Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VIHR/849

Vihreä liitto

Vihreän liiton maaseutuohjelma


  • Puolue: Vihreä liitto
  • Otsikko: Vihreän liiton maaseutuohjelma
  • Vuosi: 1997
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Vihreän liiton maaseutuohjelma

Maaseutuohjelma on hyväksytty Vihreän liiton valtuuskunnassa 2.3.1997.

JOHDANTO:

VIHREÄN LIITON MAASEUTUOHJELMA

Marraskuussa 1990 hyväksyttiin Vihreän liiton maatalousohjelma "Onko huomenna pouta?". Jälkikäteen on helppo todeta, että ohjelma oli onnistunut ja sopivasti aikaansa edellä. Esimerkiksi ohjelmassa ehdotettu viljelijänpalkka on nyt osittain toteutunut maatalouden ympäristötuissa ja luomuviljelyn kehitys on ollut jo vuosia ohjelman edellyttämällä kasvuuralla. Kuin kehoituksena vihreän maaseutuohjelman kirjoittamiseksi maatalousohjelmassa myönnettiin, ettei maataloudesta ole koko maaseudun pelastajaksi vaan vetoapua on etsittävä muista elinkeinoista. Hyvinvoiva maaseutu pelastaa myös maatalouden.

[kuva poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

Koska maaseudun tulevaisuus perustuu jatkossa vain osittain maatalouden tulevaisuuteen, pannaan uudessa maaseutuohjelmassa erityistä painoa maaseudun koko väestön työllisyys- ja toimeentulo-ongelmiin.

Maaseudun kokonaiskuva on tänä päivänä yllättävän erilainen kuin perinteinen pelkästään maanviljelyä korostava maaseutukäsitys. Jo maatalouden harjoittajat muodostavat kirjavan joukon - on investoivia eurotiloja ja tuotannosta luopuvia "elinkelvottomia" tiloja. Maatalousväestön lisäksi maaseudun asukkaisiin kuuluvat eläkeläiset, työttömät, toisen töissä olevat sekä monitoimi-ihmiset, jotka raapivat elantonsa milloin mistäkin tarjolla olevasta. Taajamien liepeille on noussut omakotilähiöitä ja asutusryhmiä, joiden tulevaisuus on tiiviisti kytköksissä kasvukeskusten tulevaisuuteen. Kaukana rintamaista on syvä maaseutu, suuri osa Itä- ja Pohjois-Suomea, jonne toiset tarjoavat ainoana ratkaisuna saattohoitoa, tehtävänsä tehneen syrjä-Suomen viimeistä matkaa.

Koska erot ovat alueellisesti suuret, tulee maaseudun kehitysongelmat ja kehittämisen keinot nähdä alueellisesti erilaistuvina. Syrjäisellä maaseudulla maatalouden merkitys on jo vähentynyt ja siellä valtaväestön muodostavat yhtäältä yhteiskunnallisten tulonsiirtojen - työttömyyskorvaukset, työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkkeet - varassa elävät ja toisaalta työssäkäyvät - joko lähiseudulla työssä olevat tai kauempana pendelöivät. Ydinmaaseudullakin perinteisen maatalouden eli elintarvikkeiden raaka-ainetuotannon merkitys vähenee vääjäämättä.

Maataloutta on pidetty maaseudun ainoana elinkeinona ja voimavarana. Kuva täystyöllistävästä ja päätoimeentulon antavasta maatilasta viljelijäperheineen on kuitenkin tyypillinen maaseudun myytti. Viljelijä- ja yrittäjäväestön osuus on maaseututyypistä riippuen 10 - 40 %. Niin kutsuttujen elinkelpoistenkin tilojen isännistä ja emännistä yli puolet turvautuu tilan ulkopuoliseen palkkatyöhön. Nykyajan maaseutu siis elää jo valtaosin palkkatyöstä ja tulonsiirroista.

Maatalous on jatkossakin keskeinen osa maaseutua, mutta nyt on oikea hetki pohtia maaseudun uusia mahdollisuuksia ja tunnistaa vahvistuvia suuntia. Maaseudun säilymiseksi ei ole yhtä viisastenkiveä. Maaseutu säilyy ja kehittyy vain, jos sen asukkailla on riittävä toimeentulo ja työmahdollisuudet. Toimeentulo- ja työmahdollisuuksien suhteen maaseudulle on saatava uutta vetovoimaa, jota siltä on viimeiset vuosikymmenet puuttunut. Tavoitteena tulee olla maaseudun kehkeytyminen erilaisten elinkeinojen, työn ja toimeentulomuotojen moni-ilmeiseksi mosaiikiksi.

Suomalainen maaseutukeskustelu on valitettavasti jo vuosia ollut näköalatonta joutokäyntiä: Pohdiskelussa huomiota ei ole niinkään kiinnitetty itse maaseutuun vaan perinteisen maatalouden lyhyen tähtäyksen edunvalvontakysymyksiin. Vihreiden maaseutupolitiikka haluaa erottua yhtäältä maa- ja metsätalouden saavutettujen etujen ylläpitäjistä ja toisaalta maaseudun merkityksen vähättelijöistä. Vihreän liiton maaseutuohjelmalle on sosiaalinen tilaus. Vihreät visiot voisivat avata uusia tulevaisuuden näkymiä ja uskottavia ja mukaansatempaavia visioita ummehtuneeseen maatalous- ja maaseutukeskusteluun. On outoa, että vihreiden kannatus Suomen maaseudulla on häviävän alhaisella tasolla. Onpa vihreät nähty jopa maaseudun vihollisina. Nyt on aika nostaa selkeästi profiilia. Vihreillä on kaikki mahdollisuudet nousta johtavaksi maaseudun asioiden ajajaksi ja puolustajaksi. Siihen meillä on erinomaiset edellytykset. Keskiöön nousevat vihreiden perinteiset keinot kuten kansalaisraha, omatoimisuuden ja "pieni on kaunista" -ajattelun korostaminen, työn "haittaverotuksen" alentaminen, kestävän kehityksen maatalous sekä kotimaisen energian tuotanto ja paikallisen aloitteellisuuden ja demokratian kehittäminen.

Vihreä maaseutuohjelma on yhdistelmä erilaisia politiikkoja. Se on monitieteistä politiikkaa, sektorirajat ylittävää toimintaa. Se on maatalouspolitiikkaa, metsäpolitiikkaa, ympäristöpolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, työvoimapolitiikkaa, asutuspolitiikkaa, kulttuuripolitiikkaa, liikennepolitiikkaa jne. Se koskee itse asiassa kaikkia politiikan alueita sovellettuna tietylle maantieteelliselle alueelle, Suomen maaseudulle.

Vihreä maaseutuohjelma korostaa maaseututahtoa. Tämä ei tarkoita vastakkainasettelua kaupunkien kanssa vaan eräänlaista läpäisyperiaatetta. Kaikissa päätöksissä on mietittävä tarkkaan miten ne vaikuttavat maaseudun elinvoimaan. Maaseudulla ja kaupungeissa ollaan samassa veneessä. Maaseudun vetovoiman kehittäminen hyödyttää myös kaupunkeja. Suomessa on alkanut uutena ilmiönä kehitysmaiden tapainen työttömien muutto maaseudulta lähinnä pääkaupunkiseudulle ilman tietoa työpaikasta. On yhteiskunnallisesti, ekologisesti ja inhimillisesti kestävämpää ratkaista maaseudun ihmisten työn ja toimeentulon ongelma sen syntysijoilla maaseudulla kuin antaa maaseudun tyhjentyä ja kaupunkeihin kehittyä uusi syrjäytyneiden työttömien kerrostuma. Maaseudulla on olemassa jo kerran rakennettu infrastruktuuri. Sen rakentaminen uudestaan keskuksiin on yhteiskunnan resurssien ja luonnonvarojen tuhlausta.

Kaupungin ja maaseudun vastakkain asettelu on vanhakantaista. Kaupungeissakin on omat kipupisteensä, jotka on hoidettava. Mutta ei niin, että se olisi pois maaseudulta tai päinvastoin. Vihreä maaseutuohjelma korostaa duaalitalouden mallia, jossa tehokkaat, teknologisesti edistyneet ja kansainvälisesti kilpailukykyiset alueet ja toimialat "sponsoroivat" vähemmän kilpailukykyisiä korkean työttömyyden alueita esimerkiksi kansalaisrahan muodossa. Osa maaseutua kuuluu kilpailukykyiseen sektoriin esimerkkinä kannattavat eurotilat ja kasvukeskusten modernilla sektorilla työssä käyvät samalla kun kaupungeissa on kriisialueita, jotka tarvitsevat tukitoimia. Kun verotuksen painopistettä siirretään yksilöiden verottamisesta pääoman käytön ja haittojen verotukseen, päästään lähemmäksi todellista duaalitaloutta, ja ylitetään keinotekoinen kaupunki-maaseutu -vastakkainasettelu. Ohjelmassa ehdotetaan kansalaisrahaa maaseudun työllisyys- ja toimeentulo-ongelmien keskeiseksi ratkaisijaksi. Tavoitteena on yhdistää nykyisiä sosiaalisia tukimuotoja, jonka vuoksi kansalaisrahan käyttöönotto ei synnytä lisäkustannuksia.

Hyvää tarkoittavat maaseutuohjelmat jäävät helposti yleisen yhteiskuntapolitiikan hyökyaaltojen alle. On uskallettava tehdä asioita eri tavoin kuin tähän asti. On nähtävä Suomi erilaisten todellisuuksien, lähtökohtien ja toimintojen mosaiikkina. Hyvinvointiyhteiskunnassa on myös tuettava niitä alueita, jotka ovat lähtökohdiltaan heikommassa asemassa. Siksi on hyväksyttävä myös alueittain eriytyvät toimenpiteet, lait ja asetukset.

Maaseutu on käynyt viimeiset vuosikymmenet viivytystaistelua työpaikkojensa, palveluidensa ja väestönsä säilyttämiseksi. Tällä hetkellä eletään 1960-luvun maaltapaon laajuista muuttoaaltoa kaupunkeihin ja Uudellemaalle. Se on maaseudulle kestämätön suonenisku, joka on katkaistava. Loputkin palvelut ovat katoamassa, syrjäisellä maaseudulla asutus muuttuu lähinnä vapaa-ajan asumiseksi ja maaseutu autioituu kovaa vauhtia. Nyt on viimeisiä hetkiä muuttaa suuntaa ja antaa maaseudulle sille kuuluva arvo. Maaseutu mahdollistaa, jos niin halutaan, houkuttavan työ- ja asuinympäristön, jossa voivat yhdistyä ne elementit, joita tarvitaan inhimillisesti arvokkaaseen, sosiaalisesti rikkaaseen ja ekologisesti mahdollisuuksia antavaan elämään. Pelkona on, että muuten maaseudulla saavutetaan pian kriittinen piste, notkahdus, jonka jälkeen on enää turha itkeä suurta osaa maaseutuamme takaisin.

Vihreän maaseutuohjelman ovat työstäneet seuraavat henkilöt:

Pekka Sillanpää, Joensuu, maaseutupoliittisen työryhmän puheenjohtaja
Eeva Gyllenbögel, Hausjärvi
Sampsa Heinonen, Loimaa
Erkki Pulliainen, Oulu
Aino Savola, Teuva
Marja Tuominen, Ylitornio

II MAASEUDUN NYKYTILA-ANALYYSI

Maaseudun alueellinen erilaistuminen

Maaseudun kehitysongelmat ovat alueellisesti erilaistuneet. Eri maaseutualueilla on siitä syystä sovellettava erilaisia ratkaisumalleja. Syrjäistä maaseutua vaivaa pysyvä massatyöttömyys, johon on vaikea löytää puhtaasti markkinallisia ratkaisuja. Vahvoilla maatalousalueilla, jotka sijaitsevat lähempänä keskuksia, tuovat lähempänä olevat markkinat enemmän tulomahdollisuuksia. Pelto-Suomen "koodi" on erilainen kuin Metsä-Suomen "koodi".

