Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VAS/808

Vasemmistoliitto

Sivistyspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Vasemmistoliitto
  • Otsikko: Sivistyspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1999
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Sivistyspoliittinen ohjelma

Tasa-arvoiseen sivistykseen - Vasemmistoliiton sivistyspolitiikan suunta

1. PAIKALLINEN VOIMA - SOSIAALINEN JA KULTTUURINEN PÄÄOMA

1.1 Paikallisissa yhteisöissä on kulttuurista voimaa
1.2 Sivistykselliseen sosiaalipolitiikkaan

2.ELINIKÄINEN OPPIMINEN - TASA-ARVON JA OSAAMISEN EDISTÄMISTÄ

2.1. Koulupolitiikasta elämänmittaisen oppimisen edistämispolitiikkaan
2.2. Koulutuksen arviointi tasa-arvon edistämisen työkaluksi
2.3. Maksuton esiopetus kuuluu kaikille
2.4. Peruskoulu - kaikkien lasten koulu
2.5. Nuorisoasteen raja-aidat nurin
2.6. Ammattikorkeakouluja ja yliopistoja kehitettävä rinnakkain
2.7. Uutta tietoa tuotettava kansalaisten tarpeiden pohjalta
2.8. Opiskelijakin ansaitsee leipänsä
2.9. Koko aikuisväestön koulutukseen

3. SIVISTYSPÄÄOMAN SYNTYMINEN

3.1. Globalisaation haaste - sivistyksen vastaus
3.2. Kulttuurinen erityislaatu ja sen säilyttäminen
3.2. Viestinnän kehittyminen ja sen demokraattinen ohjaaminen
3.4. Tiedon saatavuus ja tietoyhteiskunta
3.5. Tilaa nuoren kulttuurin kasvulle!

4. VASEMMISTOLIITON SIVISTYSPOLIITTISIA TAVOITTEITA 1999-2003

* * *

1. Paikallinen voima - sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma

Visio: Täysivaltaisten kansalaisten ja yhteisöjen taito tuottaa ratkaisuja arjen ongelmiin perustuu paikallisuuteen, yhteistyöhön ja ihmisten verkostumiseen. Siitä avautuu myös demokratian lujittamisen ulottuvuus.

1.1 Paikallisissa yhteisöissä on kulttuurista voimaa

Kulttuuri on arkinen voimavara. Kulttuuri syntyy jokapäiväisessä työssä ja toiminnassa kotona, työpaikalla, lähiyhteisöissä, aina tässä ja nyt. Kulttuuri on perinteen jatkuvaa muuttumista osaksi tätä päivää, osaksi arkea ja elämää.

Yhteiskunnallista tasa-arvoa voidaan edistää ja eriarvoisuutta vähentää kehittämällä paikallisia yhteisöjä sivistyksellisin keinoin. Paikallisuus on olennainen osa ihmisen kulttuuri-identiteettiä, oli sitten kyse kaupunginosasta, lähiöstä, taajamasta tai maaseutukylästä. Oman elämämme hallintaan perustuva elämänympäristö on omiaan motivoimaan meitä toimimaan elämässämme aktiivisina kansalaisina.

Paikallisesti on helpointa tulla tutuksi ja luoda lähiverkostoja, olipa kyse sitten päiväkodin vanhempaintoiminnasta tai jalkapalloa pelaavien lasten vanhemmista. Valtaosa kansalaisyhteiskunnan toiminnoista pohjaa paikallisiin tai nykyään kasvavassa määrin myös verkostoyhteyksiin ja tekoihin. Paikallinen elämä on ymmärrettävä yhteiskunnan sivistyksen ja kulttuurin perustekijäksi.

Yhteiskunnan keskeinen tehtävä on luoda paikallisen toiminnan edellytyksiä. Näitä yhteisöllisyyden ja samalla yksilön kehityksen ja toiminnan tärkeitä paikkoja ovat - yleinen kirjasto - päiväkoti, koulu, kyläkoulu - sosiaaliset palvelut ja terveydenhuolto - työpaikat sekä palvelut kuten kaupat, ravintolat, nuorisokahvilat - urheilukentät, liikuntahallit - nuorisotilat, harrastustenkammarit - taiteen tilat, kulttuuritoiminnan paikat - julkiset tilat, kadut ja torit, puistot - joukkoliikenne ja muu liikennekulttuuri - ympäröivä ulkoiluluonto, viljelyluonto ja kansallispuistot, luonnonsuojelualueet

Kulttuuri-identiteetti sisältää aina paikallista ja alueellista ylpeyttä, sellaista myönteistä itsekkyyttä, jota ei rakenneta muiden kustannuksella. Ihmisen on oltava henkisesti itsenäinen, jotta hän voi olla myönteisessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Jotta syrjäytyminen ei periytyisi, on hyväksyttävä lähtökohdaksi, että kaikki kykenevät ajattelullaan ja käden taidoillaan tuottamaan yhteisyyttä. Näin kansa muotoutuu ja yhdistyy lähiyhteisöissään.

Elinikäisen oppimisen edistäminen tuottaa myös sosiaalisia voimia, jotka ovat omiaan vähentämään koulutuksen ja työn vastakkaisuutta. Esimerkiksi koulutuksen ja työharjoittelun lisäksi työn ja oppimisen raja-alueella ovat nuorten työpajat, oppimispisteet, henkiset kutomot ja -korjaamot. Niissä yhdistyy paikallinen sosiaalipolitiikka ja paikallinen talous. Samaan raja-alueiden kulttuuriseen suuntaan tarvitaan perheiden ja paikallisen yhteisön osallisuutta, jotta koulutuksessa voidaan kohdata oppimisen ja opetuksen ratkaisumallit.

Hallinnon jäykän sektorijaon ylittäminen on välttämätöntä, kun tähdätään lähiyhteisön kehittämiseen. Periaatteena on siinäkin oltava: kaikki yhdeltä luukulta. Hierarkkinen työnjako viipaloi palvelut ja lohkoo lähiyhteisön tunnistamattomiksi siivuiksi. Tämän vastavoimaksi on kehitettävä asukkaiden ja viranomaisten paikallista yhteistyötä sekä tuettava voimakkaasti verkottumista.

Tavoitteeksi on asetettava kokeilla ja tuottaa kaupunginosien ja taajamien luovaa kehittämistä, jossa arkkitehtuuri, kansalaisten palvelut, liikenteen ja kommunikaation keinot, työelämä ja kansalaistoiminnat ovat itse tekijöinä. Sivistystyön ja palvelujen on astuttava ulos laitoksistaan, jotta ne voivat olla tuottamassa paikallista tasa-arvoa ja torjumassa syrjäytymistä.

Yhteiskunnan moniin ongelmiin on ratkaisutienä luottamus paikalliseen ja alueelliseen toimintaan niin kaupunginosissa, lähiöissä kuin taajamissakin ja maalaiskylissä.

Tavoitetta voidaan edistää mm. seuraavilla keinoilla:

tuetaan heikoimpien alueiden yksiköitä eli tehdään positiivista diskriminointia; tuetaan paikallista yhteisökehittämistä; kehitetään päiväkoteja, kouluja, nuorisotaloja ja kirjastoja toimimaan yhteistyössä paikallisesti; suunnataan kansalaisopistoja ja vapaata sivistystyötä paikallisyhteisöjen ja niiden toiminnan kehittämiseen; madalletaan työelämän ja oppimisen raja-aitoja, apuna työpajat, ideahautomot, naisyrittäjyys, markkinointirenkaat, ostorenkaat, luomutuotanto, myös pienyritykset ja osuuskunnat mukaanluettuina; tuetaan lähiöprojekteja, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia ja sivistäviä ja samalla paikallisyhteisöä peruskorjaavia; lisätään kumppanuushankkeita, joissa ratkotaan työllistymisen, työelämän, sosiaalitoimen ja yhteisöjen toimivuuskysymyksiä - esimerkiksi kansalaispalkkakokeilujen avulla; kehitetään taajamien ja kaupunginosien paikalliskouluista sekä kyläkouluista monitoimisia tietoyhteiskuntayksiköitä; monia yhteisöteemoja voidaan käsitellä taiteen ja kulttuurin keinoin - silti taide on aina nähtävä eläväksi osaksi paikallisuutta; vahvistetaan ihmisten yhteisen yritteliäisyyden puitteita. 1.2 Sivistykselliseen sosiaalipolitiikkaan

Lähiyhteisön sivistys- ja kulttuuripolitiikalla on myös sosiaalipoliittisia peruspiirteitä. Kulttuuriset merkitykset syntyvät esimerkiksi yhteisistä kokemuksista taiteen, teatterin tai musiikin parissa.

