausmenetelmien löytäminen voi ratkaisevasti lisätä turpeen käytön mahdollisuuksia. Lisäksi turve voi muodostua yhdeksi kemiallisen teollisuutemme huomattavimmista raaka-aineista.

Atomiaineet energian lähteenä

Kotimaiset energialähteet vesivoima, metsät ja suot eivät riitä tyydyttämään edes nykyistä energiatarvetta, vaan ulkoa on tuotava sekä nestemäisiä että kiinteitä polttoaineita voimatalouden käyttöön. Ulkomaisen polttoaineen avulla kehitettävä energiamäärä tulee nopeasti kasvamaan. Ulkolaisen energian osuus kokonaisenergiakulutuksestamme v. 1954 oli 29,5 %, v. 1960 arvioidaan sen olevan 34,5 % ja v. 1970 n. 42 %.

Näyttää kuitenkin siltä, että atomienergiasta tulee pelastus edessä häämöittävään energiapulaan. Jo nyt, vaikka kehitys atomienergian alalla on vielä aivan alussa, alkaa atomipolttoaineilla tuotettu sähköenergia kilpailla taloudellisuudessa kivihiilellä tuotetun kanssa. On odotettavissa, että kehityksen tuloksena ehkä vuosikymmenen kuluttua atomivoimalla tuotettu sähköenergia pystyy hinnassa kilpailemaan myös vesivoimalla tuotetun energian kanssa.

Alustavissa etsinnöissä on maassamme jo löydetty uraani- ja myös toriumi esiintymiä. Näyttää siltä, että atomi-polttoaineiden raaka-aineita voi olla runsaastikin maassamme. Niiden rikastaminenkin on mahdollista suorittaa maassamme, mutta varsinaiseen ydinpolttoon tarvittavien aineiden muokkaamiseen näistä raaka-aineista ei meillä ainakaan toistaiseksi näytä olevan mahdollisuuksia. Sen sijaan voidaan niitä mahdollisesti vaihtaa uraani- tai toriumirikasteella muista maista.

Atomipolttoaineiden käyttö avaa kokonaan uuden aikakauden sekä sähköenergian tuotannossa että lämpötekniikassa yleensä. Tänä hetkenä on kuitenkin Suomen osalta mahdotonta sanoa vielä mitään täsmällistä. Atomienergian käyttö ei suinkaan pysähdy vain voimatalouteen, vaan tulee vaikuttamaan mullistavasti monilla muilla tuotannon aloilla. Tämän vuoksi olisikin kiinnitettävä erityisen suurta huomiota atomialan tutkijoiden ja teknillisen henkilökunnan koulutukseen. On myös suositeltava kiinteämpää yhteyttä alan asiantuntijoihin ja laitoksiin Neuvostoliitossa, joka on ensimmäisenä maana maailmassa ottanut atomivoiman voimatalouden palvelukseen.

Puuta raaka-aineena käyttävät teollisuudenalat

Määräävintä ossa maamme teollisuudessa näyttelevät puuta raaka-aineena käyttävät teollisuudenalat. Työntekijämäärä näillä aloilla oli vuonna 1954 yhteensä 68.410 ja muun henkilökunnan ja työssä olevien omistajien lukumäärä 9.525, yhteensä siis 77.935 henkilöä. Mutta tähän niiden merkitys asiaa työnsaannin kannalta kassellen ei supistu, sillä raaka-aineen hankinnassa, puutavaran hakkuissa, ja kuljetuksessa työskentelevien, pääasiassa ansiotulojen välttämättömässä tarpeessa olevaan pienviljelijäväestöön lukeutuvien työntekijäin määrä kohoaa joka hakkuukausi satoihintuhansiin. Vuonna 1950, joka hakattavan ja jalostuslaitoksille kuljetettavan puutavaran määrään nähden ei ollut mitenkään poikkeuksellinen, kohosi metsä- ja uittotöissä työntekijämäärä noin 337.000 henkeen. Tehtyjen työpäivien luku oli 21.086.000. Mikäli nämä työt olisi tehty ns. vakinaisella työvoimalla ja vuosittaisten työpäivien luku ollut keskimäärin 275, olisi puuraaka-aineen hankinnoissa pitänyt olla 76.890 ja puuta jalostavien teollisuudenalojen työntekijäin kokonaisluvun siis 154.825.

Tuotannon arvo kohosi Tilastollisen Vuosikirjan mukaan v. 1954 176.840 milj. markkaan ja viennin arvo v. 1955 pyöreän ja veistetyn puutavaran vienti mukaan luettuna n. 147.200 milj. mk. Viennin osuus oli noin 81 % viennin kokonaisarvosta.

Merkityksellisimpäin tavarain tuotanto oli v. 1954 seuraava:

[TAULUKKO]

Lisäksi tuotettiin pahvilaatikoita ja laatikkoaineita, puutaloja, puulaivoja, huonekaluja, ovia ja ikkunakehyksiä, lankarullia, paperisäkkejä, tulitikkusäleitä ym. Niiden vientiarvo nousi yli 6 mrd. markkaan. Myöhempien vuosien kehityksestä on huomattava, että puutalojen valmistus ja vienti on alentunut romahdusmaisesti.

Puu- ja paperiteollisuuden tuotanto v. 1954 ylitti huomattavasti vuoden 1938 tuotantomäärän, mutta sekä sahatavaran että selluloosatehtaidenkin tuotantokyky on edelleen tuotantoa suurempi.

Käytettävissä olevien tilastojen puuttumisen takia ei ole tätä kirjoitettaessa ollut esitettävänä vuoden 1954 jälkeisen ajan tuotantolukuja. Voidaan kuitenkin mainita, että tuotanto puuteollisuudessa oli vuonna 1955 n. 6 % suurempi kuin 1954 ja paperiteollisuuden tuotanto n. 12 % suurempi.

Sen sijaan on käytettävissä tiedot vuoden 1955 vientimääristä ja ne olivat seuraavat:

[TAULUKKO]

Puutavarat ja hakkuut

Nämä teollisuudenalat saavat puuraaka-aineensa käytännöllisesti katsoen kokonaan kotimaasta. Maamme metsämaan kokonaispinta-ala on noin 21,7 milj. hehtaaria, josta kasvullista metsää on n. 17,3 milj. ha. Puuvarat on arvioitu noin 1.413 milj m3 ja puuston vuosittaisen lisäkasvun arvioidaan olevan n. 40,8 milj. kiintokuutiometriä.

Tilastojen mukaan ovat kaupalliset hakkuut sotien jälkeen vaihdelleet 22,4-56,0 milj. pm3 (pinokuutiometriä) hakkuukaudella. Keskimäärin ne ovat olleet 36,2 milj. pm3. Hakkuukaudella 1955/56 hakattiin 36,3 milj. pm3.

Tämä puumäärä ei kokonaisuudessaan ole joutunut teollisuuden raaka-aineeksi. Viime vuosina se on ollut noin 20-21 milj. pm3. Muu osa on käytetty halkopuuksi sekä puun sellaisenaan ja veistettynä tapahtuvaan maasta vientiin. On kuitenkin otettava huomioon, että todelliset hakkuut ovat virallisissa tilastoissa ilmoitettuja jonkun verran suuremmat.

Mitä hakkuiden alueelliseen jakaantumiseen tulee, on se viime vuosina suuressa osassa maatamme ollut metsien lisäkasvun suuruinen. Toisin on asianlaita Pohjois-Suomessa ja eräissä maamme itärajaan rajoittuvissa osissa.

Lapin läänin kasvullisten metsien pinta-ala arvioidaan nykyisin n. 6,3 milj. hehtaariksi, niiden puuvarat n. 289 milj. m3 ja vuosikasvu n. 5,3 milj. m3. Teollisuuden käyttöön joutuu tästä puumäärästä nykyisin n. 2 milj. m3 ja puutavaran sellaisenaan maasta vienti on viime vuosina vaihdellut 0,5-1,0 milj. m3. Ottaen huomioon maaseudun kotikäytön ym. voidaan puutavaran hakkuiden Lapin alueella voivan nousta 3,0-3,5 milj. m3 vuodessa. Hakkuusäästö lienee siis noin 2,0 milj. m3 vuodessa.

Tämä säästö ei kuitenkaan lisää Lapin metsien puuvaroja, sillä noin puolet metsäalasta on käytännöllisesti katsoen kokonaan pinotavaran hakkuualueen ulkopuolella. Varsin laajoilla alueilla on järeänkin sahapuun otto ajoittaista ja sattumanvaraista. Metsien havupuustosta on n. 39 % yli-ikäistä, vähintään 160 vuotta vanhaa puustoa. Yli-ikäisyydestä johtuen lahoamisen aiheuttama poistuma on niin suuri, että hakkuiden vähäisyydestä huolimatta puuston määrä ei ole osoittanut lisääntymistä. Yli-ikäinen metsä estää metsien nuorentumisen ja kasvun. Sen vuoksi hakkuiden tulisi olla suuressa osassa Lapin metsiä niiden vuotuista lisäkasvua huomattavasti suuremman. Jos metsien nuorentamiseen ja siten tapahtuvaan kasvukyvyn lisäämiseen ryhdyttäisiin suuressa mitassa, voitaisiin yli-ikäinen puusto hakata pois n. 40 vuoden kuluessa, jonka jälkeisenä toisena 40-vuotiskautena olisi käytettävänä suunnilleen yhtä suuri määrä 120-160 vuotta vanhaa puustoa. Näin olisi siis hakattava vuosittain n. 2 milj. m3 enemmän kuin nykyinen lisäkasvu edellyttää.

Metsien lisäkasvun ja yli-ikäisyyden huomioonottaen voitaisiin Lapin läänissä vuosittainen hakkuumäärä kohottaa varovaisestikin arvioiden n. 7 milj. m3:iin. Kun nyt vuosittaiset hakkuut kohoavat kuten edellä on sanottu vain noin 3-3,5 milj. m3, voitaisiin niitä lisätä 3,5-4,0 milj. kuutiometrillä. (Edellä esitettyihin Lapin metsien lukuihin sisältyy myös Inarin alueen puuvarojen määrä, joiden vuosittainen hakkuu voisi olla n. 0,5 milj. m3.)

Hallituksen toimesta valmisti Insinööritoimisto Amperla suunnitelman Pohjois-Suomen metsävaroihin perustuvan yhdistetyn selluloosa- ja sanomalehtipaperitehtaan rakentamisesta. Tehtaan tuotanto olisi 500 tonnia sulfaattiselluloosaa ja 500 tonnia sanomalehtipaperia vuorokaudessa. Tällainen jättiläistehdas käyttäisi raaka-aineenaan puuta n. 2 milj. m3. Tällainenkaan tehdas ei siis vileä ratkaisisi täydelleen Lapin metsävarojen käyttöä.

Metsähallituksen toimittamien arvioiden mukaan olisi Kainuun ja Pohjois-Karjalan raja-alueella olevalta ns. Maaselän alueelta hakattava puutavaraa ainakin 0,5 milj. km3 vuodessa. Kuusamon ylänkömaalla, josta vesistöt johtavat Neuvostoliiton puolelle, olisi sellaisissa metsissä, joissa nykyisin ei toimiteta minkäänlaisia kaupallisia hakkuita, hakattava vuosittain n. 200.000 m3. Samanlaisia puhdistus- ja nuorennushakkuita olisi suoritettava muuallakin.

Edellä varsin karkein piirtein suoritetun arvion nojalla voidaan liioittelematta sanoa, että metsien hakkuita valtakunnan koko alue huomioon ottaen voidaan nykyisin lisätä n. 5 milj m3 vuodessa.

Raakapuun vienti on viime vuosina vaihdellut 4,6-6,5 milj. m3 vuodessa. Vuonna 1955 vietiin puutavaraa raakana ulkomaille 6,5 milj. m3. Jo tämä raaka-aine antaisi mahdollisuuden kohottaa sekä selluloosan että sanomalehtipaperin tuotantoa n. 450.000 tonnilla vuodessa. Tämä merkitsisi selluloosatuotannon lisäämistä n. 29 % :lla ja sanomalehtipaperin tuotantoa n. 100 %:lla ja n. 3.600 uuden työtilaisuuden saantia.

Saha- ja vaneriteollisuudessa syntyviä jätteitä ei läheskään täysin vielä käytetä ja kuitenkin on kysymys melkoisen suurista raaka-ainemääristä.

Mikäli kaikki tässä mainitut mahdollisuudet teollisuuden tarvitseman raaka-aineen saamiseksi toteutetaan, merkitsee se arviolta 9,6-11,5 milj m3 raaka-ainemäärän lisäystä.

Nykyisin suunnitteilla, rakenteilla ja valmistusvaiheessa olevien selluloosa- ja paperitehtaiden sekä nykyisten tehtaiden laajennuksien johdosta aiheutuva puuraaka-aineen käytön lisäys on arviolta 2,0 milj. m3. Puuraaka-ainetta jää siis vielä näidenkin uudistusten jälkeen uusien tuotantolaitosten käytettäväksi 8,6-9,5 milj. m3.

Kuinka suurelle työntekijämäärälle tämän puumäärän jalostaminen voisi tarjota työtä, riippuu käyttötavasta ja raaka-aineen laadusta. Jos käytön jakaantuminen ja jalostusaste olisi suunnilleen sama kuin nyt käytettävän teollisuuspuun, tulisi työntekijäin tarve tuotantolaitoksissa lisääntymään n. 10.000-15.000 työntekijällä. Tuotannon yhä koneellistuessa, vaikka jalosusasteen kohoaminen merkitsisikin työvoiman lisäystä, tuskin tarvitaan näinkään suurta työvoimamäärän lisäystä. Edellämainittu tuotannon lisäys merkitsisi tuotannossa työskentelevien työläisten lisäyksen lisäksi n. 20.000-30.000 metsätyöläisen lisäystä. Suuruusluokaltaan olisi työvoiman lisäys siis n. 30.000-45.000 henkilöä.

Puuta raaka-aineenaan käyttävien teollisuudenalojen tuotannon ja työntekijäin työnsaannin lisäämismahdollisuuksia tarkasteltaessa voidaan yhteenvetona todeta, että se voi tapahtua käyttämällä hyväksi:

• syrjäisten seutujen metsävaroja nykyistä enemmän,
• nyt raakana ulkomaille vietävää puutavaraa, ja
• toistaiseksi vielä käyttämättömät teollisuuden jätepuumäärät,
• supistamalla puutavaran kotimaista käyttöä, missä se on taloudellisesti kannattavaa,
• kohottamalla mahdollisuuksien mukaan teollisuuden jalostusastetta, ja
• toimivien laitosten täyttä tuotantokykyä.

