Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VAS/1020

Vasemmistoliitto

Sivistys ja elämänmakuinen opiskelu - kaikkien perusoikeus


  • Puolue: Vasemmistoliitto
  • Otsikko: Sivistys ja elämänmakuinen opiskelu - kaikkien perusoikeus
  • Vuosi: 2007
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Sivistys ja elämänmakuinen opiskelu - kaikkien perusoikeus

VASEMMISTOLIITON KOULUTUSPOLIITTINEN PERIAATEOHJELMA 2007

SISÄLLYS

Vasemmistoliiton koulutuspolitiikan teesit
Globalisaation haaste - kaikkien oikeus sivistykseen ja elämänlaajuiseen opiskeluun
Kouluttautumisen elämänlaajuinen kokonaisuus
Lähiyhteisöt ja -koulut - ihmisten yhteisen elämän paikat
Elinikäiseen ja elämänlaajuiseen oppimiseen
Koulutuksen arviointi koulutuksen tasa-arvoa palvelemaan
Perusopetus - kaikkien lasten yhtenäiskoulu turvattava
Lukion ja ammattikoulutuksen raja-aidat nurin
Ammattikorkeakouluja ja yliopistoja kehitettävä vaihtoehtoina
Aikuiskoulutus ja elämänlaajuinen oppiminen ihmisten arjeksi
Koulutuspolitiikan lähiajan keskeiset tavoitteet

VASEMMISTOLIITON KOULUTUSPOLITIIKAN TEESIT

Paikallisten yhteisöjen kulttuurinen voima käyttöön

On tuettava paikallisia yhteisöjä, kuten lähikouluja ja -kirjastoja, sivistyksen ja koulutuksen tuottajina. Erityisesti on suosittava alueellisesti ja sosiaalisesti heikoimpien alueiden kouluja. Hallinnonalojen ja kuntien väliset rajat on ylitettävä. Lähikoulujen ja lähikirjastojen kattava verkosto on säilytettävä ja niitä on kehitettävä alueellisen sivistys- politiikan monitoimisina yksikköinä.

Tasa-arvon ja oppimisen edistämispolitiikkaan

On siirryttävä koulupolitiikasta elämänmittaisen oppimisen edistämispolitiikkaan. Koulutuksen arvioinnin ensisijainen tehtävän tulee olla sosiaalisen, alueellisen ja sukupuolien välisen tasa-arvon edistäminen. Opiskelun maksuttomuus ja julkisen vallan päävastuu koulutuksessa on säilytettävä. Oppilaitoksia tulee kehittää työyhteisöinä, joissa kaikilla työntekijöillä ja opiskelijoilla on riittävästi aikaa niin työn tavoitteiden asettamiseen, työn suunnitteluun ja kehittämiseen kuin mies- ja naisnäkökulman erilaisuuden huomioimiseen.

Peruskoulu - kaikkien lasten koulu

Oppilaan oikeus lähikouluun on ehdoton. Yhtenäisen perusopetuksen voimavarat on turvattava, jotta kunnilla on edellytykset järjestää koulutus parhaaksi katsomallaan tavalla lasten ja nuorten oppimisen ja kehityksen tukemiseksi. Aamu- ja iltapäivähoito tulee järjestää kaikille sitä tarvitseville koululaisille. Koulua on kehitettävä myös erityisopetuksen osalta yhtenäiskouluna. Koulun on kyettävä vastaamaan lasten erilaisuuteen ja ottamaan huomioon myös maahanmuuttajalasten tarpeet. Taito- ja taide aineiden asema tietoaineiden rinnalla on määritettävä uudelleen. Peruskoulu on myös demokratian koulu.

Kohti 12 -vuotista perusopintojärjestelmää

Tavoitteena on taata kaikille vähintään kolmivuotinen nuorisoasteen maksuton perustutkinto, joka takaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden. Toisen asteen koulutusmuotojen välisiä raja-aitoja tulee purkaa ja mahdollistaa opintokokonaisuuksien joustavaa yhdistelemistä. Sekä ammatillisia tutkintoja että ylioppilastutkintoja tulee kehittää vastaamaan tulevaisuuden tarpeita. Samalla on myös panostettava lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen parhaat puolet yhdistäviin tutkintoihin. Toisen asteen tutkintojen yhtäläisen jatko-opintokelpoisuuden varmistamiseksi tulee toiselle asteelle kehittää yhteinen tutkintolautakunta.

Nykyistä lukiota ja ammatillista toisen asteen koulutusta on kehitettävä kohti uutta yhtenäistä nuorisoasteen koulumuotoa. Alueellista oppilaitosyhteistyötä edistetään koulutustarjonnan monipuolistamiseksi. Oppilaille luodaan joustavat mahdollisuudet yhdistää alueen lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten opetusta. Ammatillisten tutkintojen määrää vähennetään ja kehitetään ammatillisia ylioppilastutkintoja. Oppisopimuskoulutusta vahvistetaan erityisesti niiden nuorten osalta, jotka haluavat peruskoulun jälkeen suoraan työelämään. Työssä oppimisen ehtoja parannetaan.

Ammattikorkeakouluja ja yliopistoja kehitettävä vaihtoehtoina

Korkea-asteen tutkinnon suorittavien osuus ikäluokasta nostetaan 65 prosenttiin. Maan yliopisto- ja korkeakoulu- verkko on säilytettävä alueellisesti ja tieteenaloittaisesti kattavana. Tiede- ja ammattikorkeakoulujen työnjako selkeytetään niin, että ne suuntautuvat omille aloilleen ja toisistaan selkeästi eroaviin tutkintoihin. Yliopistojen autonomia suhteessa valtioon ja yksityisiin yrityksiin takaa parhaat edellytykset luovalle ja kriittiselle opetukselle, tutkimukselle ja opiskelulle. Autonomia edellyttää yliopistojen perusresurssien turvaamista valtion budjetissa. Yliopisto-opintojen viiden vuoden kattoratkaisua pitää joustavoittaa. Yliopistojen perusrahoitusta ja Suomen Akatemian rahoitusosuutta on kasvatettava.

Opintotuki opintopalkaksi

Opintotuesta on muodostettava yhtenäinen opintopalkka, joka mahdollistaa sekä nuorten että aikuisten opiskelun. Opintotorahan osuutta opintotuesta on lisättävä ja opintotukea on kehitettävä perustoimeentulon turvaavaksi etuudeksi. Opintorahaa on korotettava vastaamaan nykyisiä elinkustannuksia. Opiskelijoiden asumisen tukijärjestelmät on yhtenäistettävä. Korkeakouluopiskelijoiden tukikuukauden kattoa on joustavoitettava opintojen loppuunsaattamisen mahdollistamiseksi nykyistä paremmin. Omaehtoisen aikuiskoulutuksen tukeen on kehitettävä yhtenäinen ja selkeä tukijärjestelmä. Koulutusvakuutus on toteutettava loppuun asti.

Aikuiskoulutusta tarvitseville

Aikuiskoulutusta on tarjottava ennen muuta niille, joilla on matala koulutustaso. Työehtosopimusten osaksi on kirjattava suunnitelma työntekijän koulutustason nostamisesta. Työn ja opiskelun sujuva vuorottelu on tehtävä mahdolliseksi nojautumalla opintopalkkaan. Ammatillinen, tutkintotavoitteinen koulutus keskitetään kokonaan opetusministeriön toimialalle. Työvoimakoulutus suunnataan koulutuksellisten kapeikkojen poistamiseen ja pitkäaikaistyöttömien koulutukseen. Väestön ikääntymiseen on varauduttava ajoissa myös elinikäisen oppimisen politiikan raamiratkaisuilla. Kansansivistystyö viritetään uudelleen nyky-yhteiskunnan kansalaistoiminnan keskiöön.

Koulutus säilytettävä maksuttomana

Koulutuksen maksuttomuus on keskeisin tekijä Suomen tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän säilyttämisessä. EU- ja Eta-maiden ulkopuolisille opiskelijoille ei tule asettaa lukukausimaksuja. Koulutuksen ja tutkintojen on säilyttävä maksuttomana kaikille ja kaikilla koulutuksen tasoilla.

GLOBALISAATION HAASTE - KAIKKIEN OIKEUS SIVISTYKSEEN JA ELÄMÄNLAAJUISEEN OPISKELUUN

Demokraattisen yhteiskuntakehityksen syventäminen ja vahvistaminen kaikkialla maailmassa, kaikissa kansakunnissa on vasemmiston ja kansanliikkeiden keskeinen tavoite. Globaali rahatalous on kuitenkin irroittautunut kansantalouksista ja velvoitteista kansalaisia kohtaan. Tämä muodostaa kasvavan uhan kansalliselta pohjalta toimineelle demokratialle. Markkinatalous on saanut jälleen sivistymättömän, rujouttavan kapitalismin piirteitä. Tasa-arvoisuus ja sosiaalinen luottamus ovat kuitenkin markkinataloudenkin kehityksen ehtoja. Haasteena on ihmisen mittaisen ihmiskunnan talouden synnyttäminen, ei kansantalouksien tuhoaminen.