Paikallisen päiväkodit ja koulut ovat kasvatustehtävässään merkittävässä asemassa paikallisuuden ja alueellisuuden luojina, koska niiden kautta kulkevat kaikki ikäluokat ja perheet. Varhaiskasvatuksessa rakennetaan hyvän koulutussuhteen edellytyksiä ja kaadetaan sen muodostumisen sosiaaliset esteet. Koulut ovat luomassa myös kansalaisuutta ja siksi niitä on kehitettävä todellisiksi yhteisöiksi. Myös oppilaitosten onkin jatkettava paikallisten "oppisopimusten" kehittämistä niin, että kukin - myös aikuisiässä - voi käyttää tietojaan ja taitojaan paikallisyhteisön hyväksi.

Yleinen kirjasto on syvällisesti osa suomalaista hyvinvointia ja demokratiaa. Kirjaston kynnys on matala. Kirjastolla on kaksi keskeistä merkitystä: se tukee kansan lukemisharrastusta ja ohjaa kansalaisia tiedon luo myös tietoyhteiskunnassa. Kirjasto on oiva paikka muunkin kulttuurin edistämiseen esimerkiksi musiikki-, satu- ja näytelmätuntien avulla. Kirjasto on vapauden saari markkinatalouden meressä: missä muualla on paikkoja, joissa saa oleilla ilman jatkuvaa rahastusta? Kirjastoja, erityisesti sivukirjastoja, on kehitettävä niin, että erilaiset kansalaisryhmät kohtaavat niissä. On järkevää jakaa tätä tehtävää myös kansalaisopistojen, järjestöjen sivistystyön samoin kuin nuorisotoiminnan, harrastuskulttuurin ja liikunnan harjoittajien kanssa.

Lähiöprojektit uudistavat kaupunkiasumisen ilmettä ja rakentavat hyviä etnisiä suhteita kutsumalla mukaan maahanmuuttajia: ihmiset tutustuvat yhteistyössä. Yhtä lailla on syytä tukea keskinäisen tuen yhteisöjen - kuten osuuskuntien, ostorenkaiden, oman avun yhdistysten - syntymistä.

Kyläkoulussa voidaan tulevaisuudessa yhdistää monet edellä kuvatut toiminnot. Toimivan kyläkouluverkoston säilyttämisessä on kyse koulutuksellisen tasa-arvon, kehittämismahdollisuuksien, palvelutarjonnan ja elinkelpoisuuden turvaamisesta myös haja-asutusalueilla.

2. Elinikäinen oppiminen - tasa-arvon ja osaamisen edistämistä

Visio: Osaaminen on kaikkien osaamista, kansalaisuus ulottuu myös työpaikoille

2.1 Koulupolitiikasta elämänmittaisen oppimisen edistämispolitiikkaan

Oppimisen lähtökohta ja edellytys on ilo. Ilo uudesta, yllättävästä ja rikkaasta maailmasta, sen kauneudesta, mutta samalla huoli sen kurjuudesta. Opettaminen on keino pitää yllä ja edistää oppimisen iloa. Oppiminen ja sen tuottama ilo eivät rajaudu opettamisen piiriin, ei kouluun eikä koulutukseen. Vain siellä missä oppimiselle on oma aikansa ja paikkansa, vapaata aikaa ja tuottavaa joutilaisuutta, oppiminen voi kehittyä iloksi. Oppimisen ilo edellyttää siis sosiaalista pääomaa: uskoa, uskallusta ja luottamusta paikalliseen ja yksilökohtaiseen kulttuuriin ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Oppimisen ilon edistäminen on tulevaisuuden koulutuspolitiikkaa.

Teollisuusyhteiskunnassa oppiminen irrotettiin työstä. Kysymykset hyvästä elämästä, todesta ja valheesta, kauniista ja rumasta siirrettiin osaksi kansallista valistustyötä, osaksi koulutusjärjestelmää. Toisen maailmansodan jälkeen valistusprojektissa kasvatettiin näillä eväillä kiitettävästi kansakuntamme sosiaalista pääomaa, uskoa ja luottamusta itse kunkin mahdollisuuksiin, sosiaaliseen ja alueelliseen tasa-arvoon. Projektin huipentuma on yhtenäinen peruskoulu.

Ajan muutokset ovat nopeita ja siksi on aika astua vanhan politiikan rajojen yli. Koulutuspolitiikassa ei voi olla kysymys vain koulusta, opetussuunnitelmista ja opettamisesta, vaan myös oppimisesta ja sen edistämisestä - kaikkien ja kaikkialla. Tasa-arvo merkitsee mahdollisuutta kaikille ja kaikkialla oppimiseen. On siis opinnollistettava koulut, työpaikat, kirjastot, museot, kadut, kahvilat ja puistot, annettava niille mahdollisuus paikalliseen historiaan ja merkitykseen. Tämä edellyttää sosiaaliselta pääomalta uutta tapaa uusiutua: oppimisen aikaa ja paikkaa on tarkasteltava elämän kokonaisuuden kannalta, vapaata aikaa ja tuottavaa joutilaisuutta tarvitaan myös kouluissa ja työpaikoilla.

Elämänikäisen oppimisen päämääränä on hyvä elämä, henkinen vahvuus, kestävä kehitys. Hyvässä elämässä käytännöllinen sivistys ja persoonallinen kasvu ovat tärkeimpiä tavoitteita. Aineellinen elintaso palvelee näitä tavoitteita. Hyvän elämän edellytyksiin kuuluu toki riittävä toimeentulon turva. Vasemmistoliiton sivistyspolitiikka on ihmisen kasvun ja kehityksen, tietojen ja taitojen jatkuvan kehittämisen ja uudistamisen politiikkaa. Kaiken oppimisen pitäisi perimmältään olla oppimista ihmisyyteen, henkilökohtaista kasvua. Siksi peruskoulutuksen, opiskelun, tutkimuksen, kulttuurin ja kirjastolaitoksen, liikunnan ja nuorisotyön sekä vapaan kansalaistoiminnan merkitys yhteiskunnassa on jatkuvasti kasvussa.

2.2 Koulutuksen arviointi tasa-arvon edistämisen työkaluksi

Vuoden 1999 alusta voimaanastuneet uudet koululait ja samoin myös uusi kirjasto- ja liikuntalaki vannovat arvioinnin nimeen. Kun koulutusta ei säädellä entiseen tapaan tiukoilla normeilla, on lakien tarkoitusten toteutumisen arviointi otettava vakavasti. Oppimisen arvioinnin keskeisin kansallinen tavoite on edistää alueellista ja sosiaalista tasa-arvoa. Oppimisen yhtäläiset mahdollisuudet ovat vasta lähtökohta. Oppimisen edistämisen tulokset arvioidaan viime kädessä sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kasvuna - sosiaalisena luottamuksena ja kulttuurisena moninaisuutena.

Keskeisinä arviointikohteina ovat oppiminen, oppimaan oppiminen ja motivoituminen oppimaan. Arviointimittareiden pitää olla sekä tyytyväisyyttä että ristiriitoja mittaavia. Myös jatko-opiskeluhalukkuutta ja opiskelijoiden omia käsityksiä mahdollisuuksistaan on syytä tutkia sekä heidän suhdettaan kulttuuri- ja luonnonympäristöön.

Arvioinnin tulokset kertovat opetuksen kehittämisestä, sosiaalisista ja alueellisista eroista. Koulutuksen laatua on sen tavoitteiden toteutuminen. Siksi on puhuttava aikaansaaduista tuloksista, ei vain laadusta. Arvioinnin on tuettava asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Olennaista arvioinnissa on läpinäkyvyys ja julkisuus. Arvioinnin tulosten julkistaminen on ratkaistava paikallistasolla ja arviointeihin on liitettävä selvitys siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdytään. Arvioinneilla ei haeta "hyviä" ja "huonoja" kouluja, vaan keinoja koulujen kehittämiseen. Arvioinnilla tuetaan koulun vastuullista pedagogista ja didaktista johtamista. Myös opettajat osallistuvat yhteistyöhön ja toimivat yhteisesti päätettyjen tavoitteiden suuntaisesti. Siksi arviointi on sovitettava osaksi koulun kehittämistä, se ei saa olla ohjausta "hännästä työntämällä".

Valtakunnallisissa arvioinnissa löydettyihin keskeisiin tasa-arvon haasteisiin on myös annettava julkinen vastaus eli miten ongelmat aiotaan voittaa. Normiohjauksen sijasta on kohdistettava voimavaroja taiten niin, että kyetään vaikuttamaan tasa-arvon ja oppimisen puutteisiin.

Yhteiskunnan ja sen henkisten voimavarojen kehittymistä tukee koulutuspolitiikka, jonka keinoin tuetaan naisten suuntautumista miesenemmistöisiin ammatteihin ja päinvastoin. Esimerkiksi hoitoalan koulutukseen hakeutuvien miesten ja teknisiin ammattehin hakeutuvien naisten pääsyä on myönteisin keinoin edistettävä. On koulutuksen arvioinnin tehtävä antaa tästä suuntaviitoja, joiden pohjalta on vedettävä jatkotoimien johtopäätökset.

