Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VIHR/1238

Vihreä liitto

Vihreät timantit – metsäsektorin kestävä uudistaminen


  • Puolue: Vihreä liitto
  • Otsikko: Vihreät timantit – metsäsektorin kestävä uudistaminen
  • Vuosi: 2008
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Vihreät timantit – metsäsektorin kestävä uudistaminen

SISÄLLYS

Yhteenveto
Johdanto
1. Vihreä kulta – vihreät timantit: metsäsektorin murroksen hallinta
2. Metsä energian lähteenä
3. Metsien suojelualueverkoston täydentäminen: Suomen suuri mahdollisuus
4. Talousmetsien hoito: Vaihtoehtoja tarvitaan
5. Metsähallituksen uudistaminen
6. Metsäntutkimuslaitoksen monipuolistaminen

Yhteenveto

Metsiä ja metsienhoitoa haastaa kaksi isoa kysymystä: teollisuuden rakennemuutos sekä luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Metsäsektorin kehitys ei voi enää perustua hakkuumäärien kasvattamiseen ensimmäisen jalostusasteen tuotteiden, paperin ja sahapuun, yhä suuremman menekin toivossa. Paperia ja sahatavaraa tuotetaan maailmalla yhä enemmän selvästi halvemmalla kuin Suomessa. Suomi tarvitsee tulevaisuudessa puuta myös energian tuotantoon sekä Etelä-Suomen heikon metsiensuojelutason parantamiseen. Lisäksi tuotanto lepää jo nyt 20-prosenttisesti tuontipuun varassa, jota ei tulevaisuudessa näyttäisi olevan tarjolla Venäjän ja Itä-Euroopan kehittäessä omaa jalostuskapasiteettiaan. Tässä vihreässä metsävisiossa olemme sovittaneet yhteen metsien- ja puunkäyttöön liittyviä ristiriitoja ja asettaneet niiden suhteen tavoitteemme. Tarjoamme vaihtoehtoa, uutta suuntaa.

Linjassa Metsäntutkimuslaitoksen ennusteen kanssa oletamme paperi- ja sahausviennin laskevan vuoteen 2020 mennessä 20 prosenttia. Tämän haluamme kompensoida muuttamalla suhtautumista metsiin ja metsienkäyttöön sekä nostamalla korkeamman jalostusasteen tuotteiden viennin kolminkertaiseksi. Metsien perinteisen ”vihreän kullan” (energiakäyttö, sahatavara ja paperi) lisäksi tutkimuksen, tuotekehityksen ja markkinoinnin huomio täytyy suunnata ”vihreiden timanttien” hiomiseen: luontoarvot (suojelu ja matkailu), korkean kuutiohinnan puutuotteet ja uudet biojalosteet lääkkeistä biomuoveihin on asetettava metsäsektorin kestävän uudistamisen tavoitteiksi.

Onnistuminen edellyttää myös uuden mekaanisen puunjalostuksen tutkimus- ja kehitysyksikön perustamista. Uuden yksikön keskeisin haaste on luoda eri yritysten katkeamaton yhteistoimintaketju metsästä loppukäyttäjälle: ekologisesti ja teknisesti moitteeton sahapuu tai paperi, hyvä sahausja painotekniikka, korkean tason muotoilu ja työstö lopputuotteeksi, tyylikäs ja vetoava markkinointi sekä myynninjälkeinen laatu- ja takuuseuranta. Lisäksi oletamme, että paperisektorin uusien tuotteiden “hautomo” Metsäklusteri Oy onnistuu ponnisteluissaan ja tuo markkinoille uusia puukemiallisia tuotteita. Näiden avulla viennin reaaliarvo nostetaan vuoden 2006 rahassa 12,9 miljardista eurosta 14 miljardiin euroon vuoteen 2020 mennessä.

Puuenergian osuus maamme koko energiantuotannosta on jo noin 15 prosenttia. Suhteellisen osuuden lisäämispotentiaali on sidoksissa kokonaisenergian kulutuksen kehitykseen, metsäsektorin puunkäyttöön sekä tuontipuun määrään. Hakkuutähteiden laajamittaisen korjuun vaikutukset vesistöihin, luonnon monimuotoisuuteen sekä metsämaan viljavuuteen on kiireellisesti selvitettävä. On mahdollista, että hakkeen nopeasti kasvavan kysynnän tyydyttäminen poistamalla niin kannot kuin oksatkin hakkuualoilta johtaa vaikeasti korjattaviin ekologisiin vahinkoihin. Ennen lisätutkimuksia on syytä toimia varovaisuusperiaatteella ja korjata lähinnä pienimittaista runkopuuta ja latvuksia, joiden koko alittaa paperiteollisuuden käyttörajan. Metsähakkeen käyttöä voidaan kuitenkin merkittävästi lisätä, mikäli korjuu tapahtuu kestävästi.

Koska Suomi on metsäntutkimuksen ja -käytön suurvalta, ei ole yhdentekevää, miten hyvin onnistumme suojelemaan omien metsiemme lajistoa. Toistaiseksi metsiemme suojelu ei ole onnistunut hyvin Pohjois-Lapin eteläpuolella; nykyisellä rahoituksella metsiensuojelun ekologinen minimitavoite Etelä-Suomessa, 10 prosenttia metsämaasta, saavutetaan vuonna 2125. Mikäli metsiensuojelukysymykset saadaan ratkaistua hyvin, sitä voidaan hyödyntää tehokkaasti suomalaisten metsätuotteiden markkinoinnissa.

Talousmetsissä avohakkuille tarvitaan vaihtoehtoja, koska avohakkuiden kantorahatulot eivät paikoin kompensoi riittävästi virkistykselle, maisemalle, luonnolle, matkailulle, sahapuun laadulle sekä riistalle koituvia haittoja.

Tutkimusten mukaan selvä enemmistö metsänomistajista on valmis kokeilemaan metsien hoitoa avohakkuitta, jos se on taloudellisesti kannattavaa. Nykytietämyksen mukaan avohakkuitta hoito on vaativampi, mutta oikein toteutettuna kilpailukykyinen metsienhoitomenetelmä. Tieto avohakkuuttoman metsänhoidon menetelmistä leviää kuitenkin huonosti, koska kilpailu ei metsänsuunnittelualalla toteudu: metsäkeskukset ja metsänhoitoyhdistykset nauttivat julkista tukea muun muassa metsänomistajien pakollisen metsänhoitomaksun muodossa. Markkinat tulee avata ja metsänhoitomaksu muuttaa veroeduksi tai metsäpalveluseteliksi, jonka metsänomistaja voi käyttää mieleisensä rekisteröidyn asiantuntijan palkkaamiseksi.

Metsähallitus on avainasemassa niin suojelu-kuin saamelaisoikeuksiin liittyvissä metsänkäyttökysymyksissä. Laitoksen tuloutustavoite valtiolle on laskettava asteittain puoleen nykyisestä vuoteen 2020 mennessä ja vastaava määrä hakkuusäästöä suojeltava. Hakkuut saamelaisten kotiseutualueiden metsissä on lopetettava kokonaan siellä, missä paliskunnat niin toivovat. Metsähallituksen roolia tulee muuttaa siten, että se ei enää ole kiistojen osapuoli vaan niiden sovitteluelin.

Metsäntutkimuslaitoksen rahoitus ja monipuolinen tutkimus on taattava; tutkijoiden ilmaisu-ja tutkimusvapaus on kirjattava laitoksen sääntöihin. Etenkin metsien monikäytön ja avohakkuuttoman talouskäytön vaikutusten tutkimusta on lisättävä.

Johdanto

Suomi tarvitsee uudenlaista metsätaloutta, koska metsien käyttöä ja hoitoa haastavat sekä teollisuuden rakennemuutos että luonnon monimuotoisuuden häviäminen. On varsin todennäköistä, että metsätalouden pääasiallinen moottori metsäteollisuus ei enää menesty nykyisellä tuotevalikoimallaan. Paperia tehdään yhä enemmän nopeasti kasvavasta puusta, nykyistä halvemmalla ja kaukana Suomesta, missä myös sijaitsevat ainoat kasvavat markkinat. Suomessa tehtaita ja tuotantolinjoja pannaan jo kiinni. Samaan aikaan yli puolet Suomen 368 luontotyypistä ovat uhanalaisia, monet niistä eri metsätyyppejä. Suomen metsistä on hävinnyt jo yli 100 lajia ja tuhatkunta uhkaa hävitä.

Vihreät arvostavat metsäteollisuuden roolia maan vaurastumisessa: haluamme pelastaa sen monipuolistamalla sitä. Hakkuiden tai tuotannon määrän kasvattamishaaveet eivät enää voi olla ratkaisu, vaan puunkäytön monipuolistaminen ja jalostusasteen nosto: ei vain paperia, vaan myös kirjoja, lääkkeitä ja biomuoveja. Ei vain lautaa, vaan enemmän huonekaluja. Ei automaattisia avohakkuita, vaan mahdollisuus valita metsänsä hoitomuoto. Talouskäytön ohessa Suomen pitää myös ensimmäisenä maana maailmassa pysäyttää metsälajistonsa sukupuuttoaalto. Tämä saavutus on itseisarvo mutta parantaa myös metsäsektorin mainetta ja samalla vientimahdollisuuksia.

Vihreiden metsäpoliittinen linjapaperi osoittaa yksityiskohtaisesti, mitä metsäsektorilla pitäisi tässä taitekohdassa tehdä. Linjaukset sisältävät analyysin sekä haasteista että tilanteen tarjoamista mahdollisuuksista. Vihreässä visiossa metsäsektorin vienti onnistuu kasvamaan, koska se monipuolistuu ja Suomi saavuttaa kuluttajien sekä kansalaisjärjestöjen luottamuksen metsiensuojelupanostuksensa ansiosta. Metsäteollisuuden tuotteiden kysyntä nousee niiden hyvän ympäristöimagon takia ja tuotteiden markkinointi helpottuu.

Kussakin luvussa esitellään “Avainaloite” – ajankohtainen seikka, johon olisi panostettava ennen vuotta 2010, jos näkyviä tuloksia halutaan saada jo seuraavalla vuosikymmenellä. Kuuden eri indikaattorin eli tunnusluvun avulla puolestaan kuvataan metsäsektorimme rakennetta ja toimintaa sekä tulevaisuuden kehitystarpeita.

[Kuva 1 poistettu]

Kuva 1
Metsäsektorin vienti nyt ja tulevaisuudessa – Vihreät tavoitteet

Suomen metsäsektorin vienti koostuu lähes yksinomaan niin kutsutuista ensimmäisen jalostusasteen tuotteista kuten eri paperilaaduista ja sahapuusta. Toisen jalostusasteen tuotteet muodostavat vientimme arvosta vain seitsemän prosenttia. Käytetystä puumäärästä ne vievät alle prosentin.

Metsäsektorin kehitys ei voi perustua enää hakkuumäärien kasvattamiseen yhä suuremman ensimmäisen jalostusasteen tuotteiden menekin toivossa. Paperia ja sahatavaraa tuotetaan maailmalla yhä enemmän selvästi halvemmalla kuin Suomessa. Suomi tarvitsee tulevaisuudessa puuta myös energian tuotantoon sekä Etelä-Suomen heikon metsiensuojelutason parantamiseen. Lisäksi tuotantomme lepää jo nyt 20-prosenttisesti tuontipuun varassa, jota ei tulevaisuudessa näyttäisi olevan tarjolla Venäjän ja Itä-Euroopan kehittäessä omaa jalostuskapasiteettiaan.

Linjassa Metsäntutkimuslaitoksen ennusteen kanssa oletamme paperi- ja sahausviennin laskevan vuoteen 2020 mennessä 20 prosenttia. Tämä kompensoidaan nostamalla korkeamman jalostusasteen tuotteiden vienti kolminkertaiseksi. Lisäksi oletetaan, että metsäsektorin uusien tuotteiden “hautomo” Metsäklusteri Oy onnistuu ponnisteluissaan ja tuo markkinoille uusia puukemiallisia tuotteita. Näiden avulla viennin reaaliarvo nostetaan vuoden 2006 12,9 miljardista eurosta 14 miljardiin euroon vuoteen 2020 mennessä.

1. Vihreä kulta – vihreät timantit: metsäsektorin murroksen hallinta

Monet merkit ennakoivat, että sellun ja paperin valmistus Suomessa vähenee vääjäämättä: teollisuuden investoinnit eivät enää suuntaudu Suomeen. Tehtaiden sulkemiset esimerkiksi Kemijärvellä ja Summassa osoittavat, että markkinoiden muutos on alkanut ja että se pitää ottaa vakavasti. Vastikään julkaistu laaja metsäsektorin vaikuttajien kartoitus Metsän uusi aika (Niskanen ym. 2008) vahvistaa alan asiantuntijoiden itsekin ennustavan suurehkoja muutoksia.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Lauri Hetemäen työryhmä on arvioinut, että nykymuotoisen metsäteollisuuden puunkäyttö vähenee vuoden 2006 luvuista 7–18 miljoonaa kuutiota jo vuoteen 2015 mennessä. Lyhyellä tähtäimellä metsien hakkuut saattavat tosin jopa lisääntyä, jos Venäjän puutullit vähentävät puun tuontia voimakkaasti. Toisaalta metsänomistajien haluttomuus puunmyyntiin, varsinkin jos ne tehdään yksinomaan avohakkuin, voi myös vauhdittaa teollisuuden rakennemuutosta. Kaikki nämä muutokset edellyttävät uutta asennoitumista metsiä ja niiden hoitoa kohtaan – uutta metsävisiota.

