Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SKL/708

Suomen kristillinen liitto

SKL:n Terveyspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen kristillinen liitto
  • Otsikko: SKL:n Terveyspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1976
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SKL: Terveyspoliittinen ohjelma

Sairaiden hoito ja terveyden vaaliminen - kristillinen tehtävä

Evankeliumin julistamisen jälkeen oli sairaiden auttaminen Jeesuksen tärkein tehtävä. Parantamisen lisäksi hän opetti meitä osoittamaan rakkautta sairaille: "Minä sairastin ja te kävitte minua katsomassa". Myös terveydenhoito pohjautuu Raamatun sanaan: ruumis on Pyhän Hengen temppeli, jota on hoidettava.

Terveys - tärkeä elämänarvo

Terveys on elämän laadun keskeinen tehtävä. Sen vuoksi yhteiskunnan on määrätietoisesti toimittava kansalaisten terveyden hyväksi.

Suomalaiset ovat sairaita

Kansainvälisesti arvosteltuna suomalaiset ovat sairas kansa. Miesten keskimääräinen elinikä on n. 65 v eli 6 vuotta alhaisempi kuin Ruotsissa, naisten keski-iän ollessa n. 72 v ja n. 75 v Ruotsissa. Työkyvyttömyyseläkeläisten määrä on yli 250 000, mikä merkitsee, että 12 % maamme 15-65 -ikäisestä työvoimasta on eläkkeellä. Lisäksi n. 10 % työvoimasta on sairauden vuoksi pois työstä. Tästä johtuva kansantaloudellinen tappio on n. 7 % kansantulosta eli n. 6 miljardia vuodessa (v. 1975). Sairauksien hoitoon kansamme käyttää n. 5 % kansantulostaan. Maamme imeväiskuolleisuuden ollessa maailman pienimpiä kuolleisuutemme hälyttävät luvut johtuvat keski-ikäisten suuresta sairastavuudesta. Yleisimmät syyt ovat sydän- ja verisuonitaudit ja väkivaltainen kuolema (tapaturmat ja itsemurhat). Suomalaisista kuolee väkivaltaisen kuoleman yli 4000 vuodessa eli n. 10 % kaikista kuolemantapauksista. Tähän on runsas alkoholinkäyttö merkittävänä syynä. Tupakka on keuhkosyövän ja kroonisen keuhkoputkentulehduksen huomattava syy. Hammassairauksien vuoksi on joka viides aikuinen hampaaton. Sosiaaliturvan tutkimuslaitoksen suorittaman tutkimuksen mukaan on maassamme yli miljoona pitkäaikaisesti sairasta. Yleisimmät näistä sairauksista ovat verenkiertoelinten sekä tuki- ja liikuntaelinten taudit. Lääkinnällisen tai sosiaalisen kuntoutuksen tarpeessa on noin puoli miljoonaa ihmistä. Sen lisäksi, että suomalaiset ovat sairaita, on myös suomalaisten yleiskunto huonontunut, mikä on todettu mm. armeijan ja koululaisten tarkastuksissa.

Terveydenhuoltomme suurimmat epäkohdat

Miksi terveydenhuollon tulokset ovat näin huonoja vaikka meillä on komeat sairaalat ja vaikka terveyssisaret, nykyiset terveydenhoitajat, ovat neuvoloissa tehneet hyvää työtä? Miksi ovat tulokset niin huonoja? Osaksi tämä on johtunut sosiaalisista epäkohdista ja lääkäripalvelujen vähäisyydestä, joihin molempiin on saatu - tai ollaan saamassa - huomattavaa korjausta.

Tärkeitä sairaalloisuutta ylläpitäviä tekijöitä ovat edelleen tupakointi, alkoholinkäyttö, huonot ravintotottumukset, liikunnan puute ja potilaiden sairauden tarpeelliseen hoitoon kohdistuva välinpitämättömyys. Terveyspoliittisia toimenpiteitä on suunnattava sekä yhteiskunnan tarjoamien palvelujen parantamiseen että kansalaisten haluun ja kykyyn hoitaa terveyttään ja sairauttaan. Erityisesti neljällä alueella terveydenhuolto vaatii kehittämistä.