Puuvaramme ja niiden nykyinen vuosittainen käyttömahdollisuus ei ole muuttumaton suure. Vajatuottoiset ja yli-ikäiset kovat metsämaat voidaan järkiperäisellä hakkuutoiminnalla saattaa nykyistä parempaan kasvukuntoon. Professori Yrjö Ilvessalo on eräässä arviossaan esittänyt, että muualla maassa kuin Lapissa oli vielä v. 1950 noin 1,7 milj. hehtaaria vajaatuottoisessa kunnossa olevia yksitiysmetsiä.

Huomattava merkitys tulisi olemaan vesiperäisten metsä maiden ja metsänkasvuun soveltuvien vesiperäisten joutomaiden kuivattamisella. Siihen kelvollisia maita arvioidaan olevan ainakin 3 milj. ha. Noin kolmas osa niistä on valtion omistuksessa. Tähänastisten kuivatustulosten perusteella todetaan, että se kohottaa metsänkasvua keskimäärin n. 3 m3 hehtaaria kohti. Näin voidaankin arvioida, että yksinomaan kuivatuksen avulla voitaisiin saada puuston kasvun lisäystä maassamme n. 9 milj. m3 vuodessa.

Nykyisen kustannustason mukaan kuivatusten kokonaiskustannukset nousisivat 60-70 miljardiin markkaan ja antaisivat vuosittain työtä monille tuhansille työläisille. Metsäalan ammattimiesten käsityksen mukaan puuvarojen ja puun vuosittainen lisäkasvu on näillä erilaisilla toimenpiteillä kohotettavissa nykyisestään kaksinkertaiseksi.

Lopputoteamuksena voidaan sanoa, että maamme puuvarasto antaa metsänhoidollisin toimenpitein ja kuljetus-olojen parantamisella mahdollisuudet huomattavan suureen puunjalostusteollisuuden laajentamiseen.

Metalliteollisuus

Metalliteollisuutemme kehitys on viime vuosikymmenien aikana ollut hyvin huomattava. Eräinä aikoina se on osaltaan johtunut poikkeuksellisista, sotien aikana sotilaallisista ja viime sodan jälkeen ensi vuosina sotakorvaustuotannon tarpeista. Kaikkien muiden teollisuusalojen kehitys, liikenteen kasvu, maa-, metsä- ja kotitalouden koneellistuminen vaatii jatkuvasti lisää koneita ja monenlaisia muita metalliteollisuuden tuotteita sekä vastaavasti niitä valmistavaa ja korjaavaa kotimaistakin metalliteollisuutta.

Metalliteollisuuteen luetaan tässä esityksessä kuuluvaksi kaivannaisteollisuudesta malmikaivokset, metallien perusteollisuus, johon kuuluvat rauta- ja teräsvalssilaitokset sekä kuparia valmistavat tehtaat, metallituoteteollisuus, koneteollisuus, sähköteknillinen teollisuus, johon kuuluu myös kaapeli- ja johdintehtaat, kulkuneuvoteollisuus, johon kuuluvat myös teräslaivaveistämöt ja -telakat.

Vuonna 1954, jolta viimeiset tilastotiedot ovat käytettävissä, tämän teollisuuden palveluksessa työskenteli n. 27 % teollisuutemme koko työväestöstä. Tilastollisen Vuosikirjan mukaan työntekijäin kokonaisluku oli 78.010 ja muun henkilökunnan 16.067 eli yhteensä 94.077. Vuonna 1952 tämä lukumäärä oli n. 10.000 suurempi.

Metalliteollisuuden tuotannon arvo oli v. 1954 140.203 milj. markkaa ollen 21 % teollisuuden tuotannon kokonaisarvosta.

Sulattojen ja valssilaitosten tuotanto kohosi eräiden tärkeimpien tavaroiden osalta v. 1954 seuraaviin lukuihin:

[TAULUKKO]

Varsinaisen konepajateollisuuden tuotannon tavaraluettelo pääryhmittäin on liian laaja tässä esitettäväksi. Se käsittää maa- ja metsätalouden koneita, kuljetusvälineitä, nostureita, siltoja, paperiteollisuuskoneita, höyrykattiloita ja -koneita, polttomoottoreita, ratakiskoja ym. Raha-arvon mukaan n. 30 % konepajateollisuuden tuotteista on rautakauppojen kautta myyntiin joutuvia kulutustavaroita.

Lisäksi ovat omina ryhminään sähköteknillinen, radio-, televisio- ja hienomekaaninen teollisuus. Esim. radiovastaanottimien valmistus kohosi v. 1953 n. 97.000 kappaleeseen vastaten n. 95-96 % tarpeesta.

Metalliteollisuuden vienti v. 1954 oli ilman malmien vientiä 18.337 milj. markkaa eli 11.7 % maan koko viennistä. Viennistä tuli yksin laivanrakennusteollisuuden valmisteiden osalle 11.805 milj. markkaa. Tavararyhmittäin viennin arvo v. 1954 oli seuraava:

[TAULUKKO]

Nykyisellään metalliteollisuudella on eräs suuri perusheikokus: kotimaisten perusraaka-aineiden puute. Mutta näitä on kyllä olemassa. Kuparista olemme omavaraisia, niin, että suurin osa siitä viedään ulkomaille. Kuparin lisäksi kaivosteollisuutemme tuottaa rautarikastetta, sinkki-rikastetta, ilmeniittiä, lyijyrikastetta ja vähäisessä määrin nikkeliä, kobolttia, vanadinia, hopeaa ja kultaa. Sellaisenaan ja välittömästi tämä tuotanto ei ole antanut paljoakaan raaka-ainetta maamme metalliteollisuudelle, sillä sen tuotteet on viety suurimmaksi osaksi jalostamattomina ulkomaille. Pääraaka-aineiden vienti oli vuosina 1954 ja 1955 Suomen Ulkomaankauppaliiton tilaston mukaan seuraava:

[TAULUKKO]

Viennin rahallinen arvo vuonna 1954 oli n. 878 milj. mk ja vuonna 1955 n. 1.591 milj. mk.

Tämän viennin merkitys, viennistä saatavien tulojen lisäksi, on ollut siinä, että se on helpottanut metalliteollisuuden raaka-aineiden ja puolivalmisteiden saantia. Niiden tuonti vuonna 1954 oli Tilastollisen Vuosikirjan mukaan seuraava:

[TAULUKKO]

Lisäksi tuotiin maahan muita raaka-aineita ja puolivalmisteita nettomäärältään seuraavasti (vientimäärät vähennettynä tuontimääristä):

[TAULUKKO]

Kuten edellä esitetystä selviää, johtuu perusraaka-aineen ja puolivalmisteiden suuri tuontitarve suurelta osalta siitä, että esimerkiksi rautarikasteemme viedään pääasiallisesti sellaisenaan ulkomaille. Yksistään Otanmäen kaivoksesta saatava rautarikaste tekisi mahdolliseksi n. 100.000 teräs-tonnin vuosituotannon ja maamme rautariskasteiden koko tuotanto n. 200.000 terästonnin vuotuisen tuotannon. Rikasteiden sellaisenaan ulkomaille tapahtuva vienti johtuu siitä, että niiden jalostamiseen tarvittavaa sulatto- ja terästeollisuutta ei maassamme ole olemassa.

Mutta siinäkään tapauksessa, että kaivosteollisuutemme nykyinen tuotanto kokonaisuudessaan jalostettaisiin metalliteollisuuden raaka-aineiksi ja puolivalmisteiksi, ei se riittäisi edes puoleksi tyydyttämään nykyistä tarvetta. Kaivosteollisuuttamme olisikin huomattavasti lisättävä. Nykyisin varmuudella tiedossa olevien malmivarojen mukaan ei käynnissä olevien kaivosten tuotantoa voida tai ei ole tarkoituksenmukaista korottaa. Siinä suhteessa on tilanne hyvin hälyyttävä. Investoituja ja jonkinlaisella varmuudella tiedettyjen malmivarojen louhinta nykyisistä kaivoksista kestää vuonna 1954 laaditun arvion mukaan nykyisen suuruisella louhinnalla seuraavasti:

[TAULUKKO]

Tässä mainituista ainakin Orijärven kaivos onkin jo lopettanut toimintansa ja eräiden lykytikäisiksi arvioitujen lopettaminen voi tapahtua milloin tahansa. Sensijaan avaa Outokumpu Oy. lähiaikoina kaivoksen Leppävirroilla. Sen malmivarojen suuruudesta ei ole kuitenkaan julkisuudessa mitään tietoja.

Tunnettuja rautamalmiesiintymiä ovat mm. seuraavat:

Parkano Kittilässä, Tuomivaara Sotkamossa, Jussarön merenalainen malmialue Hangon luona, Juvakainen Kolarissa, Vähäjoki Tervolassa, Kärväsvaara Kemijärvellä sekä löydöt Ahvenanmaalla.

Tämän lisäksi on useitakin malmien olemassaoloa osoittavia löytöjä tehty Pohjois-Savossa ja Oulunjärven pohjoispuolisessa osassa Kainuuta. Omalta osaltaan edellämainitut esiintymät ja löydökset osoittavat, ettei maaperämme ole niin köyhä kuin aikaisemmin on uskottu, vaan päinvastoin ehkä hyvinkin rikas. Huomattava nimittäin on, että arviolta vain noin 5-8 % maaperästämme on edes jollain tavoin tutkittu. Malmien etsintää olisi sen vuoksi suuresti tehostettava.

Kaivostemme tuottamien malmien kotimaassa tapahtuva jalostaminen kohtaa eräitä vaikeuksia, jotka olisi pyrittävä kiireesti poistamaan. Eräs suurimmista niistä on kotimaisen kivihiilen puute. Sähkövoimaakin on suhteellisen vähän ja sen käyttäminen on tähän tarkoitukseen kallista. Sen vuoksi turpeesta valmistettavan koksin kannattavan tuottamisen mahdollisuuksiin kohdistuvia tutkimuksia ja kokeiluja olisi kiirehdittävä. Todettakoon kuitenkin se, ettei oman kivihiilen puuttuminen ole esteenä kannattavan sulatto- ja terästeollisuuden rakentamiseen.

On totta, että kaivos- ja sulattoteollisuus sellaisenaan ei anna työtä suurille työntekijämäärille, mutta se parantaa suuresti metalliteollisuuden perustaa, joka puolestaan on jo nyt suuri työnantaja.

Lisäksi on otettava huomioon se, että sähkövoiman käyttö metalliteollisuudessa on vain 15,2 % koko teollisuutemme käyttämästä sähkövoimasta. Varsinaisessa konepaja- ja laivanrakennusteollisuudessa, jossa työskentelee n. 24 % teollisuutemme työväestöstä on sähkövoiman kulutus vain 5,7 % teollisuutemme käyttämästä sähkövoimasta.

Määristään ja huomattavasta lajirikkaudestaan huolimatta ei metalliteollisuutemme ole kyennyt tyydyttämään kotimaista tarvetta. Esimerkiksi v. 1954 oli alan valmiiden tuotteiden tuonti 35.774 milj. markkaa. Kaikkien ulkomailta tuotavien koneiden ja laitteiden tuontia ei luonnollisesti koskaan voida korvata kotimaisella tuotannolla, mutta huomattava osa tuonnista lienee sijoitettavissa kotimaassa tuotettavaksi. Maamme teollistuessa kasvaa koneiden ja laitteiden tarve jatkuvasti. Metalliteollisuus voi vastaavasti laajentua ja sen tuotanto monipuolistua. Johtopäätöksinä voidaan todeta:

• Maan yleisen teollistamisen yhteydessä on metalliteollisuuden jatkuva laajentuminen mahdollista ja välttämätöntä. Teollistamisen perusedellytys on raskaan metalliteollisuuden ja yleensä metalliteollisuuden voimakas kehittäminen.
• Metalliteollisuutemme kotimainen raaka-aine-perusta, joka luo teollisuuden kehittämiselle edellytykset, on nykyisin riittämätön. Nykyinen kaivosteollisuutemme ei kykene puutetta puoliksikaan poistamaan siinäkään tapauksessa, että saatava malmi jalostettaisiin kotimaassa.
• Käynnissä olevat kaivokset tyhjentyvät suhteellisen lyhyen ajan kuluessa, joten malmien etsintää olisi kiireellisesti tehostettava. Kaikkien ennakkoarvioiden mukaan on maassamme suuret edellytykset kaivostoiminnan kehittämiselle.
• Sulattoteollisuuden kannalta olisi suureksi eduksi, jos koksin turpeesta valmistamiskysymys voitaisiin ratkaista taloudellisesti kannattavalla tavalla, jonka vuoksi tämän kysymyksen selvittelyyn kohdistuvaa tutkimusta ja kokeilua olisi kiirehdittävä.
• Työtilaisuuksien antajana metalliteollisuus on erinomainen siinä käytettävän suhteellisen suuren ihmistyövoiman johdosta. Samalla se on suhteellisesti vähän sähköenergiaa kuluttavaa.

Kemiallinen teollisuus

Vuoden 1954 teollisuustilaston mukaan oli kemiallisen teollisuuden työläisten luku 8.488 ja muun henkilökunnan 2.367 eli yhteensä 10.855 henkeä. Tuotannon bruttoarvo oli 29.967 milj. markkaa, raaka-aineita ja puolivalmisteita käytettiin 14.083 milj. markan arvosta. Raaka-aineista ja puolivalmisteista oli kotimaisia 7.097 milj. mk ja ulkomaisia 6.986 milj. markan arvosta.

Tilastonumerot osoittavat, että kemiallisen teollisuuden merkitys työtilaisuuksia tarjoavana tekijänä ei ole erikoisen suuri verrattuna moneen muuhun teollisuuteen. Toisaalta on huomattava, että raaka-aineen osuus tuotannon arvosta on vähäisempi kuin monissa muissa teollisuuksissa.

