Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SKDL/633

Suomen kansan demokraattinen liitto

SKDL:n tiede- ja korkeakoulupoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen kansan demokraattinen liitto
  • Otsikko: SKDL:n tiede- ja korkeakoulupoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1971
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SKDL:n TIEDE- JA KORKEAKOULUPOLIITTINEN OHJELMA

(Hyväksytty SKDL:n liittoneuvoston kokouksessa 15.-16.5.1971)

I TIEDE, KORKEAKOULUT, YHTEISKUNTA

1. Tieteen ja korkeakoululaitoksen yhteiskunnallinen merkitys

Ihmiset lisäävät hyvinvointiaan hallitsemalla luontoa. Toiminta luonnon hallitsemiseksi on jäsentynyt yhteiskunnalliseksi tuotannoksi. Ihmisten hyvinvointi riippuu olennaisesti ihmistyön tuottavuudesta eli luonnon hallinnan tasosta.

Tieteen avulla pyritään käyttämään ihmisten työssään saavuttamia kokemuksia järjestelmällisesti hyväksi ja siten kehittämään tuotantoa, sen raaka-aineita, työvälineitä ja työn menetelmiä. Tieteen piirissä tapahtunut kehitys on tehnyt siitä merkittävimmän tuotantovoimien kasvuun vaikuttavan tekijän; siksi ehkä keskeisimmäksi tieteessä on muodostunut sen tuotannollinen tehtävä.

Tieteen piirissä ei tuoteta tietoa ainoastaan tuotannosta, vaan ihmisen koko ympäristöstä ja ihmisestä itsestään. Tieteen avulla voidaan tukea erilaisia maailmankuvia, ja sen turvin voidaan myös perustella jonkin yhteiskunnallisen järjestelmän paremmuutta verrattuna muihin järjestelmiin. Lisäksi tieteen avulla voidaan hankkia välineitä ihmisten mukauttamiseksi joihinkin arvostuksiin. Tieteellä on näin myös ideologinen tehtävä.

Ihmisten käyttäytyminen on luonnon tavoin tieteen avulla tapahtuvan hallinnan ulottuvilla. Voidaan kehittää erilaisia menetelmiä, joiden avulla valvotaan ihmisten toimintaa, ennen kaikkea pyrkimyksiä vallitsevien olojen muuttamiseen. Yhteiskuntatieteiden avulla voidaan yhteiskunnassa esiintyviä ristiriitoja pyrkiä sääntelemään ilman, että niiden todellisia syitä halutaan havaita. Tällöin tieteellä ihmisten hallinnan välineenä on poliittinen tehtävä.

Työväenluokan piirissä on luotu kokonaisvaltainen tieteellinen teoria luonnon ja yhteiskunnan suhteista, yhteiskunnan rakenteesta ja sen kehityksestä. Tämä teoria, historiallinen materialismi, on vallitsevan yhteiskunnan rakenteen selitys ja samalla teoria vallitsevien olojen muuttamisesta, luokkataistelun teoria. Historiallinen materialismi tuo näin korostetusti esiin tieteen vapauttavan tehtävän.

Yliopistot ja korkeakoulut ovat se osa koulutusjärjestelmää, jossa omaksutaan korkeatasoisin ja pitkäaikaista pohjakoulutusta vaativa tieto. Lisäksi korkeakouluissa ja yliopistoissa tuotetaan uutta tietoa. Korkeakoululaitoksen piirissä tapahtuvan opiskelun kautta tieteen saavuttama uusi tieto siirtyy yhteiskunnassa käyttöön.

Opiskelun rungon muodostavat ne tiedot ja valmiudet, joita opiskelija tarvitsee omissa tulevissa erityistehtävissään. Niiden välittäjänä on korkeakoululaitoksella ammattikoulutustehtävä.

Ihmiset tarvitsevat ammatillisten valmiuksien ohella myös tietoa elinympäristöstään sekä siitä yhteiskunnasta, jossa he toimivat. Ainoastaan runsaan, todellisuuspohjaisen ja jäsentyneen tiedon avulla ihmiset kykenevät ottamaan kantaa siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Tämän vuoksi on myös korkeakoulujen ja yliopistojen tarjottava opiskelijoilleen mahdollisuus omaksua tietoja, jotka eivät välittömästi liity ammatillisiin valmiuksiin. Tässä suhteessa on yliopistoilla ja korkeakouluilla kulttuuritehtävä.

Uusi tieto, jolla on käytännöllisiä seurauksia, merkitsee aina vaihtoehtoa vallitsevalle käytännölle. Uutta tietoa tuottavana yhteisönä korkeakoululaitos joutuu siksi jatkuvasti hankkimaan tietoa niistä sidonnaisuuksista, joita tämän yhteisön ja yhteiskunnan tai sen erillisten ryhmien välillä vallitsee. Edelleen korkeakoululaitoksen on yhteisönä jatkuvasti pyrittävä vapautumaan niistä sidonnaisuuksista, jotka estävät korkeakoululaitosta toteuttamasta uutta tietoa tuottavaa tehtäväänsä. Siksi voidaan korkeakouluilla yhteisöinä sanoa olevan edellisten lisäksi myös kriittinen tehtävä.

2. Tieteen ja korkeakoululaitoksen kehitys

Maahamme perustettiin ensimmäinen yliopisto v. 1640. Kun yliopisto v. 1828 siirrettiin Turusta Helsinkiin, siinä työskenteli vähäinen määrä opettajia ja opiskelijoita. Yliopiston tehtävänä oli kouluttaa valtion tarvitsemia virkamiehiä sekä kirkon ideologiaa levittäviä pappeja. Tuotantoelämästä irrallisena yliopisto piti yllä yläluokan kulttuuriperinnettä.

Yliopiston akateemisen kasvatuksen päämääränä oli kokonaiskäsitys maailmasta. Sen aikaisen tieteenkäsityksen mukaan oikea maailmankuva tavoitettiin vasta yhdistämällä filosofisessa pohdinnassa eri alojen tieto yhtenäiseksi järjestelmäksi. Sen vuoksi oli kaikkien yliopiston opiskelijoiden suoritettava tutkinto filosofisessa tiedekunnassa.