- Ihmiselämän kunnioituksen hämärtyminen

Ensimmäinen suuri epäkohta on ihmiselämän kunnioituksen hämärtyminen. Ihmisarvon mittana on yhä enenevässä määrin alettu käyttää aineellisia arvoja, hyötyä, elintasoa ja suorituskykyä. Kristillinen ihmiskäsitys, jonka mukaan jokainen ihminen sellaisenaan on Jumalan rakkauden ja suunnitelmien kohde ja sellaisenaan myöskin kaikkea kunnioitusta, suojelua ja lähimmäisenrakkautta ansaitseva yksilö, on saatava terveyden- ja sairaanhoidon perusnäkemykseksi. Arvokas ei ole ainoastaan terve ja työkykyinen aktiivi-ihminen, vaan myös vielä syntymätön lapsi, työkyvytön tai päivätyönsä tehnyt vanhus.

- Ehkäisevän terveyskasvatuksen kehittäminen

Toinen suuri epäkohta on ehkäisevän terveyskasvatuksen jatkuvasti heikko asema. Jokaisen kansalaisen on varhaisesta lapsuusiästä opittava ymmärtämään, että hänen terveytensä ja kuntonsa riippuu myös hänen omista elämäntavoistaan. Tupakan ja alkoholin välttäminen, liikunnan harrastaminen sekä hyvät ja yksinkertaiset elämäntavat ovat hyvän terveyden välttämättömiä edellytyksiä. Terveydenhoidon ja terveiden elämäntapojen opetusta tulisi lisätä peruskoulussa ja muissa oppilaitoksissa.

- Pitkäaikaissairaiden hoito

Kolmas suuri epäkohta on pitkäaikaissairaiden hoito. Erityisesti kotihoitoa tulisi laajentaa. Kotihoidossa olevan potilaan omaisille on suoritettava kohtuullinen korvaus potilaan hyväksi tehdystä työstä. Samalla tulisi huolehtia sairaala- ja sairashoitopaikkojen riittävästä rakentamisesta nopeasti kasvavalle vanhusväestölle.

- Ns. omalääkärijärjestelmän perustaminen

Suurten, vajaakykyisyyttä aiheuttavien sairauksien hoito edellyttää pitkäjänteistä ponnistusta sekä terveydenhuollon työntekijöiden että potilaan taholta. Hoidon tärkein tavoite on potilaan kuntoutus. Tämän tavoitteen suurin este on ns. omalääkärin puute. Aikaisemmin perhe oli jopa vuosikymmenen saman lääkärin hoidossa. Tämän perhelääkärijärjestelmän asemesta pitäisi voida tarjota kansalaisille ns. omalääkäri, joka olisi pitkäjänteisesti vastuussa potilaansa terveydestä ja jonkun apuun potilas voisi aina turvautua - myös puhelimitse. Omalääkärijärjestelmää täydentäisi ns. omaterveydenhoitaja, joka antaisi jatkuvaa neuvontaa terveys- ja sairauskysymyksissä. Omalääkärijärjestelmän toteuttamisen tulisi tapahtua yhteistyössä terveyskeskusten ja yksityisten lääkärien kanssa.

Muita terveydenhuollon epäkohtia

  • Kuntoutuksen laiminlyönti
  • Lääkäripalvelujen riittämättömyys
  • Puutteellinen yhteistyö yksityispalvelujen kanssa. Tämä koskee ei vain yksityisten lääkäriasemia vaan myös yksityisten ja kansalaisjärjestöjen ylläpitämiä sairaaloita, vanhainkoteja ja päihdehoitokoteja. Myös yhteistyötä kristillisellä pohjalla tehtävän terveydenhuoltotyön kanssa on edistettävä.
  • Alkoholin käytön aiheuttamaa terveysvaaraa ei tunnusteta, minkä vuoksi raittiuskasvatus laiminlyödään
  • Terveydenhuoltotyöntekijöiden koulutusohjelmassa on ehkäisevän terveyskasvatuksen asemaa parannettava
  • Henkilökuntapula
  • Terveydenhuoltoalan työntekijöiden palkkauksen jälkeenjääneisyys
  • Heikko yhteistyö sosiaalihuollon kanssa
  • Valtionavun vähäisyys taloudellisissa vaikeuksissa olevien kuntien terveydenhuollon investoinneissa
  • Asenteiden virheellisyys. Ei nähdä, että yksilö on elintapojensa vuoksi viime kädessä itse vastuussa terveydestään.