Nykyisenkään laajuisen kemiallisen teollisuuden pääasiallinen merkitys ei kuitenkaan ole siinä, kuinka suurelle työläisjoukolle se antaa työtä ja toimeentuloa tai kuinka paljon se valmistaa tuotteita ihmisten jokapäiväiseen käyttöön. Sen merkitys on sen monipuolisuudessa ja siinä, että se on korvaamaton monille muille teollisuuksille ja elinkeinoaloille. Siinä suhteessa sitä voidaan verrata metalliteollisuuteen, eikä teollistuva maa voi olla sitä kehittämättä. Ilman kemiallisen teollisuuden tuotteita ei olisi mahdollista sellaiset teollisuudet kuin selluloosa- ja paperiteollisuus, silla- ja keinosilkkiteollisuus, tulitikkuteollisuus, kasvinsuojeluaineteollisuus jne. Toisaalta kemiallinen teollisuus käyttää raaka-aineena huomattavassa määrin muun teollisuuden jätteitä ja sellaisia sivutuotteita, joilla sellaisenaan ei ole mitään arvoa asianomaisille teollisuuksille. Lannoitteiden valmistajana se on maataloudelle korvaamaton tekijä.

Kemiallisen teollisuutemme käyttämistä kotimaisista raaka-aineista määrällisesti merkittävimpiä ovat rikkirikaste, rikkihappo, metanoli, happi ja hiilihappo sekä ulkomaisista natriumkloridi, kalsiumkloridi, rikki, luonnonfosfaatti jne.

Tuotannon nykyisilläkin aloilla on varsin huomattavia laajentumisen mahdollisuuksia ja tarvetta. Niinpä selluloosan valkaisuaineen kloorin tuotanto voitaisiin ainakin kaksinkertaistaa ja siten luoda mahdollisuudet koko selluloosatuotannon valkaisemiseen. Typpilannoitteiden tarve on jo nykyisin ainakin 20 % suurempi kuin Oulun Typpitehdas laajennustenkin jälkeen kykenee tuottamaan.

Vertailevia lukuja valmistuksesta ja tarpeesta ei ole sitten vuoden 1951, jolloin ne olivat seuraavat:

[TAULUKKO]

[TAULUKKO]

Edellä esitettyjä tilastoja tarkastettaessa kiinnittää huomiota se seikka, että titanivalkoisen tarve on 4.000 tonnia eikä sitä valmisteta maassa lainkaan. Kuitenkin. Otanmäen kaivos tuottaa sen raaka-ainetta n. 80.000 tonnia vuosittain, joka nyt viedään jalostamattomana ulkomaille. Tästä määrästä voitaisiin valmistaa titaanivalkoista n. 30.000 tonnia ja saada siitä mainio vientitavara. Mitään teknillisiä vaikeuksia ei ole jalostustuotannon aloittamiseksi maassamme.

Kemiallisen teollisuuden tehtävistä ja laajentamismahdollisuuksista puheenollen ei voi sivuuttaa kysymystä turpeesta kemiallisen teollisuuden raaka-aineena. Maassamme ei ole kivihiiltä, jota tarvittaisiin voimateollisuudessa sähkövoiman tuottamiseksi sekä sulattoteollisuudessa malmien muokkaamiseksi metalleiksi. Ulkoa tuotettu kivihiili kallistaa sekä sähkövoimaa että sulattojen tuotteiden hintaa huomattavasti. Paitsi polttoturpeena voimateollisuuteen voidaan turvetta tehdä koksiksi ja siten saada kotimainen koksi metalliteollisuuden käyttöön. Teknillisessä mielessä turvekoksin valmistus on jo ratkaistu, mutta vaikeutena on edelleen turpeen nosto ja kuivatus. Turpeen käyttö on kuitenkin sitä suuruusluokkaa oleva kysymys maamme taloudessa, että tutkimustyö olisi saatava käyntiin nopeassa tahdissa.

Koksi ei sitäpaitsi ole kuin yksi turpeesta saatu tuote. Jalostusmenetelmästä riippuen siitä voitaisiin saada lähes 20 eri ainetta, joista mainittakoon vain seuraavat: bentsolini, petrooli, dieselöljy, voiteluöljy, erilaiset parafiinit, vahat, hartsit ja piki.

Kemiallista teollisuutta kehitettäessä ja laajennettaessa uusille aloille tulevat ratkaistaviksi monet teknilliset ja tieteelliset pulmakysymykset. Tällaista tutkimustyötä on meillä tähän asti suoritettu vain vähäisessä määrin. Esim. Teollistamiskomitean mietinnössä todetaan, että "se on valtiovallan taholta laiminlyöty". Päähuomio tulisi vastaisessa tutkimustyössä kohdistaa luontaisten raaka-ainevarojen sellaiseen jalostukseen, jota ei ole vielä toteutettu suurteollisessa mittakaavassa. Tällaisia tutkimuskohteita ovat ennenkaikkea puun kemiallinen hyväksikäyttö muulla tavoin kuin vain selluloosateollisuuden tietä sekä turpeen kemiallinen hyväksikäyttö.

Päätelmänä kemiallisesta teollisuudesta voidaan todeta,

• että nykyistä kemiallista teollisuuttamme voidaan huomattavasti laajentaa,
• että kotimaiseen raaka-aineeseen perustuen voidaan saattaa käyntiin merkittävän laaja titanivalkoisen tuotanto vientiä varten,
• että erikoisesti olisi tutkittava puun ja turpeen käyttömahdollisuuksia kemiallisen teollisuutemme raaka-aineena.

Muut teollisuudenalat

Useimmat teollisuudenaloistamme tuottavat kulutustavaroita kotimaan markkinoille, mutta tapahtuu myös pientä vientiä eräiden kohdalta. Vientiä estävänä seikkana on. kuitenkin se, että kotimainen menekki on suhteellisen pieni johtuen väkilukumme pienuudesta ja väestön ostokyvyn heikkoudesta, eikä anna perustaa nykyaikaiselle sarjatuotantoon perustuvalle suurtuotannolle. Väkirikkaiden maiden oma kulutus antaa jo sellaisenaan edellytykset suurtuotannolle, jonka laajentamisessa vientiä varten ei ole olemassa enää suurta riskiä kotimarkkinoiden turvatessa jo huomattavan osan menekistä.

Väestön lisääntyessä ja kulutuksen kasvaessa - jos noudatettaisiin tähän tähtäävää talouspolitiikkaa - myös kotimarkkinateollisuudella on olemassa vastaavat laajentumismahdollisuudet. Rakennustoiminnan laajentuessa myös rakennusaineteollisuus voi laajentaa tuotantoaan. Vaikka nämä kotimarkkinateollisuuden alat eivät voisikaan laajentua vientiteollisuudeksi, niin ne on kuitenkin otettava huomioon, koska niiden palveluksessa olevien työntekijäin määrä ja siis merkitys työnsaannin kannalta on huomattavan suuri. On sen vuoksi syytä antaa niistä muutamia perustietoja ja kehityksen näköaloja.

Tekstiiliteollisuus

Kutoma- ja vaatetusteollisuudessa oli työntekijöitä ja muuta henkilökuntaa seuraavasti:

[TAULUKKO]

Työntekijäin määrä oli v. 1954 koko teollisuuden työntekijämäärästä 19 %. Huomiota herättää naisten suuri osuus. Naistyöntekijöitä onkin 81,6 % tekstiiliteollisuuden koko työntekijämäärästä.

Tekstiiliteollisuuden bruttotuotannon arvo v. 1954 oli 62.946 milj. markkaa eli 9,3 % koko teollisuuden bruttotuotannon arvosta. Mainittakoon, että vuosina 1948-55 nousi tuotannon määrä 97 %:lla.

Tekstiiliteollisuus käytti v. 1954 raaka-aineita 32.390 milj. markan arvosta, josta ulkolaisia 15.300 milj. mk ja kotimaisia 17.090 milj. mk arvosta.

[TAULUKKO]

Lisäksi on tuotu ulkolaisia puoli- ja täysvalmisteita 15.336 tonnia vuodessa. Yksinomaan tekosilkin, villa- ja karvalankojen, villa- ja karvakankaiden, puuvillalangan sekä puuvillakankaiden tuontiarvo on ollut 9.800 milj. mk, kun koko alan vienti on ollut 1.982 milj. mk, josta tekokuidun vienti yksin oli 1.462 milj. markkaa.

Johtopäätökset:

• Tekstiiliteollisuus sitoo suhteellisen paljon ihmistyövoimaa ja on siis huomattava työtilaisuuksien antajana.
• Raaka-aineiden tuontia villan ja pellavan osalta voidaan vähentää kiinnittämällä huomiota lampaanjalostukseen sekä villan käsittelyyn ja lajitteluun. Pellavan viljelyksessä olisi pyrittävä siirtymään pitkäkuituisen pellavan viljelyyn.
• Kotimaiseen raaka-aineeseen n. 90 prosenttisesti perustuvaa säterin ja sillan tuotantoa voitaisiin lisätä vientiä varten. Se edustaa puun korkeata jalostusastetta. Kuutiometristä kuusipuuta saatavan silkkiselluloosan, sillan ja säterin hintasuhteet ovat 1, 2 ja 10, joten jalostus on kannattavaa.

Nahka- ja kumiteollisuus

Nahka- ja kumiteollisuudessa työskenteli työntekijöitä ja muuta henkilökuntaa seuraavasti:

[TAULUKKO]

Työntekijöitä oli v. 1954 yhteensä 14.509 ja näistä 58 % naisia. Työntekijämäärä mainittuna vuonna oli 4,8 % koko teollisuuden työntekijämäärästä.

Tärkeimpiä raaka-aineita tuotiin ulkomailta vuonna 1954 seuraavasti:

[TAULUKKO]

Jalkineiden pohjanahkaa varten tuodaan vuodat miltei kokonaan ulkomailta, pääasiassa Etelä-Amerikasta. Päällisnahkaan käytettävä vuota on sen sijaan suurimmaksi osaksi kotimaista.

Edellä mainittuna vuonna vietiin maasta vuotia ja muokattua nahkaa 428 milj. markan arvosta.

Nahka- ja kumiteollisuuden tuotannon bruttoarvo v. 1954 oli 18.932 milj. mk eli 2,8 % koko teollisuuden tuotannon bruttoarvosta. Alan tärkeimpien tuotteiden valmistus oli seuraava:

[TAULUKKO]

Tuotannon määrä nousi vuosina 1948-55 n. 46 % :11a. Maassa olevat tehtaat pystyvät tyydyttämään kotimaisen kysynnän sekä nahka- että kumijalkineiden osalta. Samoin pystyy nahkateollisuus muokkaaman tarvittavan nahan. Ulkomailta tuotava raaka-aineen saanti voi joskus asettaa esteitä tuotannolle.

Johtopäätökset:

• Kenkäteollisuuden kehittämiseen myös vientiteollisuudeksi on olemassa mahdollisuudet huolimatta siitä, että huomattava osa raaka-aineesta tuodaan ulkomailta.
• Kumiteollisuutta olisi lisättävä teollisuuden tarvitsemien kumiteosten, autorenkaiden, kumiletkujen, hihnojen jne. osalta koska niiden kysyntä koneellistumisen yhteydessä lisääntyy voimakkaasti.

Elintarviketeollisuus

Elintarviketeollisuudessa työskenteli työntekijöitä ja muuta henkilökuntaa seuraavasti:

[TAULUKKO]

Työntekijäin luku v. 1954 oli 32.075 eli 10,9 % koko-teollisuuden työntekijämäärästä. Työntekijöistä oli 53 % naisia.

Elintarviketeollisuuden raaka-aineet ovat noin puoleksi kotimaisia ja puoleksi ulkomaisia. Ulkolaisen raaka-aineen käytön suuruuteen vaikuttaa ratkaisevasti sellaiset raaka-aineet kuin kahvi ja tupakka sekä huomattavalta osalta sokeri ja vilja. Kotimaisen raaka-aineen turvin toimivat maitoon, lihaan ja suurelta osalta kalaan perustuvat teollisuudet ja lisäksi raakasokeriteollisuus, perunajauhotehtaat, marja- ja osaksi mehuteollisuus sekä hedelmien säilöntäteollisuus. Huomattavasti on viime vuosina lisääntynyt ns. einesteollisuus, joka valmistaa nautittavaksi valmiita ruokalajeja.

Elintarviketeollisuuden tuotannon bruttoarvo v. 1954 oli 153.098 milj. markkaa eli 22,8 % koko teollisuuden tuotannon bruttoarvosta. Huomattavimpia tuotteita olivat jauhot, leipä, lihatuotteet, perunajauhot, margariini, sokeri, karamellit, marmelaadit ja hillot, kahvi ja virvoitusjuomat.

Johtopäätökset:

• Elintarviketeollisuudella on luonnolliset laajentumisedellytykset väestön kasvaessa ja väestön ostokyvyn lisääntyessä.
• Maataloustuotannon kehityksestä riippuen voidaan elintarviketeollisuuden kotimaista raaka-ainepohjaa lisätä. Erikoisesti hedelmien ja marjojen suurempi hyväksikäyttö antaa mahdollisuuksia laajentamiselle.
• Uusien tuotteiden kehittäminen ja uudet menetelmät, kuten esim. syväjäähdytys, omat omiaan lisäämään laajenemismahdollisuuksia.

Eri teollisuudenalojen vertailu

Teollisuuden eri aloja voidaan vertailla keskenään useilla eri tavoilla. Jälempänä on esitetty eräitä vertailuja päästäksemme selvyyteen siitä, mitä teollisuudenaloja olisi erikoisesti pyrittävä kehittämään maan kokonaistalouden, ulkomaankaupan ja ennen kaikkea työtilaisuuksien saannin kannalta katsottuna. Vertailuissa käytetyt luvut ovat kaikki vuodelta 1954 Tilastollisen Vuosikirjan mukaan.

Työläisten lukumäärään nähden on teollisuuden alojen järjestys seuraava:

[TAULUKKO]

Järjestys tulee kuitenkin toiseksi kun tarkastetaan työpalkkojen osuutta tuotannon bruttoarvosta, joka tavallaan myöskin osoittaa työntekijäin paljoutta bruttotuotannon arvoon verrattuna.

[TAULUKKO]

Edelläolevan taulukon johdosta on tehtävä huomautus, että savi-, lasi- ja kiviteollisuudessa on raaka-aineen osuus hyvin pieni ja siksi palkkojen osuus tuotannon bruttoarvosta tulee näin suureksi. Elintarviketeollisuuteen nähden on asianlaita päinvastainen.