Yliopistolle oli laissa säädetty itsehallinto, jolla rajoitettiin yhteiskunnan eri ryhmien valtaa yliopistoon nähden. Käytännössä itsehallinto oli yhteiskuntaa hallitsevien ryhmien valtaa myös yliopiston sisällä.

1900-luvun alkuun mennessä olivat korkeatasoista koulutusta vaativat tehtävät yhteiskunnassa lisääntyneet. Laajenevan teollisuuden myötä tapahtunut tuotantovoimien kehitys toi mukanaan lisääntyvän teknisen asiantuntemuksen tarpeen. Vanhoillinen, tuotantoelämän ongelmista erillään oleva yliopisto ei kyennyt mukautumaan uuteen tilanteeseen. Kapitalistien toimesta perustettiinkin vuosisadan alussa Teknillinen korkeakoulu (vuonna 1908) ja kaksi Kauppakorkeakoulua (vuosina 1909 ja 1911). Niiden toiminta on alusta lähtien mukautettu kapitalistiseen tuotantoon. Samaan aikaan yliopisto tyydytti kehittyvän porvarillisen yhteiskunnan koulutustarpeita, juristien, lääkäreiden ja opettajien osalta.

20. vuosisadan puoleen väliin saakka korkeakoululaitoksessa ei tapahtunut merkittäviä laadullisia muutoksia. Opiskelijamäärän kasvu jatkui teollisuuden, kaupan, koululaitoksen ja hallinnon piirissä olevien tehtävien lisääntyessä yhteiskunnassa. Samalla alemmista porvariston kerroksista, talonpoikaistosta ja työväenluokasta lähtöisin olevien opiskelijoiden määrässä tapahtui hidasta kasvua. Akateemisen koulutuksen perinteellinen järjestelmä, jonka lisäksi oli perustettu erilliskorkeakouluja, riitti tyydyttämään kapitalistisen yhteiskunnan silloisen koulutustarpeen. Ennen toista maailmansotaa ja sen aikana alettiin yksityisten ja valtion toimesta perustaa tutkimuslaitoksia korkeakoulujen ulkopuolelle. Näiden tutkimuslaitosten oli määrä tukea tuotantolaitosten toimintaa.

3. Tieteen ja korkeakoululaitoksen kriisi

Toisen maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen tehtiin tieteen johtavissa maissa tärkeitä keksintöjä, jotka mullistivat tuotantotekniikkaa. Yleisesti tätä kehitystä kutsutaan tieteellis-tekniseksi kumoukseksi. Sitä luonnehtivat automaation yhä laajempi soveltaminen prosessiteollisuudessa, tietokoneiden käyttöönotto, uusien energialähteiden hyväksi käyttö sekä uusien keinotekoisten raaka-aineiden valmistus. Tekninen kehitys mahdollisti myös hallinnollisten sekä markkina- ja kuljetusmenetelmien kehittämisen laadullisesti uudelle tasolle.

Suomessa tieteellis-teknisen kumouksen vaikutukset tuotantotekniikassa alkoivat yleistyä 1960-luvulla. Maamme tieteellisen tutkimuksen organisaatio ei ollut muuttunut eivätkä varat olleet lisääntyneet tekniikan kehityksen asettamien vaatimusten mukaisesti. Teknis-luonnontieteellistä tutkimusta harjoitettiin toisistaan erillään olevissa tutkimuslaitoksissa, joiden aineelliset ja tieteelliset edellytykset riittivät vain pienimuotoiseen tutkimukseen. Suurin osa sovellutuksiin tähtäävästä teknisestä tutkimuksesta ja tuotekehittelystä tapahtui yrityksissä, jotka eivät sijoittaneet tähän toimintaan suuria summia. Valtion tutkimuslaitoksissa ja korkeakouluissa suoritettiin sekä perus- että soveltavaa tutkimusta.

Humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta harjoitettiin pääasiassa yliopistoissa, joiden sisällöllistä uusiutumista jarrutti professorikeskeinen hallinto. Humanistinen tutkimus keskittyi tukemaan perinteellisiä yläluokan arvoja. Tutkittiin yhteiskunnan keskeisistä ongelmista etäällä olevia kohteita. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus ajautui kapitalistisen järjestelmän ristiriitojen säätelyyn sen sijaan, että olisi etsinyt keinoja ristiriitojen syiden poistamiseen. Yhteiskuntatieteiden tuotannollinen merkitys alkoi kasvaa, sille ne tuottivat tietoa, jota käytettiin mm. palkkatyöläisten riiston tehostamiseen.

Korkeakoululaitos joutui 1950-luvulla kriisiin, joka kärjistyi 1960-luvulla. Jatkuvasti kasvava opiskelijamäärä ja tieteen kehitys, joka vaati yhä suurempia sijoituksia tutkimusvälineisiin, olisi edellyttänyt perusteellista suunnittelua sekä korkeakoulu- ja tutkimusmäärärahojen nopeata lisäystä. Kapitalismin oloissa yhteiskunnan rakennemuutokset tapahtuvat kuitenkin riittämättömän suunnittelun varassa ja niinpä korkeakoululaitoksen koulutus- ja tutkimusvarat ja toiminnan uudistuminen jäivät yhteiskunnallisesta kehityksestä jälkeen. Syntynyttä syvää kriisiä kuvastaa huutava puute opettajista, tiloista ja tutkimusvälineistä. Koulutus on laadullisesti etääntynyt yhteiskunnan muuttuvista tarpeista. Näiden kieroutumien seurauksena opintonsa keskeyttäneiden määrä on kohonnut suureksi ja opiskeluaika venynyt vuosia suunniteltua pitemmäksi. Suuri osa korkeakouluopiskelijoista on ohjattu humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille, koska se on lyhyellä aikavälillä halpa ratkaisu yhteiskunnalle. Virheellisten ratkaisujen seurauksena vallitsee eräillä akateemisilla aloilla vakava työttömyys, toisilla taas puute pätevästä työvoimasta. Korkeakoulujen sisäisen hallinnon säilyminen taantumuksellisen professorikunnan käsissä on eräs syy akateemisen koulutuksen etääntymiseen yhteiskunnan tarpeista.