Demokraattisen ajattelu- ja toimintatavan kehittämisessä on olennaista vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Tätä tavoitetta voidaan edistää paikallisten ja alueellisten yhteisöjen sekä kansallisvaltioiden kautta, mutta tämä ei enää riitä. Tarvitaan myös kansallisvaltioita laajempaa kansanvaltaa, jotta ylikansallisen pääoman liikkeet saadaan demokraattiseen ohjaukseen ja hallintaan ja jotta estetään kansalaisten sosiaalisten, sivistyksellisten ja koulutuksellisten oikeuksien polkeminen. Tavoitteena on ihmiskunnan taloudellisten, sosiaalisten, kulttuuristen ja luontoperäisten varantojen saattaminen yhteisen ohjauksen piiriin. Euroopan Unionia ja Yhdistyneitä Kansakuntia on kehittävä tällaisen demokratian välineiksi. Kansalaisoikeuksien vahvistaminen on tie ihmisoikeuksien turvaamisessa.

Rauha on sivistyksen välttämätön ehto. Sota ei ole perusteltavissa sivistyksellisesti ja oppimisella mutta rauha on. Sivistys ja kansanvaltaiset oikeudet edellyttävät toisiaan. Tavoitteena on täysivaltainen kansalaisuus, jonka ytimessä on kasvatus rauhaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Jokainen ihmisten yhteiskunta on historiansa myötä rakentanut sivistyksensä. Vieraiden sivilisaatioiden ymmärtäminen edellyttää nöyryyttä, suvaitsevaisuutta ja kulttuurista alistumattomuutta pelkkien taloudellisten tai poliittisten voitonpyyteiden edessä.

Sivistyksen ja koulutuksen tehtävänä on luoda todellisuutta, jossa tieteelliset, poliittiset, taloudelliset, moraaliset ja esteettiset kysymykset tulevat kaikkien ihmisten ulottuville ja ratkaistaviksi. Omakohtaisen kehittymisen elinikäinen oikeus luo mahdollisuudet sivistävään ymmärrykseen, arvokkaaseen työhön, käytännölliseen humanismiin ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen.

Suomalainen koulutuspolitiikka on nojannut kaikkien kansalaisten korkeatasoiseen maksuttomaan koulutukseen, jonka varassa on järjestelmällisesti pyritty koulutuksellisen tasa-arvon vahvistamiseen. Tämä tie on ollut menestyksellinen. Tätä tietä on edelleen kuljettava päättäväisesti eteenpäin.

Kulttuuri- ja koulutuspolitiikan keinoin on kehitettävä käytäntöjä, jotka avaavat nykyistä olennaisesti suuremmalle osalle ihmisiä pääsyn osalliseksi korkeatasoisista koulutus- ja kulttuuripalveluista. Näillä palveluilla on myös merkittävä työllisyysvaikutus. Suomesta on mahdollista tehdä entistäkin merkittävämpi kansainvälinen vaikuttaja maailman mitassa niin koulutus-, sivistys- kuin kulttuuripalvelujenkin tuottajana.

KOULUTTAUTUMISEN ELÄMÄNLAAJUINEN KOKONAISUUS

Itse kunkin kouluttautuminen on elämänlaajuinen ja elämänpituinen hanke. Tätä hanketta tukee ja toteuttaa julkinen maksuton koulutus. Suomessa se muodostuu päiväkodista, esikoulusta, peruskoulusta, nuorisoasteen koulutuksesta, korkeakoulutuksesta ja aikuiskoulutuksesta.

Jo hyväksyttynä tavoitteena on, että kaikki hankkivat vähintään peruskoulu- ja ylioppilas- ja/tai ammattitutkinnon. Suomeen onkin muodostunut esikoulun jälkeen 12-vuotinen perusopintojärjestelmä. Korkeakoulutuksessa yliopistojen, taide- ja sektorikorkeakoulujen rinnalle on 1990 -luvulla kehitetty ammattikorkeakoulut. Aikuiskoulutuksesta on muodostunut yhä keskeisempi koulutuksen tehtäväkenttä työn ja koulutuksen liittoutuessa yhdeksi kokonaisuudeksi. Lisäksi maahanmuuttajien ammatillinen ja yleissivistävä koulutus on laajeneva tehtäväalue.

Koulutusta ja oppimista on tarkasteltava ihmiselämän kattavana kokonaisuutena. Koulutuksen määrälliseen kehitykseen vaikuttaa ratkaisevasti neljä tekijää: väestön ikärakenteen muutokset, koulutukselle asetettu tavoitetaso, koulutuksen tehtävien laajuuden määrittely ja maahanmuuttopolitiikka.

Vasemmistoliitto katsoo, että koulutusta ei voida enää hallinnoida ovien, porttien ja seinien sisällä tapahtuvana muusta elämästä eristyneenä toimintana. Opiskelu ja sivistyminen on keskeinen osa kaikkea yhteiskunnallista toimintaa, myös keskeinen osa työtä. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus iästä, ammatista, työ- tai asuinpaikasta, työssä ollen tai työttömänä osallistua koulutukseen ja opiskella.

Työ ja koulutus eivät ole vaihtoehtoja. Ne ovat kokonaisuus. Työn vaihtoehtona ei tulisi olla työttömyys vaan kouluttautuminen. Työttömille olisi sallittava opiskelu. Suomella on tähän koulutukselliset resurssit. Kysymys on vain siitä kuinka nämä resurssit organisoidaan osaksi ihmisten jokapäiväistä elämää.

LÄHIYHTEISÖT JA -KOULUT - IHMISTEN YHTEISEN ELÄMÄN PAIKAT

Yhteiskunnan keskeinen tehtävä on luoda paikallisen toiminnan edellytyksiä. Näitä yhteisöllisyyden ja samalla yksilön kehityksen ja toiminnan tärkeitä paikkoja on runsaasti: kodit, päiväkodit, koulut, kirjastot, työpaikat, urheilukentät, liikuntahallit, museot, teatterit, näyttelytilat ja konserttisalit, torit, puistot ja retkeilyalueet. Ne on rakennettu lähelle ihmisiä ja heidän arkeaan.

Koulutuksen, sivistyksen ja kasvatuksen kannalta näistä tärkeimpiä ovat lähikoulut, päiväkodit ja kirjastot. Ikäluokkakehitykseen ja taloudelliseen tehokkuuslaskentaan vedoten näitä palveluja ollaan nyt keskittämässä niin kaupungeissa kuin haja-asutusalueilla lähiyhteisöjen ulkopuolelle, matkojen päähän. Tämä uhkaa hävittää sen yhteisöllisyyteen perustuvan sivistyksen, jonka varassa Suomi on rakentanut sosiaalisesti ja kulttuurisesti vauraan ja menestyvän yhtenäisen kansakuntansa. Maamme tulevaisuuden kannalta lähikoulujen lakkauttamisaalto on lyhytnäköistä. Maallemme on välttämätöntä huolehtia tulevien kansalaistemme kunnollisesta perusopetuksesta. Lähikouluista tulee kehittää monitoimisia tietoyhteiskunnan toimintayksiköitä, yhteisöllisyyden ja oppimisen paikkoja.

Lähtökohtana on turvata lähikoulujen verkosto. Tärkeää on huolehtia sekä kuntien että valtion tasolla alueellisesta tasa-arvosta kehitettäessä perusopetuksen, lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten sekä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen verkkoa. Kuntarakenneuudistuksesta päätettäessä ihmisten hyvinvointi-, koulutus- ja sivistyspalvelut on turvattava alueellisesti kansakunnan kaikille asukkaille. Koulutus on otettava keskeiseksi tekijäksi maakunnallisiin "oppivan alueen" -ohjelmiin.

Kulttuuri-identiteetti sisältää aina paikallista ja alueellista omaehtoisuutta, sellaista myönteistä itsenäisyyttä, jota ei rakenneta muiden kustannuksella. Ihmisen on oltava henkisesti itsenäinen, jotta hän voi olla myönteisessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikki on pidettävä mukana kyydissä. Kansan sosiaalinen yhteisyys vahvistuu ja muotoutuu lähiyhteisöissään. Jotta syrjäytyminen ei periytyisi, on tuettava heikoimmista lähtökohdista ponnistavia yksiköitä ja alueita positiivisen diskriminaation keinoin.