Miten eri teollisuuksissa esiintyy koneellistamisen vaikutus, selviää seuraavasta taulukosta. Hevosvoimamäärä tarkoittaa välittömästi tehdaskoneita käyttävää hevosvoimamäärää työläistä kohti.

[TAULUKKO]

Edullisimpia ovat voiman säästöä silmällä pitäen tekstiili-, nahka- ja kumi-, elintarvike- ja metalliteollisuudet. Koneellistamisen aste teollisuudessamme yleensä, ehkä lukuunottamatta paperiteollisuutta, on vielä niin alhainen verrattuna teollisesti kehittyneimpiin maihin, että koneellistamisen kehittyessä saattaa edellä mainittu teollisuuksien järjestys muuttua suurestikin.

Kotimaisen raaka-aineen käytön kannalta on edullisuus-järjestys seuraava.

[TAULUKKO]

Merkille pantavaa on se, että kaikki teollisuudet käyttävät enempi kotimaista kuin ulkolaista raaka-ainetta. Koko teollisuudessa on kotimaisen raaka-aineen osuus 75,6 % ja ulkomaisen 24,4 %.

Tuotannon bruttoarvon mukaan työläistä kohti oli teollisuuksien järjestys seuraava:

[TAULUKKO]

Hieman toisenlaiseksi muodostuu järjestys, jos vertailukohteeksi otetaan kunkin teollisuuden jalostusarvo työntekijää kohti. Jalostusarvo saadaan siten, että tuotannon bruttoarvosta vähennetään seuraavat tuotantokustannukset: raaka-aineet ja puolivalmisteet, pakkausaineet, polttoaineet, voiteluaineet sekä muut samanluontoiset apuaineet ja lisätarvikkeet, ostettu sähköenergia ynnä vieraiden suorittamat korjaus-, valmistus-, kuljetus- yms. palvelukset. Tällöin teollisuuksien järjestys tulee seuraavaksi:

[TAULUKKO]

Tarkastakaamme lopuksi, kuinka paljon pääomaa on investoitava kussakin teollisuudessa yhtä työtilaisuutta kohti. Laskelma perustuu Ruotsissa v. 1949 tehtyyn tutkimukseen. Tulokset siitä eivät luonnollisesti vastaa täysin Suomen oloja, mutta antavat kuitenkin melko hyvän kuvan investointitarpeen suuruudesta. Ruotsin laskelmissa esiintyvät kruunumäärät on kerrottu tässä 60:llä ei siis virallisen kurssin eikä myöskään ns. turistikurssin mukaan, koska nämä molemmat eivät vastaa kruunun ostoarvoa. Yhden uuden työtilaisuuden järjestäminen uusissa tuotantolaitoksissa maksaisi tämän mukaan eri teollisuuksissa:

[TAULUKKO]

Varsinaisessa konepajateollisuudessa on summa 1,26 milj. mk., sen sijaan malminlouhinnassa se on 2,16 milj. mk ja raudan ja metallin valmistuslaitoksissa 2,76 milj. mk. (Taulukossa oleva koko metalliteollisuuden numero on laskettu nykiysen metalliteollisuutemme kokoonpanon mukaan.)

Johtopäätöksinä edellä olevista vertailuista ja muista teollistamiseen liittyvistä seikoista voidaan sanoa seuraavaa:

1. Työvoiman sitomisen kannalta katsottuna ovat nykyisin selvästi edellä muita teollisuuksia metalli-, tekstiili-, puu- ja elintarviketeollisuudet, sillä niissä työskentelee 69,7 % eli yli % kaikista teollisuustyöläisistä.

Myös käytetty hevosvoimamäärä työläistä kohti osoittaa, että näissä teollisuuksissa ja lisäksi nahka- ja kumiteollisuudessa tapahtuu työ eniten ihmisvoimalla.

Tavallaan samaa osoittaa myös työpalkkojen osuus tuotannon bruttoarvosta, joskin etupäähän tulee myös savi-, lasi- ja kiviteollisuus, jossa kuitenkin raaka-aineiden arvon erikoinen pienuus kohottaa työpalkkojen osuuden tuotannon bruttoarvosta suureksi.

2. Raaka-aineiden käyttöön nähden ovat luonnollisesti etutilalla puu- ja paperiteollisuudet, joissa raaka-aine on melkein täysin kotimaista. Hyvin riippuvaisia ulkomaisista raaka-aineista ovat kemian, tekstiili- sekä nahka- ja kumiteollisuudet. Myöskin näiden teollisuuksien tuotteiden hinnat ovat hyvin herkät muuttumaan ulkomaisilla markkinoilla tapahtuvien raaka-ainehintojen vaihtelun vuoksi.

3. Sähkövoiman säästön kannalta ovat edullisimmat tekstiili-, nahka- ja kumi-, elintarvike- ja metalliteollisuudet. Erikoisen suuri on kulutus paperiteollisuudessa, jossa se on yli 6 kertaa suurempi työläistä kohti kuin esim. metalliteollisuudessa.

4. Ulkomaankaupan kannalta katsottuna ovat oikeastaan vain paperi-, puu- ja metalliteollisuudet ainoat, jotka esiintyvät vientiteollisuuksina. Jonkun verran esiintyy myös elintarviketeollisuus viejänä, mutta ei säännöllisesti ja vain valtion avustuksen turvin. Mahdollisuuksia vientiin olisi myös kenkäteollisuudella sekä savi-, lasi- ja kiviteollisuudella, josta posliiniteollisuus onkin esiintynyt aika-ajoittain maasta viejänä.

5. Jalostusasteen suhteen ovat etutiloilla savi-, lasi- ja kiviteollisuus sekä nahka- ja kumi-, metalli- ja tekstiiliteollisuudet.

6. Uusien työtilaisuuksien vaatiman investoinnin määrään nähden on puuteollisuus ensi tilalla, mutta heikkoutena on alhainen jalostusaste. Sahattu ja höylättykin puutavara ovat vain puolivalmisteita. Nahka- ja kumiteollisuus on toisella tilalla. Sen heikkoutena on ulkomaisen raaka-aineen suuri osuus, mutta useimmat maat, jotka esiintyvät kuitenkin esim. jalkineiden viejinä maailmanmarkkinoilla, ovat samassa asemassa.

Investointia silmällä pitäen ovat edullisia myös metalli-, savi-, lasi- ja kiviteollisuus sekä tekstiiliteollisuus.

7. Teollistamisen kannalta kokonaisuudessaan asiaa arvioitaessa on metalliteollisuuden kehittäminen asetettava ensi tilalle, koska se on teollisen toiminnan laajentamisen perusedellytys ja sen laajentaminen yhä suuremmaksi vientieollisuudeksi on omiaan laajentamaan sitä kapeata pohjaa, jolla vientimme nykyään lepää. Teollisen toiminnan laajentamisen kannalta on tärkeä myös kemiallisen teollisuuden laajentaminen.

Luontaisten edellytysten kannalta katsoen ovat etutilalla paperi-, puu-, metalli- sekä savi- ja kiviteollisuudet, joiden kotimainen raaka-ainepohja voidaan varmistaa toteuttamalla johdonmukaisesti siihen tähtääviä toimenpiteitä.

Pien-, koti- ja käsiteollisuus

Maaseudun elinkeinokomitean suorittaman tiedustelun mukaan oli v. 1950 maalaiskunnissa n. 2.000 kaupallisessa mielessä toimivaa pienyritystä, joissa työskenteli n. 9.000 työntekijää ja joiden tuotannon arvo oli n. 1,5 miljardia markkaa. Lukuisat näistä pienyrityksistä olivat sellaisia, jotka jakoivat osatöitään ympäristössä asuville kotona tehtäväksi.

Tällainen pienyritysmuoto ei ole monestakaan syystä niin edullista kuin sitä kuvaillaan. Työläisten palkat ovat niissä tavallisesti alle normaalisesti maksettujen palkkojen ja kotitöiksi annetuista osatöistä maksetaan vielä huonompi palkka kuin itse yrityksessä suoritetusta työstä. Työhuoneet ja muut työolot ovat tavallisesti huonot, sosiaalisia etuja ei ole. Työntekijäin asema on turvaton ammatillisen järjestyneisyyden puuttuessa. Häikäilemättömimmät työnantajat riistävät säälimättä työvoimaa ja näin saatujen voittojen avulla alkavat "syödä" vähemmän onnistuneita yrityksiä.

Esimerkit Ruotsista osoittavat, että monet näistä maaseudun pienyrityksistä tappavat kilpailussa kaupunkien ja asutuskeskuksien saman alan pienyritykset. Tässä niitä auttavat maaseudun alhainen palkkataso, alhaiset vuokrat, koska yritykset usein toimivat tilapäisissä rakennuksissa, kotityön käyttö, jolloin perheiden äidit ja ala-ikäisetkin lapset tekevät näitä osatöitä puoli-ilmaiseksi.

Maaseudun pienyritysten tukemistoimenpiteitä ei ole syytä sellaisenaan vastustaa kuin ne edistävät tervettä tuotannollista toimintaa. Mutta on samalla nähtävä se, että tällainen tuotanto johtaa helposti epäterveisiin ilmiöihin työmarkkinoilla eikä sillä ratkaista maaseudun työttömyyspulmaa, vaan kiinnitetään ihmiset elämään edelleen puutteessa ja kurjissa oloissa.

Oikealla tavalla järjestetty ja hoidettu pienteollisuus on asia erikseen. Sitä tarvitaan aina suurteollisuuden rinnalla, joko omia pieniä erikoistuotteita valmistaen, paikallista tarvetta tyydyttäen tai suurempien yritysten osatöiden suorittajana. Tällaista tervettä pienyritteliäisyyttä samoin kuin käsityöläismäistä tuotantoa olisi tuettava antamalla sille halpakorkoisia lainoja tuotannon kehittämistä ja rahoittamista varten, poistamalla niiltä liikevaihtovero ja alentamalla niiden välitöntä verotusta kohtuullisessa määrin. Erikoista huomiota olisi kiinnitettävä niihin pienyrityksiin, jotka suorittavat pitkälle menevää jalostusta ja sitovat tuotantoon suhteellisen paljon työvoimaa.

Liikenne

On ilman muuta selvää, että kuljetuskysymyksen ratkaisemisella on hyvin ratkaiseva merkitys teollisuuden kehittämisessä ja laajentamisessa. Teollisuuslaitoksia pyritään perustamaan sinne, missä liikenneyhteydet ovat parhaat, mikäli muut edellytykset ovat olemassa. Kuljetuskustannukset näyttelevät niin suurta osaa, ettei niitä voida sivuuttaa teollisuuslaitosta ja sen sijaintia suunniteltaessa.

Teollisuus käyttää maa-, vesi- ja rautatiekuljetusta. Paitsi esim. puuraaka-aineen kuljetusta hakkuupaikalta uittoväylien tai rautatien varteen, joka suoritetaan sekä hevosilla että moottoriajoneuvoilla, on teollisuus viime vuosina siirtynyt suuressa määrin maantiekuljetukseen. Tämän on tehnyt mahdolliseksi kuorma-autojen kehittyminen yhä suuremmiksi ja tehokkaammiksi.

Vesikuljetus raakapuun osalta on edelleenkin huomattavan suuri. Esim. vuonna 1955 käsitti puutavaran uitto maassamme n. 12 milj k-m3 eli n. 60 % uittoon soveltuvasta puutavarasta. Loppu 40 % kuljetettiin joko maanteitse tai rautateitse. Voidaan kuitenkin sanoa, että raakapuun kuljetuksenkin osalta rautatiet ovat huomattava kuljetustie ja muun raskaan tavaran ja pitkän kuljetuksen päätie.

Rautateiden v. 1955 kuljettama tavaramäärä oli 19,2 milj. tonnia ja 4.451 milj. tonnikilometriä. Miten eri teollisuudenalojen tavaroita on rautateillä mainittuna vuonna kuljetettu käy selville seuraavasta taulukosta:

[TAULUKKO]

Vesikuljetus (ilman uittoa) on taantunut. Varmoja lukuja ei ole käytettävissä, mutta kanavien kautta kulkeneiden alusten luku antaa siitä jonkinlaisen kuvan. Vuonna 1938 kulki kanavien kautta (Saimaan kanava pois laskettuna) 32.104 alusta, mutta v. 1955 vain 17.143 alusta. Vuonna 1937 kuljetettiin puutavaraa aluksissa (ilman Saimaan kanavaa) 808.111 tonnia, mutta v. 1955 vain 210.800 tonnia.

Maantiekuljetus on sen sijaan kasvanut. Vuonna 1939 oli kuljetus kuorma-autoilla 4,8 milj. tonnikilometriä ja vuonna 1954 jo 13,7 milj. tonnikilometriä.

Rautateiden suuren osuuden vuoksi kuljetuksissa on ratkaiseva merkitys rautateiden tariffipolitiikalla. Sen avulla voidaan teollistamista edistää tekemällä lainkaan vaaranalaiseksi rautateiden kannattavaisuutta. Nyt on käytännössä tariffipolitiikka, jonka mukaan kuljetusmaksu määritellään kuljetustavan, kuljetettavan tavaran laadun ja painon, tilavuuden tai kappaleluvun sekä kuljetusmatkan pituuden mukaan. Tavaroiden arvon ja jalostusasteen ja osittain muiden näkökohtien perusteella kokonaisina vaunukuormina kuljetettava rahtitavara on jaettu 10:een eri ryhmään. Kalleimmassa ryhmässä on rahti yli kaksi kertaa kalliimpi kuin halvimmassa. Etäisyysalennuksen mukaan kuljetusmaksu kilometriä kohti alenee matkan pituuden lisääntyessä niin, että se useiden satojen kilometrien matkalla on vain murto-osa muutaman kymmenen kilometrin matkaan nähden. Rahtien suhde määriteltynä tavaraluokkien kesken pysyy samana matkan pituudesta huolimatta.