4. Valtion ja monopolien vaikutus tieteeseen ja korkeakoululaitokseen

Kapitalismin kehityksestä seurannut mutta sen taloudellisten etujen kanssa ristiriidassa oleva tieteellisen tutkimuksen ja korkeakoululaitoksen kriisin syveneminen on pakottanut valtion ryhtymään laajakantoisiin toimenpiteisiin. Valtion elinten toimesta on laadittu ja alettu toteuttaa suunnitelmia, joiden tarkoituksena on uudistaa tieteellistä toimintaa ja korkeakoululaitosta. Näitä toimenpiteitä ovat mm. korkeakoulujen määrärahojen kasvun turvaaminen lailla vuoteen 1981 asti, korkeakoulujen sisäisen hallinnon uudistamispyrkimykset, koulutuksen rakennetta käsitelleen komitean asettaminen, korkeakoulujen välistä yhteistoimintaa varten suunnitellun korkeakouluneuvoston perustaminen. Tieteellistä toimintaa on alettu tukea mm. perustamalla tieteellisiä toimikuntia valtion tiedepolitiikan kehittämiseksi. Eduskunnan päätöksellä on varattu huomattava määräraha Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahastolle (SITRA), joka antaa suoranaista rahallista apua yritysten tutkimustoiminnalle. Samaa tarkoitusta varten on Kauppa- ja teollisuusministeriön määrärahoja lisätty nopeasti.

Uudistuspyrkimysten lähtökohtana ovat monopolikapitalismille ominaiset ristiriidat. Säilyäkseen kapitalismin on jatkuvasti kyettävä uudistamaan tuotantovoimia, mutta toisaalta se pyrkii ikuistamaan tuotantovoimien kehityksen esteeksi yhä selvemmin paljastuvat tuotantosuhteet. Uudenaikainen tutkimus, erityisesti teknis-luonnontieteellisellä alalla, vaatii lisääntyviä varoja, mutta toisaalta kapitalistiset yritykset pyrkivät välttämään toimintansa aiheuttamia kustannuksia. Voimavarojen kasvava tarve edellyttää yritysten välisen tutkimusyhteistyön lisäämistä, mutta keskinäinen kilpailu rajoittaa sen mahdollisuuksia.

Tässä tilanteessa valtion merkitys kasvaa. Se edistää suunnitelmallisuutta ja sen osuus tutkimuksen ja koulutuksen kustannuksista lisääntyy. Teknisen tutkimuksen alalla monopolit pyrkivät paisuttamaan verovaroilla katettavaa tutkimuspanosta. Monopolit yrittävät ohjata korkeakouluissa ja valtion tutkimuslaitoksissa harjoitettavaa tutkimusta välittömästi tuotantoa hyödyttäviin kohteisiin. Tämän toteutumiseksi suuryritykset ponnistelevat säilyttääkseen valtion tiedehallinnon etäällä demokraattisesta kontrollista suurpääomalle uskollisten "asiantuntijoiden" käsissä.

Monopolien korkeakoululaitokseen kohdistamien teknokraattisten uudistuspyrkimysten pääperiaatteina ovat koulutuksen painopisteen siirtäminen kapeasti teknisille aloille, erikoistunut, koulumaisen tarkoin ohjelmoitu suppea ammattikoulutus, jossa pääpaino on kokonaisuuksien ymmärtämisen sijasta teknisluontoisissa taidoissa, opetuksen ja tutkimuksen sitominen yksipuolisesti talouselämän tarpeisiin sekä uudenaikaista liikkeenjohtoa jäljittelevä hallinto.

5. Kohti uutta kriisiä

Monopolikapitalismin oloissa tieteellisen tutkimuksen tavoitteita ohjaavat monopolien pyrkimykset lisätä voittoaan. Tämä päämäärä on monin tavoin ristiriidassa työväenluokan ja kaikkien työtätekevien etujen kanssa. Tuotantotekniikkaa kehitettäessä työläiset rinnastetaan koneisiin, jotka molemmat aiheuttavat kapitalisteille kustannuksia. Tästä syystä kehitystä ei pyritä ohjaamaan työn helpottamiseen, terveydellisten vaarojen torjumiseen ja työturvallisuuden lisäämiseen. Sen sijaan tuotantoon kohdistuva tutkimus suuntautuu yhä enemmän työläisten hiostuksen tehostamiseen.

Tieteen hyväksikäyttö sotateknisellä alalla lisääntyy, jotta alistettujen luokkien ja kansojen vapauttamispyrkimyksiä voitaisiin vastustaa. Työväenluokan etujen vastaisesti tutkimuksesta suuri osa tuhlataan myös erilaisten markkinoimis- ja myyntikeinojen kehittämiseksi. Monopolien määrätessä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pääsuunnan syrjitään tuotantosuhteisiin, yhteiskunnan valtarakenteiden vaikutuksiin ja muihin työtätekevien kannalta ensisijaisiin asioihin kriittisesti asennoituvaa tutkimusta, koska se vaarantaisi järjestelmän jatkuvuutta.

Suuryritysten edut korkeatasoisen koulutuksen suhteen ovat ristiriidassa tuotantovoimien ja koko yhteiskunnan järkevän kehittämisen kanssa. Koulutettaville sallitaan ainoastaan suppean ammatillisen tiedon omaksuminen, vaikka yhteiskunnallinen kokonaisnäkemys tulee yhä välttämättömämmäksi luonnon ja ihmisen hallinnan välineiden kehittyessä. Yhteiskunnan kehitystason edellyttämä kriittinen teoreettinen ja metodisesti perusteltu asioiden ja ilmiöiden käsittely tehdään korkeakouluissa mahdottomaksi koulumaisen mekaanisella "tiedon välittämisellä". Sillä pyritään tekemään koulutettavista tiedostamattomia suurpääoman toiveiden toteuttajia. Opiskelun vapaus, joka turvaisi opiskelijan omista vaikuttimista lähtevän opiskelun mahdollisuuden ja aloitekyvyn kehittymisen, on pelkkä korulause yhä yksityiskohtaisemmiksi käyvien tutkintovaatimusten ja opintojen yhä tiukemman ohjelmoinnin todellisuudessa.