Toisaalta on otettava lukuun aikuisväestössä miesten naisia merkittävästi vähäisempi kouluttautuminen. Se tuottaa myös osaamisvoimavarojen puutetta. Ilmiöllä on ilmeisesti kaksi puolta: naisten tarpeisiin suuntautunut tarjonta - esim. kansalaisopistoissa noin 80 % on naisia - tai miesten heikompi motivoituminen osaamisensa ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Myös tässä asiassa on koulutuksen arvioinnin ja sitten päättäjien asiana tuottaa ratkaisuja.

Koulutuksen tasa-arvo on perusolemukseltaan myös alueellista ja sosiaalista. Tasa-arvoa voidaan edistää alueellisilla koulutusohjelmilla ja sitä voidaan tukea myös EU:n rakenneratkaisuilla. Tärkeää on huolehtia kunnan sisäisestä tasa-arvosta peruskouluverkkoa kehitettäessä ja seutukuntayhteistyöstä nuorisoasteen koulutuksen ylläpidossa. Koulutus on otettava keskeiseksi tekijäksi maakunnallisiin kehittämisohjelmiin. Koulujen eriytyminen "hyviin ja huonoihin" johtuu alueellisista ratkaisuista ja niillä sitä voidaan myös vähentää.

Alueellisesti on toimittava syrjäytymisen uhan vähentämiseksi. Mahdollisuuksia tähän on jokaisella koulutusasteella ja erityisesti avoimessa oppimisessa. Koulutusmahdollisuuksien on oltava tasa-arvoisia eri alueilla ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.

Tasa-arvoa edistetään mm. laatimalla henkilökohtainen opintosuunnitelma (HOPS) jokaiselle oppilaalle, nostamalla oppilaanohjauksen resurssit valinnaisuuden vaatimalle tasolla. Nuorten työpajoista kehitetään myös pajakouluja, joissa käytännön työtä painottamalla voidaan voittaa teoreettisen opiskelun esteitä. Näin myö koulunsa keskeyttäneet saavat mahdollisuuden hankkia loppututkinto. Aikuisten moninkertaisen koulutuskierteen katkaiseminen erityisesti työllisyyskoulutuksessa on tärkeää. Aikuiselle opiskelijalle on annettava aito oikeus päättää omista opinnoistaan.

2.3 Maksuton esiopetus kuuluu kaikille

Tasa-arvoista oppimista edistetään parhaiten tukemalla varhaiskasvatusta. Tavoitteenamme on, että vuoden 2000 syksyllä maksutonta esiopetusta annetaan 6-vuotiaiden ikäluokalle neljä tuntia päivässä. Esiopetus on lapsen oikeus ja osa varhaiskasvatusjärjestelmää. Sen piiriin pääsevät kaikki lapset vanhempien valinnan mukaan. Uskomme, että lapsen omaa oppimista pidetään niin merkittävänä asiana, että kaikki 3-6 vuotiaat pääsevät tulevaisuudessa "eskareiksi".

Pienten lasten sosiaalista ja kognitiivista oppimista edistetään antamalla lapsen itsensä prosessoida asioita. Aikuisen rooli kasvatustapahtuman ohjaajana on muuttumassa oppimisen ja lapsen kasvun tukijaksi. Oppimisseikkailu alkaa varhaiskasvatuksesta ja kestää koko ihmisen eliniän!

Varhaiskasvatus ja pedagoginen esiopetus siinä ovat keskeisiä keinoja tasoittaa lasten eroja elinikäisen opiskelun alkumetreillä. Se maksaa itsensä takaisin jo peruskoulussa. Lapsen siirtyminen perusopetukseen käy joustavasti sen jälkeen kun lapsen vanhemmat ja opettajat - niin päivähoidossa kuin koulussa - ovat yhdessä oppineet arvioimaan lapsen kypsyyttä siirtyä luokkahuoneisiin.

2.4. Peruskoulu - kaikkien lasten koulu

Peruskoulu on koulutusjärjestelmämme tärkein osa. Sen toiminta ja kehittämisresurssit on turvattava julkisen vallan yhteisin toimin. Mikäli kuntien kasvanut toimivalta johtaa suuriin alueellisiin eroihin, on harkittava paluuta korvamerkittyihin perusopetuksen valtionosuuksiin. Kansalaisten perusoikeuksien toteutuminen edellyttää, että koulutuspolitiikassa on edelleen myös selvät valtakunnalliset kehittämislinjat.

Perusopetuksen tuloksiin tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota. Opetussuunnitelmaa tulee kehittää yhtenäisen peruskoulun suuntaan. Persoonallisuuden kasvu, sosiaalinen ja eettinen vastuu, oppimaan oppimisen taidot ja myönteisten oppimisasenteiden kehittäminen tulee olla perustaitojen rinnalla punaisena lankana opetussuunnitelmassa. Perusopetuksen tulee antaa välineet elämänhallintaan ja kasvuun ihmisenä, sitä ei tule valjastaa tuotantoelämän tarpeille. Taiteen perusopetusta on vahvistettava ja laajennettava eri taiteenaloille.

Opetussuunnitelmien erilaistumista tulee seurata ja arvioida. Opetussuunnitelman ja opetuksen määrän tulee kaikissa peruskouluissa olla sellainen, että se antaa todellisen ja vertailukelpoisen jatko-opintokelpoisuuden koulusta tai koulunkäyntipaikasta riippumatta. Perusopetuksen tavoitteiden toteutuminen alueellisesti tulee olla jatkuvan seurannan ja arvioinnin kohteena.

Peruskoulujen oppilaaksiotossa tulee korostaa oppilaan oikeutta lähikouluun eikä testejä tai muita soveltuvuuskokeita tule ottaa nykyistä laajempaan käyttöön. Koulujen toimintakulttuuria tulee monipuolistaa ja kehittää vastaamaan erilaisista oloista tulevien lasten ja nuorten tarpeita. Monipuolistaminen merkitsee erilaisten kulttuuristen lähtökohtien syvällistä tiedostamista ja lisääntyvää avoimuutta koulujen toiminnassa.

Maahanmuuttajanuorten koulutukselliset erityistarpeet on otettava huomioon osana laajaa kotouttamistoimintaa. Maahanmuuttajalapsille on järjestettävä oman äidinkielen opetusta päiväkodeissa ja kouluissa

Erityisopetusta, opinto-ohjausta sekä koulunkäynnin psyykkistä ja sosiaalista tukea tulee vahvistaa ja kehittää niin, että näillä toimilla voidaan parantaa koulutuksen tasa-arvon toteutumista. Vaarana on, että suorituspainotteinen koulu "vaatii" erityisten ja erilaisten oppilaiden hyllyttämistä omiin ryhmiin. Onko tällöin perusteena oppilaan etu vai järjestelmän etu, jolloin jäljelle jääviä voi opettaa yhteisten vaatimusten mukaisesti? Tavoitteemme on mahdollisimman laajasti integroida erityisoppilaat muiden oppilaiden ryhmiin.

Kouluja tulee kehittää työyhteisöinä, joissa opettajilla on riittävästi yhteistä aikaa työn tavoitteiden asettamiseen sekä työn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tämä edellyttää opettajien kokonaistyöajan toteuttamista. Nykyinen opettajan työn järjestely on muodostunut monella tavalla koulun kehittämisen esteeksi.

Pienten koululaisten iltapäivähoito tai pikemminkin sen puute on vakava ongelma. Erityisesti koulun tulisi laajentaa sosiaalista vastuutaan pienistä oppilaistaan. Iltapäivähoidon järjestämiseksi ovat opetus- ja työministeriöt tukeneet mm. nuoriso- ja liikuntajärjestöjä. Ratkaisuja koululaisten iltapäivätoimintaan on etsittävä yhteistyössä valtion, kuntien, eri järjestöjen, koulujen ja vanhempien kesken.

2.5. Nuorisoasteen raja-aidat nurin

Tavoitteemme on taata kaikille 12-vuotinen peruskoulutus, johon kuuluu yhdeksänvuotinen peruskoulu ja kaikille vähintään kolmivuotinen nuorisoasteen koulutus. Nuorisoasteen kolmivuotinen tutkinto antaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden.

Lukiokoulutus on jatkuvasti laajentunut. Ammatillisen koulutuksen arvostus nuorisoasteella on vastaavasti vähentynyt. Ammattikorkeakoulujen kehittymisen myötä on syntynyt tilanne, jossa nuorisoasteen koulutuksen tavoitteet, koulutusrakenteet, opetussuunnitelmat ja tutkinnot on arvioitava uudelleen. Nuorisoasteen uudistuksella tulee tavoitella koulutusta ja koulutusrakenteita, joissa koko ikäluokalle turvataan monipuolinen tiedollinen ja taidollinen osaaminen.

Alueelliset erot nuorten hakeutumisessa lukiokoulutuksen ovat suuret. Lukiopaikkojen määrän säätelystä luopumisen seurauksena lukiokoulutus jatkaa määrällistä laajenemistaan. On tullut aika ottaa kantaa nykyisen lukion ja ammatillisen koulutuksen kattavan lukio- tai nuorisokoulun perustamiseen. Tämä on tärkeää ja kiireellistä myös koulutuksen tasa-arvon kannalta.