Erityisen tärkeä tariffipolitiikassa on teollistamista silmällä pitäen suhde raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden tariffien kesken. Nyt ovat raaka-aineiden, nimenomaan raakapuun, kuljetusmaksut suhteellisesti liian alhaiset jalostettujen tuotteiden kuljetusmaksuihin verrattuna. Tämän suunnan ovat sanelleet puunjalostusteollisuuden suuryhtiöt, joiden tuotantolaitokset sijaitsevat yleensä lähellä vientisatamia ja etäällä raaka-ainelähteistä. Niille näyttelee puuraaka-aineen rahdit suurempaa osaa kuin valmiiden tuotteiden. Tilanne muuttuu kun ajatellaan perustaa esim. puunjalostuslaitos lähelle raaka-ainealueita. Silloin tulevat valmiiden tuotteiden rahtikustannukset merkittäväksi tekijäksi laitoksen taloudellisuudessa.

Maantiekuljetuksia haittaa teittemme huono kunto ja suhteellisen harva tieverkosto siitäkin huolimatta, että valtio ja kunnat käyttävät huomattavia summia vuosittain maanteiden kunnossapitoon ja uusien rakentamiseen. Esim. v. 1950 käytettiin valtion varoja tähän tarkoitukseen 5.482 milj. markkaa ja v. 1955 lähes kolminkertainen summa eli 14.815 milj. mk,

Kuljetuskysymystä käsiteltäessä ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että kustannusten suorittaminen on jätetty suurin piirtein katsoen kokonaisuudessaan valtion ja kuntien harteille. Suuryhtiöiden tavarain alhaiset rahdit ovat saaneet aikaan sen, että esim. valtion rautateiden voitto vuosina 1946-55, siis kymmenen vuoden ajalla, oli yhteensä 4.814 milj. mk ja tappiot 4.972 milj. mk. Mainittu ajanjakso oli siis kokonaisuudessaan tappiollinen 158 milj. markalla. Tällainen tariffipolitiikka estää rautateiden laajemmat uudistus- ja parannustyöt.

Koska maantieliikenteessä on myös sellainen tilanne, että kuljetuksia pääasiassa tarvitsevat tuotantolaitokset eivät osallistu maanteiden rakentamiseen eikä kunnossapitoon sillä osuudella, mitä niiden kuljetukset edellyttävät, olisi suunniteltava jonkinlaista tieveroa niille. Näin voitaisiin rakentaa uusia teitä uusille tuotanto- ja raaka-ainelähteille.

Johtopäätöksinä yllämainitusta voidaan sanoa seuraavaa:

• Rautateiden teknillistä tasoa: ja kuljetuskykyä olisi parannettava, samoin tavaroiden lastausta ja purkausta. Tätä varten olisi rautateiden tavarankuljetustariffeja muutettava niin, että rauta-tielaitokselle saadaan taloudelliset edellytykset uudistusten ja parannusten toimeenpanoon.
• Soveltamalla rahtien keskinäinen suhde oikein voidaan edistää tuotantolaitosten perustamista lähelle raaka-ainelähteitä ilman, että rautatielaitoksen talous siitä kärsii.
• Tariffipolitiikan avulla on saatava varoja uusien rautateiden rakentamiseksi raaka-ainealueille.
• Vesikuljetusmahdollisuuksia parantamalla voidaan suuresti lisätä sellaisen painavan tavaran halpaa kuljetusta, joka ei ole kiireellistä.
• Korottamalla satamamaksuja ja laituritilojen sekä varastosuojien vuokria edes nykyistä rahanarvoa vastaavalle tasolle, voitaisiin satamia parantaa ja vähentään verovarojen käyttöä niihin, sillä satamat ovat nykyään kunnille tappiollisia laitoksia. Satamaa käyttävien sekä satamasta voittonsa saavien yhtiöiden velvollisuuksiin kuuluisi satamien laajennusten, parannusten ja ylläpidon rahoittaminen eikä tavallisten kuntalaisten.
• Maanteiden lisäämiseen ja kunnossapitoon olisi kiinnitettävä suuri huomio tavara- ja henkilöliikenteen lisääntyessä suurella vauhdilla. Maantieverkostoa käyttävien suuryritysten, olisi osallistuttava enempi kuin nyt näistä johtuviin kustannuksiin.

Ulkomaankauppa

Maamme ulkomaankaupassa on viennin ja tuonnin arvo vuosina 1951-56 ollut seuraava miljoonissa markoissa:

[TAULUKKO]

Vuoden 1955 viennistä tekivät puu- ja paperiteollisuuksien tuotteiden ja raakapuun vienti 81,2 % ja metalliteollisuustuotteiden vienti 10,2 %. Mainittakoon, että viennistä oli 12,5 % raaka-aineita ja 50,7 % vähän jalostettuja. Olennaisesti jalostettuja oli siis vain 36,8 ulosviedyistä tuotteistamme. Tuonnista oli raaka-aineita 27,9 %, vähän jalostettuja 28,8 % ja olennaisesti jalostettuja 43,3 %.

Ulkomaankauppamme on jakaantunut sosialististen ja kapitalististen maiden kesken seuraavasti prosenteissa:

[TAULUKKO]

Maamme teollistamisen laajentamista suunniteltaessa on ulkomaankaupan kannalta pidettävä silmällä pääasiassa kahta näkökohtaa: 1. raaka-aineiden saannin turvaaminen ja 2. omien tuotteiden markkinoimiskysymys. On itsestään selvää, että maassamme ei teollistamisessa voida tyytyä siihen, että vain kotimarkkinain tarve tulisi tyydytettyä. Tuotantokyvyltään vain kotimarkkinoita tyydyttävä teollisuus ei pystyisi kilpailemaan ulkolaisten tuotteiden kanssa ja voisi toimia vain korkean tullisuojan turvin. Toisaalta on myös sellaisia tuotannon aloja, joita jokaisessa maassa on kehitettävä siitäkin huolimatta, että ei ole toiveitakaan niiden kehittymisestä kansainvälisesti kilpailukykyisiksi, mutta pääosaltaan on pyrittävä teollistamisessa sellaiseen tuotantoon, jonka tuotteiden vienti on myös mahdollinen.

Teollistamisen yksi edellytys on raaka-aineen turvaamismahdollisuus. On teollisuuksia, joissa nykyisi ei enää pidetä vältämättömänä sitä, että raaka-aine olisi edes pääosaltaan satava kotimaasta. Eräissä maissa mm. Sveitsissä toimii teknillisesti korkeatasoinen ja erittäin tuotantokykyinen metalliteollisuus, vaikka raaka-aine on kokonaan tuotava ulkomailta. Ulkolaisen raaka-aineen tuonnin lisääminen uutta teollisuutta varten edellyttää, että maan ulkomaankauppatase kestää tällaisen raaka-aineen tuonnin lisäyksen jonkun vuoden ajan ilman vastaavaa viennin lisäystä.

Näyttää siltä, että teollistamisen laajentaminen maassamme olisi aloitettava sellaisen teollisuuden kohdalta, joja jo toimii vientiäkin varten ja sen ohessa hitaammassa tahdissa kehitettävä kokonaan uusia tuotannon aloja tai vientiin vielä osallistumattomia kotimarkkinateollisuuden aloja vientitarkoituksiakin silmällä pitäen. Tällöin luonnollisesti ensimmäisiksi laajentamiskohteiksi tulisivat puu-, paperi- ja metalliteollisuudet. Toissijaisiksi kohteiksi voisivat tulla mm. jalkine-, nahka- ja tekstiiliteollisuudet.

Ensisijaisten kohteiden laajentamisen ratkaisevaksi edellytykseksi muodostuu niiden tuotteiden markkinoimiskysymys.

Metalliteollisuuden tuotteiden markkinoimismahdollisuudet näyttävät melko hyviltä, mikäli tämä teollisuus pystyy sopeutumaan sosialististen markkinain, Neuvostoliiton ja kansandemokraattisten maiden tarpeisiin. Näiden tuotteiden markkinoiminen muualle kuin sosialistisen talouden piiriin ja siirtomaasorrosta vapautuneisiin maihin lienee vain hyvin vähäisessä määrin mahdollista. Sosialististenkin maiden markkinoita silmällä pitäen on muistettava, että maamme metalliteollisuuden on rajoituttava, paitsi paperi- ja muiden puunjalostuskoneiden ja laivojen tuotantoa ja soveltauduttava erilaisten pien- ja erikoiskoneiden ja laitteiden valmistukseen ja suunnitelman mukaiseen yhteistuotantoon näiden markkinoiden kanssa. Yksityiskohtainen markkinatutkimus näissä maissa antaisi arvokkaita viitteitä tämän tuotannon laajentamismahdollisuuksille maassamme.

Puunjalostusteollisuuksien tuotteiden markkinoiminen nykyisen tuotantokyvyn puitteissa ja nykyisillä markkinoilla ei ole paljoa laajennettavissa. Länsimaiden markkinoilla lienee suurimmat mahdollisuudet selluloosa- ja paperiteollisuuden tuotteilla. Tällöin on kuitenkin huomioitava, että Yhdysvaltain ja Kanadan laajeneva tuotanto on jo syrjäyttänyt meidät käytännöllisesti katsoen melkein kokonaan USA:n markkinoilta ja syrjäyttänee hitaasti, mutta varmasti myös Länsi-Euroopan suurien kapitalistimaiden markkinoilta. Toisaalta kilpailee kanssamme näillä markkinoilla myös Ruotsi ja Norja.

Aasian ja Afrikan maat, varsinkin sitä mukaan kuin ne vapautuvat siirtomaasorrosta ja ryhtyvät rakentamaan omaa kansallista talouttaan, muodostavat sensijaan alueen, jossa myös meidän maamme viennillä on suuria mahdollisuuksia. Toistaiseksi on tehty hyvin vähän työtä näiden markkinoiden avaamiseksi viennillemme. Näillä markkinoilla on suuria mahdollisuuksia myös puunjalostusteollisuudelle, puutalo-, huonekalu- yms. teollisuuksille.

Sosialististen maiden markkinat ovat ainakin selluloosa- ja paperiteollisuuden tuotteille avoinna suuremmassa määrin kuin mitä nykyinen vientimme edellyttää. Lisäämisen mahdollisuuksia lienee myös huonekaluteollisuudella ja muillakin puuteollisuuden tuotteilla, mikäli ne sopeutuvat paremmin kuin nykyisin näiden markkinoiden tarpeisiin.

Edelläesitettyjen näkymien perusteella myös puu- ja paperiteollisuudella olisi mahdollisuuksia tuotantokapasiteetin laajentamiselle, mutta uusien teollisuuslaitosten suunnittelun yhteydessä olisi myöskin tehtävä työtä tuotteiden markkinoimisen parantamiseksi.

Toissijaisista teollistamiskohteista markkinoimismahdollisuuksia slimällä pitäen voitaisiin mainita nahka- ja kenkäteollisuuden tuotteet mm. Afrikan ja Aasian maiden markkinoilla, sekä tekstiiliteollisuuden tuotteet sosialististen maiden pohjoisia alueita silmällä pitäen. Jossain määrin lienee niiden markkinoimismahdollisuuksia erikoistyyppituotteiden puitteissa myös Euroopan kapitalististen maiden markkinoilla.

Ulkomaankaupan kannalta on teollistamisessa merkittävä osuus myös sillä, mitä mahdollisuuksia on välttämättömien tarvikkeiden tuontiin niiltä markkinoilta, johon vientimme suuntautuu. Tässäkin suhteessa sosialististen maiden markkinat ovat ratkaisevia. Vientiämme vastaan saamme sieltä sellaisia tarvikkeita kuin viljaa, öljyä, kivihiiltä, lannoitteita ja väkirehuja. Voimme sieltä tuoda myös pääosan tarvitsemistamme raskaista koneista ja laitteista, suuren osan tekstiilieollisuuden raaka-aineista, erilaisista kemikaaleista ja maatalouden tarvikkeista. Lännestä ostettavaksi jäisi pääosa metalliteollisuuden raaka-aineista ellei niiden kotimaista valmistusta saada käyntiin, eräitä kemikaaleja ja teknillisiä laitteita. Erilaisten raaka-aineiden saantia helpottaisi kauppavaihdon kehittyminen Aasian ja Afrikan maihin.

Maan laajentuva teollistaminen nykyolosuhteissa, esitettujen mahdollisuuksien mukaisesti, edellyttää maamme kauppavaihdon painopisteen voimistumista sosialististen maiden markkinoiden suuntaan.

3. TEOLLISTAMISEN RAHOITUS

Nähtävissä oleva investointitarve

Teollistamisen investointitarvetta arvioitaessa on lähdettävä siitä, että talouselämän eri alojen nykyinen laajentumis- ja uudistamisvauhti säilyy. On siis saatava nykyisen tuotantotoiminnan jatkuvuuden, sen modernisoinnin ja normaalisen laajentumisen vaatimat pääoman lisäykset ja sen lisäksi olisi saatava pääomaa uusien työtilaisuuksien luomiseksi maataloudesta vapautuvan työvoiman ja normaalia huomattavasti suurempien ns. suurten ikäluokkien sijoittamiseksi tuotannon ja liiketoiminnan palvelukseen.

Maa- ja metsätalouden ei voitane arvioida antavan työmahdollisuuksia tulevaisuudessa nykyistä enemmän vaikka otetaan huomioon puunjalostusteollisuuksien huomattavakin laajeneminen. Metsätöiden koneellistuminen, samoin maatalouden sekä maansaannin vaikeutumisesta johtuva tilojen pieneneminen aiheuttavat työvoiman siirtymistä maaseudulta näistä ammateista.

Jos arvioidaan, että ammatissa toimivan maatalousväestön miespuolinen osa pysyy nykyisen suuruisena, on vuoteen 1965 mennessä kuitenkin n. 95.000 maa- ja metsätalouden miehen siirryttävä muihin ammatteihin tai jäätävä työttömiksi. Tämä merkitsee sitä, että tälle työntekijäjoukolle olisi saatava n. 10.000 uutta työtilaisuutta vuosittain.

Samaa suuruusluokkaa on myös suurten ikäluokkien kysymys. Sodan jälkeisinä neljänä vuonna 1946-49 oli elävänä syntyneiden lasten luku yli 100.000 vuosittain ollen suurin v. 1947, jolloin se oli 108.000. Sen jälkeen on tapahtunut laskua syntyväisyyden ollessa nykyisin n. 90.000 lasta vuosittain. Suurimmat ikäluokat ovat nyt kansakoulussa ja parhaillaan siirtymässä oppikouluihin. Ammatikouluiässä ja jatkokoulun luokilla ovat nyt n. 75.000 lapsen suuruiset ikäluokat. Työmarkkinoille lasketaan nykyisin siirtyvän noin 70.000 nuorta vuosittain.

