Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.uta.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VIHR/884

Vihreä liitto

Vihreän Liiton Puolueohjelma 1990


  • Puolue: Vihreä liitto
  • Otsikko: Vihreän Liiton Puolueohjelma 1990
  • Vuosi: 1990
  • Ohjelmatyyppi: yleisohjelma

Vihreä Liitto r.p.

Puolueohjelma hyväksytty Jyväskylässä 27.5.1990

Esipuhe:

1990-luvun suomalainen elää tilanteessa, joka on ihmiskunnan historiassa ennenkokematon.

Aineellisen kasvun rajat on saavutettu. Kehitys ei enää voi tarkoittaa luonnonvarojen alituisesti lisääntyvää hyväksikäyttöä: maa, vesi ja ilma eivät enää kestä ihmisen aiheuttamaa rasitusta.

Uskomme, että suomalaisten enemmistö on tilanteesta samaa mieltä. Tämän yhteisen tietoisuuden muuttaminen käytännön päätöksiksi ja arkielämän valinnoiksi on 1990-luvun kansallinen ja kansainvälinen päätavoite.

Enää emme voi ajatella Suomea ja suomalaisia erillisenä valtiona ja kansakuntana. Suomen tulevaisuuden vaihtoehdot liittyvät vastaansanomattomasti koko maapallon ja ihmiskunnan tilaan ja tulevaisuuteen. Vaikka viiden miljoonan ihmisen kansakunta on varsin pieni osa koko ihmiskuntaa, korkea koulutustasomme ja aineellinen vaurautemme antavat valinnoillemme maailmanlaajuista merkitystä.

JOS NIIN PÄÄTÄMME, meillä on mahdollisuus kuulua edelläkävijöihin ekologisesti ja sosiaalisesti tasapainoista elämänmuotoa rakennettaessa. Tämä edellyttää ensi kädessä sen vanhentuneen uskomuksen purkamista, jonka mukaan elämän laatu ja aineellisen kulutuksen - erityisesti energiankulutuksen - kasvu ovat väistämättömästi sidoksissa toisiinsa. Kulutukseen pohjautuvilla mittareilla arvioituna Suomi on planeetan hyvinvoivimpia maita. Näyttää kuitenkin siltä, että suomalaisten elämä on kulutuksen kasvun myötä käynyt yhä kireämmäksi ja rasittavammaksi.

VIHREÄN LIITON OHJELMA PERUSTUU SILLE VAKAUMUKSELLE, että elämän ekologinen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat toisistaan erottamattomia. Ihmisten ja luonnon vuorovaikutus heijastuu ihmisten keskeisessä vuorovaikutuksessa; ihmisten keskeinen vuorovaikutus heijastuu ihmisten ja luonnon vuorovaikutuksessa. Luonnon hyväksikäyttö ja muiden ihmisten hyväksikäyttö ovat osa samaa herruusajattelua, joka on johtanut ihmiskunnan nykyiseen kriisitilanteeseen.

Ihmisten keskinäisen tasa-arvon tavoite on olennainen osa ekologisesti tasapainoisen elämänmuodon rakentamista. Syrjäytyneiltä ja alistetuilta ihmisiltä on turha odottaa vastuullista asennetta luontoa tai toisia ihmisiä kohtaan. Mitä enemmän maailmassa on nujerrettuja ihmisiä ja kansoja, sitä riskialttiimmaksi yhteinen tulevaisuutemme käy. Yhteisen harkinnan ja päätöksenteon piiriin on siksi saatava yhä suurempi osa kansalaisista. Tähänastinen ja nykyinen suuntaus on päinvastainen: jatkuvaan aineelliseen kasvuun luottava kansantuoteyhteiskunta keskittää päätösvaltaa ja devalvoi kansalaiset pelkiksi tavaroiden ja palveluiden kuluttajiksi, joiden passiivisuutta on totuttu kutsumaan konsensukseksi.

VIHREÄN LIITON TAVOITTEET PERUSTUVAT NELJÄÄN PERIAATTEESEEN: ekologiseen tasapainotalouteen, toisaalta ihmisten ja luonnon ja toisaalta ihmisten keskeiseen kumppanuuteen, väkivallattomuuteen ja kansalaisdemokratiaan. Vihreän Liiton strategia ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää tulevaisuutta rakennettaessa pohjautuu (1) verotuksen painopisteen siirtämiselle työn verottamisesta ympäristöhaittojen ja luonnonvarojen käytön verottamiseen, (2) tulonjaon ja sosiaaliturvan uudistamiselle perustulojärjestelmän suuntaan ja (3) kansalaisdemokratian kehittämiselle kansalaisten osallistumismahdollisuuksia vahvistamalla ja päätöksentekokulttuuria parantamalla. Näin käy asteittain mahdolliseksi sekä kestävä talous että ihmisten vapauden kasvu: kansantuoteyhteiskunta voi alkaa muuttua kansalaisyhteiskunnaksi. Tässä tavoiteohjelmassa kuvattu yhteiskunta on sukupolven päässä, mikäli tulevat vuosikymmenet panostetaan sen rakentamiseen.

1. 2000-LUKU: ELOONJÄÄMISTAISTELUN VAI UUDEN KULTTUURIN AIKA?

Maapallo on kotimme - ainoa kotimme. Emme tiedä, onko muualla avaruudessa elämää. Sen kuitenkin tiedämme, että me ihmiset olemme maapallon elävän luonnon osa ja että olemassaolomme on siitä riippuvainen.

Myös ihmisinä olemme riippuvaisia toinen toisistamme: lapset vanhemmistaan, vanhemmat lapsistaan, miehet naisista, naiset miehistä, kansalaiset hallitsijoista, hallitsijat kansalaisista ja kukin kansa muista kansoista.

Tähän tietoisuuteen on vähitellen heräämässä myös Euroopasta alkunsa saanut teollistunut kulttuuri, joka on vuosisatojen ajan kokenut olevansa maailman itseoikeutettu valtias. Länsimaisen kulttuurin suuri tarina on ollut sankarikertomus rikkaan valkoisen miehen maailmanvalloituksesta.

Meidät on totutettu pitämään länsimaista ajattelu- ja elämäntapaa ainoana tai ainakin parhaana mahdollisena. Maapallolla on kuitenkin aina ollut toisenlaisiakin elämänkäsityksiä. Vielä keskiajan Euroopassa "Äiti Maata" pidettiin elävänä olentona, jota tuli kohdella kunnioittavasti ja jonka hyväksikäyttöä säätelivät ankarat rajoitukset. Luonnon kunnioitus on kuulunut myös suomalaiseen perinteeseen: siitä kertovat pyhät lehdot ja pihapuut, luonnonhaltiat ja luonnonvoimia edustaneet jumaluudet.

Paluuta menneisyyteen ei ole.. Yhä ilmeisempää on myös, ettei tietä tulevaisuuteenkaan ole, ellemme kykene yhdistämään nykyaikaisia tietojamme, taitojamme ja voimavarojamme alkuperäiskulttuurien viisauteen ja nöyryyteen.

Tämän tietoisuuden muuttaminen käytännön teoiksi ja arkielämän valinnoiksi on tärkein haasteemme. Muutoksen on alettava 1990-luvulla.

Valloittamisen tie on käyty loppuun

Eurooppalaisen kulttuurin johtotähti on vuosisatojen ajan ollut valloittaminen, joka siirtomaiden valloituksen jälkeen on kohdistunut yhä voimallisemmin luontoon. Tänä päivänä osaamme jo muutella niin elollisen kuin elottomankin luonnon perusyksiköitä - geenejä ja atomeita.

Valloittamisen tie on nyt käyty loppuun. Aineellisen kasvun aika on ohi. Ihmiskunta on tuhoamassa luonnon ja itsensä. Maapallo protestoi päivä päivältä kiivaammin. Ilmakehä ei kestä: elämää suojaava otsonikerros ohenee ja repeilee, ja kasvihuoneilmiön aiheuttamat planeetanlaajuiset ilmastomuutokset ovat käymässä yhä vakavammiksi. Happamat sateet ja muut päästöt ovat muuttaneet maaperää ja vesistöjä. Maa ja vesi ovat monin paikoin suoranaisesti myrkyttyneitä. Yhtäällä etenee aavikoituminen, toisaalla metsät kuolevat pystyyn. Yksikään maapallon kolkka ei ole näiltä muutoksilta turvassa.

Samalla olemme oppineet, että talouskasvun kohottaminen ylimmäksi arvoksi ei tee ihmistä onnelliseksi. Ekologisen ahdingon rinnalla etenee myös henkinen ahdinko. Vaikka aineellinen hyvinvointi Suomessa muuttuu yhä useamman kohdalla yltäkylläisyydeksi, henkisen kriisin mittarit alkavat näyttää punaista. Itsemurhat ja kanssaihmisiin kohdistuva väkivalta yleistyvät, puhumattakaan lievemmistä kireyden, vieraantumisen ja toivottomuuden oireista.

Vaikka arvostelemme länsimaista teollisuuskulttuuria ankarasti, tunnustamme myös sen saavutukset.

Vaikka eurooppalaiset ovat pystyttäneet julmia diktatuureja ja alistaneet maailman muita kansoja, täällä on julistettu myös vapauden, tasa-arvon, yhteisvastuun ja kansanvallan ihanteita ja toimittu niiden puolesta. Eurooppalainen oikeusvaltio on eittämättömän arvokas saavutus.

Eurooppalaiseen perinteeseen kuuluu henkisten arvojen ja taiteen vaaliminen. Viime vuosisatojen mittaan henkinen kulttuuri on kuitenkin paljolti eristynyt omaksi saarekkeekseen, jolla ei katsota olevan suurtakaan tekemistä politiikan ja talouden kylmien realiteettien kanssa.

Realiteeteiksi on ryhdytty kutsumaan vain niitä asioita, joilla on välitöntä rahallista arvoa. Näin on hävitetty paljon sellaista, jota ei rahalla saada takaisin: eliölajeja, luonnonmaisemia, ihmisyhteisöjä ja menneiden sukupolvien kätten töitä.

Teollisen tuotantomuodon läpimurto 1700- ja 1800- luvuilla merkitsi ratkaisevaa muutosta luontoa kunnioittavaan ajatteluun ja toimintatapaan. Maaemosta tuli kone ja ihmisestä luonnon koneenkäyttäjä. Ihmisen ja luonnon kanssakäyminen muuttui yksisuuntaiseksi: ihminen ei kysynyt luonnolta mitään. Alettiin pitää itsestään selvänä, että tieteen ja tekniikan tehtävä on auttaa ihmistä pääsemään luonnon herraksi. Edistys samastettiin luonnon hallitsemiseen, jonka avulla ihmiskunnan uskottiin pääsevän uuteen paratiisiin.

Vaikka tieteellä ja tekniikalla on ollut suuri osuus nykyisen kriisimme synnyssä, niitä tarvitaan myös sen ratkaisemisessa.

Nykyisin kovin moni - niin tieteen ja tekniikan puolestapuhuja kuin niiden vastustajakin - pitää niiden itsestäänselvänä päämääränä luonnon hallitsemista, hyväksikäyttöä, muovaamista, suitsimista ja ohjailua.

Me haluamme asettaa tieteelle ja tekniikalle saman päämäärän kuin elämällekin: ihmisen ja luonnon rauhanomaisen rinnakkainelon ja vuorovaikutuksen.

Uusi, korkeatasoinen teknologia on tämän ohjelman toteutumisen yksi, joskaan ei ainoa, edellytys.

Emme pidä kehittyneenä tekniikkaa, joka uhkaa muuttaa maapallon elinkelvottomaksi. Korkeana teknologiana pidämme esimerkiksi tuotantolaitoksia, jotka toimivat uusiutuvan energian varassa eivätkä päästä saasteita ilmaan, veteen tai maaperään ja joiden tuotteet voidaan palauttaa uusiotuotantoon.

Kriisi on mahdollisuus

Maailman nykyisestä kriisitilasta on tehty vastakkaisia johtopäätöksiä. Jotkut ovat sitä mieltä, että ongelmat ratkeavat, kun entisestään tehostamme talouskasvua ja tekniikan kehittämistä. Toiset taas vaativat luopumista kaikesta tekniikasta. Jotkut ovat sitä mieltä, että koko ihmislaji on luonnon suuri erehdys.

Tilanne ei ole näin toivoton. Uskomme, että kulttuurimme, tieteemme ja tekniikkamme vääristynyt suunta voidaan vielä kääntää. Mutta mitä pitempään muutosta lykätään, sitä todennäköisempää on, että kohtaamme hyvinkin äkillisiä, odottamattomia ja suuria katastrofeja. Sellaiset tilanteet ovat aina uhka demokratialle ja kansalaisvapauksille.

Jotta muutos kävisi ajoissa mahdolliseksi, länsimaisen kulttuurin perusteet - ja niiden myötä taloutemme, yhteiskuntamme ja sivistyselämämme totutut toimintatavat ja rakenteet - on arvioitava perinpohjaisesti uudelleen.

Kriisi on myös mahdollisuus. Uskomme, että nykyisen ekologisen ja sosiaalisen kriisin viisas ratkaisu voi synnyttää niin henkisesti kuin aineellisestikin tähänastista tyydyttävämmän kulttuurin ja elämäntavan, joka ei tuhoa luontoa eikä tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä.

Eloonjäämistaistelu vai vihreä renessanssi?

Meillä on kaksi vaihtoehtoa.

Jos ongelmien tunnustamista ja ratkaisua edelleen viivytetään, voimme 2000-luvulla ajautua maailmanlaajuiseen eloonjäämistaisteluun, jossa 1900-luvulla pohjustettujen luonnonkatastrofien ja yhteiskunnallisten romahdusten seurauksia ratkotaan väkivallan ja diktatuurin avulla.

Ensimmäisiä häviäjiä olisivat kaikkien maiden köyhät. Niin kauan kuin kelvollisia asuma-alueita on olemassa, rikkaat ja vahvat löytävät keinot niiden valloittamiseen.

Mikäli taas vauraimmat, eniten energiaa ja luonnonvaroja kuluttavat ja siten suurinta valtaa käyttävät kansakunnat - joihin Suomi ja suomalaiset kuuluvat - kasvavat ymmärtämään vastuunsa elämän tulevaisuudesta maapallolla ja muuttavat tämän ymmärryksen käytännön päätöksiksi, muutos voi toteutua rinnan kansalaisten vallan ja vapauksien lisäämisen kanssa.

Näin voimme edetä uuteen aikakauteen, vihreään renessanssiin, jossa henkiset arvot asetetaan materialististen arvojen edelle, yhteisvastuu ja solidaarisuus itsekkyyden edelle ja kansalaisten suorat vaikutusmahdollisuudet keskitettyjen valtajärjestelmien edelle.

Vihreä Liitto haluaa valita tämän tien ekologisesti ja sosiaalisesti vastuulliseen tulevaisuuteen.

Kumppanuusliike

Vihreä liike ei ole yksin eikä ensimmäisenä pyrkimässä parempaan ja oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan. Vihreä liike yhdistää monta liikettä ja tavoitetta, jotka ovat ainakin versoina olleet olemassa jo pitkään ja joita voidaan nimittää kumppanuusliikkeiksi: haluamme rakentaa kumppanuutta maailman kaikkien kansojen ja rotujen välille, oman yhteiskuntamme kaikkien kerrosten ja ryhmien välille; haluamme rakentaa kumppanuutta ihmisen ja luonnon sekä meidän nyt elävien ja jälkeemme tulevien välille.

Ekologinen tasapainotalous

Pitkän aikavälin tavoitteemme on ekologinen tasapainotalous, jossa

  • käytetään vain uusiutuvia energiavaroja
  • uusiutumattomat raaka-aineet kierrätetään eikä mitään muutakaan heitetä hukkaan
  • luontoon ei päästetä saasteita, vaan teollisuusprosessien jäteaineet otetaan talteen ja käytetään toisaalla raaka-aineena
  • maata viljellään ja metsiä hoidetaan luonnonmukaisin menetelmin
  • nykyistä pienempi osa ihmisten toimeentulosta on rahatalouden varassa.

Tärkeimmät keinot kehityksen suuntaamiseksi tätä päämäärää kohti ovat kansantalouden tilikauden pidentäminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen.