Tavoitteen saavuttamiseksi on hyödynnettävä nuorisoasteen koulutuskokeiluista saatuja hyviä kokemuksia. Opiskelijoille on taattava mahdollisuus oman opinto-ohjelman rakentamiseen seutukunnan oppilaitosten koulutustarjonnan pohjalta. Opinto-ohjelmassa tulee olla noin kolmasosa pakollista, kolmasosa vaihtoehtoista ja kolmasosa vapaasti valittavaa opetusta. Oppilaanohjausta ja koulujen tiedonhallintajärjestelmiä kehitetään voimaperäisesti.

Lukion opetussuunnitelman perusteet on uusittava vastaamaan nykyistä paremmin erilaisia jatko-opintoja ja lukion merkitystä kouluna, jonka suorittaa yli puolet ikäluokasta. Lukion opetussuunnitelmassa tulee ottaa huomioon, että suurin osa lukion suorittaneista hakeutuu jatko-opintoihin ammattikorkeakouluihin. Yhteistyötä lukion ja ammatillisen koulutuksen kanssa tulee tavoitteellisesti kehittää myös opetussuunnitelmien tasolla.

Nuorisoasteen ammatillisia tutkintoja tulee monipuolistaa niiden määrää ratkaisevasti vähentämällä ja kehittämällä uusia, perinteelliselle ylioppilastutkinnolle rinnakkaisia ammatillisia ylioppilastutkintoja. Ylioppilastutkintolautakunnan tehtävät, asema ja kokoonpano muutetaan tätä varten. Ammatillisen koulutuksen aseman vahvistaminen ja yhdistelmäopintojen kehittäminen vähentää painetta lukio-opetuksen laajenemiseen. Samalla se tarjoaa lukioissa opiskeleville mahdollisuuksia ammatillistaa omaa ylioppilastutkintoaan ja vähentää siten turhaa toisen asteen päällekkäiskoulutusta.

Oppisopimuskoulutus on vaihtoehto ammatillisen perustutkinnon hankkimiseen niille nuorille, jotka haluavat mennä suoraan työelämään. Oppisopimuskoulutuksen avulla jo tutkinnon suorittaneet voivat hankkia lisäkoulutusta tietojensa ja taitojensa kohdentamiseksi yritys- ja alakohtaisesti. Oppisopimuskoulutuksen voimavarat ja laatu on turvattava, jotta siitä ei kehittyisi keinoa halvan työvoiman välittämiseksi yrityksille.

Koulutukseen liittyvä työpaikoilla oppiminen vaatii työpaikkojen opinnollistamista. Työn oppimisen lisäksi kaikki työntekijät tarvitsevat työssä oppimisen taidot. Työpaikoilla tapahtuva kouluttautuminen vaatii oppimiselle oman ajan ja paikan, jopa tuottavaa joutilaisuutta. Oppiminen ei tapahtu "siinä sivussa" itsestään vaan edellyttää tietoista pyrkimystä sellaisten työympäristöjen kehittämiseen, jotka tukevat oppimista.

Nuorisoasteen oppilaitosten hallinnossa on kehitettävä opiskelijademokratiaa. Oppilaskuntatoimintaa on tuettava - se on yhtäaikaa vaikuttamista omiin asioihin ja kasvua kansalaisuuteen.

2.6 Ammattikorkeakouluja ja yliopistoja kehitettävä rinnakkain

Tiede- ja ammattikorkeakoulujen työnjakoa on selkeytettävä siten, että ne profiloituvat selkeästi omille aloilleen ja erilaisiin tutkintoihin. Opiskelijan siirtyessä ammattikorkeakeakoulusta yliopistoon on oltava selkeät ja oikeudenmukaiset opintojen hyväksilukemissäännöt.

Yliopistojen ei tule ryhtyä kilpailemaan ammattikorkeakoulujen kanssa ammattiopista ja ammattien kehittämisestä - siinä kilpailussa ne eivät pärjää. Yliopistojen haasteena ovat pikemminkin aikakautemme perusongelmat. Yliopiston opetuksellinen monialaisuus ja siihen elävässä yhteydessä olevan tutkimuksen rikkaus on otettava vakavasti. Tällaisessa luovassa tilassa voidaan varmimmin edistää korkeinta sivistystä.

Ammattikorkeakoulujen tulee olla oman ammattialansa kehittäjiä ja edelläkävijöitä. Niiden tehtävänä on ensisijaisesti oman ammattialan tutkiminen ja kehittäminen ja sitä kautta eri ammattialojen taitajien kasvattaminen. Ammattikorkeakoulujen tulee kehittää tätä tarkoitusta varten oma jatkotutkintojärjestelmä.

Tieteen tulosten arviointi "huippuyksikkö" -kilpajuoksun avulla johtaa yliopistojen jo nyt tukehtumassa olevan sivistysajatuksen tuhoon. Yliopistoja on toki arvioitava, mutta samalla on kunnioitettava niiden tiedon tuotannon suhteellista itsenäisyyttä, mikä mahdollistaa intellektuaalisten haasteiden asettamisen. Sivistysyliopistoperinteen uudistaminen edellyttää yliopistoille lisääntyvää autonomiaa, jotta ne voisivat kehittyä yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Yliopistojen ja erityisesti niiden laadukkaan perusopetuksen ja -tutkimuksen resurssit on turvattava valtion budjetissa. Ammattikorkeakouluja koskeva lainsäädäntö on uusittava vastaamaan uusia koululakeja. Ammattikorkeakouluja on kehitettävä vahvoina maakunnallisina ja alueellisina ammattilaisten koulutuskeskuksia. Niiden ylläpito on aiheellista vastaisuudessakin jättää paikallisiin käsiin, vaikka valtion rahoitusvastuuta nykyisestä nostettaisiinkin.

Korkea-asteella jokaisella opiskelijalla on oltava oman oppiaineensa henkilökuntaan kuuluva opettajatutor, jonka kanssa hän suunnittelee ja seuraa opintojensa edistymistä. Näin varmistetaan ensinnäkin se, että uudet opiskelijat pääsevät opintojensa alkuun, ja toiseksi se, että opiskelun ongelmiin puututaan ajoissa. Yliopisto-opintoja on kehittävä monialaisina. Vastustamme viiden vuoden suorituskaton asettamista. Yliopistojen rekrytointipalveluita on kehitettävä ja niiden toiminnan resurssit on turvattava.

Korkeakoulujen hallinnossa on kaikilla yhteisöön kuuluvilla ryhmillä oltava vaikutusmahdollisuudet.

2.7 Uutta tietoa tuotettava kansalaisten tarpeiden pohjalta

Uuden tiedon tuottamisen rahoitus on viimeisen vuosikymmenen aikana painottunut voimakkaasti tuotekehittelyyn. Kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämisstrategia päämäärät ovat suunnanneet koko julkista tutkimusrahoitusta. Siksi tutkimustoiminnan rahoituksessa erityisesti tuotekehittelyyn tähtäävän teknologiarahoituksen ja tietointensiivisten avainalojen kasvu on ollut näkyvintä. Teknologian kehittämiskeskus TEKESin määrärahat ovatkin jo lähes yhtä suuret kuin yliopistosektorin ja Suomen Akatemian määrärahat yhteensä. Tämän peruspiirteen ohella näytetään haluttavan myös yliopistotutkimusta suunnata projektiluonteisesti. Myös Suomen Akatemian luonteen haluttaisiin muuttaa yhä enemmän omaksutun painotuksen mukaiseksi.

Vasemmistoliiton mielestä 1980- ja 1990-luvuilla kehittynyt tutkimusrahoituksen rakenteellinen vinoutuminen on pysäytettävä. Kansallisen innovaatiostrategian rakentaminen tietointensiivisten avainalojen ja näiden edellyttämien tieteellisen koulutuksen huippuyksikköjen tukemisen varaan on kansalaisten elämän perspektiiviä ajatellen huolestuttavaa. Teknologiarahoitusvetoisen politiikan rinnalla on siksi turvattava kansalaisten tietoyhteiskuntaa tukevaa uuden tiedon tuotantoa. Parhaiten tämä taataan lisäämällä tuotekehittelyn ja teknisen hallinnan motiiveista riippumattoman tutkimusrahoituksen kasvua. Käytännössä tämä tarkoittaa Suomen Akatemian tieteellisten toimikuntien ja yliopistosektorin perustutkimuksen rahoitusosuuden kasvattamista.

Uuden tiedon tuotannosta vastaavien tutkijoiden asemaan tulee myös kiinnittää huomiota. Tutkijan ammatti edellyttää poikkeuksellisen pitkää palkatonta koulutusta. Lisäksi huomattava osa tähän ammattiin valmistavista ensimmäisistä työvuosista rahoitetaan sellaisen apurahajärjestelmän kautta, joka ei kartuta niukkaa elantoa ansaitsevalle tutkijalle normaalia työeläkettä.