SAIRAANHOITO

Perushoito

Sairaiden hoidon on ensisijaisesti tapahduttava avohoitona. Perushoidon antajana on ensisijaisesti terveyskeskus, jonka toimintaa erityisesti suurissa väestökeskuksissa täydentävät yksityiset palvelut. Terveyskeskuksen tehtäviin kuuluvat lääkärien ja terveydenhoitajien vastaanottotoiminta, kotisairaanhoito, kouluterveydenhuolto, työterveydenhuolto, hammashuolto, kuntoutus, erityisten riskiryhmien terveystarkastukset, yksinkertainen laboratorio- ja röntgentutkimustoiminta sekä sairaanhoito lieviä äkillisesti sairastuneita ja pitkäaikaissairaita varten.

Lääkärien vastaanottopalveluja on lisättävä niin, että jokaisen sairaan henkilön on mahdollista päästä lääkäriin kohtuullisen odotusajan puitteissa. Kuitenkin on potilaita ensisijaisesti ohjattava saamaan terveydenhuoltopalveluja terveyden- ja sairaanhoitajilta, jotka ovat tähän tehtävään saaneet erikoiskoulutusta.

Terveyskeskusverkoston tulee olla harvaanasutulla alueella sellainen etteivät lääkärissäkäyntimatkat tule kohtuuttoman pitkiksi.

On ymmärrettävä, että yksityiset palvelut eivät kilpaile julkisten kanssa, vaan täydentävät niitä. Yksityinen sektori pystyy tuottamaan kansalaisille vapaamman lääkärivalinnan. Koska eräät vaikeasti sairaat eivät voi jonottaa terveyskeskusten vastaanotoilla, on säilytettävä lääkärien velvollisuus heidän osaltaan tehdä kotikäyntejä.

Kouluterveydenhuollon on tapahduttava läheisessä yhteistyössä koulun kanssa, mieluimmin kouluissa sijaitsevissa vastaanottotiloissa. Kouluterveydenhuollon piiriin on saatava kaikki oppilaitokset.

Kouluissa on annettava ehkäisevää hammashuoltokasvatusta. Terveyskeskuksen hammashuolto on ulotettava käsittämään myös aikuiset, erityisesti kunnissa, joissa yksityisiä hammaslääkäripalveluksia ei ole saatavissa. Terveyskeskuksiin on perustettu osa-aika-virkoja, jotta tällä tavoin hammaslääkäreitä paremmin saataisiin maaseudulle ja aikuisväestön hammaslääkäripalvelujen saantia helpotettaisiin. Hammassairauksien vastustamiseksi on kiinnitettävä huomiota hampaiden fluoraukseen.

Potilaan kuntouttamisen on oltava kaiken hoidon johtavana tavoitteena. Kuntouttamistoimintaan on palkattava riittävä määrä lääkintävoimistelijoita ja kuntohoitajia. Kuntoutuksen alalla on pyrittävä läheiseen yhteistyöhön sosiaalisen kuntoutuksen kanssa. Yhteistyössä vammaishuollon kanssa on rakennettava työhön valmennus-, työkokeilu- ja suojatyöpaikkoja sekä vammaisille sopivia palvelutaloja.

Perhesuunnitteluneuvontaa on kehitettävä avioliittoa ja perhe-elämää tukevaksi. Sen lisäksi on myös sosiaaliturva- ja adoptioneuvontaa kehitettävä korvaamaan sosiaaliabortit. Sukupuolikasvatuksessa tulee panna erityistä painoa vastuullisuuden, uskollisuuden ja hellyyden sekä elämän suojelemisen opettamiseen.

Tukemalla avioliittoa, kotia ja perhettä terveyskeskuksessa torjutaan löyhien vastuuttomien sukupuolisuhteiden haittoja, jotka varsinkin äitien ja lasten osalta ovat suuret sekä onnellisen elämän että hyvän terveyden kannalta.