Kansantalouden tilikauden pidentäminen tarkoittaa sitä, että tilinpäätökseen lasketaan mukaan kaikki kustannukset, niin ihmisten terveydelle kuin luonnollekin aiheutetut. Näin voimme tehdä saastuttamisesta ja sosiaalisesta piittaamattomuudesta liiketaloudellisesti kannattamatonta.

Kun tilikautta pidennetään rajattomasti, ekologiset, sosiaaliset ja liiketaloudelliset tavoitteet yhtenevät. Jos metsäteollisuuden tilikausi lasketaan niin pitkäksi, että saastumisen aiheuttamat metsävauriot otetaan lukuun, puhdistuslaitteiden asentaminen käy kannattavaksi; jos ihmisten psyykkiset oireet ja itsemurhat otetaan lukuun, inhimillinen kaupunkisuunnittelu käy kannattavaksi. Vaikka on arvoja, joita ei voida rahalla mitata, pitkän tilikauden ajattelu osoittaa nykyisen suuntauksen mahdottomuuden.

Kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen kuuluu suorien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rikastaminen. Ihmisten riippuvuus rahataloudesta vähenee ja heidän sosiaaliset siteensä vahvistuvat. Kun palkkatyön vaatima aika lyhenee, ihmisten ei joka päivä tarvitse kulkea pitkiä matkoja asunnon, kauppojen, päiväkotien ym. välillä. Heillä on aikaa tehdä itse asuma-alueillaan osa niistä asioista, jotka he nyt ostavat kaupallisina palveluina tai joita kunnat verovaroin järjestävät.

2. VIHREÄÄN TALOUTEEN

Ei sosialismi eikä kapitalismi

Ihmiskunnan suurten epäoikeudenmukaisuuksien ratkaisuksi on pitkään esitetty siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään.

Viime aikojen tapahtumat Itä-Euroopassa ovat osoittaneet, että tämä historiallinen kokeilu on epäonnistunut. Valtiososialismi, jonka ydin on tuotantovälineiden valtiollinen omistus ja talouden keskitetty suunnittelu, ei ole onnistunut markkinatalousjärjestelmää paremmin irrottautumaan luonnon ja ihmisten alistamisesta, vaan on monessa tapauksessa sekä alentanut kansalaisten elintasoa että tuhonnut ympäristöä perinpohjaisemmin kuin on tehty missään länsimaassa.

Myös kapitalismi on kriisissä, koska se ei ole riittävästi ottanut huomioon ympäristöön ja ihmisiin kohdistuvia rasituksia. Selvimmin tämä näkyy kolmannen maailman maissa: kapitalistinen maailmanjärjestelmä on alistanut kehitysmaiden asukkaat ja niiden luonnonvarat säälimättömän hyväksikäytön kohteiksi ja valtaa yhä uusia elämänalueita, kansoja ja kulttuureja palkkatyön ja rahatalouden piiriin, liikevoiton tuottamisen välineiksi.

Pääomien keskittyminen kapitalismissa on merkinnyt myös vallan keskittymistä. Poliittinen valta on monin sitein kytketty taloudelliseen valtaan.

Suomen kaltaisissa teollisuusmaissa kapitalismi ei esiinny räikeimmillään muun muassa työväenliikkeen toiminnan ansiosta. Liikeyritykset saavat kuitenkin yhä siirtää osan kustannuksistaan muiden maksettaviksi: saastuttavat tuotantolaitokset jättävät luonnon turmelemisen laskut luonnon itsensä, köyhien, kehitysmaiden asukkaiden ja tulevien sukupolvien harteille, ja epäinhimillisiä asuma-alueita rakentavat yhtiöt sälyttävät viihtymättömyyden ja sosiaalisten ongelmien seuraukset asukkaiden kannettaviksi. Vastuuton tuottaja saa myydä tuotteensa halvemmalla kuin vastuunsa tunteva. Siksi vastuuton tuotanto ja kulutus saavat vallan markkinoilla.

Sosialismi ja kapitalismi ovat vihreästä näkökulmasta varsin samankaltaisia. Kapitalismin tuhlausjuhla on ollut se ihanne, johon valtiososialismi on pyrkinyt. Molemmat ovat teollisia kasvutalouksia. Niiden toiminta on perustunut tuotantotapaan, jossa luonto on ollut ehtymättömänä pidetty raaka-aine- ja jätevarasto. Kummassakin järjestelmässä ihmisten tarpeet ja toiveet on alistettu tuotannon kasvun ja tehokkuuden palvelukseen: idässä ihmiset ovat olleet byrokratiakoneiston rattaita, lännessä taas markkinapelin vaihtotavaraa. Yhä suurempi osa tarpeistamme ja toiveistamme tyydytetään rahan välityksellä.

Teolliset kasvutaloudet ovat perustuneet uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen. Miljoonien vuosien aikana maaperään varastoituneet fossiiliset energiavarastot ovat olleet teollisen kasvun polttoaine. Ekosysteemin varaan on rakennettu teknosysteemi, josta kansalaisten elämä on tullut riippuvaiseksi. Suomessa ruoan tuotanto romahtaisi, liikenne pysähtyisi ja valot sammuisivat, jos kansainvälinen kriisi estäisi öljyn, kivihiilen ja uraanin tuonnin maahamme. Teknosysteemi taas on viime kädessä riippuvainen luonnonvarojen riittävyydestä ja ekosysteemin sietokyvystä käsitellä teknosysteemin siihen laskemia saasteita. Vaikka teknosysteemi maailmanlaajuisena järjestelmänä on vasta kuluneen vuosisadan ilmiö, on jo nyt käynyt kiistämättömästi ilmi ettei ekosysteemi sitä kestä. Teollisten kasvutalouksien ekologinen perusta on nopeasti murtumassa.

Markkinatalouden sokeat pisteet

Markkinatalous ei sellaisenaan johda ihmisten tarpeiden tai luonnon kestokyvyn kannalta järkevään tarjontaan ja hintarakenteeseen. Ilman yhteiskunnallista ohjausta markkinat jättävät ympäristökustannukset maksettaviksi, aliarvostavat tulevaisuudessa toteutuvia hyötyjä ja haittoja ja johtavat epäoikeudenmukaiseen tulonjakoon.

Markkinataloutta kannattaa käyttää renkinä niissä asioissa, jotka se kykenee hoitamaan. Tämä näkyi esimerkiksi 1970-luvun alun energiakriisin jälkeen: lännessä hintojen nousu sai markkinavoimat kehittämään energiaa säästävää tekniikkaa, mutta idän keskitetty ohjaus ei kyennyt samaan.

Suomessa markkinataloudelle on kuitenkin annettu isännän rooli. Kulttuuriset, sosiaaliset ja inhimilliset arvot ovat jääneet toiseksi lyhytnäköisten taloudellisten hyötyarvojen edessä. Se on näkynyt myös siinä häikäilemättömyydessä, jolla suomalainen metsä-, joki-, järvi- ja suoluonto on valjastettu teollisuuden palvelukseen.

Yhteiskunnan tulee asettaa markkinataloudelle niin sosiaaliset kuin ekologisetkin reunaehdot. Parhaiten se onnistuu hintaohjauksella, esimerkiksi veropolitiikan avulla. Vaikka ehdottomia kieltojakin tarvitaan, taloudellinen ohjaus on keskeinen väline kestävää taloutta rakennettaessa. Hyödykkeiden hintoihin tulee laskea tuotannon ja kulutuksen kaikki kustannukset. Silloin kulutus ja koko elämäntapa ohjautuvat luontoa säästäviin ja sosiaalisesti kestäviin muotoihin. Hintaohjaus tukee myös luontoa ja energiaa säästävän teknologian kehittämistä toisin kuin kieltopolitiikka, joka väistämättä perustuu olemassaolevan teknologian mahdollisuuksiin.

Markkinavoimien tehokkuutta ja erityisesti hintojen muutosten nopeaa heijastumista tuotannossa ja kulutuksessa on käytettävä hyväksi: on kehitettävä markkinatalouden ekologista puiteohjausta. Puitetaloudessa yhteiskunta määrää talouselämän rajat. Niiden sisällä taloudellinen toiminta on vapaata. Puitteet takaavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, tulonjaon, työsuojelun ja tänä päivänä erityisesti ekologisten reunaehtojen kunnioituksen.

Tähänastinen markkinatalouden säätely on jättänyt vakavia puutteita markkinavoimien toimintaan. Ylhäältä käsin on haluttu määrätä mikä on kiellettyä ja sallittua, mutta näin ei ole kyetty ohjaamaan sitä, mitä kaikki todella maksaa. Erityisesti seuraavat kustannukset eivät täysimääräisesti heijastu tuotteiden hinnoissa:

Ympäristökustannukset. Monia ympäristöhaittoja ei ole hinnoiteltu lainkaan: esimerkiksi ilmakehä on ilmainen hiilidioksidin kaatopaikka. Monet muut kustannukset, kuten uusiutumaton energia, on alihinnoiteltu. Koska ympäristökustannukset eivät näy tuotantokustannuksissa, ne eivät näy myöskään hinnoissa. Hintarakenne on vääristynyt.

Sosiaaliset kustannukset. Markkinatalous sälyttää yhteiskunnalle ja sivullisille suuren osan aiheuttamistaan sosiaalisista haitoista ja yhteiskunnan ylläpitämiseksi tehdystä palkattomasta työstä. Yritykset siirtävät tuotantonsa toiselle paikkakunnalle ja jättävät jälkeensä riutuvan yhteisön ja aiheuttavat tuloseudullaan asuntopulan; kotityötä tekevät eivät saa palkkaa työstään, vaikka siihen perustuu myös työvoiman uusintaminen.

Tulevat sukupolvet. Markkinavoimat tapaavat räikeästi aliarvostaa tulevaisuuden hyötyjä ja haittoja: Suomen metsäteollisuus saastuttaa samoja metsiä, joista sen oma ja lastenlastemme tulevaisuus on riippuvainen.

Kolmas tie

Ihmisten tarpeet voidaan tyydyttää monin eri tavoin. Väitämme, että suuri osa ns. hyvinvointiyhteiskunnan kulutuksesta ei viime kädessä tyydytä aineellisia, vaan henkisiä ja sosiaalisia tarpeitamme. Ne voitaisiin tyydyttää paremmin ilman tavaroiden ostamista ja myymistä. Usein todistamme yhteiskunnallista onnistumistamme keräämällä ympärillemme aineellista omaisuutta.

Kansantalouden perusmittari bruttokansantuote mittaa hyvinvointina vain rahatalouden kasvua. Kun tupien tarinankertojat siirrettiin vanhainkoteihin ja korvattiin televisioilla, kansantuote kasvoi monta pykälää. Mutta kasvoiko hyvinvointi?

Hyvinvoinnin todelliset ulottuvuudet - ihmisten tyytyväisyys, elämän antoisuus ja henkinen kasvu - jäävät BKT-lukujen ulottumattomiin. Jos mukaan laskettaisiin lisääntyneet itsemurhat, henkiset kriisit, ihmisten yksinäisyys ja elämän merkityksettömyys - puhumattakaan tuotannon kasvun aiheuttamista haitoista luonnon hyvinvoinnille - Suomen bruttokansantuote olisi jo kauan sitten kääntynyt laskuun.

Palkkatyön ja rahatalouden jatkuva laajentuminen on supistanut ihmisten omavaraistaloutta. Naapuriavusta, keräilystä, kalastuksesta, metsästyksestä, omatarveviljelystä tai omien vaatteiden ompelemisesta ei ole enää juuri kukaan riippuvainen, kaupan aukiolosta sen sijaan lähes jokainen. Emme haikaile paluuta muinaiseen omavaraistalouteen, mutta haluamme laajentaa kansalaisten omaehtoisen välitason talouden merkitystä.

Vihreän Liiton tavoitteena on ekologinen tasapainotalous, jossa aineellisen tuotannon jatkuva kasvu käy tarpeettomaksi. Talous on sopeutettu ekosysteemin periaatteisiin. Ihmisten mahdollisuuksia tyydyttää itse tarpeensa ilman rahatalouden väliintuloa rohkaistaan ja tuetaan.

Vihreän talouspolitiikan keinot

Vihreää talousajattelua voidaan luonnehtia kolmanneksi tieksi. Se ei ole valtoimeksi päästettyä markkinataloutta eikä keskitettyä suunnitelmataloutta, vaan ekologista tasapainotaloutta. Tie ekologisesti kestävään ja sosiaalisesti oikeudenmukaiseen talouteen on pitkä ja kulkee läpi markkinatalouden.

Sosiaalidemokraattien suosimasta "sekataloudesta" vihreä talous eroaa siinä, että se keskitetyn päätöksenteon ja korporatistisen ryhmäitsekkyyden asemesta tähdentää päätöksenteon hajauttamista, osallistumista ja aitoa kansalaisyhteiskuntaa. Porvarillisten puolueiden ajamasta "sosiaalisesta markkinataloudesta" se taas eroaa kahdessa olennaisessa mielessä: yksityisen omistusoikeuden sisältöä ja rajoja on voitava muuttaa yhteiskunnan sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden niin vaatiessa, ja yhteiskunnan ohjaus perustuu ensi sijassa kansalaisyhteiskunnan aseman vahvistamiseen eikä markkinavoimiin.

Tärkeimmät vihreän talouspolitiikan välineet ovat seuraavat:

  • Suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän demokratisoiminen. Kestävä kehitys ei tunne erillistä talous-, sosiaali- tai ympäristöpolitiikkaa. Kaikkiin merkittävimpiin ympäristön ja luonnonvarojen käyttöä koskeviin hankkeisiin on liitettävä riittävän laaja-alainen lakisääteinen ympäristövaikutusten arviointimenettely, jonka menetelmiä on edelleen kehitettävä erityisesti monitahoisten yhteiskunnallis- taloudellisten vaikutusten osalta. Ympäristövaikutusten arviointi, lupajärjestelmän yksinkertaistaminen sekä julkisen hallinnon kansanvaltaistaminen ovat vihreän talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisiä vaatimuksia. Ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää yhteiskuntapolitiikkaa palvelevaa ympäristö- ja tulevaisuuden tutkimusta on vahvistettava. Avainasemassa ovat Ympäristöministeriön aseman vahvistaminen, demokraattisten ja osallistuvien suunnittelu- ja päätöksentekomenetelmien kehittäminen sekä eri hallinnonalojen yhteen sovittaminen.
  • Ohjaava verotus. Koska markkinat eivät sinällään vie kehitystä oikeaan suuntaan, tarvitaan markkinoita ohjaavaa verotusta. Nykyisin suurin osa verotuksesta kerätään työstä tai jalostusasteesta. Kestävän talouspolitiikan kannalta tämä on tuhoisaa. Kaikessa tuotannossa on vähästä tehtävä paljon: luonnonvaroja ja energiaa käytetään mahdollisimman vähän ja jalostetaan ne mahdollisimman korkealaatuisiksi ja kestäviksi tuotteiksi. Jos työn ja jalostusarvon sijasta verot perittäisiin raaka-aineen ja energian käytöstä, hintarakenteemme ja sen myötä kulutustottumuksemme olisivat kokonaan toisenlaiset. Elintasomme ei silti romahtaisi; se muuttuisi päinvastoin kestäväksi, kun tuhlaus ja haaskaus vähenisivät.
  • Ympäristöverot: Aiemmin ilmaisina tai lähes ilmaisina pidetyille tuotannontekijöille määritellään hinta haitta- ja resurssiveroilla. Tällaisia veroja ovat esimerkiksi saasteverot ja energiaverot. Rikkivero toimii siten, että asetetaan polttoaineen sisältämälle rikille riittävän korkea valmistevero. Verosta saa palautusta ottamalla rikin talteen puhdistuslaitoksessa. Vero on asetettava niin korkeaksi, että saavutetaan luonnon kestokyvyn kannalta riittävä puhdistusaste.
  • Energian hinnan nostaminen. Talouskasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä on ylläpidetty halvan energian avulla. Toisin sanoen saastuva luonto ja tulevat sukupolvet, joille uusiutumattomia energialähteitä ei riitä, maksavat erääntyvät energialaskumme. Haluamme kääntää teollisuuden toimintatavan päälaelleen. Energian hintaa on nostettava ja tehtävä muista tuotannontekijöistä halvempia vähentämällä esimerkiksi työvoiman verotusta. Polttoaineen hinnan nousu korvataan haja-asutusalueiden asukkaille tulonsiirtojen avulla.
  • Liikevaihtoveron porrastaminen: Liikevaihtovero tulee porrastaa tuotteen ominaisuuksien mukaan: perushyödykkeistä ja esimerkiksi kirjoista ei veroa peritä, kun taas ylellisyystavaroita verotetaan rankalla kädellä.
  • Sosiaaliturvamaksujen porrastaminen: Sosiaaliturvamaksut tulee porrastaa alue- ja suhdannepoliittisin perustein.
  • Mainosvero: On kuvaavaa, että mainontaan käytetään Suomessa 8 miljardia markkaa vuodessa, kuluttajavalistukseen taas vain murto-osa mainontaan käytetyistä varoista. Mainosverolla mainontaa voitaisiin huomattavasti vähentää. Ympäristölle ja terveydelle vaarallisten tuotteiden mainostaminen on kokonaan kiellettävä, samoin lapsiin kohdistuva mainonta.
  • Vastuulliset markkinat. Tuottajien ja kuluttajien uudenlainen yhteistyö on talouselämän demokratisoinnin peruskysymys. Kun tähän saakka työmarkkinapolitiikassa ovat kohdanneet työntekijät ja työnantajat, on tulevaisuudessa kuluttajien ja tuottajien yhteistyöllä avainrooli. Se antaa tuotantoon sitä tietoa, jota ympäristötekijöiden ja elämän laadullisten arvojen huomioon ottaminen vaatii. Kuluttajaliikkeet, eettisin perustein toimivat pankit ja sijoitusyhtiöt, työntekijöiden omistamat yritykset ja vaihtoehtoinen tuotanto, tuottajien ja kuluttajien suora yhteistyö, ympäristö- ja kuluttajaliikkeiden edustajat yritysten johtoelimissä, ympäristömerkit, ekokaupat ja kehitysmaakaupat ovat esimerkkejä niistä kansalaisaloitteista, joiden myötä edetään kohti vastuullisia markkinoita. Niitä on tuettava eettisesti vaativalla kuluttaja- ja tuotelainsäädännöllä, joka edellyttää tähänastista perusteellisempia ja selkeämpiä tuoteselosteita kulutusvalintojen pohjaksi.
  • Perustulo. Osa kansantulosta tulee jakaa kaikkien suomalaisten kesken perustulona. Loppuosa riippuisi työpanoksesta, jolloin työpalkkojen taso olisi nykyistä alempi. Toisaalta myös tulovero olisi nykyistä kevyempi, koska pääosa veroista perittäisiin haitta- ja energiaveroina. Perustulo lieventäisi tuloeroja, mutta lisäksi tarvittaisiin edelleen progressiivista verotusta. Perustulo tekisi työelämästä joustavamman ja parantaisi työntekijän asemaa ja palkkatasoa matalapalkka-aloilla sen lisäksi, että se tekisi nykyisestä sosiaaliturvasta yhtenäisemmän ja kattavamman. - Kansalaistulon ajatusta käsitellään tarkemmin luvussa "Arkielämän itsehallintaan".

3. ELÄMÄN EKOLOGISET REUNAEHDOT

Luonto määrää ihmisten ja yhteiskuntien elämän ehdot. Yksilöiden tietoiset valinnat ja yhteiskunnallinen päätöksenteko tapahtuvat luonnonjärjestelmän kokonaisuuden asettamissa rajoissa, joita ei voida älyn ja tekniikan keinoin loputtomiin siirtää.

Ilmansaasteiden suurvaikutukset, merien saastuminen ja metsäkuolemat eivät aiheudu perinteisistä ympäristömyrkyistä, vaan varsin heikoista myrkyistä, jotka suurina määrinä vaikuttavat ekosysteemien tasapainoon - metsämaan happamuuteen, maanpinnan ja ilmakehän väliseen säteilytasapainoon tai sisävesien ravinnetilaan.

Ilmansaasteiden vaikutukset ovat hitaita, saastuttajia on lukuisia ja aineet kulkeutuvat yli valtiollisten rajojen. Niihin puuttuminen edellyttää tavaroiden ja hyödykkeiden hintasuhteiden muuttamista taloudellisten ohjauskeinojen avulla. Paikallisilla toimenpiteillä voi olla merkittäviä maailmanlaajuisia vaikutuksia (kuten freoniyhdisteiden käytöllä Suomessa), joten paikallisetkin ratkaisut tulee tehdä pienenevän ja yhä kuormitetumman globaalin ekosysteemin näkökulmasta. Lisäksi on ensi tilassa pyrittävä mahdollisimman tiukkojen kansainvälisten ympäristönormien luomiseen yhteistyössä muiden valtioiden kanssa.

On kysymys arvovalinnasta: lyhyen tähtäimen taloudellinen hyöty on vähemmän tärkeää kuin elollisen luonnon suojelu itseisarvona, luonnonkauneuden ja luonnonvarojen uusiutumiskyvyn suojelu. Pitkällä tähtäimellä luonnontalouden tasapainon järkkyminen johtaa myös tuotannollisen toiminnan häiriintymiseen ja kansantalouden järkkymiseen. Metsäkuolemat ovat tästä hyvä esimerkki. Suomen tuotantorakenne on nyt muokattava luonnontaloudellisesti kestäväksi. Tätä tehtävää voidaan verrata sodanjälkeisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Ellei siihen ryhdytä heti, ei ihmisten keskinäisen hyvinvoinnin ja onnen rakentamiselle ole pitävää perustaa.

Ekotalousohjelma

  • Luonnonsuoja perustuslakiin

    Perustuslakiin tulee kansalaisten perusoikeuksiin lisätä oikeus puhtaaseen ympäristöön. Näiden perusoikeuksien rinnalle tulee säätää luonnonsuoja, jossa määritellään kriteerit luontoon kajoamiselle ja luonnonvarojen hyödyntämiselle. Ristiriitatilanteissa luonnonsuoja astuu omaisuudensuojan edelle.

  • Ympäristöministeriön asemaa vahvistettava

    Kauppa- ja teollisuusministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön hankkeet on alistettava ympäristöministeriön hyväksyttäviksi. Asuntoasiat on siirrettävä pois ympäristöministeriöstä esim. sosiaali- ja terveysministeriön vastuulle.

  • Verotuksen painopiste haitta- ja raaka-aineveroihin

    Ympäristöä pahimmin kuormittaville saastepäästöille on säädettävä haittavero. Mikäli päästöstä aiheutuva haitta on suorassa suhteessa päästön määrään, voi veron suuruus perustua kilohintaan. Mikäli päästöhaitat kasautuvat tai lisääntyvät voimakkaasti päästöjen kasvaessa, on myös päästöveron oltava vastaavasti progressiivinen.

    Haittaverojen lisäksi on säädettävä energia- ja raaka-aineveroja. Ensimmäiseksi on toteutettava rikki-, kloori-, typen oksidi-, hiilidioksidi- ja pakkausverot. Verot on säädettävä niin korkeiksi, että ne vähentävät nykyään ilmaista saastuttamista. Muuten erittäin haitallisen toiminnan, kuten kaupunkikeskustojen henkilöautoliikenteen varalta on säädettävä niin korkeat haittaverot, että ne välttämättä johtaisivat joko haitallisesta toiminnasta luopumiseen tai vaihtoehtoisten, vaarattomien menetelmien käyttöönottoon. Erittäin vaarallisten kemikaalien, kuten PCB:n ja freonien, käyttö on kokonaan kiellettävä.

    Haittaverojen ohella on pidettävä voimassa - ja ajan tasalla - myös päästöjen enimmäisnormit sekä epäpuhtauksien kokonaismäärälle tietyssä ympäristössä että laitoskohtaisille päästöille. Haittaverojen käyttö ei siis merkitse päästönormeista luopumista. Normit on muokattava verojen kanssa yhteensopiviksi. Energiaveroa voidaan periä energian suoran hinnankorotuksen ohella määräämällä osa tuotteen valmisteverosta sen energiasisällön perusteella.

    Haittaverojen ensimmäinen seuraus olisi kulutuksen rakenteen muuttuminen, koska saastuttaen valmistetuista tuotteista tulisi kalliita. Tämä pakottaisi teollisuuden kehittämään uudenlaista tekniikkaa. Haittaverot ovat siis paitsi talouspolitiikan myös teknologiapolitiikan väline.

    Jotta haittaverot eivät johtaisi teollisuuden pakenemiseen "mukavuuslippumaihin", Suomen tulee pyrkiä siihen, että haittaverot otetaan käyttöön muissakin maissa.

  • Energian kulutus laskettava puoleen

    Energian säästö on energiapolitiikan tärkein keino. Energiatehokkuutta lisäämällä ja kulutusta vähentämällä voidaan teollisuusmaissa vähentää energiankulutusta 50 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Tämä merkitsee kahden prosentin vähennystä vuodessa. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajaksi tähän tarvittava tekniikka on jo käytettävissä. Näin on tehtävä, jotta luonnon kestokyky ei romahtaisi kolmannen maailman maiden nyt nostaessa vähäistä osuuttaan maailman energiankulutuksesta.

    Energian säästö ei ole kiinnostava vaihtoehto niin kauan kun energian hinta on alhainen. Energian hintaa on pidetty keinotekoisen alhaalla, kun siihen ei ole sisällytetty energiantuotannon piilovaikutuksia, kuten ympäristö- ja terveyshaittoja. Niiden täysimääräinen huomioonottaminen muuttaisi täysin nykyiset energiamuotojen hintasuhteet.

    Säästöön kannustaa parhaiten se, että siitä saa taloudellista hyötyä. Siksi energian hintaa on nostettava aluksi kaksinkertaiseksi. Teollisuussähkön hinta on nostettava samalle tasolle kuin kotitaloussähkön. Hinnankorotukset tulisi pyrkiä neuvotteluin saattamaan voimaan samanaikaisesti myös muissa puunjalostusteollisuudesta riippuvaisissa maissa.

    Niin suuria kuin pieniäkin säästömahdollisuuksia on käytettävä. Joukkoliikenteen suosiminen, metsäteollisuuden laajenemisen estäminen, prosessiteollisuuden pumppujen säätö, säästöinvestointien tukeminen, siirtyminen hyötysuhteeltaan parempiin valaisimiin ja uusiopaperin käyttö ovat esimerkkejä energiansäästöstä.

    Energian tuotanto voidaan muuttaa valtaosin uusiutuviin energialähteisiin perustuvaksi vuoteen 2030 mennessä. Hallituksen on laadittava ja annettava eduskunnan päätettäväksi ohjelma, joka sisältää suunnitelman ydinvoimasta luopumisesta, kivihiilen ja öljyn käytön supistamisesta ja uusiutuvien energialähteiden kehittämisestä. Siirtymävaiheessa voidaan lisätä maakaasun käyttöä ja käyttää olemassaolevia kivihiili- ja turvevoimaloita. Tämä edellyttää sitä, että vanhoissa voimaloissa otetaan käyttöön paras mahdollinen puhdistustekniikka.

    Mikäli energiansäästöstä tehdään kannattavaa, uusia suurvoimaloita ei tarvitse rakentaa. Ydinvoimaa ja fossiilisia polttoaineita korvaavaa energiaa voidaan tuottaa sähkön ja lämmön yhteistuotantona kaukolämpövoimaloissa ja teollisuuslaitosten yhteydessä toimivissa vastapainevoimaloissa. Tällaisia pienvoimaloita, joissa polttoaineen energiasta saadaan hyödyksi 80-90%, voidaan rakentaa huomattavasti nykyistä enemmän. Polttoaineena niissä tulisi olla puu tai maakaasu. Pienvoimaloiden rakentaminen edistäisi myös hajautetun energiantuotannonjärjestelmän kehittämistä, mikä on suotavaa niin ekologisesti, aluepoliittisesti kuin energia-alan päätöksenteon demokratisointia ajatellen.

    Uusiin energiatekniikoihin, aurinko-, tuuli-, biomassa- ja muuhun uusiutuvan energian käyttöön on panostettava voimakkaasti. Aurinko- ja tuulienergialla voidaan kattaa 10-12 % Suomen energiantuotannosta vuoteen 2030 mennessä. Se edellyttää tutkimuksen ja kokoilutoiminnan painopisteen siirtämistä uusiin energiatekniikoihin. Tähän tarkoitukseen siirretään ydinenergiatutkimuksen varat. Vuonna 1990 ydinenergiatutkimuksen käyttöön käytetään 80 miljoonaa markkaa, kun uusiin energiatekniikoihin käytetään vain 15 miljoonaa markkaa. Yhteensä ydintutkimukseen on vuosina 1970-1988 käytetty 2 miljardia markkaa. Siirtyminen uusiutuvan energian käyttöön edellyttää myös energiantuotanto-organisaatioiden uudistamista. Energia-asiat on siirrettävä kauppa- ja teollisuusministeriöstä ympäristöministeriöön. Imatran Voiman sähkönjakelun monopoli on lakkautettava perustamalla sähkön tuottajien yhteinen jakeluyhtiö. Energiankulutuksen markkinoinnin sijasta varoja on ohjattava energiansäästöneuvontaan.

    Vihreä Liitto vastustaa uusien ydinvoimaloitten rakentamista ja vaatii nykyisten sulkemista vuoteen 2000 mennessä. Viime vuosina ydinvoimaa on esitetty osaratkaisuksi kasvihuoneilmiön ja happosateiden rajoittamiseen. Ydinvoima ei kuitenkaan ole ratkaisu näihin ongelmiin - useastakin syystä:

    - Viidennen ydinvoimalan rakentaminen merkitsisi nykyisessä energiapolitiikassa valintaa energiankulutuksen jatkuvan kasvun puolesta. Se avaisi pään kuudennelle, jopa kymmenennelle ydinvoimalalle. On selvää, että vastaavaa määrää kivihiilivoimaloita ei tulla sulkemaan. Ydinvoima vain jarruttaa siirtymistä uusiutuvan energian käyttöön; se antaa mahdollisuuden jatkaa vielä vähän matkaa väärällä tiellä.

    - Amerikkalaisten tutkimusten mukaan jokainen energian käytön tehokkuuteen sijoitettu dollari vähentää hiilidioksidipäästöjä noin seitsemän kertaa enemmän kuin ydinvoimaan sijoitettu dollari.

    - Ydinvoimaloitten turvallisuusongelmat ovat ratkaisematta. Kasvihuoneilmiö ja happosateet eivät tee ydinvoiman vakavia riskejä yhtään siedettävämmiksi. Lisäksi ydinvoiman kannattavuuslaskelmat ovat virheellisiä, sillä kaikkia kustannuksia ei ole otettu huomioon. Ydinvoima olisi taloudellisesti kannattamatonta, jos todelliset rakentamiskustannukset, ydinjätteiden säilytys- ja voimalan purkamiskustannukset sekä erityisesti täysi korvausvastuu suuronnettomuuden varalta otettaisiin huomion. Suomessa ydinvoimaloiden korvausvastuuta ollaan korottamassa 1,7 miljardiin markkaan. Tshernobylin onnettomuuden seuraukset olivat yksin Neuvostoliiton alueella monikymmenkertaiset. Suomessa tulisikin siirtyä ydinvoimaloitten täyteen korvausvastuuseen.

    Vihreä energiapolitiikka ei merkitse siirtymistä puutteeseen eikä päreaikakauteen. Se merkitsee siirtymistä säästeliääseen talouteen ja uusimpaan, luontoa säästävään energiatekniikkaan. Vihreä energiastrategia merkitsisi sitä, että vuonna 2030 Suomen energiaomavaraisuus olisi noin 80 %, öljyä käytettäisiin lähinnä liikenteessä, puolet energiasta tuotettaisiin puusta, biomassasta ja teollisuuden jäteliemistä, kolmasosa vesi-, aurinko- ja tuulivoimalla ja vain viidennes katettaisiin tuontienergialla.