Koulutuksen keskittäminen ja massatuotanto ei ole välttämättä kustannustehokasta. Päiväkoteja, kouluja, nuorisotaloja ja kirjastoja on tuettava toimimaan paikallisesti yli hallinto- ja kuntarajojen. Kansalaisopistoja ja vapaata sivistystyötä on korostettava omine kansalaisyhteiskunnallisine arvoineen. Työelämän, koulutuksen ja oppimisen välisiä muureja on madallettava apuna mm. työpajat, osuuskunnat ja kansalaisjärjestöt. Työllistymisen, työelämän, sosiaalitoimen ja koulutuksen toimivuuskysymyksiä on pyrittävä ratkaisemaan lujittamalla kolmannen sektorin mahdollisuuksia ja luomalla perustulojärjestelmä.

Toimivan lähi- ja kyläkouluverkoston säilyttämisessä on kyse koulutuksellisen tasa-arvon, suomalaisten koulutussaavutusten, alueellisen elinkelpoisuuden julkisen palvelutarjonnan ja kansakunnan yhteisen sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman turvaamisesta koko maan piirissä.

Kysymys on myös lähitiedon ja -taidon tuottamiseen tarvittavien tilojen ja resurssien kehittämisestä osaksi lähiö- ja kylätoimintaa. Lähitietopisteissä tulee olla kirjasto- ja mediapalveluja, mikäli niitä ei muuten ole saatavilla.

ELINIKÄISEEN JA ELÄMÄNLAAJUISEEN OPPIMISEEN

Teollisuusyhteiskunnassa oppimista alettiin järjestelmällistää ja se irrotettiin omiin laitoksiinsa, kouluihin irti arjen elämästä ja työn opetuksista. Kysymykset hyvästä elämästä, oikeasta ja väärästä, todesta ja valheesta, kauniista ja rumasta siirrettiin 1860-luvulta lähtien osaksi kansakoulujen opetustyötä. 1920-luvun alussa säädettiin maahan oppivelvollisuus ja toisen maailmansodan jälkeisessä hyvinvointivaltion suuressa valistusprojektissa koulusta tehtiin kaikille avoin tie elämään ja työhön. Koulun sivistystyö rakensi kansakuntamme kulttuurista ja sosiaalista pääomaa; uskoa ja luottamusta jokaisen ihmisen kehitysmahdollisuuksiin sekä sosiaaliseen ja alueelliseen tasa-arvoon. Suuren kansansivistysprojektin huipentumana perustettiin maahan 1960- ja 70-luvuilla yhdeksänvuotinen yhtenäiskoulu ja käynnistettiin keskiasteen ja korkeakoulutuksen laajennustyö.

Niin peruskoulun kuin muunkin koulutuksen alueellinen ja sosiaalinen tasa-arvoistaminen toteutettiin vasemmiston ja maalaisliiton yhteistyöllä. Maan konservatiiviset voimat kamppailivat sekä tuolloin että myöhemmin koulutuksen tasa-arvoistamista vastaan. Vasta viime vuosien vertailevat tutkimukset eri maiden koulutusjärjestelmien saavutuksista nostivat suomalaisen yhtenäiskoulun ja tasa-arvon koulutuspolitiikan maailman kunnioituksen kohteeksi ja pakottivat lähes kaikki piirit Suomessakin myöntämään yhtenäisen koulutuksen arvon. Suomalaisesta koulusta tahdotaan nyt ottaa oppia ympäri maailmaa.

Ajan muutokset ovat nopeita. On aika astua vanhaa koulutuspolitiikkaa laveammalle. Koulutuspolitiikassa koulu on edelleen keskeisin ja järjestelmällisin oppimisen paikka, mutta oppiminen ei rajoitu yksinomaan koulun seinien sisään. Ei ole kysymys vain koulutuksesta, opetussuunnitelmista ja opettamisesta, vaan myös laajemmin oppimisesta ja osaamisesta sekä toimista näiden edistämiseen. Tasa-arvoinen oikeus oppimiseen tuottaa sosiaalista tasa-arvoa ja hyvinvointia. Se merkitsee kaikkien mahdollisuutta oppimiseen koko elämänkaarensa aikana niin kouluissa kuin niiden ulkopuolella. Elinikäisen oppimisen yhteiskunnassa oppiminen on myös elämänlaajuista. Ihmisten on voitava oppia paitsi kouluissa myös työpaikoilla ja kaduilla, kirjastoissa, museoissa ja teattereissa, urheilujärjestöissä, kahviloissa, toreilla ja puistoissa. Oppimisen aikaa ja paikkaa on tarkasteltava elämän kokonaisuuden kannalta. Myös lisääntyvää vapaata luovaa aikaa ja oppivaa joutilaisuutta tarvitaan niin kouluissa, kaduilla kuin työpaikoilla.

Jokaisen työntekijän on voitava olla ylpeä ammattitaidostaan ja syventää sitä. Myös työelämästä on tehtävä aluetta, jossa työssäoppiminen ja työn jatkuva kehittäminen mahdollistuu. Ei ole kenenkään etu, että työntekijöiden piilevät äänettömät ammattitaidot jätetään käyttämättä. Työn kiristämisen ja huonontamisen historia on pysäytettävä ja luotava työntekijöille mahdollisuudet osallistua työpaikkojensa kulttuurin ja toiminnan kehittämiseen. Työelämästä on tehtävä oppimisen paikka.

Työn ja oppimisen rajan purkautuminen tulee näkyä myös hallinnossa. Aikuiskoulutuksessa painopisteen tulisi siirtyä täydennyskoulutukseen suuntautuvasta lyhytkurssimuotoisesta kouluttautumisesta tutkintoperustaiseen, koulutuksen tason nostoon tähtäävään koulutukseen. Tästä seuraa, että opetus- ja työministeriön päällekkäiset toiminnot on sovitettava yhteen.

Hyvän elämän edellytys on riittävä toimeentulon turva. Vasemmistoliiton sivistyspolitiikka on ihmisen kasvun ja kehityksen, tietojen ja taitojen jatkuvan kehittämisen ja uudistamisen politiikkaa. Kaiken oppimisen tulee mahdollistaa henkilökohtainen kasvu ja ihmisyyden voimistaminen. Tähän on perusopetuksen, myöhemmän opiskelun, kulttuurin, tieteen, kirjaston, liikunnan sekä vapaan kansalaistoiminnan luotava mahdollisuudet. Niiden merkitys yhteiskunnassa on ratkaisevassa asemassa todellisen sivistysvaltion rakennustyössä. Tällaiselle kansakuntaa ja ihmistä vahvistavalle toiminnalle on muodostettava myös riittävät opintososiaaliset toimeentulon edellytykset koko ihmisen elämänkaarelle. Perusturvan rinnalle on kehitettävä opintotuen- ja työttömyysvakuutuksen yhdistävä koulutusvakuutus. Työn vaihtoehto on opiskelu, ei työttömyys.

Elämänikäisen ja -laajuisen oppimisen päämääränä on hyvä elämä, henkinen vahvuus ja kestävä kehitys. Hyvässä elämässä käytännöllinen sivistys ja persoonallinen kasvu ovat tärkeimpiä tavoitteita. Tavoitteeksi onkin asetettava opintojärjestelmä, joka on avoin kaikille iästä, sukupuolesta, työpaikasta, asuinpaikasta tai elämän tilanteesta riippumatta. Tätä varten kehitetään koulutusvakuutusjärjestelmä. Opetus- ja työministeriön työnjako määritetään uudelleen.

KOULUTUKSEN ARVIOINTI KOULUTUKSEN TASA-ARVOA PALVELEMAAN

Suomessa on 1990-luvulta lähtien yhä voimakkaammin vaadittu kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisuuden nimissä koulutukselta tuloksellisuutta ja kustannustehokkuutta. Koulutuksen arvioinnista on tulossa yhä keskeisempi osa koulutuspolitiikan arsenaalia. Uusimmat koululait vannovat arvioinnin nimeen. Maahamme on rakennettu mittavaa koulutuksen arvioinnin verkostoa, joka pitää sisällään Korkeakoulujen arviointineuvoston, Koulutuksen arviointineuvoston ja Opetushallituksen. Niitä ollaan lähiaikoina liittämässä yhtenäisempään kuosiin. Myös yliopistojen tuloksellisuutta ja tehokkuutta on alettu mitata yhä tarkemmin seuloin ja samalla tähdätty opiskeluaikojen lyhentämiseen ja valinnanvapauden kaventamiseen.

Arvioinnilla on oikeutuksensa ja sitä on kaikissa oppilaitoksissa tehty iät ja ajat, mutta se ei saa uusliberalismin oppien mukaisesti toimiessaan vaarantaa suomalaisen perinteen mukaista koulutuksellista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Oppimisen arvioinnin keskeisenä kansallisena ytimenä on jatkossakin säilytettävä alueellisen, sosiaalisen ja sukupuolten sekä eri etnisten taustojen omaavien ihmisten tasa-arvo.