Koululaitos toimii valikoivasti suosien varakkaiden perheiden lasten opiskelua. Vähävaraisista oloista lähtöisin olevia opiskelijoita ei myöhemminkään tueta taloudellisesti riittävästi. Niinpä vielä 1960-luvun lopulla korkeakouluopiskelijoista vain noin 20 % oli lähtöisin työväenluokasta ja alemmista sosiaaliryhmistä. Kuitenkin teknologian kehitys ja kansainvälinen kilpailu edellyttää vähävaraisen kansanosan lahjakkuusreservien käyttöönottoa. Toisaalta näin syntyvä taloudellinen pakko, toisaalta pyrkimys välttää kustannuksia on johtanut tilanteeseen, jossa opintotuki ja muut opintososiaaliset kysymykset on ratkaistu vain puolinaisesti; opintovelat ovat monessa tapauksessa valmistuneiden opiskelijoiden itsenäistymisen tiellä ja siten vahvistavat kapean koulutuksen mukanaan tuomia haittatekijöitä.

II TIETEEN JA KORKEAKOULULAITOKSEN UUDISTAMINEN

1. Yleiset tavoitteet

Viime vuosina tiedon yhä keskeisemmäksi tullut yhteiskunnallinen merkitys edellyttää kansanvaltaisilta voimilta yhä määrätietoisempia pyrkimyksiä saattaa tiedon tuottaminen ja sen välittäminen demokraattiseen hallintaan.

Tieteellisen tutkimuksen alalla on poistettava haittoja, joita aiheutuu tutkimuksen sidonnaisuudesta porvariston etuihin. Ennen kaikkea teknis-luonnontieteellinen tutkimus on vapautettava tuotantovoimien tehokkaaseen ja järkevään kehittämiseen. Yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle on luotava edellytykset tutkia nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan keskeisiä ongelmia. Tutkimuksen kysymyksenasettelun tulee määräytyä väestön valtaosan, työtätekevien tarpeista käsin. Humanistisen tutkimuksen piirissä on muunkinlaiselle tutkimukselle ja toiminnalle kuin vain porvarillista arvomaailmaa tukevalle perinteiselle humanismille taattava toimintamahdollisudet.

Koska valtio kantaa huomattavan osan tutkimuksen vaatimista aineellisista kustannuksista, tiedepoliittiset elimet on saatettava demokraattisen kontrollin alaisiksi ne on muutettava porvarillisen talouspolitiikan apuvälineistä osaksi kansanvaltaista yhteiskuntapolitiikkaa, jossa vaihtoehtojen valinta määräytyy ihmisten tarpeiden, eikä niiden porvaristolle tuottaman taloudellisen hyödyn mukaan.

Tutkimuksen demokraattinen hallinta edellyttää tiedepoliittisen päätöksenteon järjestämistä siten, että yhteiskunnassa esiin tulevat tutkimusta vaativat ongelmat välittyvät nopeasti tieteellisiksi tutkimustehtäviksi tieteiden perinteisistä rajoista ja akateemisista etuoikeuksista riippumatta. Tämä puolestaan vaatii tehokasta, koko maan tutkimuksen kattavaa tiedehallintoa sekä laajaa suunnittelua.

Tieteen omat yhteisöt kuten tutkimuslaitokset ja tieteelliset seurat sekä korkeakoulujen tutkimustoiminta on pikaisesti demokratisoitava, sillä ainoastaan siten saatetaan nämä nykyisen harvainvaltaiset yhteisöt uudistumiskykyisiksi.

Jotta korkeakoulujen ammatillinen koulutus palvelisi tuotantovoimien kehitystä koulutuksen sisältö on uudistettava. Koulutus ei saa olla pelkkää erityisvalmiuksien jakamista. On ryhdyttävä välittämään korkeakouluissa opiskeleville laajaa ammatillista yleiskoulutusta, johon voidaan tarvittaessa liittää jatkuvasti uudistuvaa erikoistietoutta. Erityisesti on luotava edellytykset paitsi ottaa vastaan tietoa myös tuottaa sitä. Tämän vuoksi tieteellisen koulutuksen on liityttävä olennaisena osana käytännön valmiuksien opiskeluun. Samalla on ryhdyttävä välittömästi järjestelyihin tehokkaan jatkokoulutusjärjestelmän luomiseksi.

Jotta korkeakoulu voisi täyttää kulttuuritehtävänsä, on opiskelijoille välitettävä runsaasti tietoa yhteiskunnasta ja yhteiskunnan muuttamisen mahdollisuuksista. Jotta korkeakoululaitos voisi toteuttaa kriittistä tehtäväänsä, on korkeakouluyhteisöt demokratisoitava kaikkien korkeakouluissa toimivien tasa-arvon pohjalla. Korkeakouluille on annettava laaja itsehallinto. Korkeakouluissa vallitsevan opetuksen, tutkimuksen, tieteellisen kritiikin ja opiskelun vapauden tulee koskea sekä opettajia ja tutkijoita että opiskelijoita. Tällä tavoin voidaan paljastaa korkekoululaitoksen nykyinen sidonnaisuus kapitalismiin koko laajuudessaan, ja luodaan mahdollisuuksia tämän sidonnaisuuden muuttamiseen. Tämä merkitsee korkeakoulujen toiminnan politisoimista, jatkuvaa keskustelua niiden toiminnan ja päätöksenteon yhteiskunnallisista edellytyksistä ja seurauksista.

Erityisen tärkeää on tasoittaa nykyisiä taloudellisesta, alueellisesta ja poliittisesta eriarvoisuudesta johtuvia haittoja korkeakouluihin pääsylle ja siellä menestymiselle. Tämä merkitsee laajakantoisten opintososiaalisten järjestelyjen toteuttamista, esimerkiksi opiskelijanpaikan maksamista sekä korkeakoulutasoa edeltävän koulutuksen vaihtoehtoisten koulutuslinjojen muodostamista siten, että kaikilta linjoilta on mahdollista jatkaa korkeakouluissa.

Työtätekevien tiedonhankintamahdollisuuksia parantamalla on pyrittävä lähentämään opiskelua ja työntekoa toisiinsa; pitkällä tähtäyksellä tämä merkitsee avoimeen korkeakouluun siirtymistä.