Mielenterveyden peruspalveluja on annettava terveyskeskuksissa, minkä vuoksi terveyskeskuksen lääkärien ja terveydenhoitajien kriisiterapiakoulutusta on tehostettava.

Alkoholistien ja muiden päihdepotilaiden hoito on sisällytettävä terveyskeskusten toimintaan, mikä on huomioitava terveyskeskusten henkilökunnan rakenteessa ja työpaikkakoulutuksessa.

"Omalääkäri" ja "omahoitaja"-systeemin puuttuminen heikentää nykyään sairaanhoidon tehokkuutta ja on omiaan luomaan turvattomuutta ja vieraantumisen tunnetta. Terveyden- ja sairaanhoitolaitoksista uhkaa näin muodostua byrokraattisia ja kasvottomia laitoksia, joissa potilaan psyykkiset tarpeet, sielunhoito sekä tärkeät ihmiskontaktit unohdetaan. Hoitavien lääkärien vaihtuminen liian usein johtaa helposti myös paperityön lisääntymiseen potilaalle varatun ajan kustannuksella, hoitosuunnitelman hidastumiseen ja kirjavuuteen sekä itse paranemistapahtumankin kannalta tärkeän potilaan ja lääkärin välisen keskustelu- ja informaatioyhteyden puutteellisuuteen. Potilas saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi ja turvattomaksi. Eräänä terveyden- ja sairaanhoidon lähitavoitteena onkin nähtävä tarpeettoman byrokratian karsiminen ja hoidon kehittäminen ihmisläheisempään suuntaan. "Omalääkäri"-systeemin järjestämiseksi on terveyskeskuksen luotava yhteistyöpuitteet yksityislääkärien kanssa. Potilaan tulee voida valita lääkäri, jonka kanssa syntyy luottamuksellinen potilas-lääkärikontakti.

Kotisairaanhoidon ja päihteiden käyttäjien hoidon tehostamiseksi on terveyskeskuksen toimittava läheisessä yhteydessä sosiaaliviranomaisten kanssa. Kuntalaisten terveys- ja sosiaalipalvelusten tarjontaa on pyrittävä yhdistämään jos mahdollista samaan rakennukseen yhteiseksi terveys- ja sosiaalikeskukseksi.

Terveyskeskuksen yhteydessä toimii sairaalaosasto äkillisesti sairastuneita ja pitkäaikaishoitoa tarvitsevia varten. Paikallisten tekijöiden sitä vaatiessa voi tämän yleislääkärijohtoisen sairaalaosaston yhteydessä olla erikoislääkärijohtoisia osastoja, vaikka erikoislääkärijohtoinen sairaanhoito pääsääntöisesti järjestetään keskus- ja aluesairaaloihin. Vastaavalla tavalla on tyydytettävä terveyskeskuksen laboratorio-röntgenpalvelujen tarve.

Sairaankuljetuksesta vastaa terveyskeskus yhteistyössä paloviranomaisten ja yksityisten sairaankuljetusliikkeiden kanssa.

Erikoishoito

Sairaanhoito maassamme on voittopuolisesti rakentunut korkeatasoisen sairaalahoidon varaan. Kansalaisten on opittava, että hyvä terveydenhuolto edellyttää ensisijaisesti hyvää perushoitoa, koska vain jatkuva yhteys "omalääkäriin" ja "omaan" terveydenhoitajaan luo edellytykset erilaisten elämän aikana esiintyvien sairauksien hoidolle sekä hyvälle terveydenhoidolle.