Ihmisten oppimisen koulutuksen pitkäaikaiset saavutukset eivät saa pelkistyä lyhytaikaista kustannustehokkuutta mittaavien indikaattorien taloudelliselle logiikalle. Arviointitoiminta on aina arvottavaa. Suunnitteilla olevan arviointikoneiston on kyettävä riippumattomuuteen, joka ponnistaa vahvasti inhimillisistä, kulttuurisista ja koulutuksellisen tasa-arvon arvoperusteista eikä mittaa vain koulutus- ja sivistysjärjestelmämme suppeaa taloudellista tehokkuutta. Arviointiajattelun myötä koulutuksen hallintoon on leviämässä kokonaan uusi toimintakulttuuri, jossa keskeisiä iskusanoja ovat visiot, strategiat, prosessit, laadunvalvonta ja arviointi. Tulokset ilmaistaan määrällisinä indekseinä. Vaarana on että koulutuksen hallinnoinnissa menetetään kokonaan tuntuma oppilaisiin, opettajiin ja heidän oppimisarkensa tilanteisiin. Osallisuus koulun ja koulutoimen kehittämiseen on säilytettävissä vain, jos sekä opettajat että oppilaat ovat mukana rakentamassa työnsä ja oppimisensa edellytyksiä ja ehtoja.

Oppimisen yhtäläiset mahdollisuudet ovat vasta lähtökohta. Oppimisen edistämisen tulokset arvioidaan viime kädessä sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kasvuna - suomalaisten sosiaalisena luottamuksena ja kulttuurisena moninaisuutena. Keskeisinä arviointikohteina tulee olla oppiminen, ehjä itsetunto, oppimaan oppiminen ja motivoituminen. Arviointimittareiden pitää olla osaamisen lisäksi sekä tyytyväisyyttä että ristiriitoja mittaavia. Myös jatko-opiskeluhalukkuutta ja opiskelijoiden omia käsityksiä mahdollisuuksistaan on syytä tutkia.

Arvioinnin tulokset kertovat tosiasiassa ensisijaisesti opetuksen ja oppimisen sosiaalisista ja alueellisista eroista. Nuo erot voidaan kyllä tehdä läpinäkyviksi ja julkisiksi, mutta ne tulee suhteuttaa opiskelijoiden eroaviin lähtökohtiin ja pyrkimyksiin. Arvioinneilla ei voida mekaanisesti hakea laadultaan "hyviä" ja "huonoja" kouluja, koska koulujen toimintaedellytykset ja lähtökohdat vaihtelevat ja koulujen tulokset tulisi aina suhteuttaa niiden toimintaedellytyksiin.

Voimavaroja kohdennettaessa on pyrittävä ensisijaisesti vaikuttamaan tasa-arvon ja oppimisen puutteisiin. Koulutuspolitiikka tukee yhteiskunnan ja sen henkisten voimavarojen kehittymistä, vähentää eri väestönosien eriarvoisia koulutusmahdollisuuksia ja sen avulla voidaan tukea naisten suuntautumista miesenemmistöisiin ammatteihin ja päinvastoin. On koulutuksen arvioinnin tehtävä antaa tästä suuntaviittoja, joiden pohjalta on vedettävä jatkotoimien johtopäätökset.

Suomessa on estettävä sen kaltaisen koulutuspolitiikan toteutuminen, joka jakaa maan koulut eriarvoisiksi kouluiksi. On toimittava kaikin keinoin syrjäytymisen uhan vähentämiseksi. Tämä edellyttää merkittäviä lisäpanostuksia mm. syrjäytymisuhan alla olevien oppilaiden opetukseen ja maahanmuuttajakoulutukseen. Nyt tarvitaan yhä vankemmin positiivista diskriminaatiota, jossa erityistä huomiota ja rahoitusta suunnataan niille, joilla on erityisiä vaikeuksia saavuttaa koulutuksen kautta täysivaltainen kansalaisuus niin työmarkkinoilla kuin kulttuurin ja osallistumisen kentillä.

Koulutusmahdollisuuksien on Suomessa jatkossakin oltava tasa-arvoisia eri alueilla ja sosiaalisesta asemasta, sukupuolesta ja etnisestä taustasta riippumatta. Tähän on vielä pitkä tie kuljettavana eikä nykyinen tien suunta vaikuta oikealta. Arvioinnin avulla voidaan todentaa kehityksen suuntaa ja osoittaa keinoja eriarvoistumisen katkaisemiseen. Tasa-arvoa edistetään esimerkiksi perus- ja toisella asteella pienentämällä luokkakokoja, nostamalla oppilaanohjauksen resurssit valinnaisuuden vaatimalle tasolla, mahdollistamalla riittävä tukiopetus ja avustava henkilökunta sekä tukemalla kymppiluokkien ja ns. pajakoulujen toimintaa.

Korkeakoulutuksen kohdalla pyrkimykset huippujen ja suurten yksikköjen suosimiseen sekä opiskelun maksullistamiseen uhkaavat romuttaa tasa-arvoisen korkeakoulutuksen rakenteita. Koulunsa keskeyttäneille tulee tarjota "toinen mahdollisuus" hankkia koulutustutkinto. Työmarkkinoiden reunoille ajautuneiden aikuisten moninkertaisen koulutuskierteen katkaiseminen erityisesti työllisyyskoulutuksessa on tärkeää. Aikuiselle opiskelijalle on annettava kaikissa koulutusvalinnoissaan aito oikeus päättää omista opinnoistaan. Opiskelua ei tule alistaa vain työmarkkinoiden ja talouselämän tarpeille, sillä ihmisen elämää ja kasvua tapahtuu yhä laajemmin myös työmarkkinoiden ulkopuolella.

Koulutuksen ja oppimisen arvioinnin keskeisenä kansallisena ytimenä on säilytettävä alueellisen, sosiaalisen ja sukupuolten sekä eri etnisten taustojen omaavien ihmisten tasa-arvo. Osallisuus koulutoimen kehittämiseen syntyy vain opettajien ja opiskelijoiden mahdollisuudesta olla mukana oman työnsä hallinnoinnissa.

PERUSOPETUS - KAIKKIEN LASTEN YHTENÄISKOULU TURVATTAVA

Peruskoulu on koulutusjärjestelmämme keskeisin osa. Peruskoulu ei kuitenkaan ole vielä valmis. Kunnon peruskoulu lähellä kotia on jokaisen perheen, lapsen ja nuoren perusoikeus. Siksi kaikille koululaisille on taattava asuinympäristöstä riippumatta tasokas opetus, turvallinen koulumatka sekä korkealaatuinen ja kannustava oppimisympäristö esiopetuksesta aina lisäopetukseen saakka.

Lapsen taidot kehittyvät parhaiten vuorovaikutuksellisissa ihmissuhteissa. Tästä syystä lapsella on oltava oikeus ennen kouluikää tapahtuvaan, kasvua ja tasa-arvoista oppimista edistävään päivähoitoon ja esiopetukseen. Erityistä tukea tarvitsevien lasten varhaiskasvatus tulee järjestää siten, että päivähoito ja esiopetus pystyisivät hyvissä ajoin ennen koulunkäynnin alkua vähentämään tulevia oppimis- tai sopeutumisvaikeuksia. Koulun kerhotoimintaa tulee lisätä ja kohdistaa sitä syrjäytymisen ehkäisyyn koulu-, nuoriso- ja sosiaalitoimen yhteistyöllä.

Perusopetuksen toiminta ja kehittämisresurssit on turvattava julkisen vallan toimin. Kun kuntien kasvanut toimivalta näyttää johtavan suuriin alueellisiin eroihin, on palattava korvamerkittyihin perusopetuksen valtionosuuksiin. Kansalaisten perusoikeuksien toteutuminen edellyttää, että koulutuspolitiikassa on edelleen myös selvät valtakunnalliset kehittämislinjat.

Koulutuspolitiikassa on Suomessa siirrytty vaiheeseen, jossa koulujen keskinäinen kilpailu ja erikoistuminen jakavat maan yhtenäiskoulua toisistaan poikkeaviin lohkoihin. Moniin erikoiskouluihin ja -luokkiin suoritetaan selvää karsintaa ja yhä useammat korkeammista yhteiskuntaluokista tulevat oppilaat valitsevat maineeltaan parempia kouluja lähikouluaan kauempaa. Koulujen sisällä taas näyttävät olevan yleistymässä sellaiset toimenpiteet, joiden avulla oppilaita jaotellaan tasokurssimaisesti oppilasryhmiin. Tämä uusliberalistinen koulutuspolitiikka on erityinen uhka koulutuksellisen tasa-arvon toteutumiselle. Se myös edistää syrjäytymistä ja pirstoaa kansallista yhtenäisyyttä. Tällainen kehitys on katkaistava ja julkisen vallan toimin taattava kaikille asuinalueesta, varallisuudesta ja syntyperästä riippumatta oikeus hyvään oppivelvollisuuskouluun. Peruskoulun tulee - paitsi tunnistaa erikoisohjausta ja tukea tarvitsevat - huomioida myös erilaiset tavat oppia. Lähikoulun tuleekin olla riittävän hyvä vaihtoehto kaikille.