Suurten ikäluokkien alkaessa tulla työmarkkinoille 4-5 vuoden kuluttua tulee talouselämän palvelukseen sijoitettavaksi n. 100.000 nuorta vuosittain. Lähivuosina on siis sijoitettava n. 30.000 nuorta enemmän kuin nykyään.

Kuinka suuri osa heistä tulee siirtymään teollisuuden palvelukseen riippuu luonnollisesti siitä voidaanko teollisuuden työtilaisuuksia lisätä. Nykyistä suhdetta teollisuuden ja muiden elinkeinojen kesken kuvaa seuraava Tilastollisen Vuosikirjan mukaan tehty taulukko.

[TAULUKKO]

Edelläolevan taulukon perusteella voidaan päätellä, että noin kolmasosa kaikista työtilaisuuksista tulee teollisuuden osalle. Tähän arvioon perustuen jouduttaisiin siis lähivuosina edellä mainituista 30.000 "ylimääräisestä" työnhakijasta sijoittamaan n. 10.000 vuosittain teollisuuden palvelukseen nykyisten sijoitettavien lisäksi. Onko suhde teollisuuden ja muiden talouselämän alojen kesken tulevaisuudessa sama kuin nyt on vaikea sanoa. Epäilemättä teollisuustoiminta laajenee, mutta työtilaisuuksien lisääntyminen siinä on suuresti riippuvainen teollisuuden teknillisestä kehityksestä, rationalisoinnista, automatisoinnista jne. Selvänä on pidettävä sitä, että työtilaisuudet eivät lisäänny niin paljon kuin tuotanto, sillä nyt jo, kuten olemme edellä osoittaneet, tuotannon määrä eräillä teollisuuden aloilla nousee vaikka työntekijäin luku laskee. Tässä onkin olemassa tekijä, jonka vaikutusta työtilaisuuksien saantia arvioitaessa on mahdoton arvioida etukäteen ja joka voi huomattavasti lähimmässä tulevaisuudessa muuttaa arviolaskelmia.

Investointien ohjauksessa olisi otettava huomioon mm. seuraavia seikkoja, joita olemme jo edellä käsitelleet:

1. Miten paljon teollisuus sitoo työvoimaa varsinaiseen tuotantoonsa ja miten paljon se luo tämän lisäksi uusia työtilaisuuksia.

2. Raaka-aineen saanti, onko raaka-aine kotimaista vai ulkomaista.

3. Onko tuote sopiva vientiin vaiko vain kotimaan kulutukseen.

4. Millainen on laitoksen tuotteiden jalostusaste.

5. Uuden teollisuuslaitoksen sijainti. Onko se työttömyysalueella tai sellaisen välittömässä läheisyydessä.

Aikaisemmin esitettyjen tutkimusten mukaan voidaan arvioida, että uusia teollisuuslaitoksia perustettaessa on investointitarve yhtä työtilaisuutta kohti n. 2,4 milj. markkaa. Arvio on kuitenkin hyvin summittainen, mutta antaa jonkinlaisen kuvan suuruusluokasta, mistä on kysymys. Lisäksi on otettava huomioon se, että teollisuuden kehittyessä tämä summa nousee. Esim. Yhdysvalloissa lasketaan summan olevan yli 3 milj. markkaa.

Kun nyt arvioiden mukaan olisi vuosittain sijoitettava 10.000 ihmistä enemmän kuin nyt teollisuuteen, merkitsee se n. 25 miljardin markan vuosi-investointeja sen lisäksi, mitä teollisuus nyt investoi laitoksiinsa.

Nykyisten investointien määrä ja laatu

Valtiovarainministeriön valtion tulo- ja menoarvion yhteydessä vuodelle 1957 esittämien tietojen mukaan olivat bruttoinvestoinnit vuonna 1955 kaikkiaan 299 miljardia markkaa ja tästä tekivät teollisuuden bruttoinvestoinnit 94 miljardia markkaa. Yksityiskohtaiset laskelmat teollisuuden investoinneista on olemassa vuodelta 1951 ja osittain 1952, joten olemme pakoitettuja perustamaan arviot näihin laskelmiin.

Taloudellisen tutkimuskeskuksen suorittaman tutkimuksen (Lars Wahlbeck) mukaan olivat investoinnit teollisuudessa v. 1951 noin 58 mrd. mk. Tällöin on otettu huomioon sijoitukset käyttöomaisuuteen, ei kuitenkaan osakkeisiin, obligatioihin ja muihin arvopapereihin eikä teollisuuden sijoituksia maa- ja metsätalouteen. Ei myöskään sijoituksia vaihto-omaisuuteen eikä varastojen mahdollisia lisäyksiä ole otettu huomioon. Sen sijaan lukuun sisältyy valtion kemialliseen teollisuuteen sijoittama 2 mrd. mk ja vuonna 1951 perustettujen teollisuusyhtiöiden pääomasijoitukset 1 mrd. mk.

Ottamatta huomioon näitä viimeksi mainittuja tapauksia olivat kokonaisinvestoinnit teollisuudessa mainittuna vuonna 55 mrd. mk. jakaantuen seuraavasti:

[TAULUKKO]

Kotimarkkinateollisuuden investoinnit jakaantuivat:

[TAULUKKO]

Jos teollisuuden osalta jätetään huomioonottamatta sijoitukset kotimaassa aikaisemmin käytössä olleeseen omaisuuteen 2,33 mrd. mk ja lisäksi korjaus- ja kunnossapitotöiden kustannukset 19,29 mrd. mk saadaan varsinaisten uusinventointien määräksi 33,33 mrd. mk.

Saman tutkimuskeskuksen erään toisen tutkimuksen mukaan nettopääoman sijoitukset (uusintainvestoinnit) eri vuosina olivat seuraavat:

[TAULUKKO]

Näiden sijoitusten rahoittaminen tapahtui seuraavalla tavalla, miljardeissa markoissa:

[TAULUKKO]

Sama rahoitus prosenteissa oli seuraava:

[TAULUKKO]

Vuoden 1952 suureen osakeantirahoitukseen vaikutti osakeanneista kannettavan leimaveron poistaminen. Tätä poikkeuksellista vuotta lukuunottamatta tapahtui rahoitus vuosina 1947-51 keskimäärin siten, että luotolla rahoitettiin vuosittain 68,3 %, osakeannilla 5,6 % ja itserahoituksella 26,1 % sijoituksista. Yli 2/3 sijoitusten rahoittamisesta tapahtuu siis luottorahoituksella.

Luotonanto

Koko luotonanto v. 1954 oli 62,6 mrd. markkaa ja koko annettu luotto 31. 12. 1954 oli 388,4 mrd. markkaa, kasvaen edellisestä vuodesta 19 % :11a.

Vuonna 1954 annetusta luotosta tuli teollisuuden osalle 12,49 miljardia markkaa ja voimalaitosten osalle 7,19 miljardia markkaa eli yhteensä kaikkien teollisuuksien osalle 19,68 miljardia markkaa. Vaikka tässä tutkimuksessa onkin voimalaitokset laskettu teollisuuslaitoksiin kuuluviksi, niin rahoituksen erilaisuuden vuoksi esitetään jäljempänä luotonantajat kummallekin myös erikseen. Teollisuuden luotonsaanti eri rahalaitoksista v. 1954 oli seuraavanlainen:

[TAULUKKO]

Kuten näkyy, tulee koko teollisuuden luotonsaannista valtion hallinnassa olevilta rahalaitoksilta 45,6 % ja muilta 54,4 %. Suurimpana rahoittajana viime mainitussa ryhmässä ovat liikepankit, jotka rahoittavat 27,3 % koko teollisuuden tarvitsemasta luotosta.

Liikepankkien antama koko luottomäärä jakaantui 31.12.1954 sauraavalla tavalla:

[TAULUKKO]

Liikepankkien edellä mainittuun päivään mennessä antamasta luotosta on siis 73,0 % eli noin % annettu teollisuuden, kaupan ja liikenteen yrityksille.

Edellä olevat numerot osoittavat miten ratkaisevaa osaa luotonannossa näyttelevät liikepankit. Näistä ovat kolme, nim. Pohjoismaiden Yhdyspankki, Kansallis-Osakepankki ja Helsingin Osakepankki, täysin luottomarkkinoita hallitsevia. Muilla liikepankeilla on vähän käytännön merkitystä tässä suhteessa. Siksi onkin välttämätöntä, että valtio saa täyden kontrollimahdollisuuden näiden kolmen liikepankin toimintaan. Muuten on olemassa pienet mahdollisuudet investointien ohjaukseen niille aloille, niille paikkakunnille ja siinä laajuudessa kuin suunnitelmallisuus edellyttäisi. On nim. muistettava, että nämä liikepankit ovat itse suuria teollisuuden omistajia ja että maassamme on teollisuuspääoma ja pankkipääoma sulautuneet yhteen ja näin on muodostunut finanssipääoma, jonka liikkeitä ohjaa nyt vain kourallinen suuromistajia. Heillä on sijoitustoiminnassaan kysymyksessä vain oma etunsa eikä koko yhteiskunnan etu.

Olisi saatava aikaan näiden suurten yksityisten rahalaitosten tarkka kontrolli. Tällainen on mahdollista vain ottamalla nämä pankit valtion hallintaan.

Voidaan luonnollisesti ajatella myös määrätyin valtuuksin varustettuja valtion kontrollielimiä, jotka ohjaisivat liikepankkien suorittamaa investointirahoitusta. Kapitalistisessa yhteiskunnassa on kuitenkin tällaisilla kontrollielimillä peräti vähäinen merkitys niin kauan kun taloudelliset valtakukkulat ovat muutamien harvojen käsissä. Todella tehokas ratkaisu olisi liikepankkien ottaminen valtion hallintaan.

Varojen lisähankintamahdollisuudet

Uusien teollisuuslaitosten rakentaminen tarvetta vastaavasti edellyttää, kuten aikaisemmin osoitettiin, investointien lisäämistä n. 25-30 miljardilla markalla vuodessa. Summa on sitä suuruusluokkaa, että sen hankkiminen el ole mikään yksinkertainen asia.

On lähdettävä siitä, että teollistamista ei saa suorittaa kansan kustannuksella. Olisi järjetöntä suorittaa teollistaminen kansan elintason kustannuksella, kun hyöty uusista teollisuuslaitoksista, sikäli kuin ne tulevat yksityisten omistukseen, tulee jälleen muutamille harvoille suurrikkaille. On välttämätöntä, että laitosten tulevat omistajat myös luovuttavat investointeihin tarvittavat varat muodossa tai toisessa.

Nyt on teollisuusyrityksille annettu monia vero- ym. helpotuksia, joiden poistaminen lisäisi investointimahdollisuuksia valtion taholta.

Jos valtio perustaisi erikoisen investointirahaston, johon tuloutettaisiin ne tulot, jotka saadaan poistamalla suuryhtiöille myönnetyt helpotukset, voitaisiin lisäinvestointien tarve tyydyttää siirtämällä varat valtion talousarvioon. Näin menetellen saataisiin rahastoon seuraavat summat vuosittain. Palauttamalla liikevaihtovero paperiteollisuuden käyttämille kemikaalioille saataisiin vuosittain n. 1,5 mrd. mk. Poistamalla lapsilisämaksujen alentaminen työnantajilta saataisiin n. 4,5 mrd. mk. Korottamalla yhtiöiden tulovero 50 %:iin, jonka suuruinen se oli v. 1949, saataisiin 13,5 mrd. mk ja uusien osakkeiden leimaverovapauden poistaminen toisi n. 1,5 mrd. mk ja laajennetun poisto-oikeuden käytön poistaminen tilinpäätöksistä merkitsisi n. 2 mrd. mk. Esim. 5 %:n vientimaksu puunjalostusteollisuuksien vientitavaroista merkitsisi n. 7 mrd. mk tuloa vuosittain edellyttämällä viennin samaksi kuin se oli v. 1956. Yhteensä nämä tulolähteet tuottaisivat n. 30 miljardia markkaa vuosittain.

Merkittävänä etuna näiden toimenpiteiden toteuttamisessa on se, että ne kohdistuvat niihin yhteiskuntapiireihin, joilla on sekä tuloja että omaisuutta eikä toimenpiteen tarvitse siis merkitä varsinaisen kansan elintason kustannuksella suoritettua teollistamista. Edellytyksenä kuitenkin on, että teollisuuden työläisten ja muiden kansalaisten on pidettävä huoli siitä, että suuryhtiöt eivät näiden menetyksiensä korvaukseksi pääse alentamaan työläisten ja pienviljelijäin reaali-ansioita.

Omistusmuodot

Teollistamissuunnitelman yhteydessä herää luonnollisesti kysymys myös siitä, kenen omistukseen uudet teollisuuslaitokset joutuvat. Olisiko näiden laitosten tultava yksityisten vaiko valtion omistukseen. Käytännössä ilmeisesti molemmat muodot ovat tarpeen.

Valtio harjoittaa jo useilla aloilla menestyksellistä teollisuustoimintaa. Tätä tosiasiaa ei muuta toiseksi se, että valtio on joutunut huolehtimaan monista sellaisista aloista, joita yksityiset joko pääomien puutteessa tai liian pienen voiton takia eivät ole halunneet ottaa liiketoimintansa kohteeksi. Mainittakoon tällaisena esim. rautatielaitos, posti- ja lennätin jne. Näissä pidetään maksuja niin alhaisina, että ne usein ovat valtiolle tappiollisia yrityksiä.

Yksityiselle pääomalle annettakoon mahdollisuudet osallistua teollistamiseen hyväksytyn ohjelman puitteissa. Yksityisen pääoman mukaan vetämiseksi lienee syytä perustaa myös osakeyhtiöitä, joissa valtiolla on osake-enemmistö, mutta mukana ovat myös yksityiset osakkeiden omistajat. Yksityinen omistusmuoto tulee kysymykseen eräillä aloilla ja nimenomaan pienemmissä yrityksissä. Pääoman sijoitus sanelee myös omistussuhteet. Jos valtio rahoittaa investointeja ei sen pidä olla lainanantajana, vaan aktiivisena omistajana perustettavissa yrityksissä.