2. Tiedepoliittiset toimenpiteet

Tieteen voimavarat

60-luvun lopulla Suomessa käytettiin tutkimustoimintaan alle 1 % bruttokansantuotteesta. Suurvallat kuluttivat samaan aikaan 2,5-3,5 % ja muut teollistuneet maat noin 2 % bruttokansantuotteesta tieteelliseen toimintaan. Tutkimusmenojen osuus bruttokansantuotteesta on kohotettava muiden teollistuneitten maitten tasolle. Näin Suomi voisi täysipainoisesti osallistua tieteen yleismaailmalliseen kehitykseen ja suomalainen tutkimus saisi aineelliset edellytykset irtautuakseen tieteen alalla vallitsevasta imperialismista.

Nykyisen tutkimuspanoksen käyttöä on tehostettava lisäämällä suunnitelmallisuutta. Yliopistoissa ja korkeakouluissa harjoitettavan tutkimuksen tieteellistä tasoa on nostettava. Kansainvälisen työnjaon avulla voidaan lisätä tieteen voimavarojen hyväksikäyttöä, mikäli yhteistyö perustuu kaikkien osapuolten tasavertaisuuteen.

Tutkimustulosten hyväksikäytön kannalta on tieteellisen informaation välittäminen muodostumassa yhä tärkeämmäksi. Tätä tehtävää suorittavan organisaation tehostamiseksi on otettava oppia niistä saavutuksista, joihin Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa on tällä alalla ylletty. Lisäksi on kehitettävä tieteellisen informaation vaihtoa sosialististen maitten kanssa.

Koska suuryhtiössä harjoitettava yksityinen tutkimus ei aina edistä tuotantovoimien kehitystä pitkällä tähtäimellä ja koska se usein suuntautuu työväenluokan etuja vastaan, on valtion osuutta tuotannollisessa tutkimuksessa lisättävä. Jotta valtion rahoittama tutkimus ei merkitsisi tulon siirtoa työtätekeviltä kapitalisteille, siis kustannusten yhteiskunnallistamista ja voiton jättämistä yksityisille, on myös valtion kontrolloiman tutkimuksen kustannukset siirrettävä suuryhtiöiden kannettaviksi. Monopoliyhtiöille ei tule myöntää taloudellista tutkimustukea.

Tutkimuksen suuntaaminen

Julkisen hallinnon tutkimusmäärärahat on ohjattava kansanvaltaisten elinten määrittelemien tiedepoliittisten suuntaviivojen mukaan. Tämä mahdollistaa osaltaan järkevän ja suunnitelmallisen tutkimuspolitiikan.

Teknis-luonnontieteellisen tutkimuksen alalla on painopiste julkisen hallinnon alaisissa tutkimuslaitoksissa asetettava yksityisistä eduista riippumattomaan tutkimukseen. Monopolien vaatimukset valtion tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen muuttamiseksi välittömästi monopoleja palveleviksi yhteisöiksi on torjuttava. Erikoista huomiota on kiinnitettävä yhdyskuntasuunnitteluun ja ympäristönsuojeluun.

Lääketieteellinen ja lähialojen tutkimus on suunnattava ennen kaikkea vähävaraisen kansanosan sairauksiin, työ-terveystutkimukseen ja ennaltaehkäisevään terveydenhoitoon.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on vapauduttava kapitalistiselle yhteiskunnalle ominaisesta suurpääomaa palvelevasta tehtävärakenteesta. Tutkimus on suunnattava palvelemaan yhteiskunnan tärkeimpien toimintojen suunnitelmallista ja demokraattista ohjaamista. Erityisesti porvariston etuihin sitoutumatonta talouselämän ilmiöiden tutkimusta on lisättävä.

Humanistisen tutkimuksen nykyinen eristyneisyys väestön valtaosan arvoista ja ongelmista sekä sen tietämättömyys aineellisen ja inhimillisen ympäristön viimeaikaisesta kehityksestä on murrettava. Humanistiselle tutkimukselle on luotava elävä yhteys muihin tutkimuksen aloihin kokonaisvaltaisen ja ongelmakeskeisen kysymyksenasettelun edellytysten luomiseksi. Erityisesti on ryhdyttävä edistämään tutkimusta, joka suuntautuu työväenluokan ja työväenliikkeen kannalta tärkeisiin kohteisiin, jotka porvarillinen ylivalta on painanut syrjäytettyyn asemaan.

Kapitalististen tuotantosuhteiden ja niistä johtuvien kehityksen esteiden ja kansan vastaisten seurausten tutkimista on lisättävä. Tämä edellyttää poikkitieteellisyyttä, esimerkiksi siten, että yhteiskunnan talouden ja tuotannon kehitystä ja niiden vaikutuksia yhteiskunnassa tutkitaan myös sosiaalisten, terveydellisten ja ympäristöllisten näkökohtien mukaan.

Tiedehallinto

Tieteen keskushallinto on järjestettävä siten, että kansanvaltaisten elinten, ennen kaikkea eduskunnan mahdollisuudet maamme tiedepolitiikan ohjaamiseksi lisääntyvät. Nykyään tiedepoliittinen päätöksenteko tapahtuu eri ministeriöissä ja rahastoissa. Se on keskitettävä yhteen elimeen, jolla on riittävät toimintaedellytykset.

Tieteen keskushallinnon tehtävänä on ohjata maan koko tutkimuspanoksen käyttöä eduskunnan määrittelemien yleisten periaatteiden mukaisesti. Tiedeneuvostosta on muodostettava maamme tiedepolitiikkaa johtava elin. Eduskunnan tulee valita sen jäsenet. Ei ole tarkoituksenmukaista, että tiedeneuvoston jäseninä voi olla vain yliopistollisia yms. virkamiehiä. Opetusministeriössä on lisättävä edellytyksiä tiedepoliittiseen selvitys-, valmisteluja suunnittelutyöhön. Samalla kuitenkin koko tieteen keskushallinnossa on vähennettävä virkamiesvaltaisuutta. Elinten virat on määräaikaistettava.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahasto sekä Kauppa- ja teollisuusministeriö ovat muodostuneet suurpääomaa yksipuolisesti suosiviksi tutkimuksen rahoituskanaviksi. Tiedepoliittisen päätöksenteon demokraattisuus ja suunnitelmallisuus edellyttää, että tämänkaltaiset erityisjärjestelyt lopetetaan. Kaikki valtion suorittaman tutkimuksen rahoitus on siirrettävä yleisen tiedehallinnon piiriin.