Tässä ohjelmassa luokitellaan maaseutu kolmeen päätyyppiin, jotka ovat syrjäinen maaseutu, ydinmaaseutu ja keskusten läheinen maaseutu (kuva 1). Tyypittely on karkea, mutta antaa yleiskuvan maaseudun ja maaseutuongelmien erilaistumisesta. Tämän ohjelman luokittelu eroaa mm. Toimiva maaseutu -ohjelmassa käytetystä siten, että syrjäisen maaseudun piiriin katsotaan kuuluvan alueita, jotka Toimiva maaseutu -ohjelmassa on luokiteltu ydinmaaseutuun. Mitään yksimielisyyttä maaseutuluokituksesta ei voitane koskaan saavuttaakaan - aina on kyse viitteellisistä likiarvoista.

1) Syrjäinen maaseutu

Pinta-alallisesti suurin osa Suomen maaseutua kuuluu syrjäiseen maaseutuun. Syrjäiselle maaseudulle on tyypillistä maatalousmaan pieni osuus. Metsät ja suot ovat vallitsevia ja maatalouden mahdollisuudet rajalliset. Syrjäinen Suomi on pientilavaltaista. Aiemmin muun muassa metsätyöt takasivat pientilojen elinkelpoisuuden, mutta voimakas koneellistuminen niin maa- kuin metsätaloudessa vei leivän pientiloilta. Esimerkiksi Ilomantsissa on maidonlähettäjien määrä pudonnut vuodesta 1968 tähän päivään lähes 95 %! Syrjäinen maaseutu on pahasti autioitunut ja autioitumisen uskotaan jatkuvan edelleen.

Syrjäistä maaseutua leimaa harva asutus ja pitkät matkat keskuksiiin. Näin ollen paikalliseen tai alueelliseen kysyntään liittyvät uudet työpaikat syntyvät hitaasti jos ollenkaan. Viimeiset ajat syrjäinen maaseutu on pysynyt pystyssä yhtäältä yhteiskunnallisten tulonsiirtojen (vanhuuseläkkeet, sairaus-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeet, työttömyyskorvaukset - tuupovaaralaisista peräti 35 % on erilaisia eläkeläisiä) ja toisaalta yhteiskunnan (valtio, kunnat) tarjoamien työpaikkojen avulla. Nyt niitäkin ajetaan alas ja korvaavia työpaikkoja on vaikea keksiä. Syrjäistä maaseutua uhkaa pysyväksi jäävä suurtyöttömyys, jonka seurauksena on joko ihmisten syrjäytyminen asuinsijoilleen tai uusi muuttoliike - lähtö työttöminä pääkaupunkiseudulle etsimään parempaa elämää useimmiten ilman tietoa työpaikasta.

Uutta työtä syrjäiselle maaseudulle voisi löytyä ympäristöalalta (ympäristönhoito, ympäristömyötäiset työmenetelmät mm. metsä- ja maataloudessa), matkailualalta, maaseudun hoivatyössä, etätyössä sekä luonnonvarojen hyödyntämisessä.

Syrjäisen maaseudun voisi vielä jakaa puoli-syrjäiseen maaseutuun - eräänlaiseen vaihettumisvyöhykkeeseen - sekä varsinaiseen periferiaan - Itä- ja Pohjois-Suomen harvaanasuttuhin alueisiin.

2) Ydinmaaseutu

Ydinmaaseutu on rintamaata, jossa peltoalan osuus on suuri ja jossa on paremmat mahdollisuudet maatalouden harjoittamiseen kuin syrjäisellä maaseudulla. Myös tiheämpi asutus ja keskusten läheisyys tarjoavat mahdollisuuksia erilaisten maaseututuotteiden valmistukselle ja tehokkaalle markkinoinnille.

Taajamien ja keskusten työpaikat mahdollistavat monin paikoin myös päivittäisen pendelöinnin työhön. Ydinmaaseutua on varsinkin Suomen rannikkovyöhykkeellä.

3) Keskusten läheinen maaseutu

Keskusten läheinen maaseutu on pendelimaaseutua, jossa viljelijäväestön osuus on jäänyt vähäiseksi. Kaupunkikeskusten ympäristökunnat ovat kaavoittaneet maata asumiskäyttöön ja edistäneet asukkaiden sijoittumista alueelleen. Keskusten läheinen maaseutu elää lähes täysin näiden tarjoaminen työmahdollisuuksien varassa. Voidaan aiheellisesti kysyä, kuuluvatko nämä alueet enää varsinaiseen maaseutuun vai ovatko ne lähiöitä maaseudulla. Joka tapauksessa niissä ei juurikaan ole maaseudulle tyypillistä yhteisörakennetta eikä kulttuuria.

Keskusten läheinen maaseutu ulottuu 15-30 kilometrin päähän keskuksista.

[kuva poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

Seuraavassa on kuvattu maaseudun alueellinen erilaistuminen väestön toimeentulon mukaan. Toimeentulo perustuu syrjäisellä maaseudulla yhteiskunnallisiin tulonsiirtoihin (eläkkeet, työttömyyskorvaukset jne.), vähenevään palkkatyöhön ja pienemmässä määrin maatalouteen ja yrittämiseen. Ydinmaaseudulla taas maatalouden ja yrittäjyyden osuus on suurempi.

[kuva poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

Eri maaseutualueiden kehitysedellytykset

Taulukoissa 1,2 ja 3 on kuvattu eri maaseutualueiden vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhkat nelikenttäanalyysina (niin kutsuttu SWOT-analyysi)

[taulukko poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

[taulukko poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

[taulukko poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

III MAASEUTUPOLITIIKAN LINJAT

Maassamme noudatetussa maaseutupolitiikassa ja maaseutuun suhtautumisen tavoissa voidaan nähdä seuraavia päälinjoja:

1) Talouskasvun tie

Talouskasvu on suuri kertomus, jonka toteuttamiseen nykyinenkin hallitus on sitoutunut. Se perustuu uskoon, että täystyöllisyys on saavutettavissa, kunhan talous kasvaa riittävän nopeasti. Uusien työpaikkojen oletetaan syntyvän kasvukeskuksiin, jonne väestön on maaseudulta siirryttävä. Ongelmana on jobless growth -ilmiö eli teollisuusmaissa talouskasvu ei ratkaise työttömyysongelmaa. Talouskasvun Suomessa maaseudulla ei ole tulevaisuudessa juuri mitään roolia alueellisessa, kansallisessa tai ylikansallisessa työnjaossa. Maaseutu nähdään "vanhojen linssien" läpi maatalousongelmana, joka on taakka yhteiskunnalle. Maaseutua ei nähdä monien toimintojen mosaiikkina ja maaseudun työttömät ja vajaatyölliset nähdään lähinnä kasvukeskusten työvoimareservinä.

Rakennerationalisoinnin linja, joka on lähellä maa- ja metsätalousministeriön linjaa tilakoon suurentamisineen, on osa talouskasvun mallia. Rakennerationalisointi perustuu massatuotantoajatteluun, jonka mukaan tilakokoa pitää kasvattaa, koska tuotanto pienillä tiloilla on liian tehotonta ja kallista. Kuitenkaan ei olla valmiita myöntämään, että suuntautumalla muuhun kuin massatuotteisiin, pystytään pieniltäkin peltoaloilta saamaan riittävä toimeentulo.

2) Entisen puolustaminen

Entisen puolustamisen linja on ennenkaikkea tuottajaorganisaatioiden takertumista maatalouden saavutettuihin etuihin. Tässä ajattelussa maaseutua ei aina nähdä erilaisten toimintojen kokonaisuutena eli vallitsee sokeus maaseudun väestörakenteen todellisuuden suhteen.

3) Uuden yrittäjyyden tie

Uusyrittäjyys on monien tämän päivän maaseutuohjelmien - mm. Toimiva maaseutu -ohjelma - uusi suuri kertomus. Malli lähtee ajatuksesta, että yritystoiminnan kehittämisellä saataisiin maaseudulle runsaasti uusia työpaikkoja. Ongelmana on se, että uudet yritykset ja työpaikat syntyvät armottoman hitaasti eikä niistä ole ratkaisuksi maaseudun valtaväestön ongelmiin, joista pahin on pysyvä työttömyys ja vajaatyöllisyys. Jokaisesta kun ei yksinkertaisesti tule menestyvää maaseutuyrittäjää. Malli ei tue maaseudun moniaineksisuutta vaan lähtee palkkatyöyhteiskunnan lähtökohdista, joiden mukaan ihmisten tulee olla päätoimisia kunnon yrittäjiä tai palkkatyöläisiä. Kasvavaa pieneläjien joukkoa eivät tavanomaiset maaseudun kehittämisstrategiat juurikaan kosketa.

4) Vihreä maaseutu

Maaseudun suuri vihreä kertomus perustuu ajatukseen, että maaseudulla on tulevaisuudessa edelleen tärkeä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa ja sopivilla toimenpiteillä maaseudun elinvoimaisuutta voidaan jopa lisätä. Vihreä maaseutuohjelma ei pyri olemaan toiveiden tynnyri, johon olisi koottu kaikki hyvä mitä eri maaseutuohjelmissa on, vaan se pyrkii ratkaisemaan maaseudun ydinongelmia, joista pahin on pysyvä suurtyöttömyys varsinkin syrjäisellä maaseudulla. Pelkkä uusien yritysten kehittäminen ei nimittäin riitä, vaan ihmisille on tarjottava uudenlaisia työn ja toimeentulon yhdistelmiä. On luovuttava aikansa eläneestä jaosta työssäoleviin ja työttömiin ja pureuduttava vajaatyöllisyyden ongelmaan perustulokansalaisrahamalleilla. Maataloustuotannossa on siirryttävä kohti markkinasopeutuvia ja ympäristömyötäisiä tuotantomenetelmiä, edistettävä uusiutuvien kotimaisten energialähteiden käyttöä, helpotettava maaseudulle muuttoa, tuettava pieniäkin hankkeita ja osattava ottaa marjatkin maasta. Maassamme on puoli miljoonaa "ylimääräistä" työikäistä, parisataa tuhatta "ylimääräistä" entistä pientilaa ja miljoona "ylimääräistä" peltohehtaaria. Näitä resursseja yhdistelemällä voidaan ratkaista sekä autioituvan maaseudun ongelmia että kaupunkien työttömyys- ja sosiaaliturvaongelmia.

Vihreän maaseutupolitiikan tavoite:

Vihreän liiton maaseutuohjelman tavoitteena on saada maaseudun autioituminen pysähtymään, taata maaseudun palveluiden säilyminen sekä luoda uusia työn ja toimeentulon mahdollisuuksia suurtyöttömyyden vaivaamalle maaseudulle ja sitä kautta vahvistaa maaseutualueiden väestöpohjaa. Maaseudulla ei ole enää varaa menettää yhtään asukasta. Nämä tavoitteet eivät ole ristiriidassa oikeudenmukaisen kaupunkipolitiikan kanssa, sillä ei ole kenenkään etu, että maaseudun työttömien muuttoliike varsinkin pääkaupunkiseudulle kiihtyy ja vaikeuttaa muutoinkin vaikeaa työllisyys- ja asuntotilannetta.