KANSANDEMOKRAATTIEN TEOLLISTAMISOHJELMA

- luonnos -

Viime vuosikymmenien kuluessa on maamme talouselämässä tapahtunut suuria muutoksia. Maamme on muuttunut maatalousvaltaisesta maasta teollisuusvaltaiseksi. Tämä muutos oh aiheuttanut huomattavan suurta väestön siirtymistä maa- ja metsätaloudesta muihin ammatteihin. Teollisuuden kehittyessä ovat myös kauppa ja liikenne kehittyneet sekä laajentuneet ja väestöä on siirtynyt näiden palvelukseen yhä lisääntyvässä määrin.

Jatkuvasti voimistuva siirtyminen raha- ja markkinatalouteen, tilojen pienentyminen osituksen seurauksena sekä uudistilojen perustaminen alunperin liian pieniksi ja siten elinkelvottomiksi on johtanut siihen, että varsin huomattava osa niiden viljelijöistä ei saa koko perheelleen toimeentuloa tiloiltaan, vaan joutuu yhä enemmän riippuvaiseksi ansiotöistä. Samanaikaisesti tapahtuva koneellistaminen maa- ja metsätaloudessa on vähentänyt työvoimantarvetta ja ansiomahdollisuuksia, ja siten "vapauttunutta" työvoimaa ei ole pystytty sijoittamaan kokonaan muihin elinkeinoihin. Kun lisäksi pientiloilla, varsinkaan etelä- ja lounais-Suomessa ei ole sanottavastikaan myytävää metsää taloudellisena reservinä, näyttävät väestön toimeentulon mahdollisuudet maaseudulla entistä heikommilta. On havaittavissa sellainen tosiasia, että myös kaupungeissa ja muissa teollisuuskeskuksissa on työttömyys tullut jatkuvaksi rasitukseksi, joten voidaan hyvällä syyllä sanoa, että maan talouselämä on vaikeassa umpikujassa.

Yllä hahmoteltu kehitys johtuu ensiksikin siitä, että maassamme vallitsee kapitalistinen tuotantojärjestelmä, jossa tuotannollisen ja yleensä taloudellisen toiminnan liikkeelle panevana voimana on mahdollisimman suuren voiton tavoittelu eikä suinkaan pyrkimys huolehtia tuotannon kokonaiskehityksestä ja taloudellisen toiminnan eri alojen sopusuhtaisesta eteenpäin menosta. Tuotanto- tai liikelaitosten omistajia ei suuresti kiinnosta muiden kuin oman alansa ja ennen kaikkea vain oman yrityksensä kehittäminen. Väestön työnsaanti- ja toimeentulomahdollisuudet ovat heille toisarvoisia kysymyksiä. He pitävät päinvastoin kohtuullisen työttömyyden olemassaoloa suotavana, koska se on omiaan alentamaan työpalkkoja tai ainakin estämään niiden nousua.

Asiantilaa pahentaa se, että taloudellinen valta maassamme on keskittynyt pääasiassa puunjalostusteollisuuden ja sen kanssa yhteen kietoutuneiden liikepankkien harvalukuisen omistajajoukon käsiin. Tämä on johtanut yksipuoliseen puunjalostusteollisuuden suosimiseen ja muiden tuotannon alojen väheksymiseen, vieläpä syrjimiseenkin. Näin on taloudellisen elämän alojen keskinäinen tasapaino häiriintynyt.

Myös meidän maassamme on havaittavissa sellainen ilmiö, että teollisuus kehittyessään antaa rationalisoinnin ja uusien menetelmien käytäntöön ottamisen vuoksi suhteellisesti vähenevässä määrin uusia työtilaisuuksia, huolimatta siitä, että tuotanto lisääntyy huomattavasti.

Maassamme viime vuosina noudatettu talouspolitiikka on merkinnyt työläisten elintason alentamista. Työssä olevien elintason alentaminen ja työttömyys ovat heikentäneet maksukykyistä kysyntää siinä määrin, että eräillä kotimarkkinateollisuuden aloilla on ryhdytty vähentämään työvoimaa.

Seurauksena kaikesta tästä on ollut avoimen ja piilevän työttömyyden lisääntyminen varsinkin maaseudulla aiheuttaen maaltapakoa ja siirtolaisuutta muihin maihin. Monin paikoin on työttömyys muodostunut ympäri vuoden kestäväksi. On syntynyt työttömyysalueita, joissa kausityöttömyys on suuri ja työttömyyden kestoaika läpi vuoden jatkuva. Maaseudulla esiintyy laajalti myös piilevää työttömyyttä, sillä suurelle osalle pienviljelijäin perheenjäseniä ei löydy täysin tuottavaa työtä omalla tilalla, mutta työttömyydeksikään sen asemaa ei virallisesti määritellä. Maaseudulla ansioita antavat metsä- ja uittotyöt ovat kausiluontoisia ja niistä pääasiassa toimeentulonsa saava väestö joutuu muun osan vuodesta olemaan tilapäistöissä, toisin sanoen enemmän tai vähemmän työttömänä, olematta kuitenkaan virallisissa työttömyystilastoissa.

Tuotanto on jatkuvasti noussut, reaalinen kansantulo kokonaisuudessaan sekä jokaista työkykyisessä iässä olevaa henkilöä kohti on kasvanut, ulkomaankauppa on ollut vakavaa, menekki on ollut hyvä ja vientihinnat hyvin edulliset tuontihintoihin verrattuna ja kuitenkin ovat kymmenettuhannet ihmiset vailla työtä ja kunnollisia toimeentulomahdollisuuksia.

Samaan aikaan on harvalukuinen suuromistajien joukko saanut itselleen jatkuvasti paisuneita voittoja ja lisännyt miljardiomaisuuksiaan, joita on jo alettu sijoittaa ulkomaillekin teollisuusyrityksiin. He käyttävät myös valtiota ja kuntia voittojensa lisäämiseksi aiheuttaen näin vaikeuksia valtiotalouden hoidossa ja korkeita veroja kansalle.

Yhä useammalle kansalaiselle on käynyt selväksi se tosiasia, että kapitalistinen talousjärjestelmä on vienyt maan talouselämän sekasortoon. Yhä selvemmäksi käy myös se, että ilman syvälle käypiä muutoksia ei tilannetta voida ratkaisevasti parantaa. Olisi sen vuoksi totuuden vastaista sellaisen uskottelu, että kapitalismin vallitessa voitaisiin rakentaa jonkinlainen "Onnela". Ne, jotka näin sanovat, pettävät kansaa. Mutta kapitalisminkin vallitessa voidaan kansan toimeentuloa jossain määrin parantaa, jos vain tahdotaan harjoittaa sellaista talouspolitiikkaa, joka asettaa tavoitteekseen kansan enemmistön elintason kohottamisen. Tämän edellytyksenä on kuitenkin laajojen kansankerrosten aktiivinen osallistuminen tällaisen talouspolitiikan suunnitteluun ja läpiviemiseen, sillä se merkitsee nyt vallitsevan suurpääoman yksinvallan huomattavaa rajoittamista joka kohtaa varmasti vastarintaa suuromistajien taholta.

Jo teollisuuden nykyisenkin tuotantokyvyn täysi käyttäminen turvaisi työtä kymmenilletuhansille ihmisille. Tähän taas antaisi mahdollisuuden kansan ostokyvyn parantaminen, sillä se lisäisi suuresti maatalouden ja kotimarkkinateollisuuden tuotteiden menekkiä. Ulkomaankaupan suuntaaminen enemmän kuin nyt sosialististen ja äsken siirtomaasorrosta vapautuneiden maiden markkinoille lisäisi puolestaan vientiteollisuuden menekkimahdollisuuksia.

Maassamme on suuria luonnonrikkauksia, joiden hyväksikäyttäminen merkitsisi teollisuuden valtavaa lisääntymistä ja antaisi uusia työtilaisuuksia:

Maassamme on vielä rakentamatta yli puolet teknillisesti ja taloudellisesti rakennuskelpoisesta vesivoimasta. Tämän lisäksi on olemassa muitakin kotimaisia energialähteitä kuten puu ja puujätteet, selluloosateollisuuden jätelipeä, turve ja ydinpolttoaineet. On havaittu merkkejä myös vuoriöljyn esiintymisestä maassamme. Tutkittujen polttoturvesoiden kokonaisvarasto vastaa polttoarvoltaan n. 300 milj. tonnia kivihiiltä eli nykyisen suuruista kivihiilen vuotuista tuontimäärää 115 vuoden aikana. Atomienergian tuottamiseen tarvittavia raaka-aineita on myös maassamme, sillä jo alustavissa etsinnöissä on löydetty sekä uraani- että toriumesiintymiä.

Metsiemme puuvarat antavat nykyiselläänkin mahdollisuudet lisätä huomattavasti puuta raaka-aineenaan käyttävien teollisuudenhaarojen tuotantoa. Yksin Lapissa olisi vuosittain hakattava huomattavasti enemmän kuin on vuotuinen lisäkasvu, että saataisiin kaadetuksi pois yli-ikäiset puut haittaamasta uusien kasvua. Järkevän metsänhoidon avulla voidaan maamme metsien vuotuinen kasvu kaksinkertaistaa. Lisäksi maasta viedään vuosittain puuta jalostamattomana ulkomaille määrä, joka vastaa yli kolmannesta siitä, mitä teollisuus nykyisin käyttää vuosittain raaka-aineenaan. Puuta jalostavien teollisuuslaitosten perustamiselle on olemassa hyvät luontaiset edellytykset.

Lukuunottamatta selluloosan ja siitä valmistettavien tuotteiden valmistusta ei puun mahdollisuuksia kemiallisen teollisuuden raaka-aineena ole edes kunnolla vielä tutkittu. Sama koskee myös turvetta kemiallisen teollisuuden raaka-aineena.

Mineraalirikkauksiamme ei vielä läheskään tunneta, sillä maamme pinta-alasta ei ole vielä kymmenettä osaakaan tieteellisesti tutkittu. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että maamme on hyvin rikas mineraaleista, myös metalleista. Raudasta voisimme olla omavaraisia, vieläpä ryhtyä sitä viemään ulkomaillekin. Kuitenkin useista jo tunnetuista esiintymisistä on vain Otanmäki otettu käytäntöön muiden levätessä edelleen maan uumenissa. Viime aikoina on löydetty jälleen uusia suuria esiintymiä.

Kaivosteollisuutta on vielä kovin vähän eikä läheskään kaikkia kaivostuotteita jalosteta maassamme, vaan viedään raakana ulkomaille ja ostetaan sieltä jalostetussa muodossa. Vaikka metalliteollisuus voikin toimia ja laajentuakin ulkomailta tuodun raaka-aineen varassa, niin kaivosteollisuuden ja malminjalostuslaitosten kehittäminen loisi vakavan perustan metalliteollisuuden laajenemiselle, joka jo nyt on huomattava vientiteollisuus ja voi antaa runsaasti työtilaisuuksia.

Eräiden kotimarkkinateollisuuden alojen laajentaminen myös osittaista vientiä varten on mahdollisuuksien rajoissa. Tällaisia teollisuuden aloja ovat esim. puusepänteollisuus, joka jo viekin ulkomaille jonkin verran tuotteitaan, ja laatutuotteistaan tunnustusta saanut kenkäteollisuus sekä myös tekstiili- ja vaatetusteollisuus. Kotimarkkinateollisuuden tuottamien tavarain kotimainen menekki riippuu kuitenkin kansan elintason korkeudesta.

Ei myöskään maatalouden mahdollisuuksia ole loppuun käytetty. Viljelykselle kelpoista maata on vielä olemassa saman verran kuin nyt on viljelyksessä. Raivaus- ja kuivatustöiden avulla voitaisiin kaksinkertaistaa nyt viljelty pinta-ala. Maatalouden tuotannon monipuolistaminen ja voimaperäisyyden kohottaminen sekä viljelyskasvien kehittäminen ja karjan jalostaminen antavat mahdollisuuksia tuotannon lisäämiselle. Maataloustuotteiden menekki on kuitenkin ratkaisevasti riippuvainen työläisten ja muiden palkansaajien ostokyvystä.

Kaikkien luonnonrikkauksien lisäksi kansamme on työteliäs, työläisemme ovat ammattitaitoisia, pienviljelijämme osaavat viljellä maata ja kasvattaa karjaa, insinöörimme ja teknikkomme ovat pystyviä ja tiedemieskuntamme on pätevää.

Luonnolliset mahdollisuudet teollistamiselle ja kansan elämänehtojen parantamiselle ovat olemassa.

TALOUSPOLITIIKAN MUUTTAMINEN JA TEOLLISTAMISEN PÄÄSUUNTA

Kansandemokraatit pyrkivät muuttamaan maamme talouspolitiikan sellaiseksi, että se turvaisi paremmin kansan toimeentuloa, kun se nyt palvelee ensisijaisesti suuromistajien etuja. Maalle ja kansalle vahingolliseksi muodostunutta suurpääoman yksinvaltaa on tässä tarkoituksessa valtiovallan toimenpitein ja eduskunnan säätämillä laeilla rajoitettava. Näin menetellen aukeaa mahdollisuuksia kansan enemmistön elintason turvaamiseksi ja kohottamiseksi talouspoliittisten toimenpiteiden ja myös teollistamisen avulla.

Pääasiallisesti valtion tuotannollista toimintaa laajentaen on ryhdyttävä perustamaan uusia tuotantolaitoksia kaikilla niillä aloilla, joilla meidän olosuhteissamme on riittävät mahdollisuudet. Valtion yritysten toimintaa on pyrittävä parantamaan antamalla laitosten työntekijöille sananvaltaa niiden hallinnassa. Samanaikaisesti turvattava maataloudesta ja kalastuksesta toimeentulonsa saaville kunnolliset elämisen mahdollisuudet.

Etualalle teollistamisessa on asetettava uusien metalliteollisuuslaitosten, paperi- ja puuteollisuusyritysten sekä kemiallisen teollisuuden laitosten perustaminen.

MARKKINOIMINEN

Tuotannollisen toiminnan lisäämisen ja uusien yritysten rakentamisen perusehtona on se, että niiden tuotteille turvataan menekki joko kotimaassa tai ulkomaisilla markkinoilla.