Tieteen keskustoimikunnan ja tieteellisten toimikuntien työskentelyedellytyksiä on lisättävä siten, että niistä tulee pääasiallinen valtion tutkimuksen rahoituselin. Eri tieteelliset toimikunnat on velvoitettava suorittamaan jatkuvaa suunnittelutyötä omalla tieteenalallaan. Samalla on demokratisoitava tieteellisten toimikuntien jäsenten valinta.

Korkeakouluille on tulo- ja menoarviossa määrättävä erilliset tutkimusmäärärahat. Samalla on luotava korkeakouluille edellytykset itsenäisen, tieteen keskushallinnosta riippumattoman tiedepolitiikan harjoittamiseen. Vain tällä tavoin kyetään turvaamaan korkeakouluille todellinen tiedollinen autonomia, ja samalla luodaan edellytykset valtakunnallisen tiedepolitiikan jatkuvaan uudistamiseen.

On selvitettävä onko mahdollista perustaa tieteen tutkimusta harjoittava laitos esimerkiksi opetusministeriön yhteyteen lähivuosina.

Tieteen omat, harvain- ja erityisesti professorivaltaiset yhteisöt, kuten tieteelliset seurat, tutkimuslaitokset ym. on demokratisoitava tutkijoiden keskinäisen tasa-arvon pohjalla. Joitakin tieteen yhteisöjä ei tule asettaa erikoisasemaan saattamalla niiden rahoitus säännöllisiksi menoiksi tulo- ja menoarvioon.

Suunnittelu

Valtakunnallinen tiedettä koskeva suunnittelu on kehitettävä jatkuvaksi ja pitkällä tähtäyksellä tapahtuvaksi. Tutkimuslaitoksilla ja korkeakouluilla tulee olla omat suunnitteluelimensä, jotka vastaavat osaltaan lyhyen aikavälin suunnittelusta.

Tiedesuunnittelun on oltava avoimesti poliittista - eri vaihtoehdot huomioon ottavaa: pelkkä tutkimuksen kysyntäennusteiden laatiminen ei riitä. Pitkäjänteisen suunnittelun avulla on luotava edellytykset laajoille. useampivuotisille tutkimusprojekteille. Valtakunnallisen tiede-suunnittelun tulee ottaa huomioon yksityisen pääoman rahoituksella harjoitettava tutkimustyö ja sen on pyrittävä rahoittamaan myös sellaista tutkimusta, joka korjaa yksityisen tutkimuksen aiheuttamia vääristymiä.

Yksityinen tutkimus

Tutkimusta harjoittavien yksityisten säätiöiden tutkimuspolitiikkaa on jatkuvasti valvottava, jotta apurahojen myöntäminen noudattaisi tasapuolisesti säätiön hyväksyttyjä tarkoituksia. Tämän vuoksi on säätiöiden harjoittaman tiedepoliittisen päätöksenteon perusteet julkistettava. Säätiöiden verotuksellisia etuja on tarkistettava; päämääräksi on asetettava säätiöiden valtiollistaminen.

Yksityisten tuotantolaitosten tutkimustoimintaa on kehitettävä siten, että harjoitettu tutkimus noudattaa tutkimuksen vapauden, tutkimusyhteisöjen demokraattisuuden, yms. tiedepoliittisia periaatteita.

Yksityisessä palveluksessa toimivien tutkijoiden oikeusturvaan on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Tällöin on erityisesti lisättävä tutkijan mahdollisuuksia tutkimustyön julkistamiseen ja tutkijan työskentelyedellytysten jatkumiseen silloinkin, kun hän saa työnantajalleen epämiellyttäviä tuloksia.

Kansainvälinen yhteistyö

Suomen on pyrittävä kansainvälisessä tiedepolitiikassa johdonmukaiseen anti-imperialistiseen ja alikehittyneiden maitten pyrkimyksiä tukevaan toimintaan. OECD:n piirissä harjoitetun tiedepoliittisen yhteistyön muodot on arvioitava tämän mukaisesti. Erityisesti on harjoitettava määrätietoista politiikkaa UNESCO:n piirissä.

Yhteistyötä sosialististen maiden kanssa on kehitettävä, siten kyetään vastustamaan Yhdysvaltojen tieteen alalla harjoittamaa imperialismia. Sosialististen maiden suunnitelmallinen tiedepolitiikka tarjoaa hyvän pohjan tieteelliselle yhteistyölle Suomen ja näiden maiden kesken useilla tärkeillä aloilla.

Kansainvälisin aloittein on pyrittävä muuttamaan nykyisin voimassa olevaa patenttisopimusjärjestelmää siten, että sen alikehittyneille maille aiheuttamia haittoja vähennetään. Patenttisuojan määräaikaa on lyhennettävä ja lisenssien myynnistä nykyisin saatavia suuria voittoja on rajoitettava.

Alikehittyneissä maissa koulutettujen tutkijoiden siirtymistä teollistuneitten maitten tutkimuslaitoksiin, ns. aivovuotoa on vastustettava. Tutkijoita vastaanottavat maat on velvoitettava osallistumaan alikehittyneitten maitten koulutuskustannuksiin. Tutkimusyhteistyötä alikehittyneitten maitten kanssa on kehitettävä siten, että hyöty tulee alikehittyneitten kansojen osalle.

3. Korkeakoulupoliittiset toimenpiteet

Korkeakoululaitoksen määrällinen kehittäminen

Nykyisin voimassa olevaa korkeakoulujen kehittämistä koskevaa lakia on pidettävä vähimmäisvaatimuksena, jota on ehdottomasti noudatettava. Samalla on kuitenkin käynnistettävä laaja periaatteellinen keskustelu siitä, ovatko kehittämislaissa säädetyt eri alojen määrälliset suhteet tarkoituksenmukaiset yhteiskunnan tarpeiden kannalta sekä siitä, onko lain perustana oleva näkemys eri alojen välisestä työnjaosta kaikkein tarkoituksenmukaisin.