  • Ilmakehää on suojeltava

    Kasvihuoneilmiön voimistuminen merkitsee laajaa ekologista katastrofia - uusien alueiden aavikoitumista, laajojen alueiden muuttumista viljelykelvottomiksi ja meriveden pinnan nousua. Välillisenä vaikutuksena seuraa ekologisten pakolaisten ongelma.

    Kasvihuoneilmiö aiheutuu useista kaasuista. Merkittävin niistä on hiilidioksidi, jota syntyy kaikkien hiiltä sisältävien aineiden palamisessa. Se aiheuttaa noin puolet kasvihuoneilmiön voimistumisesta. Muita tärkeitä kasvihuonekaasuja ovat metaani, freonit, typpioksiduuli, alailmakehän otsoni ja vesihöyry.

    Kasvihuoneilmiön hidastaminen edellyttää useita samanaikaisia toimenpiteitä, joista kunkin vaikutus on noin viiden prosentin luokkaa. Eniten saadaan aikaan voimakkaalla energiansäästöllä ja uusiutuvan energian (aurinko, tuuli, biomassa) käytöllä. Metsien hakkuiden rajoittaminen ja uuden metsän istutus ovat niin ikään tärkeitä keinoja. Tropiikin metsät ovat tärkeä hiilidioksidin sitoja. Suomen olisi tuntuvasti lisättävä sademetsien suojelun tukea. Siitä on tehtävä yksi kehitysyhteistyön pääkohde väestöohjelmien rinnalla.

    Suomessa soiden ojitus on merkittävä hiilidioksidin lähde, koska ojitettu suo muuttuu hiilidioksidin sitojasta sen vapauttajaksi etenkin, jos sen metsitys epäonnistuu. Suomessa on ojitettu soita silloinkin, kun se ei olisi metsätaloudellisesti ollut perusteltua. Nyt olisi suo-ojitusten jatkamisen sijasta aika aloittaa suo-ojien tukkiminen. Myös turpeen poltto on asteittain lopetettava.

    Kasvihuoneilmiötä voidaan hidastaa myös liikennepolitiikan keinoin, polttotekniikkaa parantamalla ja kieltämällä freonien käyttö.

    Suomen on otettava tavoitteeksi täkäläisten hiilidioksidipäästöjen alentaminen vähintään 30 prosentilla vuoteen 2000 mennessä ja edelleen 70 prosentilla vuoteen 2020 mennessä.

    Otsonikehän ohentumista aiheuttavia CFC-yhdisteitä on yhä käytössä tuhansia tonneja, ja niiden valmistus jatkuu myös Suomessa. Suomi on vaurioittanut otsonikehää selvästi yli suhteellisen osuutensa: Suomessa käytetään CFC-yhdisteitä 2-3 kertaa enemmän asukasta kohti kuin maailmassa keskimäärin.

    CFC-yhdisteiden valmistus, käyttö ja maahantuonti on kiellettävä vuodesta 1994 alkaen. Ennen sitä on CFC-verolla kannustettava teollisuutta nopeasti kehittämään vaihtoehtoisia aineita. Kylmäkalusteiden freonille on järjestettävä valtakunnallinen, tarvittaessa kuntien organisoima purkujärjestelmä.

  • Happamat sateet kuriin

    Metsiämme vaurioittava hapan laskeuma johtuu pääosin energiantuotannon, teollisuuden ja liikenteen aiheuttamista rikki- ja typpisaasteista. Kun Suomen omat rikkipäästöt saatiin laskemaan, paljastuivat Kuolan niemimaalta ja muualtakin Neuvostoliitosta tulevat valtavat kaukokulkeumat. Etelä-Suomessa Suomen omakin rikkilaskeuma ylittää vielä nelinkertaisesti arvioidun luonnon sietokyvyn.

    Rikkipäästöjen leikkaaminen puoleen maksaa Suomessa sen verran, että sähkö- ja lämpölaskumme nousevat kolmen prosentin verran. Suomalaisilla on varaa huomattavasti ripeämpään tavoitteenasetteluun.

    Happamoitumisen estämiseksi on rikkipäästöjä alennettava 90 % ja typpipäästöjä 75 % 1980-luvun alun tasosta vuoteen 2000 mennessä. Tämä on kansainvälinen tutkijoiden ja ympäristönsuojelijoiden vaatimus, johon Suomen on sitouduttava. Suomen on myös pyrittävä solmimaan Neuvostoliiton kanssa sopimus rikkipäästöjen leikkaamisesta ja sitouduttava tukemaan Neuvostoliiton ympäristönsuojelusuunnitelmia.

    Suomi ei kykene omin avuin pienentämään kokonaislaskeumaa turvarajan alle. Siksi meidän on taloudellisen avun, halpakorkoisten lainojen ja yhteistyön keinoin autettava myös Kuolan ja Baltian alueita sekä Puolaa. Suurin osa Suomen happamasta laskeumasta tulee vielä 1990-luvullakin näiltä alueilta. Kuolan teollisuuskombinaatin puhdistustekniikkaan investoiminen Suomen tehokkainta ilmansuojelua. Suomen tulee edistää myös Pohjoismaisen investointipankin luottojen kanavoimista naapurimaiden ympäristöinvestointeihin.

    Kotimainen ongelma on typpioksidipäästöjen raju kasvu, joka tekee osittain turhiksi rikkipäästöjen vähentämisessä saavutetut tulokset ja aiheuttaa myös aivan omat saastevaikutuksensa. Typpioksidipäästöjen kasvu johtuu ennen muuta liikenteen kasvusta. Yli puolet typpioksidipäästöistä on peräisin liikenteestä.

    Henkilöautojen siirtyminen katalyyttipuhdistimiin 1990-luvun mittaan ei ratkaise ongelmaa. Autoilun määrää on vähennettävä. Parhaiten se onnistuu nostamalla polttoaineen hintaa ja alentamalla nopeuksia. Tämä nopeuttaisi siirtymistä puhdistimilla varustettuihin autoihin ja vähentäisi typpisaasteita.

    Jokainen autoilija voi vaikuttaa typpisaasteiden määrään vähentämällä auton käyttöä ja ajamalla hitaammin. 120 km:n tuntivauhdilla ajettaessa pääsee ilmoille kaksi ja puoli kertaa enemmän typpisaasteita kuin 80 km:n vauhdissa.

  • Luonnonmukaiseen metsä- ja maatalouteen

    Vihreän Suomen elinehto on elävä maaseutu, elävät pellot, metsät ja vesistöt ja ekologisten periaatteiden mukaan maaseudulla elävät ihmiset. Suomen ekosysteemien ja lajien rikkaus tulee säilyttää varaamalla riittävästi suojelualueita. Tehometsätalous on edelleen vakava uhka Suomen uhanalaiselle lajistolle; yli puolet uhanalaisista lajeista kärsii sen vaikutuksista. Siksi kymmenen prosenttia Suomen metsäalasta on nopeasti suojeltava, ja pitkän tähtäimen tavoitteena on pidettävä 30 %:n suojelua.

    Avohakkuut, metsän auraus ja muu tehometsätalous on lopetettava metsätalouden päämuotona ja siirryttävä luontaiseen metsänhoitoon. Metsäteollisuuden laajentumishankkeet on estettävä. Metsäverotuksessa on siirryttävä pinta-alaverotuksesta myyntiin perustuvaan verotukseen.

    Maataloustekniikan kehittämisen tavoitteeksi on otettava ympäristöhaittojen vähentäminen ja kestävä tuotantojärjestelmä. Peruselintarvikkeiden omavaraisuuden lisäksi on pyrittävä siihen, että ne tuotetaan kotimaisten rehujen, ravinteiden ja energian avulla. Vihreät suhtautuvat varauksin Euroopan yhdentymiseen myös siksi, että se vaarantaa kotimaisen peruselintarvikkeiden tuotannon. Huoltovarmuuteen kuuluvan kasvilajiston arvioinnissa on otettava huomioon ympäristövaikutukset ja kansainvälinen työnjako.

    Karjan jalostuksessa on otettava lukuun muutkin seikat kuin tuotannon tehokkuus. Alkuperäisrodut on säilytettävä, samoin karjankasvatuksen yhteys peltoviljelyyn koko maassa. Karjan geenipankkien ohella myös muuta kotieläinkantaa tulee sijoittaa eri puolille maata, jotta kannat eivät katastrofitilanteessa häviäisi.

    Koti- ja hyötyeläinten tehokasvatuksesta on luovuttava. Eläinsuojelunormit on uusittava siten, että ne ottavat huomioon kunkin lajin ominaispiirteet.

    Ylituotantoa ei pidä vähentää pienentämällä peltoalaa, vaan edistämällä luonnonmukaista viljelyä. Kemiallisten lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä on verotettava. On kehitettävä luonnonmukaisen viljelyn koulutusta. Maatalouden tuki on kehitettävä tuotannon määrästä riippumattomaksi, jotta se ei yllyttäisi ylituotantoon.

    On pyrittävä siihen, että maanviljelijöitä on tarpeeksi turvaamaan peruselintarvikkeiden tuotannon ja maaseudun säilymisen asuttuna.

    On turvattava maatalousväestön tasavertainen tulotaso muihin väestöryhmiin verrattuna sekä oikeudenmukainen tulonjako
    maatalouselinkeinon sisällä. Maaseudun sivuelinkeinoja on kehitettävä. Maaseudulla on pyrittävä alueelliseen omavaraisuuteen ja jalostusasteen kohottamiseen.

  • Vesihallinto ja vesilaki uusiksi

    Vaikka sisävesiemme tila on parantunut 20 viimeisen vuoden aikana, yleinen käsitys vesistöjen puhtaudesta on väärä. Esimerkiksi viime kesinä yleistyneet leväkukinnat ovat merkki siitä, että ravinnekuormitus on monissa järvissä edelleen liian suuri. Etupäässä maatalouden aiheuttamaa hajakuormitusta ei olla kyetty vähentämään, ja kalanviljelylaitokset aiheuttavat uudenlaisia likaantumisongelmia. Lisäksi hapan laskeuma on tappanut lukuisia Etelä-Suomen järviä ja uhkaa pohjavesiä.

    Kalankasvatusta on valvottava ja tarvittaessa rajoitettava siten, ettei se aiheuta vesistöjen pilaantumista eikä vaaranna luonnonvaraisia kalakantoja. Teollisen kalankasvatuksen sijasta olisi tuettava luonnonvaraisten kalakantojen elvyttämistä esimerkiksi kunnostamalla vaelluskalareittejä.

    Maa- ja metsätalouden haitallista vesistökuormitusta on vähennettävä kehittämällä viljelytapoja luonnonmukaisempaan suuntaan ja lisäämällä viljelijöiden tietoutta luonnontalouden kannalta oikeasta lannoitteiden käytöstä ja verottamalla keinolannotteiden käyttöä. Vesistöjen happamoittamista soiden ja metsien ojituksella on valvottava ja se on tarvittaessa kiellettävä alueilla, joilla maaperän happamuus ja raskasmetallipitoisuus on selvä haitta.

    Massa- ja paperiteollisuuden on 1990-luvulla otettava käyttöön biologiset ja muut kuormitusta olennaisesti vähentävät puhdistusmenetelmät. Aiheuttamisperiaatteen mukaisesti likaajien tulee itse vastata vesiensuojelun aiheuttamista kustannuksista. Pehmopaperien ja pakkauspahvien valkaisu vesistöjä vahingoittavalla tavalla on lopetettava.

    Vesistöjä koskevassa suunnittelussa on kaikilla käyttömuodoilla oltava tasavertainen asema. Virkistyskäytölle, kalataloudelle ja luonnonsuojelulle on vastedes annettava nykyistä selvästi suurempi paino. Erityisesti virtaavien vesien luonnontaloutta on hoitotoimin elvytettävä. Vesistöjen voimataloudellinen hyväksikäyttö on toteutettava niin, ettei muiden käyttömuotojen edellytyksiä vaaranneta.

    Vesistöjen suojelutavoitteita on laajennettava niin että vielä rakentamattomat kosket, lähdealueet, lintujärvet ja muut arvokkaat erityiskohteet saadaan mukaan suojeluohjelmiin. Erityistä huomiota on kiinnitettävä pohjavesien suojeluun ja puhtaan juomaveden saannin turvaamiseen. On aloitettava siirtyminen vesikäymälöistä kompostikäymälöihin. Kuntien tulee suosia kompostikäymälöitä rakentamista ohjatessaan ja tariffipolitiikassaan.

    Vesilainsäädäntö on uudistettava siten, että väärin perustein tapahtuva etujen vertailu estetään. Vesien suojelusta saatavaa hyötyä on verrattava, vesiensuojelun (esim. puhdistuslaitteiden) kustannuksiin eikä yrityksen kokonaisetuun. Nykyinen käytäntö ei ole millään tavoin taloudellista, se sallii saastuttamisen silloinkin kun puhdistuskustannukset olisivat pienemmät kuin arvioitu haitta.

    Vesihallintoa on muutettava siten, että vesistöjä voimakkaasti muuttavan rakentamisen suunnittelu on irroitettava muusta vesihallinnosta. Vesilain valvonnalle on taattava itsenäinen, rakentamisintresseistä riippumaton asema. Luonnontaloudellista asiantuntemusta vesihallinnossa ja vesioikeuksissa on lisättävä.

    Kansainvälisin sopimuksin on rajoitettava vesiä pilaavien saasteiden kaukokulkeutumista. Itämeren suojelua ja sen luonnonvarojen käyttöä säätelevät sopimukset on toteutettava.

    Lainsäädäntömme on osoittautunut voimattomaksi estämään rantojen kiihtyvää rakentamista, joka uhkaa hävittää luonnonvaraiset rannat suuressa osassa maata.

    On pikaisesti säädettävä rantalaki, jolla Suomi muiden Pohjoismaiden tapaan suojellee 100 - 300 metriä leveän vyöhykkeen rantaviivasta. Rantalaki on välttämätön myös siksi, etteivät Suomen rannat Euroopan talousratkaisujen yhteydessä jäisi kiinteistösijoittajien ja keinottelijoiden temmellyskentäksi. Ne rakentamattomat vesistöt, joilla on merkitystä alkuperäisluonnon säilymisen kannalta, on rauhoitettava kokonaan.

  • Kemiallistumiselle tiukat normit

    Aktiivisesti käytössä olevien kemikaalien määrä kasvaa nopeasti, ja niitä käytetään yhä laajemmalti. Monien jo pitkään käytössä olleiden aineiden haittoja on vanhoissa teollisuusmaissa onnistuttu rajoittamaan. Kemiallistuvan ympäristön aiheuttamat työterveysongelmat ovat niissäkin valtavia. Kehitysmaissa, joissa kemikaalivalvonta on puutteellista, ovat itse aineiden käyttäjät usein täysin tietämättömiä niistä riskeistä, joita aineet aiheuttavat heille itselleen, ympäristölle ja tuotettua ravintoa syöville ihmisille.

    Jatkuvaa uusien kemikaalien kehittelyä on hillittävä. Uusien aineiden käyttöönotolle ja synteettisten kemikaalien levittämiselle ympäristöön on säädettävä tiukat normit. Niistä saatava taloudellinen hyöty on usein pienempi kuin niiden aiheuttama haitta ihmisten ja muiden lajien terveydelle. Uusien kemikaalien käyttöönotto on sallittava vasta kun on osoitettu, että ne ovat vähemmän haitallisia kuin vastaavaan tarkoitukseen aiemmin käytetyt aineet. Kemikaalien testauksessa on vähennettävä koe-eläinten käyttöä ja sen sijaan lisättävä solu- ja kudostason testejä.

  • Irti auton diktatuurista

    Henkilöautot ovat suurimpien kaupunkien vakavin ympäristöhaitta. Mitkään ilmansuojelutoimet eivät estä sitä, että jos yksityisautoilun kasvun annetaan jatkua, pääkaupunkiseudun ilman laatu tulee seuraavien viiden vuoden aikana edelleen huononemaan. Saastunut ilma lisää myös hengityselinsairauksia.

    Autojen aiheuttama melu ja rauhattomuus sekä niiden vapaata ja turvallista liikkumista estävä vaikutus ovat riittäviä syitä poistaa yksityisautot kaupunkien keskustoista.