Lahjakkaiden oppilaiden erikoisluokkien lisääntyminen ei saa johtaa yhtenäiskoulun hajoamiseen ja lohkoutumiseen paremman väen ja huonomman väen opinahjoiksi. Resurssit on jaettava tasapuolisesti niin, ettei erikoisluokkia suosiota. Sen sijaan ns. positiivisen diskriminaation mukaisesti lisäpanostukset kohdistetaan vaikeuksissa olevien oppilaiden opetukseen, ryhmien pienentämiseen, pienryhmäopetukseen ja tukiopetukseen. Maahanmuuttajien opetukseen ja kotouttamiseen on kanavoitava erityisiä lisäresursseja. Koulutuksesta syrjäytymisen ehkäisyyn on kiinnitettävä aiempaa enemmän huomiota, myös kansallisten vähemmistöjen, kuten romaanilasten osalta.

Luokka- ja ryhmäkoot on pidettävä kohtuullisina perusopetuksessa, lukiossa ja muissakin toisen asteen oppilaitoksissa. Opetusryhmän koolle tulee säätää perusopetuksessa valtakunnallinen yläraja ja sitä pitää alentaa aina kun ryhmässä on erityistä tukea tarvitseva oppilas. Enimmäisoppilasmäärä ei saa ylittää 1.-2. luokilla 20 oppilasta, eikä 3.-6. luokilla 25 oppilasta.

Erityisopetus ja eritoten erillisissä luokissa ja kouluissa annettava erityisopetus on Suomessa paisunut viime vuosina huolestuttavassa määrin. Jo neljännes Suomen peruskoulun oppilaista on osan aikaa erityisopetuksessa ja erillisiin ryhmiin siirrettyinä noin joka kahdeskymmenes. Erityisoppilaat tulevat selkeästi muun peruskoulun oppilasjoukkoa heikommista lähtökohdista. Suuri osa näistä oppilaista on lisäksi maahanmuuttajia. Monien erityisoppilaiden koulutusura katkeaa peruskouluun ja jatko korkeampiin opinahjoihin on hyvin epätodennäköinen. Riski yhteiskunnalliseen ja koulutukselliseen syrjäytymiseen on heidän kohdallaan muita suurempi. Tämäntyyppinen perusopetuksen lohkoutuminen on saatava kuriin.

Koulukohtaisilla, moniammatillisilla oppilashuoltoryhmillä on tärkeä tehtävä syrjäytymisen ehkäisyssä ja ohjaamisessa psyykkisen ja sosiaalisen tuen palveluihin. Erityisopetusta, opinto-ohjausta sekä oppilashuollon tukea tulee vahvistaa ja kehittää niin, että myös näillä toimilla voidaan parantaa koulutuksen tasa-arvon toteutumista.

Syrjäytymisen ehkäisy ja sosiaalinen inkluusio tulee ottaa yhdeksi peruskoulun tärkeimmistä päämääristä. Erityisoppilas tulee sijoittaa yleisopetuksen ryhmään aina kuin se on mahdollista. Tähän on aina osoitettava tarpeelliset resurssit eli kohdistettava nykyistä suurempi taloudellinen panos integraatioon toteuttamiseen. Hyvin järjestetty integraatio edellyttää riittävän pientä ryhmäkokoa, joustavia opetusjärjestelyjä, erityisopettajan tukipalveluja sekä tarvittaessa koulunkäyntiavustajan palkkaamista. Ryhmän opettajan tulee saada myös vaativamman tehtävän edellyttämä koulutus ja palkkaus.

Taito- ja taideaineiden asema peruskoulussa on ollut häilyvä. Milloin niitä lisätään, milloin vähennetään, milloin esitetään erityiskouluja tai -luokkia eri taiteille, milloin taito- ja taideaineiden integrointia tiedolliseen opetukseen. Peruskoulun pedagogiikka ei ole kyennyt myönteisellä tavalla työstämään yhteen tiedollista, sosiaalista ja emotionaalista opetusta eikä siten tieto- taito-, ja taideaineiden keskinäisiä suhteita. Tämä on suuri haaste peruskoulun kehittämisessä.

Peruskoulun opetussuunnitelmaa tulee kehittää yhtenäisenperuskoulun suuntaan. Perustaitojen, persoonallisuuden kasvun, sosiaalisen, esteettisen ja eettisen globaalin vastuun, oppimaan oppimisen taitojen ja myönteisten oppimisasenteiden kehittämisen tulee olla punaisena lankana opetussuunnitelmassa. Koulun opetussuunnitelman mukaisten tilaisuuksien ja retkien - esimerkiksi kulttuuriretkien - tulee olla oppilaille ja heidän vanhemmilleen maksuttomia. Monipuolistaminen merkitsee erilaisten kulttuuristen lähtökohtien syvällistä tiedostamista ja lisääntyvää suvaitsevaisuutta ja avoimuutta koulujen toiminnassa.

Perusopetuksen tulee antaa välineet elämänhallintaan, vahvaan itsetuntoon ja kasvuun ihmisenä. Peruskoulu on siis myös demokratian koulu. Peruskoulussa tulisi uskonnonopetuksen sijaan opettaa kaikille yhteistä katsomusainetta, jossa kerrottaisiin tunnustuksettomasti myös uskonnoista.

Peruskoulujen oppilaaksi otossa tulee korostaa oppilaan oikeutta lähikouluun. Valintatestejä tai muita soveltuvuuskokeita tulee nykyisestään vähentää. Koulujen toimintakulttuuria tulee monipuolistaa ja kehittää vastaamaan erilaisista oloista tulevien kaikkien lasten ja nuorten tarpeita. Tämä edellyttää peruskoulumme riittävien resurssien turvaamista, mikä on mahdollista ikäluokkien pienenemisen nojalla. Opetussuunnitelman ja opetuksen määrän tulee kaikissa peruskouluissa olla sellainen, että se antaa todellisen ja vertailukelpoisen jatko-opintokelpoisuuden koulusta tai koulunkäyntipaikasta riippumatta.

Useilla suomalaisilla lapsiperheillä on suuria ongelmia, mikä näkyy mm. koulutyön vaikeutumisena ja erityisopetuksen lisääntymisenä. Yhteiskunnan tulisi laajentaa sosiaalista vastuutaan erityisesti pienistä oppilaistaan. Pienten koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa tulee tarjota kaikille sitä tarvitseville. Toiminnan tulee olla ensisijaisesti vapaa-ajan viettoa turvallisesti aikuisten seurassa.

Peruskoulu ei ole vielä valmis. Sosiaaliset ja emotionaaliset valmiudet ovat jääneet tiedollisen opetuksen varjoon. Tiedollisesti hyvät oppimistulokset tulokset vaativat rinnalleen taito- ja taideaineiden aseman uudelleenmäärittelyä. Peruskoulun tulee olla myös demokratian koulu.

LUKION JA AMMATTIKOULUTUKSEN RAJA-AIDAT NURIN

Peruskoulun jälkeen oppilaat valitsevat joko lukion tai ammatillisen koulutuksen, tai molemmat ja suorittavat kaksoistutkinnon. Lähes kaikki aloittavat opinnot peruskoulun jälkeen, mutta tutkinto jää suorittamatta liian monelta. Lukiokoulutuksen osuus ikäluokasta on laajentunut, vaikka lukio tarjoaa vain osalle opiskelijoistaan suoran tien korkea-asteen opintoihin. Ammatillisen koulutuksen osuus on kaventunut ja osa työvoimapulan alaisista koulutuspaikoista jää täyttämättä. Ammatillisen koulutuksen ja lukion yhteenlasketut aloituspaikat ylittävät reilusti peruskoulusta valmistuneiden määrän silti osa nuorista jää ilman toisen asteen tutkintoa. Monet pienet lukiot ja ammatilliset oppilaitokset ovat joutuneet vaikeuksiin opiskelijoiden vähyyden takia.

Vasemmistoliiton tavoite on taata kaikille 12-vuotinen peruskoulutus. Tämä koostuu yhdeksänvuotisesta perusopetuksesta ja vähintään kolmivuotisesta toisen asteen koulutuksesta. Peruskoulun jälkeistä koulutusta on kehitettävä koko ikäluokan opiskelijalähtöisenä opintojärjestelmänä, jossa on mahdollista suorittaa sekä erilliset ammatti- tai ylioppilastutkinnot että molemmat tutkinnot sisältävä kaksoistutkinto. Opiskelijoilla on myös oltava mahdollista valita opintokokonaisuuksia eri kouluista ja opintoaloilta. Tämä edellyttää toisen asteen koulutuksen hallinnollista yhdentämistä paikallisella tasolla. Alueellista oppilaitosyhteistyötä edistetään koulutustarjonnan monipuolistamiseksi.