IV VIHREÄ MAASEUTUSTRATEGIA

Karkeistaen voidaan alueittain eriytyvät päästrategiat jakaa seuraavasti:

1) Syrjäinen maaseutu - kansalaisrahan Suomi

Suurtyöttömyyden ja vajaatyöllisyyden nujertaminen, autioitumisen ja palveluiden luhistumisen estäminen.

Keinot: Kansalaisraha, uusasutuspolitiikka

2) Ydinmaaseutu - laatumaatalouden ja maaseutuyrittäjyyden Suomi

Maatalouden toimintaedellytysten turvaaminen ja maaseutuyrittämisen edistäminen

Keinot: Laatumaatalouden strategia ja innovatiivinen elinkeino- ja yrityspolitiikka

3) Keskusten läheinen maaseutu - pendelimaaseutu

Lähiöitymisen aiheuttamien ongelmien ehkäiseminen ja kaupunkien läheisyyden hyödyntäminen

Keinot: Maaseudun uusi arki, yhteistyö keskusten kanssa

Seuraavilla sivuilla on tarkempi kuvaus eri maaseutualueiden kehittämisen keskeisistä toimenpidekokonaisuuksista.

[kuva poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

MAASEUDUN KEHITTÄMISEN KESKEISET TOIMENPIDEKOKONAISUUDET

Seuraavassa on taulukoitu maaseudun kehittämisen keskeiset toimenpidekokonaisuudet maaseututyypeittäin tärkeysjärjestyksessä. Toimenpiteet, jotka jollain alueella ovat keskeisiä, voivat toisella alueella olla toissijaisia (kts. kuva 2 alueiden erilaisesta väestörakenteesta sekä taulukoiden 1-3 SWOT-analyysit).

[taulukko poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

1. Kansalaisraha - pääkohderyhmänä syrjäisen maaseudun työttömät ja vajaatyölliset

[kuva poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

Viime vuosikymmeninä on maassamme vallinnut pyrkimys "kokonaisiin" työpaikkoihin. Nykyinen sosiaaliturvamme on kehitetty aivan toisenlaisia oloja varten, joissa työttömyys on ollut vain poikkeusilmiö. Tarjolla on periaatteessa kaksi mahdollisuutta: olet joko kokoaikatöissä tai olet työttömänä, jolloin kaikkinainen työnteko ollut kiellettyä. Koska työttömänä ollessa ei saa tehdä töitä, on seurauksena mm. suureksi paisunut harmaa talous. Nykyisillä työn teettämisen ja työn vastaanottamisen malleilla ei löydy kokoaikaista, riittävän hyvin maksettua työtä kaikille. Työ on maaseudulla pieninä palasina eikä niistä helposti synny pitkäaikaisia palkkatyösuhteita tai täysaikaista yritystoimintaa. Syrjäseutujen työttömät ovat suuren osan vuotta työttöminä ja lopun vuotta useimmiten julkisen sektorin työllisyystöissä. Kun työttömyysaste on välillä 25-40 %, on syrjäisen maaseudun työikäisistä jopa yli puolet vuoden aikana työttömänä. Näin ollen jatkuva vajaatyöllisyys on todellisuutta suurelle osalle väestöä. On utopistista uskoa, että syrjäiselle maaseudulle syntyisi riittävästi täysiaikaista palkkatyötä tai ympärivuotisesti toimeentulon antavaa yritystoimintaa. On hyväksyttävä se, ettei täystyöllisyyteen tai edes työttömyyden inhimilliseen tasoon ole syrjäisellä maaseudulla mitään mahdollisuuksia päästä nykyisillä järjestelmillä. Maaseudun työ ja toimeentulo on voitava kerätä pienistä palasista ja sille on luotava puitteet. On edistettävä vajaatyöllisyyden markkinoita, jotta päästäisiin irti nykyisestä työttömyyden ja pätkätöiden noidankehästä, joka johtaa yhä enenevissä määrin joko syrjäytymiseen kotiseudulla tai poismuuttoon suuriin kaupunkeihin.

Toimeentulopakolaisuus etelän keskuksiin aiheuttaa suuria ongelmia vastaanottoalueilla. On rakennettava muuttajia varten tarpeelliset asunnot ja muu infra- ja palvelustruktuuri. Muuttovirta aiheuttaa sosiaalisia ongelmia, koska suuri osa muuttajista on heikosti koulutettuja tai heillä on väärän alan koulutus. Heille usein ainoana vaihtoehtona on asunto suurimpien kaupunkien kriisialueilta, joilla vallitsee jo nyt poikkeuksellisen korkea työttömyys. Muuttajat joutuvat kilpailemaan kaupunkien työnhakijoiden kanssa samoista olemattomista työpaikoista, koska vain osa heistä kelpaa tietoyhteiskunnan uusiin työpaikkoihin. Toimeentulopakolaisuus pitää hoitaa sen synnynseuduilla syrjäisellä maaseudulla, jossa on valmis infrastruktuuri. Maaseudun heikommin koulutetun väestön siirtyminen kasvukeskuksiin ei edusta "normaalia" elinkeinorakenteen uudistumista, jota se ehkä oli vielä 1960- ja 70-luvuilla. Muuttajista vain murto-osa on maataloudesta vapautuvaa työvoimaa. Maaseutu on autioitunut ja autioituu, kun monitoimisuudelle eikä "pienistä puroista" - elämänmuodolle anneta tilaa. On kehitettävä toimeentulon välimuotoja täysaikaisen työn ja työttömyyden välimaastoon. Miten muodostaa epätyypillisistä pätkätöistä ja muista pienistä puroista yksilöille kokonainen elämä ja ehjä yhteiskunta? Tämä on syrjäisen maaseudun ja koko suomalaisen yhteiskunnan keskeinen kysymys. Maaseudulle sopivat työn ja toimeentulon rakenteet on elvytettävä nykyaikaisella tavalla - perustulon turvaavan kansalaisrahan avulla. Kansalaisrahan päälle olisi sitten mahdollista kerätä lisätuloksi pieninä palasina olevia töitä ja rahavirtoja.

Maaseudun kansalaisrahalainen voisi saada lisäansiotulonsa muun muassa:

  • pienimuotoisesta maa- ja kotieläintaloudesta
  • pienimuotoisesta elintarvikkeiden jatkojalotuksesta
  • muusta pienimuotoisesta yritystoiminnasta
  • käsityöläisyydestä
  • oman työpanoksen yrittäjämäisestä myymisestä useille asiakkaille
  • työ- tai uusosuuskunnan jäsenenä
  • keikka-, osa-aikais- tai määräaikaistyösuhteista
  • luontais- ja keräilytaloudesta
  • matkailusta ja siihen liittyvistä oheispalveluista
  • loma- ja osa-aika-asukkaiden huolto- ja palvelutoiminnasta
  • kyläpalveluista
  • hoivatyöstä
  • yhteiskunnallisista palveluista
  • työvaltaisista metsätöistä
  • ympäristönhoitotöistä
  • etä- ja tietotyöstä
  • projektityöstä

Kansalaisrahaa saava voi olla maaseudun perinteinen perusasuja, luontoystävä, kaupungissa elämiseen kyllästynyt, erakko, taiteilija, elämäntapaolija, kylähullu tai lähes mitä vaan. Hän ei pyri välttämättä ympärivuotiseen työsuhteeseen, sillä hänelle työssä olon ja työttömyyden raja on epämääräinen. Hän voi tehdä myös runsaasti yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, josta kukaan ei maksa palkkaa; olla aktiivisesti mukana kylätoiminnassa, tehdä naapurin mummolle halkoja tai kerätä paikallista perinnettä. Heissä on syrjäisen maaseudun suuri mahdollisuus, ei menestyvillä eurotiloilla.

Kansalaisraha toisi näkyviin runsaasti tekemätöntä työtä, koska se alentaa palkkatyöhön kohdistuvia ansio-odotuksia. Yritykset, yhteisöt ja kunnat pystyisivät työllistämään ihmisiä tällä hetkellä "kannattamattomiin" töihin. Työstä ei ole pula, ongelmana on miten saada työn hinta riittävän alas, että työtä kannattaisi teettää. Varsinkin syrjäisellä maaseudulla osa kuntien palveluista sekä yritystoiminnasta pyörii työllisyystukitöillä. Esimerkiksi matkailun, metsänhoidon ja ympäristönhoidon parissa löytyisi nyt ja tulevaisuudessa tekemätöntä työtä.

Työttömyyskorvaussäännösten väljentämisen ja kansalaisrahan kautta saadaan synnytettyä paljon pienimuotoista vain osan toimeentulosta tuovaa ruohonjuuritason yritystoimintaa.

Kansalaisrahan avulla voitaisiin myös ratkaista monia maaseudun palveluiden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia. Kunnat ovat supistamassa palveluitaan maaseudulla, koska niiden ylläpito asukasta kohden tulee liian kalliiksi. Kansalaisraha tarjoaisi vaihtoehdon vaikkapa koulujen sulkemisille siten, että osan kunnalle liian kalliiksi tulevasta työstä (kiinteistöjen huolto ja ylläpito, kouluruokailu, siivous ja jopa osa opetuksestakin) hoituisi kylän ja lähiseudun kansalaisrahalaisten toimesta. Sama pätee mihin tahansa julkisen sektorin työhön maaseudulla.

Palkkatyöyhteiskunnan mureneminen voi nostaa maaseudun monitoimijuuden vakavasti harkittavaksi vaihtoehdoksi monille kaupungeissa asuville turhautuville pitkäaikaistyöttömille. Maaseudulla on monenlaista puuhaa, jolla on mielenterveyttä edistävä vaikutuksensa. Parhaimmillaan maaseudun kyläyhteisö voi tarjota toiminnallisen sosiaalisen rakenteen tulomuuttajille. Maaseudulla tulee lisäksi paremmin toimeen pienillä tuloilla kuin kaupunkien kerrostaloasunnoissa. Muutto maalle on varteenotettava vaihtoehto kymmenille tuhansille maaseudulta lähtöisin oleville kaupungissa työttömiksi jääneille. Maaseutu voi olla houkuttava vaihtoehto myös ihmisille, joilla ei ole aikaisempia sidoksia maaseudulle.

Maaseudun uuspientilallisuuden elvyttäminen kansalaisrahan avulla

Maaseudun pientilallisuus, pieneläjyys ja monitoimisuus eli vielä 1960-luvulle saakka. Varsinkin syrjäisellä maaseudulla talousmuoto perustui pienviljelyksen ja metsätöiden yhdistelmään. 1960- ja 1970-lukujen rakennemuutokset lähes tuhosivat maaseudun perinteiset pieneläjät, jotka elivät vaatimattomasti sekalaisilla tuloilla tämän päivän mittapuun mukaan täysin ekologisesti. Erikoistuminen vei siihen suuntaan, että maalaisista tuli joko kokoaikaviljelijöitä, yrittäjiä, palkannauttijoita tai työttömiä. Todellisuudessa perinteinen elämäntapa on jatkunut vielä Itä-Suomen ja Kainuun salomailla - ollaan välillä lyhyitä rupeamia töissä, ja kun töitä ei ole, eletään kalastellen tai tilalla työskennellen - siis eräänlaista kansalaisrahalla elämistä. Suurtyöttömyyden kaudella tämäntyyppistä elämäntapaa harjoittavien ihmisten määrä on monikertaistunut.

Pientila on myös ekologista perusturvaa ja mielekäs elämänmuoto. Maaseudulla eivät menotkaan ole niin suuret kuin kaupungissa. Jos on aikaa ja alla mopo, niin monet työt, jotka kaupungissa pitää ostaa rahalla, hoituvat omin voimin. Jos on vanha kotipaikka, josta tuli lähdettyä lähiöihin, ei asumiskulujakaan synny paljon ja niitä voidaan alentaa omalla työllä. Polttopuut voi tehdä itse, järvestä, metsästä ja omasta kasvimaasta löytyy ravintoa. Pysyvä työttömyys Helsingin Jakomäessä rassaa eri tavalla kuin kunniallinen eläminen kansalaisrahalla Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa. Koska yrittäminen on asiakaspohjan kapeuden ja markkinoiden kaukaisuuden ja työn saanti työmahdollisuuksien vähäisyyden vuoksi hankalampaa kuin rintamailla, tulee toimeentulon perusosa kansalaisrahan muodossa.