    Henkilöautojen käyttöä tulee vähentää liikennepolitiikan ja kaavoituksen keinoin. Autoverotuksen painopistettä tulee siirtää auton hankintahinnan verottamisesta auton käytön verottamiseen. Palkan maksaminen autoetuna on lopetettava. Työmatka- ja asukasliikennettä varten on suunniteltava nopeat ja halvat joukkoliikennemuodot ja hyvä kevyen liikenteen verkosto. Joukkoliikenteen solmukohtiin kaupunkikeskusten ulkopuolelle on rakennettava riittävästi pysäköintitilaa. Nopeudet on laskettava maanteillä 80 km:iin ja moottoriteillä 100 km:iin tunnissa. Moottoriurheilu on kiellettävä.

    Moottoriteiden rakentaminen on pysäytettävä ja varat siirrettävä raideliikenteen kehittämiseen ja uusien kaukoliikenteen oikoratojen rakentamiseen. Rekkaliikenteen on maksettava tieverkolle aiheuttamansa kulut.

    Joukkoliikennettä täydentävää taksi- tai reittitaksiliikennettä on kehitettävä erityisesti haja-asutusalueilla. Joukkoliikennevälineet ja taksit on kehitettävä sellaisiksi, että niitä voivat käyttää myös liikuntaesteiset kansalaiset. Valtion ja kuntien on ylläpidettävä haja-asutusalueiden joukkoliikennettä siten, että maaseudulla asumisen edellytyksenä ei tarvitse olla oman auton omistaminen.

  • Kohti kierrätystaloutta

    Monet ympäristöongelmat johtuvat siitä, että ihmiset katkaisevat luonnon ainevirtoja - ravinteet eivät kierrä pelloille, vaan jäävät kaatopaikoille tai järvien pohjakerrostumiin - tai siitä, että aineita kertyy vääriin paikkoihin - esimerkiksi raskasmetalleja maaperään. Tulevaisuuden tasapainotaloudessa on minimoitu ne hyödykkeet ja aineet, joita ei pystytä tavalla tai toisella käyttämään uudelleen eli kierrättämään tai vähintään säilyttämään vaarattomasti. Tämä otetaan huomioon jo tuotteita suunniteltaessa.

    Mikäli jokin tuote ei kelpaa kierrätykseen tai on selvästi haitallinen, sen hintaa nostetaan haitta- ja resurssiveroilla. Uudelleenkäytöstä eli uusioraaka-aineiden käytöstä tuotteiden valmistukseen ei peritä raaka-aineveroa, vaan pelkästään energiaveroa. Aineiden palauttaminen tuotantokiertoon on tärkeimpiä tavaroiden hinnoitteluperusteita. Esimerkiksi muovilaadut, joita ei voi kierrättää, hinnoitellaan niin korkealle, ettei niistä kannata tehdä kertakäyttöesineitä. Tämä johtaa muovin kulutuksen asteittaiseen vähenemiseen, kunnes markkinoilla on vain kestäviä, korkeatasoisia muoviesineitä ja toisaalta kierrätettäviä muovipakkauksia.

    Jokaiseen kuntaan perustetaan kierrätyskeskus, jonne päätyvät käytöstä poistetut kodinkoneet, rakennusjätteet, lumput, pyöränromut, rikkinäiset lelut ja tavarat. Korjauspajoissa niistä syntyy käypiä välineitä. Teollisen tuotannon tulee vaiheittain edetä kohti mahdollisimman täydellistä automatisoitua kierrätystekniikkaa. Silloin lasi-, muovi- ja metallituotteet, kuten myös koneet, sähkötekniset laitteet ja kulkuneuvot valmistetaan käyttäen vanhentuneiden tuotteiden osia. Työpajoissa tehdään jäteraaka-aineista uusia tuotteita. Tietokoneromusta irrotetaan jalometallit ja muoviosat palautetaan raaka-aineeksi, kodinkoneista imetään freonit ja otetaan talteen ongelmajätteet.

    Kierrätystaloudessa ei perinteisiä kaatopaikkoja ole lainkaan. Kun kertakäyttöpakkauksista siirrytään kestäviin ja palautettaviin pakkauksiin, jätteiden määrä vähenee oleellisesti. Maatuva jäte kompostoidaan jo kotitalouksissa, ja myös kerrostalojen pihoilla on kompostorit sekä omat laatikot paperijätteelle, pahville, lasille, metallille ja muoville. Panttimaksujen säätäminen houkuttelevan korkeiksi saa ihmiset palauttamaan ongelmajätteet, pullot, autonromut ja muun käytöstä poistetun tavaran.

    Pakkausverolla pyritään siihen, että pakkausten käyttö vähenee ja suurin osa pakkauksista on palautettavia. Kaupat velvoitetaan huolehtimaan pakkausten kierrätyksestä. Yhdyskuntajätteen uusien polttolaitosten rakentamisesta on luovuttava.

4. ARKIELÄMÄN ITSEHALLINTAAN

Perustulon avulla kestävään talouteen ja suurempaan vapauteen

Suomessa tulee asteittain toteuttaa perustulojärjestelmä.

Perustulo on jokaiselle kansalaiselle maksettava tulo, joka maksetaan ilman tarveharkintaa ja muista tuloista riippumatta. Sillä on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin sillä hyvitetään haittaveroista aiheutuva hintojen nousu, jotta pienituloiset eivät joutuisi kärsimään. Sen toinen tarkoitus on tasata tulonjakoa, lisätä yksilönvapautta, vähentää työttömyyttä, estää köyhyysloukkujen syntyminen ja vähentää ikäryhmien ja sukupuolten välistä eriarvoisuutta.

Käytännössä perustulon toteuttaminen merkitsisi tulonsiirtoa miehiltä naisille, aikuisilta nuorille ja lapsille sekä pääomavaltaiselta teollisuudelta koko kansalle.

Perustulo vähentäisi nuorten taloudellista riippuvuutta vanhemmistaan. Se antaisi heille paremmat mahdollisuudet kokeilla erilaisia töitä ja elämäntapoja, suunnitella opintojaan ja valita sopivin asumisen muoto. Perustulo nostaisi "epävirallisen", palkattoman työn arvostusta. Perustulojärjestelmän kehittäminen on tärkeä edellytys uuden, entistä mielekkäämmän elämäntavan kehittämiselle.

Perustulo ehkäisisi myös loppuunpalamista ja uupumista: jos ihminen haluaa syystä tai toisesta pitää välivuoden palkkatyöstä, hän voi tehdä sen perusturvan varassa ennen kuin tilanne vaatii lääkärintodistusta ja sairaslomaa tai työkyvyttömyyseläkettä.

Ikäihmisille perustulo antaisi mahdollisuuden vetäytyä ansiotyöstä vähitellen, kunkin yksilöllisten toiveiden ja elämäntilanteiden mukaan.

Perustulojärjestelmä on toteutettava asteittain. Ensimmäisessä vaiheessa osa haittaverojen tuotosta käytetään kaikille kansalaisille yhtä suurena maksettavaan kuukausimaksuun, jotta haittaverojen aiheuttama hintojen nousu ei vaaranna perustarpeiden tyydyttämistä. Samalla korotetaan alimpia eläkkeitä, työttömyyskorvauksia ja lapsilisiä. Opintotuki muutetaan kokonaan opintorahaksi, joka maksetaan myös opintovapaalle jääville. Maataloustuen maksua jatketaan suoraan viljelijöille.

Järjestelmä rahoitetaan korkeimpia ansio- ja pääomatuloja sekä omaisuutta verottamalla siten ettei verorasitus kohdistu ankarammin paljaansaajiin kuin muihin tulonsaajaryhmiin. Vaikka välilliset verot kuormittavatkin pienituloisia suhteellisesti enemmän kuin paremmin ansaitsevia, perustulo parantaa kuitenkin pienituloisten asemaa eniten.

Perustuloon siirtyminen on olennainen osa ekologisesti kestävää talousjärjestelmää. Se rahoitettaisiin valtaosin tuotantoa ja kulutusta verottamalla, mikä johtaa luonnonvarojen säästeliääseen ja tehokkaaseen käyttöön. Samalla se vapauttaa ihmisiä bruttokansantuotteen maksimointiin tähtäävästä tuotantorakenteesta ja siihen liittyvästä kulutuksen varaan rakentuvasta elämänmuodosta.

Elämä ja työelämä: vaihtoehtoja lisättävä

Ansiotyön tekeminen on edelleen varsin tiukasti sidottu tiettyyn aikaan ja paikkaan. Automaattisen tietojenkäsittelyn lisääntyminen, Euroopan yhdentyminen ja Itä-Euroopan maiden murros asettavat suuria haasteita työelämän kehittämiselle. Ihmiset joutuvat sopeuttamaan erilaiset elämänvaiheensa ja -tilanteensa työelämänsä mukaan, vaikka päinvastainen järjestely olisi työntekijän kannalta inhimillisempi ja loppujen lopuksi parantaisi myös työn laatua. Tällä tavoin helpotettaisiin myös jatkuvasti pahenevaa työvoimapulaa.

Väestön keski-iän nousu tulee lisäämään hoitotyön tarvetta. Perustulo sekä kunnallinen tuki omatoimisille hoitojärjestelyille tekevät mahdolliseksi kotihoidon lisääntymisen. Vihreiden tavoitteena on se, että yhtä vaativista tehtävistä maksetaan samaa palkkaa niin palvelu-, hoito- kuin teknisilläkin aloilla.

  • On parannettava ihmisten mahdollisuuksia valita työaikansa kulloisenkin elämäntilanteensa mukaan.
  • Työntekijöiden on voitava osallistua työyhteisön hallintoon.
  • Työn organisoinnissa on pyrittävä eroon hierarkkisista järjestelmistä ja rutiininomaisiksi paloitelluista tehtävistä sekä annettava työntekijälle mahdollisuuksia ottaa vastuuta sekä käyttää ja kehittää kykyjään. Tavoitteena on tilanne, jossa työ tukee ihmisen luovuutta, persoonallisuutta ja elämäniloa.
  • Keskimääräistä palkkatyöaikaa on 1990-luvun kuluessa lyhennettävä kuuteen tuntiin päivässä.
  • Oikeus työhön on taattava kansalaisen perusoikeutena. Tähän liittyy erottamattomasti oikeus tehdä työtään hyvällä omallatunnolla - oikeus kieltäytyä kanssaihmisiä ja luontoa vahingoittavista työtehtävistä.
  • Myös palkaton työ kuten kodinhoito, lasten ja vanhusten hoito on laskettava työksi. Alle kouluikäisten lasten, vanhusten tai vaikeavammaisten hoitamista kotona tulee pitää palkkatyövuosien kanssa samanarvoisena arvioitaessa ihmisten työkokemusta sekä ikälisiä ja eläkkeitä määriteltäessä.
  • Eläkkeelle siirtyminen on tehtävä nykyistä joustavammaksi; halukkaille on annettava mahdollisuus pysyä työelämässä eläkeiän yli.

Uuteen, mielekkääseen arkipäivään

Uuden arjen tavoitteena on eheyttää arkielämämme, nivoa työ, huolenpito, asuminen ja virkistys kokonaisuudeksi, vähentää riippuvuuttamme jokapäiväisistä kuljetuksista, parantaa mahdollisuuksiamme vaikuttaa oman elämämme ehtoihin ja tehdä elämästämme inhimillisesti tyydyttävämpää.

Nykyistä kansantuoteyhteiskuntaa rakennettaessa ei ole lainkaan otettu huomioon ihmissuhteiden merkitystä eikä sitä, että elämämme tehtaista ja virastoviidakoista huolimatta on edelleen paljolti palkatta tehtävän työn varassa.

Arkipäivämme on pirstottu osiin. Yhtäällä nukutaan, toisaalla tehdään palkkatyötä, kolmannessa paikassa opiskellaan, neljännessä hoivataan lapsia, viidennessä sairaita, kuudennessa vanhuksia, seitsemännessä hankitaan ruokaa, kahdeksannessa vietetään vapaa- aikaa. Meidän on pakko päivittäin kuluttaa kosolti aikaa pitkiin edestakaisiin matkoihin.

Monet tekniset muutokset ovat vähentäneet ihmisten kanssakäymistä ydinperheen ulkopuolella: autot ovat vieneet lähikaupat, pesukoneet ovat vieneet pyykkituvat, televisiot ovat vieneet kyläilyn ja jutustelun kadunkulmissa. Yhdyskuntasuunnittelu ei ole yrittänytkään tarjota tilalle muuta kuin lähiökapakat.

Elämässämme on enemmän tavaraa, mutta vähemmän ihmissuhteita. Ihmiset saattavat elää naapureina vuosikaudet oppimatta tuntemaan toisiaan.

Tämä tilanne luo painetta kulutuksen kasvattamiseen. Kun perheet pienenevät ja eristyvät toisistaan, jokainen joutuu ostamaan itselleen sellaisetkin tarvekalut, joita käytetään harvoin. Vielä suurempi merkitys on ihmissuhteiden vähäisyydellä ja pinnallisuudella: henkilökohtaiseen pätemiseen ja omanarvontunnon ylläpitämiseen ei jää juuri muita keinoja kuin tavaran haaliminen.

Suurin osa niistä työtunneista, joihin elämämme perustuu, tehdään edelleen palkatta. Suurimman osan palkattomasta työstä tekevät naiset - enimmäkseen yksinään. Yhteiskunta ei tunnusta tätä työtä työksi eikä sitä oteta huomioon kansantulolaskelmissa, talouspoliittisissa päätöksissä eikä yhdyskuntasuunnittelussa. Laskelmat eivät myöskään huomioi päivittäisissä matkoissa hukkaan kuluvaa aikaa.

Asuma-alueilla ihmisillä on äärimmäisen vähän mahdollisuuksia muovata ympäristöään mieleisekseen. Ne on suunniteltu ja rakennettu asukkaita kuulematta. Monet pihat ovat "ei kenenkään maata", joka ei houkuttele ketään. Eniten tästä kärsivät pienet lapset, jotka eivät edes voi lähteä tutkimaan kotipihansa ulkopuolista maailmaa joutumatta hengenvaaraan. Lapset ja nuoret eivät saa suoraa kosketusta siihen työhön, jota heidän vanhempansa tekevät kodin seinien ulkopuolella.

Vihreän arjen perusajatuksena on, että osa palkkatyöstä korvautuu asuinalueilla tehtävällä työllä. Samalla naisten ja miesten välistä työnjakoa on tasattava. kansalaisyhteiskunta ei voi toteutua, ellei molemmilla sukupuolilla ole tasaveroisesti aikaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

2000-luvun yhteisöllisyys

Tavoitteemme ei ole palata entisaikaan, pakon sanelemaan yhteisöllisyyteen, johon liittyi naapureiden keskinäinen silmälläpito. Asumisen, tuotannon sekä niin ydinperheissä kuin julkisissa laitoksissakin tapahtuvan huolenpidon aineksia tulee yhdistää välitasolle, joka luo mahdollisuudet ihmisten yhteistoiminnalle. Samalla ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin paranevat oleellisesti.

2000-luvulla ihmisten yhteisöllisyys voi toteutua myös asuinpaikasta riippumatta: tietoverkot ja paikkakuntien, jopa valtioiden rajat ylittävät kansalaisliikkeet ovat olennainen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Pitkän aikavälin tavoitteena on se, että suuri osa tarvitsemistamme tavaroista ja palveluista voitaisiin tuottaa lähialueella.

Asuinalueet ja asunnot on suunniteltava elinpiirinäkökulmasta siten, että kävellen, pyöräillen, bussilla tai raitiovaunulla ihminen tavoittaa helposti ja turvallisesti tarvitsemansa. Sosiaalinen toiminnallisuus on asetettava liiketoimintojen keskittämisen edelle. Eri ikä- ja toiminnallisuusryhmien, kuten lasten, vammaisten ja vanhusten, vaatimukset on otettava tarkoin huomioon. Ydinkeskustojen ja taajamien välinen liikenne on siirrettävä kiskoille.

Yhdyskuntasuunnittelussa tämä merkitsee luopumista "yhden asian alueista". Asunnot, palvelut, työpaikat, kaupat ja virastot on rakennettava samaan kokonaisuuteen, päällekkäin ja limittäin. Tämä on yhä enemmän mahdollista nyt, kun yhteiskuntia ei enää rakenneta perinteisen, paljon suojatilaa vaativan, meluisan ja saastuttavan teollisuuden varaan.