Sairauksien erikoishoito tarkoittaa erikoislääkärin antamaa sairaanhoitoa sairaalassa tai avohoitoa. Avohoito tapahtuu sairaaloiden poliklinikoilla tai yksityisvastaanotoilla. Erikoishoidon tulisi olla toissijainen, mikä merkitsee, että sairas henkilö ensiksi kääntyy yleislääkärin, mieluimmin "omalääkärinsä" puoleen, joka tarvittaessa lähettää hänet erikoislääkärin avohoitoon. Potilaalla tulee olla oikeus mennä suoraan erikoislääkärin vastaanotolle. Tällaisessa tapauksessa erikoislääkärin tulee olla työyhteydessä potilaan perushoitolääkärin kanssa, jos potilaalla on sellainen ja jos potilas siihen suostuu. Täten varmistuu suomalaiselle potilaalle tärkeä vapaa lääkärinvalinta. Erikoishoidon alueellinen keskus on erikoislääkärijohtoinen keskussairaala. Alueellinen erikoissairaanhoito on perustettavan maakuntaitsehallinnon toimialaan kuuluva. Maakunnan itsehallintoon on liitettävä myös tuberkuloosihuoltopiirit, mielisairaanhuoltopiirit, kehitysvammaishuolto, kuntoutuslaitokset sekä erilaiset alueneuvolat. Eräiden vaativien erikoishoitotoimien, kuten aivokirurgian ja sädehoidon järjestäminen edellyttää vieläkin suurempaa väestöpohjaa kuin nykyiset läänit. Eräät huippuspesialiteetit on keskitettävä koko maassa yliopistollisiin keskussairaaloihin.

Vaikka avohoitoa on pyrittävä edistämään on samalla kehitettävä sellaisten vaikeiden sairauksien hoitomahdollisuuksia, jotka erityisellä tavalla vaativat sairaalahoitoa. Esimerkkeinä voidaan mainita sydänvikaisten lasten leikkaushoito ja krooniset munuaispotilaat. Näiden vaikeimmin sairaiden ihmisten hoidon turvaamiseksi on sairaalalaitosta kehitettävä tasapuolisesti avohoidon ja ennaltaehkäisevän terveydenhuollon rinnalla.

Lääkehuolto

Lääkehuollossa on pyrittävä toimittamaan potilaille korkeatasoista lääkevalikoimaa. Lääketeollisuuden ja apteekkilaitoksen sosialisointiin on suhtauduttava torjuvasti, koska esimerkiksi Ruotsissa saatujen kokemusten mukaan tämä on vienyt palvelutason alentumiseen ja lääkkeiden hinnan nousuun. Lääkkeiden mainonnasta on luovuttava ja korvattava se kuluttajavalistuksella.

Potilaiden sielunhoito

Sairaalla ihmisellä on usein myös sielunhoidollisia ongelmia. Asennoituminen kärsimykseen, kuoleman kohtaamiseen, perheongelmat, omantunnonkysymykset yms. ovat potilaalle tärkeitä asioita, joissa pelkästään lääketieteellinen apu ei riitä. Useissa sairaanhoitolaitoksissa onkin sielunhoitopalvelu tyydyttävästi tai hyvin järjestetty. Sitä on kuitenkin kehitettävä edelleen. Myös terveydenhuoltohenkilökunnan koulutuksessa on syytä käsitellä näitäkin ongelmia ja kehittää yhteistyöasenteita. Sielunhoitopalveluiden tarjonta tulee kytkeä elimellisenä osana myös avohoitojärjestelmään.

Ehkäisevä terveydenhoito

Vain harva sairaus syntyy yksinomaan perinnöllisten aiheiden pohjalla. Useimmat sairaudet ovat ympäristöstä tulleiden tekijöiden aiheuttamia, joihin monesti liittyvät itsestämme tulevat vaikutteet. Näin ollen sairaus ei ole useimmiten kohtalo, johon pitää alistua, vaan se on vihollinen, jota vastaan usein voidaan menestyksellisesti taistella. Ehkäisevä terveydenhoito on toteutettava sekä yksilöön kohdistuvana terveyskasvatuksena että elinympäristöön kohdistuvana terveydellisten haittojen poistamisena.

Terveyskasvatus tapahtuu opetus- ja valistustyönä sekä henkilökohtaisena neuvontana. Ei vain koululaitos vaan myös radio ja TV on saatava voimakkaasti terveyskasvatusta palvelemaan. Lisäksi on terveyskeskusten harjoitettava omalla alueellaan määrätietoista valistustyötä. Neuvolatoimintaa, joka on maassamme aikaansaanut huomattavia tuloksia äitiys- ja lastenneuvonnan aloilla on laajennettava käsittämään muita kansanterveyden alueita kuten vanhukset ja päihteiden käyttäjät.