Pitemmässä juoksussa nykyistä lukiota ja ammatillista toisen asteen koulutusta on kehitettävä kohti uutta yhtenäistä nuorisoasteen koulumuotoa. Ammatillisten tutkintojen määrää vähennetään ja kehitetään ammatillisia ylioppilastutkintoja. Sekä ammatillisia tutkintoja että ylioppilastutkintoja tulee kehittää vastaamaan tulevaisuuden tarpeita. Samalla on myös panostettava lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen parhaat puolet yhdistäviin tutkintoihin. Toisen asteen tutkintojen yhtäläisen jatko-opintokelpoisuuden varmistamiseksi tulee toiselle asteelle kehittää yhteinen tutkintolautakunta.
Yhteistutkintojen kehittäminen vähentää painetta lukio-opetuksen laajenemiseen ja poistaa turhaa toisen asteen päällekkäiskoulutusta.

Oppilaiden, vanhempien ja opettajienkin tiedot ovat puutteelliset perusopetuksen jälkeisistä vaihtoehdoista. Perusopetuksen opinto-ohjauksella on mahdollisuus lisätä ammatillisen koulutuksen arvostusta ja nuorten kiinnostusta ammattikoulutukseen. Lukio on usein paikka, jossa haetaan aikaa omille ammatillisille valinnoille. Lukion opetussuunnitelmassa tuleekin ottaa huomioon, että ikäluokan enemmistö käy lukiota ja suurin osa lukion suorittaneista hakeutuu jatko-opintoihin ammattikorkeakouluihin.

Kun yhä suurempi osa nuorista siirtyy toisen asteen koulutukseen, on opetusta pystyttävä eriyttämään erilaisten oppijoiden pitämiseksi mukana aina tutkinnon suorittamiseen saakka. Tämä on uusi pedagoginen haaste niin lukioissa kuin ammatillisissakin oppilaitoksissa. Se edellyttää tuki- ja erityisopetusresurssien lisäämistä koko toiselle asteelle. Erityisopetusta, opinto-ohjausta, kouluterveydenhuoltoa sekä oppilashuollon tukea tulee vahvistaa ja kehittää niin, että myös näillä toimilla voidaan parantaa koulutuksen tasa-arvon toteutumista.

Työpajat ovat osoittautuneet oivalliseksi työmuodoksi vahvistaa sosiaalisesti nuorten ja vanhempienkin arjen hallintaa ja valmiuksia hakeutua koulutukseen tai työhön. Toimenpiteinä on mm. kuntouttava työtoiminta, työkokeilu, työharjoittelu, lisä- ja erityiskoulutus, oppisopimuskoulutus, starttipajatoiminta tai pajakoulu. Työpajojen toiminta on vakinaistettava, toimintapohjaa laajennettava ja vahvistettava.

Toisen asteen koulutuksen oppimateriaalit ja tutkintomaksut muodostavat huomattavan menoerän opiskelijoille. Tutkintomaksut olisikin poistettava. Opintotukea parantamalla olisi saatava vähennettyä oppimateriaalin hankkimisesta opiskelijalle aiheutuvia kustannuksia. Toisen asteen opiskelijoiden vanhempien tulot eivät saa suoraan vaikuttaa itsenäisesti asuvan opiskelijan opintorahaan.

Oppisopimuskoulutus on vaihtoehto ammatillisen perustutkinnon hankkimiseen niille, jotka haluavat mennä suoraan työelämään. Oppisopimuskoulutuksen merkitystä tulee korostaa myös luontevana koulutusväylänä sellaisiin ammatteihin, joihin luokkamuotoinen ammatillinen koulutus ei luonteensa tai vaatimansa ryhmäkoon puolesta sovellu. Oppisopimuskoulutuksen voimavarat ja laatu on turvattava, jotta siitä ei kehittyisi keinoa halvan työvoiman välittämiseksi yrityksille. Työpaikkojen on vahvistettava toimintamuotojaan siten, että työympäristöistä tulee yhä selkeämmin myös oppimisen paikkoja. Oppiminen ei voi tapahtua ilman riittävää ohjausta.

Peruskoulun jälkeistä opintojärjestelmää on tarkasteltava koko peruskoulusta valmistuvan ikäluokan näkökulmasta, tasa-arvoisesti, opiskelijalähtöisesti ja alueellisena kokonaisuutena. Tutkinnoissa ja opintosuunnitelmissa on huomioitava myös jatko-opintojen vaatimukset ammattikorkeakouluissa. Kehitetään toisen asteen koulutuksen yhteinen tutkintolautakunta. Ylioppilastutkintolautakunnan asema määritetään uudelleen tältä pohjalta.

AMMATTIKORKEAKOULUJA JA YLIOPISTOJA KEHITETTÄVÄ VAIHTOEHTOINA

Maamme korkeakoulutus on tuloksiltaan ja mittasuhteiltaan maailman huippuluokkaa. Se tukeutuu kahteen pilariin: yliopistoihin, mukaan lukien taide- ja sektorikorkeakoulut ja ammattikorkeakouluihin. Yliopistot keskittyvät tiedon tuottamisen ja käytön opettamiseen ja tutkimukseen, tiedon taitoon. Ammattikorkeakoulut puolestaan keskittyvät ammatillisen asiantuntijuuteen liittyvän taidon ja tiedon kehittämiseen ja käytön edistämiseen, siis taidon tietoon. Lähtökohtia ei voi palauttaa toisiinsa.

Kansakunnan nuorten ja aikuisten laaja kouluttaminen korkealle tasolle on perusteltua sekä työelämän vaatimusten ja kansallisen kilpailukyvyn että ihmisten laajan sivistyksen ja koulutuksellisen tasa-arvon kannalta. Suomella ei ole varaa heittää hukkaan kansakunnan tulevaisuutta. Korkeakoulutusta niin ammattikorkeakouluissa kuin yliopistoissa on pidettävä yllä koko maan kattavalla verkostolla. Korkeakouluverkoston rakenteellisessa kehittämisessä tulisi huomioida alueellisten tekijöiden lisäksi myös tieteenalojen erityispiirteet, erityistarpeet ja opetuksen ja tutkimuksen välisen yhteyden turvaaminen.

Ammattikorkeakoulua tulee kehittää yliopistolle rinnakkaisena ja sitä täydentävänä jatko-opintoväylänä. Ammattikorkeakoulun asemaa vahvana maakunnallisena ja varteenotettavana nuorisoasteen jälkeisenä ammatillisena koulutusväylänä tulee vahvistaa. Alueiden ja korkeakoulujen tulee tehdä yhteistyötä sen eteen, ettei korkeakoulutuksen aloituspaikkojen alueellista kattavuutta heikennetä ja korkeakoulutuksen tasoa lasketa. Yliopistoista ei ole syytä tehdä eliitin yliopistoja supistamalla sisäänottoja maisteritason koulutukseen tai heikentämällä joidenkin tieteenalojen mahdollisuuksia vetoamalla lyhyen tähtäimen kustannustehottomuuteen. Yliopistoja ei voi tarkastella vain tuotannon ja työelämän taloudellisesta hyötynäkökohdasta käsin.

Tiede- ja ammattikorkeakoulujen työnjakoa on selkeytettävä siten, että ne profiloituvat selkeästi omille aloilleen ja erilaisiin tutkintoihin. Jos kuitenkin opiskelija siirtyy korkeakoulusta toiseen, on oltava selkeät ja oikeudenmukaiset opintojen hyväksilukemissäännöt. Tällöin esimerkiksi ammattikorkeakoulututkinnot tulee arvioida suhteessa vastaaviin alempiin yliopistotutkintoihin ja ylemmät amk-tutkinnot yliopistojen maisteritutkintoihin. Siirtymävaiheen ns. siltaopinnot on tehtävä joustaviksi. Yliopistojen ei tule ryhtyä kilpailemaan ammattikorkeakoulujen kanssa ammattiopista ja ammattien kehittämisestä.

Ammattikorkeakoulujen tulee olla oman ammattialansa kehittäjiä ja edelläkävijöitä. Niiden tehtävänä on ensisijaisesti oman ammattialan soveltava tutkiminen ja kehittäminen ja sitä kautta eri ammattialojen taitajien kasvattaminen. Ammattikorkeakoulujen tulee aiempaa vankemmin keskittyä perusopetuksensa laadun varmistamiseen. Ensisijaista suomalaisen ammattikorkeakoulujen menestystarinalle ovat kiinteät ja saumattomat yhteyden työelämään.