Metsäsektorin optimistisia tulevaisuudenvisioita on kahdenlaisia: yksinomaan teknologiaan perustuvia sekä toisaalta visioita ympäristöarvojen ja teknologian yhdistelmästä. Vihreiden visiossa osa metsäsektorin haaroista supistuu olosuhteiden pakosta, mutta toiset osat laajenevat ja samalla puutuotteidemme jalostusarvo nousee. Sellu- ja paperiteollisuudessa keskeistä on säilyttää jatkossakin suomalaisen paperin asema Euroopan markkinoilla, mihin kuljetusmatkat ovat kohtuullisia.

Laajentumiseen taas on syytä tähdätä mekaanisessa metsäteollisuudessa, graafisessa teollisuudessa, luontomatkailussa sekä puuenergia-ja kemiallisessa teollisuudessa. Puun energiapolton nousu näyttää vääjäämättömältä. Metsäklusteri Oy:n panostukset puukemiaan puolestaan tuottanevat ensi vuosikymmenellä uusia vientituotteita. Tavoitteena tulee olla puupohjaiset jalostusarvoltaan korkeat tuotteet, esimerkiksi lääkkeet ja lääketeollisuuden raaka-aineet, elintarvikkeet ja elintarvikelisät, muovit, kosmetiikka ja maalit (Niskanen ym. 2008, 176–177). Metsäklusterin julkisuuteen saattamien tietojen perusteella (17.6.2008) tuotekehittely näyttää ainakin aluksi keskittyvän paperintuotannon kehittämiseen. Vihreiden mielestä Klusterin oma tavoite “vuoteen 2030 mennessä kaksinkertaistaa metsäklusterin tuotteiden ja palveluiden arvo” ei toteudu ellei painopistettä siirretä edellä mainittujen uusien tuoteperheiden kehittelyyn.

Nopeimmin ja varmimmin vientituloja saataisiin kuitenkin lisättyä puun mekaanisessa jatkojalostuksessa, joka toimii Suomessa edelleen merkittävästi alle potentiaalinsa (ks. Indikaattori 1). Suomalaisen puuarkkitehtuurin ja teollisen muotoiluperinteen yhdistäminen mm. suurempiin tuotantoyksiköihin ja keskitetympään vientimarkkinointiin tulisi olla keskeisellä sijalla Suomen 2010-luvun metsästrategiassa. Tällä hetkellä ala näyttää vain pientä sivuosaa. Osana strategiaa osassa metsiä tulisi painottaa laadukkaan sahapuun kasvattamista kuitupuun sijaan (ks. luku 4).

Jatkossa puunkäytön ympäristö-, ilmastoja työllisyysvaateet nousevat entistä merkittävämmiksi. Samalla ne voivat lisätä kotimaista teollisuutta ja tietotaitoa. Jos kerrannaisvaikutukset muilla aloilla huomioidaan, työllistää luontomatkailu kolminkertaisesti ja puun mekaanisen jatkojalostuksen haarat keskimäärin kaksinkertaisesti paperiteollisuuteen verrattuna. Eri vaateet voivat tosin mennä ristiin: luontomatkailu voi työllistää hyvin maaseudulla, mutta ala voi lentämisen ja henkilöauton yhdistelmällä olla todella suuripäästöinen. Vihreä metsävisio viittaa näiltä osin vihreiden muihin linjauksiin liikennepolitiikasta: rautateiden, julkisen liikenteen ja kevyen liikenteen asemaa on parannettava.

Vihreät linjaukset

  • Metsien ja puunkäyttöä tulee monipuolistaa. Vihreät tavoittelevat ekologisesti kestävää metsäsektoria, jonka tuotteiden jalostusarvo on nykyistä huomattavasti korkeampi ja joka työllistää nykyistä enemmän.
  • Toisen asteen puujalosteiden (huonekalut, talot, puukäyttöesineet, graafinen teollisuus) tuotanto, erityisesti mekaaninen metsäteollisuus, tarvitsee tämän johdosta hyvin resurssoidun tutkimus- ja tuotekehittelyohjelman.
  • Valtion ja teollisuuden tulee lisätä satsauksia uusien puupohjaisten biojalosteiden (lääkkeet, biomuovit yms.) tutkimukseen, tuotekehittelyyn ja markkinointiin. Erityisesti huomiota on suunnattava päätuotteiden tuotannossa syntyvien jätteiden jalostusasteen nostoon.

[Poistettu kuvio Indikaattori 1.]

Indikaattori 1
Suomen puutuotteiden jalostusaste mitattuna vientituotteiden keskihinnalla

Indikaattori kertoo, kuinka pitkälle Suomi jalostaa puutaan. Halvin puinen vientitavara on käsittelemätön puutukki, kalleimmat taas käsityönä valmistetut puiset koristeesineet ja soittimet, jotka kuluttavat vähän puuta, mutta joista maksetaan korkea hinta. Sahatavara ja sellu sekä paperi ovat niin kutsuttuja ensimmäisen jalostusasteen puutuotteita. Tärkeimmät toisen jalostusasteen tuotteista ovat huonekalut, talot, painotuotteet sekä koriste-esineet.

Puun jalostusasteen nosto ja menestyksekäs vienti lisäävät metsäsektorin työpaikkoja ja vientituloja, vaikka hakkuiden kokonaismäärä pienenisi. Toisen jalostusasteen vientituotteiden keskihinta käytettyä puukuutiota kohti on noin 2000 euroa kuutiometriltä, mikä on yli kymmenen kertaa suurempi kuin kuvassa näkyvä Suomen metsäsektorin vientituotteiden keskihinta vuonna 2006. Pääasiassa paperiin ja sahatavaraan perustuvan viennin reaalikeskihinta ei ole noussut yli 35 vuoteen ja on 2000-luvulla pääasiassa laskenut. Koska paperia tuotetaan enenevässä määrin myös muualla, on epätodennäköistä, että viennin keskihinta enää nousee ilman lisäjalostusta ja uusia tuotteita. Reaalihinta voi päinvastoin jatkaa laskuaan, jolloin ensimmäisen jalostusasteen tuotteen valmistus Suomessa voi käydä kannattamattomaksi.

Koska toisen jalostusasteen tuotteiden keskihinta on 2000 euroa, nähdään indikaattorin kuvaajasta Suomen puun jalostusasteen olevan varsin alhainen. Viennistämme vain noin seitsemän prosenttia on toisen asteen jalostustuotteita (Kuva 1). Käytetystä puusta nämä erikoistuotteet vievät puolisen prosenttia. Metsäntutkimuslaitoksen tutkijat toteavatkin suorasukaisesti, että “puun ensimmäisen jalostusasteen tuotteiden vienti ulkomaille toisen jalostusasteen tuotteiden valmistamista varten merkitsee käytännössä työpaikkojen siirtämistä ulkomaille” (Selby & Petäjistö 2002). Toisin sanoen, “viemme lautaa, tuomme huonekaluja”. Suunnittelun ja markkinoinnin haaste on luonnollisesti, että useimmat maat mieluusti jalostavat toisen asteen tuotteensa itse tuoden meiltä vain raaka-aineet. Suomi tuo esimerkiksi puuttomasta Tanskasta enemmän huonekaluja kuin sinne vie!

[Poistettu kuvio Indikaattori 2.]

Indikaattori 2
Metsäsektorin työpaikat vs. hakattu ja maahantuotu puumäärä

Indikaattori kertoo, kuinka hyvin metsäsektori työllistää suhteessa hakattuun puumäärään. Usein väitetään, että suurempi hakkuumäärä johtaa parempaan työllisyyteen, kun taas metsiensuojelu vie työpaikkoja.

Työpaikkaindikaattori ei tue tätä väitettä. Metsien suojelun ja työllisyyden ristiriita elää mielikuvissa yhä, vaikka alan työllisyyden vähenemisen syynä ovat koneistuva metsätalous ja keskittyvä suurteollisuus, jotka työllistävät entistä vähemmän. Vaikka hakkuut ja puun maahantuonti lisääntyivät lähes jatkuvasti 1970–2005, alan työllisyys laski koko jakson aikana. Samanaikaisesti metsien säästämiseen perustuva luontomatkailu työllisti yhä paremmin, ja ala on nyt Lapin merkittävin työnantaja ohi metsätalouden. Etelä-Suomen kansallispuistot ovat toistaiseksi liian pieniä ja palvelujen tason kehittymätön, jotta ne voisivat olla merkittäviä työllistäjiä.

Päinvastoin kuin paperinjalostusteollisuudessa, toisen asteen mekaanisten puujalosteiden valmistus luo runsaasti uusia työpaikkoja. Näin kävi pitkin 1980- ja 1990-lukuja lukuisissa Euroopan maissa, muttei Suomessa. Yllättävää kyllä, asiaan kiinnitetään meillä melko vähän huomiota. Edellinen Kansallinen metsäohjelma (KMO) 2000–2010 uhrasi vajaasta 40 sivustaan teemalle kymmenisen lausetta, ohjelman parinsadan sivun mittainen taustaraportti (Reunala ym. 1999) puolestaan yhden sivun. KMO:n päivitys 2009–2015 puhuu jalostusarvon nostamisesta, mutta merkittävimmät tutkimus- ja kehityspanokset on suunnattu kemialliselle metsäteollisuudelle ja biopolttoaineteknologialle. Hakkuiden määrää esitetään nostettavaksi edelleen, mikä vaikeuttaa tuntuvasti metsien muiden käyttömuotojen kehittämistä.

AVAINALOITE #1

Toisen asteen puujalosteiden (huonekalut, talot, puukäyttöesineet, graafinen teollisuus) vientiarvon kolminkertaistaminen vuoteen 2020 mennessä vaatii alalta keskitettyä suunnitelmallisuutta samaan tapaan kuin paperi- ja kemianteollisuuden tuotekehitysyksikkö Metsäklusteri Oy. Ennen kaikkea on luotava eri yritysten katkeamaton yhteistoimintaketju metsästä loppukäyttäjälle: ekologisesti ja teknisesti moitteeton sahapuu tai paperi, hyvä sahaus- tai painotekniikka, korkean tason muotoilu ja työstö lopputuotteeksi, tyylikäs ja vetoava markkinointi sekä myynninjälkeinen laatu- ja takuuseuranta.

Tämän saavuttamiseksi toisen asteen mekaanisten metsäjalosteiden tulee saada oma kansallinen kehittämisohjelmansa, jossa ratkaistaan yllä kuvatut viennin edistämiseen vaadittavat haasteet tutkijoiden ja yritysten yhteistoimin.

Lähteet

Kansalliset metsäohjelmat. Maa- ja metsätalousministeriö 1999, 2008.http://www.mmm.fi/attachments/5fLUy9oi5/5fY3aDJ21/Files/CurrentFile/Kansallinen_metsaohjelma. pdf sekä http://www.mmm.fi/attachments/5fLUy9oi5/5wD65lUaB/Files/CurrentFile/Kansallinen_ metsaohjelma_2015.pdf

Metsätilastollinen vuosikirja 2007. Metsäntutkimuslaitos, Helsinki http://www.metla.fi/metinfo/tilasto/julkaisut/vsk/2007/vsk07_11.pdf

Niskanen, A, Donner-Amnell, J., Häyrynen, S. & Peltola T. 2008: Metsän uusi aika – kohti monipuolisempaa metsäalan elinkeinorakennetta. Joensuun yliopisto, metsätieteellinen tiedekunta.

Petäjistö L, Elovirta P. & Selby A. 1997: Metsäsektorin rakenne Suomessa, Itävallassa ja Iso-Britanniassa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 628.

Selby A. & Petäjistö L. 2002: Small Enterprises in the Wood Products Sector of Eight European Countries. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 839.

2. Metsä energian lähteenä

Energianpuun lisäkäyttö tarjoaa merkittävän mahdollisuuden ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tällä hetkellä esimerkiksi hakkuutähteistä kerätään vain muutama prosentti. Metsähakkeen ja teollisuuden jätepuun avulla voidaan korvata uusiutumattomia energianlähteitä. Energiapuun korjuuseen ja käyttöön liittyy kuitenkin uusia “vihreitä ristiriitoja”. Metsäenergiaa voidaan Vihreiden mielestä käyttää merkittävästi nykyistä enemmän, mutta tässä luvussa esitetyt ongelmat tulee ensin ratkaista.

Tällä hetkellä metsäteollisuus on suurin puu- ja bioenergian tuottaja. Metsäteollisuuden osuus maan uusiutuvan energian tuotannosta ja kulutuksesta on noin 80 prosenttia. Tehtaille raaka-aineeksi tulevasta puusta noin 40 prosenttia käytetään energiaksi eri prosessivaiheissa, joten bioenergian tuotanto ja käyttö ovat metsäteollisuuden toiminnan perusedellytyksiä. Jos metsäteollisuus supistuu, merkitsee se merkittäviä muutoksia metsäenergian ja teollisuuden puun sivutuotteiden käyttöön. Yhtäältä puuta vapautuu enemmän energiakäyttöön, toisaalta paperiteollisuuden varassa nyt toimiva metsäenergian kuljetusketju voi paikoin katketa ja se täytyy luoda uudelta pohjalta. Markkinoiden heilahtelujen vuoksi ketju katkeilee ennakoimattomasti, minkä takia energiahuolto tulee turvata toimenpideohjelman avulla. Myös koko korjuuketju tulee erottaa selkeästi metsäyhtiöiden toiminnasta, jotta puulle muodostuu markkinat ja esimerkiksi energiayhtiöt pääsevät kilpailemaan energiapuusta. Tämä hyödyttää erityisesti metsänomistajia, sillä nyt pääosin kantohinnattomalle energiapuulle muodostuu markkinahinta.