Edellisen lisäksi on tutkittava, antaako puitelaki riittävät edellytykset korkeakoulujen itsenäisen ja aktiivisen tutkimustoiminnan harjoittamiselle. On selvitettävä välittömästi, mitä laajan jatkokoulutusjärjestelmän luominen vaatii korkeakouluilta. Samalla on selvitettävä, miten olisi mahdollista siirtyä ns. avoimeen korkeakouluun.

Korkeakouluopintojen kehittäminen

Jotta akateemisen koulutuksen saaneet kykenisivät näkemään oman toimintansa kokonaisvaltaisesti ja ammatillisen käytäntönsä yhteiskunnallisen merkityksen, on koulutusta monipuolistettava voimakkaasti oman erikoisalan ulkopuolelle. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että on luotava edellytykset sisällyttää korkeakoulututkintoon esimerkiksi teknisiä, yhteiskuntatieteellisiä ja humanistisia aineita tarkoituksenmukaiseksi kokonaisuudeksi.

Tiedollinen aktiivisuus on nyky-yhteiskunnan tehtävissä välttämätön. Siksi on kehitettävä akateemista perus- ja jatkokoulutusta siten, että itsenäisellä tutkimustyöllä ja omaehtoisella tiedonhankinnalla on keskeinen asema jo perustutkintoja varten opiskeltaessa.

Työn yhteiskunnallistuminen asettaa vaatimuksensa myös tiedolliselle työskentelylle. Tämän vuoksi työskentelyn painopiste korkeakouluissa on ohjattava ryhmämuotoiseen toimintaan. Siten ryhmän jäsenten erikoistiedot täydentyvät kokonaisvaltaiseksi yleiskuvaksi käsiteltävästä ongelmasta. Tähän liittyen on oppituolijärjestelmä purettava asteittain määräaikaistamalla professorien virkanimitykset.

Hallinto

Yhteiskunnan on voitava määritellä korkeakoululaitoksen tehtävät. Korkeakoulujen tutkimuksen ja opetuksen vapaus ei saa olla vain yhteiskuntamme porvarillisen yläluokan tai yksityisen elinkeinoelämän vapautta. On turvattava yhteiskunnallisen kehityksen tarpeiden välittyminen korkeakoululaitokseen.

Tämä edellyttää ensinnäkin sitä, että kaikki korkeakoulut ovat yhteiskunnan omistamia. On väärin, että yhteiskunta vastaa suurimmalta osalta yksityistenkin korkeakoulujen kustannuksista, kun päätösvaltaa niissä kuitenkin käyttää yksityinen elinkeinoelämä. Yksityiset korkeakoulut ja niitä ylläpitävät säätiöt ja rahastot on valtiollistettava.

Korkeakoululaitoksen keskushallinto on keskitettävä opetusministeriöön siirtämällä kaikki korkeakoulut ja yliopistot opetusministeriön alaisuuteen. Korkeakoululaitoksen keskushallinto on järjestettävä siten, että suunnittelu ja päätöksenteko tehdään elimissä, joiden kokoonpano perustuu erilaisiin poliittisiin näkemyksiin. Näin on toteutettavissa suunnittelun ja päätöksenteon avoin poliittisuus ja riippuvuus yhteiskunnan eri tarpeista. Korkeakoululaitoksen keskushallinnon tehtävänä on valmistella yleiset korkeakoululaitoksen kehittämistä koskevat suunnitelmat, jotka alistetaan eduskunnan päätettäväksi. Korkeakoulupolitiikan yleislinjat tulee siis päättää poliittisella tasolla, mutta muuten tulee korkeakouluille turvata mahdollisimman laaja sisäinen liikkumavapaus.

Korkeakoulujen sisäisen hallinnon periaatteina tulee pitää sitä, että päätökset tehdään sillä tasolla, jossa päätökset vaikuttavat. Hallinnolliset elimet luodaan korkeakoulun tehtävistä lähtien ja ne valitaan suhteellisella vaalilla, jossa kaikki korkeakouluyhteisön jäsenet ovat vaalikelpoisia ja äänioikeutettuja. Näin muodostettava korkeakoulujen sisäinen hallinto olisi avoimesti poliittinen ja kykenisi ottamaan huomioon eri vaihtoehdot. Korkeakoulut ovat tiedon tuottamisen laitoksia, joiden tuottama tieto kaikissa tapauksissa palvelee jonkin yhteiskuntaluokan tai etupiirin pyrkimyksiä. Tämän vuoksi tiedon tuottamisen organisaation demokratisointi on kiireellinen ja perusteltu tavoite.

Korkeakoulun ylimpänä päättävänä elimenä on yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla vaaleilla valittu valtuusto.

Valtuusto ei saa jäädä vain muodolliseksi näennäisdemokratian elimeksi, vaan siitä on tehtävä korkeakoulun ylin päättävä elin, joka päättää korkeakoulun toiminnan yleislinjoista, tulo- ja menoarvioesityksestä, perussääntöehdotuksesta, johto- ja ohjesäännöistä sekä korkeakouluille myönnettyjen määrärahojen jakamisesta.

Valtuusto valitsee hallituksen, joka on parlamentaarisessa vastuussa valtuustolle. Hallitus on asioita valmisteleva ja toimeenpaneva elin.

Valtuusto valitsee korkeakoulun rehtorin, joka toimii hallituksen puheenjohtajana. Rehtorilta ei vaadita professorin pätevyyttä tai tohtorin arvoa.

Korkeakoulujen ulkopuolista edustusta korkeakoulujen sisäisen hallinnon elimissä samoin kuin virka-asemaan tai tutkintoon perustuvia vaalikelpoisuusehtoja on vastustettava.

Eri tieteenalojen laitosten hallinnossa on mahdotonta toteuttaa täsmälleen yhdenmukaista hallintomallia. Kunkin laitoksen on saatava itse päättää hallinnostaan: laitoksessa toimivien on saatava päättää yleisessä kokouksessaan, miten laitosta hallitaan ja millaisia hallintoelimiä tarvitaan. Yleisen kokouksen tulee voida myös tarvittaessa muuttaa hallintotapaa.