Terveyskasvatuksessa on henkilökohtaisen terveydenhoidon ja oikeiden ravintotottumusten ja liikunnanharrastuksen luomisen lisäksi kiinnitettävä erityistä huomiota tupakan ja alkoholinkäytön vaarallisuuteen. Alkoholinkäyttö on todettava maamme suurimmaksi terveyshaitaksi ja raittiuskasvatus on liitettävä terveyskeskuksen terveyskasvatusohjelmaan.

Moni sairaus on yksilön väärän elintavan seuraus. Psyykkisistä häiriöistä ovat usein itsemurhat ja masennustilat elämää kannattavan ja ohjaavan uskon puutteesta johtuvia. Elintapasairauksiin voidaan myös lukea ns. psykosomaattiset eli psyykkisistä tekijöistä johtuvat ruumiilliset sairaudet. Ne ovat syntyneet joko lapsuusiän tärkeiden henkilöiden, vanhempien ja opettajien rakkaudettomuudesta ja kasvatuksen laiminlyömisestä tai omista vääristä elintavoistamme Jumalan elämänlakien rikkomisina tai yhteiskunnassamme vallitsevista kilpailuun houkuttelevista asenteista.

Tärkeä vain terveyskasvatuksella muutettavissa oleva epäkohta on suomalaisten haluttomuus todellisen sairastumisen vuoksi käydä lääkärissä ja hoidattaa itsensä, mikä esimerkiksi tulehdustautien ja verenpainetaudin laiminlyömisenä on tärkeä työkyvyttömyyden ja kuoleman syy.

Ns. vapaa sukupuolimoraali on nimenomaan välillisten vaikutustensa kautta vakava terveysriski. Se ei vain aiheuta sukupuolitauteja ja abortteja. Vapaa sukupuolimoraali opettaa nuorta ihmistä tyydyttämään mielihyvätarpeensa "tässä ja nyt", mikä elämäntyyli jatkuu alkoholin ja huumeiden käyttönä. Avioliiton ristiriitoja aiheuttamalla se on syynä neuroosien, depressioiden ja itsemurhayritysten syntyyn. Vapaa sukupuolimoraali on täten huomattava sekä ruumiillisen että sielullisen terveyden vaara.

Elinympäristön vaikutus terveyteen on erittäin suuri erityisesti kun elinympäristön saaste käsittää myös sen henkisen ilmapiirin, jonka vaikutuksen alaisena kasvamme ja elämme. Fyysinen ympäristö sisältää runsaasti tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa edistävästi tai heikentävästi terveyteen. Heikentäviä tekijöitä ovat esimerkiksi puutteellinen ravinto, puutteellinen asunto, sopimaton vaatetus, elintarvikkeissa olevat tartuntatautien aiheuttajat, puutteellinen jätehuolto, teollisuuden ilmaan ja veteen päästämät myrkylliset aineet. Tästä syystä terveyslautakunnan alainen elinympäristömme valvonta on pidettävä ajan tasalla.

Terveyshuollon tehtävinä ovat työympäristön terveellisyys ja työntekijöiden sairaanhoito. Työpaikan terveellisyyttä heikentävät myrkyllisten kemikaalien käsittely, pöly, veto, haitalliset työasennot sekä huonot ihmissuhteet työpaikalla. Työterveyslääkärien tulee toimia myös työntekijöitä hoitavina lääkäreinä heidän "omalääkäreinään", kuten nykyisin yleensä on laita. Suurten ja keskisuurten työpaikkojen tulisi perustaa omia työterveysasemia, joiden toimintaa johtaa työsuojelutoimikunta. Pienten yritysten tulisi järjestää työterveyshuoltonsa joko kunnallisessa terveyskeskuksessa tai yksityisellä työterveysasemalla. Maatalouden työterveydenhuoltoa palvelee parhaiten kunnallinen terveyskeskus.

Varsinaisen ehkäisevän terveydenhoidon lisäksi on pyrittävä kehittämään elinympäristöä sellaisella yhteiskuntapolitiikalla, joka välillisesti vaikuttaa terveyteen. Tällaisia politiikan sektoreita ovat mm. asuntopolitiikka, tulopolitiikka, työvoimapolitiikka, sosiaalipolitiikka, yhteiskuntasuunnittelu, luonnonsuojelu, koulupolitiikka, liikennepolitiikka ja yhteinen kulttuuripolitiikka.