Malli

Perustulo-kansalaisrahan olisi oltava luonteeltaan työntekoon ja lisäansioihin kannustava tulotuki, jolla mahdollistettaisiin lisäansioiden hankkiminen "pienistä puroista". Halutessaan voi työllistää itse itsensä ja saada kohtuullisen toimeentulon vaikkei "oikeita" työpaikkoja olisi näkysällä. Vaikka palkkatyötä on niukalti, on tekemätöntä työtä runsaasti. Kansalaisraha tulisi nähdä suurtyöttömyysajan "pysyvänä työpaikkana". Tulevaisuuden maaseudulla on kunniallista elää kansalaisrahalla.

Pitempiaikaista työpaikkaa etsivät saisivat olla edelleen nykyisen työttömyyskorvausjärjestelmän piirissä. Ne, jotka hyväksyvät kohdallaan pysyvän vajaatyöllisyyden saisivat "vajaatyöllisyyskorvauksen" eli kansalaispalkan, joka kannustaisi ja alhaisen tasonsa vuoksi jopa pakottaisi työntekoon tai itsensä työllistymiseen turvaten henkilön perustulon. Mallina voisi olla negatiivinen tulovero tai perustulo ja sen piiriin voisivat halukkaat hakeutua. Kysymys olisi yhteiskunnan ja kansalaisten välisestä sopimuksesta. Maaseudun työttömille annettaisiin siis mahdollisuus valita ovatko he statukseltaan työttömiä työnhakijoita vai uudenlaisia monitoimijoita. Kansalaisrahalla elämisen tulee olla yhtä hyväksytty ja arvostettu elämisen muoto siinä missä "oikeissa" töissä oleminenkin. Tällä tavalla järjestetty kansalaisraha ei aiheuttaisi juurikaan lisäkustannuksia yhteiskunnalle, jos sen taso olisi 2500 - 3500 markkaa/kk henkilön perhesuhteista riippuen, sillä sen piiriin tulisi henkilöitä, joille maksetaan jo nykyisin työttömyyskorvauksia. Ny-kyisiä sosiaalitukimuotoja yhdistelemällä ei lisäkustannuksia juurikaan tulisi.

Kansalaisrahaan voisi liittää vaatimuksen yhteiskunnallisesti hyödyllisen työn - "kansalaistyön" - tekemisestä, mutta varsinkin periferiassa jo pelkkä asuminen, maaseudun elävänä pitäminen sekä maan joka kolkan asuttuna pitäminen voisivat täyttää yhteiskunnallisesti hyödyllisen työn tunnusmerkit. Kansalaisrahan toteuttaminen on aloitettava syrjäiseltä maaseudulta. Näin se toimisi myös houkuttimena maaseudulle jäämiseen ja kaupunkien työttömyysloukussa eläville maalle muuttamiseen.

Vihreä liitto edellyttää, että valtion vuoden 1998 budjettiin varataan määräraha kansalaisrahakokeilujen käynnistämiseen syrjäisellä maaseudulla ja luodaan käyttökelpoiset mallit sen toteuttamiseen. Kansalaisrahajärjestelmä otetaan käyttöön lähtien liikkeelle syrjäiseltä maaseudulta vielä tämän vuosituhannen puolella.

2. Yritystoiminnan kehittäminen ja monipuolistaminen

Maaseudun uusyrittäjyyden kehittäminen

Pieni on kaunista. On käännettävä ajatukset pois suuruuden ekonomiasta omiin resursseihin ja siihen pienuuteen, jonka varassa maaseudulla on elettävä. Uuden tekniikan avulla voidaan luoda verkostoja, jotka nostavat pienet yksiköt suuremmiksi kuin ne sinällään ovat. Pieni, riippumaton paikallinen talous voi tarjota runsaasti pysyviä työpaikkoja. On syytä tukea ja kehittää monimuotoisuutta, hajauttamista ja paikallisuutta. Uuden maaseutuyrittämisen keskeisiä lähtökohtia ovat kysyntälähtöisyys, palveluiden ja tuotteiden laatu sekä muutosten haistelu ja seuraaminen.

Maaseudulle tarvitaan uusia liikeideoita ja palveluita. Yritystoiminnan kehittämisessä pääpainon tulee olla koulutuksessa ja tiedon siirrossa. Kehittämistoimien pitäisi kohdistua tuotekehitykseen, yrittäjyyden edistämiseen, markkinoinnin ja liikkeenjohdon parantamiseen, yhteistyön ja verkottumisen edistämiseen.

Kaupunkien läheisellä maaseudulla nousee vuorovaikutus kaupungin ja maaseudun välillä keskiöön. Kaupunkilaisten tarpeet ovat moninaiset ja jopa yllättävät. Kyselyillä on saatu selville, että kysyntää on esimerkiksi kissojen lomakodeille ja lomaosakkeille vanhoista taloista.

Palvelujen toimivuus maaseutukylissä turvaa taajamien ja kaupunkien väestölle lisääntyvät mahdollisuudet maaseudun tarjoamien elämysten kysyntään. Palvelut tuovat oikein oivallettuna maaseudulle lisäansioita. Väestön ikääntymisen vuoksi on huomiota kiinnitettävä vanhusväestön tarvitsemien palveluiden saatavuuden turvaamiseen myös maaseudulla. Uuteen hyvinvointiajatteluun liittyvän welfare-mixin hengessä voidaan lisätä hoivatyön ja muiden hyvinvointipalveluiden tuottamista paikallisin voimin. Maaseutu voisi ottaa hoivamaaseudun roolin yhteiskunnallisessa työnjaossa. Markkinarakoa löytyy erilaisten vanhuksille, sairaille tai vammaisille tarkoitettujen palveluiden tuottamisessa. Uusosuuskunnat ovat erinomainen keino järjestää uusia hyvinvointipalveluita. Kolmannen sektorin palveluyrittäjyys on nostettava kunniaan.

Suomalaisen maaseudun ominaispiirteet ovat matkailussa vetovoimatekijä. Massaturismiin ne eivät riitä. Selvitykset kuitenkin osoittavat, että rauhan ja hiljaisuuden etsijöitä on yhä enemmän niin kotimaisissa kuin ulkomaisissa matkailijoissa. Luonto on kestävä maaseudun vahvuustekijä. Maaseudun luonnonläheisyys ja monimuotoisuus antavat lähtökohdat kehittää elämysten rikkauteen perustuvaa laadullisesti korkeatasoista matkailuyrittämistä. Maaseutumatkailuyritykset muodostavat elinvoimaisen toimintaverkoston yrityspalvelujen, asiakkaiden majoituksen ja virkistyksen, kokousten ja vierailuohjelmien järjestelyissä. Kansainvälistymisen mukana lisääntyy myös nuorten ja perheiden kiinnostus suomalaiseen luontoon, kulttuuriin ja virkistysmahdollisuuksiin. Tämä luo matkailualalle tilaa kohtuuhintaiseen majoitus-, ravintola- ja retkeilypalvelujen järjestämiseen.

Yrittämisen kynnys alemmas

Myös verotuksellisin keinoin voidaan yrittäjätyötä lisätä. Maaseudun pienimmiltä yrittäjiltä on poistettava arvonlisävero tai vähintäänkin nostettava verorajaa nykyisestä 50 000 markasta 200 000 markkaan. Pienimmillä yrityksillä on usein sellainen tilanne, ettei arvonlisäveroa voida laittaa asiakkaan maksettavaksi vaan se on otettava omasta selkänahasta. Esimerkiksi monet käsityöläiset ovat päättäneet rajata liikevaihtonsa alle nykyisen 50 000 markan verorajan, koska tuotteiden hinnoittelu ei kestä arvonlisäverorasitusta.

Yrittäjäväestön sosiaaliturvaa parantamalla saadaan yrittäjäksi lähtemisen kynnystä madallettua. Yrittämään lähtemisen kynnystä on alennettava myös maaseudun yrittäjävoucherien avulla.

Pienyrittäminen on vapautettava suurille yksiköille laadituista uutta yritystoimintaa tehokkaasti estävistä normeista. Muun muassa ylihygienisoiva elintarvikelainsäädäntö estää tehokkaasti pienimuotoisen elintarvikejalostuksen syntymistä.

Maaseutuelinkeinolain mukaiset avustukset ja tuet maksetaan nykyään vain maatilatalouden harjoittajille eli niin kutsutuille liitännäiselinkeinoille. Tästä rajoituksesta on ehdottomasti luovuttava ja tukien olisi koskettava kaikkia maaseudulla toimivia yrittäjiä.

3. Maatalouden suunnanmuutos

[kuva poistettu, kts. alkuperäinen dokumentti]

Maatalouden tila

Maataloudesta tuli 1970-luvulta lähtien pankkien sekä kone- ja lannoitekauppiaiden lypsylehmä, jota suuret monopolit ovat holhonneet. Tuotanto on yksipuolistunut ja tämän seurauksena syntyi ylituotanto-ongelma. Vaikka tehotuotanto on osoittautunut niin taloudellisesti kuin ekologisesti järjettömäksi suuntaukseksi, siitä luopuminen virallisessa maatalouspolitiikassa nähtiin lähes mahdottomaksi. Maatalouden eräs keskeinen ongelma on ollut se, että viljelijät ovat enemmänkin raaka-aineen tuottajia ilman välitöntä yhteyttä jalostukseen, tuotekehitykseen ja tuotteiden markkinointiin kuin yrittäjiä. Viljelijän kohdalta markkinointi on ollut siinä, kun maitoauto saapuu navetan nurkalle. Muuttuneet kulutustottumukset eivät konkreettisesti välittyneet viljelijöiden tietoon, vaan signaalit markkinatilanteen muutoksista annettiin viljelijöille tuottajahintojen muodossa. Ennen EU-jäsenyyttä tuottajahinnat eivät määräytyneet puhtaasti markkinatilanteen mukaan, vaan niihin vaikuttivat keskeisesti aluepolitiikka ja maatalouden tukipolitiikka. Seurauksena olivat jatkuva ylituotanto, tavoitehintojen alitukset ja markkinointivaikeudet.

Lähes kaikki yhteiskunnan taloudellinen tuki maaseudulle on maksettu maatalouden tuotantoon ja resurssien (esim. peltomaa) määrään perustuen. Järjestelmä on siten suosinut suuria maatiloja, joiden tukemisen tarve on kuitenkin usein pienempi kuin pienten tilojen tai muiden maaseutuyritysten. Kuitenkin erikoisviljelyn hehtaarituotto voi olla monin- tai monikymmenkertainen bulkkituotteiden massatuotantoon verrattuna, eikä viljelysten koko kerro silloin todellista tulosta.

Kuva ympäri vuoden maataloustuotannolla itsensä elättävästä viljelijäperheestä on tyypillinen maaseudun myytti. Alkutuotannon tuotteista saatava tulo muodostaa yhä pienemmän osan viljelijäperheiden ja maaseudun ihmisten tuloista. Vain noin puolet viljelijäperheiden tuloista on peräisin maataloudesta ja kolme neljännestä viljelijäperheistä saa pääosan tuloistaan maatilatalouden ulkopuolelta, joko tilalla tai sen ulkopuolella harjoitettavasta yritystoiminnasta tahi palkkatyöstä. Useimmiten muuta ammattia harjoittava puoliso on emäntä.