Kunnianhimoisia energiapuun käytön tavoitteita rajoittaa selvästi tiedon puute korjuun seurauksista ympäristölle. Saatetaan laiminlyödä lajiston suojelutavoitteita, heikentää metsien maaperän ravinnemäärää tai tuottaa päästöjä vesistöön. Myös talousmetsiin on jätettävä lahopuuta. Uuden tutkimustiedon perusteella ravinnetasapainon ylläpitämiseksi on syytä jättää korjaamatta 30 prosenttia jäänyttä latvusmassaa (oksia ja neulasia) kaikissa olosuhteissa. Esimerkiksi kantojen laajamittainen poisto tulee ehkä kyseeseen vain osana paikallista juurikäävän torjuntaa, ja karukkokankaiden ravinnetasapainon tiedetään horjuvan pahasti energiapuun korjuusta. Tutkimuksissa on havaittu lehtipuiden – enmaamnen kaikkea haavan – hakkuutähteillä olevan merkitystä vaateliaan lahopuulajiston lisääntymispaikkoina. Haavan hakkuutähteet tulee jättää korjaamatta. Samoin tuoreen hakkuutähteen korjuu päätehakkuualoilta merkitsee huomattavan suuren ravinnemäärän poistumista kasvupaikoilta. Hakkuutähteen korjuu tulee tehdä siten, että neulaset ja lehdet jäävät hakkuualoille. Vihermassaa sisältävistä risutukeista tulee luopua.

Nykymuotoisten korjuusuositusten vaikutusta kokonaiskorjuupotentiaaliin ei kuitenkaan ole riittävästi arvioitu. Varsin laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että metsähakkeen määrää voidaan lisätä. Arviot määristä vaihtelevat. Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) professori Antti Asikaisen (18.6.2008) arvion mukaan metsähakkeen määrä voidaan kestävällä tavalla suunnilleen viisinkertaistaa 15,9 miljoonaan kuutiometriin vuodessa. Tästä kuusikoiden latvusmassaa on noin 4,8 ja kantoja 2,5 miljoonaa kuutiometriä. Nuorista metsistä olisi vuosittain otettavissa noin 6,9 miljoonaa kuutiometriä ja männiköistä 1,7 miljoonaa kuutiota energiapuuta. Tätä voi verrata Metlan 2008 selvitykseen, jonka mukaan metsien hoitorästejä on 30 miljoonan kuutiota. Vuosina 2006 metsähaketta käytettiin 3,4 miljoonaa kuutiometriä ja 2007 3,1 miljoonaa. Vihreät arvioivat tämän hetken tietojen perusteella, että metsähaketta olisi otettavissa vuosittain enimmillään yhteensä noin 12–14 miljoonaa kuutiometriä, mikä kattaisi noin viiden prosentin lisäosuuden Suomen nykyisestä energiankulutuksesta.

On huomattava, että tällä hetkellä maamme teollisuus käyttää noin 20-prosenttisesti tuontipuuta. Osuuden arvellaan pienenevän merkittävästi vuodesta 2009 alkaen Venäjän nostaessa tullejaan. Määrä vastaa sitä, minkä teollisuuden käytön on arveltu vähenevän seuraavan vuosikymmenen aikana. Näin ollen puuenergian lisäkäyttö voi osoittautua mahdottomaksi, ellei teollisuuden puuntarve laske oletettua nopeammin. Vastaavasti puuta voidaan käyttää energiantuotantoon enemmän, mikäli teollisuuskäyttö vähenee. Tärkeintä kuitenkin olisi saada maamme kokonaisenergiankulutus kääntymään laskuun: nykyisen ennusteen mukaan kulutuksemme nousisi vähintään 10 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Mikäli kulutus pysyy kurissa, voi metsäenergian käyttö nousta enimmillään jopa 25 prosenttiin energiankulutuksesta (indikaattori 3).

Metsähakkeen lisääntyvän käytön myötä tulee huomioida paitsi riittävä lahopuun määrä myös metsien ravinnetasapaino. Metsistä otettuja ravinteita eli puutuhkaa tulee palauttaa korjuualalle hitaasti liukenevassa muodossa (esimerkiksi pelletteinä), jotta ravinteet eivät päädy vesistöön. Tuhkan käytöstä ja energiapuun korjuuseen yhdistettävien vesiensuojelumenetelmien tehokkuudesta kaivataan kuitenkin vielä lisää tutkimusta. Energiapuuta ei ole laajamittaisesti aiemmin kerätty, eikä sen vaikutuksista ole laajalti tietoa. Metsäammattilaisten neuvontavalmiuksia energiapuun korjuusta on parannettava; samoin metsänomistajille on tarjottava kansantajuista tietoa energiapuun korjuun vaikutuksista.

Ilmaston kannalta hyödyllisintä on käyttää energiapuu mahdollisimman tehokkaasti. Yksinkertaisinta ja usein tehokkainta on vähentää päästöjä korvaamalla voimaloiden turpeen- ja kivihiilenkäyttöä puulla. Nykyinen voimalaitoksissa käytetty polttotekniikka asettaa rajoituksia puun lisäkäytölle ja siten myös päästöjen vähentämiselle sekä lämpöettä sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimaloissa. Tämän vuoksi kuntien, jotka pääasiassa omistavat voimalat, on syytä tehdä ilmasto- ja energiastrategiat, joiden perusteella tekniikkaa uusitaan ja päästöjä vähennetään vähintään EU-tavoitteiden mukaisesti. Tähtäimeksi tulee asettaa voimaloiden tehokkuuden nosto ja parhaat mahdolliset tekniikat. Teknisesti vaativampia ovat sellutehtaiden yhteyteen suunnitellut monituotantovoimalat, jotka tuottavat sähkön ja lämmön lisäksi liikennepolttoaineita ja/tai voiteluaineita. Tekniikan kehittyessä myös osa taajamien energialaitoksista on mahdollista muuttaa tällaisiksi biojalostamoiksi. Valtion tulee edistää tekniikan kehittymistä rahoituksella.

[Poistettu kuvio Indikaattori 3.]

Indikaattori 3
Kotimaisen puun osuus energiantuotannosta

Indikaattori kertoo, kuinka paljon Suomen käyttämästä energiasta syntyi kotimaista puuta polttamalla. Osuus on laskenut selvästi 70-luvun tasosta, koska kokonaisenergiankulutus on noussut runsaassa 35 vuodessa yli kaksinkertaiseksi. Puun energiakäyttö on hiilineutraalia, koska polttaessa vapautuu saman verran hiilidioksidia kuin puu on kasvaessaan itseensä sitonut. Poltetun puun hiilimäärän sitoo uudestaan kasvava metsä. Tämän vuoksi puun energiankäyttö on erityisen huomion kohteena.

Viime vuosina puun suhteellinen osuus energiantuotannostamme on pysynyt melko vakiona. Tämä johtuu hakkuiden lisääntymisestä: noin 40 prosenttia puujalostusteollisuuden käyttämästä puusta poltetaan lopulta energiaksi joko suoraan (kuorima- ja sahausjäte) tai teollisen käsittelyn jälkeen (mustalipeän poltto; mustalipeä on sellukeitossa käytettyihin kemikaaleihin liuennutta puuainesta). Metsäteollisuuden osuus maamme bioenergian tuotannosta ja kulutuksesta on tällä hetkellä noin 80 prosenttia.

Puun energiakäyttöä halutaan lisätä. Ensisijainen tavoite on lisätä hakkuutähteiden polttoa, mutta on arveltu, että tulevaisuudessa energiapuuksi haketettaisiin myös pienempiä puurunkoja, koska sellun- ja paperinvalmistus Suomessa laskee todennäköisesti jonkin verran “vapauttaen” puuta muuhun käyttöön – Metsäntutkimuslaitoksen erään arvion mukaan 7–18 miljoonaa kuutiota vuoteen 2015 (Hetemäki 2006).

Korjata voi arviolta n. 12–14 milj. m³, mikä voisi olla pääasiassa pienimuotoista (alle 6 cm) runkopuuta ja oksia. Jos saman verran paperiteollisuudelta “vapautuvasta” puusta myös poltetaan vuonna 2020, päästään indikaattorin ennustekäyrässä olevaan yli 25 prosenttiin koko energiankulutuksestamme.

Vihreät linjaukset

  • Metsäenergian käyttöä tulee voimakkaasti lisätä. Suomi on sitoutunut toteuttamaan EU:n 38 prosentin uusiutuvatavoitteen, missä metsähakkeen lisäkäytöllä on merkittävä osuus.
  • Hakevoimaloille tulee saada syöttötariffit.
  • Metsäenergian korjuuketju täytyy pitää yllä myös tilanteessa, jossa paperiteollisuuden korjuukapasiteetti vähenee oleellisesti. Tähän on varauduttava toimenpideohjelmalla. Puun korjuuketju on erotettava metsäyhtiöiden toiminnasta, jotta syntyy toimivat markkinat sekä teollisuuden että energialaitosten käyttämälle puulle.
  • On laadittava selkeitä laskentamalleja, joiden avulla pystytään arvioimaan hakkuutähteiden erilaisten korjuurajoitteiden vaikutuksia valtakunnallisiin ja alueellisiin korjuumahdollisuuksiin.
  • Puutuhkaa eli ravinteita pitää palauttaa korjuualalle hitaasti liukenevassa muodossa (esimerkiksi pelletteinä), jotta ravinteet eivät päädy vesistöön.
  • Metsänomistajille on tarjottava kansantajuista tietoa energiapuun korjuun vaikutuksista; metsäammattilaisten neuvontavalmiuksia energiapuun korjuusta on parannettava.
  • Metsäenergian käyttöä nykyisissä voimaloissa on lisättävä. Kuntien tulee tehdä ilmasto-ja energiastrategiat, joiden mukaan päästöt vähenevät EU:n tavoitteiden mukaisesti.
  • Valtion on edistettävä biojalostamoiden syntyä sellutehtaiden ja lämpövoimaloiden yhteyteen.

AVAINALOITE #2

Hakkuutähteiden laajamittaisen korjuun vaikutukset vesistöihin, luonnon monimuotoisuuteen sekä metsämaan viljavuuteen on kiireellisesti selvitettävä. On mahdollista, että hakkeen nopeasti kasvavan kysynnän tyydyttäminen poistamalla niin kannot kuin oksat hakkuualoilta johtaa vaikeasti korjattaviin ekologisiin vahinkoihin. Ennen lisätutkimuksia on syytä toimia varovaisuusperiaatteella ja korjata lähinnä pienimittaista runkopuuta ja latvusmassaa, jonka koko alittaa paperiteollisuuden käyttörajan.

AVAINALOITE #3

Hakevoimaloita varten tulee asettaa syöttötariffit. Nämä ovat ohjauskeinoksi tarkoitettu takuuhinta sähkölle tai muulle energiantuotannolle. Muissa EUmaissa syöttötariffit ovat yleisesti käytössä uusiutuvalla energialla tuotetulle sähkölle uusiutuvien energiantuotantomuotojen kilpailukyvyn ja käyttöönoton edistämiseksi. Paperiteollisuus käyttää puuenergiansa pääosin omiin prosesseihinsa, mutta esimerkiksi sahat voisivat syöttötariffin turvin luoda nopeasti huomattavan energiantuotantopotentiaalin, koska niissä syntyy suuria määriä hukkapuuta. Sellutehtaiden yhteyteen on luotava biojalostamoita, jotka tuottavat sähkön ja lämmön lisäksi esimerkiksi toisen sukupolven uusiutuvia liikennepolttoaineita ja voiteluaineita.

Lähteet

Hakkila P. & Fredriksson T. 1996:Metsämme bioenergian lähteenä. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 613.

Hetemäki ym. (Toim.) 2006: Suomen metsiiin perustuva hyvinvointi 2015. Metlan työraportteja 26.

Hetemäki, L. 2008: Esitelmä http://www.metla.fi/hanke/50168/pdf/hetemaki-eduskunta-060208.pdf

Laitila, J., Asikainen, A. & Anttila, P. 2008. Julkaisussa: Kuusinen, M., Ilvesniemi, H. (toim.) 2008. Energiapuun korjuun ympäristövaikutukset, tutkimusraportti. Tapion ja Metlan julkaisuja. [Verkkodokumentti]. Saatavissa www.metsavastaa.net/energiapuu/raportti.

3. Metsien suojelualueverkoston täydentäminen: Suomen suuri mahdollisuus

Metsiensuojelun lisääminen on ekologisesti välttämätöntä ja taloudellisesti kannattavaa. Sillä on myös kansalaisten tuki: vuonna 2005 luovutettiin eduskunnalle yli 100 000 ihmisen allekirjoittama vetoomus metsiensuojelun lisäämiseksi Etelä-Suomessa (www.metsavetoomus. fi). Ihmiset eivät pidä avohakkuista (Kuva 3), ja haluavat kansallispuistojen kaltaisia vanhoja metsiä lähemmäksi asumustaan Etelä-Suomessa (Suomen Gallup 2001). Hyvin suuri joukko suomalaisia tutkijoita on yksimielisiä metsienkäytön uudistusten tarpeista niin talouden, sosiaalisektorin kuin ekologiankin nimissä: v. 2007 yli 250 professoria ja tutkijatohtoria allekirjoittivat tieteellisen vetoomuksen metsiensuojelun lisäämisen puolesta (www.tutkijakirje.org). Uuden metsienkäyttöpolitiikan mahdollisuuksia ja tarpeita käsitellään mm. 27.10.2006 ilmestyneessä kirjassa Uusi metsäkirja (Jalonen ym.).