Hallinto

Nykyinen terveydenhuolto on myös kuntatasolla melkein täydellisesti lääkintöhallituksen ja terveys- ja sosiaaliministeriön johtama. Valtioneuvoston hyväksymä valtakunnallinen suunnitelma lähetetään kunnalle, joka antaa terveyslautakuntansa laatia kunnan suunnitelman, joka kunnanvaltuuston käsittelyn jälkeen lähetetään läänin sosiaali- ja terveysosastoon. Lääninhallituksen annettua lausuntonsa siirtyy suunnitelma lääkintöhallitukseen, jonka virkamiehet saattavat melko mielivaltaisesti tehdä muutoksia siihen ennen kuin se lähetetään takaisin noudatettavaksi.

Kunnan ja perustettavan maakuntaitsehallinnon on saatava suurempi ratkaisuvalta terveydenhuollon suunnittelussa ja toteuttamisessa keskushallinnon yleisluonteisten ohjeiden puitteissa. Kunnissa on terveyslautakunnan todellista suunnittelu- ja toimivaltaa lisättävä, mikä merkitsee vapautumista lääkintöhallituksen yksityiskohtiin kajoavasta holhouksesta.

Rahoitus

Terveydenhuollon kustannuksista on valtion suurimmaksi osaksi kustannettava investoinnit, jotta ne eivät kohtuuttomasti rasittaisi kuntia. Kansalaisjärjestöjen hoitokotien investointi- ja käyttökustannuksiin on annettava auliimmin valtionapua. Sairausvakuutusjärjestelmä on kehitettävä suorittamaan kunnille terveyskeskuksen käyttömenoista suurimman osan. Sairausvakuutuksen palautustaksat on pidettävä ajan tasalla myös siksi, että yksityissairaanhoito olisi kansalaisten saatavissa kohtuuhintaan. Hammashoito on pikaisesti saatettava sairausvakuutuksen piiriin. Päivärahan on oltava jokaisen kansalaisen kohdalla riittävän suuri taatakseen toimeentulon sairausaikana. Hoidon aikana toisinaan tapahtuvien vahinkojen varalta olisi luotava potilas-vakuutusjärjestelmä, jotta potilaalle maksettavan korvauksen suoritus tapahtuisi ilman potilasta rasittavaa oikeudenkäyntiä.

Henkilökunta

Kaikkien terveydenhuoltoalan ammattiryhmien koulutuksesta on huolehdittava sekä määrällisesti että laadullisesti. Erikoiskoulutusta on tuettava palkkauksen riittävällä porrastuksella.

Terveydenhuollon eri henkilökuntaryhmien toimenkuvia selvennettäessä tulisi tehtäviä siirtää vähemmin koulutusta saaneille. Terveyskeskuksissa toimiville terveydenhoitajille on annettava laajempi hoitovastuu sekä lapsista että aikuisväestöstä. Koko terveydenhuoltohenkilökunnalle on taattava omantunnon vapaus. Jos yhteiskunta asettaa velvotteita, joiden suorittaminen sotii työntekijän eettistä katsomusta, omaatuntoa ja ihmiskäsitystä vastaan, on työntekijällä oltava oikeus kieltäytyä näiden velvoitteiden suorittamisesta ilman ammatinharjoittamiseen tai virka-asemaan kohdistuvaa uhkaa.

Hoitohenkilökunnan palkkauksen yleinen jälkeenjääneisyys on korjattava. Palkkausta on käytettävä aluepoliittisena ja työvoimapoliittisena keinona erityisesti koulutetun, mutta ei aktiivi-työssä olevan sairaanhoitohenkilökunnan saamiseksi takaisin työhön.

Henkilökunnan mahdollisuuksia pysyä työssä ja palata työhön on tuettava erilaisilla yhteiskunnallisilla toimenpiteillä, esim. järjestämällä lapsille riittävästi päivähoitomahdollisuuksia ja perustamalla osapäivävirkoja.

Ohjelma hyväksytty puoluevaltuuskunnan kokouksessa 30.10.1976.