Yliopistojen haasteena on ensisijaisesti perustutkimuksen rikkaus ja sille nojautuva opetus sekä tieteellinen jatkokoulutus. Yliopistot eivät voi olla vain valtion tilivirastoja. Niille on taattava itsehallinnollinen asema, josta käsin ne voivat myös riippumattomasti synnyttää kansakuntaa vahvistavia sosiaalisia ja muita innovaatioita ja toimia yhteiskunnan kriittisenä peilinä. Niiden toiminnalle on taattava myös riittävät julkiset resurssit perustehtäviensä hoitoon. Myös yliopistojen kolmas tehtävä, asema alueellisina vaikuttajina ja suunnannäyttäjinä on otettava vakavasti.

Nykyinen yliopistopolitiikka, yliopistojen sekä tieteen tulosten arviointi ylhäältä alas sanellun kilpajuoksun avulla ja uuden liikkeenjohdollisen hallintakäytännön voimistamisella on jo nyt johtamassa sivistysajatuksen tuhoon. Maassa on säilytettävä korkeatasoiseen ja laajaan yliopistosivistykseen nojaava alueellisesti kattava yhtenäinen yliopistojärjestelmä, jossa kaikilla ihmisillä kaikista sosioekonomisista ryhmistä ja kaikilta alueilla on sukupuolesta riippumatta yhtäläiset mahdollisuudet saada maan korkeinta opetusta. Vasemmistoliitto vastustaa "huippuyliopistopolitiikkaa" ja kannattaa Suomelle perinteistä tasa-arvoista yliopistopolitiikkaa, jonka varassa Suomen menestyksen tarinaa on luotu. Yliopistojen perusrahoitus on mitoitettava siten, että opettaja/opiskelija -suhde saadaan nykyisestä tasosta ratkaisevasta paranemaan. Ratkaisuna ei voi olla yrityspohjaisen rahoituksen laventaminen, sillä se vaarantaa opetuksen ja tutkimuksen akateemista vapautta ja tuloksien autonomiaa. Yliopistojen toiminnan tulee jatkossakin perustua pääosin julkiseen tukeen.

Sivistysyliopistoperinteen uudistaminen edellyttää yliopistoille lisääntyvää autonomiaa. Suunnitellussa valtionhallinnon tuottavuusohjelmassa ei voida ratkaisevasti heikentää yliopistojen resursseja supistamalla niistä tuhansia tai vähintään satoja virkoja. Yliopistojen ja erityisesti niiden laadukkaan perusopetuksen ja -tutkimuksen resurssit ovat suomalaisen sivistysyhteiskunnan säilymisen kannalta kohtalonkysymys ja ne on turvattava valtion budjetissa.

Yliopisto-opintoja on kehitettävä moni- ja laaja-alaisina kokonaisuuksina. Opiskelijoille on taattava yliopistoissa laaja opetuksen valinnan vapaus ja opiskeluaikakattoihin on suhtauduttava maltillisesti ja joustaen. Yliopistojen ohjaus- ja rekrytointipalveluita on kehitettävä ja niiden toiminnan resurssit turvattava. Uusmanagerialististen yliopistojen hallintojärjestelmien sijaan on kannustettava yliopistojen kolmikantaisen demokraattisen hallintajärjestelmän osuutta päätöksenteossa. Yliopistojen keskushallinnon toiminta on saatava läpinäkyväksi ja demokraattisen vallankäytön alaiseksi.

Yliopisto- ja tiedepolitiikassa ei tule suosia ainoastaan niitä tieteenaloja, jotka välittömimmin näyttävät tuottavan taloudellista hyötyä. Uuden tiedon tuottamisen rahoitus on viime aikoina painottunut liian voimakkaasti teknologia- ja tuotekehittelyyn. Kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämisstrategian päämäärät ovat suunnanneet koko julkista tutkimusrahoitusta. Teknologian kehittämiskeskus TEKESin määrärahat ovatkin kasvaneet nopeasti ja myös Suomen Akatemian luonnetta on oltu muuttamassa samaan suuntaan, mikä näkyy vahvasti niin huippuyksikköpolitiikassa, tutkijakouluohjelmissa kuin yleisessä tutkimusrahoituksessa eri toimikunnissa.

Viime vuosikymmeninä, 1980- ja 1990-luvuilla kehittynyt tutkimusrahoituksen rakenteellinen vinoutuminen on vain voimistunut 2000-luvulla. Teknologiarahoitusvetoisen politiikan rinnalla on turvattava kansalaisten tietoyhteiskuntaa tukevaa uuden tiedon tuotantoa. Käytännössä tämä tarkoittaa Suomen Akatemian tieteellisten toimikuntien ja yliopistosektorin perustutkimuksen rahoitusosuuden kasvattamista.

Suomalainen innovaatiojärjestelmä ei voi tarkoittaa sitä, että tietoyhteiskunnan infrastruktuuria kehitetään vain joidenkin tällä hetkellä avainasemassa olevien tuotantosektoreiden koekenttänä ja niillä toimivan eliitin ehtojen mukaan. Vasemmistoliitto ei tahdo digitaalisen kuilun enää syvenevän, vaan kynnys uuden tiedon tuotantojärjestelmän ja kansalaisten arjen käytäntöjen välille tulee rakentaa mahdollisimman matalaksi.

Kansalaisten tietoyhteiskunnan strategiaan tulee kuulua myös korkeakouluopintoja avaavien ratkaisujen voimakas kehittäminen. Avointa yliopisto-opetusta ja avointa ammattikorkeakouluopetusta tulee lisätä ja laadullisesti kehittää. Opiskelua avoimessa yliopistossa on tuettava riittävien aikuisopiskeluun suuntautuvien resurssien avulla.

Viime vuosina äänet siirtyä kohden korkeakouluopintojen maksullisuutta ovat voimistuneet etenkin työnantajapiireissä. Vasemmistoliitto kunnioittaa pohjoismaisen koulutusyhteiskunnan parhaita perinteitä, joiden ydin on kansalaisen oikeus maksuttomaan opiskeluun. Maksuton koulutus takaa koulutusjärjestelmämme tasa-arvoisuuden säilymisen ja vähentää koulutuksen periytyvyyttä. Vastustamme opintojen maksullisuutta sen kaikissa muodoissa.

Vasemmistoliiton tavoitteena on siirtyä kohden perustuloa ja tämän yhteydessä parantaa myös opintotukea ja muuta sosiaaliturvaa perustoimeentulon turvaavaksi etuudeksi. Opintotuen uudistukset jäivät 1990-luvulla laman varjossa pahoin kesken eivätkä 2000-luvun toimet ole tilannetta yhtään kohentaneet. Opintorahaa on korotettava vastaamaan nousseita elinkustannuksia, jotta opiskelijan olisi aidosti mahdollista tulla toimeen opintotuella. Perheellisten opiskelijoiden, jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden toimeentuloa on parannettava.

Ammattikorkeakouluja ja yliopistoja on kehitettävä rinnakkaisina, toisiaan täydentävinä oppilaitoksina. Yliopistojen taloudellista itsenäisyyttä on lisättävä. Opintojen maksuttomuus on turvattava. Tutkimuksen ja korkeimman opetuksen keskiöön on nostettava aikakautemme keskeiset ongelmat, kuten nälkä, terveys, ympäristö- ja energiakysymykset.

AIKUISKOULUTUS JA ELÄMÄNLAAJUINEN OPPIMINEN IHMISTEN ARJEKSI

Aikuisten välisen tasa-arvon edistämiseksi on ammatillinen ja yleissivistävä aikuiskoulutus taattava kaikille sitä haluaville. Vähiten aikuiskoulutukseen osallistuvat heikossa sosiaalisessa asemassa olevat, ikääntyvät, heikosti koulutetut, työttömät ja pienten yritysten palveluksessa olevat. Riittävä aikuiskoulutus on erityisesti työttömien, työttömyysuhan alla olevien, ikääntyvien ja maahanmuuttajien kohdalla välttämätöntä syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Jokaiselle aikuiselle tulee taata mahdollisuus joko työvoimapoliittisen tai omaehtoisen koulutuksen kautta ammattitaidon ylläpitäminen ja itsensä kehittäminen.

Aikuisväestön on voitava kouluttautua ja opiskella riittävän usein. Jokaisen on saatava opiskella monipuolisesti, jotta jatkuvien siirtymien työmarkkinoilla voidaan varmistaa työn tarjonnan ja kysynnän kohtaanto ja tasapaino. Kun pätkätyö ja muut epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät, on varmistettava työn ja opiskelun sujuva vuorottelu. Nuoruudessa hankitun koulutuksen ja työssä saavutetun kokemuksen tueksi on taitoja ja tietoja syvennettävä ja laajennettava. Koulutus aikuisiässä on tärkeää myös siksi, että kansanvaltaisen yhteiskunnan perustana olevia tietoja ja taitoja tarvitaan kehittymiseen paitsi työelämässä myös työn ulkopuolella oman elämän eri vaiheissa ja uusissa elämän olosuhteissa uusien elämän suuntien valitsemisessa.