Uuteen kaupunkikulttuuriin

Pidämme urbaaneista kaupungeista, joilla tarkoitamme risteävää ja monimuotoista kulttuuria. Toisaalta pidämme pienistä luonnonläheisistä kaupungeista, joiden ominaisluonne liittyy alkuperäiseen luontoon.

Urbaanin kaupungin tulee kertoa asukkailleen kaikista kehitysvaiheistaan. Se on mahdollista suunnittelemalla uudet rakennukset yhteensopiviksi vanhojen kanssa ja säilyttämällä riittävä määrä sekä eheitä taloja että laajempia kortteli- ja kaupunginosakokonaisuuksia alkuperäisessä asussaan.

Alueelliset kunnalliset palvelut tulee muuttaa joustaviksi. Asukkailla tulee olla mahdollisuus osallistua niihin ja muovata niitä. Julkisia tiloja voidaan hyödyntää paremmin niiden joustavammalla käytöllä. Yhdyskuntasuunnittelulla luodaan edellytyksiä kansalaisyhteiskunnan toteutumiselle mm. rakentamalla yhteisiä olohuoneita, kortteli ym. yhteistoimintatiloja asuinalueille. Päiväkoteihin voisivat myös kotiäidit ja -isät viedä lapsensa lähtiessään asioimaan tai vaikkapa reippailemaan. Koulujen ja päiväkotien oman ruokailun jälkeen niissä voisivat ruokailla myös lähiseudun vanhukset, perhepäivähoitajat ja vanhemmat lapsineen. Koululääkärien vastaanottohuoneet voisivat olla muutaman tunnin päivässä avoinna alueen asukkaille: näin voisi saada avun pikkuvaivoihin ja arvion siitä, onko vaiva varsinaiselle terveysasemalle lähdön arvoinen. Koulujen ja päiväkotien tilat voisivat olla iltaisin auki kaikenikäisten harrastuksille.

Kunnat voivat järjestää asuma-alueille "tietotupia", tiloja, joita ATK-etätyötä teettävät yritykset voisivat vuokrata alueella asuvia työntekijöitään varten ja joita myös itsenäiset etätyöläiset voivat käyttää.

Asuma-alueiden toiminnallinen peruskorjaus onkin otettava yhdeksi lähivuosien ja -vuosikymmenien päätehtäviksi. Lähiöt suunniteltiin ja rakennettiin aikoinaan asukkaitten mielipidettä kysymättä - nyt asukkaat voidaan ottaa mukaan suunnittelemaan niiden peruskorjausta. Myös kaupunkikeskustojen ja taajamien kehitys pelkiksi kulutuksen keskuksiksi tulee pysäyttää ja niiden asumiskelpoisuutta parantaa.

Kun yhdyskuntasuunnittelulla luodaan uusia mahdollisuuksia ihmisten yhteistoiminnalle, asuma-alueille voi alkaa kehittyä myös ystävien ja tuttavien keskinäisen yhteistyön ja avunannon verkostoja, jotka paitsi helpottavat elämää, myös antavat sille sisältöä, ja joiden kautta niin miehet kuin naiset, niin vanhat kuin nuoret voivat käyttää taitojaan yhteiseksi hyväksi: naapuria autetaan lastenhoidossa, korjataan työkaverin auto ja saadaan vastapalvelukseksi lapselle soittotunteja. Näin ihmisten riippuvuus rahataloudesta ja etäisistä byrokratioista voi pikku hiljaa vähetä.

Arkielämän muuttaminen tähän suuntaan edellyttää perusteellista ajattelutavan muutosta yhdyskuntasuunnittelussa ja rakentamisessa sekä lukemattomien byrokraattisten määräysten purkamista. Mutta uusi arki ei voi syntyä vain hallinnollisin päätöksin: se kasvaa ennen muuta alhaalta käsin lähtevästä aloitteellisuudesta ja yhteistoiminnasta.

Uutta arkea luo kaikenlainen asuma-alueiden ihmisten yhteistoiminta, jonka tarkoituksena on parantaa oman asuinalueen viihtyisyyttä, elämän mielekkyyttä ja itse kunkin mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin. Uutta arkea ovat asuinyhteisöt, joiden yhteisöllisyyden aste vaihtelee. Yhteisissä tiloissa voidaan hoitaa pihan lapset, kokoontua syömään viikonloppuaterioita sekä erilaisten harrastusten piiriin. Sitä ovat myös ruokapiirit, jotka hankkivat elintarvikkeita suoraan tukusta ja viljelijöiltä. Uutta ja samalla vanhaa arkea ovat kasvimaapalstat, joilla tuotetaan osa ruoasta ja joilla puuhattaessa tutustutaan lähialueen ihmisiin. Kunnallishallinnon tulee lannistamisen sijaan tukea ja kannustaa tällaista toimintaa.

Yhteiskunnan viralliset auttamisjärjestelmät eivät käy tarpeettomiksi. Niitä tulee kehittää siten, etteivät ne rajoita ihmisten mahdollisuuksia hallita itse omaa elämäänsä eivätkä eristä ihmisiä toisistaan jonkin muista poikkeavan ominaisuuden vuoksi. Auttamisjärjestelmiä voidaan ajan mittaan muuttaa asuma-alueiden ihmisten yhteistoimintaa tukeviksi: lasten kotihoidon tuki voidaan laajentaa päivähoitotueksi, jonka myös useampi perhe voi käyttää yhdessä järjestääkseen lastensa päivähoidon parhaaksi katsomallaan tavalla; vanhuksen ja vammaisen kotihoidon tuke voidaan maksaa myös lähellä asuvalle ei-sukulaiselle, joka huolehtii hänestä.

Myös julkiset palvelut tulee kehittää sellaisiksi, että suurimpienkin kaupunkien asukkaat voivat hoitaa suurimman osan asioinneistaan heille ennestään tuttujen ihmisten kanssa.

Asuminen perusoikeudeksi

Suomessa asuminen perustuu kohtuuttoman yksipuolisesti omistusasumiseen. Ihmiset joutuvat kotia perustaessaan sitoutumaan tiettyyn ansiotasoon pahimmillaan vuosikymmeniksi. Asuntomarkkinoilta poistuu vuosittain 15 000 vuokra-asuntoa. Koko Suomen asuntokannasta on vuokra-asuntoja vähemmän kuin joka neljäs, kun Ruotsissa niitä on kaksi viidestä, Itävallassa yli puolet ja Sveitsissä lähes kaksi kolmesta. Kunnalliselle vuokra-asuntotuotannolle on annettu köyhäinavun leima. Erityisesti nuorten tilanne on sietämätön. Pääkaupunkiseudulla on lähes mahdotonta saada kunnallista vuokra-asuntoa, jos on alle 25- vuotias ja haluaa muuttaa pois vanhempien luota. Espoossa on kotona asuvien 15-34 -vuotiaiden osuus kasvanut 1980-luvulla 24 prosentista 35 prosenttiin. Suomalaista asuntopolitiikkaa on nopeasti avarrettava ja erilaisia asumisvaihtoehtoja saatava aikaan.

  • Keinottelu ihmisten asunnontarpeella on estettävä. Rakennusliikkeiden mahdollisuus hallita alaa maan ostosta asuntojen myyntiin on yksi kalliin asumisen perussyistä. Tällaiset kartellit on purettava: rakennusliikkeistä on tehtävä pelkkiä rakentajia, joilla ei ole oikeutta omistaa maata, rakennuttaa eikä myydä asuntoja. Myös poliittiset kytkennät rakennusliikkeiden, pankkien ja kunnallisten päättäjien kesken on purettava.
  • Asuntojen pitäminen tyhjillään on tehtävä kannattamattomaksi: tyhjästä asunnosta maksettakoon veroa kuin siitä olisi saatu käypä vuokra. Tämä hankaloittaa myös asunnoilla keinottelua.
  • Vuokra-asuntojen rakentamista on nopeasti lisättävä. Tavoitteena on pidettävä sitä, että vuokra-asuntojen ja omistusasuntojen tarjonta on saatettava kysyntää vastaavaksi. On kehitettävä vuokralaisten mahdollisuutta osallistua suunnitteluun. Vuokratalojen asukkaat voidaan valita etukäteen, jolloin he voivat valita arkkitehdin ja osallistua suunnitelmia koskevaan päätöksentekoon. Asukkaiden tulee voida osallistua myös kiinteistöä koskevaan päätöksentekoon siitä riippumatta, ovatko he osakkaita vai vuokralaisia.
  • Kuntien on järjestettävä neuvontapalvelu ihmisille, jotka haluavat itse perustaa asunto-osakeyhtiön.
  • Vakuutusyhtiöt, jotka vastaanottavat lakisääteisten sosiaalivakuutusten, kuten eläkevakuutusten maksuja, on velvoitettava sijoittamaan näin kertyneet varat vuokra-asuntotuotantoon.
  • Aravalainajärjestelmä on uudistettava siten, että lainoista tehdään henkilökohtaisia eikä tiettyyn asuntoon sidottuja: jokaisella olisi kerran elämässään oikeus ensiasunnon aravalainaan, ja asunnon saisi itse valita. Muu asuntolainojen korkotuki lopetetaan. Valtion asuntorahaston tulee normaalitapauksessa toimia ensiasunnon lainoittajana.
  • Uusia asumismuotoja on kehitettävä. Suomessa tarvitaan uusi asunto-osuuskuntalaki, joka mahdollistaa osuuskunta-asumisen pienellä alkupääomalla. Yhteisöasumista tulee helpottaa kunnallisessa vuokra-asumisessa. Yhteisöasuminen tulee ottaa huomioon myös lainsäädännössä, muun muassa irtisanomissuojaa koskevassa. Kunnat voisivat olla mukana rakentamassa nuorisoasuntoja, joissa olisi pienehköt yksityiset tilat, mutta yhteistilat kahviloineen ja pesutupineen suuremmat.
  • Erilaisia asumismuotoja kuten vuokra- ja omistus- asumista on rakennettava limittäin, jotta ei muodostuisi yhden ihmisryhmän reservaatteja. Uusiin yli 10 asunnon taloyhtiöihin on rakennettava vähintään 10 % vuokra-asuntoja. Koerakentamista on edistettävä. Vero- ja lainapolitiikan on suosittava omakotitaloihin kuuluvien erillisten pienasuntojen rakentamista ja vuokrattuna pitämistä.
  • Asuntohallituksen normit on saatettava ajan tasalle. Nykyiset normit perustuvat 1960-luvun perheihanteeseen, jossa on isä, äiti ja kaksi lasta. Tämän päivän perheissä on yksinhuoltajia, eronneita, uusperheitä, yksinäisiä, lapsettomia pareja, yhteisöjä ja monen sukupolven perheitä. Toiset laittavat ruokaa kotona, toiset eivät tee keittiöllä mitään. Turhat normit estävät monimuotoisen asuntorakentamisen ja asukkaiden elämäntilanteiden huomioonottamisen. On kehitettävä myös asuntoja, joita voidaan muunnella elämäntilanteen mukaan.
  • Rakennusmaan hinta on otettava yhteiskunnan valvontaan. Rakennusmaalla keinottelu on tehtävä kannattamattomaksi säätämällä niin tiukat myyntivoittoverot, että keinottelijat siirtyvät kauaksi saalistamasta ihmisten perustarpeilla. Lisäksi on säädettävä laki, jonka nojalla kunnat voivat lunastaa rakennusmaata maksamatta omistajalle maan ansiottomasta arvonnoususta.
  • Aluepoliittisin keinoin on ohjattava uusia työpaikkoja suurimpien kaupunkien ulkopuolelle. Sosiaaliturvamaksujen porrastus, telemaksujen alentaminen ja yritystoiminnan investointivero pääkaupunkiseudulla ovat esimerkkejä keinoista, joilla voidaan vähentää yritystoiminnan ja sen myötä ihmisten ruuhkautumista pääkaupunkiseudulle. Asuntopula on liian epäinhimillinen keino hillitä Etelä-Suomen kasvua.
  • On järjestettävä tuettuja asuinyhteisöjä laitoksista vapautuville.
  • Asuntojen välityksestä on tehtävä ilmaista ja se on siirrettävä kuntien vastuulle.

Koulutus: tiedosta ymmärrykseen

Suomalainen koulutuspolitiikka on tähdännyt ja tähtää yhä selväsanaisemmin ihmisen kouluttamiseen osaksi järjestelmää, jonka päätavoite on bruttokansantuotteen kasvattaminen. Opiskelua hallitsee suurten, irrallisten faktamäärien omaksuminen. Erikoistuminen tapahtuu kokonaisnäkemyksen, ymmärryksen ja yleissivistyksen kustannuksella. Peruskoulussa huonosti menestyvät päästetään liian helposti putoamaan kelkasta, ja paluu opiskelun ja omien kykyjen kehittämisen piiriin on usein ylivoimaista. Monet psyykkiset ja sosiaaliset ongelmat alkavat tästä putoamisesta: elämä ei tarjoa ehkä ensimmäistäkään onnistumisen kokemusta. Tähän ei ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä yhteiskunnalla ole varaa.

Koulun tärkein tehtävä ei ole muistitiedon opettaminen. Koulun tulee tukea yhteiskunnan muutosta. Koulun on tuettava lasten ja nuorten yksilöllisyyttä ja samalla kehitettävä heidän kykyään toimia yhdessä sekä ottaa vastuuta.

  • Kouluissa on siirryttävä pienempiin ryhmäkokoihin ja sellaisiin opetusmenetelmiin, oppisisältöihin ja koulun hallintoon, joissa oppilaat voivat kantaa osavastuun ja saada onnistumisen kokemuksia.
  • Aikuiskoulutuksen tavoite on taata kansalaisille mahdollisuus kehittää itseään ja opiskella lisää. Sitä ei tule nitoa tuotantoelämän lyhytnäköisiin tavoitteisiin.
  • Varhaiskasvatus ja päivähoito on nostettava keskeisempään asemaan. Niiden kehittämistä on tuettava myös tieteellisen tutkimuksen avulla.
  • Muodollisen koulutuksen ohella on ammattiin valmistumista myös työn ja kokemuksen perusteella tuettava.
  • Kaikessa koulutuksessa on korostettava kokonaisuuksien ja asioiden keskinäisten vuorovaikutussuhteitten ymmärtämistä. Erityinen paino on pantava ihmisen toiminnan ekologisten reunaehtojen tutkimiselle ja opettamiselle.
  • Koulutusjärjestelmä on tehtävä joustavammaksi: yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen eri vaiheet on rakennettava mahdollisimman hyvin yhteensopiviksi. Koulutusjärjestelmän eri osa-alueiden välisiä raja-aitoja on madallettava. Eri koulutusasteille pääsy on tehtävä riippumattomaksi aikaisemmasta koulutuksesta. Kelpoisuus testataan esimerkiksi pääsykokein. Ammattikoulutuksen valinneille tulee järjestää entistä paremmat mahdollisuudet korkeakouluopiskeluun.
  • Valinnanvapautta on lisättävä: julkisen vallan on suhtauduttava nykyistä myötämielisemmin lasten vanhempien aloitteesta syntyneisiin vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä soveltaviin kouluihin.
  • Opiskelun ja työelämän yhteensovittamista on helpotettava läpi koko elämän: on luovuttava nopean opiskelun ihanteesta ja muodollisten tutkintojen ylikorostuksesta. Tutkinnot tulee voida koota osista, jotka erillisinäkin voidaan ottaa huomioon pätevyyttä lisäävinä.
  • Yleissivistävän ja yhteiskunnallisen aineksen osuutta ammatti- ja korkeakouluopinnoissa on lisättävä. Myös niissä on lisättävä valinnanvapautta - putkitutkinnoista on luovuttava.
  • Tieteeseen panostaminen ei saa merkitä vain teknis-luonnontieteellisten ja kaupallisten alojen suosimista. Myös yhteiskunnallisten ja humanististen alojen asema on turvattava.