Metsiensuojelu ei ole vähentänyt puunkäyttöä eikä vienyt työpaikkoja (Indikaattori 2). Päinvastoin, työvoimavaltaisena alana metsämatkailu ja siihen liittyvät palvelut ovat suurten suojelualueiden Lapissa kohonneet merkittävimmäksi työnantajaksi. Myös Etelä-Suomen kansallispuistojen suurentaminen niin matkailun kuin suojelun kannalta merkittävämmän kokoisiksi on perusteltua.

[Kuva 2 poistettu]

Miksi metsänsuojeluverkkoamme pitäisi täydentää?

Koska Suomi on metsäntutkimuksen ja -käytön suurvalta, ei ole yhdentekevää, miten hyvin onnistumme suojelemaan omien metsiemme lajistoa. Suomen metsiensuojeluverkoston puutteet on tarkasti dokumentoitu (YM 2000), samoin suojelutarpeen ekologiset (Hanski 2003) ja sosiaaliset (Harkki ym. 2003) perustelut. Suurin ongelma on, että lähes kaikki laajat metsiensuojelualueemme sijaitsevat pohjoisimmassa Lapissa, missä merkittävä osa eliöstöstämme ei tule toimeen (Kuva 2). Pohjois-Lapin erämaiden suojelu on erittäin tärkeää paitsi ekologisesti myös matkailun ja saamelaiskulttuurin vuoksi, mutta vaatii täydennystä etelämpänä: jo Etelä-Lapissa useimmat suojelualueet ovat niin pieniä ja eristyneitä, etteivät ne kykene ylläpitämään erikoistuneiden lajien elinvoimaisia kantoja, eivätkä nämä lajit pysty siirtymään alueelta toiselle. Tämä merkitsee, että monet Etelä-Suomessa vielä esiintyvät uhanalaiset metsälajit kuolevat ajan myötä sukupuuttoon, jos niille sopivaa elinympäristöä – käytännössä enemmän luonnontilaisen metsän kaltaisia olosuhteita – ei tulevaisuudessa saada lisää.

On myös merkittäviä taloudellisia syitä suojella metsää ja pysäyttää lajiston katoaminen. Luonnonmetsissä elää noin 80 prosenttia maailman eliöistä sekä tietenkin lähes kaikki puulajit. Ne ovat lääke- ja ruokakasvien lähteitä ja evoluutiotehtaita, joissa geneettinen muuntelu tuottaa ajan myötä uusia lajeja. Metsät ovat myös valtaisia hiilinieluja, joten metsäpeitteisyyden väheneminen vaikuttaa voimakkaasti ilmaston muuttumiseen.

Luonnontilaisten ja sen kaltaisten metsien lähes täydellinen kato lajeineen on paikoin jo toteutunut, ja näyttää yhä useammassa maassa lähes väistämättömältä. Nykyinen sukupolvi näyttäisi jäävän historiaan lukuisten tunnettujen eläinten kuten orangin ja tiikerin sekä lukemattomien kasvi- ja hyönteislajien tuhojana. Maailma etsii jo lähes epätoivoisesti tasapainoisen metsien suojelun ja talouskäytön suunnannäyttäjää. On hämmästyttävää, ettei mikään teollisuusmaa tai metsäteollisuuskonserni ole toistaiseksi ottanut suojeluteemaa lippulaivakseen – ei ainakaan niin perusteellisesti, että tehdyt toimenpiteet olisivat kestäneet kriittistä tarkastelua.

Mikäli metsien suojelukysymys saataisiin Suomessa ratkaistua, saavutus olisi tehokkaasti hyödynnettävissä suomalaisten metsätuotteiden markkinoinnissa. Tilannetta voi verrata ilmasto- ja vesiensuojelun vaatimiin investointeihin, joita metsäalalla aluksi vastustettiin. Lopulta luotiin kuitenkin päästönrajoitusteknologiaa, jolla “uhka” käännettiin markkinaeduksi ja vientituotteeksi.

Suojelualueiden perustaminen käsitetään joskus merkitsevän lähinnä luonnonsuojeluja metsälaissa mainittujen niin kutsuttujen erityisen tärkeiden elinympäristöjen eli avainbiotooppien suojelua. Koko maassa näitä kohteita on pääasiassa metsäkeskusten 1990-luvun inventoinneissa löydetty talousmetsistä yli 80 000 hehtaaria keskikoon ollessa noin 0,4 ha. Tyypillinen kohde on metsälähde, kalliokieleke tai puro, jonka kasvillisuus poikkeaa selvästi ympäristöstään. Useimmat avainbiotoopit ovat liian pieniä sekä liian kaukana toisistaan toimiakseen varsinaisina luonnonsuojelualueina. Jos ne säilyvät hyvin, auttavat ne kuitenkin sellaisten lajien suojelussa, jotka menestyvät laikuttaisesti esiintyvissä elinympäristöissä.

Metsälain tarkoittamien kohteiden etsinnät ja rajaus tapahtuu alueellisten metsäkeskusten toimesta, jotka vastaavat myös metsien talouskäytön suunnittelusta. Kohteiden sijaintia ei ole suostuttu julkaisemaan edes valtionmailla ja niiden säilyminen hakkuiden jälkeen perustuu metsäkeskusten omaan arviointiin. Niinpä Suomen ympäristökeskuksen tarkistustutkimuksessa Lohjalla n. 16 000 hehtaarin alueella v. 2007 todettiin, että 74 metsälain avainbiotooppikriteerit täyttävästä kohteesta oli metsäkeskuksen inventoinnissa löydetty ja rajattu kolme kappaletta (Pykälä 2007). Vaikka tilanne ei olisi yhtä surkea kaikkien metsäkeskusten alueella, on selvää, että koko avainbiotooppijärjestelmän uskottavuus riippuu jatkossa niin inventointimenetelmien kuin niiden tulosten alistamisesta ulkopuoliseen, riippumattomaan arviointiin. Valtionmailla kohteiden sijainti tulisi olla julkista tietoa.

Metsiensuojelun tarvetta käsitellään tässä pääasiassa Etelä-Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelutarpeen kannalta. Lapin erämaiden merkitys koko Euroopan kulttuuriaarteena kuitenkin korostuu tulevaisuudessa, eikä alueen vielä suojelemattomien satoja vuosia vanhojen metsien hakkaaminen ole sivistysvaltiolle mitenkään perusteltavissa. Lapin talousmetsistä ne muodostavat vain muutamia prosentteja.

[Poistettu kuvio Indikaattori 4.]

Indikaattori 4
Suojellun metsämaan määrä ja kehitysennuste Etelä-Suomessa

Suomen metsistä on jo hävinnyt yli 100 eliölajia ja metsien ns. sukupuuttovelka on suuruusluokaltaan 1 000 lajia. Tämä tarkoittaa, että 1 000 lajia häviää ennemmin tai myöhemmin, mikäli luonnontilaisen kaltaisten metsien määrä ei olennaisesti kasva lähitulevaisuudessa.

Suomalaisten ja ulkomaisten useiden tutkimusten mukaan vähintään noin 10 prosenttia metsämaasta tulisi suojella, jotta päästään riittävän yhtenäiseen ja eri metsätyypeiltään edustavaan suojelualueverkostoon. Näin alhainen suojeluprosentti edellyttää, että osa talousmetsästä säilytetään peitteellisenä metsien luontaista kehitystä jäljittäen (ks. luku 4). Tällä hetkellä Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelman METSO:n rahoitusalueella (Etelä-Suomi, Oulun läänin länsiosa sekä Lounais-Lappi) metsämaasta on suojeltu vain noin 1,5 prosenttia. METSO:n nykyinen rahoituskausi ulottuu vuoteen 2016, jolloin tavoitteena on saavuttaa 2,2 prosentin suojelutaso. Tällä vauhdilla 10 prosentin suojelutaso saavutetaan vuonna 2125.

Kymmenen prosentin suojelutavoite voitaisiin kuitenkin saavuttaa sata vuotta aikaisemmin v. 2025, mikäli Metsähallituksen maista METSO-alueella rauhoitetaan noin puolet (ks. luku 5), ja METSO-ohjelman varat kolminkertaistetaan suunnaten ne sellaisten metsätyyppien ostoon, joita on niukasti Metsähallituksen mailla. Tällöin METSO:n ostoihin suunnattu rahoitus olisi noin 60 miljoonaa euroa vuodessa, mihin on lisättävä menona myös Metsähallituksen tuloutustavoitteen laskusta aiheutuva kustannus. On kuitenkin huomattava, että suojelu tuo myös huomattavia matkailutuloja, ja olisi puutuotteiden viennin kannalta merkittävä markkinointietu.

METSO-alueen metsiensuojeluverkoston laajentaminen

Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelma eli METSO perustuu metsänomistajien vapaaehtoiseen haluun suojella metsiään. METSO on kuitenkin riittämättömästi rahoitettu (Indikaattori 4).

Suojelusuunnittelun kannalta merkittävimmät toimijat eli Metsähallituksen hallinnoimat valtionmaat, kunnat, seurakunnat sekä suuret metsäyhtiöt ovat METSOssa samanarvoisessa asemassa kuin yksityisetkin, eli niiden ei tarvitse suojella maitaan kuin vapaaehtoisesti ja samoin korvausperiaattein kuin yksityisetkin. Näin siitä huolimatta, että monet kunnat eivät aseta tuottotavoitteita metsilleen ja että suuryhtiöiden taloustoiminta on metsiensuojelutarpeen keskeisin syy. Ainoa poikkeus on Metsähallitukselle asetettu vaade rauhoittaa talousmetsistään 10 000 hehtaaria lisää vuoteen 2010 mennessä.

METSO-alueelle (Etelä-Suomi, Oulun läänin länsiosa sekä Lounais-Lappi) sekä muualle Etelä-Lappiin tulisi perustaa suojelualueita tärkeysjärjestyksessä seuraavasti:

1. Etelä-Suomen suojelemattomat vanhat ja muut biologisesti arvokkaat metsät

Ensisijaisen tärkeää on riittävien inventointiresurssien takaaminen vielä suojelemattomien arvokkaiden metsien löytämiseksi. Vain nämä metsät tarjoavat olosuhteet, jotka kannattelevat useimpia uhanalaisia lajeja. Kyseisiä suojelemattomia metsiä on Etelä-Suomessa arviolta vielä useita kymmeniä tuhansia hehtaareita.

2. Olemassa olevien suojelualueiden laajentaminen

Kaikki Etelä-Suomen nykyiset metsiensuojelualueet, kansallispuistot mukaan lukien, ovat liian pieniä ja eristyneitä. Koko vaikuttaa paitsi kykyyn ylläpitää harvinaisten lajien elinvoimaisia kantoja myös matkailun kehittämismahdollisuuksiin. Lapin kansallispuistojen suuri aluetaloudellinen merkitys perustuu juuri puistojen kykyyn vastaanottaa suuria kävijämääriä ilman, että puiston suojelutehtävät vaarantuvat.

Nykyisten kansallispuistojen ympäristöt on valitettavan usein hakattu puiston rajalle saakka. Tästä huolimatta, pidemmällä tähtäimellä puistojen laajentaminen metsiä entisöimällä sekä niiden luonnollisen palautumisen kautta on välttämätöntä ja kansantaloudellisesti järkevää.

3. Suojelualueiden yhdistäminen toisiinsa

Suojelualueiden yhdistäminen toisiinsa laajemmiksi niin kutsutuiksi metsämantereiksi on kokonaisvaltaisen suojeluohjelman viimeinen vaihe. Metsämantereessa voi olla sekä suojelualueita että metsän luontaisia olosuhteita matkivaa talousmetsien hoitoa (luku 4.). Metsämantereet mahdollistavat vaativankin lajiston ylläpitämisen, koska elinvoimaisten paikalliskantojen määrä kasvaa ja niiden etäisyys toisistaan pysyy todennäköisemmin sellaisena, että ne voivat siirtyä paikasta toiseen. Tämä ylläpitää kantojen pysyvyyttä ja niiden geneettistä monimuotoisuutta.

[Poistettu kuva liitekartta1]

Liitekartta1: Suojelemattomia biologisesti arvokkaita metsiä valtion mailla Etelä-Suomessa

Etelä-Suomen suojelemattomien vanhojen ja muiden biologisesti arvokkaiden metsien sijainti tunnetaan, edes kohtalaisesti, vain Metsähallituksen hallinnoimilta valtionmailta. Ympäristöviranomaisten ja -järjestöjen resurssit riittävät vain vähäisiin maastoinventointeihin, mutta näiden varassa on ollut uusien suojelukelpoisten metsien löytyminen jo vuosikymmenen ajan. Metsäkeskukset ja yritykset ovat järjestelmällisesti kieltäytyneet antamasta metsäinventointiensa tietokantoja ympäristöasiantuntijoiden käyttöön, jotta valtionmaiden ulkopuolella sijaitsevat biologisesti arvokkaat metsät voitaisiin seuloa niistä. Näin on edelleen asian laita, vaikka arvokkaiden metsien suojelusta maksetaan käypä korvaus ja suojelu on vapaaehtoista.

Karttaan on merkitty 183 suojelematonta arvokohdetta valtionmailla, joiden metsäpinta-ala on n. 100 000 hehtaaria (kohteisiin kuuluu lisäksi paljon soita). Kohteet julkistettiin ympäristöjärjestöjen toimesta 9.6.2008 ks. http://www.forestinfo.fi/etelasuomi/. Kartalle on merkitty lisäksi kaikkien valtionmaiden sijainti ja käyttöluokka.