Syrjäisellä maaseudulla varsinaisia investointikelpoisia tiloja on vähän ja niistäkin vain osa on "eurokunnossa". Tämän ryhmän lisäksi maaseutua kirjavoittavat vielä vanhaan malliin jatkavat tilat, joiden väki on ohittanut aktiivisen kehittämisiän ja joilla ei ole jatkajaa tiedossa. Luopujat ovat jo lopettaneet tai ovat juuri lopettamassa. Uuden, mutta erittäin ohuen kerrostuman muodostavat maataloutta uusilla vihreämmillä ajatuksilla harjoittavat henkilöt.

Maatalous EU-Suomessa

Maatalouden siirtyminen EU-markkinoihin tapahtui heti vuoden 1995 alusta ilman siirtymäaikoja, joita neuvotteluissa tavoiteltiin. Monien tuotteiden tuottajahinnat painuivat odottamattoman alhaiselle tasolle johtuen potentiaalisen tuonnin paineista ja vienti- ja tuotannontasaustoiminnan liikkeellelähdön hitaudesta. Siirtymäkauden tuen rakenteesta johtuen kasvintuotantotilojen maataloustulo alenee selvästi voimakkaammin kuin maito- ja sikatiloilla.

EU-jäsenyys lisää paineita kilpailukyvyn lisäämiseen tilakokoa kasvattamalla, vaikka rakennekehitys on ollut erittäin nopeaa ennen jäsenyyttäkin. Arviot kehityksen suunnasta ovat melko yhteneväisiä: tilojen määrä vähenee, keskikoko kasvaa ja maataloustuotannon vaatima työpanos vähenee. Maa- ja metsätaloutta päätoimisesti harjoittavan väestön osuus vähenee jatkuvasti ja on pian vain 5 % koko maan työvoimasta.

Kehitykseen vaikuttavat mm. toteutuvatko neuvottelutavoitteet täysin, jolloin vuonna 2005 arvioitaisiin Suomeen jäävän noin 72 000 maatilaa ja maataloustuotanto vähenisi noin 15 % ennen EUjäsenyyttä vallinneeseen tasoon verrattuna. Koska suora tuki on kuitenkin jäämässä ennakoitua alhaisemmalle tasolle olemme kuitenkin kehityssuunnassa, jonka mukaan tiloja olisi vuonna 2005 enää 40.000 kpl ja maataloustuotannon volyymi olisi pudonnut 30-40 %.

Suurta epävarmuutta EU:n maatalouspolitiikkaan ja elintarvikemarkki-noiden tulevaisuuteen tuovat erityisesti EU:n mahdollinen laajeneminen itään.

Näitä trendejä myönteisempi kehityssuuunta edellyttää kotimaisen maatalouspolitiikan tietoista ja aktiivista suunnanmuutosta. Sen on oltava kokonaisvaltainen rakenteellinen sopeutumisstrategia, joka suunnitellaan tilakohtaisesti ja alueellisesti. On etsittävä sopeutumis- ja menestymismahdollisuudet, eikä sitouduta pelkkään puolustustaisteluun. Säilyttämisestä on siirryttävä kehittämiseen, sillä ei ole olemassa yhtenäistä maataloutta, vaan suuri joukko erilaisia maatiloja, jolloin sopeutuminenkin on tilakohtainen prosessi. Tilatason sopeutumisstrategiat EU-Suomessa ovat tiiviisti yhteydessä julkisen sektorin harjoittamaan politiikkaan.

Eurotiloja, erikoistiloja ja perinteisempiä pieniä tiloja

Suomen virallinen maatalouspolitiikka kohdistuu valitettavasti ainoastaan niin kutsuttuihin investointitiloihin ja niistäkin lähinnä "eurokuntoisiin" tiloihin. Muista tilaryhmistä maatalouspolitiikassa ei olla tietävinäänkään. Pelkkä yksiviivainen tilakoon kasvattaminen ei ole oikea lääke maatalouden eurokuntoon saattamiseksi. Avautuvilla markkinoilla, joilla vallitsee vapaampi kilpailu, maataloutemme menestys perustuu suhteellisen kilpailuedun löytämiseen. Suhteellista kilpailuetua emme saavuta massatuotantoajattelulla vaan uudenlaisella markkinalähtöisellä ajattelulla. Myös pienille tiloille on annettava elämisen oikeutus. Viljelijät ovat kyllästymiseen asti kuulleet siitä, millaisia ovat eurokelpoiset tilat. Erityisesti syrjäisellä maaseudulla se on tarkoittanut samalla sitä, että on tullut kuulleensa olevansa ei-eurokelpoinen.

"Neljännes maatiloista lopetti kolmessa vuodessa. Pohjois-Karjalassa maan rajuin lopetusvauhti" (Karjalainen 16.1.1997)

Maatalouden tulevaisuuden perustrategioita on siis haettava useammasta suunnasta:

1) Ensinnäkin nykyisentyyppinen massatuotantolähtöinen ajattelu, jossa pyritään tilojen kustannustehokkuuteen. Tähtäyksessä on perusmaataloustuotteidemme hintakilpailukyvyn säilyttäminen. Tavoitteena on suuret, tehokkaat massatuotteisiin erikoistuneet tilat. Ongelmana on, että 1-1,5 Mmk humahtaa helposti tilan eurokelpoiseksi saattamiseen. Se on rahamäärä, jonka edessä suurin osa heittää rukkaset naulaan.

2) Toisena kehittämisen perussuuntana on asiakaslähtöinen erikoistuminen tuotteisiin, joista saadaan niin koti- kuin kansainvälisillä markkinoilla parempi hinta ja joiden hehtaarituotto on suurempi. Tällä linjalla on tilaa myös "eurokokoa" pienemmille tiloille, koska ratkaisevaa on kannattavuus ja hehtaarituotto, ei pinta-ala. Suomessa ei pidä alistua vallitsevaan kehitysajatteluun, jonka mukaan tehotuotannon maat USA etunenässä ovat muuta maailmaa edellä ja näyttävät muille maille paikkansa kasva-tai-kuole -linjalla. Suomen maatalouden on mahdollista kehittyä aivan toiselta pohjalta kilpailukykyiseksi pienehköjen erikoistuneiden viljelmien verkostoksi vastoin tämän hetkistä maatalouspolitiikan valtavirtaa. Tämä vaatii kuitenkin voimakasta panostusta niin koulutukseen, kehitystyöhön, verkostoitumiseen sekä markkinoiden avaamiseen maamme rajojen yli. On löydettävä ne kilpailuedut, jotka mahdollistavat kilpailun ainutlaatuisuudella ja korkealla laadulla.

3) Kolmantena päälinjana on pieni on kaunista -ajattelu. On annettava tilaa niillekin tiloille, joilla tyydytään pienempään tuottoon. Vielä nykyisinkin maaseudulta löytyy tiloja, joissa tullaan toimeen alle kymmenen lehmän tuotolla. Maito- ja lihatiliä ja EU-tukia täydennetään mikä mistäkin tai ei täydennetä ollenkaan. Näiden tilojen isännillä ja emännillä pitäisi olla oikeus tuntea elävänsä kunniallista ja hyödyllistä elämää. Autio tila ja yksi tai kaksi työtöntä lisää eivät tee tätä yhteiskuntaa yhtään onnellisemmaksi tai rikkaammaksi. Kuka lopulta määrää, monenko lehmän karjalla nykymaailmassa voi elää. Eikö se ole millään tavalla henkilökohtainen valinta? Eikö se riipu siitä, mitä ihminen elämältään haluaa? Eikö vihreiden pitäisi tukea niitä, jotka ovat tyytyväisiä vähempään, jotka korvaavat pääomaa omalla työllään. Pitääkö kieltää sinnittely pienessä navetassa pienen karjan tuotoilla? Eikö pitäisi tukea niitä, jotka ovat valinneet elämänsä arvot siten, että pystyvät elämään vähällä. Kansalaisraha on tähän oiva lääke.

Kun pienillekin tiloille annetaan elämisen oikeutus, on mahdollista pysäyttää maatilojen määrän jatkuva väheneminen. Tässä mielessä vihreä maaseutupolitiikka on vastakkainen nykyiselle maatalouspolitiikan valtavirralle.

Laatumaatalous kehityksen vihreänä lankana

Laatumaatalouden pitää löytää hittituotteet ja näille markkina-aukkoja niin paikallisilla, maakunnallisilla, valtakunnallisilla kuin kansainvälisilläkin markkinoilla. Maataloudellemme riittäisi 2-3 miljoonan ihmisen markkinat EU:n 370 miljoonan ihmisen alueella. Sen ei luulisi olevan ylivoimainen tehtävä vaikkakin tähän asti tyystin laiminlyöty. Tarvitaan bisnesvaistoa sekä kykyä segmentoida markkinoita ja löytää erilaista kysyntää tuotteille. Tuotannon jalostusarvoa nostamalla saadaan lisää työtä maaseudulle. Monista suurille yksiköille laadituista yrittämistä estävistä normeista on päästävä eroon. Laatumaatalouden kivijalat ovat luomuviljely, eettinen eläintalous sekä hajautettu bioenergiatuotanto.

Menestyvän maanviljelijän perustaitoihin kuuluu tulevaisuudessa kyky hankkia ja soveltaa uutta tietoa sekä kommunikoida asiakkaiden kanssa aina toisissa maissa ja kulttuureissa asti. Erilaisten ainesosien tuottaminen laventaa perinteisen maataloustuotannon tuotteiden määrän ja niiden markkinat moninkertaisiksi. Samalla koko tilan tuotanto voi koostua useasta toiminnosta. Laatumatalous olisi maatalouden vihreä lanka, paras vastalääke tämän hetken "kasva-tai-kuole -linjalle". Laatumaatalouden avulla säilytettäisiin tuhansia maatiloja kuolemalta.

Luomutuotanto on osa uutta maaseutukehitystä

Maataloudessa on käytettävä vähemmän keinolannoitteita ja torjunta-aineita. On otettava pieniä, ripeitä askeleita kohti luonnonmukaista maataloutta. Luonnonmukainen maatalous takaa parempilaatuiset elintarvikkeet ja kohtelee eläimiä niiden lajinmukaisia tarpeita kunnioittaen. Luonnonmukaisen maatalouden päämääränä on säästeliäs uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö - samalla maatalouden ympäristöhaitat vähenevät.

Luomutuotanto tarjoaa myös oivallisen lähteen uudentyyppiselle maaseutukehitykselle: luomua voi myydä sekä jalostettuina - syötävinä, juotavina tai päällä pidettävinä - tai elämyksellisesti käytettävinä - esim. maatilalomat ja muut hoitopalvelut - tuotteina.

Luomuviljely on tutkimuksen, opetuksen, neuvonnan ja erityisesti valtion siirtymävaihetuen ansioista laajentunut kymmenkertaisesti viimeisten viiden vuoden aikana. Luomutuotanto sai EU-jäsenyydestä uuden moottorin. Luomualan järjestöjen tavoitteena onkin 10 % osuuden siirto luomuviljelyyn koko maan peltoalasta vuoteen 2002 mennessä.

Luomutuotteiden kysyntä on lisääntynyt koko ajan. Varsin pienimuotoisen tuotannon takia luomutuotteet eivät ole päässeet kuluttajien valtavirtojen äärelle kaupunkien marketteihin, vaan suuri osan tuotteista myydään edelleen erilaisena suoramyyntinä. Siirtymävaihetuen avulla luomuun siirretyn lypsykarjatilan tuotteille, maidolle ja lihalle ei edes ole ollut jalostajia kuin aivan paikallisesti.