Sairauksien hoidosta terveyden edistämiseen

Suomen julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on joutumassa kestämättömään tilanteeseen, ellei terveydestä huolehtimista aleta ymmärtää nykyistä laajemmin. Niin kauan kuin terveydenhuolto ymmärretään erilliseksi sektoriksi, jonka tehtävänä on kansantuoteyhteiskunnan uuvuttamien, vammauttamien tai sairastuttamien ihmisten hoitaminen, sen osuus budjetista ei tule koskaan riittämään.

Suurin osa suomalaisten sairauksista on peräisin elämäntavasta, työrutiineista ja ravitsemustottumuksista. Aineelliseen kulutukseen sekä työn ja vapaa-ajan tiukkaan kahtiajakoon perustuva elämäntapa vaarantaa sekä ihmisen että luonnon terveyden: se on vieraannuttanut ihmisen omista tuntemuksistaan siinä määrin, että kovin moni on sopeutunut ja tottunut enemmän tai vähemmän huonoon oloon elämän perusvireenä.

Pilaantuva ja tuhoutuva luonnonympäristö on ihmiselle epäterveellinen - ja kääntäen: fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti pahoinvoiva ihminen ei jaksa huolehtia ympäristönsä terveydestä.

Ihmisten terveyteen vaikuttavia päätöksiä tehdään siellä, missä päätetään elämäntavan, työrutiinien ja ravitsemustottumusten puitteista, energian ja polttoaineiden hinnoista, maataloustuotannon rakenteesta ja tukimuodoista, liikenneratkaisuista, yhdyskuntasuunnittelusta, aluepolitiikasta, työllisyydestä ja työttömyydestä ja sosiaaliturvasta.

Julkisen terveydenhuollon raskasta suunnittelu- ja hallintorakennetta tulee keventää, mutta se ei saa merkitä terveydenhuollon siirtymistä kaupallisten terveysmarkkinoiden varaan.

  • Terveydenhuollon painopistettä on siirrettävä oireiden poistamisesta elämän arkisten puitteiden muuttamiseen terveyttä edistäviksi. Tämä merkitsee terveydellisten arvojen korostamista kaikessa yhteiskuntapolitiikassa.
  • Asumisympäristöjen on tuettava ihmisten mielenterveyttä ja sosiaalista hyvinvointia.
  • Ihmisten osallistumista apua tarvitsevien lähimmäisten hoitoon on tuettava joustavasti.
  • Terveydelle vaarallisten nautintoaineiden alkoholin ja tupakkatuotteiden hintoja nostetaan ja samalla ne poistetaan hintaindeksistä.
  • Täydentävien hoitomuotojen, luonnonlääkintämenetelmien ja itsehoidon tutkimusta ja kokeiluja tuetaan myös julkisen terveydenhuollon piirissä.
  • Liikennekuolemia ja -vammautumisia ja hengityselinsairauksia vähennetään esimerkiksi polttoaineiden hintaa nostamalla ja ajonopeuksia pudottamalla.
  • Terveydenhuollossa ihmisten on voitava asioida ennestään tuttujen lääkärien ja hoitajien kanssa.
  • Suuret mielisairaalat ja keskuslaitokset tulee vähitellen korvata pienillä laitosyksiköillä ja avohoitoa kehittämällä. Tärkeää on myös kehittää välimuotoja laitoshoidon ja avohoidon välille, kuten tuettua asumista.

5. KANSAT JA KANSALAISET YHDENTYVÄSSÄ MAAILMASSA

Suomi Euroopassa

Vuosi 1989 mullisti toisen maailmansodan jälkeen vakiintuneet asetelmat Euroopassa. Seuraako tästä todellinen jännityksen lieveneminen vai syntyykö uusia jännityksen pesäkkeitä ja aiheita?

On vaikutettava siihen, että sosiaalisista ja ekologisista seurauksista piittaamaton kapitalismi ei nielaise Itä-Eurooppaa sellaisenaan, vaan että uuteen Eurooppaan kyetään luomaan uudenlaisia poliittisia rakenteita. Unelma solidaarisesta yhteiskunnasta ei ole kuollut. Ympäristötuhot pakottavat aivan uudenlaiseen talous- ja teollisuuspolitiikkaan.

Länsi-Eurooppa tähtää taloudellisen kasvun kiihdyttämiseen entisestään. Sen seuraukset ympäristölle ovat käymässä yhä vakavammiksi. On käymässä niin, että epädemokraattinen ylikansallinen päätöksenteko lopettaa demokratisoitumishaaveet lyhyeen.

Integraatiokehitykseen sisältyy myös valoisia mahdollisuuksia kansalaisten ruohonjuuritason yhteistyön ja kanssakäymisen lisääntymiseen. Ympäristöongelmat eivät piittaa valtioiden rajoista. Ympäristölainsäädäntöä ja -normeja tarvitaan vähintään Eurooppaa koskevina.

  • Länsi-Euroopan taloudellinen yhdentyminen on laajennettava kaikkien Euroopan valtioiden tasaveroiseksi yhteistyöksi.
  • Sodanjälkeisen kauden päätyttyä Suomen ulkopoliittinen liikkumavara on kasvanut. Suomen tulee erityisesti kehittää Itämeren alueen valtioiden talous- ja ympäristöyhteistyötä. Kanssakäyminen Itämeren maiden välillä tulee saada yhtä mutkattomaksi kuin se nyt on Pohjoismaiden välillä. Pohjoismaista yhteistyötä on jatkettava. Pohjoismaat voivat yhtenäisellä lainsäädännöllään ja yhteisillä kannanotoillaan tukea toisiaan Euroopan valtioiden keskinäisissä neuvotteluissa.
  • EY-yhteistyötä ei pidä ostaa sikana säkissä. Euroopan talousalueen sosiaaliset ja ekologiset seuraukset eivät sovi yhteen vihreiden tavoitteiden kanssa. Mikäli seuraavia kehityssuuntia ei voida muuttaa, Suomen on jättäydyttävä ETA:n ulkopuolelle:

    - EY:n kaavailtu tuomioistuinmenettelyyn perustuva päätöksentekojärjestelmä ei ole demokraattinen.

    - EY:n ja ETA:n tavoite on kaupan vilkastuttaminen ja talouskasvu, mikä on ristiriidassa kansainvälisen ympäristönsuojelun, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja eri alueiden tasapainoisen kehityksen kanssa.

    - EY:hyn kuuluvat valtiot eivät voi säätää ympäristönormejaan ja sosiaalisia säädöksiään EY-normeja tiukemmiksi.

  • Kylmän sodan ja ydinasevarustelun aikakauden päättyminen Euroopassa on vahvistettava poistamalla sotilasliittojen joukot Euroopasta, perustamalla ydinaseeton vyöhyke Skandinaviasta Baltian ja Keski- Euroopan läpi Välimerelle ja lopulta hajottamalla NATO ja Varsovan liitto. Euroopassa on edelleen sisäisiä jännitteitä, jotka voivat purkautua aseellisiksi yhteenotoiksi. Tämän estämiseksi tarvitaan uutta kansainvälistä turvallisuusjärjestelmää, joka perustuu ETYK:iin. Myös YK:n sotilastarkkailujärjestelmää tai rauhanturvajoukkoja voidaan käyttää niille soveltuviin tehtäviin. Lisäksi kansainvälisen oikeuden, kansainvälisen tuomioistuimen ja taloudellisen pakotejärjestelmän asemaa on vahvistettava. ETYK:istä on kehitettävä uudenlainen pysyvä, demokraattinen ja yleiseurooppalainen yhteistyöelin, joka käsittelee ympäristöasioita sekä talous- ja turvallisuuskysymyksiä.
  • Länsi- ja Itä-Euroopan maiden talousyhteistyön vilkastuessa huolehditaan siitä, että Itä-Euroopan teollisuuden uudelleenrakentaminen perustuu saastuttamattomaan ja kierrättävään tekniikkaan ja että lainojen ehtona ovat samat ympäristökriteerit kuin Suomessakin. Teollisuushankkeet tulee toteuttaa paikallisia asukkaita kuullen.
  • Suomen tulee tukea itsemääräämisoikeutensa puolesta taistelevia kansoja - tänään erityisesti Baltian maita. Myös muiden vähemmistökansojen kulttuurin ja elinmahdollisuuksien säilymistä on tuettava.
  • Kansalaisten yhteistyö- ja liikkumismahdollisuuksia tulee lisätä. Suomen tulee lopettaa ulkomaalaispolitiikan kaksinaismoraali, joka pitää suomalaisten liikkumavapautta ja työskentelyoikeutta ulkomailla itsestäänselvyytenä, mutta haluaa rajoittaa ulkomaalaisten oikeutta oleskella ja työskennellä Suomessa.

Poliisikeskeinen ulkomaalaishallinto on purettava. Maahanmuutto- ja ulkomaalaisasiat on siirrettävä pakolaisasioiden osalta sosiaali- ja terveysministeriöön ja muiden ulkomaalaisten osalta työministeriöön. Työlupakäytäntö on tehtävä joustavaksi. Pakolaisille on tarjottava riittävästi neuvonta- ja tulkkauspalveluja. Turvapaikan hakijoille tulee turvata hallintomenettelylain mukaiset oikeudet. Oikeusministeriöön on perustettava ulkomaalaisvaltuutetun toimisto valvomaan ulkomaalaisten oikeuksia.

Eurooppa maailmassa

Ristiriidat maailmassa ovat yhä viiltävämpiä. Osa maailman ihmisistä ja kansoista elää rikkaampina kuin koskaan ennen. Samalla kuilu köyhän ja rikkaan välillä on suurempi kuin koskaan. Minuutissa kuolee kehitysmaissa 25 lasta nälkään ja perusterveydenhuollon puutteeseen; asevarusteluun kulutetaan joka minuutti 7 miljoonaa markkaa.

Osa ihmiskuntaa elää riippumattomampana - ja piittaamattomampana - luonnon asettamista ehdoista kuin milloinkaan. Samaan aikaan koko maapallon luonto on ryhtynyt protestoimaan teollista elämäntapaa vastaan. Myös paikalliset ympäristökatastrofit koskevat yhä useampia ihmisiä.

Metsien häviäminen ja viljelysmaiden eroosio, saastuminen ja kasvihuoneilmiö ovat myös sosiaalisia ongelmia.
On arvioitu, että kasvihuoneilmiö saattaa sadan vuoden kuluessa nostaa merten pintaa keskimäärin metrillä. Tämä tuhoaisi merkittävän osan maapallon viljelyalasta, sillä kolmannes maapallon peltopinta-alasta - ja vielä suurempi osa hyvästä peltomaasta - on alle viisi metriä merenpinnan yläpuolella.

Ilmastonmuutosten torjuminen edellyttää trooppisten metsien tuhoutumisen, aavikoitumisten ja eroosion pysäyttämistä sekä uusien metsien istuttamista. USA:n energiaministeriön julkaiseman laskelman mukaan 7 miljoonan metsähehtaarin istuttaminen voisi sitoa ilmakehästä 30 vuoden ajan sen määrän hiilidioksidia, jonka ihmiskunta nykyään laskee ilmakehään. Nopea väestönkasvu, slummiutuminen, nälkä, sairaudet ja köyhimpien maiden velkakierre johtavat maan ryöstöviljelyyn.

Ongelmat eivät ole vain valtioiden välisiä, vaan myös sisäisiä: esimerkiksi Sahelin alueella valtiot ovat vieneet elintarvikkeita ulkomaille samaan aikaan kun niiden omat kansalaiset ovat kärsineet nälänhädästä.

Toisen maailmansodan jälkeen asevarustelu on edennyt mielettömyyksiin: pelkissä ydinkärjissä on niin paljon räjähdysvoimaa, että kaikki maailman ihmiset voitaisiin tuhota useampaan kertaan. Mikä vielä tärkeämpää, aseiden kehittely ja valmistus sitoo valtavat inhimilliset ja aineelliset voimavarat, jotka tarvittaisiin kipeästi elämän edellytysten turvaamiseen.

Monet kasvi- ja eläinlajit ovat kuolleet sukupuuttoon; monet ovat sen partaalla. Sama koskee monia kansallisuuksia ja kulttuureita. Maailmassa on lukuisia valtiottomia kansoja, joita vastaan käydään julistamatonta sotaa.

Maailman kehitysongelmia ei voida ratkaista ratkaisematta ympäristöongelmia; maailman ympäristöongelmia ei kyetä ratkaisemaan ratkaisematta kehitysongelmia.

Kansojen välisten suhteiden perusongelma on sama kuin ihmiskunnan ja luonnon välillä: miten edetä piittaamattomasta hyväksikäytöstä ja saalistuksesta reiluun vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön.

Parasta kehitysapua on kulutusräjähdyksen hillitseminen teollistuneissa maissa. Lisäksi haluamme, että Suomi vaikuttaa maailmassa seuraavien tavoitteiden toteutumiseen - joko itsenäisesti tai osana Eurooppaa:

  • Asevarusteluun sekä aseiden kehittelyyn ja valmistukseen upotettujen varojen suuntaamiseen järkeviin tarkoituksiin: ympäristö-, energia- ja terveysongelmien voittamiseen sekä koulutukseen.
  • Aseteollisuuden konversioon eli sen muuntamiseen siviilituotannon tarpeita palvelevaksi. Neuvostoliiton yhteistyöaloitteisiin tällä alueella on vastattava myönteisesti.
  • Suomen ei tule osallistua ympäristöongelmia aiheuttavan teollisuuden siirtämiseen kehitysmaihin. Suomen tulee kieltää sellaisten tuotteiden tuonti, joiden tuotanto ei täytä asetettuja ympäristönormeja ja toimia siten, että muutkin maat omaksuisivat tämän käytännön.
  • Suitsien asettamiseen ylikansallisten yhtiöitten ihmisistä ja luonnosta piittaamattomalle saalistukselle. Suomen tulee pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuri osa kehitysmaiden kanssa käytävästä kaupasta hoidetaan suoraan, ilman ylikansallisia välikäsiä. Suomen tulee pyrkiä myös kansainvälisen antitrustilainsäädännön aikaansaamiseen. Kun Suomen kauppapoliittiset edut ja ihmisoikeuksien puolustaminen joutuvat ristiriitaan, Suomen tulee asettua ihmisoikeuksien puolelle.
  • Kehitysavun laadulliseen kehittämiseen siten, että sen lähtökohtana ovat vastaanottajamaan ihmisten omat tarpeet, ei suomalaisen teollisuuden viennin edistäminen eikä vastaanottajamaan poliittisen eliitin edut. Kehitysyhteistyössä on erityistä huomiota kiinnitettävä naisten aseman parantamiseen, joka on paras tapa ehkäistä väestöräjähdystä.
  • Maailmanpankin ja kansainvälisten kehityspankkien toimintaan tulee suhtautua tähänastista kriittisemmin. Suomen tulee vaikuttaa rahoituslaitosten lainapolitiikkaan niin, että ekologisesti ja sosiaalisesti tuhoisia metsänhakkuu-, voimalaitos- ja patosuunnitelmia ei tueta. Ympäristökriteerit tulee nostaa lainapäätöksissä etusijalle. On tuettava kylätason hankkeita, kehitysmaiden välistä yhteistyötä ja kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaa yli valtiorajojen.
  • Maailmanlaajuisen, kansainvälisessä kaupankäynnissä sovellettavan haitta- ja energiaverojärjestelmän luomiseen. Järjestelmän tuotto kanavoitaisiin erilaisiin kehitysavun muotoihin ja kehitysmaiden ympäristönsuojelun edistämiseen.
  • GATT:n tulee luokitella ympäristökustannusten huomiotta jättäminen ansaitsemattomaksi kilpailueduksi.
  • Kehitysmaille on ryhdyttävä maksamaan käypää hintaa niiden tuottamista raaka-aineista, kuten puuvillasta, metalleista, kahvista ja tupakasta. Meidän suomalaisten on oltava valmiita hyväksymään tästä aiheutuva elinkustannusten nousu.
  • Suomen tulee vaikuttaa oikeudenmukaisempien maanomistusolojen toteuttamiseen. Tämä on keskeinen edellytys luotaessa ekologisesti kestävää, perusturvallista ja omavaraista elämäntapaa kehitysmaissa, mikä hillitsisi myös väestönkasvua.