Kansalaisten tietoyhteiskunnan strategiaan tulee kuulua myös korkeakouluopintoja avaavien ratkaisujen voimakas kehittäminen. Avointa yliopisto-opetusta ja avointa ammattikorkeakouluopetusta tulee lisätä ja laadullisesti kehittää. Uuden tiedon tuottamisen järjestelmää tulee pyrkiä kytkemään osaksi kansalaisten paikallista elämänpiiriä. Suomalainen innovaatiojärjestelmä ei voi tarkoittaa sitä, että tietoyhteiskunnan infrastruktuuria kehitetään vain joidenkin tällä hetkellä avainasemassa olevien tuotantosektoreiden koekenttänä. Päinvastoin innovaatiojärjestelmän perustan tulee olla mahdollisimman laaja ja moniääninen. Kynnys uuden tiedon tuotantojärjestelmän ja kansalaisten arjen käytäntöjen välille tulee rakentaa mahdollisimman matalaksi.

2.8. Opiskelijakin ansaitsee leipänsä

Vasemmistoliiton tavoitteena on parantaa opintotukea - rinnan muun sosiaaliturvan kanssa - perustoimeentulon turvaavaksi etuudeksi. Opintotuen uudistukset jäivät 90-luvulla laman varjossa keskeneräisiksi. Tavoitteemme on lisätä edelleen tuen opintorahapainotteisuutta. Koska opintorahaa ei ole sidottu indeksiin, sitä on korotettava myös 90-luvulla tapahtuneen kustannuskehityksen korvaamiseksi.

Opintorahan asumislisä ja yleinen asumistuki on ensi vaiheessa sovitettava yhteen siten, että samanlaisissa elämäntilanteissa olevien opiskelijoiden asumisen tuki määräytyy samalla tavalla. Seuraavassa vaiheessa on yhdistettävä opiskelijoiden asumisen tuki uudistettuun yleiseen asumistukeen, jolloin tuki ei enää kenelläkään riipu opintomenestyksestä.

Alle 20-vuotiaiden opiskelijoiden vanhempien tulojen perusteella tehtävä opintotuen tarveharkinta on asteittain poistettava kaikilta 18 vuotta täyttäneiltä. Lapsilisän maksamista on jatkettava yhdellä ikävuodella eli täysi-ikäistymiseen asti. Kotona asuvien 18 -19 -vuotiaiden hyvin pienet opintorahat on samalla nostettava vähintään lapsilisän tasolle.

Mahdollisuutta saada opintotukea opintojen loppuunsaattamiseksi 55 tukikuukauden umpeuduttua on joustavoitettava nykyisestä.

Omaehtoisen aikuiskoulutuksen tukimuodot pitää selkeyttää. Tavoitteemme on yksi, yhtenäinen ja selkeä tukijärjestelmä vuoteen 2001 mennessä. Uudistus on välttämätön edellytys elinikäisen oppimisen periaatteen käytännön toteuttamiselle.

2.9. Koko aikuisväestön koulutukseen

Vasemmistoliitto pitää tärkeänä koko aikuisväestön oikeutta ja mahdollisuutta koulutukseen. On asetettava tavoitteeksi koko aikuisväestön mahdollisuus kouluttautua ja opiskella riittävän usein. Ensisijaisena näemme omaehtoisen koulutuksen, mutta tärkeitä ovat myös työpaikan tarjoama koulutus sekä tilanteen niin vaatiessa työvoimakoulutus. Kaikkien on voitava opiskella monipuolisesti, koska vain siten tulevaisuuden yhteiskunnassa voidaan varmistaa työn kysynnän ja tarjonnan tasapaino. Kaikessa opiskelussa on kiinnitettävä huomio myös kansalaiseksi oppimiseen.

Koulutus aikuisiässä on tärkeää paitsi ammatillisesti niin myös yhteisöissä toimimista varten. Kansanvaltaisen yhteiskunnan perustana olevia tietoja ja taitoja tarvitaan kehittymiseen oman elämän eri vaiheissa, uusien elämän suuntien valitsemiseen sekä ammattien muutoksessa. Myös työssä saavutetun kokemuksen tueksi on uusittava taitotietoja. Kun pätkätyö ja muut epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät, on samalla lisättävä työn ja opiskelun sujuvaa vuorottelua.

Tavoitteemme on, että yhteiskunnan aikuiskoulutusresurssit ohjataan niin, että 1) vähälle koulutukselle jääneet saavat osakseen enemmän tukea: opintojen ohjausta, neuvontaa, lähtösuunnitelmia, koulutuksen ns. toisen mahdollisuuden ja että 2) entuudestaan paljon koulutusta yhteiskunnan kustantamana saaneet maksavat lisäkoulutuksesta itse enemmän. On siis erityisesti rahoitettava sitä opiskelua, joka lisää eniten oppimista. Siksi on asetettava etusijalle ne, joilla on ennestään vähän koulutuspääomaa. Tulevaisuudessa aikuisopiskelun ostorahoitusta on voitava suunnata vähän koulutusta saaneille, vanhaa ammatillista peruskoulutustaan uusiville, ammattiosaamistaan ylläpitäville ikäkausittain. Erityisen tärkeää on suunnata lisäkoulutusta niille, jotka epäilevät koulutuksen hyödyllisyyttä.

Oppimisen edistämispolitiikan lähtökohta on oppimisen piirin laajentaminen: yhä useammat mukaan. Aikuiskoulutuksen voimavarat on suunnattava niin, että koulutuksen rajatuotto on mahdollisimman korkea. Käytännössä tämä merkitsee, että 1) työnantajat saavat maksaa enemmän omaa osuuttaan ammattityövoiman saannista ja 2) hyvässä asemassa olevat saavat koulutusta halutessaan maksaa enemmän omaa osuutta. Valtion maksama omaehtoinen koulutus on suunnattava vähemmälle koulutukselle jääneiden opiskeluun ja koko väestön koulutustason lisäämiseen - iästä riippumatta.

Määrällisesti eniten ihmiset osallistuvat työnantajan määrittelemään tai työelämän koulutukseen. Siksi on suuntauduttava kohti kaikkea työssä oppimista ja työympäristön opinnollistamista. Yhteistoimintalaissa määritelty henkilökunnan perus- ja täydennyskoulutuksen koulutuksesta sopiminen on tarkennettava koskemaan yrityksen ammattikoulutuspolitiikkaa. Myös yritysten on ryhdyttävä entistä enemmän pitämään huolta ammattitaitoisten palkansaajiensa eduista. Tavoitteena on koulutusvakuutuksen kehittäminen kansalaisten jatkokoulutuksen toimeentulon perusturvaksi, silloin kun työnantajan ei katsota olevan velvollinen vastaamaan työvoiman ammattitaidon ylläpitämisestä. Työsuhteiden epävakaisuus lisää paineita koulutusvakuutuksen laajaan toteuttamiseen.

Työvoimapoliittinen koulutus palautetaan välttämättömään perustehtäväänsä, työmarkkinoiden ja ammattitaidon vinoutumien pikaiseen korjaamiseen. Työvoima- ja elinkeinokeskusten yhteistyötä työelämän kanssa tarvitaan teollisuuden ja palveluelinkeinojen aikuiskoulutustarpeen ja koulutuspuutteiden pullonkaulojen avaamiseen.

Kaikille työttömille on yhdessä heidän kanssaan laadittava koulutustarvearvio ja suunnitelma omista opinnoista. Aina kun se on henkilön tarpeista lähtien perusteltua, ammatin opiskelu työttömänä on toteuteuttava omaehtoisella pohjalla. Siksi työttömillä tulee olla oikeus valita kouluttautuminen laajasti ja omaehtoisesti.

Sosiaalipainotteista, paikallista koulutusta tarvitaan, kun kansalainen uhkaa pudota aktiivisesta yhteiskunnasta eli syrjäytyä. Tällaisella koulutuksella on myös tehtävää paikallisyhteisöjen kehittämisessä.

Rakenteelliset ja asenteelliset esteet ikääntyvien työllisyydelle on purettava, mm. tehostamalla kansallista ikäohjelmaa ja poistamalla työnantajalle ikääntyneiden palkkaamisesta seuraavat ylimääräiset kustannusriskit. Samoin on pidettävä huolta ikääntyvien työkyvystä ja osaamisesta. Eläkeputkiajattelu osoittaa lyhytnäköisyytensä, kun tämän päivän nuoremmat keski-ikäiset kohtaavat vastaavat ongelmat 5-10 vuoden kuluttua. Väestön vanheneminen on otettava todesta myös aikuiskoulutuksessa.

3. Sivistyspääoman syntyminen

Visio: Sivistyspääomamme vapauttaa meidät itsellemme ja toisillemme. Se sitoo yhteen kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen pääoman.