Uusien suojelualueiden perustamisen tärkeysjärjestys:
(1) Vielä suojelemattomat vanhat ja muut biologisesti arvokkaat metsät
(2) Olemassa olevien suojelualueiden laajentaminen
(3) Suojelualueiden yhdistäminen toisiinsa uusin suojelualuein sekä avohakkuuttomalla, metsän luontaisia olosuhteita matkivalla talousmetsien hoidolla. Vaiheen (3) laajempia metsäkokonaisuuksia kutsutaan metsämantereiksi. Näitä voidaan muodostaa periaatteessa mihin tahansa maatamme. Koska kymmeniä tuhansia hehtaareita biologisesti arvokkaita metsiä on edelleen kartoittamatta, on Etelä-Suomen metsien tulevien metsämantereiden hahmottaminen kartalle toistaiseksi mahdotonta.

Seuraavat painotukset ovat kuitenkin perusteltuja:

  • Metsämantereiden tulisi kattaa maamme kaikki keskeiset kasvillisuusvyöhykkeet ja metsätyypit, joten niitä tulisi muodostaa niin etelä-pohjois- kuin länsi–itä-suunnassa.
  • Itärajan etelä–pohjoissuuntainen suojelualuekeskittymä eli niin kutsuttu “vihreä vyöhyke”; Venäjän puolella sisältää useita merkittäviä suojelualueita, joita jatkamalla Suomen puolella saadaan aikaiseksi merkittäviä kokonaisuuksia.
  • Metsämantereiden luomisessa painotetaan valtionmaita, jotka Etelä-Suomessa ovat merkittävimmillään itärajan läheisyydessä sekä Suomenselällä.

Vihreät linjaukset

  • Kansalliseksi tavoitteeksi on asetettava, että vähintään noin 10 prosenttia metsämaasta suojellaan. Näin päästään riittävän yhtenäiseen ja eri metsätyypeiltään edustavaan, luonnon monimuotoisuuden tuhoutumisen pysäyttävään suojelualueverkostoon.
  • Etelä-Lappiin ja sen eteläpuolelle tulee perustaa suojelualueita tärkeysjärjestyksessä seuraavasti: (1) Olemassa olevat suojelemattomat vanhat ja muut biologisesti arvokkaat metsät (2) Olemassa olevien suojelualueiden laajentaminen (3) Suojelualueiden yhdistäminen toisiinsa uusin suojelualuein sekä avohakkuuttomalla, metsän luontaisia olosuhteita matkivalla talousmetsien hoidolla.
  • Kansallisen tavoitteen saavuttamiseksi talousmetsät on palautettava nykyistä luonnontilaisemmiksi.
  • Metsäkeskuksilta ja metsänhoitoyhdistyksiltä on vaadittava tarvittaessa lainsäädännön avulla tieto biologisesti arvokkaiden metsien sijainnista.
  • Maanomistajille on taattava suojelusta riittävä korvaus. Vuokrattaessa maata suojelutarkoitukseen valtiolla on oltava mahdollisuus suojelun jatkamiseen.
  • Valtionmaiden käyttöä vaihtomaina on lisättävä erityisesti Etelä-Suomen kansallispuistojen koon kasvattamiseksi.
  • Metsähallituksen ja kuntien avainbiotooppien sijainti tulee saattaa julkiseksi. Avainbiotoopit tulee rajata niiden ekologisten rajojen mukaisesti, ei väkisin pienialaiseksi kuten tällä hetkellä. Taloushaitta tulee korvata maanomistajalle.
  • Ympäristökeskusten ja -järjestöjen resursseja maastoinventointeihin tulee lisätä noin kolmeen miljoonaan euroon vuodessa.
  • Monimuotoisuuden takaamiseksi on luotava yhtenäisiä metsämantereita, jotka kattavat maan kaikki keskeiset kasvillisuusvyöhykkeet ja metsätyypit. Niitä tulee muodostaa niin etelä-pohjois- kuin länsi-itä -suunnassakin.

AVAINALOITE #4

Etelä-Suomen 10 prosentin metsiensuojelutavoite saavutetaan nykyrahoituksella vasta vuonna 2125. Lisäksi tutkimukset osoittavat, että metsälain mukaisten erityisen tärkeiden elinympäristöjen huomiointi talousmetsissä on paikoin onnettomalla ellei peräti lainvastaisella tolalla. Tämä ei ole uskottavaa toimintaa. Metsälajistomme köyhtyy edelleen, mikä merkitsee samalla, että emme voi käyttää ympäristöystävällisyyttä metsäsektorimme viennin mainosvalttina.

Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelman METSOn rahoitus olisi kiireellisesti kolminkertaistettava. Metsien erityisen tärkeiden elinympäristöjen rajaus tulee siirtää metsäkeskuksilta riippumattoman asiantuntijaelimen tehtäväksi ja metsänomistajille taata kohteiden laajemmista rajauksista korvaus METSO- tai KEMERA-rahoista.

AVAINALOITE #5

Maanomistajille on taattava jatkossakin suojelusta riittävä korvaus. Valtiolle on taattava optio suojelun jatkamiseen, kun maita vuokrataan suojelutarkoituksiin.

Lähteet

Hanski, I. 2003. Ekologinen arvio Suomen metsiensuojelutarpeesta. Teoksessa: Harkki, S., Savola, K. and Walsh, M. (toim.). Palaako elävä metsä. BirdLife Suomen julkaisuja No. 5.

Harkki, S., Savola, K. and Walsh, M. 2003 (toim.). Palaako elävä metsä. BirdLife Suomen julkaisuja No. 5.

Jalonen, R. ym. (toim.) 2006. Uusi metsäkirja. Gaudeamus, Helsinki

Kuuluvainen, T. ym. (toim) 2004. Metsien monimuotoisuuden turvaamisen perusteet (Principles of Forest Biodiversity Protection) Proceedings of the Finnish Biodiversity Protection Programme BITUMI. Edita, Helsinki.

Pykälä, J. 2007. Implementation of Forest Act habitats in Finland: Does it protect the right habitats for threatened species? Forest Ecology and Management 242 (2007) 281–287

Rassi, P. et al (toim.). 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000 (Threatened species in Finland – the Finnish Red Data Book). Ministry of the Environment, Helsinki.

Silvennoinen H, Pukkala T. & Tahvanainen L. 2002. Effect of cuttings on the scenic beauty of a tree stand. J. For. Res. 17, 263–273.

Suomen Gallup 2001. Suomalaisten mielipiteet Etelä-Suomen metsien suojelusta. Teoksessa Harkki, S., Savola, K. and Walsh, M. (toim.). Palaako elävä metsä, s.81. BirdLife Suomen julkaisuja No. 5.

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus 2008: Metsät ja metsäosaaminen Suomen vahvuutena. Selvitys Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle.

Virkkala, R., Korhonen, K.T., Haapanen, R. ja Aapala K. 2000. Metsien ja soiden suojelutilanne metsä- ja suokasvillisuusvyöhykkeittäin valtakunnan metsien 8. inventoinnin perusteella. Suomen ympäristö 395. Suomen ympäristökeskus ja Metsäntutkimuslaitos, Helsinki.

Ympäristöministeriö 2000. Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelun tarve –työryhmän mietintö. Suomen ympäristö 437: 1-283. Ympäristöministeriö, Helsinki

4. Talousmetsien hoito: Vaihtoehtoja tarvitaan

Mitä ongelmia avohakkuiden metsätaloudessa?

Hyvin laajamittaiseksi paisuessaan avohakkuisiin perustuva metsätalous luo useita yhteiskunnallisia ja puuteknisiä ongelmia (Harkki et al. 2003). Kuten edellä on selostettu, metsien eliölajisto eli luonnon monimuotoisuus alkaa vähentyä, riistataloudellisesti tärkeät metsäkanalinnut mukaan lukien. Virkistyskäyttö vaikeutuu, koska läpikulku taimikoissa ja muokatuilla avohakkuualoilla on vaikeaa. Tutkimusten mukaan useimmat pitävät niitä myös esteettisesti epämiellyttävinä, mikä merkitsee sitä, että myös avohakattujen metsien matkailuarvo menetetään (Kuva 3). Maisema rumentuu avohakkuista; laajemman avohakkuun ympäröimät tontit ja talot voivat menettää huomattavan osan jälleenmyynti- ja käyttöarvostaan.

Avohakkuut vaikuttavat myös puun talouskäyttöön. Avohakkuun jälkeen kaksi omistajaa kolmesta istuttaa männyn tai kuusen taimia. Varsinkin mänty kasvaa liian rehevällä pohjalla väljässä kasvuolosuhteessa oksaiseksi ja muiltakin ominaisuuksiltaan heikoksi raakaaineeksi sahateollisuudelle. Huomattavia taloudellisia tappioita tulee myös avohakkuiden jälkeisten uudistusalojen taimituhoista. Miljoonia taimia pelkästään tukehtuu vuosittain toisten kasvien alle. Lisäksi tulevat mittavat hirvi- ja myyrätuhot.

Puuston varttuessa nykyään pyritään tasaikäisyyteen sekä – metsäkoneiden toimia helpottamaan – hyvään näkyvyyteen. Metsästä siivotaan lahopuut sekä pääpuuston alle luonnostaan syntyvät uudet taimet ja pensaat. Nämä toimet ovat vanhojen metsien häviämisen ohella merkittävimmät metsiemme luonnon monimuotoisuutta vähentävät eli eliölajistoa yksipuolistavat tekijät (Indikaattori 5). Erikseen tulee mainita, että metsien ja soiden riistakanalintujen (metso, teeri, pyy sekä riekko) kannat ovat taantuneet voimakkaasti – metson ja riekon jopa niin, ettei säännöllistä metsästyspainetta sietäviä suurempia kantoja ole Tampereen eteläpuolella enää lainkaan. Nämä linnut kärsivät monella tapaa avohakkuista ja soiden ojituksista: hoitotoimet hävittävät tärkeimmät ravintopuut sekä marjat, poikaset hukkuvat metsäojiin ja aluskasvillisuuden raivaus vie suojan petoeläimiltä, joita metsäpeitteisyyden pirstoutuminen päästää lintujen elinpiiriin huomattavasti aiempaa enemmän.

[Kuva 3 poistettu]

Metsänhoidon historiaa

Ennen laajamittaista paperiteollisuuden kehittymistä 1900-luvun alussa yleisenä metsänhoitomuotona oli harsinta eli suurten puiden selektiivinen poisto. Harsintaa oli monenlaista taitavasta metsien erirakenteisesta kasvattamisesta aina välinpitämättömämpään toimintaan. Metsästä hakattiin lähinnä tarvepuut, sillä kaato ja kuljetus oli vaivalloista. Tämän johdosta metsiin jäi paikoin huonokuntoisia puita sekä ylitiheitä ryhmiä, jotka haittasivat toistensa kasvua. Metsistä tuli tällöin heikkolaatuisempia ja näin harsinta yleisnimenä sai huonon metsänhoidon maineen.

Varsinaista erirakenteista kasvatusta pidettiin kuitenkin käypänä menetelmänä (esim. Suuri metsäkirja 1949). Kyse on lopulta kuitenkin vain uudistumisajan nopeuttamisesta: Suomessa metsä kasvaa lopulta aina takaisin ellei maan pintaa asfaltoida – ja silloinkin prosessi itse asiassa vain jonkin verran hidastuu. Silloisen keskieurooppalaisen mallin mukaisesti Suomen talousmetsäsektori halusi jo ennen toista maailmansotaa siirtyä tasaikäisten metsien kasvatukseen. Keskeinen syy oli koneellisen korjuun mahdollistama laajamittainen puunosto teollisuuden tarpeisiin. Vuonna 1948 joukko johtavia metsäntutkijoita tuomitsivat julkilausumassaan harsinnan, minkä jälkeen metsälakia alettiin tulkita tiukasti tasaikäisyyttä edellyttäväksi. Metsälakia uudistettiin ja väljennettiin vasta 1996, mutta lain lähtökohtana on edelleen tasaikäinen kasvatus: avohakkuu, jota seuraa metsänuudistaminen ja tasaikäisen puuston ylläpito ja harvennus seuraavaan avohakkuuseen asti.

Muunlaista metsänhoitoa harjoittavat omistajat saavat edelleen Metsäkeskuksilta silloin tällöin käräjähaasteita tai huomautuksia. Vaikka niin kutsuttu metsien erirakenteinen kasvatus on osoitettu taloudellisesti käyttökelpoiseksi, niin Suomessa kuin muualla Pohjolassa (Tahvonen 2007; Öksetter. & Myrbakken 2005; Lähde 2002), vakiintuneita viranomaisohjeita tai käytäntöjä metsien kasvattamiseksi avohakkuitta ei ole Suomessa vieläkään olemassa.

[Poistettu kuvio Indikaattori 5.]

Indikaattori 5
Lahopuun määrä talousmetsissä

Indikaattori kertoo, että Etelä-Suomen lahopuumäärä on erittäin niukka, noin 2,7 m³/ha. Valtakunnallinen metsien inventointi ei tilastoi lahopuumääriä erikseen suojelu- ja talousmetsäalueille, mutta koska Etelä-Suomessa on suojelualueita vain vähän, edustaa tulos melko hyvin talousmetsien keskimääräistä tilannetta. Pohjois-Suomen tilanne on parempi, osin huomattavasti suuremman suojelupinta-alan vuoksi.