Luomutuotannon nykyistä nopeampi kehittäminen kilpailukykyiseksi ja todelliseksi vaihtoehdoksi tavan-omaiselle maataloudelle edellyttää kuitenkin rajua panostamista tutkimukseen ja teknologian kehittämiseen, opetukseen ja neuvontaan. Luonnonmukainen kotieläintuotanto on saatava erityiseksi painopistealueeksi, sillä luomutilojen luomutuotevalikoimaa on ripeästi laajennettava myös kotieläintuotteisiin. Luomutuotteet on saatava kaikkien kuluttajien ulottuville markkinointia ja tuotteiden jatkojalostusta kehittämällä. Ympäristötukiin sisältyvien luonnonmukaisen tuotannon siirtymävaiheen tuet ja siirtymävaiheen jälkeiset tuet täytyy säilyttää. Osana ympäristötukea olisi harkittava myös erityistä luonnonmukaisen kotieläintuotannon kannustusjärjestelmää, sillä toistaiseksi tukea maksetaan vain peltohehtaareiden mukaan.

Vihreiden tavoitteena on koko Suomen maataloustuotannon siirtäminen luomutuotantoon vuoteen 2020 mennessä. Sopiva välitavoite seuraavalle kymmenvuotiskaudelle olisi kolmannes peltoalasta luomulla.

Tavoite ei ole epärealistinen, sillä jo nyt eräissä Vaasan läänin kunnissa ollaan päästy noin 30 %:iin ja esimerkiksi Itävallassa Salzburgin ja Tirolin seuduilla jo yli puolet tiloista on luomutuotannossa.

Eettinen eläintalous avaa uusia markkinoita

Viime vuosikymmeninä on kotieläinten hoidossa otettu käyttöön nykyaikainen, mahdollisimman vähän ihmistyötä säästävä teknologia. Tuotannon tehostaminen ja ihmisen työn helpottaminen on usein tapahtunut eläinten kustannuksella, koska suunnitelmissa ei ole tarpeeksi otettu huomioon eläinten lajinmukaisia vaatimuksia, vaikka eläinsuojelulain määräykset onkin täytetty.

Eläimillä tulee olla oikeus tuotantoympäristöön, jossa on mahdollista noudattaa lajinmukaista ominaislaatuaan. Teollisuusmaisesta kotieläintuotannosta, häkkikanaloista, suursikaloista ja nykymuotoisesta broilertuotannosta on luovuttava EU:n laajuisesti. Lajinmukainen kotieläintuotanto ei ole pelkästään eettinen kysymys. Hyvinvoiva eläin antaa laadullisesti ja määrällisesti parhaan tuotoksen.

Lajinmukainen ja luonnonmukainen kotieläintuotanto voivat avata uusia markkinoita suomalaisille kotieläintuotteille. Suomessa on vielä suhteellisen vähän kysyntää eettisesti tuotetuille tuotteille. Niiden suosio on jo suuri Keski-Euroopassa ja naapurimaassamme Ruotsissa. Eettiselle kotieläintuotannolle on luotava oma kannustusjärjestelmänsä.

Laajaperäistäminen sopii Suomeen

Huomattavasti alenevat tuottajahinnat, mutta vain hieman alenevat tuotantokustannukset antavat mahdollisuuden voimaperäisyydeltään kahteen täysin vastakkaiseen toimintamalliin: tuotannon voimaperäistämiseen tai laajaperäistämiseen. Viljelijäperheen talouden kannalta ei ole yksiselitteisesti sanottavissa kumpi strategia on parempi, mutta ympäristön kannalta maataloustuotannon edelleen voimaperäistyminen olisi takaisku. Samalla menettäisimme todellisen ylivoimatekijämme: imagon puhtaista elintarvikkeista. Suomalaisella elintarviketeollisuudella ei ole hukattavanaan ainoatakaan valttikorttia, sillä EU-jäsenyyden myötä kuluttajien valinnanmahdollisuudet ovat lisääntyneet ja elintarviketaloutemme perustuu väistämättä yhä enemmän tuontiin ja vientiin.

Tuotantotason säilyttäminen entisellään edellyttää laajaperäistyvässä tuotannossa suurempaa peltopinta-alaa ja tuotantoeläinten määrää. Kysymys onkin tuotantopanosten kuten lannoitteiden ja väkirehujen korvaamista peltopääomalla ja työllä. EU-Suomessa tuotostaso ei muutenkaan saa muodostua tilan elinkelpoisuuden ehdoksi: Taloudellisesti emme kuitenkaan pärjää luonnonolosuhteiltaan ja tilarakenteltaan edullisemmille alueille. On järjetöntä poistaa tuotannosta 800 000 hehtaaria peltoa ja metsittää ne. Tarvitsemme edelleen riittävän peltoalan takaamaan kriisiaikojen omavaraisuuden. Todellisen omavaraisuuden saavuttamiseksi tarvitsemme myös bioenergian tuotannon laajentamista. Maatalouden laajaperäistämisen (vähemmän panoksia, pienempi hehtaarituotto) on oikea suunta.

Pitkällä aikavälillä on otettava huomioon kasvihuoneilmiön aiheuttamat väistämättömät muutokset Suomen ja koko maapallon maataloustuotannon rakenteeseen. Maailman elintarvikepula vain kasvaa ja Suomenkin peltoja tarvitaan varmasti jatkossa. Tällä hetkellä kasvukausi pitenee noin puolelle vuorokaudella joka vuosi, mikä merkitsee käytännössä mm. sitä, että noin 50 vuoden kuluttua Oulun seudulla voidaan viljellä kannattavasti vehnää. Samalla kuitenkin useat maailman vilja-aitoista, kuten Ukraina ja laajat alueet Pohjois-Amerikkaa, ovat muuttumassa aavikoiksi.

Laajaperäistäminen on nähty taaksepäinmenona, kalliilla kehitetyn tuotantoteknologian ja investointien haaskauksena. Väitetään, että tuottavuuden kasvu pysähtyy ja viljelijöiden into kehittää tilaansa lopahtaa. Laajaperäisemmän tuotannon kritiikissä ei myöskään ole sijaa maatalouden tuottamille myönteisille ulkoisvaikutuksille. Niillä tarkoitetaan niitä maatalouden tuottamia hyödykkeitä, joilla ei ole ollut hintaa. Sellaisia ovat pellon maisema-arvo, peltopotentiaalin säilyttäminen esimerkiksi kriisitilanteita varten sekä alkuperäisrotujen ja -lajikkeiden säilyttäminen. EU:n ympäristötuki tekee näistä viljelijöiden tuottamista palveluista vihdoin rahanalaisia.

Luonnollinen edellytys laajaperäisemmän maataloustuotannon toteutumiselle on uudet tulolähteet ja siirtyminen kansalaisrahaan erityisesti pienillä tiloilla.

Uutta työtä kotimaisella energialla

Uusiutuva kotimainen energia on verotuksella saatava tasavertaiseen asemaan fossiilisten energiamuotojen kanssa. Tällä hetkellä hakkeen käyttö on pääosin kannattamatonta ilman subventioita. Hakkeen käyttö tuo runsaasti työtä. Metsästä ja pelloilta saatavan bioenergian tuottamisen ja korjaamisen on arvioitu voitavan luoda maaseudulle jopa 30 000 uutta työpaikkaa.

4. Luonnonmukaiseen metsätalouteen

Metsänhoito, metsäpääoman kasvattaminen, metsien terveydestä huolehtiminen ja metsien moninaiskäyttö tarjoavat uusia työn ja toimeentulon mahdollisuuksia. Tulevaisuudessa yritysrakenteen muutos mahdollistaa metsäosaamisen hajautumisen ja voimavarojen palaamisen maaseudulle pienyrittäjyyttä suosivana metsänhoitona, tuotekehittelynä ja markkinointiyhteistyönä. Mahdollisuuden muuntaminen todeksi vaatii paljon kehitystyötä. Maatilakokonaisuudessa metsän merkitys korostuu. Vaihtoehtoiset puun jatkojalostuksen mahdollisuudet tarjoavat kasvualustan monipuoliselle yritystoiminnalle mekaanisessa puunjalostuksessa. Puunkäytön monimuotoisuus ja metsämaiseman yhteiskuntataloudellinen käyttö rikastuttavat metsätalouden roolia maaseutuelinkeinona. Metsästyksen ja retkeilyn yleisyys harrastuksina ja metsämaiseman esteettinen merkitys luovat perustaa maisemanhoito- ja virkistyspalvelujen tuottamiselle. Maa-ja metsätalous on pidettävä rinnakkaisina elinkeinoina maaseutuyrittämisessä. Samalla tulee kehittää uusia tapoja metsän ja puun pienimuotoiseen hyödyntämiseen. Metsä on maaseudun vajaakäytetty voimavara.

Metsien talouskäytössä on sitouduttava luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Uusien metsä- ja luonnonsuojelulakien edistyksellinen toteuttaminen maastossa edellyttää työntekijöiden jatkuvaa ja laaja-alaista ympäristökoulutusta. Metsäkeskuksille tulee varmistaa riittävä rahoitus uusien velvoitteiden hoitamiseksi.

Maamme metsäluontoa on katsottava kansallisomaisuutena, eikä yksittäisten maanomistajien tai teollisuuden voiton maksimoinnin kenttänä. Samoin on suhtauduttava kriittisesti viralliseen metsäpolitiikkaan ja metsäntutkimukseen, joissa on piirteitä Brezhnevin ajan toiminnasta. Metsäntutkimus pyrkii usein vain todistamaan valitun metsien täyshyödyntämisen ja sellulinjan pyrkimysten oikeutuksen. Metsien uudistamisessa on siirryttävä mahdollisuuksien rajoissa luontaiseen uudistumiseen. Metsien käsittelyssä on luovuttava metsäpohjaa repivistä toimenpiteistä ja siirryttävä pehmeämpiin ja työvaltaisempiin menetelmiin, joilla tarvittaessa voidaan varmistaa uuden puuston syntyminen. Uusien metsäautoteiden rakentaminen pitää lopettaa viimeisten vanhojen metsien säilyttämiseksi.

Sodan jälkeen työskenteli Suomen metsissä 250 000 henkilöä ja parhaimmillaan toistasataa tuhatta hevosta. Tällä hetkellä metsissämme työskentelee vain 10 000 henkilöä. Vihreä metsäpolitiikka toisi syrjäiselle maaseudulle takaisin menetettyjä työtilaisuuksia. Työvaltaisuuden aiheuttamaa lisäkustannusta kompensoi muun muassa kansalaisraha ja työn "haittaverotuksen" alentaminen. Siirtyminen kevyempiin metsänkäsittelymenettelyihin tuo myös hevosia takaisin metsiin. Jos viidesosa puusta korjattaisiin hevosella, tietäisi se noin 20-30 000 hevosen käyttöönottoa ja saman verran peltohehtaareja näiden ruokkimiseen. Se olisi myös kriisiaikoja ajatellen oikea suuntaus. Työhevosena käytetty suomenhevonen on viimeisten vuosikymmenien aikana huvennut lähes olemattomiin ja laajamittainen jalostustyö, jota rodun kohdalla oli harjoitettu vuosikymmeniä, näyttää menevän hukkaan. On viimeisiä aikoja elvyttää hevosen käyttöä metsätöissä, kuten on jo tapahtunut USA:ssa ja Ruotsissa.