3.1. Globalisaation haaste - sivistyksen vastaus

Demokraattisen yhteiskunnan jatkuva kehittäminen on ollut vasemmiston ja sitä laajempienkin kansanliikkeiden tavoite teollisissa länsimaissa. Demokratia ja sosiaalinen luottamus ovat olleet myös markkinatalouden kehityksen edellytyksiä hyvinvointivaltioiden rakentamiskaudella. Uudella globalisaation aikakaudella monikansallisten yritysten toiminta noudattaa omia lakejaan ja muodostaa nyt kasvavan uhan kansallisella pohjalla toimineelle demokratialle. Markkinatalous on saanut jälleen rujon kapitalismin piirteitä.

Demokraattisen ajattelu- ja toimintatavan kehittämisessä on olennaista vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Tätä tavoitetta voidaan edistää paikallisten ja alueellisten yhteisöjen kautta, mutta se ei enää riitä. Tarvitaan myös yhtä kansallisvaltiota laajempaa kansanvaltaa, jotta ylikansallisen pääoman liikkeet saadaan demokraattiseen ohjaukseen ja jotta estetään kansalaisten sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien polkeminen. Euroopan unionia on kehittävä tällaisen demokratian välineeksi. Kansalaisoikeuksien vahvistaminen on yksi tie ihmisoikeuksien turvaamisessa.

Oikeus elää rauhassa on sivistyksen kehittymisen välttämätön ehto. Sivistys ja kansanvaltaiset oikeudet liittyvät olennaisesti toisiinsa. Tavoitteena on kansalaisuus, jonka ytimessä on kasvatus rauhaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Jokaisessa ihmisten yhteiskunnassa on oma sivistyksensä ja sivistyksen vertailu tuottaa ristiriitaisia näkemyksiä ja vaikeuksia hyväksyä ja ymmärtää vierasta sivilisaatiota. Sivistys edellyttää nöyryyttä ja suvaitsevaisuutta muita kulttuureja kohtaan.

Sivistyspääoman tehtävänä on luoda tiloja, aikoja ja paikkoja, joissa eettiset, tieteelliset, poliittiset, taloudelliset ja esteettiset kysymykset joutuvat keskinäiseen ristivalaisuun. Vasta tämä paikallisuus ja läheisyys luo mahdollisuudet sivistävään työhön, käytännölliseen humanismiin ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen.

3.2 Kulttuurinen erityislaatu ja sen säilyttäminen

Globaalistuminen ja teknologinen kehitys ovat muuttaneet taiteen ja kulttuurin luomisen ja vastaanottamisen edellytyksiä ja tuotantotapoja. Osasta kulttuuria on tullut kansainvälistä kulttuuriteollisuutta ja viestintää, jolla on myös yhä tärkeämpi merkitys kansantaloudelle ja työllisyydelle. Uuden teknologian avulla voidaan edistää taiteen ja kulttuurin oppimisen ehtoja.

Kulttuuripolitiikan yhtenä tavoitteena on luoda kulttuuriin ja taiteeseen monimuotoisuutta. Sen halutaan vahvistavan paikallista ja alueellista luovuutta ja kulttuuritarjontaa kansainvälisen tarjonnan rinnalla. Itsenäinen alueellinen ja paikallinen kulttuuri sekä kielellinen moniarvoisuus ovat sinänsä tärkeää, mutta samalla ehdoton edellytys kansainvälisen vuorovaikutuksen vahvistumiselle ja suvaitsevaisuuden lisäämiselle.

Kulttuuripolitiikan keskeisenä arvona on, että monimuotoisen kulttuurin ja taiteen saatavuus ja käyttötottumukset eivät jaa ihmisiä kahteen ryhmään: 1) elitistisen, muusta yhteiskunnasta irrottautuneen kulttuurin käyttäjiksi ja 2) viihdeteollisuuden tuotteiden passiivisiksi kuluttajiksi.

Kulttuuriin kuuluvat demokraattiset oikeudet sisältävät näkökulman, jossa jokainen ihminen nähdään luovana yksilönä ja jossa vahvistetaan hänen omaa taiteellista osaamistaan, jolloin hän ei ole vain kulttuuritarjonnan kohde.

Lähivuosikymmenen haasteena on maamme kulttuuriperinnön digitalisointi. Tässä suurhankkeessa museoiden ja kansalliskirjastomme tekijänoikeuksista vapaa aineisto siirretään tietotekniseen ulottuvuuteen. Siinä muodossa tämä arvokas kulttuuriperintö siirtyy myös tulevien sukupolvien käytettäväksi. Digitaalinen aineisto on myös uusien kulttuurituotteiden valmistamisen perusta. Sitä voidaan hyödyntää sekä kulttuuriteollisuudessa että kulttuurimatkailun kehittämisessä.

Suomen kansainvälistä kilpailuasemaa tietoyhteiskuntakehityksessä on pidetty hyvänä, mutta se perustuu liiaksi koneisiin ja infrastruktuuriin. Seuraavan vuosikymmenen aikana ratkaisevaksi tekijäksi nousevat sisältöpalvelut, niiden tuottaminen ja käyttäminen. Tässä kilpailussa Suomen asetelmat ovat vain kansainvälistä keskitasoa.

Kansainvälisesti kulttuuriteollisuus on nopeasti kehittyvää kansantalouden kasvualuetta, jolla on myös merkittäviä työllisyysvaikutuksia. Erityistä tukea ansaitsevat kulttuuriteollisuuden pienet toimijat. Ne ovat luovana vastapainona kansainvälisesti ja kansallisesti tapahtuvalle voimakkaalle median keskittymiselle, minkä on todettu kaventavan tiedon saatavuutta sekä alueellisen ja paikallisen kulttuurin moniarvoisuutta ja monimuotoisuutta. Kulttuuri- ja teollisuuspolitiikalla on keinot vahvistaa ratkaisevasti riippumattoman mediatuotannon ja kulttuuriyrittäjyyden toimintaedellytyksiä.

Tieto- ja viihdeteollisuus ovat maailmassa nopeimmin kasvavia teollisuuden aloja. Tulevaisuudessa kulttuuriteollisuuden osuus taiteen ja kulttuurin tuotannossa ja käyttämisessä kasvaa voimakkaasti. Vaihdanta kehittyy tavaroiden vaihdosta aineettoman vaihdannan suuntaan. Koska kansainvälisen viihdeteollisuuden osuus kulttuurisessa maisemassa on vielä voimistumassa, kulttuurituotannon edustaman maailmankuvan moninaisuus merkitsee ajattelutapojen rikkautta ja ihmisten luovuuden tunnustamista ja läsnäoloa yhteisön merkityksenannossa.

Kulttuuripolitiikan keinoin on kehitettävä käytäntöjä, jotka avaavat nykyistä olennaisesti suuremmalle osalle ihmisiä pääsyn osalliseksi laadullisesti korkeatasoisesta ja rikkaasta kulttuuritarjonnasta ja elävästä taiteesta. Tämän tavoiteltavan näköalan riskinä on kaikkien medioiden ja niiden tarjonnan yhdenmukaistuminen, samankaltaistuminen. Osa ihmisistä jää niiden vaikutukseen, eikä heille avaudu mahdollisuutta kulkea oman luovan toiminnan suuntaan. Siksi jokaisen maan, alueen ja paikallisen yhteisön kulttuurinen henkivakuutus on pitää vahvasti yllä omaa kulttuurista erityislaatuaan. Taide eri muodoissaan luo kulttuuri-identiteettiä ja ansaitsee juuri siksi julkisen vallan erityisen tuen. Taiteen tukemisen toisena ulottuvuutena on taiteilijoiden oikeus kohtuulliseen elintasoon.

3.3 Viestinnän kehittyminen ja sen demokraattinen ohjaaminen

Maailma on kulkemassa kohti viestinnän ja sen ympäristön tuottamaa yhtenäiskulttuuria, joka näyttää vaihtoehdottomalta ja yksiulotteiselta angloamerikkalaisen elämänpiirin loputtomalta kuvaukselta. Samalla luodaan kuluttajille tarpeita, jotka irtoavat heidän omasta elämäntavastaan ja kulttuuripiiristään.

Viestinnän ja ennen kaikkea television globaalistuminen on johtanut alueelliset ohjelmantuottajat vaikeuksiin.

Viestinnän kehittymiseen eri maanosissa, alueellisesti ja paikallisesti on saatava mukaan demokraattinen vaikuttaminen ja ohjaaminen. Tavoitteena on vahvistaa julkisen palvelun televisiota, joka vastaa kieleen ja kulttuuriin sopivien ohjelmien tuottamisesta ja hankkimisesta. Mutta on kulttuurisesti perusteltua tukea julkisen palvelun ohella myös itsenäistä pientuotantoa.

Radioviestintä on maailman eri kolkissa ymmärrettävä paikallisen kulttuurin ääninä ja puheina. Sen viestinnällinen ja kulttuurinen merkitys on suuri köyhimmissä maissa, mutta sillä on vahvuutensa myös länsimaisen yhteiskunnan arjessa.