Mitä enemmän koulutusta on saanut, sitä enemmän sitä suunnittelee hankkivansa: koulutetut osallistuvat aikuiskoulutukseen selvästi enemmän kuin vähemmän koulutetut. Vasemmistoliiton tavoite on, että yhteiskunnan aikuiskoulutusresurssit ohjataan niin, että vähälle koulutukselle jääneet saavat osakseen muita enemmän tukea, koska heidän lähtökohtansa ovat muita heikommat. He tarvitsevat useimmiten laajalti opintojen ohjausta, neuvontaa, suunnittelua ja tukitoimia, jotta "koulutuksen toisesta mahdollisuudesta" tulisi totta. Jo aiemmin korkealle koulutetut ovat usein opiskelleet pitkään yhteiskunnan tuella ja on näin kohtuullista, että he maksavat itse lisäkoulutuksestaan. Aikuiskoulutusta on voitava suunnata vähän koulutusta saaneille, vanhaa ammatillista peruskoulutustaan uusiville ja ammattiosaamistaan ylläpitäville. Erityisen tärkeää olisi saada opintoihin motivoitua ne, jotka matalan koulutuksen ja usein rankkojen koulukokemusten takia epäilevät koko koulutuksen hyödyllisyyttä. Oppimisen edistämispolitiikan lähtökohta on oppimisen piirin laajentaminen yhä useamman suomalaisen elämän jokapäiväiseksi osaksi. Tämän lisäksi maahanmuuttajien ammatillinen ja yleissivistävä koulutus tulee olemaan sekä määrällisesti että pedagogisesti haastava.

Jatkuvien siirtymien työmarkkinoilla aikuiskoulutuksesta tulee yhä keskeisempi osa yhteiskuntaa. Etenkin teollisuuden työpaikkojen nopea alasajo osoittaa työnantajien ja niin kotimaisten kuin etenkin kansainvälisten osakkeenomistajien ja sijoitusyhtiöiden välinpitämättömyyttä vuosikausia palvelleita osaavia ammattilaisia ja työntekijöitä kohtaan. Tämä kehitys nostaa esiin rahallisesti korkean perus- ja muutosturvan välttämättömyyden. Jos suojellaan työtä eikä työpaikkoja, niin sen kääntöpuolena on oltava varmuus siitä, että aina löytyy työtä tai koulutusta ehdoilla, jotka eivät saata työntekijöitä taloudellisiin vaikeuksiin.

On panostettava voimakkaasti nykyistä laadukkaampaan työvoimapoliittiseen aikuiskoulutukseen, jotta ihmisillä on työn katoamisenkin aikana mahdollisuus kehittää osaamistaan ja saavuttaa näköaloja selvitäkseen työmarkkinoilla ja elämässä. Työttömille on tehtävä mahdolliseksi opiskella työttömyyden aikana. Työmarkkinaosapuolten on otettava koulutusasiat yhä keskeisemmäksi osaksi työehtosopimusjärjestelmää ja irtisanomissuojaa. Julkinen valta on Suomessa kantanut ylivoimaisen päävastuun koulutuksen kustantamisesta. Tämä on merkinnyt sitä, että työnantajat ovat saaneet valita korkeasti koulutetun työvoiman työmarkkinoiden valmiiksi katetulta pöydältä. Näin on ollut pitkälti laita myös aikuiskoulutuksen rahoitusjärjestelyjen osalta. Työnantajat tulee saattaa suurempaan vastuuseen koulutuskustannuksista, koska on täysin luonnollista, että heillä on velvollisuus maksaa ammattityövoimansa osaamisesta ja taitojen päivittämisestä. Määrällisesti eniten aikuisväestö osallistuu työnantajan määrittelemään työelämän koulutukseen. Yhteistoimintalaissa määritelty henkilökunnan perus- ja täydennyskoulutuksesta sopiminen on otettava yhä merkittävämmäksi osaksi yrityksen systemaattista ammattikoulutuspolitiikkaa. Työsuhteiden epävakaisuus lisää paineita koulutusvakuutuksen laajaan toteuttamiseen kansalaisten jatkokoulutuksen toimeentulon perusturvaksi.

Työvoimapoliittinen koulutus tulee palauttaa välttämättömään perustehtäväänsä, työmarkkinoiden ja ammattitaidon vinoutumien pikaisena korjaajana. Työvoima- ja elinkeino- keskusten vahvempaa yhteistyötä työelämän kanssa tarvitaan teollisuuden ja palveluelinkeinojen aikuiskoulutustarpeen ja koulutuspuutteiden pullonkaulojen avaamiseen.

On pyrittävä luomaan lisää Parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän aloitteiden pohjalta syntyneen NOSTE-ohjelman kaltaisia koulutusohjelmia keskiasteen koulutustutkintoa vailla olevien aikuisten lisäkoulutusta varten. Niiden avulla voidaan samalla pyrkiä madaltamaan Suomessa harvinaisen suuria koulutuskuiluja ikääntyvien ikäluokkien ja nuorempien ikäluokkien välillä.

Omaehtoisen aikuiskoulutuksen tukimuodot pitää selkeyttää. Tavoitteemme on yksi, yhtenäinen ja selkeä tukijärjestelmä vuoteen 2010 mennessä. Uudistus on välttämätön edellytys elinikäisen oppimisen periaatteen käytännön toteuttamiselle.

Aikuiskoulutus on ratkaisevan tärkeän haasteen edessä. Kysymys ei ole vain kouluttamisen ja opettamisen organisoinnista vaan oppimisen rakentumisesta osaksi ihmisen jokapäiväistä elämää. Tämä haaste jäsentää uudelleen monet keskeisten instituutioiden rajat, kuten koulujen, työpaikkojen, työmarkkinoiden, opetus- ja työministeriön työnjaon. Haaste on otettava vastaan kaikella vakavuudella.

KOULUTUSPOLITIIKAN LÄHIAJAN KESKEISET TAVOITTEET

1. Koulutuspolitiikan kuten sosiaali- ja terveyspolitiikankin onnistumisen edellytyksenä on, että kunnallistalous on hyvällä ja vakaalla pohjalla. Kunnallistalouteen on suunnattava voimavaroja palvelusten turvaamiseen ja kehittämiseen tulevana hallituskautena.

2. Koulutus on säilytettävä kaikilta osiltaan maksuttomana. Laadukas varhaiskasvatus ja esiopetus ovat kaikkien lasten oikeuksia. Vahvistetaan erityistä huomiota tarvitsevien lasten hoidon ja opetuksen resurssointia.

3. Koulutuspolitiikassa suuntaudutaan 12-vuotisen perusopintojärjestelmän kehittämiseen. Toteutetaan täysimittaisesti koulutustakuu.

4. Peruskoulujen opetusryhmien koot normitetaan valtakunnallisesti. Taito- ja taideaineiden asemaa vahvistetaan opetussuunnitelmassa ja pedagogisissa ratkaisuissa. Erityisopetuksen mitoitus, toimintamenetelmät ja pedagoginen työ otetaan erityisen kehittämisen kohteeksi.

5. Otetaan alueellinen kokonaisvastuu peruskoulusta valmistuneista nuorista kaikkien kouluttamiseksi nuorisoasteella opiskelijalähtöisesti, koulutuksellisen tasa-arvon ja alueellisen tasapainoisuuden perustalta. Toteutetaan opintotuen kokonaisuudistus. Mahdollistetaan yleissivistävän koulutuksen avautuminen koko ikäluokalle samalla kun avataan lukiolaisille ovet ammattisivistyksen piiriin. Ammatillista väylää pitkin eteneville avataan mahdollisuudet vahvistaa työelämän ja korkea-asteen koulutuksen edellyttämiä yleisiä tietoja ja taitoja. Avarretaan toisen asteen koulutuksen tutkintorakennetta ja yhtenäistetään arviointimenetelmiä.

6. Korkea-asteen koulutuksen - yliopistojen, ammatti-, taide- ja sektorikorkeakoulujen - autonomiaa vahvistetaan kaikinpuolisesti. Samalla niiden vastuuta tutkia ja löytää ratkaisuja aikakautemme keskeisiin ongelmiin ratkaisevasti lisätään.

7. Opiskelu läpi elämän ja elämän laajuisesti on osa työtä. Työehtosopimuksiin kohta koulutustason nostamisesta osana työtä. Työttömyysvakuutuksesta kehitetään koulutusvakuutus.