Talousmetsien lahopuumäärien nostaminen on keskeisiä luonnonhoidon tavoitteita, sillä arviolta 20–25 prosenttia kaikista metsälajeistamme (4 000–5 000 lajia) on lahopuusta riippuvaisia. Etelä-Suomen vanhoissa luonnonmetsissä lahopuun määrä vaihtelee keskimäärin välillä 50–100 m³/ha ja voi olla voimakkaan häiriön jälkeen yli kaksinkertainenkin. Luonnonmetsien puustosta puolet voi olla eriasteista lahopuuta, joten ei ole ihme, että merkittävä osa metsälajistosta sopeutui evoluutionsa osana sitä hyödyntämään.

Talousmetsiin jätetään nykyään yleisesti 5–10 puuta hehtaarille “monimuotoisuuspuiksi”. Kun puut aikanaan kaatuvat, osa omistajista hakee rungot pois, koska ajattelee niiden menettäneen merkityksensä. Näin ei tietenkään ole asian laita, vaan monimuotoisuuspuut lisäävät osaltaan vähitellen talousmetsien lahopuumäärää. Suojelualueilla metsiä entisöidään luonnontilaisen kaltaisiksi mm. juuri lahopuuta lisäämällä.

[Poistettu kuvio Indikaattori 6.]

Indikaattori 6
Avohakkuitta hoidetun talousmetsän määrä

Indikaattori kertoo, kuinka suuri osuus valtion ja muiden omistajien metsistä hoidetaan lähtökohtaisesti avohakkuuttomana. Varsinaisesti tällaista tilastoa ei ole saatavilla, mutta arvio on tehty metsienkäyttöluokkien “Suojelualueet, jossa varovaiset hakkuut ovat mahdollisia” sekä “Rajoitetut metsätalouskäytön alueet” perusteella. Näitä ovat esimerkiksi erämaa-alueiden luonnonmukaisesti hoidetut osat, valtion retkeilyalueet sekä seutukaavojen suojelualueet valtionmailla.

Yksityismailla avohakkuutonta talousmetsien hoitoa tekevät yksittäiset, lähinnä tietotaidon perineet tai itseopiskelleet yksilöt, mutta heidän kokonaismääränsä on menetelmän järjestelmällisen neuvonnan vasta alkaessa vielä pieni. Pinta-alan soisi nousevan nopeasti, sillä menetelmä on oikein toteutettuna taloudellisesti kilpailukykyinen, minkä lisäksi sillä on puolellaan huomattavia ekologisia ja sosiaalisia etuja (ks. luku 4).

Metsien kasvatus erirakenteisena

Luonnontilaisissa metsissä on lähes aina kaikenkokoisia puita. Luontaisia poikkeuksia ovat lähinnä rajujen myrskyjen ja palojen jälkeiset tilanteet, mutta suurimpienkin luonnontuhojen jälkeen jäljelle jää varsin paljon elävää puustoa sekä runsaasti lahopuuta (Kuuluvainen 2004). Luonnostaan metsässä on suuria valtapuita vähän suhteessa pienempiin puihin, joista suurin osa ei kilpailun vuoksi koskaan saavuta täyttä mittaansa. Mikäli pienempiä puita ei syntyisi jatkuvasti lisää, metsät olisivat aikojen kuluessa tietenkin hävinneet itsestään.

Jos pienempi terve puu vapautuu isomman varjosta, ponnistaa se voimakkaaseen kasvuun: joka voittaa kilpailun syntyneestä valosta on seuraavan polven valtapuu. Tähän ilmiöön perustuu metsien kasvatus erirakenteisena eli ilman avohakkuita. Luonnossa valtapuut kuolevat ajan kuluessa, mutta erirakenteisessa kasvatuksessa ne poistetaan talouskäyttöön.

Kasvatettaessa metsiä erirakenteisena kasvukelpoisten puiden ympäriltä poistetaan kilpailijoita, sekä pieniä että suurempia. Huonokuntoiset puut pääsääntöisesti poistetaan, joskin näitä sekä muita suuria puita voidaan jättää niin siemenpuiksi kuin luonnon- ja maisemanhoitoa varten. Pienempien puiden järeydyttyä tukiksi hakkuu toistetaan 15–30 vuoden välein kasvupaikasta ja sijainnista riippuen (Lähde et al 2000; Kuva 4). Metsän luontaisen uudistumisen vuoksi metsää kasvatetaan tasaikäistä talousmetsää harvempana, mutta suurempi tukkipuun saanti korvaa rahassa menetetyt kuutiot (Tahvonen 2007; Ökseter & Myrbakken 2005; Lähde, Laiho & Norokorpi 2000)

Termejä “kasvatus erirakenteisena” ja “kasvatus avohakkuitta” käytetään tässä toistensa synonyymeinä, vaikka erirakenteinen metsä voi sisältää luonnostaankin pieniä aukkoja. Pienaukkojen (alle hehtaarin kokoisia) teko voi toisinaan olla perusteltua myös metsätaloudellisesti, kun halutaan uudistaa paljon valoa tarvitsevia lehtipuulajeja.

Avohakkuitta kasvatetun metsän talous ja suosio

Erirakenteinen metsänkasvatus unohdettiin Suomessa toisen maailmansodan jälkeen lähes tyystin. Vaikka menetelmän edut, varsinkin ohjeistusta parantamalla, olivat ilmeiset, ei siihen kiinnitetty huomiota tilanteessa, jossa ensisijaisena tavoitteena oli laajamittainen koneellistettu metsätalous sekä tehtaiden puuhuolto. Metsätyökoneiden ei todennäköisesti uskottu säästävän alikasvustoa riittävästi, jotta erirakenteinen metsänkasvatus kannattaisi. Lisäksi koko metsäsektoria käsiteltiin yksinomaan paperiteollisuuden näkökulmasta: sahapuun laatua ja avohakkuuttoman metsänkasvatuksen muita mahdollisuuksia ei pidetty tuolloin oleellisina tilanteessa, jossa lähes koko vientimme oli paperisektorin varassa.

Tilanne 2000-luvun alussa on aivan toinen. Tutkimusten mukaan selvä enemmistö metsänomistajista on valmis kokeilemaan metsien hoitoa avohakkuutta, jos se on taloudellisesti kannattavaa (Surakka & Walsh, käsikirjoitus). Lisäksi on olemassa merkittävä vähemmistö, noin viidennes kaikista yksityismetsänomistajista ja kunnista, jotka uhraisivat myös tietyn tuoton – rajana noin 20 prosenttia – talousmetsiensä puutaloustuotosta luonnon- ja maisemanhoidon hyväksi (Surakka & Walsh). Näiden joukossa on omistajia, jotka eivät odota saavansa kyseistä tuottoa rahana takaisin sekä sellaisia, joille metsä on taloudellisesti arvokkaampaa pystyssä, esimerkiksi luontomatkailun vuoksi.

Metsänomistajien asenne on siis sitä positiivisempi metsien avohakkuuttoman hoidon suhteen, mitä taloudellisempaa se on. Huomioiden monet edut, mitä menetelmällä voidaan saavuttaa, kysymys metsänhoitomuodon optimoinnista on muuttunut yhteiskunnallisesti merkittäväksi. Resursseja avohakkuuttoman metsätalouden tutkimukselle on uhrattu vasta vähän, joten sen suositukset eivät ole vielä yhtä laajalla pohjalla kuin metsien tasaikäiskasvatukseen perustuvat ohjeet. Eräitä merkittäviä tutkimustuloksia on kuitenkin käytettävissä:

  • Metsäntutkimuslaitoksen (Metlan) ympäristötaloustieteen professori Olli Tahvonen on osoittanut, että mikäli metsän luontainen uudistuminen ja kasvu on riittävän nopeaa, metsien kasvatus erirakenteisena on tuotoltaan samaa tasoa kuin avohakkuukierron, ja eräissä tapauksissa selvästi parempi. “Riittävän nopeaa” tarkoittaa tässä sopusoinnussa kotimaassa mitattujen tulosten kanssa. (Tahvonen 2007)
  • Koska nykyään myös metsien harvennushakkuut tehdään koneellisesti, tiedetään, että erirakenteinen metsänkasvatus onnistuu myös koneellisesti. Kuten harvennuksessa, metsäkone ajaa uran metsän läpi jättäen urien välissä olevan metsän koskemattomaksi (kuva 5). Ajo tehdään pääsääntöisesti talviaikaan, jotta maasto ei painu. Hakkuujälkien hävittyä metsä säilyttää “metsäisen” luonteensa (kuva 6). Korjuukustannukset eivät koko kuvan 4 kierrossa poikkea oleellisesti avohakkuukierrosta, koska jälkimmäisessä ensimmäiset harvennukset tuottavat vain vähän puuta ja ovat tappiollisia (Stener et al. 2004, Imponen 2002).
  • Edellä olevat asiat on todennettu myös Norjassa tutkimuksin (Ökseter & Myrbakken 2005). Metsäosuuskunta Glommen Skog Ab Oslon pohjoispuolella tekee ja suosittelee jäsenilleen metsien erirakenteista kasvatusta puhtaasti taloudellisin perustein sekä mänty- että kuusimetsissä.

[Kuvat 4,5 ja 6 poistettu]

Metsien avohakkuuttoman hoidon käytännön toteutus ja tutkimus

Suomessa on tällä hetkellä vain muutama yhteisö, joilla on riittävä sekä tietotaito että laitteisto toteuttaa metsänomistajalle nykyaikainen erirakenteiseen metsänkasvatukseen perustuva metsänkäyttö- tai hakkuusuunnitelma tuottoennusteineen ja hoitosuosituksineen. Näillä yhteisöillä on edelleen useita vaikeuksia voitettavanaan:

* Erittäin harva metsäkoneyrittäjä taitaa korjuun erirakenteisena. Näiden kuljettajien “haaliminen” pitkän matkan takaa on kallista.

* Metsälaki on kirjoitettu tasaikäisrakenteiselle metsänkasvatukselle ja sitä tulkitaan yksinomaan kyseisen järjestelmän mukaisesti.

* Metsäsuunnitelmien tai muita julkisia tarjouskilpailuja on vaikea voittaa, koska metsäkeskukset ja metsänhoitoyhdistykset nauttivat julkista tukea.

Erirakenteisen metsänkasvatuksen laajamittainen soveltaminen ei luonnollisesti saisi kuitenkaan jäädä yksityisten yritysten varaan, vaan se tulisi integroida metsänhoitoyhdistysten arkiseen tarjontaan. Tämä edellyttää mittavan koulutusurakan toteuttamista niin neuvonnassa kuin korjuukaluston kuljettajien keskuudessa. Myös asenneilmapiiriä olisi muokattava, jotta erirakenteisen metsänkasvatuksen hyödyt ymmärrettäisiin laajemmin ja asiaa opittaisiin tarkastelemaan muusta kuin yksinomaan kuitupuukuutioiden maksimoinnin näkökulmasta.

Tutkimuspuolella metsien erirakenteisena kasvattamisen ja sen vaikutusten tehostamiseen pitäisi panostaa merkittävästi. Parempaa optimointia on saavutettavissa etenkin koneellisen korjuun järjestelyissä sekä metsän luontaisen taimettumisen nopeuttamisessa. Lisätietoja kaivattaisiin myös taloudellisimmista tavoista siirtää tasaikäisrakenteisena hoidetut metsät takaisin erirakenteisiksi, jos omistaja niin toivoo. Ekologisella puolella olisi tärkeää tietää, miten tehokkaasti avohakkuuttomat talousmetsät, täydennettynä muilla toimilla kuten lahopuumäärän lisäyksellä, kompensoivat ja täydentävät metsien suojelualueverkostoa.

Vihreät linjaukset

  • Metsienhoidon eri keinot tulee vapauttaa siten, että metsää voi hoitaa avohakkuitta, jos metsän luontainen uudistuminen on riittävää tai uudistumisesta on huolehdittu muulla tavalla.
  • Erirakenteiskasvatuksesta tulee tuottaa uutta tutkimusta Metsäntutkimuslaitoksen johdolla.
  • Metsänhoitopalvelut tulee avata kilpailulle. Metsänomistajien lakisääteinen vuosimaksu metsänhoitoyhdistyksille pitää voida muuttaa veroeduksi tai metsäpalveluseteliksi, mikä mahdollistaa sen, että metsänomistaja voi valita rekisteröidyistä metsäpalvelun tuottajista itselleen sopivan.

AVAINALOITE #6

Metsien erirakenteinen kasvatus normaaleissa talousmetsissä tulee sallia omistajan niin halutessa.

AVAINALOITE #7

Kilpailu ei metsänsuunnittelualalla toteudu, koska metsäkeskukset ja metsänhoitoyhdistykset nauttivat julkista tukea metsänomistajien pakollisen metsänhoitomaksun muodossa.

Metsänhoitoyhdistykset ja -keskukset ovat keino saada metsänhoidon viesti mahdollisimman monelle metsänomistajalle, mutta ne eivät välttämättä tarjoa koko metsänhoidon keinopalettia. Tämän vuoksi yhteiskunnalliset tuet metsänhoitosuunnitelmille olisi hyvä tarjota verovähennyksinä tai “metsäpalvelusetelinä”, jotka metsänomistaja voi käyttää sen rekisteröidyn asiantuntijan palkkaamiseksi, jonka parhaaksi näkee.

Lähteet

Harkki, S., Savola, K. and Walsh, M. (toim.) 2003: Palaako elävä metsä. BirdLife Suomen julkaisuja No. 5.

Ilvessalo, L. & Laitakari, E. 1949. Suuri Metsäkirja

Imponen, V. 2002: Puuntuotanto- ja hankinta. Metsätehon monta-hanke tulosseminaari 17.5.2002. Karppinen, H. 2000. Forest values and the objectives of forest ownership. Finnish Forest Research Institute (Metla) Publication 757, Helsinki.