3.4. Tiedon saatavuus ja tietoyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunnan kehittymisen edellytys on kaikkien oikeus tietoon. Kansalaisten tietoyhteiskunnan toteuttamisessa tarvitaan riittävä tiedon saatavuuden, sen käytettävyyden ja sovellettavuuden perusta tekniset edellytysten lisäksi. Kansalaisten osuutta päätöksentekoon voidaan lisätä teledemokratian keinoin.

Tiedon yleinen saatavuus on johdonmukaista ulottaa itsestään selvänä julkisin varoin tuotettuun tietoon, jonka ihmiset ovat jo kertaalleen veromarkoillaan maksaneet. Tällaisen tiedon, esimerkiksi kirjastojen luettelojen, maksullistaminen on kyseenalaista. Yksityisesti tuotettu tieto voi olla maksullista mm. tekijänoikeuksista lähtien, mutta yhteiskunnan on syytä investoida sen käyttöoikeuksien hankkimiseksi, jotta kansalaisten tiedon tarve voidaan turvata. Tätä ja muuta tietoa tarjotaan kaikkien kansalaisten saataville kirjastojen ja tietopalveluverkkojen kautta. Tekijänoikeuksien kehittämisessä on valittavissa kaksi linjaa: joko tieto mielletään omaisuudeksi, joka hinnoitellaan vapaasti, tai sitten tyydytään kohtuulliseen korvaukseen kaikkien oikeudesta käyttää tietoa. Tietoyhteiskunnan kehittäminen edellyttää kohtuuden linjausta. Yhteistyössä tekijöiden edustajien kanssa luodaan tyydyttäviä tiedollisia yhteiskuntasopimuksia ja normeja, jotka koskevat verkkotiedon tekijänoikeuksia ja levittämisen ehtoja.

Tulevaisuuden visio kulttuurisesta tietoyhteiskunnasta, kulttuurin ja tiedon perusoikeuksista ja niihin perustavasta demokratiasta on vakavasti otettava tavoite. Sen suuntaan on politiikan keinoin edettävä ihmisten luovuuden tukemisessa ja moniulotteisen kulttuurisen vaihdannan edistämisessä. Myönteisen kehityksen tuloksena voimme kuvitella tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa kulttuuristen merkitysten vaihto on sekä ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen että kansantalouden selkäranka.

Tiedollisen ja kulttuurisen syrjäytymisen ehkäisemiseen kuuluu opettaa kaikille kulttuuristen tietoyhteiskunnan kansalaistaidot. Näitä ovat - nyt siis tietovälineisiin pohjautuvat - tiedonhankinnan, tiedonkäyttämisen sekä tarpeellisen vuorovaikutuksen taidot. Vastaavasti elämän pitkän kasvamisen kannalta tärkeitä ovat oman tilanteen arviointitaito ja päätöksenteko sen pohjalta sekä oman luovuuden ja merkitysten tuottamistaitojen tunnistaminen.

Tässä rakentuu osaksi kulttuurisen tietoyhteiskunnan visiota ajatus oppivasta yhteiskunnasta. Nykymaailmassa sen keskeisiä tekijöitä ovat nuorten elinikäisen oppimisen perusteiden opettaminen jo peruskoulutuksessa sekä aikuisväestön osaamistason nykyaikaistaminen ja siihen kuuluva taito ylläpitää omaehtoisesti osaamistaan. Kun tätä ulottuvuutta tarkastellaan kulttuurisesti, tärkeitä uutuuksia ovat avoimet oppimisreitit ja kulttuurin sosiaalipolitiikkaa edustavat oppimiskeskukset, työpajat ja toimintojen hautomot, mutta myös kulttuurista luovuutta tukeva teollisuuspolitiikka.

3.5. Tilaa nuoren kulttuurin kasvulle!

Nuori kulttuuri on käsite, jolla tarkoitamme iästä riippumatonta uutta, innovatiivista kulttuuria, joka syntyy vapaassa, ylhäältä tai ulkopuolelta määrittämättömässä tilassa. Kasvupohjakseen nuori kulttuuri tarvitsee erilaisuutta sietävän, hyväksyvän ja ymmärtämään pyrkivän yhteiskunnallisen ilmapiirin.

Tämän päivän maailmassa menestyminen vaatii meiltä sietämisen oppimista ja kykyä kohdata hämmentymättä totutusta poikkeavaa käyttäytymistä. Uutta luovan erilaisuuden ja normaalista poikkeavan toiminnan sietäminen, sen salliminen ja jopa siihen kannustaminen kuuluvat nykyaikaisen sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkeihin. Sivistysvaltion tunnusmerkkeihin kuuluu myös edellytysten luonti ja tuen osoittaminen nuorta kulttuuria hapuilevalle ja tavoittelevalle kansalaisten vapaalle toiminnalle.

Nuoren kulttuurin luomisessa keskeisin rooli on nuorilla ikäpolvilla. Nuorten esille nostamat näkökulmat ja kysymykset raivaavat itselleen tilaa läpi koko yhteiskunnan yksilöllisistä pohdinnoista aina poliittisen päätöksentekojärjestelmän huipulle asti. Tämä tilanraivaus ei välttämättä aina tapahdu suurella rytinällä ja räiskeellä. Sitä tapahtuu vähä vähältä ja huomaamatta, mutta jatkuvasti, eri ikäpolvien välisessä vuoropuhelussa. Ikäpolvet oppivat jatkuvasti toisiltaan erilaisia asioita, eikä nuori kulttuuri voi syntyä ilman riittävää molemminpuolista vanhojen ja uusien toimijoiden sietämistä ja hyväksyntää.

Vaikka nuorten ikäpolvien rooli nuoren kulttuurin synnyttämisessä on keskeinen ja kiistaton, ei se kokonaisuudessaan ole heidän yksinoikeutensa. Myös vanhemmista ikäpolvista löytyy ihmisiä, joilla on mahdollisuus tehdä valintoja. Todennäköistä on, että tulevassa yhteiskunnassa monet joutuvat useammin kuin kerran miettimään kysymystä: Mikä minusta tule isona? Nämä elämää kuuluvat valintatilanteet antavat tilaa ja mahdollisuuksia nuoren kulttuurin synnylle kaikkien ikäryhmien keskuudessa.

Joskus tilan raivaaminen nuorelle kulttuurille voi johtaa asiallisen keskusteluyhteyden katkeamiseen ja ristiriitojen syntyy ikäpolvien tai erilaisia näkemyksiä edustavien tahojen välille. Kulttuurin instituutioihin ja rakenteisiin kuuluvat usein hitaus, jäykkäliikkeisyys ja jähmeys. Siksi nuoren kulttuurin tarpeellisuudesta vakuuttuneet toimijat eivät aina jaksa odottaa rakenteiden muuttumista, vaan he alkavat julistaa rakenteiden murtamista. Vanhoista rakenteista kiinni pitävien sietämisen kyky joutuu kovalle koetukselle.

Kulttuuripolitiikan, nuorisopolitiikan ja koulutuspolitiikan alueiden pitäisi leikata ja täydentää toisiaan nykyistä enemmän. Kulttuurisen ja koulutuksellisen tasa-arvon ehtona ja edellytyksenä on se, että jokainen koululainen, jokainen nuori saa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnassa välttämättömät kansalaistaidot. Nämä taidot luovat edellytyksiä nuoren kulttuurin synnylle ja kasvulle niin koulussa kuin yhteiskunnassa laajemminkin.

Nuoren kulttuurin synnylle ja kasvulle on välttämätöntä markkinavoimista riippumaton julkisen vallan tuki. Julkisia tukirakenteita on tarkasteltava samalla kriittisesti ja etsittävä aktiivisesti tapoja kanavoida tukea entistä enemmän kansalaisten varsinaiseen toimintaan pelkän rakenteiden ylläpidon sijasta.

Itsenäinen Suomi on valtiona 81-vuotias. Suomi itsessään on kuitenkin vuosisatoja vanha. Se on niin vanha kuin tämä kansa, niin vanha kuin oma kulttuurimme ja kielemme. Valtio-Suomi on nuori ja sen kohtalo on ollut välillä vaakalaudalla. Kulttuuri-Suomi on vanha ja sen sivistyksen voimasta suomalaisten todellinen itsenäisyys saa ravintonsa tänään ja huomenna. Kulttuuri-Suomi on aina ollut avoin maailmalle ja kansainväliset yhteydet ovat sille olleet yhtä tärkeitä kuin henkitys elämämme jatkumiselle. Me tahdomme olla mukana sivistyksen kasvussa, tasa-arvon edistämisessä ja nuoren kulttuurin luomisessa paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti!