Maan puolustukseen

Toisen maailmansodan jälkeen vakiintuneet turvallisuuspoliittiset vastakkainasettelut ovat nopeasti murenemassa. Uusi tilanne avaa mahdollisuuksia aseidenriisunnalle ja uudelle kansainväliselle yhteistyölle, jolla ratkotaan erityisesti ympäristö- ja kehitysongelmia. Uusi tilanne voi kuitenkin riistäytyä myös kansallisiksi yhteenotoiksi. Siksi Suomen on oltava aktiivinen ja aloitteellinen Euroopan etsiessä itseään.

Maanosamme avautuessa on myös Suomen ulkopolitiikan avauduttava. Varsinkin suhteissa Neuvostoliittoon voimme murtautua muodollisesta ja jäykästä diplomatiasta aitoon kansalaisten vuorovaikutukseen. Osa tätä prosessia on YYA-sopimuksen saattaminen vastaamaan muuttunutta tilannetta. Suomi voi olla esimerkkinä monille Keski-Euroopan maille, jotka etsivät tietä ulos sotilasblokkien puristuksesta.

Maanpuolustuksen idea on ymmärrettävä laajemmin kuin perinteisenä sodankäyntinä. Ilman saasteet uhkaavat tänään Suomen alueen koskemattomuutta paljon konkreettisemmin ja vakavammin kuin vieraiden valtioiden joukot. Isänmaallisinta työtä on nyt ilmatilamme puolustaminen saastehyökkäyksiä vastaan. Emme hyväksy Suomen sotilaallisen varustautumisen lisäämistä aikana, jolloin kaikkien valtioiden on etsittävä rauhanomaisia teitä konfliktien ratkomiseen. Suomen ei tarvitse ylläpitää korkeinta mahdollista Pariisin rauhansopimuksen sallimaa taisteluhävittäjien määrää. Myös noin miljoonan reserviläisen ja suurten maajoukkojen ylläpitäminen on käynyt tarpeettomaksi.

  • Suomen tulee esittää osana ETYK:iä Pohjois-Euroopan rauhansopimusta, joka poistaisi ydinaseet ja niiden tukijärjestelmät ensin Itämereltä ja asteittain myös Pohjoiselta Jäämereltä.
  • Suomen puolustusmenoja on leikattava välittömästi 10 prosentilla. Uusia torjuntahävittäjiä ei tule hankkia.
  • Suomen asevienti on lopetettava kokonaan.
  • Varusmiespalvelu tulee lyhentää kuuteen kuukauteen, samoin siviilipalvelu. Siviilipalvelu tulee voida suorittaa myös kansalaisjärjestöissä, esim. ympäristönsuojeluun, kehitysyhteistyöhön ja rauhantyöhön liittyvissä tehtävissä.

6. POLITIIKKA - ARKISTEN TEKOJEN DEMOKRATIAA

Edustuksellisesta demokratiasta kansalaisten suoraan vaikuttamiseen

Politiikan perusongelma niin Suomessa kuin muissakin länsimaisissa demokratioissa on kansalaisten arkielämän ja poliittisten järjestelmien loitontuminen toisistaan. Kansalaisista on tullut hallintoalamaisia, joita puolue-, virka- ja talouskoneistot liikuttelevat. Se mitä tavataan nimittää politiikaksi on suurimmaksi osaksi pelkkää hallintoa. Eduskunta ei edusta kansalaisia, vaan hallitusta, valtiovarainministeriötä ja sitä myötä taloudellisen vallan käyttäjiä. Myös Suomen presidenttikeskeinen valtiosääntö heijastelee jotakin kokonaan toista aikakautta kuin nykyajan tasavaltalaista elämää.

Vallankäyttäjät muodostavat oman suljetun osakulttuurinsa. Vallankäyttäjät niin julkishallinnossa kuin talouselämässä, ammattiyhdistysliikkeessä ja muuallakin ovat enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhoja varakkaita miehiä ja edustavat tälle ihmisryhmälle tyypillistä maailmankatsomusta ja arvomaailmaa. Tämä maailmankatsomus sulkee todellisuuskäsityksensä ulkopuolelle sellaiset asiat kuin lasten ja tulevien sukupolvien oikeus elinkelpoiseen maailmaan sekä ihmisten henkinen hyvin- tai pahoinvointi. Vallankäyttöä ohjaavat vanhakantaiseen miehen rooliin kuuluvat arvot, pyrkimys niin luonnon kuin toisten ihmisryhmienkin alistamiseen sekä oman vallan ulkoisten tuntomerkkien korostamiseen. Tällaisten arvojen ohjaamaa toimintaa he mielellään nimittävät rationaaliksi, järkiperäiseksi, mikä on ihmisjärjen karkeaa halventamista.

Hierarkkisille järjestelmille tyypilliseen tapaan suomalainen vallankäyttökoneisto nostaa uusiksi johtajiksi mieluiten mahdollisimman paljon entisiä johtajia muistuttavia ihmisiä. Päteviä naisia syrjitään - ja epäilemme vahvasti, ettei miehistäkään viisaimpien ole helppo kivuta vaikutusvaltaisiin asemiin.

Vihreä Liitto pitää parlamentaarista demokratiaa arvokkaana saavutuksena ja haluaa kehittää sitä pitemmälle. Mutta edustuksellinen kansanvalta on vain lähtökohta, demokratian ulkokuori. Jotta demokratia saisi myös sisällön, siitä on edettävä suoran demokratian suuntaan.

  • Kansalaisten osallistumismahdollisuuksia kaikilla elämän alueilla tulee parantaa. On löydettävä uusia, itsehallinnollisia käytäntöjä asumiseen, työhön, kuntasuunnitteluun ja aluehallintoon.
  • Demokratia ei toimi pelkän puoluepoliittisen edustuksellisuuden varassa. Jotta päätöksenteko todella edustaisi kansalaisia, tarvitaan molempien sukupuolten tasavertainen edustus sekä myös eri ikä- ja ammattiryhmiä, jotta näiden kaikkien näkemykset ja elämänkokemus saataisiin mukaan vaikuttamaan niin suunnitteluun kuin päätöksiinkin.
  • Merkittävissä valtakunnallisissa ja kunnallisissa kysymyksissä on otettava käyttöön kansanäänestys. Valtakunnallinen kansanäänestys on järjestettävä 20 000 kansalaisen sitä vaatiessa. Kunnallinen kansanäänestys on järjestettävä, jos 5 prosenttia kuntalaisista (kuitenkin vähintään 100 ihmistä) sitä vaatii. Eri näkökannoille on turvattava riittävät mahdollisuudet päästä kuuluviin kansanäänestyksen yhteydessä.
  • Päätösten valmistelun julkisuutta on lisättävä sekä valtakunnallisella että kunnallisella tasolla.
  • Poliittisista virkanimityksistä on päästävä eroon; virkoihin on valittava ansioituneimmat hakijat poliittisista näkemyksistä riippumatta. Tätä valvomaan tulee asettaa tasa-arvovaltuutetun kaltainen viranomainen.
  • Viranhaltijoiden ja luottamusihmisten esteellisyyssäännöksiä on tiukennettava.
  • Kaikki vaalirahoitus on saatettava julkiseksi.
  • Vähintään 1000 kansalaisella tulee olla oikeus saattaa aloite eduskunnan käsiteltäväksi.
  • Valtion ja kirkon on erottava toisistaan.
  • Suhteellisuuden toteutumista eduskuntavaaleissa on parannettava. Vaalien laskentatapaa on muutettava siten, että pienten poliittisten ryhmien syrjintä lakkaa. Puoluelistojen ja yhteislistojen väliset vaalirenkaat tulee sallia.
  • Kaupunginjohtajien virat on saatettava määräaikaisiksi.

Vähemmistöjen oikeudet turvattava

Suhtautuminen vähemmistöihin mittaa yhteiskunnan kehitysastetta. On taattava ihmisten oikeudellinen ja sosiaalinen tasavertaisuus. Rikoslaissa on kiellettävä syrjintä kielen, rodun, ihonvärin, kansallisuuden, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon tai vammaisuuden perusteella.

  • Suomessa on turvattava suomenruotsalaisen väestönosan, romaanien ja saamelaisten samoin kuin maahan muuttaneiden ja muuttavien oikeudet.
  • On luotava lainsäädäntöä, joka lisää vammaisten henkilöiden toiminta- ja selviytymismahdollisuuksia.
  • Homoseksuaaleja syrjitään edelleen lainsäädännössä ja sosiaalisesti. Syrjintä on lailla kiellettävä; sitä edellyttävät jo Pohjoismaiden Neuvoston suositukset. Samaa sukupuolta olevien parisuhteet on virallisesti hyväksyttävä. Yhteiskunnan on tuettava seksuaalivähemmistöille suunnattuja sosiaali- ja terveyspalveluita. Alistamisen sijasta on tuettava seksuaalisten vähemmistöjen omaehtoista identiteetin ja kulttuurin määrittelyä. Koulujen ihmissuhde- ja sukupuolikasvatus on nopeasti saatettava tieteelliseen tietoon perustuvaksi.

Hyvä elämä on kapinan ja järjestyksen vuoropuhelua

Vaihtoehto- ja kansalaisliikkeet ilmaisevat uusimpia aloitteita ja muutostarpeita. Niissä voi toteutua tässä ja nyt se suora demokratia, jota valtiollisella tasolla pidetään vielä haihatteluna. Kun demokratian viralliset vaikutuskanavat ovat usein hitaita ja tehottomia verrattuna yhteiskunnallisen muutoksen vauhtiin, on suora kansalaistoiminta usein ainoa tehokas keino reagoida tilanteeseen.

Emme kuitenkaan halua kapinoida pelkästä kapinoimisen ilosta. Hyvä elämä on kapinan ja järjestyksen vuoropuhelua. Yhteiskunnasta on tehtävä niin avoin ja keskusteleva, että kansalaisliikkeiden ja edustuksellisen demokratian välillä vallitsee jatkuva vuorovaikutus.

Tämä merkitsee sitä, että eduskunnasta ja kunnanvaltuustoista on tehtävä aitoja poliittisia elimiä, ei vain hallinnon suunnitelmien siunaajia. Vihreä Liitto on omalta osaltaan edistänyt tätä muutosta eri tavoin:

  • Olemme nostaneet parlamentaariseen keskusteluun kansalaisliikkeiden aloitteita.
  • Olemme arvostelleet ankarasti vanhoissa puolueissa noudatettavaa ryhmäkuria, joka lamauttaa elävän mielipiteenmuodostuksen.
  • Olemme pyrkineet yli puoluerajojen ja vanhentuneiden ideologisten blokkien yhteistyöhön asiakysymyksissä kaikkien halukkaiden kanssa.
  • Olemme herättäneet keskustelua yli päivänpolitiikan syvemmistä ja perustavammista muutostarpeista ja politiikan arvoperusteista.

Näin aiomme jatkaa myös vastaisuudessa.

VIHREÄ LIITTO - ERILAINEN NUORI?

Suomen vihreän liikkeen historia on kaksijakoinen. Vihreät ovat olleet mukana vaihtoehtoliikkeiden suorassa toiminnassa ja uudessa elämäntapakulttuurissa. Olemme osallistuneet myös vaaleihin ja teemme parlamentaarista puoluepolitiikkaa. Pidämme molempia toimintatapoja olennaisen tärkeinä ja erottamattomina - tunnustaen myös, että niiden välillä on usein vaikeita jännitteitä.

Vihreät keskustelivat pitkään ja kiivaasti siitä, onko puolueeksi järjestäytyminen viisasta. Osa vihreistä olisi halunnut jatkaa myös parlamentaarista toimintaa epämuodollisena liikkeenä: vihreät tekivät Suomen parlamentarismin historiaa nostamalla kaksi kansanedustajaa vuoden 1983 vaaleissa villeiltä listoilta eduskuntaan.

Lähinnä käytännön syyt panivat järjestäytymiseen vauhtia. Pitkäjänteinen toiminta valtuustoissa ja eduskunnassa osoittautui hankalaksi ilman organisaatiota. Liikkeelle muotoutui piilevä organisaatio: sitkeimmät aktivistit päättivät asioista, julkisuus nosti näkyvimmät vihreät epävirallisiksi johtajiksi. Avoin ja yhdessä sovittu demokraattinen organisaatio tuntui paremmalta ratkaisulta kuin tällainen epävirallinen vallankäyttö.

Vihreät perustivat ensin rekisteröidyn yhdistyksen, Vihreän Liiton, vuonna 1987. Seuraavana vuonna se rekisteröityi puolueeksi. Vihreän Liiton toimintaperiaatteita mietittiin pitkään, koska haluttiin säilyttää aiemman toiminnan ripeä epävirallisuus, avoimuus ja alhaalta ohjautuva luonne.

Vihreässä Liitossa on tavanomainen kolmiportainen järjestörakenne: paikallisyhdistykset, piiriyhdistykset ja valtuuskunta vuosikokousten välillä ylimpänä päättävänä elimenä. Jäseninä on myös aatteellisia yhdistyksiä ja ryhmiä. Yhdistysten jäsenenä voi toimia myös liittymättä puolueen jäseneksi.

Vaikka Liitto on rakenteeltaan paljon muiden puolueiden kaltainen, toimintatavoissa on merkittäviä eroja. Kukin Vihreän Liiton jäsenyhdistys on itsenäinen: yhdistyksiä ei voi kukaan pakottaa "puoluekuriin" vasten niiden tahtoa. Perusjärjestöt ovat suoraan yhteydessä Liiton johtoon. Jäsenjärjestön suuruus ei anna sille ratkaisevaa sananvaltaa liittokokouksissa. Kuten julkisuudestakin on voinut päätellä, vihreät rakastavat keskustelua päätöksentekomuotona. Päätöksenteossa on vahva vähemmistösuoja, koska uskomme keskustelun ja vahvimman argumentin, emme pelkän suuren enemmistön voimaan.

Kunnalliseen toimintaan vihreät ovat edelleen osallistuneet ilman puoluetta, valitsijayhdistysten listoilla. Tällä on haluttu kunnioittaa paikallistoiminnan itsenäisyyttä ja moninaisuutta.

Tehtävien ja luottamustoimien kierrätyksellä vihreät pyrkivät vähentämään vallan keskittymistä samoille ihmisille ja tarjoamaan tilaa uusille tekijöille. Valtuuskunnan jäsenet voidaan valita enintään neljäksi vuodeksi peräkkäin, samoin Liiton puheenjohtaja.

Naisten osuus Vihreän Liiton johdossa on ollut laajinta Suomen puolueiden joukossa. Vihreät ovat ensimmäinen poliittinen ryhmä Suomessa, jonka kunnallisvaltuutetuista yli puolet on naisia. Vihreiden edustajina on moniin luottamuselimiin jo ennen tasa-arvolakia valittu ensimmäiset niissä koskaan nähdyt naiset. Molempien sukupuolten tasaveroinen edustus on oleellinen osa vihreiden toimintaperiaatteita.

Vihreän Liiton oma byrokratia on kevyt: valtaosa puoluetuesta ja muista varoista käytetään ajankohtaisiin projekteihin ja julkaisutoimintaan. Tavoittelemme verkostomaista toimintatapaa, jossa ei ole yhtä johtokeskusta, vaan itsenäisiä, toinen toistaan tukevia ryhmiä, joita syntyy ja kuolee tehtävien mukana.

Avoimuus on olennainen osa kaikkea toimintaamme. Puolue on väline ja yksi voimavara toiminnassamme, joka ei rajoitu puoluepolitiikkaan: monet meistä ovat samalla mukana erilaisissa kansalaisliikkeissä ja käytännön työssä uudenlaisen elämäntavan rakentamiseksi. Emme kysele mukaan tulevien jäsenkortteja tai vihreyden värisävyjä, vaan halukkuutta tarttua toimeen ja edistää yhteisiä tavoitteita.

Keskustelu jatkuu

Maailma muuttuu, ja ihmiset oppivat uutta. Emme kuvittele, että tähän ohjelmaan olisi kyetty kokoamaan lopullinen totuus. Elämä tuo koko ajan eteemme uusia ongelmia, uusia näkökulmia ja uusia ideoita. Keskustelu siitä, millaisin käytännön toimin päästään ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään yhteiskuntaan, jatkuu. Sinun panoksesi on tervetullut.