Vanhojen metsien suojelu on välttämätön osa historiallisen tajuntamme säilymisen kannalta. Vanhojen metsien suojelu on nähtävä kansallisomaisuuden suojelemisena, johon jokaisen suomalaisen olisi osallistuttava veromarkkojen muodossa. Suojelun työllisyyshaitat eivät saa jäädä syrjäseutujen ihmisten kannettavaksi vaan niistä on saatava täysi korvaus. Näin ei ole vielä tapahtunut. Voimaperäisestä metsänkäsittelystä ja monokulttuurimetsiköiden istuttamisesta olisi perittävä haittaveroa, jolla rahoitettaisiin metsien suojelua ja pehmeämpiä metsänhoitomenetelmiä.

5. Elintarvikkeiden jatkojalostus

Maaseutu on tähän asti elänyt maasta ja sen kasvusta, mutta vain vähän kasvun jalostamisesta ja markkinoinnista. Raaka-aineen jalostus ja markkinointi ovat uuden maaseudun tärkeimpiä elinkeinoja. Maaseudun tuotteiden lähimarkkinat ovat pienet. Myös maaseudun yritysten on erikoistuttava ja haettava markkinoita kauempaa. Verkostoitumalla pyritään hyödyntämään tuotannon, jalostuksen ja markkinoinnin koko ketju. Alihankinnan edut on myös hyödynnettävä. Suuryrityksiä on kannustettava käyttämään maaseudun pienyrityksiä tuotekehitystoiminnassa ja alihankkijoina. Ruokakulttuurin maakunnalliset ja paikalliset piirteet, makutottumukset ja laatuvaatimukset ovat hajautetun elintarvikejalostuksen ylivoimaisia kilpailuvaltteja massatuotantoon verrattuna. Pienyritysten valttina on erilaisten toimintojen yhdistely: ravintolan tai kauppapuodin oma leipomo, matkailuyritysten ja maatilojen väliset alihankintarenkaat sekä tuottajien ja kuluttajien väliset suoramarkkinoinnin yhteishankkeet.

Maaseudulta löytyy tekijöitä: maatilojen ammattitaitoiset, nuoret, koulutetut emännät tai elintarvikealan suurten jalostuslaitosten ulos saneeratut ammattihenkilöt. Kehitys edellyttää ylihygienisoivan elintarvikelainsäädännön rajoitusten karsimista ja pienimuotoista jalostusta edistävän koulutuksen, tiedon ja teknologian kehittämistä. Alueelliset kehittämisyhtiöt voisivat edistää maaseudun paikallista pienimuotoista elintarvikkeiden tuotekehittelyä, valmistusta ja markkinointia. Ruokapiirit, tuottajarenkaat, kyläteurastamot, -myllyt ja -leipomot palvelevat tuoretuotteiden ja erikoistuotteiden paikallista markinointia ja edistävät ekotuotteiden vientiä. Suomalaisille luomutuotteille on luotava pysyvä jalansija Keski-Euroopan markkinoille.

6. Maaseudun uusasuttaminen

Maaseudun uusista asukkaista vain osa tulee työskentelemään maatalouden parissa. Monilla heistä on työpaikka keskuksissa ja he pendelöivät päivittäin. Maaseutu on erinomainen paikka tehdä myös etätyötä, jolloin tarve päivittäisiin työmatkoihin poistuu. Osa saa toimeentulonsa käsityöläisyydestä, palveluista ja hoivatyöstä tai tietotyöstä tai näiden ja kansalaisrahan yhdistelmistä. Uusasuttamisen yksi tavoite on maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistaminen ja palvelujen parantaminen sekä käden- että ammattitaitoa omaavien miesten ja naisten työllistyminen. Maaseudulle muuttavien myötä saadaan hyödynnetyksi se tieto ja osaaminen, minkä muuttajat tuovat. Mikäli näitä uudisasukkaita saadaan runsaasti paikkakunnalle, sillä saattaa olla huomattava myönteinen vaikutus paikkakunnan yritysilmastoon.

Maaseutu voi toimia myös hoivamaaseutuna, jossa on tarjolla sairaille, vanhuksille ja vammaisille kaupunkeja ihmis- ja luonnonläheisempi elämä. Monet kunnat toivovat niiden työeläkkeellä olevien henkilöiden paluumuuttoa takaisin synnyinseudulleen, jotka ovat tehneet päivätyönsä kaupungeissa ja haluavat viettää viimeiset vuotensa entisillä juurillaan.

Suurimman mahdollisuuden maaseudun uusasuttamiseen tarjoaa kansalaisraha ja siihen liittyvä mahdollisuus koota toimeentulonsa pienistä puroista. Kansalaisraha voi toimia houkuttimena päästä pois kaupunkien työttömyydestä.

Muuttajien on usein vaikeaa löytää sopivaa asuntoa maalta. Maaseudulla pitäisi panostaa sellaisen vuokrattavan rakennuskannan aikaansaamiseen, joka vastaisi uusmuuttajien toiveita paremmin kuin kyläkeskusten rivitalot. Kysyntää pientiloille olisi enemmän kuin tarjonta pystyy tyydyttämään. Haja-asutusalueella on, asukkaiden muutettua kaupunkeihin ja ikääntyneen väestön kuntakeskuksiin, huomattavan paljon 1970- ja vielä 1980-luvullakin tyhjilleen jääneitä peruskorjauskelpoisia taloja ja "mummonmökkejä" ulkorakennuksineen ja avarine tontteineen, jotka ovat vain lomakauden lyhytaikaisessa käytössä.

Valtio voisi edesauttaa maalle muuttoa ostamalla tyhjillään olevia tiloja ja vuokraamalla tai edelleen myymällä niitä uudisasukkaille. Perikuntien omistamiin taloihin vakituisesti muuttamaan halukkaille perikunnan jäsenille pitäisi taata etuoikeus vuokrata tai ostaa kiinteistö ilman, että perikunnan muut jäsenet estäisivät hankkeen. Jos asuminen raukeaa, olisi muuttajan palautettava kiinteistö perikunnan hallintaan, jottei syntyisi keinottelua.

Niille, jotka ovat halukkaat pysyvästi muuttamaan maalle, olisi tarjottava uusasutuslainoja ja syrjäseudulla myös avustuksia olemassaolevien asuntojen tai tilojen ostoon. Myös järeämpiä toimenpiteitä voisi harkita maaseudun asuttuna pitämiseksi. Mallia voisi ottaa sotien jälkeisestä maanhankintalaista. Maanhankintalain hengessä tulisi maaseudun uusille asukkaille turvata mahdollisuus asuntotontin, asuntoviljelytontin tai viljelytilan perustamiseen hankkimalla maata vaikkapa rappiotiloista.

7. Etätyö

Etätyö on nähty yhtenä uuden maaseudun keskeisistä mahdollisuuksista. Etätyön kehittäminen on työttömyyyden aiheuttaman turvattomuuden vuoksi pysähdyksissä. Etätyölle pitää taata samanvertaiset oikeudet kuin "oikeallekin" työlle niin, että etätyöntekijä voisi turvallisin mielin irtautua asumaan maaseudulle. Työministeriön tutkimuksen mukaan, jopa viidennes työssäkäyvistä voisi olla mahdollisia etätyön tekijöitä - jos niin halutaan. Etätyön edistäminen avaisi maaseudulle arvaamattomat kehittymisen mahdollisuudet. Etätyön edistämiseksi voidaan vaikka toimialakohtaisesti harkita vero- ja työvoimakustannushelpotuksia etätyötä suosiville työnantajille.

8. Ympäristömyötäisen maaseudun strategia

Ympäristötukea ja kansalaisrahaa

Vihreiden vuonna 1990 ehdottamasta ympäristötuesta on tullut keskeinen osa uutta maatalous- ja maaseutupolitiikkaa. Vuonna 1990 Vihreä Liitto vaati maatalousohjelmassaan, että viljelijöille on maksettava korvausta heidän yhteiskunnalle tekemistään palveluista kuten viljelymaan tuotantopotentiaalin säilyttämisestä, maaseutumaiseman ja -ympäristön hoidosta, syrjäseutujen asuttuna pitämisestä ja maatalouskulttuuriin sidoksissa olevien eläin- ja kasvilajien, -rotujen ja lajikkeiden suojelusta. Tämä "viljelijänpalkan" nimellä tehty aloite on toteutuu nyt osin maatalouden ympäristötuissa.

Ympäristötuen tarkoituksena on kannustaa viljelijöitä käyttämään ympäristönsuojelua ja maaseudun säilyttämistä edistäviä tuotantomenetelmiä. Samalla tuki turvaa osaltaan viljelijöiden toimeentuloedellytyksiä ja korvaa ympäristönsuojelutoimenpiteistä aiheutuvia kustannuksia tai tulonmenetetyksiä. Ympäristötuen perusosan ehtoja ovat mm. tilakohtainen ympäristönhoitosuunnitelma, viljavuussuunnitelmaan perustuva lannoitus, kotieläintuotannon voimaperäisyyden rajoittaminen, suojakaistat vesistöjen varsilla ja 30 % kasvipeite kasvukauden ulkopuolella. Ympäristötuen erityistukea suunnataan maatalouden vesiensuojelun painopistealueille, arvokkaille maisema-alueille, hoidettaville perinnemaisemille ja pienbiotoopeille sekä alkuperäisrotujen kasvattamiseen. Luomutuotantoa ja sen siirtymävaihetta tuetaan koko maassa.

Maanviljelijöille voitaisiin ympäristötuen asemasta maksaa kansalaisrahan kaltaista korvausta siitä, että hoitavat luonnonympäristöään mm. välttämällä voimakkaita metsänhakkuu- ja - uusimistöitä, pitävät niittyjä, hakamaita ja peltoja metsittymästä, vaalimalla sekä rakentamatonta että rakennettua perinnemaisemaa jne. Ympäristötuki on toki askel tähän suuntaan, mutta vielä riittämätön. Kansalaisraha takaisi varsinkin pienimmille tiloille tervetulleen tulolisän, joka mahdollistaisi myös pienten tilojen säilymisen.

Ympäristönhoidossa löytyy tulevaisuudessa runsaasti yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Näistä tehtävistä (soiden ja purojen ennallistaminen, ekologinen metsänhoito, perinnemaisemien hoito jne.) saavat lähivuosina monet maalaiset tuloja. Myös luontomatkailuun liittyvät erilaiset toiminnot kuten ympäristö- ja virkistyspalveluiden markkinointi ovat laajenevia elinkeinoja.

Tavoitteena on oltava, että maatalouden erityisympäristötuet ulotettaisiin myös muille kuin aktiivitiloille, jolloin muun muassa perikunnat voisivat teettää maisemanhoitotöitä paikallisilla tekijöillä. Tämä toisi uusia työpaikkoja maaseudulle ja varmistaisi sen, että myös muilla kuin viljelyksessä olevilla tiloilla hoidettaisiin entistä viljelymaisemaa.

Liikenteen haittojen vähentäminen

Liikenneolot on yksi kehittämisen painopistealueita myös ympäristön kannalta. Pendelöinti maaseudulta kaupunkiin työhön vie kohtuuttomasti polttoainetta. Työ-, asiointi- ja vapaa-ajan liikkumista on helpotettava erilaisilla kutsujoukkoliikennemuodoilla ja elektronisilla kimppakyytimarkkinoilla. On luovuttava matkakulujen vähentämisoikeudesta niillä alueilla, joilla joukkoliikennettä voitaisiin aikaansaada uusilla järjestelmillä. Tämä edellyttää riittävän suurta asukastiheyttä. Tavoitteena voitaisiin pitää, että näin luovuttaisiin 20-40 kilometrin päässä suurimmista kaupungeista autokulujen vähentämisoikeudesta. Valitettavasti se on käytännössä ainoa keino, jolla päästään julkisen ja kimppaliikenteen kohdalla sanoista tekoihin, koska ihmiset eivät luovu muuten oman auton käytöstä vaikka muita mahdollisuuksia tulisi tilalle.