Kuuluvainen, T. et al. (eds) 2004. Metsien monimuotoisuuden turvaamisen perusteet. Proceedings of the Finnish Biodiversity Protection Programme BITUMI. Edita, Helsinki.

Lähde, E. (ed.) 1999. Luontaisesti syntyneiden sekametsien kehitys ja metsänhoito (Development of naturally regenerated mixed forests vs. applied forestry measures). Finnish Forest Research Institute (Metla) publication 719. In Finnish.

Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. 2000: Hyvän metsänhoidon opas. Rakennusalan kustantajat, Helsinki

Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. and Saksa, T. 2002. Development of Norway spruce-dominated stands after single-tree selection and low thinning. Can. Journal of Forest Research 32: 1577-1584.

Rassi, P. et al (eds.). 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000 (Threatened species in Finland – the Finnish Red Data Book). Ministry of the Environment, Helsinki.

Stener, S.O, Furuberg, M. & Nordli, S. 2004: KONTUS – Sammenligning av driftspris og skader på gjenstående traer og terreng ved selektiv hogst etter prinsippet KONTUS og snauhogst. Högskolan i Hedmark Rapport no. 9-2004. [Norjaksi englanninkielisin yhteenvedoin]

Surakka H. & Walsh M. Metsänomistajien kiinnostus monimuotoisuutta lisäävään metsänhoitoon. Käsikirjoitus.

Tahvonen, O. 2007. Optimal choice between even- and uneven-aged forest management systems http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2007/mwp060.htm

Vanha-Majamaa, I. 2004. Hakkuumenetelmien lyhyen aikavälin vaikutukset monimuotoisuuteen. Teoksessa: Metsien monimuotoisuuden turvaamisen perusteet. Proceedings of the Finnish Biodiversity Protection Programme BITUMI. Edita, Helsinki.

Ympäristöministeriö 2000. Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelun tarve –työryhmän mietintö. Suomen ympäristö 437: 1-283. Ympäristöministeriö, Helsinki.

Öksetter, P. & Myrbakken, S. 2005. Ökonomi og planlegging ved forvaltningsprinsippet KONTUS sammenlignet med flatehogst. Högskolan i Hedmark Rapport no. 13-2005. [Norjaksi englanninkielisin yhteenvedoin]

5. Metsähallituksen uudistaminen

Suojelun kannalta valtion omistamat maat ovat keskeisessä asemassa. Valtio omistaa noin neljäsosan Suomen metsätalousmaasta (eli metsä- ja kitumaasta), noin 8,8 miljoonaa hehtaaria. Tästä on suojelualueita noin 1,9 miljoonaa hehtaaria, mistä melkein 1,5 milj. hehtaaria sijaitsee Pohjois-Lapissa merkittävältä osin metsätaloudellisesti vähäarvoisilla alueilla. Huomattava enemmistö valtion maista sijaitsee Pohjois- ja Itä-Suomessa, Lapissa valtio omistaa yli puolet maasta. Lähes kaikki valtion metsät ovat liikelaitos Metsähallituksen hallinnassa.

Metsähallitus on erityisesti Pohjois-Suomessa merkittävin yksittäinen maankäyttöpäätöksiä tekevä toimija. Myös Etelä-Suomessa sillä on merkitystä, sillä noin 8,3 prosenttia eli liki 900 000 hehtaaria Oulun läänin eteläpuolisesta metsätalousmaasta on valtion omistuksessa.

Valtion metsien käytöstä on käyty kiivasta keskustelua pitkään. Valtaosa viime vuosikymmenten valtakunnallisista ja kansainvälistäkin huomiota saaneista metsäkiistoista on liittynyt erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen luonnonmetsien hakkuisiin. Viime vuosina vastaavia ristiriitoja on noussut esille myös Etelä-Suomessa, jossa Metsähallituksen hakkuut estävät muun muassa kansallispuistojen ja pienten suojelualueiden laajennusmahdollisuudet sekä laajempien yhtenäisten metsämantereiden kehittämistä. Metsähallituksesta on tullut metsäkiistojen keskeinen osapuoli.

Metsähallitusta ohjaa tulostavoite – onko muille tavoitteille tilaa?

Eduskunta hyväksyy Metsähallitukselle vuosittain tulostavoitteen, josta 95 prosenttia – vuoden 2006 tuloksesta noin 65 miljoonaa euroa – tuloutetaan valtiolle. Noin 90 prosenttia Metsähallituksen tuloksesta syntyy hakkuista. Suurin osa Metsähallituksen taloudellisesta voitosta syntyy Etelä-Suomen valtionmetsien hakkuista, vaikka valtaosa valtion metsistä sijaitseekin pohjoisessa.

Kaikissa Metsähallituksen toiminnan synnyttämissä ristiriidoissa kuvastuu se itsenäisyys, jolla liikelaitos hallinnoi valtion metsäomaisuuden käyttöä. Huolimatta lanseeraamastaan avoimemmasta suunnittelupolitiikasta Metsähallitus käyttää edelleen omistajan ääntä hallinnoimillaan alueilla. Seurauksena tästä ovat koko ajan kärjistyneet ekologiset ja sosiaaliset ristiriidat. Tulostavoitteiden asettaminen Metsähallitukselle on johtanut vakaviin oikeusturvan ongelmiin: Metsähallitus on viranomainen, jonka toimiin perustuslain mukaan jokaisen tulisi voida vaikuttaa ja jonka päätöksiin tulisi voida hakea muutosta. Suurta osaa saamelaisalueen maista ja siten paliskuntien laidunalueista hallinnoi liiketaloudellisella periaatteella toimiva ja Metsähallitukseen kuuluva organisaatio (Metsätalousosasto), joka ei ole viranomainen. Sitä eivät sido esimerkiksi hyvän hallinnon periaatteet. Paikallisen väestön oikeusturva ja maankäytön suunnittelua koskevat osallistumisoikeudet ovat saamelaisalueella täten huonommat kuin muualla maassa, vaikka saamelaisten perustuslaillisten oikeuksien näkökulmasta saamelaisilla tulisi olla korostetun hyvät osallistumisoikeudet. Näin myös oikeusvaltioperiaatteen toteutumisen näkökulmasta Metsähallituksen tulostavoitteen pienentämisellä olisi myönteisiä seurauksia.

Valtion metsien voimaperäistä käyttöä on perusteltu hakkuiden tuomalla hyvinvoinnilla maan syrjäisimmille seuduille. Metsähallituksen hakkuut aiheuttavat kuitenkin ekologisten ongelmien lisäksi monia sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia eri puolilla Suomea. Lapissa hakkuut ovat jo 1970-luvulta lähtien synnyttäneet ristiriitoja ja aiheuttaneet suuria vaikeuksia niin saamelaisten kuin suomalaisten paliskuntien poronhoidolle. Hakkuut ja niihin liittyvä maanmuokkaus ja tienrakennus tuhoavat luppo- ja jäkälälaitumia vuosikymmeniksi vaikeuttaen paitsi poronhoitoa myös Lapin tärkeimmän elinkeinon eli matkailun toimintaedellytyksiä. Paikallisten asukkaiden protestit Metsähallituksen toimia vastaan ovat lisääntyneet.

Tasapainon löytäminen hakkuutulojen kasvattamisen ja yhteiskunnallisten luonnonsuojelu-, monikäyttö- ja virkistystehtävien välillä on vaikeaa, koska Metsähallituksen tulostavoitteesta ei ole suostuttu tinkimään – tavoitetta on päinvastoin nostettu kaiken aikaa. Metsähallituksen suunnittelusta tähän mennessä tehdyt tutkimukset osoittavat, että juuri tulostavoite on keskeisin kansalaisten ja metsän eri käyttömuotojen tarpeiden huomioon ottamista rajoittava tekijä. Lisäksi on selvää, että Metsähallituksen metsätalousosasto ei ole oikea taho toimimaan “riippumattomana” yhteensovittajana valtion metsien käytön suunnittelussa.

Metsähallituksen liikelaitostaminen on edelleen vaikeuttanut pyrkimyksiä sovittaa yhteen metsien käytön erilaisia alueellisia tavoitteita. Sen sijaan, että tarkasteltaisiin valtion metsien tuottamia kaikkia työpaikkoja, liikelaitostumisen myötä noteerataankin entistä enemmän vain valtion metsätalouden tarjoamat työpaikat. Valtion maiden taloudellista hyödyllisyyttä mitataan tulostavoitteella, ei metsien alueelle ja valtakunnalle tuottamalla kokonaishyödyllä.

Ongelmaksi on muodostunut myös se, että valtionmaiden käytöstä päätettäessä Metsähallituksen taloudellisesta tuloksesta vastaava Metsätalousosasto käyttää huomattavaa ylivaltaa laitoksen luonnonsuojeluosastoon nähden. Metsähallituksen luontopalvelut ei kyennyt myöskään viime vuosina uskottavasti huolehtimaan ekologisen kestävyyden huomioinnista Metsähallituksen talousmetsissä. Syy ei välttämättä ole luontopalveluiden, vaan johtunee yksikön hankalasta asemasta organisaatiossa.

Vihreä visio tulevaisuuden Metsähallituksesta

Luonnonsuojelusyyt sekä ristiriidat muiden maankäyttömuotojen ja metsätalouden välillä edellyttävät Vihreiden mielestä Metsähallituksen roolin kokonaisvaltaista uudelleenarviointia. Vihreiden visio on, että Metsähallituksen rooli metsäkiistojen osapuolena muutetaan kiistojen osapuolesta sovittelu- ja ratkaisuelimeksi. Tämä voi tapahtua ottamalla Metsähallituksen valmisteluun ja päätöksentekoon mukaan lisää riippumattomia ympäristöasiantuntijoita sekä kuntien, porotalouden ja matkailun edustajat.

Lisäksi kaikille yhteisten valtion metsien käytöstä päätettäessä tulisi ylläpitää ja lisätä:

  • metsien käytön alueellista ja valtakunnallista ekologista kestävyyttä kokonaisuudessaan
  • valtion metsien kaikkien eri käyttömuotojen tarjoamia sosiaalis-taloudellisia hyötyjä paikallistasolla.

Metsähallituksen maista tulisi vuoteen 2015 mennessä rauhoittaa hakkuilta Lapin läänin eteläpuolella noin 200 000 hehtaaria. Ensisijaisena tavoitteena Ylä-Lapin saamelaisten kotiseutualueella (Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan Vuotson alue) tulee olla, että valtion metsät rauhoitetaan hakkuilta kokonaan. Muutoin Pohjois-Suomen osalta rauhoituskysymykset käydään läpi luppometsäalueittain, jotka jätetään pääosin talousmetsäkäsittelyn ulkopuolelle hyödynnettäväksi matkailuun, porotalouteen ja virkistyskäyttöön. Vuosina 2015–2025 Metsähallinnon hallinnoimista valtion metsistä Etelä-Suomessa tulisi siirtää suojeluun tai vaihtomaiksi vielä 200 000 hehtaaria.

Nämä toimenpiteet laskevat noin puolella Metsähallituksen hakkuutulomahdollisuuksia, jolloin suorien kantotulojen tuloutus valtiolle laskisi osapuilleen saman verran. Vastineeksi väheneville hakkuutuloille saadaan kuitenkin huomattavia hyötyjä matkailu- ja porotaloudelle, maamme vientiteollisuuden imagolle yleensä sekä metsien virkistyskäytölle ja luonnonsuojelulle.

Vihreät linjaukset

  • Luonnontilaisten tai luonnontilaisen kaltaisten vanhojen metsien sekä muiden arvokkaiden metsien hakkuut valtion metsissä lopetetaan välittömästi Etelä- ja Pohjois-Suomessa. Hakkuut pienten kansallispuistojen ympärillä valtionmailla lopetetaan ja maat siirretään osaksi kansallispuistoja. Suojeltavien valtionmaiden rajaus annetaan ulkopuolisille asiantuntijoille.
  • Valtion mailta Etelä-Suomesta, Lounais-Lapista ja Oulun läänin etelä- ja länsiosasta valitaan vuoteen 2015 mennessä 200 000 hehtaaria metsiä, joilla laajennetaan nykyisiä suojelualueita sekä korjataan suojelualueverkoston alueellisia puutteita. Vuosina 2015–2025 valitaan 200 000 hehtaaria lisää samaan tarkoitukseen. Osa maista käytetään vaihtomaina sijainniltaan tai luontoarvoiltaan arvokkaisiin yksityismetsiin.
  • Ylä-Lapin saamelaisten kotiseutualueella (Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan Vuotson alue) tulee valtion metsät rauhoittaa hakkuilta kokonaan. Muutoin Pohjois-Suomen osalta rauhoituskysymykset käydään läpi luppometsäalueittain, jotka jätetään pääosin talousmetsäkäsittelyn ulkopuolelle hyödynnettäväksi matkailuun, porotalouteen ja virkistyskäyttöön.
  • Metsähallituksen tulostavoitetta pudotetaan asteittain puoleen, jotta se huomioi yllä olevien hakkuurajoitusten vaikutukset liikelaitoksen tulokseen.
  • Metsähallituksen rooli tulee muuttaa kiistojen osapuolesta sovitteluelimeksi. Tämä voi toteutua ottamalla valmisteluun ja päätöksentekoon kiistojen eri osapuolet, esimerkiksi luonnonsuojelun asiantuntijoita sekä matkailun ja porotalouden edustajat.