Kotimaisilla markkinoilla tuotteiden menekki on ratkaisevasti riippuvainen väestön ostokyvystä. Siksi onkin maan talouspolitiikassa toimittava niin, että palkansaajille maksetaan sellaista palkkaa, että he pystyvät lisäämään kulutustaan. Näin luodaan kotimarkkinateollisuuden eri alojen ja maatalouden tuotteiden lisääntyneen menekin kautta edellytykset niiden tuotannon laajentamiselle ja työvoiman lisäämiselle.

Ulkomaankaupan laajentaminen kaikkien maiden, mutta ensisijassa talouspulista vapaiden sosialististen maiden sekä viime aikoina itsenäistyneiden entisten siirtomaiden kanssa luo mahdollisuudet nykyisten vientiteollisuusyritysten käyttämiseen täydellä teholla ja uusien tämän alan yritysten perustamiseen. Tämä edellyttää kuitenkin teollisen toiminnan ja maatalouden sopeutumista näiden markkinoiden vaatimuksiin, markkinatutkimuksien suorittamista sekä ystävällistä ulkopoliittista suhtautumista maamme taholta näihin maihin.

TEOLLISUUDEN TUOTANTOKYVYN KÄYTTÖ

Nykyään on varsin huomattava osa teollisuuden tuotantokyvystä käyttämättä. Ensi kädessä onkin saatava toimiva teollisuus käymään täydellä tehollaan, koska se jo antaa uusia työtilaisuuksia huomattavassa määrin, lisää kansantuloa ja täten luo taloudellisia edellytyksiä uusien yritysten perustamiselle.

Siirtyminen 7-tuntiseen työpäivään, 40-tuntiseen työviikkoon ansiota alentamatta sekä nykyisin 3-vuoro-järjestelmää käyttävissä tehtaissa siirtyminen 36-tunti-seen työviikkoon, merkitsisi suurta työtilaisuuksien lisääntymistä ja tuotannon nousua ilman mainittavia pääomansijoituksia.

TEOLLISTAMISEN RAHOITUS

Teollistamiseen tarvittavia pääomia ei saa hankkia työtätekevän kansan elintasoa alentamalla, koska se merkitsisi paitsi kansan lisääntyvää kurjistumista myös maatalouden ja kotimarkkinateollisuuden tuotteiden menekin pienentymistä ja siten niiden tuotannon supistumista.

Varojen hankkimiseksi on suoritettava seuraavat toimenpiteet:

• Sijoituksiin käytettävien varojen saamiseksi sijoitustoiminnan ohjaamiseksi kansan etujen mukaisesti on liikepankkien ja vakuutuslaitosten sijoitus- ja lainatoimintaa valvottava valtiovallan taholta. Ellei tehokasta valvontaa saada aikaan, on nämä rahalaitokset otettava valtion hallintaan.
• Ulkomaankauppa on saatava valtion tiukempaan valvontaan niin, että pääomia ei voida sijoittaa ulkomailla sijaitseviin tuotanto- tai liikelaitoksiin.
• Vientiteollisuuden tuotteista on kannettava erityistä vientimaksua. Näin kertyneet varat käytetään valtion talousarvion kautta valtion tai kuntien omistukseen tulevien uusien teollisuuslaitosten perustamiseen.
• Toiminnassa olevien suuryhtiöiden sijoitustoiminta on saatava valtion valvontaan, jonka avulla kertyneiden sijoitusvarojen käyttöä voidaan ohjata kansan edun mukaisiin teollistamistarkoituksiin.
• On lopetettava suuryhtiöille annetut vero- ym. helpotukset ja monella muulla tavoin näille annetut lahjoitukset ja avustukset.
  Näin kertyneillä varoilla on edistettävä järkevää teollistamista, vahvistettava valtion taloutta.
• On pyrittävä saamaan teollistamisen toteuttamiseen halpakorkoista ja pitkäaikaista ulkomaista luottoa, jonka saantiin ei sisälly poliittisia ehtoja eikä taloudellisesti vahingoittavia määräyksiä.

UUSIEN YRITYSTEN OMISTUS

Valtion kautta ohjatun sijoitustoiminnan turvin perustetut uudet yritykset on pidettävä valtion tai kuntien omistuksessa.

Kunnallisten yritysten perustamisen helpottamiseksi on kunnallislakia tässä tarkoituksessa tarpeellisilta kohdilta muutettava.

UUSIEN TEOLLISUUSYRITYSTEN SIJOITUS

Teollisuus on nykyisin sijoitettu pääasiassa etelä-Suomeen etäälle kotimaisista raaka-aine- ja energialähteistä sekä jatkuvan työttömyyden alueista. Tämän epäkohdan korjaamiseksi olisi uusien teollisuuslaitosten sijoituksessa ensi sijassa otettava huomioon pohjois- ja itä-Suomi.

Tätä varten on raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljetusmaksujen keskinäisellä järjestelyllä ja muilla sopivilla toimenpiteillä helpotettava uusien teollisuuslaitosten perustamista syrjäseuduille ilman, että rautatielaitoksen talous siitä kärsii.

Valtakunnansuunnittelun ja aluesuunnitelmien tulee edistää kansan etujen mukaista teollistamista.

Yhtiöveron porrastuksen avulla on edistettävä uusien yritysten perustamista kuitenkaan helpottamatta yhtiöverotusta kokonaisuudessaan yksityisten kansalaisten verotukseen verrattuna.

Pohjois- ja itä-Suomen luonnonvarojen, varsinkin mineraaliesiintymien, ja niiden käytön taloudellisten edellytysten tutkimista olisi joudutettava ja aloitettava käytännön toimenpiteet.

LUONNONVAROJEN HYVÄKSIKÄYTTÖ

Voimatuotannon alalla olisi ryhdyttävä seuraaviin toimenpiteisiin:

• Vesivoimalaitosten rakentamista on jatkettava ja käytettävä hyväksi vesien säännöstelytoimenpiteitä energiamäärän lisäämiseksi.
• Polttoturpeen uusien nostomenetelmien ja keinokuivatusmenetelmien löytämiseksi ja kehittämiseksi on tutkimus- ja kokeilutyötä tehostettava.
• Ydinfysiikan tutkimustyötä, tutkijain ja atomivoimalaitosten teknillisen henkilökunnan kouluutuksen järjestämistä on kiirehdittävä.
• Etsintää uraani- ja toriumesiintymien löytämiseksi on kaikin puolin edistettävä. Atomienergian raaka-aineet ja atomienergian tuottaminen on saatava valtion omistukseen.
• On tutkittava maassamme esiintyvät maakaasu-esiintymät sekä merkit, jotka viittaavat vuoriöljyn löytämiseen maaperästämme.
• Lämmityksessä on kiinnitettävä suuri huomio kaukolämmityksen kehittämiseen.

Puuta raaka-aineenaan käyttävien teollisuusalojen tuotannon ja työnsaannin lisäämistä silmällä pitäen on ryhdyttävä seuraaviin toimenpiteisiin:

• Käytettävä nykyistä enemmän syrjäisten seutujen metsävaroja sijoittamalla näille alueille uusia puunjalostustuotantolaitoksia.
• Teollisuudessa syntyvä jätepuu on käytettävä nykyistä taloudellisemmin raaka-aineena.
• Selluloosateollisuuden jätelipeä on käytettävä tehokkaasti teollisuuden lämmitysaineena.
• On kohotettava mahdollisuuksien mukaan jalostusastetta puuta raaka-aineenaan käyttävissä teollisuuksissa.

Raskaan metalliteollisuuden ja yleensä metalliteollisuuden voimakas kehittäminen on teollistamisen yksi perusedellytys. Työtilaisuuksien antajana metalliteollisuus on erinomainen suhteellisesti suuren ihmistyövoiman käytön johdosta.

Metalliteollisuuden kotimaisen raaka-ainepohjan luomiseksi ja metalliteollisuuden laajentamiseksi olisi ryhdyttävä seuraaviin toimenpiteisiin:

• Maaperämme luonnonrikkaudet on otettava yhteiskunnan omistukseen.
• Laajennettava ja tehostettava malmien etsintää ja sitä varten luotava taloudelliset ja teknilliset edellytykset.
• Edistettävä ja taloudellisesti tuettava kansanmiesten suorittamaa malmien etsintää.
• Otettava käyttöön jo tehdyt ja taloudellisiksi todetut malmiesiintymät avaamalla uusia kaivoksia.
• Lisättävä sulattoteollisuutta ja valssilaitoksia malmien kotimaista jalostusta varten.
• On kiirehdittävä tutkimuksia ja kokeiluja sulatto-koksin valmistamiseksi turpeesta.
• Metalliteollisuudessa, kuten muidenkin teollisuuksien aloilla, on keskitettävä määrätyn joukkotarvikkeen valmistus harvoihin tehtaisiin suuremman sarjatuotannon aikaansaamiseksi, jonka avulla voidaan pienentää tuotantokustannuksia ja alentaa hintoja.
• On pyrittävä kohottamaan jalostusastetta kehittämällä korkealaatuisia erikoistuotteita ja laajentamalla tarkkuuskojeiden ja hienomekaanisten tuotteiden valmistusta. Tällä alalla esiintyvää keskijätoimintaa on taloudellisesti tuettava.

Kemiallisen teollisuuden laajentamiseksi ja sen tuotannon monipuolistamiseksi olisi ryhdyttävä seuraaviin toimenpiteisiin:

• On tutkittava puun ja turpeen käyttömahdollisuudet kemiallisen teollisuutemme raaka-aineena.
• Ulkomaisiin raaka-aineisiin perustuvaa kemiallista jalostustoimintaa on myös kehitettävä. Erityinen huomio on kiinnitettävä lannoitusteollisuuden edistämiseen.
• Kotimaiseen raaka-aineeseen perustuva titaanivalkoisen tuotanto on saatava aikaan.
• Kotimaista tekno-kemiallista teollisuutta on kehitettävä ulkomaisen tuonnin vähentämiseksi.

Elintarviketeollisuudessa on päähuomio pantava kalan, hedelmien, marjojen ja erilaisten maatalouden tuotteiden säilöntään sekä pikajäähdytyksen kehittämiseen.

Kenkäteollisuuden tunnustusta saaneille tuotteille olisi pyrittävä löytämään myös ulkomaisia menekkimahdollisuuksia.

Tekstiili- ja vaatetusteollisuuden laatutuotteille on myös mahdollista löytää ulkomaisia markkinoita.

LIIKENNE

Liikenne näyttelee ratkaisevaa osaa teollisuuden laajennuksessa, uusien laitosten rakentamisessa ja sijoitus-kysymystä ratkaistaessa. Seuraaviin seikkoihin olisi kiinnitettävä huomiota:

• Rautateiden teknillistä tasoa ja kuljetuskykyä on parannettava samoin tavarain lastausta ja purkamista.
• Rautateiden tavarankuljetustariffeja on muutettava niin, että rautatielaitokselle saadaan taloudelliset edellytykset uudistusten ja parannusten toimeenpanoon sekä uusien ratojen rakentamiseksi raaka-ainealueille.
• Maanteitä on lisättävä ja nykyiset kunnostettava. Maantieverkostoa käyttävien suuryritysten on osallistuttava huomattavassa määrin näistä johtuviin kustannuksiin.
• Vesikuljetusmahdollisuuksia on parannettava sellaisen painavan tavaran halpaa kuljetusta varten, joka ei ole kiireellistä.
• Satamamaksuja sekä laituritilojen ja varastosuojien vuokria korotettava ja näin saaduilla varoilla ylläpidettävä, parannettava ja laajennettava tarpeen mukaan satamia, eikä niinkuin nyt - kuntalaisilta kootuilla verovaroilla.

TEOLLISTAMISEN MAHDOLLISUUDET

Maassamme on erinomaisia luontaisia edellytyksiä teollistamiselle ja sen avulla työttömyyden poistamiselle ja kansan hyvinvoinnille. Esteenä on kuitenkin kapitalistinen, tuotannon välineiden yksityiseen omistukseen perustuva tuotantojärjestelmä, joka on johtanut suurten tulojen ja suurten rikkauksien kasaantumisen harvojen suuromistajien käsiin, köyhyyden ja turvattomuuden tullessa kansan valtavan enemmistön osaksi. Ratkaisevan muutoksen aikaansaamiseksi on tuotantojärjestelmä muutettava sosialistiseksi, jolloin suuromistajain tuotantovälineet siirtyvät yhteiskunnan omistukseen. Kansan edun mukaista teollistamista voidaan kuitenkin toteuttaa rajoitetussa määrin jo kapitalismin vallitessa ja siten voidaan lieventää työttömyyttä ja kohottaa kansan elintasoa. Mutta tämäkin vaatii työtätekevien voimakasta ja yhtenäistä toimintaa teollistamisen puolesta, ja se vaatii myös niiden esteiden raivaamista, joita suuromistajapiirit asettavat kansan edun mukaisen teollistamisen tielle. Tuloksien saavuttaminen edellyttää siirtymistä suurpääomaa suosivasta talouspolitiikasta kansan etujen mukaiseen talouspolitiikkaan. Tätä varten tarvitaan maahan hallitus, joka nojaten työläisiin, pienviljelijöihin ja edistykselliseen sivistyneistöön alkaa toteuttaa teollistamista kansan hyväksi, - työttömyyden, nälän ja turvattomuuden loitontamiseksi työtätekevän kansan kodeista.

SISÄLTÖ

LUKIJALLE

KATSAUS MAAMME TALOUSELÄMÄN KEHITYKSEEN

1. Rakenteelliset muutokset Suomen taloudessa
Väestön lisäys ja toimeentulon lähteet
Kehitys maataloudessa
Kehitys metsätöissä ja rakennustöissä
Teollisuudessa tapahtuneet muutokset
Teollisuuden teknillinen ja konttorihenkilökunta
Työttömyys

2. Tuotannon kohottamisen mahdollisuudet maassamme
Maatalous
Teollisuus
- Voimateollisuus - puuta raaka-aineena käyttävät teollisuuden alat; - puuvarat ja hakkuut; - metalliteollisuus; - kemiallinen teollisuus; - muut teollisuuden alat
Eri teollisuuden alojen vertailu
Pien-, koti- ja käsiteollisuus
Liikenne
Ulkomaankauppa

3. Teollistamisen rahoitus
Nähtävissä oleva investointitarve
Nykyisten investointien määrä ja laatu
Luotonanto
Varojen lisähankintamahdollisuudet
Omistusmuodot

KANSANDEMOKRAATTIEN TEOLLISTAMISOHJELMA