Lähiaineitten laitosten yhteiselin on osasto, jonka tehtävänä on yhteisen opetuksen ja tutkimuksen suunnittelu ja toimeenpano sekä osastossa suoritettavien opinnäytteitten hyväksyminen. Osaston hallinnosta huolehtii kollegio, jonka jäseninä ovat laitoksen valitsemat edustajat. Opinnäytteiden hyväksymistä ja viranhaltijoiden pätevyyden arviointia varten kollegio valitsee toimikuntia asiantuntijalausuntojen saamista varten.

Laitoksen tai osaston johtajalla ei tarvitse olla professorin pätevyyttä tai tohtorin arvoa.

Oikeusturvaa on kehitettävä poistamalla nykyisin voimassa olevat valituskiellot ja tekemällä mahdolliseksi muutoksenhaku opinnäytteitä, tutkintoja ja oppiarvon antamista koskevista ratkaisuista. Demokraattisesti valittujen itsehallintoelinten päätökset ovat kuitenkin lopullisia tarkoituksenmukaisuusharkinnan osalta. Jokaiseen korkeakouluun tulee perustaa oikeusasiamiehen virka.

Suunnittelu

Korkeakoululaitosta koskevasta suunnittelusta vastaa opetusministeriön alaisuudessa toimiva korkeakouluosasto. Korkeakouluneuvosto toimii korkeakoulupoliittisena neuvoa-antavana elimenä, jonka valintaperusteita on muutettava siten, että neuvosto kykenee esittämään erilaisia poliittisia vaihtoehtoja korkeakoululaitoksen kehittämiseksi. Suunnittelun piiriin kuuluu eri korkeakoulujen kehityksen tasapainottaminen valtakunnallisten ja alueellisten tarpeitten mukaan, investointiohjelmien laatiminen koulutuspoliittisten tavoitteiden perusteella, jatkuvan korkeakoululaitosta tutkivan toiminnan harjoittaminen.

Korkeakoululaitoksen suunnittelun tulee edistää asteittaista siirtymistä avoimeen korkeakouluun, jossa kaikilla halukkailla on opiskelumahdollisuus. Tavoitteiden saavuttamiseksi korkeakoululaitoksen suunnittelun tulee kytkeytyä läheisesti kaikkeen koulutusta ja tiedettä koskevaan suunnitteluun.

Pieniä elinkelvottomia korkeakouluja ei tule perustaa, vaan on pyrittävä muodostamaan kaikista korkeimman opetuksen laitoksista monipuolisia, useita tieteen aloja käsittäviä korkeakouluja. Korkeakoulujen sijoittelussa on otettava huomioon yhteiskunnan ja korkeakoulujen välittömän vuorovaikutuksen tärkeys. Tämän vuoksi korkeakouluja ei tule sijoittaa asutuskeskusten ulkopuolelle.

Opiskelijoiden sosiaalinen asema

Opiskelijoiden sosiaaliset ongelmat on ratkaistava osana yhteiskunnan sosiaalipolitiikkaa. Opiskelijoihin kohdistuva sosiaalipoliittinen suunnittelu on otettava yleisen sosiaalipoliittisen suunnittelun piiriin.

Opiskelu on yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä, minkä vuoksi opiskelijapalkkajärjestelmän toteutumista on edistettävä. Samalla tämä luo taloudelliset mahdollisuudet opintojen harjoittamiseen myös pienituloisten lapsille ja vähentää velkaantumisen aiheuttamaa sidonnaisuutta. Jotta opiskelijapaikan maksaminen ei muodostuisi tulonsiirroksi työväenluokalta porvaristolle, on opiskelijavalintaa tasapuolistettava parantamalla työväestöstä ja syrjäseuduilta tulevien pääsymahdollisuuksia korkeakouluihin.

Opiskelijapalkkajärjestelmä voidaan toteuttaa asteittain nykyisestä valtion korkotukijärjestelmästä vähentämällä velan takaisinmaksuvelvotteita. Lähitavoitteeksi on asetettava tilanne, jossa opiskelija saa puolet kohtuullisista elinkustannuksistaan opiskelurahana ja puolet valtion takaamana korkotukilainana. Samaan aikaan, kun opintotukijärjestelmää kehitetään kohti opiskelijapaikkaa, tulee akateemisen väestön ja muiden palkkatyöläisten palkkauksen eroja kaventaa.

Opiskelijoiden asunto-ongelmat liittyvät yleisen asuntopolitiikan vinoutumaan ja nuorison asemaan asuntomarkkinoilla.

Yleisen vuokra-asuntotuotannon lisääminen yhdistettynä opintotukijärjestelmän kehittämiseen muodostaa perustan opiskelijoiden asuntokysymyksen ratkaisulle. Yhteiskunnasta erillään olevien opiskelijoiden asuntoalueiden, kampusten rakentamisesta on luovuttava.

Maamme yleistä sairausvakuutusjärjestelmää aikaisemmin syntynyt Ylioppilaiden Terveydenhuoltosäätiö vastaa nykyisin opiskelijoiden terveydenhuollosta valtion osallistuessa kustannusten kattamiseen. Kahden rinnakkaisen, hallinnollisesti eriytetyn järjestelmän ylläpito on epätarkoituksenmukaista. Opiskelijat tulee saattaa muun väestön kanssa samaan asemaan kunnallisten ja valtiollisten terveyspalvelusten käyttäjinä. Samoin opiskelijat on otettava työkyvyttömyys- ja perhe-eläkejärjestelmien piiriin.

Opiskelijoiden lasten päivähoito on järjestettävä yleisen lastentarha- ja seimiverkoston kehittämisellä. Opiskelijoihin kohdistuva harjoittelu- ja työpaikkavälitys on nivellettävä valtion työnvälitysorganisaatioon.

On luotava valtion kustannuselin, joka koulukirjojen ohella huolehtii myös korkeakoulujen kurssikirjojen tarpeesta.

Opiskelun muuttuessa luonteeltaan yhä selvemmin yhteiskunnallisesti hyödylliseksi työksi, on ryhdyttävä selvittämään opiskelijoiden työmääriä, jotta voitaisiin estää kohtuuttomien viikottaisten työmäärien teettäminen. Muilla aloilla hyväksytty 40-tuntinen työviikko on asetettava ohjeeksi myös opiskelijoiden työmäärälle.