Taustaa Metsähallituksen maiden rauhoitustavoitteille

Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelman METSOn alueella on noin 12 miljoonaa hehtaaria metsämaata (ei soista tai kallioista joutomaata). Jos tästä suojellaan 10 prosenttia, merkitsee se 1,2 miljoonaa hehtaaria, josta tällä hetkellä on suojeltu noin 180 000 hehtaaria. Noin miljoonaa hehtaaria puuttuu, mikäli metsien lajisto aiotaan säilyttää. Nykyisen, vuoteen 2016 ulottuvan METSO-rahoituskauden tavoite on 100 000 uutta suojeluhehtaaria. Esitämme tämän tavoitteen kolminkertaistamista, noin 300 000 hehtaariin. Uusi samanlainen ohjelma pääsee 600 000 hehtaariin vuoteen 2025 mennessä. Puuttuvat 400 000 hehtaaria esitämme otettavaksi Metsähallitukselta. Tämä laskee Metsähallituksen tuloutustavoitetta noin puolella, koska se hallinnoi METSO-alueella tällä hetkellä noin 800 000 ha talousmetsää.

Toinen vaatimuksemme Lapin vanhojen metsien lisäsuojelusta ei oleellisesti vähennä Metsähallituksen tuloja, koska metsätalous ei Lapissa muutenkaan ole järin kannattavaa (pitkät kuljetusmatkat, pienet kuutiomäärät hehtaaria kohti, metsurityön käyttö). Lähes kaikki Metsähallituksen tulot tulevat Etelä-Suomen METSO-alueen metsistä. Lapin vielä suojelemattomien hyvin vanhojen metsien hakkaaminen työllisyyteen vedoten on lyhytnäköistä toimintaa, joka ei ole sopusoinnussa Suomen julkisuudessa korostaman puun kestävän käytön kanssa. Lapin vanhat metsät edustavat vain noin kymmentä prosenttia Metsähallituksen suojelemattomasta maaomaisuudesta Lapin läänissä ja palvelevat lisäksi matkailua, porotaloutta sekä virkistystä.

AVAINALOITE #8

Metsähallituksen tuloutustavoitetta valtiolle tulee laskea asteittain puoleen vuoteen 2015 mennessä, jotta sen metsiä voidaan rauhoittaa osana kansallisen metsästrategian kulmakivenä olevan 10 prosentin suojelualan saavuttamista Etelä-Suomessa. Hakkuut poronhoitoalueiden luppometsissä lopetetaan kokonaan siellä, missä niistä on haittaa matkailulle ja porotaloudelle.

AVAINALOITE #9

Metsähallituksen roolia muutetaan siten, että se toimii metsänkäyttökiistojen ratkaisuelimenä, ei enää kiistojen osapuolena. Osapuolet otetaan mukaan valmisteluun ja päätöksentekoon, ei yksinomaan “kuultaviksi”.

Lähteet

Harkki S., & Savola, K. 2003: Visio tulevaisuuden metsähallituksesta. Teoksessa: Palaako elävä metsä, BirdLife Suomen julkaisuja no. 5

Kilpinen, S. 2000. Osallistumisen arviointi Metsähallituksen luonnonvarasuunnittelussa Pohjois-Karjalassa. Julkaisematon pro gradu-tutkielma. Ympäristöekonomia, Taloustieteen laitos, Helsingin yliopisto.

Luhta, V. 1999. Inarin havumetsävyöhyke. Luonnonolot ja käyttö. Metsähallituksen metsätalouden julkaisuja 21/ 1999. 121 s.

Niemelä, J. ym. 2001. Metsähallituksen alue-ekologinen suojelu: Arviointi ja kehittämissuositukset. Helsinki Consulting Group Ltd. 107 s.+ 6 liitettä.

Raitio, K. 2000. Ristiriidat ja valta saamelaisalueen maankäytössä ja sen suunnittelussa. Julkaisematon pro gradu-tutkielma. Ympäristönsuojelutiede, Limnologian ja ympäristönsuojelun ja laitos, Helsingin yliopisto. 94 s.

Urho, A. 2000. Osallistuminen Metsähallituksen alue-ekologisessa suunnittelussa. Julkaisematon pro gradututkielma. Ympäristöekonomia, Taloustieteen laitos, Helsingin yliopisto, 73 s.

Wallenius, P. 2002. Osallistuva strateginen suunnittelu julkisten luonnonvarojen hoidossa. Metsähallituksen metsätalouden julkaisuja 41/2001. 310 s. + 11 liitettä.

6. Metsäntutkimuslaitoksen monipuolistaminen

Metsäntutkimuslaitos (Metla) tuottaa huomattavan osan suomalaisesta metsäntutkimuksesta ja käytäntöön sovellettavasta tutkimustiedosta. Metlan palkkalistoilla on noin 250 tutkijaa. Laitos on sektoritutkimuslaitos, jonka rahoitus tulee valtion budjetista ja pieneltä osin erilaisilta tieteen rahoitusorganisaatioilta kuten Suomen Akatemialta. Laitoksen tehtävänä tulisi olla riippumattoman ja kaikkia yhteiskunnan eturyhmiä tasapuolisesti palvelevan, metsiä koskevan tutkimustiedon tuottaminen. Nykyisessä tilanteessa laitokselta olisi voitava edellyttää avointa ja ennakkoluulotonta innovatiivisuutta niin puun jalostukseen kuin metsien monikäyttöön liittyvien kysymysten osalta.

Eri tahoilta tulleet kannanotot kuitenkin viittaavat siihen, että Metlasta on tullut liian sidonnainen puunjalostusteollisuuden intresseihin, mikä on johtanut puutteellisuuksiin tutkimuksen suuntaamisessa. Metla on osallisena ja rahoittajana puunjalostussektorin uusien tuotteiden “hautomossa” Metsäklusteri Oy:ssä. Metsäklusteri Oy:n tutkimuslinjauksia sovelletaan myös laitoksen omiin tutkimuksellisiin painotuksiin. Metsäklusteri Oy edustaa kuitenkaan pääasiassa paperiteollisuuden intressitahoja (prof. R. Seppälä Helsingin Sanomissa 1.12.2007, prof. Olli Tahvosen esitys tiedeakatemioiden seminaarissa 23.11.2007).

On luonnollista, että Metlan tutkimustoiminta painottuu metsien talouskäyttöön. Tulevaisuutta ajatellen on kuitenkin tarpeen pohtia, saavatko mm. metsänomistajien näkökulma, mekaaninen metsätalous, metsien suojelu, metsien virkistyskäyttö ja muita arvoja koskeva tutkimus riittävästi rahoitusta ja painoarvoa. Metsätalouden tutkimuksen on voitava ennakkoluulottomasti haastaa nykyiset toimintanormit ilman pelkoa puunjalostussektorin “ärähdyksistä”.

Metlan johtokunta koostuu valtion ja erilaisten sidosryhmien edustajista. Johtokunnassa on tyypillisesti ollut maa- ja metsätalousministeriön, metsäteollisuuden, metsänomistajien, jonkin muun alan tutkijan ja Metlan henkilökunnan edustaja. Koska huomattavan osan laitoksen tutkimuksesta tulisi kohdistua myös metsien suojelua tukevaan tutkimukseen olisi laitoksen johtokunnassa oltava myös näiden intressitahojen edustaja. Tätä ei voida korvata esimerkiksi Suomen ympäristökeskuksen tai jonkin yliopiston edustajalla. Metlan johtokunnan koostumusta on monipuolistettava.

Edellä mainittujen ongelmien korjaaminen tulisi ottaa tarkasti huomioon valtion sektoritutkimuslaitoksia koskevissa uudistuksissa. Metsäntutkimus olisi organisoitava siten, että ala täyttäisi vapaan, eturyhmistä riippumattoman tutkimuksen ominaispiirteet. Vahva mutta monipuolisempi Metla olisi Suomen etu tulevaisuudessa.

Vihreät linjaukset

  • Metlan tutkimusta on monipuolistettava heijastamaan yhteiskunnan moniarvoistumista ja metsienkäytön monipuolistumista.
  • Metlan tutkimusrahoitus on turvattava.
  • On taattava Metlan vapaus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä mahdollisuus kyseenalaistaa julkiset metsälinjaukset.

AVAINALOITE #10

Metlan rahoitus on taattava. Samalla tutkijoiden ilmaisu- ja tutkimusvapaus on kirjattava laitoksen sääntöihin. Metsien monikäytön ja avohakkuuttoman talouskäytön tutkimusta on lisättävä.

Lähteet

Hanski, I. ym. 2007. Keskustelussa metsien kestävästä käytöstä ja suojelusta sivuutettu olennaisia kysymyksiä, Tieteessä Tapahtuu 5/2007.

Seppäla, R. 2007: Suomen metsäala tarvitsee riippumatonta tutkimusta. Helsingin Sanomat 1.12.2007.

Tahvonen, O. 2008. Puheenvuoro ministeri Korkeaojan koolle kutsumassa keskustelutilaisuudessa metsien suojelusta ja metsätaloudesta, Säätytalo 9.3.2008.

10 VIHREÄÄ AVAINALOITETTA

  • Mekaanisen puujalostuksen on saatava oma erillinen keskitetty ja hyvin rahoitettu tutkimus- ja kehitysohjelmansa.
  • Hakkuutähteiden laajamittaisen keruun ekologiset vaikutukset on selvitettävä tarkemmin.
  • Puunenergialle on luotava syöttötariffijärjestelmä. Liikennepolttoaineita tuottavien biojalostamoiden syntyä sellutehtaiden yhteyteen on edistettävä valtion varoin.
  • Talousmetsien avohakkuutonta hoitoa on lisättävä ja saatettava samojen tuki- ja korvauskäytäntöjen piiriin kuin muut hoitomenetelmät.
  • Metsänhoitoyhdistysten maksut on muutettava metsäpalveluseteliksi, jonka metsänomistaja voi käyttää minkä tahansa ammattitaitoisen rekisteröidyn palveluntarjoajan palkkaamiseen.
  • METSOn rahoitus on muutettava sellaiseksi, että Etelä-Suomen metsien suojeluosuus nostetaan viiteen prosenttiin vuoteen 2015 mennessä ja 10 prosenttiin vuoteen 2025 mennessä. Metsä- ja luonnonsuojelulakien mukaisten avainbiotooppien rajaus on annettava metsätaloussektorista riippumattomille tahoille ja rajaus suoritettava ekologisin perustein. Talousmenetykset korvataan metsänomistajille.
  • Maanomistajille on taattava suojelusta aina riittävä korvaus. Valtiolle on taattava optio suojelun jatkamiseen, kun maita vuokrataan suojelutarkoituksiin.
  • Metsähallituksen tulostavoite on laskettava asteittain puoleen nykyisestä vuoteen 2020 mennessä ja vastaava määrä hakkuusäästöä suojellaan. Ylä-Lapin saamelaisten kotiseutualueella (Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan Vuotson alue) tavoitteena tulee olla, että valtion metsät rauhoitetaan hakkuilta kokonaan. Muutoin Pohjois-Suomen osalta rauhoituskysymykset käydään läpi luppometsäalueittain, jotka jätetään pääosin talousmetsäkäsittelyn ulkopuolelle hyödynnettäväksi matkailuun, porotalouteen ja virkistyskäyttöön.
  • Metsähallituksen roolia muutetaan siten, että siitä tulee metsäkiistoja ratkaiseva elin. Päätöksentekoon otetaan mukaan eri osapuolet, esimerkiksi ympäristöjärjestöt sekä matkailun ja porotalouden edustajat.
  • Metsäntutkimuslaitoksen rahoitus on taattava ja tutkijoiden ilmaisu-ja tutkimusvapaus on kirjattava laitoksen sääntöihin; metsien monikäytön ja avohakkuuttoman talouskäytön tutkimusta on lisättävä.

Suomi tarvitsee uudenlaista metsätaloutta. Metsien käyttöä ja hoitoa haastavat sekä teollisuuden rakennemuutos että luonnon monimuotoisuuden häviäminen. On varsin todennäköistä, että Suomen metsäteollisuus ei enää menesty nykyisellä tuotevalikoimallaan. Paperia tehdään yhä enemmän nopeasti kasvavasta puusta nykyistä halvemmalla ja kaukana Suomesta. Suomessa tehtaita ja tuotantolinjoja pannaan kiinni. Samaan aikaan yli puolet Suomen 368 luontotyypistä on uhanalaisia, monet niistä eri metsätyyppejä. Suomen metsistä on hävinnyt jo yli 100 lajia ja tuhatkunta uhkaa hävitä.

Hakkuiden tai tuotannon määrän kasvattaminen eivät enää voi olla ratkaisu, vaan puunkäytön monipuolistaminen ja jalostusasteen nosto: Ei vain paperia, vaan myös kirjoja, lääkkeitä ja biomuoveja. Ei vain lautaa, vaan enemmän huonekaluja. Ei automaattisia avohakkuita, vaan mahdollisuus valita metsänsä hoitomuoto. Talouskäytön ohessa Suomen pitää myös ensimmäisenä maana maailmassa pysäyttää metsälajistonsa sukupuuttoaalto. Tämä saavutus parantaa koko metsäsektorin mainetta ja samalla vientimahdollisuuksia.

Vihreiden metsäpoliittinen linjapaperi osoittaa yksityiskohtaisesti, mitä metsäsektorilla pitäisi tässä taitekohdassa tehdä. Ohjelman ”avainaloitteet” osoittavat, mihin on panostettava ennen vuotta 2010, jos näkyviä tuloksia halutaan saada jo seuraavalla vuosikymmenellä. Kuuden eri indikaattorin eli tunnusluvun avulla puolestaan kuvataan metsäsektorimme rakennetta ja toimintaa sekä tulevaisuuden kehitystarpeita.