Energian tuotanto

Maaseutu on kotimaisen uusiutuvan energian tuotantoaluetta. Kotimaisen bioenergian käyttöä, tutkimusta ja teknologian kehitystä on tuettava rakenteellisesti.

9. Maaseudun uusi arki ja palveluiden turvaaminen

Maaseudun katoavat palvelut

Maahamme on kehittymässä varsinainen unohtuva kansanosa, syrjäseutujen asukkaat, joiden ulottuvilta julkiset ja yksityiset palvelut ovat karanneet tai karkaamassa. Kauppa sulki ovensa, postista tehtiin osakeyhtiö, koulut ovat olleet kylmillään jo pitkään, bussireitit ovat vähentyneet. "Tulkoot taajamiin" on useimmiten vastaus, kun puhuu syrjäkylien puolesta.

Maaseudun palveluiden säilyttämiseksi ja kehittämiseksi on luotava uudenlaisia logistisia ratkaisuja kuten erilaisten tuotteiden tilaaminen maaseudun monitoimipisteiden kautta sekä organisoituja kimppakyytejä sekä elektronisia kutsuliikennemarkkinoita.

Peruspalvelut ovat jokaisen kansalaisen perusoikeus asuinpaikasta riippumatta. Harvaan asutulla maaseudulla palvelut voidaan turvata järjestämällä ne yhdistelmäpalveluiksi niin, että samasta pisteestä on saatavilla erilaisia yksityisiä ja julkisia palveluita. Samassa toimipisteessä voidaan hoitaa esimerkiksi kauppa- ja pankkipalvelut tai julkiset palvelut kuten postipalvelut ja sivukirjasto. Erityisesti kyläkouluja tulisi kehittää monipuolisiksi palvelupisteiksi, joissa koulun lisäksi voisi toimia esimerkiksi päivähoitopalveluita, vanhusten ruokailua sekä terveys- ja kultturipalveluita. Monitoimisen kyläkoulun lakkauttaminen olisi erittäin vaikeaa, koska sen edellytyksenä olisi myös monien muiden palveluiden lopettaminen. Palveluiden ja koulun säilyminen kylällä on tae siitä, että kylälle voi jatkossa muuttaa uusia asukkaita.

Maaseudun palveluiden pahin vihollinen on sektoripolitiikka. Eri hallinnonalat säästävät toiminnoissaan ja lakkauttavat palveluita käymättä juurikaan keskustelua naapurisektorin kanssa siitä, miten palvelut voitaisiin yhteistyöllä ja toimintoja yhdistelemällä säilyttää. Tässä näkyy räikeimmin maaseututahdon puute. Valtion tasolta alkava sektoroitu-minen jatkuu kuntien sisällä ja jälki on maaseudun kannalta kamalaa. Aina "kannattaa" lopettaa koulut ja palvelut, mutta kerrannaisvaikutuksia ei kukaan viitsi ajatella. Sektorikohtaisten minimisäännösten tilalle olisi saatava yhdistelmäpalveluita koskevat "perälaudat", joiden kustannukset ovat usein vain murto-osa edellisistä.

Vuodesta 1998 ei ainuttakaan kyläkoulua saa lakkauttaa valtionosuuksien menettämisen uhalla, ellei sitä ennen ole analysoitu kaikki mahdollisuudet koulujen säilyttämiseksi uusilla yhdistelmillä. Myös kansalaisten vapaaehtoisille yhteenliittymille olisi taattava kunnan kanssa tasavertainen mahdollisuus hankkiutua uhanalaisten koulujen ylläpitäjäksi ja palveluiden tuottajaksi.

On perustettava valtakunnallinen maaseutuasiamiehen virka maaseudun palveluiden turvaamiseksi.

Uusi arki

Uuden arjen keskeiset periaatteet ovat:

  • Yhteiskuntaa kehitetään niin, että siinä otetaan lähtökohdaksi jokapäiväisen elämän sujuva ylläpito. Suunnittelun lähtökohtana eivät saa olla keski-ikäiset autolla työssä käyvät miehet vaan painoa on pantava naisten, lasten, eläkeläisten, vammaisten ja sairaiden tarpeille.
  • On pyrittävä sijoittamaan ihmisten asuminen, työnteko, hoitotoimet ja virkistys lähelle toisiaan. Tämä ei tarkoita ihmisten siirtämistä taajamiin vaan erilaisia yhteiskunnallisten toimintojen hajauttamista paikallistasolle. Perusperiaate on, että asukkaan ei tarvitse käyttää paljoakaan aikaa, rahaa eikä energiaa siirtyessään yhdestä toiminnosta toiseen.
  • Tuotantoa ja pienimuotoista yritystoimintaa kehitetään paikallistasolle.
  • Asukasdemokratiaa kehitetään. Asukkaat otetaan mukaan yhdyskunnan ja erityisesti oman paikallistason suunnitteluun. Kunnan voimavaroja suunnataan paikallisyhteisöjen omaan aloitteelliseen kehittämistyöhön.
  • Julkisen ja yksityisen välillä olevaa rajaa madalletaan mm. kehittämällä kunnan edustajien ja asukkaiden välistä yhteistyötä. Kunnan viranhaltijat ja asukkaat vastaavat yhdessä siitä, että asuinalueella on aina aikuisia, jotka pitävät huolen lapsista ja siitä, että nuorilla on toimintamahdollisuuksia.
  • Muistetaan, että ydinperheiden rinnalla elää monimuotoisia uusperheitä, eläkeläisiä, peräkammarinpoikia jne. joiden tarpeet on otettava huomioon.

Uusi yhteisöllisyys voimavarana

Suomi on ollut kylätoiminnan kehityksessä maailman johtava maa. Kylätoimintaosaamista viedään myös muihin maihin, joissa tällainen yhteistoiminnan muoto on tuntematon. Maaseudulla on mahdollista kehittää moninaisia yhteisöllisyyden muotoja. Erilaiset kyläpalvelut vaikkapa halonhakkuu naapurin mummolle ja kimppakyytien tarjoaminen luovat talkoo- ja yhteisvastuun henkeä maaseudulle. Uusosuustoiminta voi olla merkittävä tapa tuottaa tulevaisuudessa hyvinvointipalveluita kylillä.

Maaseutualueiden tiedotustoiminnalle tulee osoittaa voimakas tuki ja tehostettu huomio. Paikallistason sosiaalisten yhteyksien, kulttuurista tiedottamisen ja talonpoikaisjärjen viljelemisen lisäämiseksi on nykyaikainen tietoverkko ja nopeat tiedotusmenetelmät sekä viestinnän vastuuhenkilö alueellisia avainsanoja.

Yhteisöllisyys on voimavara maaseudun monimuotoisen kulttuurin, ja suomalaisten erityispiirteiden vaalimisessa ja säilyttämisessä. Paikalliseen toimintaan on hyvä sisällyttää kansallisen kulttuurimme erityispiirteiden vaaliminen ja siirtäminen tuleville sukupolville. Latomaisemamme ja maaseudun muut erityispiirteet, aidat, veräjät, niityt ja aukiot, rakennustaajamat ja museotiet, raitit ja polut ovat huomion arvoisia tekijöitä kaikessa suunnittelussa, rakentamisessa ja muussa toiminnassa. Miljöön suojeluun tähtääville toimenpiteille tulee voida ohjata taloudellinen ja henkinen tuki.

Perinteisen kulttuurin vaaliminen

Talonpoikaiskulttuurille, esi-isiemme ja äitiemme kansanviisaudelle, talonpoikaisjärjelle on hyvä avata aistit. Perinteisen käsityötaidon, työtapojen ja menetelmien käyttäminen ja niiden taitamisen ja osaamisen siirtämiseen tähtäävät toimenpiteet tulee ottaa huomioon verotus- tai lainsäädännöllisillä toimenpiteillä. Henkilöt ja yhteisöt, jotka eivät edellisen johdosta voi olla samankaltaistettavissa yleiseen tasoon ajankäyttönsä puolesta, ovat oikeutettuja ns. kulttuurinvaalimisaikalisään, tulonlisään joka korvaa työmenetelmien hitaudesta johtuvan "kilpailukyvyttömyyden" nykyaikaisempien työ- ja tuotantotapojen rinnalla. Kansalaisraha korvaisi toteutuessaan kulttuurinvaalimisaikalisän. Reliktialueet ja perinnekylät, viikate- ja risukarhitilat, pellavakylät ja vastaaviksi luokiteltavat saariston kalastajakylät yms. tulee arvottaa henkisiksi luonnonsuojelu- ja rauhoitusalueiksi.

Omien kansallisten erityispiirteiden, sosiaalisten tapojen, kielen, murteiden ja luovan pohjoisen persoonallisuuden ymmärtäminen ja arvostaminen avaa kykyä vastaanottaa ja kohdata muita kulttuureita ja niiden erityispiirteitä tasavertaisesti. Maaseutu on suomalaisen kulttuurin vahvaa säilyttämisaluetta ja sen koskemiseen tulee suhtautua arvokkaasti ja vihreällä varovaisuudella.

10. Uudet paikalliset rakenteet

Maaseudun vaikutusmahdollisuuksien lisääminen

Maaseutu hyötyisi, jos kunnat muuttuisivat kakunjakajan ja palvelujen tuottajan roolista muutosagenteiksi ja palvelujen järjestäjiksi, joka myös auttaisi asukkaita heidän pyrkimyksissään ja ajaa heidän asioita muuhun keskushallintoon ja jopa Euroopan unioniin päin.

Kunta on monille maaseudun asukkaille jokapäiväiseen elämään liittyville päätöksille liian korkea päätöksentekotaso. Kunnantaloissa ei useinkaan tunneta kylien olosuhteita riittävästi. Kun kuntia ollaan tulevaisuudessa vielä yhdistämässä, etääntyy päätöksenteko entistä enemmän kylän asukkaista. Siksi osa päätöksentekoa on vietävä paikallistasolle. Kunnan budjetti olisi lohkottava siten, että paikallistason toimijuutta vahvistettaisiin. Osa kuntien budjetista voitaisiin jakaa kylille, kylien väliseen yhteistoimintaan ja suurempien alueiden paikallistason yhteistoiminnan tukemiseen. Kyse olisi eräänlaisesta kunnanosuusjärjestelmästä, jossa paikallistason toimijat sitoutuvat vastaamaan tiettyjen palveluiden tuottamisesta tai alueellisesta kehitystyöstä aivan kuten kunta sitoutuu valtionosuusjärjestelmässä vastaamaan tiettyjen valtion asettamien tehtävien hoidosta.

11. Työn hinnan alentaminen

Suomen verotusjärjestelmä on vinoutunut, kun ihmisten tekemä työ on tehty niin kalliiksi, että se kannattaa lähes aina korvata koneiden tekemällä työllä. Muuttamalla verotuksen painopistettä pois "työn haittaverotuksesta" muun muassa resurssien käytön ja ympäristöä kuluttavien raaka-aineiden ja prosessien verotukseen sekä käyttökatteen tai koneiden käytön verotukseen, saataisiin työn hinta taas työnantajia kiinnostavalle tasolle. Tämä yhdistettynä kansalaisrahaan takaisi runsaasti elämisen mahdollisuuksia maaseudulla.

Maaseudulla on paljon tekemätöntä työtä maatiloilla, metsissä ja kotitalouksissa, joka tuloverotusta ja palkan lisäkuluja keventämällä saataisiin tekemisen piiriin. Nyt maatilat ovat pitkälti umpioituneet omaan pärjäämiseensä, kun työvoimaa ei ole varaa käyttää. Myös työnantajamaksuja olisi pystyttävä porrastamaan siten, että maksut olisivat alemmat syrjäisellä maaseudulla.