4. Vasemmistoliiton sivistyspoliittisia tavoitteita vaalikaudella 1999 - 2003

Paikallisten yhteisöjen kulttuurinen voima käyttöön

Paikallisia yhteisöjä on tuettava laajan sivistyspolitiikan keinoin, esimerkiksi heikoimpien alueiden kouluja on suosittava Hallinnonalojen väliset rajat on ylitettävä: tarvitaan asukkaiden ja viranomaisten paikallista yhteistyötä ja sitä tukevaa sivistyksellistä sosiaalipolitiikkaa Yleisten kirjastojen kattava verkosto on säilytettävä. Kirjaston on avauduttava tietoyhteiskuntaan ja kehityttävä paikallisen toiminnan yhdyssiteenä. Kylä- ja paikalliskouluja on kehitettävä alueellisen sivistyspolitiikan monitoimisina yksiköinä. Tasa-arvon ja oppimisen edistämispolitiikkaan

Elinikäisen oppimisen toteuttamiseksi on siirryttävä koulupolitiikasta elämänmittaisen oppimisen edistämispolitiikkaan Koulutuksen arvioinnista on tehtävä sosiaalisen, alueellisen ja sukupuolien välisen tasa-arvon edistämisen työkalu Jokaiselle oppilaalle on laadittava henkilökohtainen opintosuunnitelma ja riittävä opinto-ohjaus Opiskelun maksuttomuus ja julkisen vallan päävastuu koulutuksessa on säilytettävä Oppilaitoksia tulee kehittää työyhteisöinä, joissa kaikilla työntekijöillä ja opiskelijoilla on riittävästi aikaa työn tavoitteiden asettamiseen, työn suunnitteluun ja kehittämiseen. Maksuton esiopetus toteutettava

Lapsella on oltava oikeus yhden vuoden mittaiseen maksuttomaan esiopetukseen ennen peruskoulun aloittamista syksystä 2000 alkaen, Esiopetusta kehitetään osana varhaiskasvatusta. Peruskoulu - kaikkien lasten koulu

Kunnallista perusopetusta on kehitettävä lähipalveluna niin vahvaksi, ettei yksityiskouluihin synny tarvetta. Oppilaan oikeus lähikouluun on ehdoton. Yhtenäisen perusopetuksen voimavarat turvataan niin, että kunnilla on edellytykset järjestää koulutus parhaaksi katsomallaan tavalla lasten ja nuorten oppimisen ja kehityksen tukemiseksi. Aamu- ja iltapäivähoito tulee järjestää kaikille sitä tarvitseville koululaisille. Koulua on kehitettävä niin, että se kykenee vastaamaan lasten erilaisuuteen ja ottamaan huomioon myös maahanmuuttajalasten tarpeet. Taiteen perusopetusta on vahvistettava ja laajennettava eri taiteenaloille. Nuorisoaste (toisen asteen koulutus)

Tavoitteena on taata kaikille vähintään kolmivuotinen nuorisoasteen maksuton perustutkinto, joka takaa yleisen jatko-opintokelpoisuuden. Nykyistä lukiota ja ammatillista toisen asteen koulutusta on kehitettävä saman katon alla, kohti uutta yhtenäistä nuorisoasteen koulumuotoa. Lukion opetussuunnitelman perusteet on uusittava vastaamaan nykyistä paremmin erilaisia jatko-opintovaihtoehtoja. Alueellista oppilaitosyhteistyötä lukioiden ja ammatillisen koulutuksen välillä edistetään koulutustarjonnan monipuolistamiseksi. Näin oppilaille luodaan joustavat mahdollisuudet yhdistää alueen lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten opetusta samaan tutkintoon. Ammatillisia tutkintoja tulee monipuolistaa niiden määrää ratkaisevasti vähentämällä ja kehittämällä uusia, perinteiselle ylioppilastutkinnolle rinnakkaisia ammatillisia ylioppilastutkintoja. Oppisopimuskoulutusta vaihtoehtoisena tapana hankkia ammatillinen perustutkinto vahvistetaan erityisesti niiden nuorten osalta, jotka haluavat peruskoulun jälkeen suoraan työelämään. Työn oppimisen lisäksi kaikki työntekijät tarvitsevat työssä oppimisen taidot. Nuorten työpajojen tulevaisuus on turvattava EU-ohjelmien uudistuksessa ja työpajoja kehitetään sosiaalisen sivistyspolitiikan välineinä. Ammattikorkeakouluja yliopistoja kehitettävä rinnakkain

Korkeasteen tutkinnon suorittavien osuus ikäluokast nostetaan 65 prosenttiin. Tiede- ja ammattikorkeakoulujen työnjako selkeytetään niin, että ne suuntautuvat omille aloilleen ja erilaisiin tutkintoihin. Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on ensisijaisesti oman ammattialan tutkiminen ja kehittäminen ja ammattitaitajien kasvattaminen. Ammattikorkeakouluille on kehitettävä tätä varten oma jatko-opintojärjestelmä. Ammattikorkeakouluja koskeva lainsäädäntö on uudistettava vastaamaan uudistettuja koululakeja. Yliopistojen autonomia takaa parhaat edellytykset luovalle ja kriittiselle opetukselle, tutkimukselle ja opiskelulle. Autonomia edellyttää yliopistojen resurssien turvaamista valtion budjetissa. Autonomiaa ei saa kaventaa tulossopimuksilla ja huippuyksikkökilpailuilla. Korkeasteen opiskelijoilla on oltava henkilökohtainen opettajatutor opintojen suunnittelua varten. Yliopisto-opinnoille ei saa asettaa ahdasta viiden vuoden kattoa. Suomen Akatemian ja yliopistojen perustutkimuksen rahoitusosuutta on kasvatettava. Opintotuki

Opintotorahan osuutta opintotuesta on lisättävä ja opintotukea on kehitettävä perustoimeentulon turvaavaksi etuudeksi. Opiskelijoiden asumisen tukijärjestelmät on yhtenäistettävä Vanhempien tulojen perusteella tehtävä tarveharkinta on on asteittain poistettava alle 20-vuotiailta opiskelijoilta . Korkeakouluopiskelijoiden 55 tukikuukauden kattoa on joustavoitettava opintojen loppuunsaattamisen mahdollistamiseksi nykyistä paremmin. Omaehtoisen aikuiskoulutuksen tukeen on kehitettävä yhtenäinen ja selkeä tukijärjestelmä vuoteen 2001 mennessä. Koulutusvakuutuksen kolmas vaihe on kuitenkin toteutettava mahdollisimman pikaisesti. Aikuiskoulutus

Aikuiskoulutusta on kehitettävä periaatteella: niillä joilla ei ole, niille annetaan! Työn ja opiskelun sujuva vuorottelu tehdään mahdolli seksi mm. toteuttamalla koulutusvakuutuksen kolmas vaihe. Ammatillinen, tutkintotavoitteinen koulutus keskitetään kokonaan opetusministeriön toimialalle. Työvoimakoulutus suunnataan koulutuksellisten kapeikkojen poistamiseen ja pitkäaikaistyöttömien koulutukseen. Väestön ikääntymiseen on varauduttava ajoissa myös aikuiskoulutuspolitiikan keinoin Kansansivistystyö viritetään uudelleen nyky-yhteiskunnan kansalaistoiminnan tarpeisiin. Sivistyspääoman syntyminen

Sivistyksen vastaus globalisaation haasteeseen on vahvistaa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa. Tarvitaan kulttuurisia ihmisarvoja tukevaa viestinnän ja kulttuurin toimintaohjelmaa. Suomi on johtava maa tietotekniikan määrässä. Seuraavaksi on kehitettävä Sisältö-Suomea, joka hyödyntää uudet tietotekniset mahdollisuudet palveluissa, oppimisessa, kulttuurissa ja vapaa-ajan toiminnassa Uuden tekniikan aikana on kehitettävä erityisesti kansalaisen tietoyhteiskuntaa, jossa pääpaino on tiedon käytettävyydessä ja saatavuudessa ja johon kaikilla suomalaisilla on pääsylippu. Kouluilla ja kirjastoilla on tässä keskeinen tehtävä. Kulttuurinen erityislaatu ja sen säilyttäminen

Kulttuurin ja taiteen moninaisuuden edistämiseksi sekä taiteilijoiden toimeentulon turvaksi tarvitaan julkisia tukijärjestelmiä. Kulttuuriteollisuuden kehittäminen avaa mahdollisuudet elämän parempaan laatuun, uusiin palveluihin ja elämyksiin, kestävään kehitykseen sekä uudenlaiseen työllisyyteen. Tekijänoikeudet ovat tärkeitä kulttuuriteollisuuden kehittämisessä. Tekijänoikeudet on kohtuullisesti sovitettava yhteen kirjastokäytön ja muiden julkisten sivistystarpeiden kanssa. Riippumattomatonta mediatuotantoa on tuettava ja kulttuuriyrittäjyyden toimintaedellytyksiä parannettava. Julkisen palvelun televisiolta ja radiolta edellytetään erityisesti omaperäistä ohjelmisto- ja palveluprofiilia. Digitalisointi avaa mahdollisuuksia opetus- ja kulttuuriohjelmien kehittämiseen ja erilaisten vähemmistöjen ja pienryhmien parempaan palveluun. Kansallinen kulttuuriperintömme on siirrettävä tietoverkkoihin eli digitoitava. Tämä avaa ne uusille käyttäjille ja tuottajille. Nuoren kulttuurin synty ja kehitys tarvitsee markkinavoimista riippumattoman julkisen vallan tuen.